Käytännön kokemus elämästä Jumalan johdatuksessa on aivan muuta kuin teologiaa ja alituista virrenveisuuta. Kirjani on kirjoitettu ihmiselle, joka haluaa kuulla Jumalan johdatuksesta muutakin kuin pelkkää teoriaa.

Copyright ©: Osmo Pöysti

Kuru, Finland

2001-2007

Koulussa oli uskontoa pari tuntia viikossa, mutta siitä ei tullut hullua hurskaammaksi. Koulu-uskonnon perusteella oli suorastaan käsittämätöntä, miksi joku oli uskovainen. Jos taivaaseen joku on menossa, niin niin epäselvillä ohjeilla, kuin koulussa annettiin, ei varmasti päässyt mihkään. Vielä vähemmän koulu-uskonnon ohjeilla oli käyttöä arkipäivän askareissa, sillä ohjeet joko puuttuivat kokonaan tai olivat keskenään ristiriitaisia.

Kahdeksantoista vuotta oli minulla ikää, kun menin santakuoppaan töihin. Tarkemmin sanottuna asfalttikoneasemalle. Siellä ei kyselty mitään, mutta sitten oltiinkin rapulassa joka maanantaiaamu. Minua tarvittiin, koska en ollut rapulassa. Pistin koneet käyntiin ja rupesin päästelemään asfalttia autoille. Se oli sellaista päivä-kerrallaan elämistä, jossa ei kovin syvällisiä kysymyksiä pohdiskeltu. Kuka sitä sellaisia, maanantaina särki päätä ja perjantaina kuumotti toista päätä. Kun eläimelliset vietit ohjaavat toimintoja, ne ohjaavat ajatuksiakin. Silloin ei kysytä, mikä on totuus.

Aika paljon puhutaan siitä, onko ihminen pohjimmiltaan hyvä tai paha. Kahdeksantoistavuotiaana minä koin itseni neutraalina tarkastelijana. Minulle mainostettiin Intian uskontoja. Luin Ramayanan, Mahabharatan ja muutaman vedakirjan. Niiden kantava ajatus oli seksi. Joku tuttavistani Tukholmassa harjoitti jogaa, eikä se näyttänyt vakuuttavalta. Luin Blaise Pascalin kirjan "Tankar". Se näytti jo paremmalta. Nyt mieleen muistuivat Pekka ja Hilja Pöysti Joutsasta ja Himasen Väinö.

Käydessäni oppikoulua Joutsassa 1950-luvulla, asuin sukulaisteni Hiljan ja Pekan luona. Heillä ei ollut omia lapsia, mutta he kasvattivat monta. Hilja ja Pekka olivat minulle kaukaisia sukulaisia ja naapurin mies, Himasen Väinö oli isäni kasvinkumppani Karjalasta, Vuoksenrannan pitäjästä. Plaise Pascalin, kuuluisan matemaatikon kirja oli minulle avain Väinön, Hiljan ja Pekan ajatusmaailmaan. Ymmärsin, että näiden kolmen miehen ja yhden naisen, kyläsepän, kuorma-auton repsikan, matemaatikon ja repsikan vaimon elämässä oli yksi yhteinen nimittäjä: Jeesus. Ostin Raamatun, mutta minulle se ei vielä silloin avautunut.

Seuraavaksi kiertelin Kainuuta. Äitini oli joskus kehunut Leo Tolstoita viisaaksi mieheksi, ja päätin lukea hänen kirjansa alkukielellä. Sain jopa ostetuksi Tolstoin kirjat divarista, kaksi markkaa per kappale. Leo Tolstoi oli rakentanut oman uskontonsa, josta minä en paljon kostunut. Mutta olinhan oppinut venäjää.

Helsingin kulttuuritalolla opiskeltiin dialektisen materialismin perusteita. Kahlasin paksut kirjat läpi, mutta ne olivat samanlaista huuhaata kuin koulussa annettu uskonnon opetus: vailla mitään järkeä. Kaiken lisäksi tein ensimmäisen matkani Neuvostoliittoon vuonna 1967, ja siellä tuli vastaan sosialismi kaikessa karseudessaan heti ensi matkapäivästä lähtien. Kukahan sitä olikaan minulle tyrkyttänyt? Kaiketi tämä Suomen Yleisradio, sillä ketään sosialismiin uskovaa ihmistä ei mieleeni muistu.

Kinnusen Kauko, jogan harrastelija Tukholmasta, oli Suomeen siirryttyään tullut uskoon ja ryhtynyt käymään Helsingin Raamattukoulussa Kerttu Vainikaista kuuntelemassa. Kauko sai myös minut tulemaan koululle.

On jotakin hienoa olla vapaa. Saa itse valita sen, mihin menee ja missä seurassa maljansa nostaa. Olin kuullut monenlaisia pappeja, lukenut monenlaisia kirjoja. Olin tutustunut intialaisiin veda-kirjallisuuteen, jogaan ja dialektisen materialismin oppeihin, ennen kuin tulin Helsingin Raamattukoulun iltaluennolle, jossa Kerttu Vainikainen opetti Raamattua jae jakeelta. Koulussa meillä oli luettu uskontoa, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni olin nyt tavannut ihmisen, joka pystyi esittämään perusasiat siitä, mitä Raamattu sanoi. Suotta ei Kerttu-tyttö opettanut Jumalan sanaa.

Kerttu-tyttö oli valmistunut kansakoulun opettajaksi samoihin aikoihin, kun Suomi tuli itsenäiseksi. Sortavalan opettajakorkeakoulussa oli ollut herätystä, ja siellä Kerttukin oli tullut uskoon.

Kertun ensimmäinen työpaikka oli Polvijärvellä. Ensi töikseen opettaja päätti käydä tervehtimässä kaikkien oppilaittensa vanhempia. Vuonna 1918 se oli aivan tavaton teko. Sitä ennen opettajat olivat olleet suuria herroja, jotka seurustelivat vain papin, kauppiaan, postineidin ja nimismiehen kanssa ja kulkivat nokkapystyä vastaanottamassa rahvaan niiauksia ja syviä kumarruksia.

Oppilaitten vanhemmat olivat vähän ihmeissään, kun uusi opettaja alkoi seurustella tavallisten ihmisten kanssa. Opettajaneiti jopa kävi lasten vanhempien kodeissa, varallisuuteen katsomatta. Yhden turvekammin edessä oli jo keskusteltu pari tuntia kipakassa syyspakkasessa, ennen kuin jää suli. Lasten vanhemmille tuli mieleen kysymys: "Ehkä opettaja tulisi meille sisään?" Lasten vanhemmat olivat ymmärtäneet, että tämä opettaja on erilainen.

Turvekammin perällä paloi valkea avotakassa. Takan edessä oli perheen oleskelutila. Seinämillä, oven ja takan välissä olivat makuutilat, kahdet kerrossängyt käytävän molemmin puolin. Pitkään keskusteli Kerttu-tyttö kammissa asuvan perheen kanssa. Voin kuvitella, millaisia mietteitä kammin asukkailla oli, kun opettaja poistui pimeään syysyöhön Polvijärven takamailla.

Kerttu Vainikainen suoritti elämäntyönsä kansakoulunopettajana. Sodan jälkeen Kerttu oli jonkun kerran käynyt Sveitsissä, jos oikein muistan, tutustumassa johonkin raamattukouluun. 1940-luvun loppupuolella hän alkoi opettaa Raamatun tuntemusta Helsingissä.

Helsingin Raamattukoulu oli itsenäinen. Kerttu-tyttö ei ollut minkään uskonsuunnan palkkalistoilla. Koulu oli hyvällä paikalla Töölönkadulla, nykyistä Finlandiataloa vastapäätä. Koulussa oli opetusta päivällä ja avoimia luentoja illalla. Iltaluennoilla koulun luentosali oli aina täysi. Monet luennoille tulijat olivat työssäkäyviä nuoria, niin kuin minäkin. Usein kävelin suoraan töistä Agan televisiotehtaalta Vallilasta koulun viereiseen baariin odottamaan luennon alkamista iltaseitsemältä.

Moni ensi kertaa luennoille tulija kuunteli raamatuntutkistelua suu auki. Maailma, joka Raamatun jakeiden kautta aukeni kuulijalle, oli kaikille uusi ja ihmeellinen. Ja Kertun, jota koulun tytöt asiantuntevasti toisilleen silmää iskien sanoivat tytöksi, muisti oli ilmiömäinen. Kun yksi jae oli luettu, Kerttu sanoi kolme-neljä muuta paikkaa Raamatusta, jotka myös luettiin ääneen. Näin saadusta materiaalista saatiin kokonaiskuva siitä asiasta, josta käsiteltävä jae puhui. Opetus oli asiakeskeistä. Kun yksi jae oli käsitelty loppuun, siirryttiin seuraavaan. Puolessatoista tunnissa ehdittiin käydä yksi Raamatun luku.

Vielä kahdeksankymmenvuotiaana Kerttu-tyttö piti luentoja Raamatusta. Koulun rehtorin viran hän oli jättänyt Risto Santalalle, joka tuli koululle Israelista, seitsemän vuoden työrupeaman jälkeen. Samoihin aikoihin Kerttu Vainikainen sai opetusneuvoksen arvonimen. Koulun linja muuttui enemmän luterilaiseen suuntaan. Minä muutin työhön Turkuun, mutta vielä pitkään kävin Helsingin Raamattukoulun iltaluennoilla, aina, kun satuin olemaan Helsingissä.

Kerttu Vainikaisen vastaanottamaa opetusneuvoksen titteliä en ymmärtänyt. Miten arvostettu Raamatun opettaja suostui ottamaan Urho Kekkosen kädestä opetusneuvoksen tittelin? Suomalainen yhteiskunta kun ei millään tavalla kunnioittanut Jumalaa. Kun kirjoitin tätä sivua, yritin etsiä jotakin tietoa Kerttu Vainikaisesta Weiling et Göösin kustantamasta Suuresta Suomalaisesta tietosanakirjasta, en löytänyt. Kerttu-tyttö oli uskova, ja sellaisia maailma vihaa, vaikka olisivat mitä neuvoksia.

Jouduin kirjoittamaan tämän sivun kokonaan muistinvaraisesti. (Tästä syystä myös muistinvarainen tieto Polvijärvestä on ehkä väärä: mahdollisesti Vainikaisen mainitsema paikka on Tohmajärvi. Sekaannus muistissani johtuu siitä, että Luhangan Lempään kylään tuli opettajaksi aikoinaan Suurpään perhe, joiden edellinen työpaikka oli ollut jompikumpi mainituista paikoista). Katsoin myös nykyisen Helsingin Raamattukoulun kotisivua, mutta sieltäkään en löytänyt tietoja koulun perustajasta Kerttu Vainikaisesta. Suunta Töölönkadulla on muuttunut myös.

Agan televisiotehtaan erikoiselektroniikkaosastolta siirryin syksyllä v. 1966 preparaattoriksi Helsingin yliopiston ravintokemian laitokselle Viikkiin, jossa työni oli pitää kunnossa isotooppiosaston ydinfysikaalisia mittalaitteita. Laitokselle tuli Turussa valmistettu nestetuikelaskija, ja keväällä 1967 siirryin sen valmistajatehtaalle Turkuun. Tehtäväkseni tuli asentaa uusia laitteita ympäri maata ja pitää niitä kunnossa.

Olin matkalla Helsingistä Turkuun. Kaksi pelastusarmeijan univormupukuista tätiä istui käytävän toisella puolella. Aloitin keskustelun, sillä minä halusin tietää, mitä tätien mielessä liikkui. Olin tentannut tätejä jonkun aikaa, kun toinen heistä sanoi: "Sinä tiedät kristinuskosta aivan tarpeeksi, mutta mikä on suhteesi Jeesukseen? Voitko sanoa häntä Herraksesi?" Totesin asian olevan mielenkiintoinen, mutta vastata kysymykseen en osannut, tai en voinut. Puhuja jatkoi: "Jos haluat, että Jeesus on sinun Herrasi, sinun täytyy tunnustaa hänen herruutensa".

Kahden pelastusarmeijan tädin edessä tein ratkaisuni. Pyysin Jeesusta ottamaan johdon elämässäni ja asioissani ja antamaan anteeksi sen, mitä olen ilman hänen hyväksyntäänsä tehnyt. Rukoilin ääneen.

Päällikön vaihto on aina vähän arveluttava asia. Millaista olisi elää uskossa, ja Jumalan yhteydessä? Miten se toteutuu käytännössä ja onko siinä jotakin outoa, jota en osaa ennakoida? Tulevat vuodet ovat vastanneet näihin asioihin. Nyt, kun tästä junamatkasta on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta, Jumalan johdosta ja johdatuksesta tavallisen ihmisen elämässä on jo paljon kertomista. Mitään pelottavaa ja kummallista ei uskonelämään ole sisältynyt, mutta uutta ja ihmeellistä kyllä.

Alussa Jeesuksen johto jokapäiväisessä elämässäni kohdistui kovin arkipäiväisiin asioihin. Totuttelin siihen, että Herra osallistuu elämäni tapahtumiin. Herra osoitti, mikä on hänen tahtonsa yksittäisissä asioissa, mutta minun oli itse päätettävä jokainen asia kerrallaan ja ratkaistava, noudattaisinko Herran ohjeita vai omia järkeilyjäni, himojani ja niin edelleen tai painostusryhmien vaatimuksia.

Pelastusarmeijat tätejä en myöhemmin enää nähnyt. Pitkän ajan kuluttua istuin huoltoaseman kahvilassa Kotkan seudulla ja katselin puolihuolimattomasti pöydälle jätettyä Pelastusarmeijan lehteä "Sotahuuto". Pelastusarmeijan vanha työntekijä oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Muistokirjoituksen kuva näytti minusta tutulta.

Vainikaisen raamattukoulu Helsingissä ei ollut seurakunta. Kerttu-tytön luennoilla kävi sekalaista porukkaa. Monet meistä olivat yksinkertaisesti ujoja ja epävarmoja, jotka ennen sisäisen maailmansa kuntoon saattamista eivät halunneetkaan osallistua mihinkään yhteiseen toimintaan. Eikä Kerttu-tyttö sitä edes yrittänytkään. Kokeneena opettajana hän ei yrittänyt mennä asioiden edelle.

Oppilaat löysivät seurakuntansa itse. Myös luennoilla kävijöiden kesken syntyi toveriseuroja, ilman että nekään olisivat ottaneet itselleen seurakunnan tehtäviä. Muutaman vuoden ajan yhteydenpito koulun oppilaisiin korvasi minulle seurakunnan. Asuimme jo Turussa, mutta usein pääsin käymään ystävien luona, joko kotona, koululla tai Tunturikadulla, jossa muutamat Vainikaisen kasvatit asuivat lestadiolaisten opiskelija-asuntolassa Tunturikatu yhdessätoista.

Torstai-illan luennolla Kerttu-tyttö selosti, että Pyhä Henki toimii spontaanisti uskovan elämässä siten, että ihminen tekee Jumalan tekoja. Usko Jumalaan vaikuttaa niin, että kun jotakin pahaa ja epämieluista tapahtuu, uskova hengessään huutaa Jumalan puoleen ja saa välittömän avun. Tämä välitön apu saattaa olla niin tavallisuudesta poikkeava, että ihminen kokee sen ihmeeksi. Ne, jotka uskon kautta ovat parantaneet sairaita, herättäneet kuolleita ja tehneet muuta ihmeellistä, ovat aivan tavallisia ihmisiä, joka ovat turvautuneet Jumalan apuun. Hädässään he ovat vain sanoneet sen, mitä Jumalan henki on johdattanut heidät sanomaan, jonka jälkeen Jumala on tehnyt työn.

Perjantaina sain työni tehtyä Helsingissä ja olin valmis lähtemään takaisin Turkuun. Poikkesin vanhempieni maatilalla Nurmijärvellä ja pesin auton. Kun jatkoin matkaa, olin tuskin ajanut viittä kilometriä, kun auton tuulilasi paukahti pienen pieniksi palasiksi. En nähnyt mitään, mutta suoralla tiellä sain auton pysäytettyä ilman ongelmia. Tiellä ei näkynyt muuta liikettä, ja minulle jäi arvoitukseksi, miksi tuulilasi oli mennyt rikki. Hyvinkäällä sain autoon uuden lasin, mutta Turkuun en enää viitsinyt lähteä yötä myöten.

Lauantai-aamuna jatkoin matkaa. Tätini Anna-Mari asui tien varressa Lopella ja kurvasin pihaan. Tätini oli yksin kotona. Hänen miniänsä oli viety hetki sitten sairaalaan. Miniä oli aamukahvia juodessaan yht-äkkiä pudottanut kupin käsistään ja kaatunut keittiöjakkaralta selkä edellä lattiaan. Serkkuni Matti oli katsonut vaimonsa tilan huonoksi ja lähtenyt naapuriin soittamaan ambulanssia. Matin lähtiessä hänen vaimonsa makasi edelleen lattialla, liikahtamatta.

Tätini kertoi, että kun hän nyt jäi yksin miniänsä kanssa, hän sanoin, että "ethäsie Jumala voi antaa tään kuolla nyt, kun sillä on pienet lapset ja kaikki" Silloin miniä oli aukaissut silmänsä. Minun tullessani taloon Anna-Mari oli taas yksin, sillä myös serkkuni oli mennyt vaimonsa kanssa sairaalaan, josta hän parin päivän tarkkailun jälkeen pääsi kotiin.

Jumala oli halunnut näyttää minulle konkreettisesti, mitä Vainikainen oli opettanut.

Tätini meni naimisiin varsin vanhana. Sulhanen, Tuomo oli vieläkin vanhempi, 45 vuotta, kun avioliitto solmittiin, mutta siitä syntyikin pari, jolla ei ollut koskaan kiire mihinkään. Silti lapset ehtivät syntyä, kasvaa ja mennä naimisiin, ennen kuin Tuomaan ja Anna-Marin voimat alkoivat vähetä. Kun avioliittoa oli kestänyt yli neljäkymmentä vuotta, tätini sairastui haimasyöpään ja nukkui pois odottamaan ylösnousemuksen aamua.

En pidä hautajaisista, ja tätiänikin menin katsomaan Riihimäen aluesairaalaan pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Tätini kertoi olevansa kuin puhdas neitsyt, joka odottaa yljän tuloa. Hän oli valmis kohtaamaan Jeesuksen.

Raamatun mukaan "mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi". Kun puolet Tuomaasta oli pois, ei jäljelle jäänyt osa enää ollut elinkelpoinen. Myös hän sairastui haimasyöpään ja nukkui pois odottamaan ylösnousemuksen aamua.

Avioliitossa kysymys ei ole pelkästä arvoasteikosta mieltymyksien hierarkiassa. Jumala antaa enemmän, kuin pelkän "parhaan kaverin". Uskon kuuliaisuuden kautta Tuomas ja Anna-Mari pääsivät täysimääräisenä kokemaan avioliiton sen raamatullisessa merkityksessä "yksi liha".

On se niin hienoa, kun on kuuluisia sukulaisia. Minulta kysytään usein, olenko mitään sukua sille kuuluisalle Pöystille? Kumpaahan Pöystiä ne nyt tarkoittavat, Jarlia vai Lassea, ajattelen silloin. Toisille ihmisille Earl Poysti (ven. Jarl Peisti) on kuuluisa, toisille Lasse. Suomalaiset jakaantuvat kahteen leiriin, joista toiset tuntevat Jarlin ja toiset Lassen.

Nuorempana kuuntelin paljon radion lyhytaaltolähetyksiä. Tulin uskoon vuonna 1968 ja pian uskoon tuloni jälkeen huomioni kiinnittyi Monacosta lähetettäviin hengellisiin ohjelmiin. Puheet olivat hyviä, mutta mielestäni puhujan ääntämisessä oli epävenäläinen korostus, ei vahva, mutta tunnistettava. Korostus ei ollut ruotsalainen, ei suomalainen, eikä saksalainen. Olisikohan puhuja amerikkalainen?

Muutama päivä Monacosta lähetettävien ohjelmien kuulemisen jälkeen joku antoi minulle lehden "Valoa idässä". Siinä esiteltiin radioevankelista Earl Pöysti. En voi sanoa hämmästyneeni, mutta aika mielenkiintoiselta tuntui huomata, että Viipuriin ne johtavat nämäkin jäljet. Onhan sukumme kotoisin Karjalan kannakselta, Viipurin ympäristöstä.

Jarl Pöystin isä Nikolai lähti vuonna 1917 Viipurista kohti Siperiaa Jumalan Valtakuntaa julistamaan. Junat olivat tyhjiä siihen suuntaan, tilaa oli kyllin. Sekasortoisessa maassa kaikki venäläiset pyrkivät Siperiasta Euroopan puolelle.

Nikolai julisti Jumalan Valtakuntaa eri puolella entistä tsaarin valtakuntaa. Hänen kirjeitään 1920-luvulta voi lukea Suomen Vapaan ulkolähetyksen lehdessä. Silloin hän toimi Odessassa, Mustan Meren rannalla Ukrainassa. Missä vaiheessa hän palasi Siperiaan, ei ole tiedossani.

Nikolai Pöystille syntyi Jarl-niminen poika vuonna 1920 (1933?) Ussuriiskissa, Kiinan rajan tuntumassa lähellä Japanin meren rannikkoa. Monien venäläisten tapaan Pöystit siirtyivät Harbiniin, Kiinaan, sosialistien terroria pakoon. Harbiniin muodostui suuri venäläinen pakolaisyhteisö, joka vieläkin on olemassa. Harbinista Pöystit muuttivat Amerikan Yhdysvaltoihin.

Vuonna 1898 syntynyt setäni Matti tunsi hyvin Pöystien suvun, ja osasi kertoa, kuka kukin on. Suku oli kotoisin Karjalan kannakselta, Sintolan kylästä. Matti Pöysti muisti sukuhistorian 1600-luvun loppupuolelle asti. Osa suvun historiasta on helposti löydettävissä kirkonkirjoista. Earl Pöysti selosti sukunimensä syntyneen siten, että joskus kauan sitten joku ruotsalainen, olikohan se Knut Posse, oli asettunut asumaan Viipuriin. Kun hänen sukuaan sitten haukuttiin possuiksi, päättivät nämä vaihtaa sukunimensä Pöystiksi. Pöysti vanhassa suomen kielessä tarkoittaa takajalkaa, kinkkua, joten kovin suurta nimenmuutosta Posset eivät keksineet.

Jarl Pöystin säännölliseen kuulijakuntaan Neuvostoliitossa kuului satojatuhansia ihmisiä. Venäläisissä seurakunnissa kulkiessani minulle on ylpeänä esitelty hänen valokuvaansa jopa Tyynen meren rannikolla ja kysytty, olenko minä mahdollisesti sukua henkilölle, joka vuodesta toiseen julisti Jumalan Valtakuntaa radiossa eri radioasemien kautta. Neuvottelumatkoilla Moskovassa joku kysyi kesken neuvotteluiden, olenko ehkä sukua Jarl Pöystille. Jarl Pöysti oli Venäjän tunnetuimpia ei-kansalaisia, jota vastaan kommunistinen propaganda uruillaan jatkuvasti soitteli.

Amerikoista Jarl siirtyi Monacoon, Monacosta Itävaltaan ja Itävallasta Ruotsiin. Jossakin vaiheessa Jarl oli avioitunut turkulaisen tytön kanssa. Pöysteille syntyi kymmenen lasta, jotka tietääkseni jatkavat isänsä työtä. En tiedä heidän perheestään kovinkaan paljon, vain kerran olen käynyt tapaamassa Jarlia Tukholmassa, ja silloinkin vain ohikulkumatkalla. Toisen kerran näin hänet eräällä hänen Suomen kiertueellaan. Läheiseksi Jarl veljen tekivät minulle hänen radio-ohjelmansa. Käydessäni Venäjän ja Kiinan rajalla Ussuriiskissa jopa valokuvautin itseni kaupungissa, rautatieaseman takana seisovan epäjumalankuvan juurella. Ussuriiskissa olisi aika valaa epäjumalanpatsas uudestaan, sillä siellä on syntynyt merkittävä henkilö. Jarl Pöysti itse ei varmasti patsasta halua, sillä se olisi vastoin hänen vakaumustaan. Epäjumalankuvan pronssi voitaisiin palauttaa sinne, mistä se on varastettukin, ortodoksikirkon kellotapuliin.

Niin, se toinen kuuluisa Pöysti. Siitä minä en tiedä kovinkaan paljon. Kuuluu olevan joku näyttelijä. Viipurin poikia kuitenkin, siitä vähästä päätellen, jota hänestä olen saanut kuulla.

Kun muutimme Turkuun, oli etsittävä paikka Turun hengellisessä elämässä. Talossa, jossa asuimme, oli muutamia uskovia. Naapurissa asui vanha helluntalaisrouva, joka oli nuoruudessaan tullut uskoon Pietarin lestadiolaisten keskuudessa. Perjantai-iltaisin pystyimme pitämään omat rupatteluhetkemme. Joskus nämä kotikokoukset jatkuivat aamuviiteen saakka.

Luterilaisen kirkon Martin seurakunnassa oli nuorten aikuisten piiri, jossa yritimme käydä. Piirin toiminta loppui lyhyeen, kun mainitun seurakunnan pappi, teologian tohtori Luojola luki Turun Sanomista jonkun herjakirjoituksen nuorten uskovien toimintaa vastaan. Olimme jakaneet ilmaisia näytenumeroita Suomessa julkaistavista hengellisistä lehdistä, ja kohta kun piru pieraisi, meni papilta vetelät housuun.

Luterilainen kirkko oli ajanut ulos myös vanhempia uskovia, jotka kokoontuivat milloin missäkin. Joukossa oli myös yksi kanadansuomalainen, jonka nimi on jo unohtunut. Hän tunsi hyvin Raamatun ja oli nöyrä. Häntä kuunneltiin silloin, kun muut eivät osanneet ratkaista kysymyksiä.

Ylioppilaslähetyksellä oli hyviä esitelmätilaisuuksia aina silloin tällöin, mutta porukassa ei ollut hengellisen elämän tuntemusta. Uskovien yhteyttä ei syntynyt, ja esitelmien jälkeen kukin lähti omille teilleen. Kokouksien järjestäjät pyrkivät ratkaisemaan uskovien yhteyttä järjestäytymisastetta kohottamalla. Jotkut kokouksissa kävijät liittyivätkin niihin aikoihin perustettuun Kansanlähetykseen. Työpaikallani pari kaveri oli tullut uskoon, ja ylioppilaslähetyksen pastori Osmo Harjula sai meidätkin höynäytettyä niin, että liityimme Kansanlähetykseen.

Turussa on iso helluntaiseurakunta, mutta se tuntui kolhoosilta. Vainikainen oli totuttanut minut siihen, että saarnassa pitää olla sisältö, mutta helluntaiseurakunnan saarnoista sitä ei löytynyt. Tämä on sanottava pienin varauksin, sillä helluntaiseurakunnan piirissä tulin tuntemaan uskovia, jotka omissa oloissaan täyttivät kaikki ne mitat, jotka Jumalan lapselle voidaan asettaa.

Parissa vuodessa minulle oli tullut selväksi, että Jumalalla on lapsia eri yhteisöissä, mutta näissä yhteisöissä erilaiset ihmisten perinnäissäännöt tekevät tyhjäksi Jeesuksen asettaman seurakuntajärjestyksen. Uskovien yhteys ja hengellinen elämä löytyi vain kotikokouksista ja järjestöjen ulkopuolella tapahtuvasta toiminnasta. Kun jotakin merkittävää tapahtui, läsnä olivat aina samat henkilöt, lahkoon tai kirkkoon katsomatta. Todellinen seurakunta piti yhtä, mutta sitä varten sen oli hylättävä karsinansa.

Työpäivä Helsingissä oli päättynyt, ja minun oli majoituttava yöksi hotelliin. Valitsin Käpylässä sijaitsevan kesähotellin. Kerrokseen noustiin hissillä ja hississä puhuttiin venäjää. Leningradin kaupunginorkesteri oli vierailulla kaupungissa. Musikantit olivat nuoria, ja kutsuin heidät tarinoimaan, sitten kun heidän konserttinsa on päättynyt. Sovimme tapaamisesta noin 11 aikaan illalla.

Illalla kävin tuttavieni luona kylässä, mutta jo yhdeksän aikoihin olin takaisin hotellilla. Minua väsytti, mutta en halunnut mennä nukkumaan, koska olin luvannut olla hereillä myöhemmin illalla. Taistelin unta vastaan, mutta uni voitti. Vasta puoli viiden maissa aamulla heräsin, pirteänä kuin peipponen. Ja nälkäinenkin minä olin. Suihkun jälkeen läksin etsimään, mistä saisi aamiaista.

Alakerran aulassa kysyin, tietäisikö yöpäivystäjä mitään kahvilaa, joka olisi auki. Kuusikymmenluvun Helsinki ei yökulkijoita hemmotellut, ja niin jouduin aamukävelylle ilman kahvia. Kesäaamu oli kaunis ja hiljainen. Oli jo valoisaa. Kun tulin takaisin, oli yöpäivystäjän virkaa toimittava nuori mies keittänyt minulle kahvit ja tehnyt pari suurta voileipää omista eväistään. Nousin tarjottimen kanssa kerrokseen, otin esiin venäjänkielisen Uuden Testamentin ja ryhdyin lukemaan Johanneksen evankeliumin ensimmäistä lukua.

Pian alkoi käytävästä kuulua ääniä. Olin jättänyt oven raolleen, ja kohta musikantit koputtivat oveen. He olivat olleet koko yön kävelyllä kaupungilla. Pyysivät anteeksi, etteivät olleet tulleet illalla, kuten sovittiin. Konsertin jälkeen he olivat päättäneet käyttää tilaisuutta hyväkseen, ja tutustua kaupunkiin. Neuvostoliitosta ei niin hevillä päässyt ulkomaille, niin että valoisa kesäyökin oli käytettävä hyväksi, jos aikoi nähdä jotakin ennen kotimatkaa.

Mitä luet, kysyi yksi nuorista miehistä. Näytin heille Ranskassa hiljakkoin tehtyä venäjänkielistä Uuden Testamentin käännöstä. Luin lukemani Johanneksen evankeliumin alun heille, ja selvitin tekstin merkitystä jae jakeelta. Kuulijakunta oli harrasta. Raamattu oli heille uutta, ja sen arvomaailmasta he olivat vain uneksineet. Musiikin taitajat osasivat myös tehdä järkeviä kysymyksiä, joihin oli ilo vastata. Tunnin verran keskusteltuamme pojat painuivat hetkeksi lepäämään, ja minä läksin puuhiini kaupungille.

Asuimme Turussa, ja kävin töissä paikallisessa ydinfysikaalisia mittalaitteita valmistavassa yrityksessä. Elettiin vuotta noin 1968. Kesäloma oli lähestymässä, ja mieli teki autoa. Rukoilin Herralta autoa.

Aamulla menin töihin. Firman autokuski tuli vastaani yhtiön ovella, ja sanoi: "Sinullahan ei ole autoa". Odotin jatkoa. Autonkuljettaja kertoi kunnostaneen vanhan Mossensa, ja pyysi siitä kuuttasataa markkaa. Menin käytävään tarkistamaan rahapussini sisältöä. Miten ollakaan, sieltä löytyi tasan kuusisataa markkaa. Mutta en halunnut Mossea. Autokuski kertoi vaihtaneensa autoon uuden männän, ja vakuutti auton olevan kunnossa. En ostanut Mossea sittenkään.

Myöhemmin ostin vähittäismaksulla käytetyn tipparellun. Se hajosi jo ensimmäisellä matkalla, ja sitten se olikin rikki, jos ei nyt jatkuvasti, niin melkein aina. Ja rahaa meni. Teetin moottorin täysremontinkin, mutta sekään ei auttanut. Lopulta hylkäsin auton tienpuoleen. Tapaus oli toivoton.

Kesälomat olivat menneet ja joskus syksyllä kysyin firman autokuskilta, onko hän myynyt Mossensa? Ei ollut. Hän oli ajanut autolla kymmenen tuhatta kilometriä, käynyt autolla Pohjois-Norjassa asti, ja auto oli vieläkin kunnossa.

Kun äitini kysyi mihin menet, vastasin tavallisesti: "Inariin". Tämän vastauksen löysin edestäni vuonna noin 1968, kun olimme ajelemassa Lieksan tuntumissa Joensuuhun päin, kuten luulin. Mutta tie kävi yhä kapeammaksi ja pölyisemmäksi, eikä mitään Joensuuta näkynyt, eikä edes ihmisiä, joilta kysyä, mihin tämä autio ja huono tie johtaa. Viimein saimme vastauksen: "Inariin". Jouduimme ajamaan kahdeksankymmentä kilometriä kesäkuumalla, pienessä autossa lasten kanssa, ennen kuin olimme takaisin Lieksassa. Ylimielinen vastaus äidin kysymykseen oli muuttunut opetukseksi ja hieksi.

Herralla oli muutakin muistutettavaa. Olin ollut töissä Tukholmassa ja Kainuussa, mutta en halunnut kertoa sukulaisilleni, mitä tein ja missä olin. Serkkupojalleni kerroin, että olin sillilaivassa Islannin rannikolla. Toden teolla sillilaivoille jouduin 1980-luvun lopulla, ensin Suomessa niitä rakennettaessa ja Ohotan merelle, kun niitä otettiin käyttöön. Hokkaidon takana sain olla pyytämässä ivasi-silliä, joka japanilaisille ei kelvannut.

Herra opettaa meille, että joudumme aina vastaamaan hänen edessään jokaisesta sanasta ja jokaisesta teosta. Opetukset saattavat tuntua leikkisiltä, mutta niissä on vakava sisältö. Vasta sitten, kun yritin tosissani hillitä kieltäni, jolla oli taipumus puhua leikkisiä perättömyyksiä, huomasin, kuinka vaikeaa kielen kurissa pitäminen on.

Olin töissä Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan isotooppiosastolla Viikissä, kun sinne tuotiin ensimmäinen Suomessa rakennettu nestetuikelaskija vuonna 1966. Uusi laite herätti kiinnostusta asiantuntijapiireissä ympäri maailmaa, sillä sen suoritusarvot olivat parempia kuin vastaavilla englantilaisilla tai amerikkalaisilla tuotteilla.

Minun tehtäväni oli pitää isotooppiosaston laitteita käyttökunnossa. Kun olin Viikissä tullut tutuksi nestetuikelaskijan tekniikan ja sen käytön kanssa, siirryin valmistajatehtaan palvelukseen Turkuun. Tehtäväni oli asentaa asiakkaille toimitettavat laiteet, antaa käyttöopastusta, ja korjata vikoja silloin kun niitä ilmeni.

Vuonna 1969 olin neuvostoliittolaisessa poliovirusten ja aivokalvovirusten tutkimuskeskuksessa lähellä Moskovaa asentamassa uutta nestetuikelaskijaa. "Kuulutko oikeistoon vai vasemmistoon", kysyivät muutamat tutkijat. "En, vaan Jeesuksen opetuslapsiin", vastasin. "Mutta et kai sinä todella usko Jumalaan? Eihän Gagarinkaan nähnyt Jumalaa avaruudessa. Kuinka te uskovat sitten sanotte, että Jumala asuu taivaissa?" "Kyllä jumala on taivaassa", vastasin, "mutta me emme väitä, että hän istuisi 200 kilometrin korkeudessa keinutuolissa. Olen tullut Turusta Moskovaan lähes tuhannen kilometrin matkan lentäen, enkä nähnyt Jumalaa. Minä lensin 10 kilometrin korkeudessa ja Gagarin 200 kilometrin korkeudessa."

Minua ymmärrettiin. Kiinnostus heräsi. Osastoa johtava professori Agol alkoi käydä juttelemassa kanssani. Kysymykset etenivät varovaisesti. Jutustelun lomassa professori kysyi, kannatanko oikeistoa vai vasemmistoa? "En kannata", vastasin. "Mutta pitäähän ihmisellä joku maailmankatsomus olla", selitti professori. Osasin minäkin selittää: "Horisontaalisuunnat ovat vasen ja oikea, mutta minä pyrin ylöspäin. En kannata oikeistoa enkä vasemmistoa."

Olenko lukenut venäläistä kirjallisuutta, kyseli professori. Olenhan toki. Alle viisitoistavuotiaana olin kiinnostunut klassikoista. Luin Tolstoita, Dostojevskia, Gogolia, Turgenjeviä ja muita. Luettelemani nimet olivat kaikki tsaarinvallan aikaisia, ja professori huomautti siitä. Nyt hän alkoi itse luetella kirjailijoiden nimiä. Kaikki nimet olivat minulle vieraita, yhtä lukuunottamatta. Olin Ruotsissa asuessani lukenut Aleksandr Solzhenitsynin kirjan "Yksi päivä Ivan Denisovitshin elämässä", ja nyt muistin sen. Mitä muita Solzhenitsynin kirjoja olen lukenut, kysyi Wadim Izrailjevitsh. Professori luetteli nimiä: "Ensimmäisessä piirissä, Syöpäosasto … " En tuntenut moisia, mutta lupasin ostaa, kun seuraavan kerran käyn Moskovassa kirjakaupassa. "Ei niitä voi ostaa", sanoi professori. "No jos ei voi ostaa, niin kuinka voi lukea. Oletteko te itse lukeneet nämä kirjat?". "Lukeminen on eri asia kuin ostaminen", oli vastaus. Minulle selitettiin, että kirjoja voi monistaa sinikopioina konekirjoitustekstistä.

Professorin lähipiirin työntekijät jatkoivat keskustelua. Professori itse oli juutalainen ja hänen johdollaan työskentelevä Ljudmíla Ivánovna Románova harrasti ikonien maalausta. Kristinuskosta kumpikaan ei tiennyt mitään. Mutta he ottivat siitä selvää tiedemiehen tarkkuudella. Wadim Izrailjevitsh Agolia askarrutti se, voiko tieteen parissa työskentelevä ihminen uskoa Jumalaan. Eikö se ole primitiivistä? Herra antoi minulle vastakysymyksen: "Uskotteko te, että on olemassa Rakkaus?". Täytyy olla, totesi kysyjä. "No uskotteko te, että on olemassa Totuus". "On varmasti, ja sitähän me juuri etsimme". No hyvä. "Uskotteko te, että on olemassa Elämä". On tietysti.

Kun olimme päässeet yksimielisyyteen siitä, että Rakkaus, Totuus ja Elämä ovat olemassa, ehdotin yhteenlaskua. Mikä on Rakkauden, Totuuden ja Elämän summa. Mikä on summan nimi?

En ollut valmistellut sanottavaani etukäteen, ja sanat tekivät minuun saman vaikutuksen, kuin keskustelukumppaniini. Oli selvää, että Kaiken Herran nimi on Jumala. Enää oli kysymys siitä, tunnemmeko me tämän Jumalan vai emme?

Kommunismi on uskonto, joka rakentaa esteitä Jumalan tuntemisen tielle. Vaikka laitoksen työntekijät eivät ollenkaan uskoneet kommunismiin, oli heidän ajatusmaailmansa silti täysin kommunismin vankeudessa. Teoriapuolella kommunismin Jumalaa vastaan rakentama suojamuuri on heikko. Sen peruspilareina ovat muutamat hokemat, jotka voidaan helposti osoittaa vääräksi. Kommunistisessa yhteiskunnassa jankutetaan ihmisille päivästä päivään näitä samoja hokemia niin kauan, että ihmiset luulevat niitä tosiksi. Kun kommunismin väitteet oli murskattu, oli aika esittää se ainut kysymys, josta riippuu, tuletko sinä tuntemaan Jumalan vai et.

Muutaman kuukauden kuluttua jouduin tulemaan laitokselle uudestaan, sillä laskurin valomonistinputket olivat kuljetuksessa vaurioituneet. Ljudmila Ivanovnalle toin venäjänkielisen evankeliumin, pienen Ranskassa painetun kirjan, ja Wadim Izrailjevitshille englanninkielisen raamatun. Englanninkielisessä raamatussa oli piirroskuvitusta ja pienet kartat osoittamassa niitä paikkoja, missä historiaa tehtiin.

Professori Wadim Izrailjevitsh Agol oli jo vuonna 1969 kansainvälisesti tunnettu virologi. Polio- ja aivokalvoviruksen tutkimusinstituutti Moskovan lähistöllä oli kehittänyt suun kautta nautittavan poliorokotteen jo silloin, kun lännessä vielä käytettiin injektiorokotteita. Joku oli ehkä pannut merkille Wadim Izrailjevitshin kiinnostuksen Raamattuun, sillä yhtiössämme Turussa kerrottiin, että hän olisi joutunut mielisairaalaan, josta hänet kymmenen kuukauden kuluttua vapautettiin.

Kun vuoden-parin kuluttua taas tulin laitokselle, oli Wadim Izrailjevitsh taas laitoksessaan. Raamattuun hän oli tutustunut hyvin. Hänelle oli kerääntynyt joukko kysymyksiä, joihin sain vastata parhaani mukaan. Vastauksen poliittisen ateismin saarnaajien kysymykseen maan luomisesta kuutena päivänä hän oli löytänyt itse. Hän oli huomannut Raamatusta, että aurinko luotiin vasta neljäntenä päivänä, joten luomispäivän pituutta ei voida mitata maan pyörähdysliikkeen aiheuttaman valoisuuden vaihtelun funktiona.

En kysynyt Wadim Izraeljevitshilta, oliko hän todella ollut mielisairaalassa vai ei. Arvelin, että kansainvälinen tiedeyhteisö oli hoitanut asian. Minä vain vastailin professorin raamattuaiheisiin kysymyksiin, eikä minun tarvinnut kuin aloittaa vastaus, kun hän jo ymmärsi koko asian, ja esitti jo uuden kysymyksen. Kun olimme näin jatkaneet muutaman tunnin ajan, kysyi Wadim Izrailjevistsh: "Miksi Jeesus kirosi viikunapuun, jossa ei ollut viikunoita, sillä Raamatun kertomuksessa on nimenomaan sanottu, että silloin ei ollut viikunoiden aika".

Parin tunnin ajan hän oli esittänyt minulle kysymyksiä, ja kaikkiin niihin minulla oli ollut vastaus. Mutta nyt en tiennyt vastausta. Näin, kuinka keskustelukumppanini voimat herpaantuivat. Hän ei esittänyt enää kysymyksiä. Oliko Raamattu sittenkin vain ihmisaivojen tuote? Eikö siitä löydykään vastauksia kaikkiin kysymyksiin? Onko Raamattu ristiriitainen? Ovatko kommunistit sittenkin oikeassa? Minä seisoin avuttomana kuin äiti, kuoleva lapsi sylissään.

Viikunapuu on Raamatussa Israelin vertauskuva. Kun viikunapuu oli kirottu, se kuihtui. Siihen ei enää koskaan tullut viikunoita. Keskustellessani poliontutkimusinstituutissa asiasta, en vielä osannut pukea sanoiksi sitä, minkä jo olin lukenut viikunapuun myöhemmästä kohtalosta. Raamatun mukaan viikunapuu on viheriöivä jälleen pakanoiden ajan jälkeen. (Puut ovat Raamatun merkkikielessä kansoja, pedot valtioita). Matteuksen evankeliumi kertoo aikakauden lopussa käytävästä hirvittävästä sodasta, jonka jälkeen seuraa taas Israelin aika. Siitä kerrotaan lauseella: "Katsokaa viikunapuuta ja kaikkia puita. Mutta kun te näette viikunapuun viheriöitsevän jälleen …

Parikymmentä vuotta myöhemmin poikkesin taas laitoksella. Ljudmila Ivanovnan löydin kotoaan, instituutin asuntoalueelta. Kolme tuolia, parikymmentä kirjaa, sängyn ja heiveröisen pöydän sekä muutaman kahvikupin oli kansainvälisesti merkittävän instituutin pitkäaikainen merkittävä työntekijä pystynyt hankkimaan oman asuntonsa kalustukseksi. Laitoksen muutama työntekijä oli tullut uskoon. He olivat liittyneet adventistiseurakuntaan. Wadim (amerikkalaisittain Vadim) Izrailjevitsh Agolista Ljudmila Ivanovna kertoi, että hän on parhaillaan amerikkalaisen televisioyhtiön haastateltavana. Koettaa saada amerikkalaisilta rahaa tieteenharjoituksen jatkamista varten.

Vuoden 2000 kesällä tapasin Moskovan messiaanisen seurakunnan päärabbin, sattumoisin, kuten sanotaan, erään talon pihamaalla Suomessa. Kerroin hänelle tapauksen. Veljellä oli toinenkin selitys siihen, miksi Jeesus kirosi viikunapuun. Juutalaisen lain mukaan hedelmiä ei saa koskaan poimia kaikkia. Kulkijoita ja köyhiä varten on aina jätettävä jäännös. Kun Jeesus näki, ettei puun omistaja ollut noudattanut lakia, hän kirosi puun. Omistajan oli kasvatettava uusi puu kuivettuneen sijaan.

Suomalaiset Wallac Oy:n valmistamat nestetuikelaskijat alkoivat mennä hyvin kaupaksi ulkomailla, ja keväällä 1969 minun oli määrä asentaa yksi uusi laite Oxfordiin, Englantiin. Heathrown lentokentällä oli vastassa yhtiön englantilainen edustaja. Tulimme yhtiön edustustoon Readingin lähistölle, ja sain majapaikan kylmästä, monta sataa vuotta vanhasta hotellista.

Nestetuikelaskijan asennuksen jälkeen teimme matkan Transwynyidin atomivoimalaan Pohjois-Walesiin, mutta sitten olikin jo pääsiäinen käsillä. Se tiesi paria vapaapäivää. Ensin kävimme yhtiön edustajan ja hänen vaimonsa kanssa metodistikirkossa. Jumalanpalveluksen päälle pastori tarjosi päivällisen kotonaan ja whiskiryypyn. Pastorin luota lähdin junalla Lontooseen.

Paikallisjuna oli miltei tyhjä. Englantia vaunussa ei puhunut kukaan, yksi porukka puhui ukrainaa, toiset jotakin tuntematonta Afrikan kieltä ja muutamat intialaisen näköiset istuivat hiljaa. Kuka nyt pääsiäisenä lähtisi junalla Lontooseen. No, minä tulin asemalle, ja asemalta laskeuduin maanalaiseen.

Maanalainen oli vanhempaa mallia. Satavuotiaalta se näyttikin. Minulla ei ollut karttaa, eikä muutakaan tietoa Lontoosta. Nousin ylös metrosta, ja nousin aukiolle, jonka nimi oli Trafalgar Square. Aukiolle, amiraali Nelsonin muistomerkin juurelle oli kerääntynyt paljon ihmisiä ja joukko uskovia agitaatiotilaisuuteen. Menin mukaan, ja pian olin puhujien joukossa. Paljon sanottavaa minulla ei ollut, mutta pidin oikeana näyttää väriä.

Torikokouksen jälkeen veljet pyysivät minua mukaansa, mutta en lähtenyt. Oikeastaan olisin halunnut mennä, mutta ujous esti. Harmistuneena itseeni kävelin jonkun tunnin kylmässä kaupungissa, ja menin sitten takaisin kylmään hotelliini pääsiäistä viettämään.

Yksi tehtaan tekemistä gammanäytteenvaihtajista valmistui heinäkuun alussa ja lähetettiin Ruotsiin. Tehdas lähti kesälomalle, mutta minä läksin Lundiin pistämään laitetta käyntiin. Menin paikalliseen sairaalaan, mutta laitetta ei näkynyt vielä missään. Soitin kuljetusliikkeen konttoriin, josta kerrottiin, että joskus kuljetukset myöhästyvät päivällä tai parilla.

Lund on vanha yliopistokaupunki lähellä Ruotsin ja Tanskan salmia. Kesällä kaupungin monet puistot ja pikkukadut ovat mukavia paikkoja sille, jolla ei ole kiire mihinkään. Myös monet virolaiset pakolaiskirjailijat olivat asettuneet asumaan Lundin liepeille. Viroa en osannut, ja ostin kirjakaupasta David Hedegårdin kääntämän ruotsinkielisen Uuden Testamentin, ja istahdin lukemaan.

Työni reissaavana laiteasentajana ei paljon antanut aikaa lukuharrastuksille. Pitkien automatkojen aikana oli hyvä rukoilla ratin takana: tätä mahdollisuutta sain usein käyttää hyväkseni palaillessani työpäivän jälkeen Turkuun milloin Oulusta, Helsingistä tai Kuopiosta. Kirjoja ostin usein, mutta tavallisesti ne jäivät lukematta. Nyt Herra oli järjestänyt minulle kauan odottamani lukuloman.

Lukuhetkeni Lundissa venyi parin viikon pituiseksi. Joka aamu menin Lundin kaupunginsairaalaan vain todetakseni, että laitteet eivät olleet saapuneet ja joka päivä soitin kuljetusliikkeeseen, joka lupasi varmasti toimittaa laitteet perille seuraavaksi aamuksi. Lopun päivää vietin puistossa ja hotellissa Hedegårdin raamatunkäännöstä lukien. Käännös oli erittäin hyvä ja sain lukea sitä ja mietiskellä lukemaani kenenkään häiritsemättä. Hotellin baarissa seurasin sentään amerikkalaisten astronauttien tassuttelua kuun kamaralla 21. päivä heinäkuuta.

Lopulta lakkasin uskomasta kuljetusliikkeen satuihin ja lensin Kööpenhaminan kautta Turkuun. Kadonneet laitteet löytyivät kuuden viikon kuluttua jostakin Keski-Ruotsista ja syksyllä kävin tekemässä työni loppuun.

Harmaana syysaamuna tulin junalla Minskin asemalle. Mihin ihmeen paikkaan olinkaan tullut? Väkijoukosta työntyi Neuvostoliiton virallisen matkatoimiston virallinen autonkuljettaja, ja ryhtyi kantamaan tavaroitani mustan Volgan peräkonttiin. Ehkä siinä joku muukin ehti osingolle, kun hotellissa huomasin, että yksi varaosalaatikko oli hävinnyt.

Niin, mihin olinkaan tullut? Hotellin kuudennesta kerroksesta silmäilin ympäröivää näkymää, harmaita hirsimökkejä ja sokkeloisia pihamaita, joiden kujilla ja turvekatoilla mummot hoitivat vuohiaan. Minsk oli miljoonakaupunki. Puolta pienempi Helsinki oli tunnin lentomatkan päässä pohjoisessa, mutta silti niin kaukana, ettei siellä edes Minskin nimeä juuri tunnettu.

Jorma Wallasvaaran perustama Wallac, Nokia, ja pari ruotsalaista yritystä järjestivät näyttelyn kauppakamarilla. Näyttelyn pystytys vei pari päivää, jonka jälkeen paikalle tulivat juhlavieraat, esitelmöitsijät ja kauppamiehet. Minun tehtäväni oli esitellä nestetuikelaskija, kertoa sen ominaisuuksista ja käytöstä. Vain vuosi aikaisemmin Moskovaan asentamamme laite oli ollut kuudes koko Neuvostoliitossa ja ehdottomasti paras. Myös Valkovenäjän Neuvostotasavaltaan laitetta katsomaan oli vaivautunut virologeja ja biologeja ympäri Venäjää.

Suomesta lähtiessä laitteen pääsuunnittelija Erkki Soini sanoi, että älä ota monta raamattua mukaan. Niin juuri teinkin, mukanani kolmen viikon matkalla oli vain seitsemän raamattua tai raamatun osaa. Oli kuitenkin jokin lahja annettavana. Lahjoja tarvittiinkin paljon, sillä ulkolainen vieras oli Minskissä siihen aikaan harvinaisuus. Isäntien lahjoihin oli jotenkin vastattava. Lopulta muistoesineiksi kelpasivat käytetyt kuulakärkikynätkin.

Hotellin kerrospalvelija piti minusta hyvää huolta, pesi vaatteet ja silitti paidat. Työstään kerrospalvelija ei huolinut korvausta, sillä hänen miehensä oli sodan aikana ollut sotavankina Suomessa. Kotiin tultuaan mies oli kertonut vaimolleen, että Suomessa oli parempi olla vankina kuin Neuvostoliitossa vapaana.

Inturistin oppaan johdolla tutustuimme kaupunkiin. Pyynnöstäni poikkesimme antikvariaattiin, vanhojen kirjojen kauppaan. Kirjojen joukosta löytyi kaksi 1900-luvun alussa painettua Leo Tolstoin myöhemmän kauden paatoksellista saarnakirjaa. Pitelin kirjoja hetken kädessäni, mutta päätin olla niitä ostamatta. Joku muu saattaisi tarvita niitä enemmän kuin minä. Minun oli helppo olla jalomielinen, sillä samat kirjat olivat minulla kotona hyllyssä, lukemattomina.

Kun näyttely oli ohi, lensin Minskistä Leningradiin. Kone Suomeen lähti vasta illan suussa, joten minulle jäi vapaata aikaa. Hyvissä ajoin ennen koneen lähtöä menin tullitarkastukseen, tyhjään saliin, jossa vain pari publikaania odotteli asiakkaitaan. Kun vielä olin kaukana, toinen herroista huusi: "Mister Pöysti! Katsotaanpas nyt missä ne Leo Tolstoin kirjat ovat!" Mutta ei niitä löytynyt.

Näyttelytilan takahuoneeseen oli katettu pöytä Valkovenäjän Neuvostotasavallan ministeritason vierailun kunniaksi. Kohteliaita maljapuheita oli kuultu muutama, kun herra-toveri ministeri totesi hetkensä tulleen. Ministeri sanoi: "Minä en ole koskaan käynyt ulkomailla, mutta minun hyvä ystäväni, ministeri (N.N. - nimi on jo unohtunut) oli vast'ikään Japanissa ja näki siellä opiskelijakulkueen, jossa kannettiin julistetta: 'antikommunisti on fasisti'. Jos teistä, hyvät herrat ja toverit, joku on samaa mieltä, nostakoon maljan, ja jos joku ei ole samaa mieltä, hän voi jättää maljansa nostamatta". Lause käännettiin ja näyttelyisännät katselivat hämmentyneinä toisiinsa, nähtävästi ymmärtämättä sitä, mistä nyt oikein lähdettiin puhumaan. Minä tunsin asian taustan: Neuvostoliitossa fasismia pidettiin rikoksena ihmisyyttä vastaan, ja siitä oli säädetty ankarat rangaistukset. Kyse oli siitä, hyväksyisimmekö Neuvostoliiton ihmisoikeuspolitiikan, hyväksyisimmekö sen, että kommunismia arvostelleet tai muun maailmankatsomuksen omaavat ihmiset olisi vietävä vankileireille ja tuhottava? Olivatko amerikkalaiset fasisteja, koska kommunistinen puolue on Amerikan Yhdysvalloissa kokonaan kielletty?

Nokian insinöörien miettiessä sitä, juhliako omaa kuolemantuomiotaan vai ei, Nokian porukan tulkki Arles, vanha venäläinen aristokraatti, kaatoi rauhallisesti vodkalasit täyteen ja nousi seisomaan. Ikävuosiltaan vanhimpana hänellä oli puheoikeus. Arles sanoi: "Herra ministeri! Me nostamme aina mielellämme maljan näiden neljän maan, joiden liput pöytäämme koristavat - Suomen ja Neuvostoliiton, Ruotsin ja Valkovenäjän - ystävyydelle!" Puheensa päälle Arles kippasi lasinsa tyhjäksi, ja muiden ei auttanut kuin seurata mukana.

Arles osasi muutakin kuin tehdä tyhjäksi poliittisia pommeja. Venäläiset olivat kutsuneet meidät vastavierailulle ja ilta oli kostea. Ruotsista tuli pari professoritason esitelmöitsijää, jotka lähtivät paikalta kohta, kun ryyppykestien luonne oli käynyt ilmi. Naiset yksinkertaisesti nousivat pöydästä ja marssivat ulos. Suomalaiset jatkoivat, mutta tarkkana. "Sinä näytät kalpealta", sanoi Arles ja kaasi vodkalasini kumoon. "Ja nyt sinun on autettava minua samalla tavalla". Tein työtä käskettyä, ja kaadoin Arlesin juomat pitkin pöytäliinaa.

Kaikki suomalaiset eivät koskaan tulleet käsittämään sitä, että venäläisten kanssa asioidessa piti ainakin jonkun tuntea paikalliset tavat. Monet suomalaisista johtohenkilöistä luottivat omiin kykyihinsä, säälittävin tuloksin. Nyt, kun asioista on kulunut muutamia kymmeniä vuosia, on tullut ilmi, mitä herrat johtajat oikein tekivät. Arkkipiispat Simojoki ja Wikström ovat julkisesti joutuneet selvittelemään, kuinka he pistivät nimensä alle asiakirjoihin, joiden julkitulo on merkinnyt mainittuja henkilöitä kohtaan tunnetun epäluulon inhoksi. Sillä aikaa, kun suomalaiset kirkonmiehet ryyppäsivät Zagorskissa KGB-pappien kanssa, Jeesuksen opetuslapsia tapettiin, kidutettiin, uskovia naisia raiskattiin, uskovien lapsia vietiin lastenkoteihin ja isät katosivat vanki- ja pakkotyöleireille.

Syksyllä 1970 olin lähdössä työmatkalle Moskovaan. Sanomalehdissä oli pitkin syksyä ollut tietoja Venäjällä raivoavasta koleraepidemiasta ja pidin tarpeellisena ottaa tautia vastaan piikin ennen matkalle lähtöä. Tulin Turun kaupunginlääkärin vastaanotolle vanhaan puutaloon kaupungin keskustassa ja pääsin esittämään asiani ensin sairaanhoitajalle ja sitten minua vietiin takahuoneeseen kaupunginlääkärin luo.

Lääkäri oli suhteellisen nuori mies. Arvosteli minua ensin katseellaan tarkoituksellisen halveksivasti, ja alkoi sitten saarnansa. "Vai oikein Moskovaan sitä ollaan menossa. Pitäisi siis saada kolerarokotus vai? Ei siellä mitää koleraa ole. Ei pidä antaa itseään pelotella. Se on sitä kapitalistien propagandaa. No, kyllä minä sen piikin annan", paasasi mies.

Sain piikkini ja keltaisen rokotustodistuksen. Todistukseen lyötiin leima, ja lääkäri käytti hyväkseen asemaansa. Valistus jatkui: "Ei pitäisi lukea kapitalistien lehtiä. Eikä varsinkaan uskoa niihin."

Tulin Moskovaan ja kannoin pyjamakassini hotelli Metropoliin kaupungin keskustassa. Sain auton, ja tulin Polio- ja aivokalvoviruksen tutkimuslaitokseen, kolmekymmentä kilometriä kaupungista lounaaseen.

Ensimmäiseksi oli tietysti kerrottava kuulumiset ja juotava tulokahvit. Kahvipaketin olin tuonut mukanani ja kahvia keitteli nuori virolainen virologi, nimeltään Tõnu Krispin, jos oikein tulkitsen muistiinpanojani. (Myöhemmin keskustelin virolaisesta opiskelijasta Helsingissä, sotilassairaala Tilkan vieressä alan professorin kanssa. Tõnu olisi otettu Suomeen jatkamaan opintojaan, mutta hän ei ollut saanut siihen isäntämaansa lupaa).

Tõnu oli hakenut jostain pussillisen viinirypäleitä. Kun kurkottelin käsiäni viinirypäleisiin päin, Tõnu huomasi aikeeni ja huusi hätäisesti: "Älä pistä kättäsi sinne! Ne on pesemättömiä!" Tõnu otti pussin, ja ryhtyi pesemään rypäleitä juoksevan veden alla. Rypäleitä pestessään hän selosti, että Astrakanissa oli ollut suuri koleraepidemia, joka oli vienyt parisataa ihmistä hautaan. Turistien mukana kolera oli levinnyt ympäri Venäjää. Kesä oli ollut kuuma, ja jopa Arkangelissa, Pohjoisen jäämeren rannikkolla oli mitattu jopa 30 asteen lämpötiloja. Kolera oli päässyt leviämään myös Arkangelissa. Virossakin oli ollut kaksi koleratapausta.

Tein työni ja palasin Suomeen. Käsiini osui Helsingin Sanomat, joka tapansa mukaan levitteli tietojaan sivukaupalla. Helsingin Sanomien kertomus oli aivan muuta kuin se, jonka Polio- ja aivokalvoviruksen tutkimuslaitoksella olin kuullut. Hesarin mukaan koleraa ei ole esiintynyt Tanskaa lähempänä vuoden 1906 jälkeen.

Kun mielessäni pohdin koko tapausta, tulin siihen tulokseen, että uskovilla on yksinoikeus Totuuteen. Hesarin totuus oli tuhannen kilometrin päässä siitä ja Turun kaupunginlääkärin totuus oli sellaisesta paikasta, jonka nimeä ei viitsi tässä sanoa.

Nestetuikelaskija, joka oli ollut näytteillä Minskissä, päätyi Moskovaan. Syksyllä 1970 matkustin sitä asentamaan. Insinööri, johon olin tutustunut jo edellisenä vuonna Minskissä kysyi kuulunko oikeistoon vai vasemmistoon. "En", vastasin, "vaan Jeesuksen opetuslapsiin." "Tule illalla seitsemältä Pushkinin patsaalle", hän sanoi.

Kun illalla huomasimme toisemme Pushkinin patsaan luona, hän käveli pysäkille ja minä perässä. Nousimme autoon, vaihdoimme autoa ja lopun matkaa kävelimme. Vasta sitten hän alkoi puhua: "Minä halusin vähän enemmän jutella siitä uskosta ja kutsuin parhaat kaveritkin paikalle." Tulimme seitsenkerroksisen talon ullakolle. Ullakolla oli huone, jossa noin 12 nuorta miestä ja naista istui katetun pöydän ääressä. "Tässä se on", huusi työtoverini ovelta ja työnsi minut sisään.

Pian pääsimme asiaan. Työtoverini ystävät kertoivat asiallisesti, että he ovat saaneet ateistisen kasvatuksen, mutta haluaisivat kuulla myös uskovan mielipiteitä niistä asioista, joita heille oli opetettu. Aluksi kaikki esittivät kysymyksensä yhteen ääneen, mutta sovimme, että he esittävät yhden kysymyksen kerrallaan. Välillä söimme ja joimme. Juomia löytyi joka janoon. Kysymyksinä olivat ne tavalliset "tieteelliset" kysymykset ja väitteet:

- Jos Jumala on taivaassa, niin miksei Gagarin nähnyt häntä

- Raamattuun ei voi luottaa, koska se on täynnä virheitä. Maa esimerkiksi kiertää aurinkoa eikä aurinko maata. Lisäksi ihminen on kehittynyt apinasta eikä luotu.

- Kirkko on tappanut miljoonia ihmisiä

- Maata ei ole luotu kuudessa päivässä

- Uskonto on oopiumia kansalle

- Vain vanhat ihmiset ovat uskovaisia

- Aine on kaiken lähtökohta. Siitä on kehittynyt ajatus, uskonto mukaan luettuna

- Miksi Jumala, jos kerran on kaikkivaltias, sallii niin paljon pahuutta ja viattomien kärsimystä

Myös muut tyypilliset väitteet esitettiin. Sain vastata kaikkiin kysymyksiin perusteellisesti ja sen jälkeen vielä puhua, mitä pidin vastaamisen lisäksi tärkeänä. Lopuksi oli hiljaista. Kiitoksia, he sanoivat, me jotenkin arvasimme tämän, mutta halusimme, että joku sanoisi sen meille.

Nämä Jumalan tuntemusta vastaan nostetut iskulauseet ovat miltei aina samat, varsinkin Neuvostoliitossa, jossa arvosana jumalanvastustusopissa oli ehtona opiskelun jatkamiselle korkeakouluissa. (Uskova ei korkeakouluun päässytkään). Olen huomannut hyödylliseksi vastata näihin kysymyksiin, sillä kun henkilö näkee, että hänen auktoriteettinsa voidaan osoittaa olevan väärässä muutamassa hetkessä, sortuu hänen ylimielisyytensä suojavarustus ja hän on halukas kuuntelemaan ja vastaanottamaan evankeliumin.

Kun olin vastannut työtoverini, Moskovan neljännen terveyshallinnon isotooppilaitteista vastaavan insinöörin tuttavien kysymyksiin, sain puhua rauhassa sen, mitä itse halusin. Minulla on tuskin koskaan ollut niin tarkkaavaisia kuulijoita. Kättelimme toisiamme sydämellisesti ennen kuin poistuimme siitä ullakkohuoneesta.

Olin tullut maanantaina Moskovaan, mutta Neljännen terveyshallinnon tutkimuskeskuksen portilla minulle kerrottiin, että kulkulupa, propuska, ei ole vielä valmis. Minua kehoitettiin tulemaan uudestaan seuraavana aamuna. Sain käyttööni mustan Volgan. Kuski kuljetteli minua ympäri kaupunkia. Aamulla sama mies haki minut taas hotellista, mutta vieläkään ei kulkulupa ollut valmis, ja sain jatkaa kiertoajeluani pitkin Moskovaa. Kun tätä oli jatkunut koko viikon, sanoin perjantaina laitoksen portilla vastaanottajilleni, että lauantai-iltana lähden kotiin. Se tehosi, ja lauantaina sain tehdä nestetuikelaskijan luovutustestit ja tarkastukset. Vain kompressorin moottorin olivat paikalliset asentajat ehtineet tuhota. Olivat kytkeneet kolmivaihemoottorin väärin ja kaiken lisäksi ilman varokkeita, välierotinta ja katkaisijaa.

Eräänä päivänä laitokselle pääsyä odotellessa kävelin kaupungilla Vallankumouksen museon, vallankumouksen aikana sosialisoidun Englannin suurlähetystön tienoilla. Tulin pienemmän huvilatyyppisen kivitalon luo ja ryhdyin tavailemaan pääoven vieressä olevaa tekstiä: "The Embassy of the Hashemite Kingdom of Jordan". Minusta alkoi tuntua siltä, että minua tuijotetaan. Käänsin päätäni, ja näin parikymmentä harmaaseen popliinitakkiin pukeutunutta miestä - muutamat heistä aivan lähelläni.

Kun tulin Suomeen, sain kuulla että Jordania oli kahakoinut Israelia "vapauttamaan" pyrkivän Palestiinan vapautusarmeijan kanssa. Jordania oli ajanut palestiinalaiset pois Jordaniasta. Ei tainnut tykätä Jordanian kuningas Palestiinan vapautusjärjestöstä. Ei siitä tykätä Israelissakaan, sillä Israelissa on jo hallitus, joka pitää maahan pyssyjensä kanssa tunkeutujia terroristeina, eikä suinkaan vapauttajina. Myöhemmin Palestiinan vapautusorganisaatio PLO vaihtoikin nimeään, mutta nimenvaihto ei muuttanut järjestön luonnetta.

Wallacissa oli siihen aikaan vähän yli sata työntekijää. Jokaisen uuden laitteen asennus maailmalle oli saavutus sinänsä. Erkki Soinin suunnittelema nestetuikelaskija oli maailman paras ja se valtasi tilaa markkinoilla. Jokaisen matkani jälkeen sain tehdä tehtaan ruokalassa selkoa siitä, mitä matkalla olin nähnyt ja kuullut. Mutta se, mitä olin nähnyt ja kuullut Venäjällä, ei miellyttänyt kaikkia. Suuri osa tehtaan työväestä oli ammattiliittojen, poliittisten puolueiden ja yleisradion koukussa eikä sietänyt kuulla tosiasioita.

Uskovia meitä oli kolme. Ammattiliittojen ja puolueiden puuhamiehet kävivät kimppuumme. Tehtaan henkilöstöpäällikkö kertoi, että firmaa oli vaadittu erottamaan meidät työstä. Kun se ei onnistunut, uhkaili tuotantopäällikkö, joka oli demari, meitä yksityisesti "kuriinpanolla" ja joku toinen kommunistisen propagandan uhri murisi ruokajonossa, että "tuollaiset pitäisi tappaa".

Suomen Yleisradion ja muiden agitaatiolaitosten uhrit uskoivat, että Venäjällä on kaikki hyvin ja että "Suomella olisi paljon opittavaa Neuvostoliitosta". Nämä kiihkouskovaiset oli pumpattu niin täyteen Baruch Spinozan, Adam Weishauptin, Moses Hessin ja Karl Marxin oppeja, että he olivat valmiit taisteluun maailmanvapautuksen puolesta heti paikalla Saatanan puolesta Jumalaa vastaan.

Kolme uskovaa sähköisti firmaa. Kun sosialistit eivät saaneet meitä punalippujen alle, he yrittivät käännyttää meitä uskoonsa. Jotkut yrittivät olla intellektuelleja ja todistella asiaansa tieteellisesti: "Maa kiertää aurinkoa" ja "Amerikka on paha". Näissä keskusteluissa kuulin ensimmäisen kerran sanan "fundamentalisti". Silloin elettiin noin vuotta 1970. Mistä sana oli kotoisin, en vielä silloin tiennyt, mutta selostajat selostivat, että fundamentalisti on sellainen, joka uskoo Jumalaan.

Olin Suomalaisessa kirjakaupassa Helsingissä, ja pitelin kädessäni unkarinkielistä Raamattua. Tunsin, että minun on ostettava se. Katselin hintaa: 29 markkaa. Katsoin lompakkooni: siellä oli 29 markkaa. Ne olivat kaikki rahani. Viisihenkisen perheen elättäminen 1960-luvulla ei ollut niinkään helppoa, ja kirjakaupassakin kävin aika usein. Tilanne tuntui vaikealta, ja minulle alkoi tulla hiki. Mietin mielessäni, että autossa on kyllä bensiiniä, niin että pääsen kotiin Turkuun, mutta entä leipä perheelle viikonlopuksi. Jätin kirjan ostamatta ja lähdin ulos.

Parinsadan metrin päässä kirjakaupasta, Simonkadulla, jouduin juttusille parin kaverin kanssa. He kertoivat olevansa esittäviä muusikkoja, muistaakseni tshekeistä, mutta kansallisuudeltaan toinen oli unkarilainen. Unkarilaiselle Raamatulle olisi nyt ollut käyttöä. Kaveri antoi osoitteensa, ja lupasin toimittaa hänelle Uuden Testamentin. Muistaakseni niin teinkin.

Nukuin kotonani Turussa ja näin unta. Olin nousemassa hississä ylös seitsemänteen kerrokseen, ja katselin edessäni seisovaa herrasmiestä. Miehellä oli musta, siisti puku ja valkoinen paita. Mies oli komean mittainen ja moitteettomassa kunnossa. Tuo on varmaan Suomen parhaiten pukeutuva mies, arvelin. Mutta samassa tunsin miehen: Sehän on Saatana itse. Heti kun tunnistin miehen, mies häipyi.

Aamukuudelta lähdimme työmatkalle Helsinkiin. Autoa ajoi Wallac Oy:n autokuski. Ajan kuluksi kerroin hänelle uneni. Olimme lähestymässä Saukkolaa, kun näimme noin kilometrin päässä meistä valkoisen pölypilven kierivän alas rinnettä. Tulimme paikalle, ja näimme kuorma-auton jäänteet, josta pölypilvi, tai paremminkin jauhopilvi, oli noussut. Kuorma-auton kuljettaja oli kuin ihmeen kaupalla vahingoittumaton. Hän istui nurmikolla autonjäänteiden vieressä. Tien toisella puolella oli henkilöauto, johon kuorma-auto oli törmännyt. Henkilöautossa ei näkynyt mitään suurempia vaurioita.

Olimme ensimmäisiä paikalle tulijoita. Helsingin suunnasta paikalle tuli toinen auto, jossa istui yhtiömme johtaja. Hänellä oli autossa puhelin, jolla tekniikka kutsuttiin paikalle. Yhtiömme autonkuljettajaa tapaus kosketti, olinhan juuri kertonut nähneeni yöllä kaiken pahan mestarin. Mutta tällä kertaa hänen toimensa eivät onnistuneet.

Radio kävi jatkuvia kampanjoita suomalaista elämänmuotoa vastaan. Tehtaalla koottiin elektroniikkakortteja, ja radio oli tavallisesti auki kaiket päivät. Työnjohtaja Raimo Rike pysähtyi keskelle käytävää kuuntelemaan radion agitaattoria ja sanoi: Tämä on ihan samaa asiaa, jota sodan aikana levitti Moskovan Tiltu rajan takaa.

Yleisradiolla oli monia kampanjoita, yksi niistä oli se vapaan kasvatuksen kampanja. Ohjelmien asiasisältö oli vähäinen ja asiantuntemus samoin. Kampanjantekijät keskittyivät hokemaan väitettä, että lasta ei saa komentaa. Tuekseen ohjelmantekijät mainitsivat jonkun, muistaakseni Skotlannissa suoritetun koulukokeen. Olin juuri lukenut Leo Tolstoin selostuksia hänen omista koulukokeiluistaan, ja ihmettelin, eikö Yleisradiolla ollut edes niistä tietoa. Kenties odotin pahan lähteen pulppuavan hyvää vettä.

Työtoverini Sjöroosin Jouko kysyi, tunnenko minä sitä lääkäriperhettä Riihimäeltä, joka oli yksi niiden ohjelmien agitaattoreista. Jouko oli kotoisin Ryttylästä, Riihimäen läheltä, ja kertoi että sillä lääkäriperheellä on siellä maatila. Olin ollut armeijassa Riihimäellä, ja Ryttylässäkin olin käynyt jonkun kerran Kansanlähetyksen lähetyskeskuksessa, mutta mainittua lääkäriperhettä en tuntenut.

Jouko kertoi, että Riihimäellä liikkuu hurjia juttuja lääkäriperheen toilauksista. Niiden mukaan joku mummo oli ollut kaupunginlääkärin vastaanotolla ja samalla kuunnellut huolestuneena lääkärin asunnosta kuuluvaa melua. Viimein kuului valtava rysähdys, ja särkyvien astioiden kilinää. Mummo sanoi lääkärille, että kyllä teidän nyt pitää mennä katsomaan, mitä siellä oikein tapahtuu. "Älkääs nyt hermoilko, pojat ne vain siellä. Nyt ne saivat nurin sen astiakaapin, jota ne ovat yrittäneet kaataa jo pari viikkoa", rauhoitteli lääkäri.

Lääkäriperheen lapset saivat toteuttaa itseään. Poijat olivat pelamassa pihalla kivisotaa, kun yksi sai osuman ja tuli rammaksi. Yksi hirttäytyi ja yhdestä tuli juoppo. Kun kasvatuksen tulos yht'äkkiä paljastui, tulivat vanhempien hiukset valkoiseksi ja kampanjointi heidän kohdaltaan loppui.

Kaikkea Joukon kertomaa en muista, mutta kertokoot tarkemmin ne, jotka asiasta ovat vastuussa. Suurella äänellä ja suurella röyhkeydellä esiintyneet Suomen valtion omistaman laitoksen agitaattorit ovat itse velvolliset kertomaan tuloksista, siitä, mihin he vapaalla kasvatuksella pääsivät. Ehkä he ovat kertoneetkin, ehkä katuneetkin, mutta Suomen Yleisradio jatkaa yhä raakaa linjaansa kaiken kauniin ja hyvän tuhoamiseksi.

Minulla oli toisen luokan makuuvaunupaikka yöjunassa Turusta Ouluun. Vaihdoin pyjaman ylleni, ja ryhdyin iltalukemiseksi lukemaan venäjänkielistä Uutta Testamenttia. Vaunuosasto oli tyhjä, mutta aivan viime hetkellä ennen junan lähtöä osastoon porhalsi nuori mies. Kun tavanomaiset tervehdykset oli esitetty, mies kurkisti kirjaani, ja kysyi: "Oletko sinä uskomassa?" "Olenpa hyvinkin", vastasin.

Mies kertoi olevansa töissä Paraisten kalkilla kemistinä. Venäjää hän osasi niin, että osasi lukea oman alansa ammattikirjallisuutta. Kieliopinnoissa olimme kai samantasoisia harrastajia, sillä myös minulle helpointa venäjää oli elektroniikka-alan kirjallisuus. Omalta alalta asiatekstin ymmärtää, vaikka ei kielen kaikkia nyansseja osaisikaan.

Kun olimme hieman tarinoineet, kaveri kysyi yht'äkkiä: "Minkä suunnan uskovia sinä olet?" Etsin Johanneksen ensimmäisen kirjeen viidennen luvun ensimmäisen jakeen ja annoin kaverin lukea sen kirjastani: "Jokainen, joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on Jumalasta syntynyt; ja jokainen, joka rakastaa häntä, joka on synnyttänyt, rakastaa myöskin sitä, joka hänestä on syntynyt …"

Tekstin luettuaan kaveri meni hiljaiseksi, kömpi vuoteelleen ja sanoi olevansa väsynyt. Minäkin sammutin valon ja vedin peiton korviin. Mutta Loimaalla juna pysähtyi, ja osastoomme tunki taas uusi mies, tällä kertaa fyysikko. No, nyt kemistikin virkistyi, ja alkoi tarinoida fyysikon kanssa. Minun punkkani oli keskimmäisenä, ja jouduin kuuntelemaan kaikki kemian ja fysiikan viimeiset viisaudet.

Aamukahvia juodessa lestadiolaisveli valisti minua: "Nyt, kun tulet Ouluun, mene Rauhanyhdistykselle, niin sillä sinullekin nämä Taivasten Valtakunnan asiat selvenevät". Kutsu oli annettu kenties vähän ikävään sävyyn, mutta kutsu kuin kutsu. Kävin toki Rauhanyhdistyksessä, kun kerran oli käsketty.

Olin palailemassa Oulusta junalla Turkuun. Tampereella oli junan vaihto, ja siirryin tyhjään vaunuun odottelemaan Turun junan lähtöä. Vaunu täyttyi, ja aivan lähtöhetkellä sisään tuli vielä pari miestä, jotka istuivat vastapuolelle käytävän. Lueskelin matkakirjaani, mutta miesten englanninkielinen keskustelu alkoi vaivata minua. Vaikka en halunnut kuulla koko asiaa, en voinut olla kuulematta ohjeita siitä, miten nuorisojärjestöihin soluttaudutaan. Toinen kaveri oli nähtävästi suomalainen, sillä hän tiesi kertoa kaikenlaisten nuorisojärjestöjen nimiä, kannatuslukuja ja rahoitustietoja. Herra osoitti minulle miehistä toisen, ja sanoi: "Puhu sille venäjäksi". Otin venäjänkielisen Uuden Testamentin laukustani, ja ojensin sen miehelle sanoen: "Tässä on ohjeet kaikkien ongelmien ratkaisemiseksi". Mies nousi seisomaan ja alkoi huutaa venäjäksi kaikenlaista.

"Kuka sinulle maksaa", huusi kaveri. "Kauanko sinä olet seurannut minua? Mistä maasta olet? Kyllä me teikäläiset tunnetaan …" Kaverin olisi pitänyt nähdä, että minä istuin vaunussa ennen häntä. Olin tulossa Oulun keskussairaalasta, jossa olin käynyt huoltamassa turkulaisen työnantajani valmistamia tutkimuslaitteita. Mutta annoin kaverin huutaa. Vaunu oli lähes täysi, ja ihmiset nousivat seisomaan paremmin nähdäkseen, mitä siellä oven vieressä oikein tapahtuu.

Kaverin kaveri, se toinen keskustelijoista, oli aivan ymmällä ja kysyi seuralaiseltaan englanniksi, että mitä te puhutte ja osaatko sinä venäjää. Silloin tyyppi muutti kieltä, ja kysyi mahdollisimman pilkallisesti englanniksi: "Onko tuo se Pyhä Raamattu?" Sitten mies alkoi selostaa, että hän oli juuri käynyt Siperiassa ja voi varmuudella kertoa, että siellä on kaikki asiat paremmin kuin missään muussa näkemässään maassa. Myöhemmin kuulin, että Tampereella oli juuri pidetty jotkut leninpäivät.

Kun juna saapui Turkuun, nousi tämä englannintaitoinen neuvonantaja seisomaan, ja vielä lähtiessään piti tarpeellisena sanoa minulle: "Mene nyt työnantajasi puheille, ja sano, että ei onnistunut". Kerroin tapauksen esimiehelleni Erkki Soinille ja sanoin sanatarkasti: "ei onnistunut". Tämä kysyi vain, enkö saanutkaan niitä antureita kuntoon?

Olin aivan väsynyt, kun menin Turun kaupunginkirjastoon. Rukoilin, että löytäisin kevyttä ja mielenkiintoista luettavaa. Käsiini osuivat Mannerheimin matkapäiväkirjat Aasian matkalta vuonna 1906-1908. Ensimmäinen yllätys oli, että tämä sotapäällikkönä tunnettu mies oli joskus ratsastanut hevosella Kiinan poikki.

Mannerheim aloitti ratsastusmatkansa Samarkandista, nykyisestä Uzbekistanista. Päiväkirjassa esiintyvät turkinkieliset paikannimet Mannerheim on suomentanut huolellisesti. Kun olin lukenut ensimmäiset parisataa sivua, arvelin, että tässähän oppii turkkia, siksi paljon paikannimiä kirjassa esiintyy.

Tian Shanin vuoriston ylityksen jälkeen Mannerheim tuli uiguurien keskuuteen Kashgarin ja Jarkendin seuduille. Seudulla hän tapasi ruotsalaisen Svenska Missionsförbundetin lähetystyöntekijöitä ja viipyi ruotsalaisen lähetyslääkärin Gösta Raquetten luona kymmenen vuorokautta.

Gustav Raguette oli paitsi lääkäri, myös kielitieteilijä. Myöhemmin hän opetti uiguuria Lundin yliopistossa Ruotsissa. Oppilaana hänellä oli mm. Gunnar Jarring, jonka väitöskirja Uiguurien kielen vokaaliharmoniasta osui käsiini Turun yliopiston kirjastossa. Väitöskirjaa ei kukaan ollut lukenut, sillä minun piti kynäveitsellä aukoa kirjan neitseelliset lehdet sivu sivun jälkeen. Neljäkymmentä vuotta oli kulunut Gunnar Jarringin opinnäytteestä, ilman että turkulainen yliopistoväki olisi ollut kiinnostunut turkinsukuisesta uiguurien heimosta.

Mihin Gunnar Jarring käytti uiguurin kielen taitojaan, ei ole minulle selvinnyt. Jotakin käyttöä taidoilla on varmasti ollut, sillä Jarring hankkiutui Ruotsin suurlähetystöön Delhiin, ja myöhemmin hän oli Ruotsin suurlähettiläänä Moskovassa. Se oli sitä aikaa, kun Moskovan uskovien kokoontumiset oli tehty erittäin hankalaksi. Ruotsin suurlähetystö oli yksi paikka, jossa uskovat toisinaan kokoontuivat.

Uiguurinkielinen Uusi Testamentti vuonna valmistui 1930-luvulla. Ehkä Jarring oli mukana toimittamassa kirjaa lukijoilleen. Uiguurien alueista käytiin 1930-luvulla kiistaa Neuvostoliiton ja Kiinan kesken, ja myös Englanti, Intian silloinen isäntämaa, oli mukana kiistoissa. Kaikki halusivat hallita uiguureja. Se, että uiguurit hallitsisivat itse itseään, ei ollut Englannille, Kiinalle tai Neuvostoliitolle mieluista ollenkaan.

Bibliografioiden mukaan koko Raamattu uiguurin kielellä painettiin Kairossa vuonna 1950. En tiedä, oliko Jarring mukana tässä hankkeessa, mutta kun Israel, Egypti ja arabimaat joutuivat nokat vastakkain tosiasioiden kanssa, Jarringia tarvittiin taas. Jarring oli eräs monista, jotka YK asettamana ovat olleet hieromassa rauhaa arabien ja israelilaisten välille. Se homma ei Jarringilta onnistunut, mutta ei se ole onnistunut muiltakaan.

Vaikka Mannerheimin matkakirja oli helppoa luettavaa, se oli alkuna turkin opiskelulleni. Uiguuri on turkinsukuinen kieli, mutta sen itseopiskelu Suomessa 1970-luvulla ei ollut vielä mahdollista. Itse tulin uiguurien maille ensimmäistä kertaa syksyllä 1992, parikymmentä vuotta sen jälkeen, kun olin lukenut Mannerheimin, Sven Hedinin, ja muutamien ruotsalaisten lähetystyöntekijöiden kuvaukset seudulta.

Vaimo oli alkanut opiskella Turun kauppaopistossa, ja keväällä porukka päätti tehdä luokkaretken Leningradiin. Minä lähdin matkaan tulkiksi ja tapaamaan, jos mahdollista, uskovia. Tuliaisiksi varasin muutaman raamatun.

Venäjän tulli kaiveli kassini, ja vei raamatut takahuoneeseen. Takahuoneessa alkoi kuulustelupöytäkirjan teko. Minusta ruvettiin tekemään rikollista, mutta osoitin tullin päällikkövirkailijalle, että Neuvostoliitossa on uskonnonvapaus ja kaiken lisäksi Neuvostoliitto on Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen. Minulla on oikeus viedä Raamattuja tuliaisiksi sekä Neuvostoliiton lain että Yhdistyneiden kansakuntien jäsenmaiden hyväksymien sopimusten mukaisesti. Jos te otatte pois raamattuni, te teette laittomuuden, en minä. Olin varustautunut tilanteen varalle, ja luettelin lakipykälien numerot kaikkien kuullen. Ja kaiken lisäksi Neuvostoliiton rikoslaissa määrätään, että jos NL laki on ristiriitainen YK vastaavasta asiasta antaman määräyksen kanssa, sovelletaan YK:n antamaa määräystä …

Pöytäkirjan tekemistä oli kerääntynyt seuraamaan koko joukko niitä tullimiehiä, joiden olisi pitänyt palvella asiakkaita salin puolella. Tullin päällikkövirkailija yritti päästä tilanteesta väittämällä, että he eivät ole lakimiehiä. He tekevät työnsä siten, kun tullin omissa kiertokirjeissä on määrätty. Näitä määräyksiä vain ei missään ollut nähtävillä ja saatoin siis edelleen väittää, että Venäjän tulli on minut ryöstänyt. Te olette kuin "rosvoja ison tien varrella". "Saat kirjat takaisin, kun palaat matkalta", ehdotti tulli.

Pöytäkirja täytettiin vain yhtenä kappaleena. Missä minun kappaleeni on, kysyin tullin päällikkövirkamieheltä. "Mitä sinä sillä teet?" yritti virkamies taas muuttaa vaatimuksen kuulusteluksi. Pidin kiinni vaatimuksestani, sillä ilman omaa, Venäjän tullin allekirjoittamaa kappaletta tullin rosvoille oli liiankin helppo kirjoittaa allekirjoittamaani paperiin mitä tahansa lisätekstejä. Suomalaisista lehdistä olin monta kertaa saanut lukea, kuinka uskovat kuljettavat "pornografista kirjallisuutta" Venäjälle enkä halunnut antaa roistoille mitään mahdollisuutta konnuuksien tekoon. Mutta kopiota en kuulustelupöytäkirjasta saanut.

Paluumatkalla kaikki tullin virkamiehet, paitsi se yksi päällikkövirkamies, tulivat ympärilleni. "Tapasitko uskovia?". "Oliko hauskaa?" Kysymyksiä sateli joka puolelta. "No, ajatelkaa itse. Minä tulen kylään, eikä minulla ole mitään tuliaisia. Noloahan se on. Piti siinä vielä kaikille selittää, että oli minulla neljä raamattua, mutta rosvot kävivät tiellä kimppuuni ja veivät ne. Kuittia eivät edes antaneet". Vain yksi, se päällikkövirkamies, kiristeli syrjässä hampaitaan, kun minä kerroin käynnistäni baptistien luona.

Oppaamme veivät meidät Pietarissa katsomaan Iisakin kirkkoa. Kirkko oli tupaten täynnä väkeä. Vieressämme joku venäläisryhmä oli olevinaan yhtä innostunut näkemästään, kuin mekin. Ryhmä kertoi tulleensa Siperiasta. "Onko siellä Siperiassa tällaisia mahtavia kirkkoja?" kysyin jotakin sanoakseni, mutta kysymys satutti Siperian turistien tuntoja. "Ei meillä ole kirkkoja. Kirkot hävitetään. Meillä on miljoonia vankeja". Miljoonia vankeja, "milliony zakljutshonnyh" porautui minunkin aivokoppaani niin, että vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua elävästi muistan sanat.

Mies, joka tämän sanoi, katsoi epätoivoisen näköisenä minuun. Hän tiesi olevansa itsekin potentiaalinen vankileirien asiakas, mutta sisäinen pakko pani miehen puhumaan. Liikuttavaa oli myös nähdä, miten miehen siperialaiset matkakumppanit suojelivat miestä: Koko ryhmä ympäröi tiiviisti miehen, niin ettei kukaan ulkopuolinen päässyt tunkeutumaan lähellekään meitä. Kun tilanne oli ohi, kaikki taas katselivat ympärilleen, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ryhmällemme oli osoitettu kaksi opasta, joista toinen ilmoitti nimekseen Matti. Matti oli sympaattisen näköinen, hillitty nuorimies, joka oli lähetetty Petroskoista varsinaisen Inturistin oppaan tulkiksi. Vaimon suomenkielinen raamattu oli vielä tallella, ja hän antoi sen lahjaksi Matille. Matti puhui täydellistä suomea. Mielellään olisimme kuulleet Matista jotakin myöhemminkin, mutta siihen aikaan ystävyyden harjoitus oli annettu viranomaisten tehtäväksi.

Keväällä 1972 asuimme vielä Turussa, kun Kansanlähetyksen veljet pyysivät minua kesälomallani järjestelemään telttakokouksia eri paikkakunnalle. En lähtenyt. Kerroin veljille, että lähden Venäjälle, jokilaivalla katselemaan paikkoja. Ja sitten aloin odottaa, miten Herra toteuttaisi sanani.

Kesälomia ennen soitti Juha Väliaho, Kansanlähetyksen nuorisosihteeri, ja kertoi lähtevänsä kesällä Turkkiin. Paluumatkan hän halusi tehdä Venäjän kautta, ja pyysi minua mukaansa tulkiksi. Jokilaiva muuttui henkilöautoksi.

Kansanlähetyksen nuorilla oli 1960-1970 luvun vaihteessa laajaa toimintaa eteläisessä Euroopassa. Monet nuoret opiskelivat turkkia, ja lähtivät sitten jakamaan turkkilaisia raamatunosia Saksassa työssä oleville turkkilaisille. Myös minä olin kiinnostunut Turkista luettuani marsalkka Mannerheimin päiväkirjan matkasta halki Aasian. Olin päättänyt opetella uiguuria, mutta oppikirjojen puutteen takia pidin parempana opetella ensin turkkia, uiguurin sukulaiskieltä. Matkalle lähtiessäni en sitä kuitenkaan vielä osannut.

Satamassa tapasin ensimmäisen kerran matkaseurueemme. Tulimme Kapelskäriin, ja parkkipaikalla meitä odottivat autot, joilla edellinen porukka oli palannut Suomeen. Yhdestä pikkubussista oli akku ehditty jo varastaa, ja jouduimme hakemaan uuden. Paikalle pysähtyi tuntematon veli, joka asian nähtyään maksoi akun.

Muutaman auton ryhmässä ajoimme Müncheniin, jossa tapasimme siellä jo toimivia ryhmiä. Muutama päivä kului odotellessa Turkkiin lähtevän ryhmän kerääntymistä sovittuun paikkaan. Jotkut porukastamme kävivät katsomassa Dachaun keskitysleiriä. Hyvin järkyttyneinä he tulivat takaisin retkeltään. Kun kaikki olivat tulleet, ryhmät erkanivat kukin eri suunnilleen.

Turkkiin lähdettiin parilla autolla. Itävallan ylitys sujui päivässä. Ensimmäinen yöpyminen Jugoslavian puolella oli Zagrebissa, toinen ja kolmas Belgradissa. Belgradissa ostimme raamattukaupasta venäläisen raamatun. Jugoslaviassa meitä miellyttivät elintarvikkeiden hinnat. Kummastusta herättivät kuitenkin liikennekulttuuri, monet tien poskeen jätetyt kolariautojen romut ja tien varsilla itseään kaupittelevat naiset.

Juha ehdotti, että kukin meistä laulaisi sen laulun, jota piti itselleen läheisempänä. Laulujen kautta tutustuimme toisiimme. Juha itse lauloi laulun "Herran halvat matkamiehet ystäviksi valitsin…"

Jugoslavia tuntui mielestäni väkivaltaiselta ja rauhattomalta maalta. Tällöin autossa istunut Kaisa Häkkinen Lappeenrannasta kertoi, että väkivalta ei ole harvinaista Suomessakaan. Hän oli ollut menossa uskovien ryhmän kanssa jollekin tanssipaikalle siellä Itäsuomessa, kun yhtäkkiä aivan hänen silmiensä edessä oli puukolla tapettu yksi soittajista, ja ilman mitään syytä. Kaisa oli joutunut vielä todistajaksi oikeudenkäynnissäkin ja muisti hyvin tapetun muusikon nimen. Muusikko oli sama, jolle minun oli pitänyt aikoinaan ostaa unkarinkielinen Uusi testamentti Helsingissä.

Belgaradista ajoimme etelään, kohti Kreikkaa. Skopjessa, nykyisen Makedonian valtion pääkaupungissa, näkyivät vielä suuren maanjäristyksen jäljet. Yövyimme leirintäalueella, ja poikkesimme aamukahville armenialaiseen kahvihuoneeseen jossakin nykyisen Kosovon alueella. Vähän ennen Kreikan rajaa poikkesimme päätieltä, ja tulimme Juhan tuttavien luo Strumicaan.

Juha oli Lausannen evankelioimiskonferenssissa tutustunut makedonialaiseen uskovaan lääkäriin. Poikkesimme valtatieltä Strumicaan ja löysimme veljen talon. Illalla tutustuimme paikalliseen metodistiseurakuntaan. Kävelimme kaupungilla. Torilla laulettiin makedonialaisia kansanlauluja, spontaanisti, ilman orkestereja tai pääsylippuja. Se oli tapa. Kansa oli tullut laulamaan. "Hienoja nuo jugoslavialaiset laulut", sanoin veli Gligorille. "Eivät ne ole jugoslavialaisia lauluja. Ne ovat makedonialaisia lauluja", opasti veli.

Naapuritalossa oli häät. Naapurit vieraineen lauloivat samoja lauluja, kuin nuoriso torilla. Ne korvissa nukahdin makedonialaisen veljen yläkerran vierashuoneessa.

Aamu oli jo pitkällä, kun vihdoin heräsin. Portaita pitkin alas kävellessäni tunsin Herran pyhyyden kosketuksen. Portailta näkyi koko sali, ja salin keskellä istui vanhempi veli. Ulkoisesti mies oli aivan tavanomaisen näköinen, mutta Hengessä koin hänen elävän Herraa lähellä. Valmistauduin kuuntelemaan, mitä hän mahdollisesti sanoisi.

Jos olisin ollut hengellisesti kypsyneempi, muistaisin ehkä paremmin asiat, joista sinä aamuna puhuimme. Mutta jotakin on jäänyt mieleeni - kertomus hänen vankilassaoloajastaan. Ehkä siksi, että olin hiljalleen tullut huomaamaan maailman suuren vihamielisyyden kaikkea kaunista ja rehellistä kohtaan, ja jouduin punnitsemaan omia valmiuksiani vainojen kestossa. Jos oikein ymmärsin, oli vanhempi mies Glikorin isä. Hänen kertomuksensa rauhoitti minua.

Sodan jälkeen Makedonia oli joutunut sosialistien valtaan. Uskovat joutuivat vankilaan ja maanviljelijät yhteistalouteen. "Me uskovat olemme kuin ilmapuntari", selosti veli. "Kun tulee myrsky, me tunnemme sen ensimmäisenä, ja kun tulee kaunis ilma, me tunnemme sen ensimmäisenä". Kun seitsemän vuotta oli kulunut vankilassa, uskovat päästettiin pois vankilasta, ja kohta sen jälkeen myös kolhoosit purettiin. Maat palautettiin niille, joilta ne oli otettukin.

Makedonian rajalta Välimeren rannalle Thessalonikiin vain parin tunnin ajomatka. Siitäkin osa kului camping-kaasupullon täyttöön kaasun jakelupisteessä. Ennen kaupunkiin tuloa pysähdyimme myös katselemaan kaupunkia vuorelta. Kaupungin paikka oli kaunis, mutta monet tehdaslaitokset tekivät siitä harmaan näköisen. Iso kaupunki tuntui myös ahtaalta. Mitä korkeille taloille tapahtuisikaan, jos täällä yht´äkkiä tapahtuisi suuri maanjäristys?

Oppaaksemme kaupunkiin saimme, mikäli nyt oikein muistan, paikallisen helluntaiseurakunnan johtajan tyttären. Olimmehan kaupungissa, jossa apostoli Paavalin saarnojen vaikutuksesta oli syntynyt eräs ensimmäisistä kristillisistä seurakunnista Euroopassa. Vanhasta kaupungista oli jäljellä hyvin vähän, mutta se vähä antoi kuitenkin puitteet tauolle, jonka aikana kertasimme sen, mitä Apostolien teot puhuvat Paavalin käynnistä ja toimista kaupungissa.

Yövyimme leirintäalueella vaatimattoman kreikkalaiskylän liepeillä. Illalla koko kylä oli ulkona. Ukot ja mummot istuivat talojensa edustalla tai pikku kahviloissaan kadun varrella. Naisten asut olivat kuin kansanpukunäyttelystä. Nuoret kulkivat meren rantaan johtavaa pääkatua edestakaisin pieninä ryhminä, soittivat ja lauloivat kreikkalaista musiikkia. Näky oli vavahduttava. Näimme jotakin sellaista, jota yleismaailmallinen rahalla pyöritettävä rock ei vielä ollut saastuttanut.

Thessalonikista Turkin rajalle on matkaa koko päiväksi, ja lisäksi tie oli kiemurainen. Matkan varrella poikkesimme katsomaan Filippin kaupungin raunioita. Karkeatekoisen kivirakennuksen seinään oli kirjoitettu teksti: "Apostoli Paavalin vankila". Kaupunki, joka oli kaltoin kohdellut apostolia, oli nyt raunioina. Ylempänä vuoren reunalla paimenet kaitsivat vuohiaan ja lampaitaan.

Kavalassa, lähellä Apolloniaa, paikkaa, jossa Paavali tuli maihin Aasian puolelta, autosta puhkesi rengas. Oli paikalla sopiva nimi, sillä mitään näkyvää syytä renkaan puhkeamiseen ei löytynyt.

Kun vielä olimme ohittaneet Aleksandropouloksen kaupungin ja alittaneet muinaisen roomalaisen vesijohdon, tulimme Turkin ja Kreikan rajalle Ipsalaan. Rajan takana valkeaksi maalatut kirkot vaihtuivat minareetteihin.

Autossa oli kuuma. Olimme juuri tulleet rajan yli Kreikan puolelta Turkkiin ja halusimme levätä. Kohta, kun näimme ensimmäisen suuren puun tien varrella, pysähdyimme. Oli tietysti vähän myöhäista opetella turkkia nyt kun olimme jo Turkissa, mutta otin kuitenkin sanakirjan esille, ja ryhdyin katselemaan edessäni levittäytyvää maisemaa. Juha ja tytöt keittivät Jugoslaviasta ostettua pussiruokaa silkasta velvollisuudentunnosta, sillä näin kuumalla tuskin kenelläkään oli nälkä.

Luoksemme juoksi noin kymmenvuotias poika, joka etsi koiraansa. "Anna koiran olla, ja opeta minulle turkkia", selitin pojalle kaikkien meidän yhteistä kielitaitoa sopivasti yhdistelemällä. Poika katseli sanakirjaa, ja ryhtyi lukemaan sanoja. Huomasin, että verbien perusmuodoissa tyyppiä kurulmak paino on päätteellä -mak. No, huomio sekin, mutta tärkeämpi huomio oli hengellinen. Poika oli ensimmäinen siviili, jonka Turkissa olin tavannut. Kun Herra oli johdattanut pojan luokseni, hän sanoi tekevästä pojasta palvelijan itselleen. Kirjoitin pojalle kirjekuoreen osoitteeni, ja osoitin käsimerkeillä itseäni. Odotan kirjettäsi, tahdoin sanoa.

Istanbulissa tapasimme Kansanlähetyksen väkeä. Juhalle väki oli tuttua. Heidän opastuksellaan tutustuimme kaupunkiin ja yhteen evankeliseen seurakuntaan, jonka jäsenistä suurin osa oli armenialaisia.

Turkkilaisia Jeesuksen seuraajista sanottiin siihen aikaan, että heitä on yksi jokaista miljoonaa turkkilaista kohti, siis noin viisikymmentä.

Turkki oli meille ystävällinen. Vielä lähtiessämme maasta, juuri ennen raja-asemaa meidät kutsuttiin yksityiskotiin teelle. Siinä vaiheessa meitä oli enää neljä henkilöä menossa Bulgarian ja Romanian kautta Neuvostoliittoon. Muut olivat jääneet Turkkiin.

Romanian ystävällisyys yllätti meidät. Meillä oli mukana pari romaniankielistä raamattua, jotka hetken mielijohteesta kävin viemässä kukkuloilla näkemilleni paimentytöille. Ojensin kirjat, ja huomasin pienen kultaisen ristin toisen paimentytön kaulassa. "Mikset katsonut taaksesi", kysyivät matkakumppanini, kun tulin takaisin autoon. Minulta oli jäänyt iloiset vilkutukset näkemättä.

En osannut romaniaa, mutta Terhi, joka osasi italiaa, pystyi keskustelemaan romanialaisten kanssa. Italia ja romania osoittautuivat lähisukulaiskieliksi.

Galatin kaupungista ajoimme Neuvostoliiton rajalle. Romanialainen tullimies ei halunnut tarkastaa tavaroitamme. Selitykseksi hän sanoi, että kyllä naapuri tarkastaa, ja osoitti sillan yli joen toiselle puolelle. Neuvostoliiton tulli tosiaan tarkasti. Jouduin luopumaan noin viidestä Johanneksen evankeliumista. Pari tuntia kului rajalla kuulustelupapereiden tekoon.

Yövyimme Kishinevissä, josta ajoimme Odessaan ja edelleen Kiovaan. Edes Kiovasta mieleeni ei ole jäänyt mitään mainitsemisen arvoista. Matkalla Kiovasta Harkoviin poikkesimme toki Pultavassa, kaupungissa, jonka liepeillä Ruotsin kuningas vuonna 1709 kävi tapattamassa ruotsalaisia ja suomalaisia.

Äidiltäni olin kuullut, että Leo Tolstoista tuli uskova vanhoilla päivillään. Olin juuri oppinut jotenkuten ymmärtämään venäjää, kun löysin eräästä divarista Isolta Roobertinkadulta Leo Tolstoin kootut teokset. Kirjat oli painettu Pietarissa 1900-luvun alkupuolella, ja ne olivat kuuluneet jollekin Bonsdorfille. Kirjat olivat vähän repalaisen näköisiä, jonkinlainen kansanpainos, eikä hintakaan ollut huimaava. Leo Tolstoita myytiin 2 markkaa per kappale. Ostin kirjat.

Leo Tolstoi tosiaan kertoi tulleensa uskoon, vieläpä suhteellisen nuorena. Mutta kun hän kirjoissaan esitti oppinsa ja hengellisen kokemuksensa, kävi ilmi, että hän oli vain laatinut oman jumalankuvansa ja uskoi siihen. Hän jopa kirjoitti oman versionsa Evankeliumeista, "Kratkoe izlozhenie evangelija". Leo Tolstoin kuuluisa kääntymys oli tragedia, joka lopuksi kääntyi häntä itseään ja hänen kansaansa vastaan. Kun olin lukenut Tolstoin kirjat, myin kirjat edelleen kahden markan kappalehintaan.

Nyt olimme tulossa etelästä Moskovaan päin ja tulimme Leo Tolstoin kotitilan Jasnaja Poljanan kohdalle. Tien vasemmalla puolella oli valkoiseksi maalattu puutalo, reilun kokoisen suomalaisen maalaistalon suuruinen. Piha oli suuri ja hyvin hoidettu. Turisteja vastassa oli joukko oppaita. Meidän mukaamme lähti nuori, englannintaitoinen tyttö.

Meille kerrottiin Tolstoin tuotannosta, merkityksestä, edistyksellisyydestä, elämästä, näytettiin hänen kirjastonsa, työhuoneensa, puutarhansa ja joutsenlampensa. Tolstoin työpöydän yllä oli grafiikkapiirros Jan Hussista. Kirjastossa oli kuuluisien englantilaisten saarnamiesten, Spurgeonin ja Wesleyn veljesten teoksia ja paljon muuta hengellistä kirjallisuutta. Kun tutkimme Tolstoin kirjastoa, kysyin oppaaltamme, oliko hän itse lukenut noita samoja kirjoja? "En", vastasi tyttö. "Niitä vain nerot lukevat ja ymmärtävät".

Kun kiertokävelymme päättyi, tuli oppaiden esimies kysymään, mitä mieltä olimme oppaastamme. Anteeksipyydellen nainen selitti, että meitä opastanut tyttö on vasta ensimmäistä päivää töissä heillä. Vakuutin tytön esimiehelle, että kaikki oli mennyt erinomaisesti. Suorastaan loistava opas! Niin, tähän päivään asti Jasnaja Poljanan kokematon opastyttö on ainut joka on sanonut minua neroksi. Vieläkin korviani hivelevät hänen sanansa: "Vain nerot lukevat niitä ja ymmärtävät". Kokematon kun oli, mutta kuitenkin.

Harkovissa olimme etsineet evankelista seurakuntaa, mutta emme löytäneet. Samoin Tulassa. En muista, että edes Moskovassa olisimme kohdanneet mitään merkittävää. Parasta koko matkalla olivat ne muutamat mummot, jotka tapasimme Tverissä, erään ortodoksikirkon edessä. Mummot kertoivat, että heitä oli kielletty puhumasta Jumalasta työpaikallaan. Mummot valittivat, että heillä ei ollut edes rukouskirjaa, josta olisi voinut opetella rukouksia. Ainut rukous, jonka he kertoivat osaavansa, oli "Isä meidän". Yksi mummosta kertoi, että töihin mennessään hän ehti rukoilla sen yhdeksän kertaa, jos meni pellon poikki suoraan. Jos hän kulki tietä pitkin, ehti hän rukoilla Isä meidän vieläkin useammin. Kerroin mummoille, että Jumalalle voi esittää kaikki asiat ilman rukouskirjaakin. Esitä asiasi niin, kuin puhuisit omalle isällesi. Muista se, mitä olet sanonut, ja odota vastausta.

Siihen aikaan Loppiaista vietettiin Tammikuun kuudentena päivänä. Olin korjaillut Rovaniemen aluesairaalassa veritesteissä käytettävää näytteenvaihtajaa yhdessä yhtiön Oulun konttorin huoltomiehen kanssa. Kun työ oli tehty, kävimme Pohjanhovissa kahvilla.

Kahvipöydän ääressä tuli puhetta jostakin hengellisestä asiasta, ja työtoverini alkoi kertoa veljestään, joka oli Israelissa oppinut hebreaa. Monet uskovat nuoret kävivät siihen aikaan Israelin kibbutseilla töissä, koska se oli halpa ja mielenkiintoinen tapa nähdä maailmaa ja tutustua Israeliin. Jotkut vapaaehtoistyöläisistä viipyivät niin kauan, että oppivat myös kielen. Työkaverini veli oli yksi heistä, ja minä kirjoitin nimen muistiin.

Olimme jo ehtineet muuttaa Raumalle, kun entisen työkaverini veli sitten saapuikin Raumalle ja opetti minulle hebrean aakkoset. Tärkeintä asiassa oli, että sain kasetin, jolta voin kuunnella, miten kirjaimet äännetään.

Suomen Karmel-yhdistys järjestää kesäisin hebrean kursseja Haukijärvellä, Tampereen takana. Pääsin mukaan viikon kestäville kursseille. Opettajana toimi Hanna Rantavaara. Pyynnöstäni Hanna luki oppikirjan tekstit lause lauseelta kasetille siten, että jokainen lause tai osa siitä käännettiin heti suomeksi. Viikossa ehdimme käydä satasivuisen kirjan läpi, ja vaikka emme olleetkaan oppineet lukemaamme, se oli meillä kaseteilla myöhempää kuuntelua varten. Seuraavan talven aikana alkoi hebrean alkeiskirja olla "päässä".

Käyttämäni yksinkertainen menetelmä on erittäin tehokas. Ihminen muistaa sanan sitä kauemmin, mitä useammin hän sen kuulee. Alkeiskirjan ensimmäiseen osaan kuului noi 300 sanaa, ja niiden avulla pääsin siirtymään hebrean opiskelussani toiseen vaiheeseen.

Suomessa oleskeli jonkin aikaa Jael Margalit, sabra, jonka vanhemmat olivat Jemenin juutalaisia. Arabien keskellä asuneilla juutalaisilla on paras hebrean ääntäminen. Muille juutalaisille erikoisesti ajinin ääntäminen oli täyttä hebreaa. Pyysin Hannaa ja Jaelia tekemään hebrean alkeiskirjasta "Elef milim" uudet kasetit tutulla menetelmällä. Siitä syntyi neljä kasettia, joiden kuuntelu väittämäni mukaan ovat tehokkain koskaan nähty tapa hebrean alkeiden opiskelussa.

Olin ostanut kirjan, jossa Ensimmäistä ja Toista Mooseksen kirjaa käytetään hebrean oppikirjan perustekstinä. Kirjan kautta pääsin siirtymään Vanhan Testamentin hebrean opiskeluun. Jael luki hebrealaisesta Raamatusta mainitut luvut kasetille, ja niiden avulla ajoin muistiini hebrean alkeet.

Kun ensimmäisiä kertoja kuuntelin kasetteja, oli minun vaikea seurata jopa sitä, mistä kohtaa Jael kulloinkin lukee. Kun katse harhautui tekstistä, aloitin alusta. Noin kymmenennellä kerralla pääsin ensimmäisen sivun loppuun. Tunnin pituinen teksti tuli tutuksi noin neljänkymmenen kuuntelukerran aikana. Viiden kasetin kuuntelu vei pari vuotta, sillä aikaa minulla oli aina vähän. Työt, ylityöt, perhe ja niin edelleen.

Jo hebrean alkeiden tunteminen avasi aivan uusia näköaloja Jumalan ilmoitukseen. Nyt en ollut enää selitysteosten tarpeessa, sillä sana selittää itse itsensä, jos vain pääset tarkastelemaan sitä kyllin läheltä.

Muutamassa vuodessa olin tullut tuntemaan useimmat Suomessa toimivat uskonnolliset yhdyskunnat ja luterilaiset herätysliikkeet. Minulle, niin kuin monelle muullekin oli selvinnyt, että kristikunta on yksi, mutta kirkkojen ja lahkojen johtajat yrittävät hajottaa sitä, mitä Jumala on luonut. Uskovien yhteiset tilaisuudet kirkkojen ja lahkojen ulkopuolella alkoivat tulla tavallisiksi Turussa 1970-luvun alussa.

Eräs uskovien yhteyden puolestapuhuja oli ollut englantilainen Stanley Jones. Hänen Intiassa perustamansa Ashram-liikkeen vaikutus tuntui Suomessa ja Turussakin pidettiin muutama muutaman päivän pituinen "retriitti". Toinen uskovien yhteyden puolestapuhuja oli kiinalainen Nee To Sheng, (Ni Duo Sheng), Watchman Nee. Hänen sanomansa on, että Jumalalla on yhdessä kaupungissa vain yksi seurakunta. Jos mieli olla Jumalalle mieliksi, on tunnustettava kaikki veljet, eikä vain oman kuppikunnan jäseniä.

Kun olimme potkineet pilttuumme pirstaleiksi, vei Pyhä Henki meidät virvoittavien vesien äärelle. Eräässä ashram-liikkeen järjestämässä tilaisuudessa Herran Henki ja Turun uskovat siunasivat minut työhön, johon Herra oli minut kutsunut.

Turussa asuessamme kävimme säännöllisesti Ylioppilaslähetyksen kokouksissa. Ydinjoukon tässä toiminnassa muodostivat noin parikymmentä uskovaa opiskelijaa, satunnaisia kävijöitä oli aina myös mukana. Kerran viikossa kuulimme tavallisesti hyvän raamattutunnin. Kokouksissa oli myös mukava nähdä tuttuja ja tarinoida. Joskus tilaisuutta jatkettiinkin teen ja rupattelun merkeissä, tai kotona.

Opiskelijat valmistuivat aikanaan, ja jättivät kaupungin. Ammatti vei miestä kuin veturi junaa. Osa joukosta päätti omistautua lähetystyölle. Parikymmentä henkeä ryhtyi opiskelemaan kieliä. Kielenopiskelijoiden suosiossa olivat Wycliffe-raamatunkääntäjien kurssit Englannissa. Minuakin kutsuttiin, mutta perheellisenä hanke tuntui lestiin sopimattomalta. Nyt monet näistä ystävistä kääntävät raamattua eri kielille Indonesiassa, Afrikassa ja ties missä. Minä halusin toki mukaan, mutta en tiennyt, miten järjestää asiani siten, että aie toteutuisi. Rukoilin Herralta minulle sopivia mahdollisuuksia lähetystyöhön ja kielenopiskeluun.

Eräänä aamuna työtoverini Jouko toi Turun Sanomista leikkaamansa ilmoituksen. Raumalla haettiin venäjän tulkkeja laivoja valmistavaan yhtiöön. Jokke tiesi venäjän kielen harrastuksestani ja kysyi, olenko koskaan ajatellut käyttää taitojani missään tulonhankintatarkoituksessa. Kun en ajatusta torjunut, antoi Jouko ilmoituksen käsiini, ja lupasin kokeilla kepillä jäätä.

Kävin Raumalla, ja sovimme uudesta työstä Hollmingin telakalla. Minä pääsin kehittämään venäjän taitoani käytännössä ja Jouko jatkoi sitä tehtävää, joka vapautui, kun läksin entisestä toimestani. Uudessa toimessani Raumalla tapasin joka päivä venäläisiä merimiehiä, tulkkasin ja käänsin teknisiä neuvotteluja ja tein kirjallisia käännöksiä. Samassa huoneessa kanssani istui vasta Suomeen muuttanut inkeriläismies, joka tiesi kertoa muutakin kuin niitä yleisradion juttuja Venäjältä. Telakka oli minulle hyvä ja kehittävä kielikoulu ja johdatus sosialistiseen realismiin. Jumala oli vastannut pyyntööni.

Aloitin työni Venäjän tulkkina Hollmingin telakalla Raumalla kevättalvella 1972 ja olin toimessa yksitoista vuotta. Olin tullut kielenkääntäjäksi Jumalan kielikoulussa. Kun keväällä 1962 Nurmijärven Yhteiskoulussa maisteri Hyvärinen jakoi todistuksia, hän sanoi meille yhteiskoulun kuudesluokkalaisille: "Minä ymmärrän, että te olette vaikeassa iässä eikä opiskelu jaksa kaikkia kiinnostaa. Mutta parhaalla tahdollanikaan en ole voinut antaa teille kovin hyviä numeroita. Kymppiin ei tältä luokata ei ole yltänyt ketään ja yhdeksikköönkin on yltänyt vain muutama. Ja sitten se toinen pää. Ne, jotka ovat saaneet minulta (englannista ja saksasta) viitosen, eivät osaa mitään. Mutta olen kuitenkin antanut viitosen, että pääsisitte jatkamaan opintojanne. Käytte sitten uudestaan seitsemännen (lukion toisen) luokan, jos on tarpeen. Mutta ne kaksi poikaa, joille minä olen antanut neloset. Te ette tule koskaan oppimaan mitään vierasta kieltä. (Tässä vaiheessa Lehmusvaaran Pena käänsi päätään ja iski silmää: Se puhuu meille!) Mutta älkää olko huolissanne. Suomessa on hyvinkehittynyt metsäteollisuus, jonka palveluksessa tarvitaan miehiä, joilla on vahva fyysinen kunto. Teette viisaasti, jos etsitte tulevaisuuttanne joltakin sellaiselta alalta, johon teillä on edellytyksiä."

Minun todistuksessani englannista, saksasta ja algebrasta oli 4, mutta suomen arvosana oli noussut välitodistuksen nelosesta vitoseksi. Myös ruotsi oli vitonen. Mutta kun Jumala otti asiani hoitaakseen, hän teki vahvaksi sen, minkä muut olivat pitäneet nollan arvoisena. Raamatun sanoja käyttääkseni "Herra on heikoissa väkevä".

Minut, kuten luterilaiset yleensä, oli kastettu vauvana pirskottamalla. Helluntailaisten ja baptistien vaikutuksesta aloin Raamattua lukiessani kiinnittää huomiotani siihen, mitä Raamattu sanoo kasteesta. Kuuntelin tarkasti erilaisia näkemyksiä, ja keskustelin asiasta aina, kun siihen oli mahdollisuus. Kaikki merkit viittasivat siihen suuntaan, että minun oli käytävä kasteella uskoon tuloni jälkeen. Lapsikaste on hämäystä. Toiseksi minulle tuli yhä selvemmäksi, että kaste on suoritettava upottamalla.

Yhä uudestaan kysyin Jumalan mieltä asiasta ja sain aina samansuuntaisia ohjeita. Mutta minun oli tehtävä päätös. Päätin vielä kysyä Rauman evankeelis-luterilaisen kirkon viranhaltijan mielipidettä asiasta. Esitin papille seitsemän tarkkaan harkittua kysymystä. Pappi ei yrittänytkään vastata kysymyksiin, vaan sanoi: "Sinä varmaan sitten käyt kasteella". Jos oikein muistan, hän vielä ehdotti, että liittyisin helluntaiseurakuntaan.

Olin ollut jo viisi vuotta uskossa, ja koko ajan olin tutkinut asioita. Papin ehdotus helluntaiseurakuntaan siirtymisestä oli minusta väärä sekin. Minulle oli selvää, että Jumalalla on Raumalla vain yksi, jakamaton seurakunta. Jokainen yritys sen jakamiseksi on laittomuus, kapina Jumalan valtakunnan sisällä. Minulla ei ollut mitään aietta siirtyä yhdestä lahkosta toiseen, mutta kasteen suorittivat silti helluntailaiset, sillä siinä asiassa he olivat selvemmillä vesillä kuin pirskotuskasteen suorittajat.

Kauniina kesäpäivänä Otanlahden rantaan oli kokoontunut koko joukko uteliaita katselemaan kastetilaisuutta. Minä odotin mielenkiinnolla, millä sanoilla kasteen suorittaja evästäisi minua. Mutta puheosa olikin suunnattu rannalla seisoville töllistelijöille. Minulle ei osoitettu yhtään sanaa, ja kuin varmemmaksi vakuudeksi puhuja esitti, että hän ei opeta niinkuin Jeesus eikä elä niinkuin Jeesus, vaan ajella huristelee mieluummin mersulla. Olin saanut kasteen sekä vastauksen kaikkiin kolmeen rukouksessa Jumalalle esittämääni kysymykseen.

Kastetilaisuutta seurasi helluntaiseurakunnan kokous teltassa, Rauman keskustassa. Kun saarnaajat olivat puhuneet, kutsuttiin kastetut eteen siunattavaksi. Saarnaaja vaati polvistumaan. Meidän piti pitää saarnaajan kanssa pieni keskustelu siitä, että minä en polvistu saarnaajan edessä, mutta Jumalan edessä kylläkin. Kun saarnaaja oli ilmoittanut, että kysymys ei ollut saarnaajan eteen polvistumisesta vaan Jumalan eteen polvistumisesta, pääsi toimitus jatkumaan.

Sitten kastetuille annettiin puheenvuoro. Vaimo puhui, ja kertoi, kuinka avioliittomme oli mennä rikki, "kun Osmokin paljon matkusteli". Istuin teltan takaosassa, ja näin, kuinka päät kääntyivät. Olin merkitty mies. Minulla oli puheenvuoro seuraavana, ja olisin voinut oikaista asian, mutta jätin sen tekemättä. Olin tullut ymmärtämään kristinuskosta sen verran, että Jumala hoitaa puolustuksen. Sen asian voin siis rauhassa ohittaa. Mutta pystyvätkö helluntailaiset kuulijat erottamaan oikean väärästä? Kenellä on Pyhä Henki, joka johtaa "kaikkeen totuuteen"?

Viisi vuotta kävin helluntaiseurakunnan kokouksissa Raumalla säännöllisesti. Oli mielenkiintoista nähdä, miten juttu kasvoi. Minun oli vain odotettava, miten Jumala hoitaa asian. Hoidettavana oli niin monta muutakin asiaa, että helluntailaisten avoin vihamielisyys ei niiden rinnalla paljon painanut. Ja nämäkin asiat hoituivat aikanaan. Rauman helluntaiseurakunta erotti minut virallisesti viiden vuoden kuluttua ja valtiollisten elinten päätös avioeron hyväksymisestä tuli tammikuussa 1992.

Ostin ensimmäisen raamattuni kahdeksantoistavuotiaana, ja lueskelin sitä rinnan muun ideologisen kirjallisuuden kanssa. Pari vuotta myöhemmin jouduin armeijaan, tarkemmin sanottuna viestirykmenttiin Riihimäelle. Muutaman viikon juoksutuksen jälkeen laitokseen kutsutuilta vaadittiin joko sotilasvalan tai sitä korvaavan juhlallisen vakuutuksen antamista. Ymmärsin, että valalla sitoutuminen johonkin on senlaatuista orjuutta, johon alistumista Jumalan kansa ei voi hyväksyä. Valan vannominen kielletään Raamatussa yksiselitteisesti. Asia ei kuitenkaan tuntunut niin tärkeältä, että olisin kieltäytynyt valasta. Mielessäni oli epämääräinen ajatus siitä, että kyllä Jumala antaa anteeksi. Ja niin minua vietiin laveaa tietä, joukon mukana.

Uskoon tulin 23-vuotiaana. Vala-asia tuli mieleen uudestaan, ja kysyin Herralta, mitä sen kanssa olisi tehtävä. Herra vastasi heti: "Lue se vala". Otin sotilaspassin, ja löysin kohdan, jossa valan teksti oli. Tekstiä lukiessani sanat "omantuntoni mukaan" nousivat muusta tekstistä esiin kuin lihavoituina. Ymmärsin, että olin luvannut totella esimiehiä ja puolustaa laillista esivaltaa, mutta en suinkaan noudattamaan mitä tahansa käskyä. Valan sanamuodon mukaan lopullinen auktoriteetti oli minulla, omatuntoni oli asetettu siinä yli jokaista vaatimusta, jokaista käskyä. Asia oli selvä ja tunsin huojennusta ja kiitollisuutta siitä, että Herra oli osoittanut tien. Sotilasasioita hoitavalle virkamiehelle ilmoitin, että en ole käytettävissä valtioidenvälisissä aseellisissa seikkailuissa aseellisen toimihenkilön ominaisuudessa.

Suomen Tasavalta syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana ilman verenvuodatusta. Nuoren tasavallan lakien ja asetuksien laadintaan osallistui monta kunniallista miestä. Lestadiolainen, körttiläinen, renkvistiläinen, evankeelinen, vapaakirkollinen ja moni muu herätysliike oli antanut kansalle normiston, jota se kunnioitti, ja paljolti myös noudatti. Lainlaatija pääsi helpolla. Jumalan kunnioitus oli kirjoitettu lakiin. Lainlaatijakin ymmärsi, että elämän ja kuoleman kysymyksissä ihminen seisoo yksin Jumalansa ja omantuntonsa kanssa.

Minun sotilasvalani oli vielä se, miksi vuosisadan alun idealistit sen laativat. Myöhemmin sotilasvalaa on rukkailtu. Sanat "omantuntoni mukaan" on siitä poistettu. Uudet lainlaatijat ovat pyrkineet tekemään sotilaista tunnottomia tappajia. Valtiokoneisto on raaistunut, ja mikä pahinta, se pyrkii tietoisesti raaistamaan ihmisiä. Eikä uusilla herätysliikkeillä, sellaisilla kuin helluntailiike, karismaattinen liike ja kansanlähetys, ole ollut sellaista Hengen voimaa, joilla se olisi pystynyt taistelemaan Saatanan linnoituksia vastaan.

Sunnuntai-ilta oli jo pimeä, kun ajelimme Riihimäen suunnasta Raumalle päin. Mietin sitä, kuinka ystävämme ovat kaikki Helsingin ja Hyvinkään suunnalla, Turussa tai sitten jossakin vielä kauempana. Työpaikka oli Raumalla, mutta raumalaiset tuttavat eivät olleet uskovia. Ei-uskovat halusivat puhua eri asioista, kuin minä. Yhteistä kieltä ei löytynyt. Ajatuksien lomassa kysyin Herralta, olisiko hänellä tiedossa ketään uskovaa tässä Rauman ja Riihimäen välillä, sellaista, jonka luo voisi poiketa vaikka kahville.

Heti, kun olin osoittanut ajatukseni Herralle, vaimo vieressä kysyi, tiesinkö minä, missä on Urjala? Juuri silloin auton valot valaisivat opastetaulun tien vieressä. Nuolet näyttivät Forssaan, Urjalaan ja Hämeenlinnaan. Urjala oli suoraan edessä. Kun vaimo kertoi, että Urjalassa asui hänelle tuttu pappi, jonka vaimo oli hänen kasvinkumppaninsa Suomussalmelta, en kääntynytkään risteyksestä Forssan suuntaan, vaan ajoimme suoraan eteenpäin.

Tulimme Urjalaan ja puhelinluettelosta löysimme Keräsien osoitteen. Enää puuttui tuliaiset - vai puuttuiko? Herra oli matkalle lähtiessä ostattanut minulla potkuhousut. Otin potkuhousut mukaani, kun nousimme autosta sen kerrostalon edessä, paikassa missä Urjalan luterilaisten pappi vielä silloin asui. Eikä turhaan, sillä perheestä löytyi yksi potkuhousuikäinen, eikä toinenkaan ollut juuri paljon vanhempi.

Olin kerran kävelemässä puistossa Tukholmassa, kun tuntematon mies uhkasi veitsellä, ja vaati rahojani. Herra sanoi, että puhu sille suomeksi. Sanoin miehelle, että Tunnusta Jeesuksen Herruus, ja tottele Häntä. Mies oli ällistynyt sanoistani, ja kysyi, mistä minä tiedän, että hän on suomalainen. Kerroin asian, ja siihen jäivät miehen ryöstöhalut sillä kertaa.

Lueskelin raamattua. Edessäni oli seuraava teksti Tessalonikalaiskirjeestä:

Mietin sitä, mikä kurittomuus mahtaa olla sellaista, että uskovien yhteisö kääntää veljelle selkänsä, kun Herra sanoi: "Osmo. Minä en ole koskaan sanonut mitään tuollaista". Nousin heti tuolistani, ja otin hyllystä kreikankielisen Uuden Testamentin. Lähdeteksti puhuikin laiskuudesta, ei kurittomuudesta. Kun käännösvirhe oli oikaistu, tuli myös jatko ymmärrettäväksi:

Kääntäjä oli muuttanut laiskuuden kurittomuudeksi, mutta miksi? Oliko raamatunkääntäjä halunnut pimittää lukijalta sen, että Paavali ei ollut mikään leipäpappi, vaan hankki maallisen leipänsä maallisella työllä? Tai oliko väärän käännöksen tarkoitus orjien kurissapitäminen? Joka tapauksessa Herra paljasti virheen, joka oli pantu hänen piikkiinsä.

Pyhän Hengen opetus on tarpeen myös kirkossa kävijälle. Useimmiten papit puhuvat puutaheinää.

Olin ollut venäjän tulkkina reilun vuoden, kun päätin käydä katsomassa tuttaviani Minskissä. Matkustin junalla Leningradin (nyk. Pietari) ja Varsovan kautta. Latviassa ja Liettuassa maanviljelijät olivat hevosineen pelloilla kyntötöissä. Syksy Puolassa oli ollut sateinen ja pellot olivat veden peitossa. Juna näytti kulkevan kuin järvellä. Tulin Minskiin ja majoituin tuttuun vanhaan tuttuun Jubileinaja-hotelliin.

Edellisellä Minskin käynnilläni olin tutustunut valkovenäläiseen estetiikan opiskelijaan Jevgeni Skvortshevskiin. Tuttavuutta oli hoidettu kirjeitse. Estetiikan jälkeen Jevgeni oli opiskellut sanomalehtialaa, ja etsinyt elämänkokemuksia, lähinnä paheiden maailmasta, jos oikein arvasin. Jevgeni soitti hanuria ja aikoi kirjailijaksi.

Toisen maailmansodan aikana Jevgeni oli ollut polvenkorkuinen poika. Pakkasessa hänen kätensä olivat paleltuneet, ja nyt hänen kätensä olivat aina punaiset. Lisäksi ne tuntuivat aivan liian isoilta ja kankeilta pitelemään kynää kädessään. Mutta Jevgenissä oli lapsellista herkkyyttä, joka oli paljastunut kohta tavatessamme. Olin silloin vuonna 1969 antanut hänelle neljä evankeliumia, bussissa puolenyön jälkeen. Kun Jevgeni oli lukenut kirjan, tuli hän tapaamaan minua ja sanoi: "En ole koskaan lukenut mitään niin ylevää ja kaunista".

Kun tapasimme uudestaan, Jevgeni otti minut mukanaan baptistikirkkoon. Parin kilometrin päässä hotellista alkoi puutaloalue, jonka laidasta löysimme ison, harmaasta hirrestä tehdyn rukoushuoneen. Astuimme sisään ja löysimme pian itsemme istumasta rukoushuoneen lehteriltä.

Minskiläisen baptistiseurakunnan rukoushuone oli tupaten täynnä. Sunnuntaiaamun kokous kesti pari tuntia, jonka jälkeen alkoivat häät. Vihittävät tulivat seurakunnan eteen, ja kuulustelu alkoi. Seurakunnan siunaus ei tullut helpolla. Vihittäviltä kyseltiin asioita, jotka saattoivat vaikuttaa avioliiton laillisuuteen tai onnistumismahdollisuuksiin. Sulhanen ja morsian vastasivat kysymyksiin täsmällisesti ja harkitusti. Yksi kysyi: "Mitä tapahtuu, jos jompikumpi teistä häviää kolmeksi vuodeksi viestiä jättämättä. Onko liittonne enää voimassa silloin, kun hän kolmen vuoden kuluttua palaa?"

Kaikki tiesivät, mitä merkitsee hävitä kolmeksi vuodeksi viestiä jättämättä. Neuvostoliitossa kaikki tavalliset ihmiset tuomittiin kolmeksi vuodeksi. Jos sinua ei ollenkaan tuomittu, olit yleisen käsityksen mukaan joko patajuoppo tai kolmen kirjaimen suojeluksessa. Jos sinut tuomittiin pitemmäksi aikaa, kuin kolmeksi vuodeksi, olit ehkä tehnyt jotakin "sopimatonta", esimerkiksi hyräillyt hengellistä laulua työpaikalla tai muuta vastaavaa.

Sulhanen ja morsian pitivät molemmat pienen puheen, jossa he kertoivat keskustelleensa asiasta. Kun kumpikin vakuutti, että avioliitto on voimassa vielä kolmen vuoden pakollisen eron jälkeen, kääntyi kokouksen johtaja seurakuntaan päin, ja kysyi, onko seurakunta valmis siunaamaan avioliiton. Yleinen hyväksyntä julistettiin noin kuudestasadasta suusta, jonka jälkeen asia esitettiin Jumalalle ja yhteisessä rukouksessa pyydettiin nuorille Jumalan siunausta.

Rukoushuoneelta siirryttiin häätaloon, jonne mahtui vain seurakunnan nuorempi väki. Harmaaseen hirsirakenteiseen mökkiin rukoushuoneen lähistöllä oli rakennettu pöydät ja katettu ruoka kaikille vieraille. Kun penkit olivat täyttyneet niin, että sisään ei mahtunut ketään, alkoivat juhlat. Morsiuspari istui suurimman huoneen peräseinällä, minut ulkolaisena sijoitettiin aivan hääparin eteen, samoin Jevgeni. Juhlan johtaja seisoi ovensuussa ja jakeli viisiminuuttisia niin, että kaikki läsnäolleet pääsivät esittämään tervehdyksensä, laulun, soiton, runon tai puheen muodossa.

Ensimmäiset viisi tuntia kuluivat aivan huomaamatta. Olimme syöneet ja samalla kuunnelleet lauluja, omatekoisia runoja, puheita ja neuvoja, juoneet taas teetä, hunajavohveleita ja syöneet omenia. Jevgenin piti lähteä, mutta minulla oli aikaa vielä pari tuntia ennen junalle lähtöä. Viimeiseen asti halusin nähdä tilaisuuden, jonka kaltaista en ennen ollut kokenut. Musiikin osaaminen ja runojen teko näyttivät olevan kaikkien omaisuutta. Pappia ei tarvittu puheen pitäjäksi, sillä seurakunnan nuori väki pystyi itsekin puhumaan, ja kaiken lisäksi harkitusti niin, ettei pitkiä, tyhmiä saarnoja kukaan pitänyt.

Minun piti jättää Anja ja Valerij elämään omaa elämäänsä. Vuoden 1974 jälkeen Minskiin tulin vasta 1980-luvun lopussa. Silloin Anja ja Valerij Severtsukovilla oli jo viisi lasta. Jumala oli siunannut hänen nimessään aloitetun liiton.

Tulin kirjakauppaan Minskin valtakadun varrella ja pyysin saada kreikankielen oppikirjan. Myyjä hävisi takahuoneeseen, ja minua katsomaan tuli toinen rouva, mahdollisesti kirjakaupan johtaja. "Meillä on niitä vain kolme kappaletta", sanoi rouva samalla kun tarkasteli minua tiukkaan. "Minulle riittäisi yksikin", vastasin yhtä totisesti. Sain kirjan.

Venäjän uskovista vain harvat osaavat kreikkaa tai hebreaa. Syyksi sanotaan tavallisesti se, että uskovia ei päästetty Neuvostoliitossa yliopistoihin. Jopa kymmenvuotisen keskikoulun loppuun suorittaminen uskovien lapsilta oli estetty, koska uskovat oli luokiteltu toisen luokan kansalaisiksi. Yliopiston aineyhdistelmään kuului myös ateistinen maailmankatsomus, jonka tenttiä uskova ei voinut hyväksyttävästi suorittaa. Uskovat ohjattiin kahdeksannelta luokalta töihin tai ammattikoulujen niille linjoille, joiden työntekijöiden katsottiin olevan vailla strategista merkitystä. Pakanoiden asenne vaikutti myös uskoviin. Uskovat alkoivat itsekin vieroksua opiskelua. Uskovat tuskin huomasivat, kuinka heitä ohjailtiin: Pakkotyöleireillä tapettiin ne, jotka asian ymmärsivät, mutta kotiseuduille palautettiin ne, joiden vaikutus uskovien joukkoihin katsottiin systeemille edulliseksi.

Uskovat, jotka eivät osaa kreikkaa tai hepreaa, eivät pysty lukemaan raamattua alkukielellä. He joutuvat turvautumaan amerikkalaisten saarnamiesten apuun sekä raamatun tulkinnassa että hengellisten kirjojen tuotannossa. Venäjällä on myös noin sata ei-venäläistä kansaa, joilla ei ole raamattua. Myös näiden ei-venäläisten raamattujen kääntäminen on jäänyt muualta tulleiden huoleksi. Uskovien asenteeksi tuli sama kuin kommunisteilla: kulutetaan loppuun se, mikä tsaarinvallan aikainen tuotantoelämä tuotti. Venäjänkielinen raamattukin on tsaarinvallan aikana käännetty.

Yliopisto ei ole ainoa paikka, jossa kreikkaa tai hebreaa voi opiskella. Kun olin lukenut kreikankielen oppikirjan, olin oppinut alkeet. Eräs kreikkalaisista veljistä lähetti kasetin, johon hän oli lukenut Johanneksen evankeliumin alun. Siitä opin ääntämisen alkeet. Seuraavaksi Haris Pierides, kyprolainen Suomessa toimiva lääkäri, luki nauhurille Luukkaan evankeliumin kreikaksi. Nauhurini kytki sen automaattisesti päälle joka aamu kello 6:30. Aamulla kuultu nauha jäi hyvin mieleen, se suorastaan ponnahteli ylös muistiin vielä iltapäivälläkin. Kun teksti taas seuraavana aamuna kuului uudestaan, se alkoi jäädä kiinni kovaankin kalloon. Yhdessä talvessa aivojen automaattikoneisto oli suorittanut tietojen lajittelun ja analyysin. Pääsin käsiksi kielenopiskelun vaiheeseen nimellä synteesi.

Pian sain Uuden Testamentin kreikan hyötykäyttöön. Ostin kreikkalaisen Uuden testamentin, jossa joka rivin alla on yläpuolella olevan kreikankielisen tekstin sananmukainen käännös. Tämän minimitason saavuttamiseen minun ei ole tarvinnut olla päivääkään yliopistossa eikä päivääkään pois tuotantoelämästä, missä työni ei millään tavalla liity kreikan kieleen. Oppiminen ei ole vaikeaa, jos menetelmät ovat oikeat.

Olin tullut aamulla Moskovaan, mutta juna Suomeen lähti vasta illalla. Oli odoteltava. Aikaa kuluttaakseni ostin lipun opastetulle kiertoajelulle pitkin kaupunkia.

Linja-autossa oli ryhmä amerikkalaisia turisteja. Inturistin opas näytti etupäässä eläkeiässä oleville turisteille Punaisen torin, vähän kremlin seiniä ja yliopiston Moskova-joen toisella puolella. Mummot olivat tyytyväisiä. Kiertoajelun päätteeksi opas kysyi amerikkalaisilta turisteilta: "Näittekös te nyt niitä vankileirejä?" Mummot vastasivat: "Emme nähneet".

Jos mummot olisivat kääntäneet päänsä, he olisivat nähneet maailmankuulun Ljubljankan vankilan ja sen edessä seisovan Derzhinskin patsaan vain parin sadan metrin päässä takanamme. Mutta mistäpäs mummot olivat sellaista hoksanneet tehdä. Ja Inturistin valistunut opas valisti amerikkalaisia edelleen: "Meistä puhutaan niin paljon pahaa. Lehdet kirjoittavat, että me olemme hirmuvalta, maa täynnä vankileirejä ja pakkotyötä. Menkää nyt ja kertokaa kotonanne, että se kaikki on valhetta". Mummot nyökyttelivät päätään hyväksyvästi ja ymmärtäväisen oloisesti.

Kiertoajeluni amerikkalaisten turistien seurassa vuonna 1974 muistui mieleeni, kun luin selostusta amerikkalaisen evankelistan Billy Grahamin matkasta Moskovaan toukokuussa 1982. Maailman uskonnollisille johtajille järjestetyn kokouksen jälkeen Billy Graham lauloi jo aivan samaa laulua kuin mitä Inturistin opas oli opettanut mummoille vajaa kahdeksan vuotta aiemmin.

Olin vielä pikkupoika, kun Iivosen Sakari tuli uskoon. Sakari oli lähtenyt polkupyörällä käymään jossakin Tampereen puolessa, ja joutunut auton töytäisemäksi niin, että joutui viettämään monta viikkoa sairaalassa. Sillä reissulla Sakari sitten tuli uskoon.

Kun Sakari vihdoin palasi Mustionkulmalle Someron Ihamäen kylään, oli Sakari muuttunut mies. Urheilijanuorukainen oli saanut uuden pilkkeen silmäkulmaansa. Sakarin lempilaulu "Niin Jeesus on se kallio mi vahvistaa, ja mi virvoittaa …" tuli tutuksi monelle, ja taisipa joku omaksua sen sisällönkin. Sitten me muuttimme Somerolta, minä vanhempieni mukana Luhankaan, ja Sakari omaa kotiaan perustamaan.

Löysin Sakarin uudestaan Nokian Siurosta ja läksin katsomaan, mitä veljelle kuuluu. Muutaman tunnin ajan tarinoimme menneistä, ja sitten Sakari saattoi minut junaan. Junassa luin Sakarin antamaa Kristillisen työväenliikkeen lehteä. Vinosti vastapäätä istuva rouva tarkasteli lehteäni, ja kysäisi sitten kovalla äänellä: "Oletko sinä uskossa?" Myöstävän vastauksen saatuaan nainen huudahti "Halleluja". Ehdimme tutustua sen verran, että minut kutsuttiin kylään Poriin. Sisar kertoi, että hänen tyttärensä opettelee Porin tyttölyseossa venäjää, ja minä voisin ehkä olla joksikin avuksi.

Kun taas parikymmentä vuotta oli kulunut, menin yhdessä venäläisten baptistien kanssa käymään Nokialla, Nokian herätyksen seuroihin. En ollut ennen käynyt Markku Koiviston ja hänen porukkansa kokouksissa, mutta kokous oli hyvä. Heti alussa meitä odotti miellyttävä yllätys: Sakarihan se sieltä tuli heti vastaan kättä paiskaamaan ja toivottamaan meitä tervetulleiksi. Kelpasi tuoda vieraita sinne, missä Pyhä Henki toimii ja muuttaa ihmisiä uusiksi.

Richard Wurmbrandin perustaman Stefanus Lähetyksen Suomen osasto oli kutsunut pari Saksaan muuttanutta venäjänsaksalaista puhujamatkalle Suomeen. Lähetyksen virkailija soitti minulle, ja kertoi Juhani Lindgrenin suositelleen minua heille tulkiksi. Kun työnantajani lupasi minulle parin viikon palkattoman loman, lupasin suostua tarjoukseen, mutta sillä ehdolla, että he maksavat työstä palkan. Palkan määräsin siksi, että käsitykseni Stefanus Lähetyksestä eivät olleet kovin hyvät.

Epäilykseni eivät kohdistuneet Richard Wurmbrandiin. Olin lukenut hänen kirjojaan, ja olin todennut, että ne kuuluvat kristillisen kirjallisuuden ehdottomaan eliittiin. Sellaisia kirjoja pystyy kirjoittamaan vain se, joka tuntee sekä ylösnousseen Herran itsensä että hänen voimansa. Molemmat asiat ovat sellaisia, joista uskova tuntee uskovan.

Richard Wurmbrand oli syntynyt Romaniassa vuonna 1909. Toisen maailmansodan jälkeen hän vietti neljätoista vuotta Romanian vankiloissa Jeesuksen nimen tähden kunnes Norjan uskovat ostivat Wurmbrandin vapaaksi. Silloin Romanian sosialistit luulivat miestä jo vaarattomaksi raunioksi ja määräsivät hänen hinnakseen vain 10.000 dollaria. (Tavallinen myyntihinta romanialaisessa ihmiskaupassa oli siihen aikaan 1.900 dollaria).

Richard toipui ja hänestä tuli eräs tärkeimmistä 1900-luvun vaikuttajista. Suomenkin hallitus oli kuin Pietari hiilivalkealla, kun Richard Wurmbrand saapui Suomeen. Suomen kirkon johto kävi siihen aikaan ryyppäämässä Zagorskissa Venäjän KGB-pappien kanssa kun Richard kertoi uskovien kidutuksista Neuvostoliitossa ja sen orjuuttamissa maissa, kts. ISBN 0-88264-068-2. Pitkän elämänsä aikana Richard ehti paitsi istua vankilassa, kirjoittaa myös monta kirjaa. Hän oli eräs harvoista, joka ymmärsi, mitä maailmassa nyt tapahtuu. Richard Wurmbrand kuoli 17.02.2001, vain muutama kuukausi vaimonsa Sabinan kuoleman jälkeen.

Kokouksia oli järjestetty eri puolelle Suomea. Kiinnostus oli huomattava, vaikka hyvin monet näyttivät pelkäävän puhua siitä, että Neuvostoliitossa ja sen orjuuttamissa maissa Jeesuksen seuraajia vainotaan fyysisesti ja henkisesti. Luterilaisissa seurakunnissa kävimme vain Iisalmella, jossa Heikki Riihijärvi otti vieraat vastaan niin kuin Jumalan palvelijalle sopii.

Minulle seurustelu puhujien kanssa kokouksien ulkopuolella oli tärkeämpi kuin itse kokoukset. Toinen venäjänsaksalaisista oli tullut uskoon vanhana, eikä hän ollut kovin kiinnostava. Nuorempi mies sitä vastoin oli tullut uskoon keskenkasvuisena poikasena, ja kokenut hengellisen kasvun osana nuorta seurakuntaa, jonka opetuksesta ja käytännöstä hän tiesi kaiken. Ja se kiinnosti minua. Olin huomannut, että niissä seurakunnissa, joihin Suomessa olin tutustunut, ei noudateta Jeesuksen ohjeita. Oli kiinnostavaa tietää, miten Neuvostoliiton seurakunnissa eletään. Walteria eurooppalainen hurskastelu/voivottelukristillisyys ei ollut vielä pilannut, ja olin haltioissani aina, kun hän selosti heidän porukkansa seurakuntakäytäntöä. Siinä oli elämän maku.

Sen kahden viikon aikana, jonka kuljimme yhdessä, ehdin hyvin tutustua Walter Wiensiin. Walter oli syntynyt Kazakhstanissa vuonna 1941. Hänen äitinsä oli kuollut lumimyrskyssä Kazakhstanin aroilla, kun oli sodan aikana lähtenyt noutamaan perheelle leipää parinkymmenen kilometrin päästä. Kun Venäjän saksalaisten siperiankarkoitus Stalinin kuoltua päättyi, pääsi Walter siirtymään Riikaan. Kolmikymmenvuotiaana Walter oli mennyt naimisiin Erikansa kanssa, ja joskus sen jälkeen he olivat muuttaneet Länsi-Saksaan.

Olimme viettäneet viisi päivää Bonnissa Walter ja Erika Wiensin, heidän lapsiensa ja heidän ystäviensä luona Bonnissa, kun meidän oli lähdettävä paluumatkalle Suomeen. Olimme lähteneet matkaan aamulla ja ajoimme nyt pitkin leveää ja suoraa moottoritietä niin kovaa kuin Simca tonni suostui kulkemaan. Vauhtimme oli noin 130 km tunnissa, kun ohitsemme ajoi mahtavasti mylväisten pari mustaa moottoripyörää. Vaimon silmät pullistuivat ihastuksesta mutta minä olin nyrpeänä ja sanoin itsekseni Herralle: "Näytä nyt sille, että tuo on vaarallista. Pitäisi sen jo ymmärtää, takapenkillä istuu neljä lasta ja kaikki". Sitten huomasin rukoilleeni moottoripyöräilijöille onnettomuutta ja rupesin selittelemään rukoustani: "Niin tietenkin, tee se kuitenkin niin, ettei heille kävisi kuinkaan, etteivät ainakaan kuolisi, mutta jonkinlainen oppitunti tuon vaimon pitäisi saada".

Kun olimme ajaneet vielä puolisen tuntia, näkyi kaukana edessä jotakin epätavallista. Kun tulimme lähemmäs, näimme tiellä pitkän mustan jarrutusjäljen, kaiteen alle kiilautuneen, pystytolppaan pysähtyneen moottoripyörän ja keltamustiin asuihin pukeutuneet matkalaiset, pojan ja tytön kävelemässä tien vartta eteenpäin.

Ajoimme vielä puolisen tuntia ja lapset alkoivat käydä levottomiksi. Pysähdyimme tien varrella olevalle lepopaikalle. Menin ostamaan kahvia ja jäätelöä, vaimo jäi huolehtimaan lapsista. Kun tulin ulos tarjottimen kanssa, näin hänet keskustelemassa nuorukaisen kanssa, joka oli pyörineen parkkipaikalla. Vaimo kysyi ensimmäiseksi, oliko niillä pojalla ja tytöllä, jotka olimme nähneet tien reunassa kävelemässä, keltamustat asut. Kun vastasin myöntävästi, hän alkoi puhua minulle vakavana moottoripyöräilyn vaaroista ja kertoi, että nuori mies, jonka kanssa hän keskusteli, oli niiden kahden toveri. Moottoripyöräilijät olivat Hollannista. Arvioimme vielä, kuinka monta kilometriä oli tapahtumapaikalle, ja nuorimies lähti tovereittensa luo.

Telakalla tehtiin paljon ylitöitä ja minua väsytti. Väsymyksestä puhuivat myös muut telakan työntekijät, joten en pitänyt omaa väsymystäni mitenkään erikoisena. Tosin olin herkkä mustelmille, mutta en kiinnittänyt siihenkään erikoista huomiota. Aloin jo väsyä niin, että kesken neuvotteluiden pelkäsin putoavani tuolilta. Telakan tuotantopäällikkö Olavi Jäntti sanoi lopulta: "Kyllä sinun Osmo täytyy mennä lääkäriin".

Raumalainen lääkäri kysyi, onko töissä raskasta. On, vastasin, ja sain lääkkeeksi jotakin rauhoittavaa stressilääkettä. Samalla sain lähetteen laboratorioon. "Käyt sitten joskus, kun sinulla on aikaa", evästettiin minua.

Parin viikon kuluttua sain laboratoriotulokset. Lapussa luki trombosyyttien kohdalla 26.000 ja perään oli kirjoitettu: "trombosyytit kontrolloitu". Nyt lääkäri ei enää puhunut stressistä mitään. "Vuotavatko ikenet verta?", kysyttiin. No vain joskus, kun pesen hampaita. Kerroin mustelmista ja muistin, että partaa ajaessa syntyneet haavat eivät tahtoneet juuri millään lakata vuotamasta. Lääkäri sanoi, että mene nyt kotiin. Kun sairaalaan tulee tilaa, niin lähetämme sanan. Töihin ei tarvitse mennä.

Sairaalan paikka vapautui jo seuraavana päivänä. Otettiin kokeita monta kertaa päivässä. Lääkkeeksi annettiin kortisoonia. Rintalastaan lyötiin reikä ja reiästä imettiin tuutti täyteen luuydinnestettä. Kun elinnesteet oli tutkittu, tuli lääkäri kertomaan tuloksista. "Se on hyvä että sinulla ei ole kipuja. Voit rauhassa järjestää asiasi kuntoon ja hyvästellä omaisesi. Sinulla on noin kolme kuukautta elinaikaa jäljellä", lohdutti lääkäri minua, kun ensin oli kertonut luuydinnesteen kadottaneen kykynsä tuottaa trombosyyttejä.

Sain mennä kotiin kertomaan uutisia. Kävelin Vanhan Rauman läpi ja mietin kiinan kielen opiskeluani. Jotakin tässä on mennyt vikaan, arvelin mielessäni. Olin opetellut kiinaa monet vuodet, ilman että koskaan olisin päässyt kokeilemaan taitojani, hyötykäytöstä puhumattakaan. Ei kai Herra olisi antanut minun tehdä näin kauan turhaa työtä tyhjän tähden?

Oli vielä aamu, ja Rauman viinakaupan edessä janoiset ihmiset odottivat viinakaupan aukeamista. "Vaihtaisitko osasi noiden kanssa", minulta kysyttiin. Katselin viinamäen miehiä, ja tulin siihen tulokseen, että en vaihtaisi.

Kun luuydin oli tutkittu, sain sairaalasta oman huoneen. Oli oma vessa ja kaikki. Loma sen kun parani, ruoka oli hyvää ja kortisooni lisäsi ruokahalua. Lueskelin hebreankielistä Mooseksen ensimmäistä kirjaa. Eräs veli, jolle olin opettanut venäjää, toi Venäjän uskovilta kasetin, täynnä hengellisiä lauluja. Osastolla oli lisäksi kaksi uskovaa hoitajaa ja vielä kaksi uskovaa potilasta, niin että seurakuntakin oli paikalla.

Yks päivä huoneeseeni astui pitkänhuiskea mustapartainen pappi pitkä musta kaapu yllään. Kohta ovella pappi ilmoitti rehvakkaasti: "Minä olen pappi!" Korotin päätäni vuoteesta ja sanoin: "Minä olen kans". Meni papilta hetkeksi jauhot suuhun, mutta sitten keskustelu olikin sitä asiallisempaa. Pappi olisi antanut minulle ehtoollisen, kuolevien sellissä kun kerta olin, mutta minä en ottanut vastaan ehtoollista häneltä. Pappi olisi nimittäin tarjonnut sen minulle, ottamatta siihen itse osaa. Ehtoollinen on yhteysateria, eikä sitä jaella kuin almuja. Keskustelimme pitkään, ja luulen että papilla oli miettimistä vielä kotimatkallakin. Kun pappi oli poistunut, tuli toinen uskovista sairaanhoitajista juttelemaan. Hän se oli papin lähettänyt, ja kysyi nyt uteliaana "Mites meni?".

Sairaalassa oli mielenkiintoista tarkastella sitä, kuka tuli käymään. Vähän oli niitä, jotka pitivät tarpeellisena tulla heittämään hyvästejä. Monet olivat katsoneet sairauden olevan merkki Jumalan vihasta ja syyllisyydestä Jumalan edessä. Käymään tulivat tai puhelimella muistivat aivan toiset henkilöt, joiden olisi luullut ilmaantuvan paikalle.

Rintalastan ytimestä otettiin toinen näyte, ja siitä saatiin toisenlainen kuva tilanteesta. Lääkäri selitti, että kai siinä edellisessä näytteessä jotakin oli mennyt pieleen. Nyt näytti siltä, että trombosyyttejä kuitenkin syntyy. Mihin ne häviävät, oli edelleen arvoitus. Veressä niitä oli edelleen vähän, kortisoonilääkityksestä huolimatta. Minut lähetettiin Turkuun, koska "siellä on maan parhaat velhot".

Turussa ehdotettiin pernan poistoa. Se kuulemma oli joskus auttanut vastaavissa tapauksissa. Lupasin miettiä ja palasin töihin. Kortisooni kuului nyt jokapäiväiseen lääkitykseen. Vuoden kuluttua perna poistettiin ja veriarvot palasivat normaalilukemille parin päivän kuluttua leikkauksesta. Muutaman päivän kuluttua kävelin TYKSin parkkipaikalle ja ajoin takaisin Raumalle. Kuukauden kuluttua palasin töihin.

"Maan parhailta velhoilta" jäi lopultakin selvittämättä, miksi pernani oli tehnyt tepposet. Kysymys on ollut usein mielessäni, ja kun kuulin tästä pernaruttoterrorismista, muistuivat mieleeni keskustelut polioviruksen ja aivokalvoviruksen tutkimuslaitoksella Moskovassa. Minua oli varoitettu laitoksen ruokalasta, koska "meillä liikkuu täällä villiintyneitä bakterikantoja". Oliko kyse sittenkin viruksista - mene ja tiedä. Kun kerroin Ljudmila Ivanovna Romanovalle sairaudestani, hän kertoi, että myös häneltä oli poistettu perna. Silloin kysymys oli vain siitä, miten leikkaus tehtiin.

Työpaikkana Hollmingin telakka Raumalla oli paljon rauhallisempi kuin edellinen työpaikkani Turussa. Sain rauhassa keskittyä työhöni, eikä kukaan uhkaillut Jeesuksen nimen tähden tai vaatinut itsenäisyyden luovuttamista ammattiliitolle. Esimieheni oli venäläisen emigranttiperheen poika, ja hänellä tuskin oli mitään syytä vaatia alaisiltaan Venäjän tai sosialismin jumaloimista. Myös telakan omistajat olivat joutuneet pakolaisiksi Karjalasta, kun sosialistinen Venäjä miehitti heidän kotinsa Koivistolla. Kaikkein eniten kristillistä vakaumustani kunnioittivat kuitenkin telakalle Neuvostoliitosta lähetetyt Morskoi Rekisterin tarkastajat, Sudoimportin valvojat ja merimiehet, vaikka he virallisissa puheenvuoroissaan joutuivatkin esiintymään sosialismin kannattajina.

Eräänä kesäyönä olimme tulossa Helsingistä, kun Olavi Jäntti, telakan tuotantopäällikkö yllättäin kysyi, onko uskon takia tullut vaikeuksia. Olimme juuri viettäneet illan arkangelilaisen puutavaran kuljetusaluksen Vera Muhinan kapteenin vieraana Vuosaaren telakalla. Olimme keskustelleet sekä ihmisyydestä että politiikasta. Vera Muhinan kapteeni oli opiskeluaikoinaan ollut sotalaivaston lääkärikoulussa, kun hänelle oli valjennut, mikä oli hänen tulevaisuutensa, mikäli hän ei jätä koulua kesken. Elämä ydinsukellusvedessä Amerikan rannikon tuntumassa, kolmesataa metriä merenpinnan alapuolella ei houkutellut, ja niin hän oli vaihtanut alaa ja päässyt perämiesopistoon siviilipuolelle. Ohjaksien ottaminen omiin käsiin oli pelastanut hänet politiikalta.

Hollmingin telakalla ei paljon politikoitu. Olinkin jo ihmetellyt, miten paljon mielipideilmasto Raumalla erosi Turun mielipideilmastosta. Olavi Jäntti pystyi kertomaan syyn siihen. Taistot oli käyty jo ennen minun telakalle tuloani. Uusitalo niminen uskova joutunut poliittisen ateismin hampaisiin, mutta asiasta oli saatu pois päiväjärjestyksestä asiallisesti keskustelemalla. Ilman tuotantopäällikön väliintuloa asia olisi ehkä kehittynyt huonompaan suuntaan.

Olavi Jäntti oli valmistunut insinööriksi Tampereen Teknillisestä opistosta sodan aikana. Tampereella hän asui jonkun jehovalaisen alivuokralaisena, joilta hän joskus saattoi saada myös lämpimän aterian. Tavallisesti tuleva tuotantopäällikkö söi kuitenkin kuivaa leipää ja joi teetä, kunnes lauantaina taas pääsi kotiinsa Lempäälään - saunaan, syömään ja hakemaan eväitä seuraavaksi viikoksi.

Sodan jälkeen Suomi maksoi pitkään Venäjälle lunnasrahoja siitä, että Venäjä suostui lopettamaan sotatoimet syksyllä 1944 Suomea vastaan. Nuorelle sähköinsinöörille tarjoutui työtä telakalla. Työtä tehtiin päivät ja yöt, eikä kunnon ruuasta ollut vieläkään juuri tietoa. Varsinkin yötyöt tehtiin kahvin ja tupakan voimalla. Toistaiseksi terveys kesti, mutta tuotantopäällikkönä mies joutui myös muun rasituksen alaiseksi. Se, että häntä asemansa puolesta nimitettiin kapitalistien kätyriksi, oli Jäntille erityisen raskasta. Omista mietteistään ja menneisyydestään hän ei kuitenkaan puhunut, sillä minua ennen Olavi Jäntti ei ollut omien sanojensa mukaan avautunut kenellekään.

Olavin oma suhde uskon asioihin, vaikka olikin myönteinen, oli jäänyt vähemmälle huomiolle. Työ oli vienyt miehen. Hänen toiveensa olikin, että hänen kaksi lastaan löytäisivät elävän uskon. Käsittääkseni näin on myös käynyt.

Telakalla Olavi Jäntin sairastuminen ensin keuhkokuumeeseen, sitten infarktiin ja sitten syöpään tuli yllätyksenä. Taistelu kesti kaksi vuotta. Vielä pari viikkoa ennen kuolemaa taistelutahto oli niin luja, että luopuminen tämän maailman huolista tuntui vieraalta. Ystävät näkivät kyllä, että oli jo kiire vaihtaa pois se, jota kukaan ei voi pitää loputtomiin, sellaiseen, joka kestää ikuisesti. Miten lopulta kävi, on vain Herran tiedossa.

Olin rukoillut, että Jeesus parantaisi vaivani. Vaivat hävisivät, kun perna oli leikattu pois. Jäljellä olivat enää sydämen kaksoislyönnit, jotka toistuivat sitä useammin, mitä väsyneempi olin. Olin oppinut syömään, nukkumaan ja harjoittamaan liikuntaa niin, että vähän pelottavan tuntuiset kaksoislyönnit eivät toistuisi. Mutta toisinaan joka seitsemäs lyönti oli kaksoislyönti. Raumalaiset lääkärit sanoivat, etteivät ne kaksoislyönnit niin vaarallisia ole, mutta antoivat kuitenkin purkin nitroja, kaiken varalle.

Suomessa vaikutti siihen aikaan kuuluisa evankelista Niilo Yli-Vainio. Eräänä uudenvuodenpäivänä ajoin Raumalta Seinäjoelle ja tulin urheiluhallille, jossa Yli-Vainion kokous oli. Urheiluhalli tuli täyteen. Saarna oli pitkä, eikä mitenkään erikoinen. Yli-Vainion puheessa ei ollut sanojen tai ajatusten loistokkuutta. Enemminkin mies näytti isolta maalaispojalta, joka kertoi suuresta rakkaudestaan sekalaiselle yleisölle.

Vihdoin tuli aika, jota kaikki odottivat. Niilo-veli lupasi rukoilla niiden puolesta, jotka ovat sairaita. Sairaita kehotettiin panemaan vasen käsi sairaan ruumiinosan päälle. Oikea käsi piti nostaa merkiksi siitä, että sairas pyytää esirukousta. Yli-Vainio kertoi myös, että hän ei paranna ketään, vaan pyytää Jumalaa parantamaan. Ja Jumala paransi, kun Niilo rukoili. Minulla ei ole koskaan tämän tammikuisen päivän jälkeen yhtään sydämen kaksoislyöntiä.

Sairaiden puolesta rukoileminen kävi nopeasti. Tämän jälkeen Niilo-veli ja toinen, häntä avustanut veli, kutsuivat urheilusalin katsomosta alas kentälle ne, jotka halusivat Herran koskettavan heitä. Monet läsnäolijoista uskoivat, että jos Herra koskettaa heitä, he saavat avun hengellisiin ongelmiinsa. Minulla ei ollut hengellisiä ongelmia, mutta muita kylläkin. Viisi vuotta Rauman helluntailaiset olivat todistelleet, että minussa täytyy olla jotakin mätää, koska he kaikki ovat minua vastaan. Kun kysyin, mitä se mätä mahtaisi olla, oli vastaus vain, että kyllä minun se pitää itse tietää.

Ainahan on mahdollista, ettei henkilö huomaa omia vikojaan. Menin esirukousalttarille pyytäen, että Jumala paljastaisi ne synnit, jotka minun itse olisi pitänyt tietää.

Urheilusalin kentälle tulijoita oli paljon, ehkä kuusikymmentä. Saarnaajat kuuntelivat, mitä ihmisellä on sanottavaa, ja rukoilivat sen jälkeen. Kun saarnaaja laittoi kätensä asiakkaansa pään päälle, asiakas kaatui taaksepäin jalat suorina kuin kuollut. Tähän oli varauduttu, kaatuneet otettiin vastaan ja kannettiin kentälle toipumaan. Meitä oli vain muutamia, jotka kävelimme esirukousalttarilta omin jaloin takaisin penkeillemme katsomoon.

Kokous oli alkanut kello yhdeltä päivällä ja kello kahdeksalta illalla sali oli taas tyhjä. Niilo Yli-Vainio oli vieläkin paikalla, ja menin juttelemaan hänen kanssaan. Niilo oli pannut kaikkensa likoon ja Herra oli vastannut taivaasta.

Uudenvuodenpäivänä oli satanut lunta. Tie Peräseinäjoelta Virroille oli paksun, pehmeän lumikerroksen peittämä. Edelläni oli vain yhden auton jäljet. Kun huomasin sen, minun tuli jotenkin hyvä olla. Herra puhui ja sanoi: "Osmo, miksi menit sinne eteen? Etkö kuullut, että sinne kutsuttiin vain niitä, jotka kalusivat minun koskettavan heitä? Mutta minä asun täällä". Herran sanat tulivat sydämestä, vasemmalta puolelta rintaa.

Olin saanut vastauksen kysymykseeni. Ihmisten puheet eivät enää minua kiusanneet. Yövyin Virroilla, äitini entisessä kodissa. Seuraavat pari-kolme päivää kuluivatkin Järfellassa yhteiskristillisessä konferenssissa, josta mieleeni ovat jääneet erityisesti Björn Donobauerin pitämät raamattutunnit.

Olin viettänyt viisi vuotta uskoon tuloni jälkeen Turussa ja kasteen jälkeiset viisi vuotta kävin Rauman helluntaiseurakunnan tilaisuuksissa.

Turun vuodet olivat kuluneet matkatöissä, jonka aikana olin tutustunut seurakuntaelämään Suomessa ja naapurimaissa. Myös kristikunnan opit alkoivat tuntua tutuilta. Tunsin, kuinka Herra kouluttaa minua. Pyhä Henki opetti minua luottamaan Häneen. Olin nähnyt ja kokenut monia Jumalan tekoja, mutta uskovien yhteyttä olin kokenut harvoin.

Jos olisin uskonut helluntailaisten puheita siitä, että heidän yhteisönsä on "hengellinen koti", olisin varmasti pettynyt. Mutta kun en alkujaankaan hyväksynyt seurakunnan jakoa lahkoihin, pidin luonnollisena, että Pyhän Hengen vastustajat käyvät myös minun kimppuuni. Ja niinhän siinä kävi.

Koska pyrin säilyttämään uskovien yhteyden, minun piti kiltisti sietää kaikki mitä päälleni pantiin. Jos ennen Herra oli opettanut minulle teoriaa, niin nyt minulle opetettiin nöyryyttä ja itsehillintää. Kun saarnaajat puhuivat puuta heinää, olisin niin mielelläni mennyt korjailemaan heidän puheitaan. Mutta Herra tahtoi vain opettaa minua. Kun saarnaajat puhuivat omiaan, Herran Henki avasi minulle, miten mainittu asia todella oli.

Kun viisi vuotta oli kulunut, Herra vapautti minut turhalta tuntuneesta yrityksestä. Helluntailaiset levittivät paria perätöntä juttua. Toisen tarinan mukaan olin Neuvostoliiton salaisen poliisin agentti. Tämä tarina oli heille tarpeen siksi, että vieraan vallan asiamiehet voidaan Suomen lain mukaan tuomita kriisiaikana kuolemaan. Toisen tarinan mukaan minulla oli vieraita naisia. Näillä tarinoilla minusta piti tehdä helluntailaisten silmissä hylkiö.

Aloin saada vihiä tarinoista, kun muutamat ystävät alkoivat vakuutella, että he eivät ole minua vastaan. Olin vähän ymmällä, mutta maltoin odottaa. Ensimmäisenä asiasta kertoivat Lea ja Kemal, kun olin vierailulla heidän luonaan Kustavissa toimineessa raamattukoulussa. He osoittivat henkilön, joka juttuja oli levitellyt. Henkilö oli Rauman helluntaiseurakunnasta minulle tuttu, ja menin hänen puheilleen. Mies ilmoitti, että ei keskustele kanssani.

Raamatussa on selvät ohjeet siitä, mitä tällaisissa tilanteissa on tehtävä. Menin Rauman helluntaiseurakunnan johtajien puheille, ja pyysin kahta veljeä mukaani keskustelemaan asiasta jutunlevittäjän kanssa. Ketään ei lähtenyt, päinvastoin. Rauman helluntaiseurakunnan johto asettui tukemaan jutunlevittäjää ja erotti minut virallisesti helluntaiseurakunnasta. Erottaminen oli kyllä turha, sillä en ollut koskaan liittynyt mainittuun järjestöön.

Raumalla oli tullut uskoon eräs työtoverini, ja myös hän sai erokirjeen. Erottamisen syy oli tässä vaiheessa muuttunut toiseksi. Yksi helluntaiseurakunnan jäsenistä tuli selittämään, että olemme "branhamilaisia". Lopultakin erottamisen syyksi kirjeellisesti minulle ilmoitettiin vain "erimielisyydet". Erokirjeen saatuani pystyi vain toteamaan: "Halleluja". Piinavuodet olivat päättyneet.

Rauman helluntaiseurakunnan saarnaaja Tarmo Pohjola oli kastanut minut meressä Rauman edustalla, mutta hän ei pitänyt siitä, että sanoin Jumalalla olevan Raumalla vain yksi seurakunta. Vihollinen käytti hyväkseen hänen ennakkoasennettaan, ja pian minusta levitettiin mitä hurjempia juttuja. Ahvenus, seurakunnan nuorempi saarnaaja, kyllä kyseli minulta, olenko käynyt huoraamassa siellä ja siellä, mutta en heti ymmärtänyt, että kyse on niinkin suurimittaisesta ajojahdista, kuten myöhemmin osoittautui.

Viisi vuotta olin käynyt Rauman Helluntaiseurakunnan kokouksessa, ilman, että olisin edes kunnolla tutustunut järjestön jäseniin. Kun järjestön johtoryhmä ilmoitti erottavansa minut, tiesin vaivan ajan olevan päättymässä.

Tarmo Pohjola oli jo vanha mies. Kun muutama vuosi oli kulunut, hän lähetti minulle kirjeen, jossa pyysi, että painaisimme villaisella koko asian. Saarnaaja omien sanojensa mukaan oli kohta joutuva suuren tuomarin eteen, eikä halunnut tavata suurta tuomaria valheet omallatunnollaan. Häntä oli kuulemma johdettu harhaan. Kirjoitin saarnaajalle, että hän kyllä hyvin tietää Raamatun ohjeet siitä, miten tällaisessa asioissa on meneteltävä. Kaikki on vain pienen anteeksipyynnön takana. Vai halusiko hän suojella rikollista?

Villaisella painamista Raamattu ei opeta. Sain taas kirjeen, mutta siinä villakauppaa jopa perusteltiin sillä, että "et sinäkään synnitön ole". Palautin kirjeen, koska minulla ei ollut enää mitään lisättävää, vielä vähemmän minun oli syytä riidellä hänen kanssaan niin ilmeisistä asioista, kuin omista synneistäni. Kun minun syntejäni luetellaan, on niitä ihan tarpeeksi ilman, että niihin jotain perätöntä lisätään.

Tulkin tehtävissä jouduin usein käymään Neuvostoliitossa. Eräällä matkalla olin Raimo Majaman kanssa Leningradissa, nykyisessä Pietarissa. Kadulla tapasimme kaupustelijan, jonka onnistui myydä minulle pyhimyskuvaa esittävä kuparinlaatta. Matkamuistoksi se olisi ollut ihan hyvä, mutta myyjän henkilöllisyydessä oli jotakin tuttua. Entä jos kyseessä olisikin ansa? Laatta tuskin oli vanha, sen hinta – 20 ruplaa – ei ainakaan ollut antiikkiesineen hinta. Asia vaivasi minua niin, että kotiin lähtöpäivänä pudotin laatan paperinenäliinan sisällä aseman roskamaljaan.

Venäjällä kävijöiden oli osattava välttää koukkuun joutumista. Syötteinä oli naisia, rahaa ja laittomuuksia. Säännöt olivat tarkkoja, ja niitä voi rikkoa täysin tietämättään. Mutta kun olit rikkonut jotakin kummaa sääntöä, jouduit heti painostuksen kohteeksi. Aina silloin tällöin tapahtui, että kaveri joutui koukkuun ja alkoi käyttäytyä kummasti. Arvotonta kuparinpalaa voitiin hyvinkin käyttää perusteluna vaikka mihin. Varovaisuuteen oli aina aihetta.

Siihen aikaan Pietarin junat kulkivat yöllä. Rajavyöhykkeelle tulimme kello yhden jälkeen. Tullimies herätti meidät, ja hänellä oli vain yksi kysymys: "Onko antiikkiesineitä". Mies tuijotti tarkkaan, mitä vastaisin. En vastannut heti, vaan läksin mukaan tuijotusleikkiin. "Ei ole", vastasin lopulta. Vielä hetken tuijotettuaan tullimies poistui. Raimolta hän ei kysynyt mitään.

Elettiin vuotta 1977. Rissasen Sepon kanssa olimme suunnitelleet matkaa Teheranin kautta Israeliin ja Turkkiin. Kun kesä lähestyi, päätin käydä Sepon luona Ryttylän lähetyskoulussa ja sopia tarkemmin asiasta. Kun soitin tulostani, Seppo kertoi, että hänelle on tarjottu telttamestarin tehtäviä kesän evankelioimiskokouksissa eri puolella Suomea.

Persiassa oli siihen aikaan vielä vallassa shaahi Reza Pahlavi. Maa oli suhteellisen avoin ja oli hiljalleen irtautumassa islamilaisesta pappisvallasta. Pimeyden voimia tämä ei miellyttänyt, ja shaahi joutui sosialistien propagandasodan maalitauluksi. Sosialistit pyrkivät kaatamaan shaahin, päästäkseen itse valtaan. Me uskovat odotimme, että shaahi lopultakin uskaltaisi sallia Raamatun myynnin Iranissa. Shaahilla oli myös hyvät yhteydet Israeliin. Teheranista oli suora lentolinja Israeliin, ja Israelista pääsisimme Turkkiin.

Kevättalvella minulle oli kerääntynyt ylitöitä niin paljon, että niistä kertyi kolmen viikon ylimääräinen loma, senkin jälkeen kun osa ylitöistä luvattiin maksaa rahana. Ajan ja rahan puolesta ongelmia ei pitänyt olla. Junalla pääsi Moskovan kautta mukavasti Teheraniin, ja loppumatkan voisi tehdä lentäen. Matkatoveri olisi kuitenkin hyvä olla, sillä matka oli pitkä. Kun tehtäväkseni tuli hakea Riihimäen asemalta yksi venäläinen asentaja, poikkesin samalla myös Sepon luona Ryttylässä.

Ajellessani Raumalta Forssaan päin kuuntelin samalla hebreankielisiä kielikasetteja. Ohitin yhden liftarin, mutta sitten ajattelin, millaista olisi itse seisoa tienvieressä. Päätin ottaa seuraavan liftarin kyytiin ja samalla rukoilin, että Herra johtaisi asiaa. Seuraava liftari oli tyttö, joka oli matkalla Hämeenlinnaan. Hän tunnisti heti hebreankieliset kasettini, ja kertoi aikeistaan matkustaa Kreikkaan tapaamaan iranilaisia tuttaviaan. Jollen väärin muista, oli tyttö tutustunut iranilaisiin Israelissa. Kun minun ja tytön matkasuunnitelmissa tuntui olevan paljon yhteistä, ja lupasin soittaa hänelle omien suunnitelmieni etenemisestä.

Rissasen Seppo ei pystynyt lähtemään matkalle. Soitin tytölle, että hän voi tulla mukanani Kreikkaan, ja taas sieltä takaisin Suomeen, sitten kun olen käynyt tapaamassa omia tuttaviani Turkissa. Ajatus sopi tytölle, ja menimme hänen kotiinsa Kuusjoelle tapaamaan hänen vanhempiaan. Naiset päättivät kuitenkin, että suunnitelma on arveluttava, ja tytön osalta matka peruuntui.

Olin hankkinut liput campingmatkalle Venäjälle, kun Vuolanteen Matti soitti, ja pyysi minua tulkiksensa saarnamatkalle Alma-Ataan. Hän kertoi profeetallisesta ilmoituksesta, jonka mukaan juuri minun pitäisi tulla hänen mukaansa. Kerroin, että Herra ei minulle ole sellaisesta asiasta puhunut mitään, ja muutenkin olen varattu. Olen jo tilannut liput aivan toista matkaa varten. Kerroin matkasuunnitelmistani, mutta Matti pysyi ehdotuksessaan, kehottipa vielä maksamaan 2000 markkaa matkasta etumaksuna matkatoimistoon. Kun kuulin summan, olin jo aivan varma siitä, että profetia on väärä. Herra ei minulta pyytäisi sellaista rahasummaa, jota minulla ei ole.

Myöhemmin olen muutaman kerran käynyt Alma-Atassa ja profetia on tullut mieleeni. Olisipa Matti ollut mukana, mielelläni olisin päästänyt hänet vapaaksi ongelmastaan. Olisin kyllä tulkannut hänen puheensa. Hätäisenä miehenä tunnetulle Matille olisi hyvä opetus, jos hänen jo vääräksi väitetty profetia osoittautuisi todeksi muutaman vuosikymmenen kuluttua siitä, mitä hän itse meinasi.

Ennen matkaa kysyin Herralta, onko tarpeen ostaa autoa varten varaosia. "Osta laturin korjaussarja", sanoi Herra.

Olin lähdössä yksin. Perhe oli vietävä Raumalta Suomussalmelle, vaimon kotipaikkaan Isollevaaralle. Vammalan kohdalla puhkesi rengas. Vaihdoin vararenkaan alle, ja kysyin Herralta uudestaan: "Pitääkö ostaa uusi vararengas?" "Älä osta", vastasi Herra.

Ennen matkaa oli vielä käytävä Raumalla. Matkalla päätin poiketa Oulussa, Välkkylässä tapaamassa tuttaviani. Opiskelijoiden luo en halunnut mennä ilman tuomisia, ja Muhoksella poikkesin kauppaan. Muutama naudanfile ei kai olisi pahitteeksi. Muhoksella Herra muistutti laturin korjaussarjasta. Aioin vielä lykätä asiaa myöhempään ajankohtaan, mutta kun vastapäätä tietä oli varaosaliike, ymmärsin, että Herra ei turhaan muistuta asiasta.

Menin sisään. "Jaa, että Simca tonni. Ja mikähän on vuosimalli?". Kerroin vuosimallin: 1968. Myyjä katseli kirjojaan, ja kysyi: "Minkähän merkkinen laturi siinä on? Kirjan mukaan tämän vuosimallin Simca tonneihin on asennettu kolmea erilaista laturia. Kävin pihalla katsomassa. "Jaa, se harvinainen tapaus. Katsotaan nyt sitten tuolta hyllystä" Mies hävisi hyllyjensä väliin. "Sinua onnisti", totesi myyjä hetken kuluttua ja pani pussin pikkuosia eteeni.

Kävin Oulussa ja tulin Raumalle. Kesälomarahaa tai palkkaa ei ollut tullut tilille. Poikkesin firman kassalle, ja pyysin saada rahaa, mutta siihen vastattiin tylysti. "Ei nyt, vasta sitten, kun muittenkin palkka maksetaan". Kassanhoitaja itse olisi ehkä suostunutkin ennakkomaksuun, mutta talouspäällikkö esti hänet siitä. Minulla oli vielä 1232 markkaa, ja ne taskussa läksin matkaan.

Juhannusaattona olin taas tien päällä. Lopen tienoilla laturin varoitusvalo alkoi palaa. Oitissa kävin veljien pihalla vaihtamassa laturin hiilet. Illalla olin jo Terijoella.

Novgorodin ohikulkutien varresta otin kyytiin nuorukaisen, joka oli humalassa. Nuori mies oli hiljakkoin päässyt armeijasta ja selvästi pelkäsi sotaa niin, että puhui miltei sekavia.

Minulla oli hansikaslokerossa rypistynyt venäjänkielinen vihkonen, Turun tuomiokirkon eteisestä ostettu Luukkaan evankeliumi. Herra käski antaa sen nuorukaiselle. En ollut ollenkaan halukas antamaan kirjasta nuorukaiselle, vaan rupesin mielessäni selittämään Herralle, kuinka arvokas pienikin Raamatun osa voi Neuvostoliitossa olla, niin että on suorastaan synti tyrkätä sitä ensimmäiselle vastaantulijalle, joka kaiken lisäksi vielä on juovuksissa. Sitten huomasin ketä olen neuvomassa ja rukoilin mielessäni, että "joo, kyllä minä sen annan jos annat minulle vahvistuksen tahdostasi antamalla minulle merkin. Kun tulemme paikkaan, jossa hän käy pois autosta, pyytäköön hän minua kotiinsa juomaan kupillisen teetä".

Kun sitten tulimme Jazelbytsy-nimiseen paikkaan, jossa Tshingiskaanin joukot nuorukaisen kertoman mukaan aikoinaan kääntyivät takaisin ja jättivät Novgorodin hävittämättä, hän osoitti mäellä olevia muutamia kerrostaloja vasemmalla puolella tietä, ja sanoi: "Tuolla minä asun" ja pyysi minua kanssaan juomaan kupillisen teetä.

Annoin vihkosen, joimme teetä ja hän antoi oman poikansa toisen lelun, pienen isokorvaisen muovisen apinan kotiin tuomisiksi. Tästä apinasta tuli sitten aikanaan meidän pienimmille hyvin mieluinen leikkikalu.

Tuskin olin lähtenyt Jazelbitzystä, kun jo taas autossani istui liftari, juovuksissa myös tämä. Aina tämän tästä kaveri kyseli sitä, olenko hänelle vihainen, kun hän on vähän ottanut. Omapahan on asiasi, vastasin. Mutta kaveri halusi kertoi syyn, miksi hän on vähän ottanut. Seitsemän vuotta matkatoverini oli viettänyt eri vankileireillä, Astrakanista Arkangeliin ja kaikissa siltä väliltä, uhosi mies. "Mutta nyt olen vähän ottanut, katsos, kun asia on sillä lailla, että kun minut vangittiin, oli minulla kaunis vaimo ja kaunis lapsi. Mutta kun tulin takaisin, niin minulla oli kaksi kaunista lasta, mutta en tiennyt, mistä se toinen oli tullut. Ethän vain ole vihainen, kun minä olen vähän ottanut".

Kuuntelin kaveria, joka toisteli aina samaa tarinaa. Niin tulimme Vyshnyi Volotshekin kaupunkiin, ja minun oli tankattava auto. Mutta bensa-asemalla oli ongelma. Bensan jakelijat olivat niin päissään, etteivät he pystyneet jakamaan bensaa autoihin. Parikymmentä vihaista autoilijaa oli tunkeutunut aseman sisään, ja yrittivät saada bensamittarit toimimaan, mutta turhaan. Seisoimme pitkässä jonossa, ja matkatoverini halusi auttaa minua. Selitin juopuneelle, että siellä on jo tarpeeksi miehiä asiaa hoitamassa, ja selviä kaiken lisäksi. Jos he eivät saa pumppuja pyörimään, ei se onnistu häneltäkään.

Suomessa oli juhannusaatto ja minä seisoin autoni kanssa Vyshnyi Volotshekin bensa-asemalla. Oikeastaan bensa-asemia oli kaksi, toinen tien toisella puolella, mutta siellä ei ollut bensaa. Vihdoin asemalle tulivat liikennepoliisit, joita Venäjällä kutsuttiin gaitshnikeiksi. GAI-ammattilaiset katsoivat sisälle bensa-asemalle, hakivat tyhjältä bensa-asemalta tien toiselta puolelta bensanjakajat ja panivat heidät töihin. Minut määrättiin ajamaan jonon keulille, ja pian olimme taas tien päällä.

Matkatoverini oli jo hiukan selvinnyt, ja kyseli kovasti, mitä arvelen siitä, että hän on vähän ottanut. Hän ei ollut kertonut syytä, miksi oli joutunut seitsemäksi vuodeksi vankileirille, enkä minä kysellyt. En halunnut tutkia hänen menneisyyttään, vaan kerroin siitä, mitä minun esimieheni sanoi, kun hänelle kerrottiin maaherra Pilatuksesta, joka tappoi murhamiehet ja sekoitti murhaajien veren murhattujen vereen. Minun esimieheni sanoi, että murhatut, murhaajat, Jerusalemin asukkaat ovat kaikki yhtä syntisiä ja kaikki, myös ne, jotka tarinan hänelle kertoivat, ovat kaikki niin pahoja, että kaikki tulevat saamaan äärimmäisen rangaistuksen, elleivät perinpohjaisesti muutu aivan toisiksi ihmisiksi.

"Olet oikeassa", sanoi kaveri. "Yhtä syyllisiä ovat kaikki. Mutta en minä uskovaksikaan halua tulla, en ainakaan sellaiseksi kuin ne baptistit ja helluntailaiset". "Mitäs vikaa niissä on", kysyin. Kaveri alkoi selittää, että baptisteilla ja helluntailaisilla on sellaisia salaisia rituaaleja, joissa he juovat ryöstettyjen lasten verta. Ja tuntui olevan kaverilla paljon kerrottavaa siitä, millaisia baptistit jaa muut uskovat ovat. Kysyin, miten matkatoverini oli niin hyvin perin baptisteista ja helluntailaisista. Oliko hänen kaupungissaan paljonkin lahkolaisia? Kaveri ei tiennyt sitä. Hän oli saanut tietonsa radiosta ja sanomalehdistä.

"Eikö aikuisen miehen pitäisi nähdä asiat omilla silmillään. Minä olen baptisti ja helluntailainen. Olenko varmasti sellainen, kun sinun sanomalehtesi sanoo. Jos et ennen ole nähnyt baptistia ja helluntailaista, niin katso nyt tarkkaan!", kehoitin miestä. En ole baptisti enkä helluntailainen, mutta sillä hetkellä katsoin parhaaksi samaistua niihin uskoviin, jotka olivat hyökkäyksen kohteena. "En minä sinua tarkoittanut", koetti kaveri perua sanojaan.

Ilta alkoi hämärtää, ja olimme lähestymässä Torzhokin kaupunkia. Keskustelumme oli käynyt jo varsin selväksi. Kysymys oli siitä, ketä tässä maailmassa voi uskoa. Juopuneet houreet olivat jääneet omaan arvoonsa eivätkä silmät enää pyörineet villisti miehen päässä, kun tulimme hänen kotiovelleen. Mies kaivoi ruplan lantin taskustaan ja sanoi: "Ota Venäjän dollari muistoksi matkasta". Sitten hän osoitti kädellään vanhan, kaksikerroksisen talon toisen kerroksen ikkunaa, ja sanoi: "Tulla minä asun".

Mies oli jo nousemassa autosta, kun sanoin, että me näemme nyt todennäköisesti viimeisen kerran. Jos olisit tunnustanut Jeesuksen herruuden, me voisimme tavata vielä, siellä ylhäällä. Sanat koskettivat miestä, ja hän jäi seisomaan auton ovelle. Käsi puristi nystyrät valkoisina ovenpäällistä. Kun mies oli koonnut voimansa, hän sanoi: "Me tapaamme vielä" ja loikki pitkin askelin ylös sisäkuistin rappua.

Yötä vietin Kalininin, nykyisen Tverin leirintäalueella. Kun tulin Moskovaan, oli jo iltapäivä. Aika kului tuttavieni luona nopeasti. Tuttavani, baptistikirkossa tapaamani suurperhe, varusti minut matkalle, sillä seuraavaksi yöpymispaikaksi oli merkitty Orel, vajaan neljänsadan kilometrin päässä Moskovasta Kiovan suuntaan.

Kaupungin ulkopuolella löysin viitan, joka osoitti Kiovaan. Ajoin ohi tuttujen paikkojen, Polio- ja aivokalvovirusten tutkimusinstituutin, sekä Vnukovon lentokentän sen lähellä. Olin jo hyvän matkan päässä Moskovasta, kun takaa kiiruhtanut moottoripyörä-GAI pysäytti minut. Olet kielletyllä tiellä, väitti GAI-ammattilainen. Näytin hänelle virallisen matka-kartan ja reittisuunnitelman, jonka mukaan minun piti ajaa Oreliin. Karttaan oli piirretty vain yksi tie Kiovaan, ja se kulki Orelin kautta. Mutta siinä se ongelma olikin. Ulkolaisten karttaan piirrettiin vain sallitut tiet, ja tämä toinen Kiovan tie ei ollut sallittu. Siksi minun piti palata Moskovan rajalle, ajaa jokunen kilometri kehätietä, ja lähdettävä ajamaan Kiovaan päin sitä vanhaa tietä pitkin, jota pitkin ulkolaisten piti liikkua.

Ei siinä muuta, kuin takaisin vaan. Kun taas ajoin polioviruksen tutkimuslaitoksen ohi, harmittelin, että en ollut poikennut sinne. Yritin saada aikataulua kiinni, ja pidin jonkinlaista nopeutta yllä. Puolenyön aikaan olin jo Serpuhovin torilla. Torille oli kerääntynyt seisoskelemaan parisataa nuorta, jotka pienissä ryhmissä lauleskelivat kilpaa laulujaan. Minun piti jättää paikalliset trubaduurit torille, ja kiiruhtaa maantielle.

Yöllä ei tiellä näkynyt minkäänlaista liikennettä. Sain ajella yksin pitkin aution tuntuista maaseutua. Yksi liftarikin oli hetken aikaa kyydissäni; hän tiesi kertoa, että ajelin Kurskin ylängöllä, seudulla, jossa venäläiset ja saksalaiset kävivät toisen maailmansodan suurimman panssarivaunutaistelun. Yksin jäätyäni pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan yön hiljaisuutta. Panssarivaunut ja muu liikenne olivat vaienneet. Tyhjensin termospullon, jonka moskovalaiset ystäväni olivat panneet mukaani, ja jatkoin matkaa.

Tie oli suora ja vauhti oli hiljalleen noussut siihen, mihin Simca tonni pystyi. Nopeus oli ehkä sata kaksikymmentä kilometriä tunnissa, kun tie alkoi laskea alas metsäiseltä ylängöltä. Vauhti kiihtyi, mutta Herra sanoi odottamatta: "perevedi na neitral". Koskaan aikaisemmin Herra ei ollut puhunut minulle venäjäksi, ja sanat jäivät mieleeni: "Vaihda neutraalille". Neutraali tarkoittaa vapaata vaihdetta. Heitin vaihteen vapaalle, ja annoin auton laskeutua alas mäkeä vapaalla.

Mäki oli pitkä. Aloin seurata matkamittarista mäen pituutta ja nopeutta. Olin laskenut mäkeä jo puolitoista kilometriä, kun näin tien vieressä seisovan yksinäisen liikennepoliisin. Liikennepoliisin keppi nousi tavanomaiseen tervehdysasentoonsa. Kun olin pysähtynyt, mies totesi minun ajavan aika kovaa. Moottorin ääni oli paljastanut minut jo kaukaa. Mies ei silti ollut aggressiivinen, eikä määrännyt sakkoa. Vapaalla laskettu alamäki oli tehnyt tehtävänsä. "Kenen tämä auto on?", kysyi poliisi tarkoittaen auton valmistajamaata. "Ranskalainen", vastasin. "Ole tarkkaavainen", toivotti liikennepoliisi hyvästiksi.

Ajelin Orelista kohti Kiovaa. Päivä oli kuuma. Pysähtelin usein, ja aina kun pysähdyin, minut ohitti pikkubussi, puolalaisin rekkarein. Kohta olin taas pikkubussin kannoilla. Puolalaiset pitivät tasaista vauhtia, rouva näkyi tarjoilevan herralle voileipiä. Ohitin ja vilkutin. Illalla tulin Kiovan toiselle puolelle, leirintäalueelle. Minulle osoitettiin puukoppi yösijaksi. Menin pihalle, ja kuinka ollakaan, puolalaiset seuralaiseni olivat majoittuneet naapuriin. Tuntui, kuin olisimme tunteneet toisemme jo monta vuotta. "Oletko syönyt", kysyi mies. Menimme leirintäalueen ravintolaan.

Esittelimme toisemme. Jacek vaimoineen oli palaamassa Venäjältä kotiinsa Puolaan. He olivat työskennelleet Dubnan ydintutkimuskeskuksessa, nyt työ oli ainakin tällä haavaa päättynyt. Jacekilla ja hänen vaimollaan Marialla oli monta hauskaa tapahtumaa kerrottavanaan Venäjän vuosiltaan. Jos Venäjän synkkä puoli jätetään huomioimatta, on Venäjä suuri ja mahtava hölmöläistarina ilman vertaa. Ja Jacekilla oli kyllä huumorintajua, niin kuin on usein miehellä, jolla on hyvä vaimo.

Kiovasta Jacek Mariansa kanssa suuntasi kohti Krakowaa ja minä Tshernovtsyn kautta kohti Romaniaa. Lupasimme pitää yhteyttä.

Malaja Vuzovskaja kadulla toimi aikoinaan Moskovan ainut baptistikirkko. Poikkesin siellä työmatkoillani silloin tällöin, ensimmäisen kerran jo vuonna 1968, ellen pahemmin erehdy. Kokouksien jälkeen kauempaa tulleille tarjottiin tavallisesti ruokaa ja teetä, ja väliajalla pääsi tarinoimaan paikallisten uskovien kanssa.

Babtistikirkossa oli hyvä kuoro. Musiikinharrastajat kertoivat, että heillä on noin kuusi tuhatta hengellistä laulua. Kerran eräs veli antoi kasetin, joka oli tullut Ukrainasta, Tsernovtsin kaupungista. Kun kuuntelin lauluja Suomessa, päätin joskus käydä katsomassa lauluntekijöitä. Tilasin Areasta campingmatkan Neuvostoliiton läpi Romaniaan.

Ulkolaisille oli sallittu vain yhden, ennalta määrätyn reitin käyttö. Suomesta ajoin ensin Moskovaan ja sieltä Ukrainaan, Kiovaan. Matkareittiäni oli matkatoimiston toimesta muutettu niin, että minun olisi pitänyt ajaa Kiovasta Lvoviin ja sieltä joko Puolaan tai Unkariin. En kuitenkaan ajanut. Sain Kiovassa muutettua reitin oman, alkuperäisen suunnitelmani mukaiseksi, mutta vain osittain. Yöpymistä matkan varrella ei voitu enää järjestää.

Olin matkalla yksin, jos lukuun ei lasketa niitä monilukuisia liftareita, jotka kuljetin matkallani. Illalla tulin Tsernovtsiin. En tuntenut kaupungista ketään. En liioin etsinyt ketään, Jumala johdattaa kyllä tielleni sen, jonka kanssa minun tulee tutustua, jos hän niin hyväksi katsoo. Katselin hetken ympärilleni, ja jatkoin matkaa rajalle.

Vuonna 1969 olin ollut kolme viikkoa Valko-Venäjän pääkaupungissa Minskissä. Olimme tavanneet suuren määrän kiinnostuneita näyttelyvieraita, ja tutustuneet alan ihmisiin. Näyttely oli suljettu, tavarat oli pakattu pois lähetettäväksi ja aamukuudelta oli määrä lähteä takaisin Suomeen. Viimeisenä iltana Minskissä vielä yksi Minskin tietokonetehtaan insinööreistä tuli hyvästelemään. Hän toi muistoksi kirjan, vilkkaan mielikuvituksen luomuksen Neuvostoliiton avaruudenvalloitushaaveista. Oli oikeastaan keksittävä jokin vastalahja.

Olin tuonut mukanani Minskiin seitsemän raamattua tai Raamatun osaa, ja nyt jäljellä niistä oli enää yksi. Muut olivat löytäneet käyttäjänsä. Kun myös muut lahjaesineeksi kelpaamattomatkin esineet olivat loppuneet, ja niin päätin luopua venäjänkielisestä raamatustani, huolimatta siitä, että arvelin kyseisen insinöörin jättävän sen hyllyynsä pölyttymään. Toisaalta "järki" sanoi, että saahan niitä Suomesta uusia. Annoin kirjan pois, kuitenkin kummallista epävarmuutta tuntien.

Kun olin hyvästellyt insinöörin hotellin aulassa, nousin hissillä kuudenteen kerrokseen. Kerrospalvelija kutsui minut luokseen ja esitteli minut tytölle, joka oli lähetetty kerrokseen jo päivällä, odottelemaan huoneensa vapautumista. Huone ei ollut vaan vapautunut.

Olin tutustunut kolmen viikon aikana kerrospalvelijaan hyvin. Kerrospalvelija oli erittäin ystävällinen, pesi ja silitti paidat, ja oli kiinnostunut raamatuistani. Sovimme hänen kanssaan, että hän voi lukea niitä öisin, kunhan ei vie pois hotellista. Kun kysyin, miksi hän ei huoli korvausta palveluksistaan, hän kertoi miehensä olleen joskus sotavankina Suomessa. Miehen kertoman mukaan Suomessa oli ollut parempi olla sotavankina, kuin Neuvostoliitossa vapaana. Nyt hän halusi korvata minulle sen, mitä hänen miehensä oli Suomessa saanut kokea.

Kerrospalvelija oli jutellut päivän aikana tytön kanssa kirjoistani, ja tyttö halusi nähdä Uuden Testamentin. Kotonaan Riiassa hänellä oli kyllä sellainen Vanha Testamentti, jossa on sekä hepreankielinen (tai jiddishinkielinen - en muista tarkkaan) että venäjänkielinen teksti, mutta Uutta Testamenttia hän ei ollut lukenut. Ainut, mitä minulla oli jäljellä, oli muutama valokopiosivu venäjän opiskelussa käyttämästäni Uudesta Testamentista.

Kotiin palattuani lähetin tytön osoitteeseen Latviaan postissa Raamatun, mutta en tiedä, saiko hän sitä koskaan. Kirjeeseeni hän ei vastannut. Mieleeni jäi kysymys "kuinka sinä jakelet pois minun kirjojani" aina siihen saakka, kunnes Herra salli tilanteen toistua. Kun muutaman vuoden kuluttua olin lähdössä autolla Suomesta Neuvostoliiton kautta Turkkiin, hän sanoi: "Älä nyt sitten anna pois tätä Raamattua Neuvostoliitossa".

Romanian rajalla nuori tullimies tutki tavarani ja löysi venäjänkielisen Raamatun. "Onkos siinä sellainen Saarnaajan kirja?" hän kysyi. Etsin sen ja tullimies rupesi lukemaan Saarnaajaa. Kaksi muuta tullimiestä seisoskeli auton vieressä ja tupakoi. Autojono takana oli kenties kilometrin pituinen ja ilta oli pimentymässä. "Teetköhän sinä nyt oikein", kysyi nuori tullimies lopulta. "Viet Raamatun pois, vaikka hyvin tiedät, että meillä on niistä suuri puute". Haukkasin ilmaa. Mielessäni käväisi vielä ajatus, että annan sen tullimiehelle, mutta maltoin sentään mieleni.

Tullessani Veliko Ternovon luostarin leirintäalueelle Bulgariassa, täytin vieraskorttia. Kortissa kysyttiin myös ammattia. Kun toimistotyttö luki kortin, hän huomasi siitä, että olemme kollegoja. Tyttö oli juuri samana päivänä suorittanut venäjän kielen kielenkääntäjän kokeet, joten venäjänkielinen Raamattu oli mitä sopivin lahja. Siinä oli vaikea sanoa, kumpi oli silloin iloisempi, lahjan saaja vai sen antaja.

Edellisen Turkinmatkani jälkeen olin alkanut harrastella turkin kieltä. Kirjeenvaihto Turkissa tapaamani pojan kanssa alkoi. Valokuvakin tuli Turkista. Isä, äiti ja kolme noin kymmenvuotiasta poikaa juhlatamineissaan. Kun pojan viisivuotinen koulu päättyi, siirtyi hän maalarinoppiin. Jotenkin kirjoittamaan ja lukemaan oppinut poika kirjoitti: Lähetä minulle sex-kirja. Lähetin Raamatun ja kirjeen, jossa selvitin asioiden tärkeysjärjestystä.

Jonkun vuoden kuluttua olin taas Turkissa. Kun keskipäivällä saavuin kylään, kaikki perheen miehet tulivat kotiin vierasta vastaanottamaan. Pidin huomionosoitusta ylenpalttisena, mutta isäntäväki kertoi, että eiväthän he sentään mitään barbaareja olleet. Johan he olisivat häpäisseet itsensä koko kylän silmissä, jos he olisivat jääneet töihin, kun vieras saapui. Piti siinä vähän kelata menneitä ja miettiä, miten itse olin toiminut vastaavissa tilanteissa.

Nuori lammaspainen oli nyt töissä paikallisen autoliikkeen peltiverstaalla, maalarin apulaisena. Kävimme työpaikalla, ilmeisesti hakemassa pojalle lomaa, jonka jälkeen voimmekin lähteä tutustumaan Turkkiin. Kolmas matkaanlähtijä oli poika naapurista.

Kun tulimme takaisin kylään, oli meillä paljon kerrottavaa. Yleistä hilpeyttä herätti se, että Istanbulissa olin pysähtynyt liikennevaloihin, kun kaikki huristivat kahdeksankaistaisella tiellä suoraan eteenpäin punaisista välittämättä. Juttua kerrottiin kahvihuoneessa yhä uudestaan, ja aina samalla tuloksilla.

Turkissa oli niihin aikoihin levotonta. Oikeisto ja vasemmisto eivät tyytyneet selvittelemään välejään yksin vaaleilla. Kumpikin osapuoli oli joutunut turvautumaan omiin pyssymiehiinsä, koska vaalien voittaja katsoi asiakseen vainota hävinnyttä puoluetta. Matkalla meidät pysäytettiin useamman kerran, mutta kun poliisit näkivät suomalaisen passin, ei auton tavaratilaa koskaan tutkittu.

Suomalaisilla oli hyvä maine, mutta se ei suinkaan johtunut sodanjälkeisen Suomen asiainhoidosta. Suomalaisia pidettiin rehellisinä ja kunnollisina ihmisinä. Tämä kuva oli syntynyt kauan ennen toista maailmansotaa. Eräs sanomalehtimies oli kirjoittanut kirjan "Valkoliljojen maa", jossa sen ajan suomalaisia kuvattiin rehellisiksi ja ahkeriksi. Atatürk, Turkin tasavallan perustaja oli määrännyt kirjan pakolliseksi lukemistoksi kaikille Turkin valtion virkamiehille esimerkkinä siitä, miten rehellisyydellä ja ahkeruudella kurjien mäkitupalaisten maa nousi maailman sivistyskansojen joukkoon.

Autojen tavaratiloista etsittiin automaattiaseita. Erilaiset lynkkausryhmät liikkuivat maassa. Tuttavani selostivat, että tappakoot vaan toisiaan nämä oikeistolaiset ja vasemmistolaiset, mutta kun ne ampuvat sivullisiakin. Sitä ei voi sietää, selostivat kylän miehet yhteen ääneen.

Me tapasimme yhden lynkkausryhmän Marmarameren etelärannalla. Olimme ajaneet automme meren rantaan ja pysyttäneet teltan. Paikalle ajoi muitakin, ja pystyttivät telttansa. Kohta turkkilaiset aktivistit lähettivät vaaleanpunaisiin, keveisiin hepeneisiin pukeutuneen naisen kutsumaan meitä iltateelle. Kiitimme kutsusta ja menimme.

Turkkilaiset ovat vanha sivistyskansa, joka näkyi myös lynkkausryhmän toiminnassa. Kohtelias keskustelu oli samalla kuulustelu, samantyylinen johon olin tottunut Venäjällä tietyn ammattiryhmän edustajia tavatessani. "Tulit Venäjän kautta. Mihin olet menossa täältä? Millaista oli Venäjällä?" Pojat katsoivat minuun vakavina, kun vastasin. Kerroin, että Venäjä on iso ja vauras maa. Erikoisesti sotateollisuus on korkealle kehittynyt. Asukkaat ovat kuitenkin köyhiä.

Minun oli pakko sekä kehua, että moittia, sillä mistä sitä tietää, minkä puolueen lynkkausryhmän olimme tavanneet. Ja ennen kaikkea, minun oli puhuttava totta, sillä Jumalan suojelu on vain niitä varten, jotka häntä kunnioittavat. Mutta kun vanhaherra kuuli, että Venäjän asukkaat ovat köyhiä, hän nyökytteli hyväksyvästi päätään oman porukkansa suuntaan, ja tarjosi meille "leijonan kyyneliä". Ilmoitimme, että kunnon muslimeina ja kristittyinä emme juo väkijuomia. Kun tulimme teltallemme, pojat totesivat: "Pahoja miehiä".

Turkista suuntasin kulkuni kohti Kreikan rajaa. Vähän ennen rajaa Herra sanoi: "Älä ota liftareita kyytiin ennen Turkin rajaa". Kohta seisoikin tienvieressä nuorimies peukku pystyssä ja reppu selässä. En totellut Herran sanaa, vaan otin kaverin kyytiin.

Matka oli alkanut Uudesta Seelannista vuosi sitten. Kolme kuukautta kaveri oli ollut töissä jonkun filmausryhmän mukana jossakin Thaimaan seuduilla, sitten viettänyt puoli vuotta intialaisessa täysihoitolassa tyyppiä dollari per päivä, kulkenut läpi Afganistanin ja Persian ja niin edelleen.

Kaveri oli kyydissäni Itävaltaan asti, mutta en vieläkään tiedä miksi Herra kielsi minua ottamasta tyyppiä kyytiin. Ehkä Herralla oli joku toinen suunnitelma, joka minulta tottelemattomuuteni tähden jäi näkemättä.

Neljä viikkoa Suomesta lähdön jälkeen olin tulossa Bonniin, tapaamaan Walteria ja Erikaa. Oli vasta puolenpäivän aika. Walter tulee työstä kenties viideltä. On vähän aikaista mennä kylään. Aloin katsella ympärilleni, ja huomasin, että tien varrella on Simcan merkkihuolto. Lämmittäjän vesiletku oli alkanut hiljakseen vuotaa, ja pyysin vaihtamaan letkun. Nuori poika sai tehtäväkseen letkun vaihdon.

Autokorjaamon katossa oli vartaaseen pistetty iso määrä autonrenkaita vanteineen. Kysyin, ovatko nuo kaupan. Olin ajanut pian kymmenen tuhatta kilometriä, ja ennestään kuluneet renkaat olivat valmiit vaihdettavaksi. Vararengasta minulla ei ollut ollenkaan. Miehet kertoivat, että he osallistuvat Simcoilla autoralleihin, ja käyttävät renkaita vain kerran tai kaksi. Renkailla on ajettu vain tuhatkunta kilometriä. "Olisikohan niistä 20 markkaa kappaleelta vanteineen ja alle asennettuna liikaa?" Kun läksin korjaamolta, oli auton alla hyvät renkaat, paremmat kuin uudet, tekisi mieli sanoa.

Bonniin tuloni oli näyttävä. Kadun varteen oli komennettu suuri määrä virkavaltaa, joka ystävällisesti näytti tietä eteenpäin. Muuta liikennettä ei näkynyt. Perässä oli tulossa joku, josta minä en tiennyt. Oli ollut kuulemma Amerikan presidentti. Hyvä, ettei ollut Carter, sillä sen miehen kanssa minä olisin suostunut ajamaan samassakin autossa.

Walter ja Erika lapsineen jäivät Bonniin, ja minä läksin jatkamaan matkaa. Myöhään illalla tulin Puttgartteniin, ja olin menossa lautalle, kun ikkunan eteen ilmestyi nuorimies, joka pyrki kyytiin. Yhdessä ajoimme Tanskaan ja Tanskasta toisella lautalla Ruotsiin.

Kaveri kertoi olevansa tulossa Ranskasta. Yhdessä ranskalaisten adventistien kanssa hän oli tehnyt pitkän matkan Irakiin ja muihin Lähi-idän maihin. Kaverilla oli paljon kerrottavaa. Hän oli ottanut myös paljon valokuvia matkalta arkeologisista kohteista, jotka raamatun ajan historian tutkijoille ovat tärkeitä.

Adventistit olivat sterilisoineet juomavetensä hopeatableteilla ja ihmetteli kovin, kun minä kerroin Turkissa juoneeni veteni suoraan tien varrella olleista lähteistä. Niissähän on merkitty, jos tien viereen lähteistä johdettu vesi on juotavaa vai ei. Myös kebabbeja ja muuta vartaassa paistettua olin syönyt hyvällä ruokahalulla, ilman että olisin mitenkään sairastunut.

Oma matkani oli jäänyt vajaamittaiseksi, mutta norjalaiselta sain toki terveisiä seudulta, jossa olin aikonut käydä. Hänen ottamansa valokuvat olisin katsonut mielelläni, mutta kun hän ei sitä ehdottanut, en minäkään pyytänyt. Oma kamerani oli varastettu Romaniassa, joten omia kuvia minulla ei ollutkaan. Aamupuolella yötä jätin kaveri odottamaan uutta kyytiä, ja suuntasin kohti erään organisoimattoman veljesyhteisön kesätapahtumaa Bredarydissä.

Kielenkääntäjän palkka Hollmingin telakalla ei ollut häävi. Telakka teetti paljon ylitöitä, ja siten kokonaisansiot pysyivät juuri ja juuri sillä tasolla, että leipä ja peruna ei perheeltä loppunut. Mutta siinä se sitten olikin. Mitäpäs, jos lähtisin Ruotsiin töihin? Göteborgiin oli muuttanut joukko ystäviä, ja olinhan minä joskus ennenkin ollut työssä Ruotsissa.

Kysyin Herralta, kannattaisiko minun muuttaa. Pyysin Herraa vastaamaan siten, että kun avaan raamatun, tulee vastaus esille ensimmäisestä jakeesta, jonka luen. Kun avasin kirjan, löysin paikan, josta mieleeni on jäänyt pari lausetta seuraavassa muodossa: "Voi niitä, joka kruunuja paljon jakelevat" ja "sieltä et pääse, ennen kuin 70 vuotta on kulunut". Teksti löi minut ällikällä: enpä olisi uskonut, että raamattu ylipäätään puhuu mitään kruunuista, se kun on Ruotsin rahayksikkö.

En lähtenyt Ruotsiin työnhakuun. Mutta nyt, kun Raamatun hakusanakirjan avulla yritin etsiä mainittua paikkaa, en sitä löytänyt. Maininta kruunuista löytyi, mutta hieman eri muodossa.

Raimo ja minä olimme lähdössä junalla Moskovasta Suomeen. Neljän hengen vaunuosastoon tuli pari venäläistä. Juna lähti, ja tavalliseen tapaan joimme teetä ja tarinoimme. Kuka nyt olisi halunnut kesäiltana mennä aikaisin nukkumaan. Toinen venäläisistä, hieman minua nuorempi mies, kertoi syntyneensä Suomessa, tarkemmin sanottuna Porkkalan vuokra-alueella. Nyt hän oli matkalla Viipuriin ja sieltä kotiinsa Karjalan kannakselle. Olin utelias kyselemään, missä päin Karjalan kannasta hän asui, olenhan itse syntynyt Karjalassa. Nuori mies oli sitä mieltä, ettei hänen kannata kertoa, kun minä en kumminkaan tuntisi seutua. Sain kuitenkin udeltua, että hän asuu Vuoksen rannassa. Jatkoin utelua, ja nuori mies selvitti asuvansa siellä, missä Vuoksen vanha uoma eroaa uudesta. Hän hämmästyi kovin kun osasin hänen kertomuksestaan tunnistaa paikan Vuoksenrannan pitäjän Sintolan kyläksi. Ja miksikä en tuntisi, olenhan siitä kylästä kotoisin. Kävi selville, että nuori mies asui minun kotikylässäni.

Keskustelun edetessä meitä alkoi ihmetyttää se, kuinka ihmeellisesti meidän asiamme on ristissä. Venäläinen nuorimies oli syntynyt Suomessa, jonne minä olin joutunut pakolaisena vuonna 1944, vain parin viikon ikäisenä. Kuitenkin hän asui kotikylässäni, Karjalassa, josta minä, sukuni ja puolenmiljoonaa muuta karjalansuomalaista oli joutunut lähtemään venäläisiä pakoon.

Kysyin, onko nuorimies naimisissa. Mies kertoi, että hän oli ollut naimisissa, vaimo oli kuitenkin kuollut synnytykseen. Hän otti lompakostaan esiin vaimonsa valokuvan. Kun ihmettelin, missä ja miten nykyaikana on vielä mahdollista, että vaimo kuolee synnytykseen, oli vastaus: Viipurissa. Hänen vaimonsa oli kuollut ehkä samassa sairaalassa, jossa minä olin syntynyt. Myös lapsi oli kuollut.

Muutakin huolta miehellä oli: elämisen laatu ei Venäjällä ollut kovin hääppöinen. Puutetta oli muutakin kuin leivästä. Elettiin aikaa, jolloin puutteesta ei vielä avoimesti kerrottu, mutta outo kohtalonyhteys oli avannut miehen kielet. Onko kapitalismi parempaa, kuin sosialismi? Minä olin sitä mieltä, että kapitalismi ja sosialismi ovat periaatteessa sama asia. Syy ei ole kummassakaan, vaan ihmisen suhteessa Jumalaan. Jos se on väärä, Jumalan siunaus puuttuu elämästä. Siunaus valuu hiekkaan, jollei talo ole rakennettu kestävälle perustalle. Varastettu maa ei ole kestävä perusta elämän rakentamiseen.

Lyhyt saarnani oli yhteenveto miehen elämästä. Jumala oli sen avannut eteemme. Mies siirtyi käytävään miettimään. Hän käveli käytävää päästä päähän vielä silloinkin, kun nukahdin.

Sakari Topelius teki hyvin kauniin kertomuksen hyvin murheellisesta asiasta. Suurina vainovuosina venäläisten kasakat kulkivat ympäri Suomea tappamassa ja raiskaamassa ihmisiä. Rajaseuduilta monet päätyivät orjiksi Venäjälle. Yksin minun kotikylästäni Antrean Sintolasta asutus hävisi kokonaan, ja kun terrori päättyi, neljänkymmenen "sauhun" kylään palasi metsän kätköistä asukkaita vain kahteen taloon.

Kaunis kertomus auttoi ihmisiä kestämään hirvittävien vainojen muistot. Mutta Sakari Topeliuksen kertomus ei silti ollut kaikkien mieleen. Työpaikallani radio oli jatkuvasti auki, ja jouduin kuuntelemaan kuinka Suomen valtion radio pilkkasi Topeliusta, hänen kertomustaan ja vainottua kansaa. Yleisradion herjaavaa ohjelmaa kuunnellessani mietin, mistä ne aina löytävät sellaista ihmiskunnan pohjasakkaa, joka pystyy tekemään niin alhaisia ohjelmia, mitä ne lähettävät. Ovatko todellakin ihmiset niin pahoja, kuin Yleisradion toimittajat?

Hollmingin telakan piirtämö oli maisemakonttori, jossa työskenteli 43 henkilöä. Radio oli auki jatkuvasti, ja se kuului maisemakonttorissa joka puolelle, vaikka minun kovaääninen olikin suljettuna. Enemmistö piirtäjistä ja suunnittelijoista ei nähnyt ohjelmissa mitään pahaa, sillä neljästäkymmenestä kolmesta vain kaksi tunnusti Jeesuksen Herrakseen, ja se toinenkin vain varauksin.

Mutta oliko minun velvollisuuteni töissä kuunnella Yleisradion Ohjelman mukaista kiihotusta Jumalaa ja kunniallisia ihmisiä kohtaan? Eikö niille riitä, että saavat rietastella keskenään? Pitääkö niiden hyökätä jotakin kansanosaa vastaan herkeämättä? Jos minua vastaan olisi hyökännyt ihminen, olisin kyllä voinut vastata puheeseen, mutta kone ei keskustellut. Se oli ohjelmoitu ohjelmoimaan niitä ihmisiä, jotka olivat hyljänneet Rakkauden ja Elämän ja Totuuden.

Menin Raimo Majaman, piirtämön hallinnollisen johtajan puheille, ja pyysin häntä poistamaan kovaääniset osastolta. Eihän Raimo siihen suostunut. Enemmistö, demokratia, ja sillai, tiedäthän sinä. Ei-uskovien mielestä demokratia näyttää oleva sitä, että vähemmistölle voi tehdä väkivaltaa niin kuin ne kaksikymmentä kolme miestä siellä santakuopassa Rovaniemelle sille yhdelle naiselle sodan jälkeen. Ymmärsinhän minä Raimon ajatusmaailmaa, minäkin olin pakana luonnoltani, ja vain vaivoin yritin muuttua Hengen kärsivällisessä johdatuksessa. Olin kuitenkin saanut yleisradiosta tarpeekseni. Raimolle jätin kaksi vaihtoehtoa: Talo maksaa vihollisen ohjelman kuuntelemisesta likaisen työn lisää tuhat markkaa kuussa tai takaa työrauhan työpaikalla. Kun olin kertonut asiani, läksin kotiin.

Seuraavana päivänä firman autokuski tuli sanomaan, että tuu töihin, sovitaan se asia. En lähtenyt, sillä mitään neuvotteluvaraa asiassa ei enää ollut. Kolmantena päivänä autokuski tuli taas. Nyt hänellä oli kerrottavaakin: Kovaääniset oli poistettu maisemakonttorista.

Kemal ja Lea olivat juuri saaneet auton, eikä ajokokemustakaan ollut vielä paljon. He pyysivät minua kuskiksi. Istuin vanhan, tosin laitetun Fiatin rattiin, ja niin alkoi matka kohti Turkkia, Saksan kautta, sillä Kemalilla ja Lealla oli ystäviä jos missä. Yövyimme Münchenissä suomalais-unkarilaisen pariskunnan luona ja Jugoslaviassa kokeilimme kotimajoitusta.

Jugoslavian läpi kulkee pitkä ja suora tie Euroopasta itään. Kulkijoita on kaikenlaisia, myös unisia, yliväsyneitä kuskeja on joukossa paljon. Jugoslavia ei houkutellut matkailijaa pysähtymään. Vain jokunen turkkilainen rekkakuski lankesi paikallisiin houkutuksiin. Tavallinen matkaaja yritti selvitä pois maasta mahdollisimman pian. Niin myös me.

Tie Belgradista Thessalonikiin oli nyt paljon parempi, kuin edellisellä kerralla. Pystyimme pitämään yllä tasaista sadan kilometrin tuntivauhtia. Kovempaa vauhtia tiellä ei käynyt ajaa, sillä monet mutkat päättyivät joko vuorenseinämään tai rotkoon. Siitä huolimatta jouduimme näkemään, kun muuan paikallinen kuski porhalsi ohitsemme niin että viuhahti. "Tuo ei aja kauas", sanoin Kemalille. Ja miten ollakaan, jo hetken päästä löysimme saman auton ojasta uteliaiden ihmisten ympäröimänä.

Koko päivän autossa oli ollut kuuma. Kun ilta tuli, en halunnut pysähtyä, vaan ajoimme suoraan Kreikan rajalle. Mutta Kemalilla oli Turkin passi, eivätkä kreikkalaiset päästäneet häntä maahan ilman viisumia. Onneksi oli ystävät Makedoniassa. Vähän ennen puoltapäivää pääsimme vihdoin nukkumaan ystävien luona Strumicassa. Matka jatkui illalla Bulgarian kautta Turkkiin.

Kun Kemal oli päässyt kotiinsa, oli minun lähdettävä paluumatkalle. Hän toi minut lähimpään kaupunkiin, josta pääsin bussilla Ankaraan. Ankarasta tulin bussilla Istanbuliin ja siellä pääsin junaan. Kuuluisa "Orient Express" lähti perjantai-iltana Istanbulista. Belgradissa vaihdoin junaa ja aamulla tulin Budapestiin. Asemalla nuokkui pylvään juuressa pari tyttöä, Karhu-lenkkarit jalassaan. Interreilaajat olivat menossa Suomeen, mutta Saksan kautta. Yhteisen aamukahvin jälkeen jatkoin matkaa Puolaan.

Pitkän matkan jälkeen olin 30.07.1979 Danzigissa odottelemassa Ruotsiin lähtevää laivaa. Olin istunut vajaan viikon ensin bussissa ja sitten junassa. Laivassa pääsin saunaan ja nukkumaan. Uni jäi lyhyeksi, sillä laiva tuli maihin jossakin Tukholman eteläpuolella. Tukholmassa menin sen halvemman laivayhtiön toimistoon kysymään, onko mahdollisesti jäljellä yhtään hyttipaikkaa Suomeen lähtevissä sen illan vuoroissa. Yksi miespaikka on vielä jäljellä, sanottiin. Ostin lipun. Tunsin, kuinka olin tulossa sairaaksi. Oli vielä jaksettava Norrtäljen lähistölle satamaan. Laivassa sain henkilökunnalta aspiriinipillerin. Kuumeisena ja väsyneenä pitkästä matkasta kömmin vuoteelleni jaetussa kahden hengen hytissä.

Kielenkääntäjän palkka Hollmingin telakalla Raumalla ei ollut suuren suuri. Kovasti ylitöitä tekemällä vuodessa saattoi saada seitsemänkymmentä tuhatta markkaa puhdasta käteen. Seitsenhenkisessä perheessä se teki kymppitonni nokkaa kohti vuodessa. Köyhyys näkyi kaikessa. Yksin seitsemänpaikkaisen auton hankkiminen olisi ollut ylivoimainen tehtävä, ellen olisi rakentanut sitä itse vanhasta paloautosta. Tulos oli eksoottisen näköinen, niin kuin raumalaiset muistavat. Mutta katsastusmies hyväksyi tuloksen, ja sillä siisti.

Ja lomat: eihän Suomessa seitsemällä tonnilla sellainen porukka pysty kuukauden lomaa pitämään. Oli pakko mennä sinne, missä oli halvemmat telttapaikat. Ja ihmiset: Eivät suomalaiset seurustele köyhien kanssa. Ajoimme Ruotsin läpi kuin pakokauhun vallassa hintoja peljäten, jonka jälkeen tulimme Itä-Saksaan.

Itä-Saksan viisumimääräykset eivät meidän sallineet viipyä maassa kuin muutaman tunnin, mutta ehdimme toki juoda päiväkahvit ystävällisten saksalaisten luona. Seuraavan päivän illaksi toivoin ehtivämme Krakowaan.

En ollut aiemmin käynyt Krakowassa, eikä meillä ollut kaupungista karttaa. Ajaessani rukoilin, että löytäisimme etsimämme osoitteen ilman ongelmia. Liikenne oli hidasta, ja en halunnut tulla tuttavien luo liian myöhään illalla. Emme toki olleet niin hyviä tuttuja, että olisin voinut herättää heidät keskellä yötä, varsinkaan, kun en ollut varoittanut tulostamme.

Kun saavuimme Krakowaan, oli jo myöhä. Oudossa kaupungissa osoitteen etsiminen ei ole helppoa päivälläkään, ja siksi päätimme odottaa aamua. Käännyimme päätieltä rauhallisen tuntuiselle alueelle, ja pysäköin auton sopivaan paikkaan, kerrostalon parvekkeen alle. Toisella puolella katua oli puisto. Kun huomasimme puiston keskellä paikoitusalueen, siirryimme sinne. Transitin omatekoiset penkit petasimme sängyiksi, ja nukuimme autossa aamuun saakka.

Aamulla aloitimme tutkia osoitekirjaa. Matti löysi osoitteen, ja läksimme liikkeelle. Kadun nimi talon seinässä oli sama, kuin mitä osoitekirja osoitti. Olimme yöllä Krakowaan tullessamme pysähtyneet juuri sen talon parvekkeen eteen, jossa Jacek ja Maria asuivat, ja viettäneet yömme sadan metrin päässä heidän asunnostaan.

Maria oli kotona, samoin nuorimmat kaksi heidän neljästä lapsestaan. Jumala oli osoittanut meille huolenpitoaan. Maria jatkoi tätä työtä, valmisti kunnon aamiaisen, joka Puolassa niihin aikoihin ei ollut niinkään yksinkertainen asia. Jatkoimme matkaa mutta lupasimme paluumatkalla poiketa uudelleen. Nyt kiiruhdimme eteenpäin, ylitimme Tshekkoslovakian ja illalla majoituimme jo motelliin Unkarin maaseudulla.

Serbiassa emme turhia pysähdelleet. Ajoimme koko yön. Aamukahvin jouduimme vielä juomaan tien päällä, Matti-pojan tarkastellessa kiikarillaan Balkanin haukkoja, mutta ennen puoltapäivää olimme jo tutussa motellissa Predanjessa, jossakin Kosovon ja Makedonian rajamailla. Motellin isäntä puhui ruotsia.

Ystävät Makedoniassa olivat kertoneet, että he viettävät usein kesää kreikkalaisten uskovien luona Katerinissa. Tulimme Kreikkaan, ja löysimme kaupungin uskovat. Oli kesäkuun alku, kreikkalainen kesä parhaimmillaan, ennen polttavan kuuman keskikesän tuloa. Seurakunta ylläpiti omaa peruskoulua ja oppilasasuntolaa.

Oppilasasuntolassa oli vapaata tilaa ja me saimme sieltä majapaikan. Kreikka oli joskus 1940-luvun lopulla käynyt sisällissotaa, toiset kommunistisen talousjärjestelmän puolesta ja toiset omantunnonvapauden puolesta. Sota oli tuottanut paljon orpoja. Seurakunta oli katsonut tehtäväkseen orvoista huolehtimisen ja rakentanut orpokodin puistoon, kirkkonsa taakse.

Sota oli jo kaukana historiassa, ja nyt orvot olivat tulleet muualta. Myös meitä, enemmän tai vähemmän turisteja, oli sekä saksalaisia että kreikkalaisia. Olin menossa sisälle asuntolaan, mutta en voinut ohittaa kyttyräselkäistä miestä, joka poikansa kanssa istui asuntolan portailla. Jumalan pyhyys tervehti minua miehestä paremmin kuin kaikki Pariisin hajuvedet yhteensä. Ystävystyimme pian. Paschaliksella, hänen vaimollaan Melalla, tyttärellään ja kahdella pojallaan oli kyllin aikaa.

Paschalis oli ollut pastorina Kerkyran saarella, mutta sairaus oli pakottanut hänet luopumaan työstä. Kyttyrä oli kasvanut keuhkoihin päin niin pitkälle, että hänen oli hyvin vaikea hengittää. Asunnossaan hänellä oli happipullo, jota käytettiin pahimpien hengitysvaikeuksien aikana. Orpokodissa lapset voivat käydä koulua, samalla kun heidän vanhempansa olivat lähellä.

Katerinin presbyteeriseurakunnalla oli kesäpaikka meren rannalla. Heinäkuusta elokuun loppuun se oli Kreikan kaikkien evankelisten uskovien yhteinen ja jatkuva kokouspaikka. Kesäpaikassa oli hotelli, mökkejä, telttoja sekä campingvaunualue, oli oma ravintola ja sembramäntyjen keskellä katettu, seinätön kokoussali. Mutta oli vasta kesäkuu. Me vietimme aikaamme uimalla meressä, joka meille suomalaiseen kesään tottuneille oli jo aivan tarpeeksi lämmin. Kesäpaikan vieressä rantaa reunustivat muiden lomanviettäjien lomapaikat, ravintolat, kaupat ja hotellit.

Kun Paschalis toi meille isoja, tuoreita hedelmiä, en tiennyt niiden olevan aprikooseja. Mutta hyviä ne olivat. Eräs maanviljelijä kutsui meidät puutarhatilalleen poimimaan kirsikoita. Kirsikkapuut olivat kasvaneet niin suuriksi, että puun latvasta kirsikat olivat jääneet keräämättä. Sahan kanssa kiipesimme puihin, ja katkoimme ylväitä latvaoksia, jotka kirsikoineen putosivat maahan.

Katerinin kaupunki oli perustettu suolle 1920-luvulla. Turkki ja Kreikka olivat olleet sodassa, ja sodan aikana Turkki oli karkottanut kristityt uskovat Kreikkaan. Kreikassa presbyteereistä ei välitetty, sillä Kreikan kreikkalaiset olivat ortodokseja. Kreikka antoi kuitenkin malariaa ja käärmeitä kuhisevan suon uskoville, jonka pian kuivattiin. Nyt suo oli mitä parasta peltoa, ja sen reunaan oli kasvanut kaunis pikkukaupunki, jonka keskustan tuntumassa sen vaatimaton menneisyys oli vielä nähtävissä. Yksi käärme kaupungissa vielä oli ja se seurasi minua pitkin kujia kuin varjo. Sekin häipyi, kun tunnistin, että se on venäläinen.

Olimme ehtineet juuri ystävystyä, kun meidän oli jo jatkettava matkaa. Lähtiessämme Paschalis ja Mela ojensivat meille pienen kirjekuoren "siltä varalta, että autonne sattuisi menemään rikki matkalla". Ford Transit, jolla olimme matkalla, oli vanha ja kauhean näköinen. Sen penkit olivat kuitenkin sellaiset, että saatoimme ottaa autossa pienet torkut, kun väsytti. Ja sen kardaani piti kamalaa ääntä, sitä kai ystävämme olivat ajatelleet. Pistin kirjekuoren kojelaudan päälle, ja katselimme sitä ihmetellen. Arvatenkin se sisälsi rahaa, sillä se oli annettu auton korjausta varten.

Olimme ohittaneet Thessalonikin, kun oli poikettava ostamassa polttoainetta. Perhe siirtyi huoltoaseman kahvioon ja minä perässä. Jospa kuitenkin avaisimme sen kirjeen, ja katsoisimme, mitä siellä on? Menin takaisin autolle hakemaan kirjettä, mutta en löytänyt mitään. Kirje oli poissa. Auton ovet olivat olleet auki, niin kuin aina Suomessa. Koskaan emme saaneet tietää, mitä - tai kuinka paljon - kuolemaan valmistautuva pastori oli kirjekuoreen laittanut.

Oli oikeastaan hyvä, että kirje varastettiin. Siten emme koskaan voineet arvioida rahassa pastorin uhrausta. Paschaliksen lahja oli arvokas myös siksi, että se oli ensimmäinen, jota koskaan olin saanut, sukulaisten ja tuttavien joululahjoja ja vastaavia lukuun ottamatta. Kun seuraavan kerran tulin Kreikkaan, oli Paschalis jo poissa. Sinä keväänä he olivat lähdössä pääsiäiseksi Kerkyraan, ja minä kutsuin Melaa lapsineen käymään Suomessa. "Ehkä joskus sitten, kun lapset kasvavat", vastasi Mela.

Turkki,

Bulgaria,

Romania ….

Ensimmäisen Tsernovtsyn reissun Neuvostoliiton virallinen matkatoimisto oli pystynyt pilaamaan. Nyt olin liikkeellä koko perheeni kanssa. Olimme tulossa Turkista, ja olimme varanneet Tsernovtsyssä käyntiä varten pari päivää. Sunnuntai-aamuna jo kuuden aikaan olimme rajalla. Tullitarkastus vei kuitenkin noin 8 tuntia, olihan käyntini Moskovan babtistikirkossa toki huomattu. Kun viimein tulimme rajalta noin 30 kilometrin päässä sijaitsevaan kaupunkiin, oli jo iltapäivä. Löysimme leirintä-alueen, mutta viranomaisilla oli taas meille yllätys. Viranomainen määräsi meidät ajamaan Puolan rajalle ei suinkaan suorinta tietä, vaan Vinnitsan kautta. Lisäksi Vinnitsassa oli yövyttävä. Tämä tarkoitti sitä, että myös tällä kerralla Tsernovtsyn visiitti jäisi lyhyeksi.

Kun vihdoin pääsin eroon viranomaisista, läksimme heti etsimään uskovia. "Missä Jeesuksen kansa kokoontuu tässä kaupungissa?", kysyin kaupunkilaisilta. Saimme monia neuvoja, mutta niiden avulla uskovia ei löytynyt. Lopulta autooni nousi nuorehko mies, ja hän ohjasi meidät kokouspaikalle.

Kokouspaikkana oli pienen luterilaisen kirkon tapainen rakennus. Arviolta sata henkilöä seisoi rukoushuoneen ovien ulkopuolella. Meidät ohjattiin etummaiselle ovelle. Ensimmäinen kysymys meille oli: "Miksi tulette näin myöhään?". Yksi veljistä oli nähnyt näyssä ulkolaisen tulevan, ja hänelle olisi annettava suunvuoroa kokouksessa. Meille tehtiin tilaa etupenkissä.

Minulla oli veljille vain yksi sanoma: Tsernovtsissä on Jumalalla vain yksi seurakunta. Seurakunta on kaikki uskovat. Sitä ei voi jakaa kokouspaikan mukaan osiin. Kokoontuminen eri paikoissa on mahdollista, mutta uskovat ovat silti samaa seurakuntaa.

Katselin uteliaana paikkakunnan uskovia. Pieni sali oli täpösen täynnä, nuorempia ja lapsia oli parvekkeella. Ehkä sadan henkilön joukosta huomasin parvekkeella punaiseen popliinitakkiin puetun, noin 10 vuotiaan tytön, ja kysyin mielessäni Herralta, miksi? Herra vastasi kysymykseen. Vastaus hämmensi minut niin, että puheestani ei tahtonut tulla mitään.

Kun kokous päättyi, veljet piirittivät minut. Vaimo ja lapset pääsivät sisarten joukkoon. Mistä tulette? Kauanko viivytte meillä? Miten matka on sujunut? Onko teillä Suomessa paljon uskovia? Kysymyksiä oli paljon. Kerroin, että me olemme majoittuneet leirintäalueelle, ja jo aamulla kello kuusi meidän on jatkettava matkaa. Viranomaiset olivat määränneet ajamaan Puolaan noin 900 kilometriä pitkän kiertotien kautta, vaikka suora, alle 400 kilometrin pituinen reittikin on olemassa. Kaiken lisäksi Helsingissä hankkimamme Neuvostoliiton viisumi on tehty nimenomaan tälle lyhyelle reitille. Kiertotien käyttö vei meiltä yhden päivän, joka oli tietysti pois meidän Tsernovtsille varatusta ajasta.

Paikalle saapui nyt miliisi. "Te ette olisi saaneet tulla tänne", oli miliisin ensimmäinen kommentti. "Ja miksikä ei", tiedustelin miliisiltä. "Kun sinulla on transit-viisumi. Sillä ei olisi saanut tulla tänne", selosti miliisi. Miliisi ei ehkä tiennyt valehtelevansa, hän vain oletti, että meillä on läpikulkuviisumit. Kun mies on vailla Pyhää Henkeä, eikä edes yritäkään varmistua siitä, puhuuko totta vai ei, ei hän uskovien edessä kestä. Mies yritti vielä selostaa, että ulkolaisilla on paljon katseltavaa Tsernovtsyssä, on yliopisto ja niin edelleen. Pitää katsella niitä, eikä käydä uskovien kokouksissa. Kerroin miliisille, minä päätän mieluummin itse, käynkö yliopistossa vai uskovien kokouksessa. Miliisi poistui vasta, kun oli ensin munannut itsensä. "Onko teillä myös tällaista", kysyivät uskovat.

Heräsin leirintäalueella puoli viideltä, ja rupesin lukemaan Raamattua. Olin sanonut lähteväni kello kuudelta ja sana sitoi minua. Kelloni näytti Romanian aikaa, enkä tiennyt, että täällä kello on jo puoli seitsemän. Muut vielä nukkuivat autossa. Päivä oli vielä harmaa, eikä leirintäalueella näkynyt liikettä. Pistäydyin ulkona, ja huomasin portin vieressä miehen ja tytön. Tunsin tuon punaisen takin ja tytön sen sisällä.

Kävelin leirintäalueen portille. "En ollut eilen kokouksessa, ja tulin siksi tänne tervehtimään teitä", sanoi Stepan Nikolajevitsh, punatakkisen tytön isä. Hänellä oli mukanaan muovikassillinen vastapoimittuja puutarhamansikoita. Juttelimme hetken. Stepan Nikolajevitshin oli ehdittävä seitsemäksi työhön, ja hän hyvästeli meidät. Mekin läksimme matkaan. Vasta silloin huomasin, että en ollut herättänyt perhettäni. Heiltä oli jäänyt näkemättä nöyrä Herran palvelija ja hänen tyttärensä. Mansikat sen sijaan nähtiin ja syötiin. Koko kassissa ei ollut ainoatakaan huonoa mansikkaa tai roskaa. Ja vaikka mansikoita oli niin paljon, ei kukaan tullut niistä kipeäksi.

Loman ja lomamatkan jälkeen jatkuivat työt Hollmingin telakalla Raumalla. Telakalla rakennettiin laivoja Neuvostoliittoon. Minun huoneeni oli liukutelakan alla. Käänsin tarjouserittelyitä, ja välillä käytiin neuvotteluissa, laiturikokeissa ja koeajoilla. Työ alkoi seitsemältä ja ensimmäinen kahvitunti oli yhdeksältä. Siivooja keitti kahvit, ja sitä sai käydä hakemassa, jos tahtoi. Työ ei läheskään aina ollut erikoisen kiinnostavaa. Kun summeri soi, kaikki kiiruhtivat käytävään kahvia hakemaan.

Olin siivonnut pöytäni, ja mitään tekemättä istuskelin tuolissani. Odottelin kahvituntia, kun Herra sanoi: "Osmo, sinä lähdet joulun jälkeen käymään Tshernovtsyssä". Mieleeni tuli ajatus, että kyseessä saattaisi olla oman mielitekoni synnyttämä haave ja rukoilin: "Herra, kun nyt pistän sormeni Raamatun väliin, anna sen osua kohtaan joka vahvistaa tämän asian haluamallasi tavalla". Sormi osui kohtaan, jossa luki: "Minä olen Gabriel, joka seison Jumalan edessä ja minä olen lähetetty puhumaan sinulle ja julistamaan..." (Lk 1:19). Tämän luettuani pistin kirjan kiireesti kiinni sillä muistin, mitä seuraavassa jakeessa sanotaan - en halunnut tulla mykäksi.

Laskin, että matkaan tarvittaisiin 11 päivää. Marssin kohta esimieheni, Neuvostoliiton kaupan osastopäällikkö Wadim Korsoffin luo. Pyysin, että saisin pitää talvilomani joulun ja uudenvuoden välisellä viikolla, ja seuraavan viikon palkattomana vapaana. Wadim soitti tuotantopäällikölle, kysyen, mitä kiireitä meillä on uuden vuoden maissa. Ei mitään erikoista, oli vastaus. Pyytämäni loma luvattiin.

Seuraavaksi soitin matkatoimistoon, ja tilasin matkan itselleni ja pojalleni. Kun vielä vähän aikaa oli kulunut, soitti Tolosen Jouko, ja ehdotti minulle noin 70 sivun käännöstyön suorittamista kotona, erillistä korvausta vastaan. Työ tulikin tehtyä, tulo siitä riitti peittämään koko Tsernovtsin matkan kulut.

Tsernovtsissa majoituimme Inturistin vanhaan ja vetoiseen hotelliin. Kohta kun olimme päässeet eroon hotellin virallisesta puolesta, suuntasimme kulkumme kohti ystäviemme kokouspaikkaa. Tulimme myös Stepan Nikolajevitshin kotiin. Tuliaisiksi meillä oli talvitakkikangasta, ja taisipa olla pari kirjaakin. En ainakaan muista, että juuri sillä kertaa tulli olisi takavarikoinut meidän tuomisiamme.

Uudenvuoden vietto alkoi iltakokouksella rukoushuoneella kohta, kun tuli hämärää. Puhujia oli monta, lauluja samoin. En ole koskaan kyllästynyt venäläiseen hengelliseen musiikkiin. Yhdeltätoista illalla läksimme kävelemään kaupungin ulkopuolelle. Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen tulimme vanhalle navetalle, jonka seurakunta oli kunnostanut kokoustilakseen. Navetta oli nyt siisti, koristeltu ja viimeisen päälle täynnä seurakunnan nuoria. Ruoka oli katettu lankuista rakennetuille pöydille valmiiksi. Minulle osoitettiin paikka erään keskimmäisen pöydän pääpuolesta. Stepan Nikolajevitshin kanssa me olimme varmaan vanhimmat kokouksen osanottajat. Olin silloin jo melkein nelikymppinen.

Kokous alkoi rukouksella ja laululla, kuten tavallista. Oven vieressä seisova spiikkeri jakoi vuoroja ohjelmanumeroiden suorittajille. Kaikki noin 200 nuorta joutuivat esiintymään, ainakin hetken, sillä kaikille jaettiin numeroidut suklaakaramellit. Minulle tuli numero kaksi. Mielestäni kaksi on paras numero maailmassa.

Numero kaksi korista nostaneen piti vastata arvoitukseen: "Vetinen lukko, puinen avain, jänis säilyi vahingoittumattomana, metsästäjä hukkui. Mikä se on?" Olin väsynyt viime päivien monista tapaamisista ja riennoista, ja ajatukset liikkuivat hitaasti. Vain hämärästi tajusin kysymyksen liittyvän jotenkin Israelin lähtöön Egyptistä, mutta en saanut puettua vastausta sanoiksi, ennen kuin hyväntahtoiset kuiskaajat auttoivat. Kuiskaajia kiittäen ilmoitin vastauksen koskevan Israelin lähtöä Egyptistä. Oikein, vastasi spiikkeri. Vetinen lukko on meri, jonka Israel ylitti, puinen avain tarkoittaa Mooseksen sauvaa, jänis Israelia ja metsästäjä faraota joukkoineen.

Aamuviideltä kokous päättyi, ja kävelimme pikkupakkasessa takaisin kaupunkiin. Vuosi 1982 oli alkanut. Stefan Nikolajevitshin oli oppaanani kaupungilla ja veljien luona. Erikoisesti mieleeni jäivät kolme nuorta miestä, Viktor Izhevskij, Viktor Serpentsjuk ja Vladimir Bosovik. Kun vertasin heidän laulujaan, sekä sanoja ja musiikkia, olin varma, että nämä kaverit päihittäisivät Beatlesit, jos he joskus saisivat esiintyä julkisesti. Äänitin heidän laulujaan, ja annoin kasetin myöhemmin Viktor Klimenkolle Suomeen.

Viktor Serpenchukilla oli herkkääkin herkempi, vavahduttavan hauras ääni, joka ei varmasti jättänyt ketään kuulijaa kylmäksi. Harmi, että äänityksen laatu oli se, mikä oli. Myöhemmin poikien tiet erkanivat, mutta Viktor Izhevskij laulaa vieläkin mahtavalla bassollaan Immanuel-kuorossa Odessassa. Immanuel-kuoron tuntevat nykyisin käytännöllisesti kaikki entisen Neuvostoliiton alueen evankeliset seurakunnat.

Volodja soittelee nykyisin Portlandissa, Amerikoissa, monen muun sinne muuttaneen tsernovtsiläisen tavoin. Volodjan kanssa tutustuimme nyt myös Tsernovtsyn yliopistoon, entiseen romanialaisen arkkipiispan virka-asuntoon. Tsernovtsi kun on niinsanottuja "vapautettuja" alueita, jotka toisen maailmansodan jälkeen liitettiin Neuvostoliittoon.

Volodjan kanssa tulimme myös kotiin, jossa Moskovassa minulle lahjoitettu kasetti oli syntynyt. Perheessä oli noin kymmenen lasta, äiti ja isä, ja isällä hammond, jota joka soittokerran edellä piti pitkään viritellä. Mutta miten koskettavia lauluja sillä soitettiinkaan! Koko matkan ajan minulla oli selvä tunto siitä, että olen käymässä sellaisten ihmisten luona, joille Herran palveleminen on ensimmäinen ja tärkein asia.

Stepan Nikolajevitsh joutui puhumaan eräästä vakavasta asiasta, jonka tärkeyden tulimme ymmärtämään täysin vasta parin vuoden kuluttua. Kaupungilla kulkiessamme tarkkailimme sitä, kuka milloinkin kulkee meitä seuraamassa. Stepan Nikolajevitsh vakuutti minulle, että minun ei tarvitse välittää siitä, mitä seuraamuksia heille mahdollisesti koituu siitä, että he noudattavat kristillistä lähimmäisenrakkautta myös ulkomailta tulevia veljiä kohtaan. Se on heidän todistuksensa Jumalasta, eivätkä he siitä vihollisen painostuksen takia luovu.

Olin kesällä ottanut valokuvia, ja lähettänyt niitä postissa kahdelle veljelle. Valokuvat eivät olleet tulleet perille, sen sijaan pari harmaakaapuista oli tullut kyselemään, miten saajien osoitteet olivat voineet joutua ulkolaisiin käsiin Suomeen saakka.

Neljä-viisi päivää Tsernovtsissä kuluivat nopeasti. Hotellista meidät tuotiin virallisesti taksilla rautatieasemalle. Ilta oli jo tullut, ja oli pimeää. Inturistin opas saattoi meidät vaunulle, mutta huomasimme meillä olevan muitakin saattajia. Noin viisitoista seurakunnan jäsentä oli tullut meitä asemalle saattamaan. En ollut kokenut mitään vastaavaa aiemmin, ja tilanne hämmensi minua. Olisi pitänyt sanoa jotakin muutakin kuin vain kiittää ystävällisyydestä. Olisi pitänyt rukoilla yhdessä ja pyytää varjelusta tuleville päiville. Juna lähti, ja ystävät jäivät vilkuttamaan asemalle.

Kun junamme oli lähtenyt, tulivat harmaatakkiset esiin. Kaikki meitä, minua ja 12-vuotiasta poikaani saattamaan tulleet pidätettiin. Kaikilta pidätetyiltä tivattiin samaa asiaa: "Mitä ne olivat tulleet tekemään, nämä suomalaiset, tänne Tsernovtsiin?" Me emme olleet tulleet tekemään yhtään mitään, me olimme käyneet ystävien luona kylässä. En tiedä, mitä pidätetyt itse kysymyksiin vastasivat, mutta vastaukset eivät ilmeisestikään tyydyttäneet Neuvostoliiton salaisen poliisin toimeksiantajaa. Saatanallisessa raivossaan Jeesuksen nimeä kohtaan he pakottivat Stepan Nikolajevitshin tulemaan kuulusteltavaksi toistuvasti, kerran kahdessa viikossa. Aina kuulustelujen jälkeen veli Stepanilla oli ankara päänsärky, ja lopulta hänen korvistaan alkoi vuotaa mätää. Kun seuraavan kerran tulimme puolentoista vuoden kuluttua Tsernovtsyyn, oli veli Stepan Nikolajevitsh Onufrijchuk pari viikkoa aiemmin siirtynyt kirkkauteen, kaltaistensa pariin.

Ukrainassa oli kuuma. Ajoimme eteenpäin ja söimme Stepan Nikolajevitshin tuomia mansikoita. Pysähtelimme toiveikkaina kauppojen eteen toivoen löytävämme jotakin syötävää, heikoin tuloksin. Kaupat olivat tyhjiä, kala- ja tomaattikastikepurkkeja lukuunottamatta. No, söimmehän ainakin säilykekalaa niin, että tuli sekin asia tutuksi. Illalla tulimme meille Vinnitsaan, ja majoituimme ulkolaisten tarkkaan vartioidulle leirintäalueelle.

Meidät oli määrätty ajamaan Tsernovtsystä Puolaan Vinnitsan ja Hmelnitskin kautta. Oli niillä oikut! Vinnitsan pakkopysäkillä passit takavarikoitiin, ja kun ne aamulla palautettiin, oli viisumiin merkitty väärä lähtöpäivä. En huolinut viisumia takaisin, ellei oikeata lähtöpäivää merkitä viisumiin. Virkailija kieltäytyi muuttamasta lähtöpäivää oikeaksi ja minä kieltäydyin lähtemästä ennen kuin virhe, tahallinen tai tahaton, oli korjattu. Virkailija soitti esimiehelleen, ja kertoi tilanteen.

Ei muuteta, oli ensimmäinen kommentti. Mutta minullahan oli aikaa vaikka tuomiopäivään asti odotella asian korjaamista silloin, kun asia ei minusta riippunut. Onko virkailijalla mahdollisuutta jäädä tähän tuomiopäivää odottelemaan? Virkailija soitti uudelleen. Pitkän neuvottelun jälkeen viisumin päivämäärä korjattiin. Korjauksen päälle lyötiin uusi leima.

Pääsimme matkaan. Ajoimme läpi kaupunkien, joissa oli myös elintarvikekauppoja. Suurimman ja hienoimman kaupan yllä oli suuri mainos: "Lihaa". Menin sisälle autioon kauppaan. Kaikki lasitiskit olivat tyhjiä, yhtä lukuunottamatta. Yksi ainoa lihatiski oli pullollaan valkeita luita. Tiskin päällä oli komeasti kirjoitettu: Elintarvikeluita. Niitä emme tarvinneet. Myöhemmin päivällä onnistuimme sentään näkemään makkaraa Ukrainassa. Sitä myytiin kadulla. Jono oli kuitenkin niin pitkä, että meidän oli edelleen tyydyttävä purkkikalaan ja limonadiin.

Transit oli surkean hidas. Viisumimme oli päättymässä puolenyön aikaan, ja meidän oli vielä ajettava Lvovin läpi. Ennen Lvovia meidät yllätti rankkasade, ja oli jo pimeä. Emme edes tienneet, miten löytäisimme Lvovista Puolan rajalle vievän tien. Mutta apu tuli itse autoon, sadepukuisen liftarin muodossa. Liftari, ehkä keski-ikäinen mies, ohjaili meidät kaupungin ohi. Kasvojaan Herran enkeli ei meille näyttänyt; sadetakki peitti kasvot niin, ettemme niitä nähneet. Hän poistui ulos sateeseen vasta, kun olimme jo hyvän aikaa ajaneet suoraan Puolaan johtavaa tietä.

Me tulimme rajalle ajoissa, mutta oli raja kiinni. Ukkosmyrsky oli katkaissut raja-aseman sähköt, ja pimeässä rajamiehet eivät töitä tehneet. Nukuimme jotenkuten autossa, ja odotimme aamua. Vasta vähän ennen puoltapäivää olimme päässeet Puolan puolelle. Väsyneinä ja nälkäisinä ensimmäistä kaupunkia kohti, kun moottorista kuului mahtava mäjäys. Transitin kansi oli haljennut. Halleluja, totesin itsekseni. Eihän tämä sattunut Neuvostoliitossa! Moottori kävi edelleen, mutta vesi ja öljy sekoittuivat keskenään. Mutta me tarvitsimme ruokaa.

Ruokaa Puolasta löytyi heti ensimmäisestä ravintolasta. Tosin vain maksaa ja perunoita, mutta kolmen päivän purkkikalaruuan jälkeen se teki vatsan niin onnelliseksi, että edes dieselmoottoria vaivaava vika ei saanut sitä sekaisin. Saman päivän iltana tulimme ystäviemme luo Krakowaan, yövyimme, ja jatkoimme aamulla vaivalloista matkaa kohti Ystadia, Tukholmaa ja Suomea.

Paluumatkalla yövyimme nyt jo tutussa osoitteessa. Loma oli jo loppumassa, ja kiiruhdimme kotiinpäin. Ukrainan tieliikennepoliisi GAI oli ajattanut meillä viisisataa kilometriä ylimääräistä, huolimatta siitä, että Neuvostoliiton konsulaatista Helsingistä olimme hankkineet luvat lyhyemmän reitin käyttöön. Kaiken lisäksi olin pitkän kiertoreitin aikana unohtanut lisätä vettä jäähdyttäjään, sillä seurauksella että moottorin kansi paukahti halki. Puolitehoisella autolla pääsimme ajamaan vain hitaasti eteenpäin, eikä turismi enää kiinnostanut. Historiallinen Krakowa jäi näkemättä.

Ilta oli jo muuttumassa yöksi, kun otin kyytiin keski-ikäisen miehen. Mies pisti salkkunsa etuistuimen taakse, ja sinne se myös jäi, kun mies myöhemmin yöllä jäi pois autosta. Muistimme salkun vasta, kun olimme jo kaukana. Salkussa näkyi olevan paljon asiapapereita, miltei kaikki käsin kirjoitettuja. Paperit näyttivät tärkeiltä. Salkun toisesta etutaskusta löytyi miehen henkilötiedot ja päätin panna salkun postiin päivän koittaessa.

Päivällä tulin puolalaiseen postitoimistoon. Virkailija otti kassin vastaan ja lupasi hoitaa loput. Hyvin hän oli työn hoitanutkin, sillä sain kohta Puolasta kirjeen, jossa kassin perilletoimituksesta kiitettiin. Kirjeen mukana oli myös katolisen kirkon leimalla varustettu ehtoollisleipä, prosfora, jonka kotiehtoollista nautittaessa myös söimme. Viini piti pistää omasta takaa, sillä katolinen kirkko ei pidä tarpeellisena antaa koko ehtoollista meille maallikoille. Posti oli toimittanut Solidarnostin papereita sisältävän salkun oikealle omistajalleen erikoislähetyksenä, niin että asiaankuulumattomat urkkijat eivät olleet päässeet papereita näkemään.

Muutaman päivän päästä olimme vihdoin Suomessa. Moottorista oli puhti poissa. Matkaa tehtiin alle kuudenkymmenen kilometrin tuntivauhdilla. Peräämme ilmaantui musta Volga, joka myös alensi vauhtia. Volgassa oli siniset diplomaattirekkarit. Kymmeniä kilometrejä se ajeli perässämme meitä ohittamatta. Mutta kun Transitin vauhti edelleen hidastui, oli meidän pysähdyttävä vaihtamaan jäähdyttäjän vesi. Vähän ennen Laitilaan pysähdyimme. Kuin epäröiden neukkuauto ajoi ohitsemme ja meni menojaan.

Rauman helluntaiseurakunnan saarnamiesten mielestä ne Neuvostoliiton seurakunnat, jotka olivat rekisteröityneet, olivat luopioseurakuntia. Väite ei tuntunut oikein perustellulta ja siksi pyysinkin Herralta neuvoa. Kun työni puolesta usein jouduin käymään Pietarissa, silloisessa Leningradissa, oli asialla minulle käytännön merkitystä. Kävisinkö vapaa-aikoinani baptistien kokouksissa vai ei?

Työmatkoillamme asuimme kaupungin rappeutuneessa keskustassa. Kaupungin laidoille rakennetut uudet asuinalueet olivat vielä silloin siistimpiä. Kun metrolla pääsi uusille alueille nopeasti, läksimme työtoverieni kanssa kahville Akademitsheskaja – metroaseman lähellä olevaan kahvilaan.

Kahvilaa ei kuitenkaan löytynyt. Kun kaikki talot olivat samannäköisiä ja kaikki kadut samanlaisia, eksyminen oli helppoa. Levittelin karttaa, kun viereen ilmestyi nuorimies, joka kysyi, voisiko hän jotenkin auttaa. Kerroin etsiväni kahvilaa. Nuorimies vastasi, että kahvilaa ei ole täällä lähimainkaan. Kun katsoin vastaajaa, ymmärsin, että hän on uskova, ja vielä varmuuden vuoksi kysyin sitä häneltä itseltään. Kun olimme todenneet olevamme samaa kansaa, pyysi hän meitä kotiinsa kahville. Matkaa hänen kotiinsa oli kilometrin, yhden bussipysäkin välin verran. Kävelimme matkan.

Työtoverini eivät puhuneet venäjää, mutta sekin asia oli hoidossa. Nuori mies esitteli meidät isälleen. Olimme tulleet Inkerin suomalaisen Mikko Punkin kotiin. Työtoverini pääsivät juttelemaan Mikon kanssa omalla kielellään. Kahvitkin juotiin.

Neuvostoliiton kaudella rekisteröidyillä baptisteilla oli Leningradissa vain yksi rukoushuone, ja sekin kaukana keskustassa. Mikko Punk oli Leningradin seurakunnan vanhimpia veljiä. Kun Mikko pyysi tulemaan seurakunnan kokouksiin, lupasin tulla.

Raumalaisella Hollmingin telakalla rakensimme laivoja Neuvostoliittoon. Minun osani tuhannen miehen järjestelmässä oli toimia venäjän tulkkina. Ajoittain tulkkeja ja kielenkääntäjiä oli yli kymmenen. Yhdentoista vuoden ajan minun tehtäväni oli kääntää kirjeitä, piirustuksia, erittelyjä, käyttöohjeita, tulkata neuvotteluja ja illanistujaispuheita, ja olla mukana koeajoilla, kun laivan eri koneita ja laitteita tarkastettiin. Laitekokeita tehtiin usein ylitöinä, myös viikonloppuina.

Eräänä lauantaina, kun laiturikokeet olivat käynnissä ja miehet nälissään, sain tehtäväkseni hakea nakkikioskilta 23 hampurilaista koeajoporukalle. Tulin Valtakadun nakkikioskille, ja jäin odottelemaan, kun myyjätär saa koko tilauksen valmiiksi. Odotellessani mietin, mitä sanoa myyjättärelle, mutta en löytänyt sanoja, joilla aloittaa keskustelu siitä ainoasta tärkeästä asiasta. Aloin rukoilla, että myyjätär tulisi uskoon, ottaisi kasteen, ja etsisi opetusta Jumalan Valtakunnasta jos ei muualta, niin helluntaiseurakunnasta. Helluntaiseurakunnan kykyä opettaa tosin epäilin, mutta olinhan juuri todennut, että itse en löydä sanoja edes keskustelun aloittamiseen. Kai helluntaiseurakunta sentään parempi on kuin ei mitään, päättelin.

Sain hampurilaiset ja palasin telakalle. Parin kuukauden päästä tapasin nakkikioskin myyjättären. Iloisesti tervehtien tämä kertoi, että hän on tullut uskoon, ottanut kasteen, ja käy tätä nykyä helluntaiseurakunnan kokouksissa. Syyksi elämänmuutokseen hän kertoi sen, että hänessä tapahtui jotakin silloin lauantaina joku aika sitten, kun minä olin silloin ostamassa hampurilaisia.

Myöhemmin näin sisaren kotonani lähetystyöntekijä Anneli Jerkun seurassa. Kentällä väsynyt lähetystyöntekijä ja raamatunkääntäjä kertoi iloitsevansa siitä, että oli päässyt näkemään veljiä, pitkästä aikaa. Sana pisti korvaani, ja kysyin, eikö Keniassa olekaan veljiä? Sisar myönsi kriittisen kysymyksen oikeaksi, ja uskon, että hänen nyt on helpompi nähdä Kristuksen elävän myös mustan veljen sydämessä.

Seuraavan kerran nuoren sisaren nähdessäni keskustelimme asiasta, jota en enää muista. Muistan kuitenkin, että kuultuaan sanani, sisar ilmoitti, että "et sinäkään voi olla kaikessa oikeassa". Helluntaiseurakunnan opetus oli tehnyt tehtävänsä. Sen jälkeen olen nähnyt sisaren kerran tai pari, mutta toisiamme emme enää ymmärtäneet.

Puolassa elettiin vapaan ammattiliiton Solidarnostin aikaa. Puolalaiset halusivat vapautua sosialistien sorrosta. Kotona seurasin Puolan tilannetta radiosta. Keräsin kokoon paketin, jossa oli erilaista syötävää. Vähän ajattelin joulun tuloakin. Paketti oli valmiina, vain tavanomainen laiskuuteni esti enää sen lähettämistä. Talvi oli tulossa. Kello viideltäkin oli jo pimeä, kun eräänä perjantai-iltana astelin raumalaisen postitoimiston ovesta sisään muutama minuutti ennen sulkemisaikaa. Paketista piti täyttää tullikaavake, ja vasta postin sulkemisajan jälkeen paketin paperit oli kunnossa. Virkailija päästi minut ulos takaovesta.

Kun tulin kotiin postista, radiossa kerrottiin, että Puolaan on julistettu sotatila ja kaikki postiliikenne Puolaan on katkaistu. Jäin odottamaan, miten paketin käy. Muutaman kuukauden päästä tuli kirje, jossa Maria kertoi pakettimme tulleen hyvin perille, ja aivan tarpeelliseen aikaan. Kirje oli jo kolmas, jonka hän oli lähettänyt, aiemmat eivät tulleet perille Suomeen.

Olin junamatkalla läntisessä Ukrainassa ja katselin ikkunasta, kun väkeä nousi junaan. Tulijoiden joukosta Herra osoitti miehen, ja sanoi, että tuo ei ole uskova. Mies nousi vaunuun, ja aloimme keskustella. Mies tuntui olevan perillä monista Raamatun asioista, kertoi kuuntelevansa Monacosta Neuvostoliittoon radioitavia hengellisiä lähetyksiä, ja kertoi, että hänen kotikylässään on iso seurakunta. Seurakunta oli kuitenkin Jehovan todistajien seurakunta, ja niin tehtäväkseni muodostuikin kertoa, että Jumalan seurakuntaan ei voi kuulua se, joka ei tunnusta Jeesusta Herrakseen.

Yllättäin sama mies tulla tupsahti eteeni Tsernovtsyn leirintäalueella toisen matkan aikana, kun olin perheeni kanssa liikkeellä asuntoautollamme. Mies kutsui nyt meitä käymään luonaan. Olin varovainen, ja kysyin, onko hänen kotinsa kaupungin rajojen sisäpuolella. Neuvostoliiton viisumeilla matkustaja sai oleskella vain niissä pisteissä, jotka hänen viisumiinsa oli merkitty. Koska miehen koti oli kaupungin rajojen ulkopuolella, jouduin kieltäytymään kutsusta.

Mies oli valmistautunut tapaamiseen keräämällä muovikassillisen saksanpähkinöitä. Otin ne vastaan, mutta kielsin koskemasta niihin. Jatkoimme matkaa Romanian puolelle. Äkkiä huomasin, että moottorin öljyn paine laskee, ja pysäytin auton. Moottorin öljyletku oli poikki, ilmeisesti viilletty veitsellä. Sain letkun korjatuksi ja jatkoimme matkaa. Pähkinäpussin jätin pysähdyspaikalle, puun juurelle.

Koulussa meillä oli tunti tai pari viikossa uskontoa. Oppikirjoina käytettiin jos jonkinlaista opusta. Niistä yksi, Salomies-Tammiston Kirkkohistorian oppikirja on jäänyt erikoisesti mieleeni. Joku ehkä muistaa tuon vastenmielisen teoksen. Koululaisina ymmärsimme hyvin, että kirja ei ole reilu. Emme vain ymmärtäneet silloin, miksi se tuntui niin mädäntyneeltä. Tiedossani ei ole, että monikaan olisi asiaa selvittänyt. Minun arvioni kirjasta on, että koulussa tarjottu uskonnonopetus on kuin rokote, joka estää tehokkaasti ihmisiä tulemasta uskoon.

Tunsin muutamia uskovia, ja sen perusteella ymmärsin, että koulun kristinuskosta antama kuva ei vastannut todellisuutta. Tämä ajatus vahvistui, kun 18-vuotiaana ostin ensimmäisen raamattuni. Sitä en kuitenkaan pystynyt lukemaan, ja luovuin toistaiseksi yrityksistä selvittää itselleni, mistä kristinuskossa on kysymys. Vasta neljä vuotta myöhemmin Kinnusen Kauko Puolangan Somereen kylästä tuli uskoon ja alkoi käydä Kyllikki Vainikaisen perustamassa Helsingin Raamattukoulussa. Hänen kutsustaan tulin minäkin koulun iltaluennoille. Vainikaisen luennoilla tulivat esiin ne syyt, miksi kristinusko on ainutlaatuinen asia, jota mihinkään uskontoon ei voi verrata. Tulin itse henkilökohtaiseen uskoon.

Raamattu avautui. Uusi, ihmeellinen maailma avautui eteeni nyt opillisesti ja käytännössä. Halusin tietää enemmän, ja ostin kirjoja niin paljon kuin ehdin lukea. Kirjojen laatu vain ei vastannut toivomaani. Tavallinen hengellinen kirja selvitti keskimäärin vain yhden, tai kaksi asiaa. Jos asia sattui olemaan ennestään tuttu, oli satojen sivujen lukeminen mennyt harakoille. Kävin myös kokouksissa, mutta niissä ei keskusteltu. Kun ei voinut kysyä, ei voinut saada vastauksia. Kaikki oli hankalaa. Jo kouluopetuksessa suurina totuuksina esitettyjen valheiden paljastamiseen kului kymmeniä vuosia.

Olisin tarvinnut kirjan, jossa lyhyesti selostetaan kristinuskon perusasiat. Ymmärsin, että minunlaisiani etsijöitä on paljon. Kun etsimääni kirjaa ei löytynyt, päätin kirjoittaa sellaisen itse. Kirjan sisältö muodostui niistä asioista, joita olin joutunut selvittämään itselleni, tai muille.

Tarve synnytti ajatuksen kirjasta. Aloin kerätä pöytälaatikkoon paperilappusia eri aiheista. Kun paperilappuja oli kerääntynyt runsaasti, esitin ajatuksen kirjan kirjoittamisesta Herralle ja pyysin häneltä kahden kuukauden vapautusta leipätyöstäni telakalta. Herra vastasi seuraavasti: "Oletko varma että se riittää? Pyytäisit vaikka neljää kuukautta". Ajattelin sitä, kuinka vaikea on pienellä palkalla elättää kahdeksanhenkistä perhettä silloinkin, kun palkka tulee normaalisti, enkä uskaltanut pyytää neljää kuukautta. Niinpä vastasin Herralle, että kaksi kuukautta toistaiseksi riittää. Ei riittänyt. Ehdin vain kerätä pöytälaatikon laput yhteen mappiin ja kirjoittaa ne puhtaaksi. Siinä vaiheessa kuitenkin syntyi luettelo aiheista, jotka kirjassa pitäisi käsitellä. Kun pyytämäni pari kuukautta oli täyttymässä, kuulin, että Suomessa oli tullut uusi laki, jonka mukaan minulla olisi ollut oikeus palkalliseen isyyslomaan neljän kuukauden ajan. Kiiruhdin käyttämään oikeuttani, mutta myöhästyin vähän, neljän kuukauden asemesta sain kuitenkin korvauksen kahdesta kuukaudesta.

Jonkun ajan kuluttua keräsin rohkeuteni, ja yritin uudelleen. Pääosan kirjasta syntyi talvella 1983-1984. Sekään ei riittänyt. Seuraavana vuonna olin osa-aikatyössä, josta saatu palkka riitti nipin napin ruokaan. Kolme kertaa tänä aikana perheeltä loppui leipä. Ei leipää, ei perunoita eikä muutakaan syötäväksi kelpaavaa. Joka kerta, kun minulta loppui leipä, puhui Herra raumalaiselle palvelijalleen, ylioppilaskirjoituksiin valmistautuvalle sisarelle, tarpeistamme. Aina oikealla hetkellä sisar toi meille rahaa, kaksi kertaa satasen ja kerran kaksisataa. Näillä opiskelijan viikkorahoilla pääsimme yli kolme kriittisintä tilannetta kirjani "Uusi Katekismus" kirjoittamisen alkutaipaleella.

Kirjan kirjoituksessa Herra auttoi myös monella muulla tavalla, jatkuvasti. Osa-aikatyö oli sinänsä rukousvastaus. Vuonna 1985 teksti oli mielestäni valmis painoon, ja tarjosin sitä eri kustantajille. Kustantajat hylkäsivät tekeleen.

Vuonna 1986 siirryin vapaaksi ammatinharjoittajaksi. Tein käännöstöitä suomalaisille yrityksille tarjonnan mukaan. Töiden väliin jäänyt joutoaika tuli käytettyä asioiden tutkimiseen, ja kirjan tekstin täydentämiseen. Teetin kirjasta pienen painoksen omakustanteena nimellä "Miten Jumala tunnetaan" vuonna 1989 ja jatkoin asioiden tutkimista. Encyclopaedia Britannicasta sain paljon lisätietoa. Vuoden 1989 painoksesta kirjan tekstimäärä oli jo vuonna 1999 kaksinkertaistunut. Täydennystä on tullut erityisesti kirkkohistorian puolelle. Seitsemän venäjänvuoteni (1991-1998) aikana löysin myös sellaista slaavilaisia herätysliikkeitä koskevaa materiaalia, joista myös venäläinen kirjallisuus tavallisesti vaikenee.

Telakan tekemät uusien laivojen suunnitelmat tarkastettiin Leningradissa. Kun laivojen tilaajan suunnittelutoimisto oli tarkastanut esitetyt suunnitelmat, tulivat suunnittelijat itse paikalle neuvottelemaan yksityiskohdista. Neuvottelut saattoivat kestää useita viikkoja, jonka ajan me vietimme hotellissa.

Olimme asuneet jo viikon hotelli Moskvassa Nevan rannalla, mutta en ollut nähnyt ainuttakaan uskovaa. Kun muitakaan järisyttäviä kokemuksia Jumalan toiminnasta ei ollut, aloin huolestua. Herra, miksi ei mitään tapahdu? Miksi en ole edes nähnyt veljiä? Herra vastasi sanoilla: "Etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan, mutta sinä vaan istut ja odotat". Vastaus oli selvä. Seuraavana sunnuntaina istuin raitiovaunuun ja ajoin kaupungin ulkopuolelle baptistikirkkoon.

Hotelli Moskvassa oli siihen aikaan hyviä, kuivia pullia, joita sanottiin kekseiksi. Töiden jälkeen tulin kerroksen kanttiiniin, ja kuulin tutun äänen. Tellervo sisar siellä jutteli parin muun suomalaisen uskovan kanssa. Sisaret olivat menossa tapaamaan ystäviään, ja asuivat pari päivää hotellissa. Tellervon tunsin jo niiltä ajoilta, kun Kerttu Vainikainen ja Risto Santala vielä opettivat Helsingin Raamattukoulussa.

Joku päivä myöhemmin seisoin taas saman kanttiinin jonossa, kun Herra osoitti jonosta yhden, ja sanoi: "Hän on sisaresi". Kysyin edessäni olevilta kahdelta norjalaiselta naiselta, ovatko he mahdollisesti uskovia. Vastaus oli myönteinen. Istuimme samaan pöytään ihmettelemään Jumalan johdatusta pienissäkin asioissa.

Tellervo tunsi erään luterilaisen papin, joka oli tullut Leningradiin opiskelemaan lääketiedettä. Kun sain osoitteen, lupasin käydä tapaamassa joskus, kun minulla on sopivaa aikaa. Tuliaisina minulla oli venäjänkielinen raamattu. Matkalla Antin luo tapasin metrossa opiskelijatytön, jota raamattuni kiinnosti. Hän oli ottanut hengellisistä asioista aika paljon selvää, mutta raamattua hänellä ei ollut. Päätin kuitenkin antaa kirjan Antille, niin kuin olin aikonutkin.

Antin kanssa menimme tapaamaan vanhaa inkeriläistä uskovaa, joka asui pienessä harmaassa mökissä kaupungin laidalla. Mummo oli tullut uskoon joskus kauan sitten. Eräänä sunnuntaina lauloimme Ida-mummon kanssa hengellisiä lauluja. Erikoisesti mieleeni jäi laulu "On turvapaikkana kyyhkysellä, ja pääskyselläkin pesä on …"

Nurmijärven seurakunnan kesäkodilla Sääksjärvellä vietettiin poikien retkeilyviikonloppua. Iltahartauksen jälkeen seurakunnan nuorisotyöntekijä Tervosen Rete lähti yöksi kotiinsa ja minä jäin valvomaan poikien puuhia. Nukkumaan pojat eivät tietenkään halunneet mennä. Pian oli korttisakki koossa kuin Palkinkankaan savotalla konsanaan ja raha vaihtoi omistajaa. Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Menin poikien luo ja pyysin jakamaan minullekin.

Rahat tulivat nyt minulle. Kohta pelaajia oli jäljellä vain kolme. Muut olivat siirtyneet katsomoon, syynä rahan loppuminen. Katsomo jännäsi kovasti omiensa puolesta. Mutta se ei auttanut, pian viimeinenkin poikien markka siirtyi minun taskuuni ja peli päättyi. Yhteensä pojilla oli rahaa 21 markkaa, jotka luovutin aamulla keittäjälle. Pyynnöstäni keittäjä lupasi panna rahat kolehtihaaviin kohta, kun sattuu käymään kirkossa.

Pojat yrittivät vielä saada keittäjältä rahat takaisin, mutta keittäjä piti pintansa. Asia jäi pojille hyvin mieleen, sillä monta vuotta myöhemmin minut pysäytettiin kadulla Helsingissä, ja nuori mies kysyi: "Etkö tunne minua. Me pelattiin korttia silloin Sääksissä".

Useammin kuin kerran olen kuullut väitteen, että uskovan elämä on tylsää. Mitä ihmeen iloa on veisata virsiä yöt ja päivät? Kun uskosta osaton arvioi uskovan elämää omalta kannaltaan, niin ei se varmaan hääviltä näytä. Kaikki se, mitä hän pitää arvokkaana, on kielletty, tai jollei kielletty, niin ainakin halveksittua uskovien kesken. Niinpä sitten istuimme juhannusaattona Vnukovon lentokentällä ja odottelimme, milloin lopultakin pääsisimme lähtemään Kiovaan. Työtoverini pelasivat korttia ja minä luin turkkilaista Uutta Testamenttia. Jokainen teki sitä, mitä piti mielenkiintoisempana. Kentällä vallitsi täydellinen status quo.

Olimme olleet neuvottelemassa Neuvostoliiton tiedeakatemian kanssa maailman suurimman merentutkimusaluksen rakentamisesta Hollmingin telakalla Raumalla. Neuvottelut olivat kesken, ja meidän oli määrä jatkaa niitä juhannuksen jälkeen. Pyhiksi meille oli tilattu hotellit Kiovasta, Ukrainasta. Matkaan oli kuitenkin tullut viivettä, koneemme teknisen vian vuoksi. Meitä ei päästetty koneeseen, vaan odottelimme sisällä.

Landvikin Antero ehdotti, että minäkin ryhtyisin peliin, jopa selitti, että "ei kai se taivasosuus siitä mene, jos sinä yhden kerran korttia pelaat". Haaste oli heitetty, ja siihen oli helppo vastata: "Ei menekään, mutta teiltä menevät rahat. Kun Jumala on minun puolellani, olisi todella epäreilua minun puoleltani pelata korttia teidän kanssanne. Teille ei jää vähäisintäkään voiton mahdollisuutta".

Pojat päättivät kuitenkin riskeerata kolikkonsa. Sekä markat että ruplat kävivät. Rupla laskettiin viideksi markaksi. Paperirahaa ei saanut käyttää. Peli ei kestänyt kauan. Viimeiset kaksi luovuttivat, kun olin kerännyt vajaan kilon verran kolikoita. Lentokonekin tuli kuntoon, ja pääsimme Kiovaan. Kiovassa minä läksin veisaamaan virsiä, muut menivät hiekkarannalle. Status quo oli palannut.

Kiovan virsistä erikoisesti mieleeni jäi guslin soitto. Gusli näyttää olevan jonkinlainen kanteleen ja harpun välimuoto. Sen säestyksellä lauletut laulut olivat erityisen kauniita, harmi, ettei minulla ollut nauhuria mukanani.

Hollmingin telakalla kielenkääntäjän palkka oli todella pieni. Soitin Mannosen Arskalle, ja kerroin, että lahden takana Repolassa jok'ikisen tulkin palkka on yli neljä tonnia kuussa, ja meillä jokaisen kielenkääntäjän palkka on alle neljä tonnia kuussa. "Onks totta kans", oli Mannosen kommentti sillä kertaa.

Olin ajoittanut soittoni siten, että vielä samana päivänä jäin talvilomalle. Olin puhunut alhaisista palkoista esimiehelleni, Neuvostoliiton kaupan osastopäällikölle jo monta kertaa, ja aina saanut kielteistä palautetta. Se, että nyt soitin suoraan Mannoselle, saattaisi ärsyttää esimiestäni. Mutta kyllä pieni palkkakin saattaa ärsyttää.

Olin ollut jonkun päivän vapaalla, kun tapasin erään kollegani avomiehen kaupungilla. Kaveri sanoi, että siellä on ruskea kirjekuori pöydällä odottamassa paluutani. "Tuletko katsomaan", kysyi hän ilkikurisesti. Kun sitten palasin töihin, sain kuulla että telakan kaikkien tulkkien - joita oli 13 - palkaa oli korotettu. Minun osaltani vain 250 markkaa kuukaudessa, mutta yhdelläkin tytöllä korotus oli 650.

Kun merentutkimusalus Vjatsheslav Keldys alkoi olla valmis, telakalle saapui Neuvostoliiton tiedeakatemian vastaanottokomissio. Komission puheenjohtaja oli varsin iäkäs mies, joka tykkäsi kertoilla nuoremmille siitä, millaista oli, kun vallankumousta tehtiin. Puheet olivat niin rehellisiä ja yksityiskohtaisia, että Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystön miehet, jotka amiraalia paimensivat, yrittivät tämän tästä toppuutella komission puheenjohtajaa.

Ivan Dmitrejevitsh Papanin oli tullut kuuluisaksi 1930-luvulla, kun hänen johtamansa tutkimusretkikunnan jään päälle rakennettu leiri lähti ajelehtimaan Jäämerelle. Retkikunta pelastettiin, ja retkikunnan johtaja Ivan Dmitrejevitsh istutettiin vallanpitäjien eturiviin.

Telakan pojat kysyivät amiraalilta, mikä hänen nykyinen tehtävänsä Neuvostoliiton tiedeakatemiassa on. "Papereiden allekirjoitus", vastasi kahdeksankymmentä kuusivuotias mies. "Aina kun ne tahtovat rakentaa niitä avaruusaluksia, ne tulevat hakemaan allekirjoitusta, ennen kuin suunnitelma esitetään Breshneville".

Eräänä iltana telakan johto ja vastaanottokomissio istuivat Raumanlinnassa illallisella. Myös Neuvostoliiton suurlähetystöstä oli saapunut pari kaveria iltaa istumaan. Keskustelu ei oikein kulkenut, mutta amiraalilla riitti kerrottavaa. Suurlähetystön miehillä oli kuitenkin tärkeää asiaa, jonka he esittivät viranomaisille ominaisella asiatyylillä. "Suomessa melkein koko väestö kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Kuinka moni läsnäolevista uskoo, että Jumala todella on olemassa? Ne, jotka uskovat, että Jumalaa ei ole, juovat lasinsa tyhjäksi, mutta ne, jotka uskovat, että Jumala on, jättävät lasinsa pöytään".

Mannosen Arska vinkkasi tarjoilijalle, että lasit täyteen. Puhetta johtanut Kruglikov suurlähetystöstä nosti maljan ensimmäisenä ja kaikki muut, niin venäläiset kuin suomalaisetkin seurasivat tekivät samoin. Ainoastaan minun lasini jäi pöytään. Herra oli kattanut minulle pöydän vihamiehiensä ja vihamiehieni silmien eteen.

Asia muistui uudestaan mieleeni, kun luin kirjaa Viena, kiusattu unelmien maa. Siinä Rauno Meriö ja Antti Bengts kertovat Outi Karpantyttö Jelisejevistä Vienan Karjalan Paanajärveltä. Outi oli ollut töissä Tsirkkakemissä metsätyömaalla, kun hänelle oli esitetty sama kysymys kirjallisesti. Kahdeksasta tuhannesta Outi oli ollut ainut, joka ilmoitti, "jotta on Jumala taivahassa".

Taivaan Jumala oli pitänyt Outia pystyssä, mutta maa, joka Jumalaa vastaan on noussut, on raunioina Outin silmien edessä. Kehuttava ei ole niiden ihmistenkään osa, jotka valtion painostuksesta suostuivat nousemaan Luojaansa vastaan.

Telakalla oli noin tuhat työntekijää, ja kymmenkunta vakituista tilaajan ja luokituslaitoksen edustajaa Venäjältä. Myös miehistöt saapuivat paikalle hyvissä ajoin ennen aluksen valmistumista. Oli monenlaista laiteasentajaa ja tarkastajaa, ja kaikille järjestettiin saunotusta ja illanistujaisia sekä lisäksi matkoja laitevalmistajien luo eri puolille Suomea. Kun työ oli tehty, alkoi seurustelu.

Seurustelu ei voinut olla pelkkää saunomista ja vodkan juontia. Jotakin oli puhuttava, mutta mitä? Suomalaiset ovat huonoja pitämään puheita, ja kaiken lisäksi suomalaisilla oli se luulo, että venäläisten kanssa ei voi puhua rehellisesti ja puhuivat sitä virallista propagandaa hyvistä naapurisuhteista ja Neuvostoliiton kansantalouden, kulttuurin, sosiaalipolitiikan, sivistyksen, taiteen, tieteen, urheilun suurista saavutuksista ja Neuvostoliiton hienoista saavutuksista kansojen ystävyyden alalla.

Ei sitten ihme, että venäläiset kyllästyivät aina kuulemaan sellaisia asioita, joista he tiesivät paljon enemmän, kuin heidän suomalaiset isäntänsä, varsinkin, kun isäntien puheet eivät vastanneet tosiasioita. Venäläiset eivät itse pitäneet propagandapuheita, niitä puhuivat vain politrukit, ja politrukkeja näkyi telakalla harvoin. Laivoilla vain ensimmäinen perämies ja radisti olivat sosialismin kannattajia, ja hekin usein vain viran puolesta.

Kun suomalaiset puhuivat pehmosia, osasivat muutamat venäläiset muuttaa puheenaihetta. Yksi neutraali puheenaihe oli suolakurkun valmistus, toinen sienien keruu. Varmaan sata kertaa venäläiset pistivät suomalaisten propagandapuheet poikki esittämällä standardikysymyksen: "Miksi suomalaiset syövät niin vähän sieniä?"

Venäläisille puheet sosialismista olivat raskasta kuultavaa. Asiakkaani eivät voineet ymmärtää, miksi suomalaiset kiittävät hyväksi sosialismia, joka oli tuhonnut Venäjän ja hävittänyt ihmisarvon tunnon maasta - taloudesta, sivistyksestä ja sen sellaisesta puhumattakaan? Venäläiset vihasivat sosialismia, ja olisivat mielellään, edes Suomessa käyntinsä ajaksi, halunneet unohtaa koko ajan. Mutta makeilunhaluiset suomalaiset vain lisäsivät heidän kärsimyksiään samalla suoranaista halpamaisuutta osoittaen. Vastaankaan he eivät voineet sanoa, sillä ryssäparat eivät tienneet, oliko suomalaisen isäntä pelkkä papukaija vai oikea ilmiantaja. Minulle he sitten kertoivat murheensa, koska uskoviin he luottivat senverran, etteivät meitä ainakaan sosialisteina pitäneet.

Presidentti Kekkonen sai ruskeakielisen maineen, kun kävi aina siellä Moskovassa antamassa julkilausumia neukkujohtajien kanssa. Ympärilleen Kekkonen keräsi samanmielistä poliittista johtoa. Kekkosen aikana suomalaisten puolueiden selkäranka murrettiin ja äänestäjät seurasivat perässä. Alkuliman voittoa selkärankaisista sanottiin suomettumiseksi.

Neuvostoliitosta telakalle lähetetyt työntekijät eivät juuri pitäneet yhteyttä suomalaisiin virallisen ohjelman ulkopuolella. Keskenäänkin he liikkuivat kaupungilla tavallisesti joukkona, tai ainakin kaksittain. Minä tapasin lähetettyjä työntekijöitä vain virallisissa yhteyksissä. Merimiesten kanssa oli toisin, työajan ulkopuolella ostelimme vanhoja Ladoja ja harrastimme muutakin ajankulua.

Neuvostoliiton merirekisterin tarkastajalla, juutalaisella Jakovlevilla, oli tapana kävellä vaimonsa kanssa iltaisin pitkin Rauman kanaalin rantaa. Asuin keskellä kaupunkia, ja ulkoilutin lapsiani pihalla, kun Jakovlev vaimoineen oli kävelemässä ohi. He pysähtyivät keskustelemaan, ja päätimme jatkaa kävelyä yhdessä. Keskustasta johti harvoin käytetty rautatierata superlontehtaalle, ja kävelimme sen vierustaa, samalla kun katselimme mansikoita radan varrelta.

Jakovlev kertoi, että sosialistien valtaantulon jälkeen suomettumista vastaava prosessi käytiin myös Venäjällä. Aina, kun joku arvosteli sosialismia, hänet tapettiin. Kun kymmenen prosenttia kansasta oli tapettu, oppivat loput pitämään suunsa kiinni. Tulos oli sataprosenttinen: Kukaan ei enää arvostellut sosialismia.

Seuraavana aamuna kolleegani, Inkerin suomalainen Aleksanteri Repo kysyi töissä, olinko ollut kävelemässä Jakovlevien kanssa. Vastasin myöntävästi. Sen jälkeen Jakovlevin pariskunta ei enää Rauman rantakaduilla kävellyt. He kyllä viipyivät Raumalla komennuskautensa loppuun saakka, mutta töiden jälkeen pysyivät kotosalla.

Lea kertoi, että he ovat muutamassa Turkkiin. Pidin asiaa hyvänä, ja ajattelin, miten voisin auttaa asiassa. Ajoin Transittini Ruotsiin ja perheen tavarat pantiin autoon, jossa jo ennestään olivat ne kamat, jotka Lea oli pyytänyt minua ostamaan heille Suomesta. Matkalle lähti myös Lean ja Kemalin englantilainen ystävä, veli Andrew Ruotsista. Lea ja Kemal lapsineen ajoivat omassa autossa ja minun kanssani matkaa teki veli Andrew.

Oli vielä varhainen kevät, kun aloitimme matkamme. Ensimmäiset leskenlehdet kukkivat, kun tulimme Unkariin. Unkarista ajoimme Romaniaan, ja sieltä Bulgariaan. Turkin rajalla olimme huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Ulkona oli vielä kylmä, kun nukuimme autossa matkatavaroiden päällä tullimuodollisuuksien jälkeen. Kevät tuli meitä vastaan vasta Izmirissä ja Kemalin kotipihalla puut olivatkin jo lehdessä.

Kun Kemal ja Lea olivat saaneet tavaransa pois autosta, he maksoivat minulle osan niiden tavaroiden hinnasta, jotka olin heille ostanut Suomesta. Sitten sain lähteä taas omille teilleni. Andrewn kanssa sovimme tapaamisesta Katerinissa, Kreikassa, kahden viikon kuluttua.

Matkalla Turkkiin olin selostanut Andrewlle huomioitani siitä, kuinka Herra järjestää käytännön asioita. Näiden huomioiden perusteella väitin, että tulemme Canakkaleen menevälle lautalle juuri, kun lautta on lähdössä ja niin myös tapahtui. Kun olimme ajaneet sisään, huomasimme, että lautta oli aivan täynnä, muita tuskin olisi enää mahtunutkaan.

Paluumatkalla tulimme eri reittiä Kreikkaan. Andrew tuli ensin lautalla eräälle Kreikan saarista, jossa hänen piti aikataulujen mukaan viipyä yli yön päästäkseen Ateenaan (Piraeukseen) lähtevään laivaan. Andrew oli jo majoittunut hotelliin, mutta meni kuitenkin kysymään laivan lähtöaikoja satamaan. Andrewlle kerrottiin, että laiva lähtee heti. Tulossa olevien pääsiäispyhien takia aikataulua oli muutettu. Jos hän olisi jäänyt odottelemaan, hän olisi saanut odottaa monta päivää, sillä pyhien aikana lautat eivät kulkeneet ollenkaan ja olisipa hän vielä myöhästynyt sovitusta tapaamispäivästäkin.

Euroopan puoleisessa Turkissa oli viljankylvöaika. Päivä oli kuitenkin sateinen, kun Ahmetin kanssa tulimme pieneen turkkilaiseen kylään. Kylän miehet olivat kahvihuoneella pitämässä sadetta, kun astuimme sisään. Ahmet tervehti miehiä ovelta sanoilla: "Salaam aleikum!", johon kylänvanhin vastasi: "Aleikum salaam Ahmet. Etkö sinä tiedä, että sen, joka tänne tulee, pitää olla islamin uskoa ja turkkilaista sukujuurta?"

Ennen kuin Ahmet ehti vastata, sanoin. "Salaam aleikum. Olen Suomesta, ja niin kuin tiedätte, suomalaiset ovat kotoisin Altain vuorilta, niin kuin turkkilaisetkin. Enkä minä ole tullut tänne katsomaan, onko teidän pöydällänne Koraani vai Raamattu. Minua kiinnostaa se, asuuko sydämissänne Rakkaus ja Totuus". Kylänvanhin katsoi minua hetken ja sanoi: "Tervetuloa, suomalainen". Kuulustelu oli päättynyt. Myöhemmin nuoret miehet pihalla tulivat sanomaan, että voin tämän jälkeen tulla kylään vaikka ilman Ahmettia.

Pääsiäinen oli tulossa, ja Katerinissa oli vielä kylmä. Paschalista en enää tavannut ja Mela oli lähdössä lapsineen pääsiäislomalle Kerkyraan yhdessä Georgos Ifandridiksen ja hänen nuoren vaimonsa kanssa. Georgos lahjoitti minulle lukemista, kreikankielisen käännöksen "O logos zontanos" vanhasta kreikankielisestä Uudesta Testamentista.

Tulin Kateriniin kuin kotiini. Veli Dzoordz, Georgos Kantartzis, majoitti minut seurakunnan asuntolaan. Yhdessä kävimme jakelemassa kaupungilla niitä avustuspaketteja, joita nähtävästi Amerikan kreikkalaiset olivat seurakunnalle lähettäneet. Paketit olivat tarpeen, sillä Kreikka ei ole mikään vauras maa, eikä yhteiskunnan apu vaikeuksiin joutuneita kohtaan ole mitenkään merkittävää.

Vaikka olin tullut presbyteeriseurakuntaan, myös helluntailaisten vanhin kävi tervehtimässä. Veljet näyttivät elävän sovussa keskenään, eikä lahkorajojakaan tuntunut olevan. Georgos itse, niin presbyteeri kuin onkin, kääntää oman seurakuntansa tiloissa Airut (Herald of His Coming) lehteä kreikaksi, painaa ja postittaa sitä ympäri maata. Lehden yleiskristillinen sanoma on tavoittanut myös monet ortodoksikirkon munkit.

Olen monta kertaa halunnut käydä Israelissa, mutta vielä tänäänkin tämä toiveeni on täyttymättä. Joka kerta, kun olen ollut aikeissa lähteä, on noussut esteitä. Myös nyt, palaillessani Turkista ja Kreikasta, oli käynyt samoin. Tervehdys Israelista sentään tuli, pyöräilevän nuorukaisen tuomana.

Olimme Andrewin kanssa yöpyneet Katerinissa. Aamuyhdeksältä olimme jo matkalla kohti Jugoslavian rajaa. Kevätaamu oli vielä viileä, mutta kukat tien varressa kukkivat jo. Olimme ajaneet vasta kymmenkunta kilometriä, kun huomasin tien varressa nuoren miehen polkupyörineen. Pyörä oli mennyt rikki. Nostimme pyörän autoon, ja jatkoimme matkaa.

Nuorimies kertoi aikeistaan ajella polkupyörällä halki Euroopan. Ehdotin, että hän aloittaisi matkansa Suomesta. Tule ensin mukanani Suomeen, sieltä voit sitten ajella pyörälläsi kohti etelää! Ja Jugoslaviassa tuskin sallitaan pyöräilyä, mukanamme pääsisit helposti Jugoslavian läpi. Nuorimies päätti tulla mukanamme Wieniin, Itävaltaan asti.

Puolenpäivän aikoihin ylitimme Kreikan ja Jugoslavian rajan. Andrew, jonka englanti oli tietysti parempaa, kuin minun, oli myös keskustelija, joka tunsi sekä juutalaisuuden että kristinuskon teorian. Minun tehtäväkseni jäi auton ajaminen. Vain joskus oli teoreettinen keskustelu palautettava käytännön tasolle. Elämä Jumalan johdatuksessa tuottaa maanläheistä kerrottavaa, ja se oli minun antini tämän kolmen matkalaisen seurueelle.

Matkatoverimme Steve oli lähtenyt matkaan Israelista pari viikkoa sitten. Israelissa Steve oli viettänyt kolme ja puoli vuotta, viikkoa vaille, kibbutsissa työskennellen. Vielä viikko, ja Stevestä olisi tullut kibbutsin osakas. Osakkuutta kibbutsissa vaeltava juutalainen ei halunnut. Osakkuus ei oikein käynyt yksiin vapauden kanssa. Ja entä vastuut? Syksyllä Steve aikoi palata kotiinsa Yhdysvaltoihin.

Matkalla nukuimme autossa. Olin varustellut vanhan Ford Transitin siten, että takapenkkien päällä voi nukkua. Sunnuntaiaamuna kuudelta olimme Unkarin rajalla. Lämpömittari näytti nollaa, mutta Steve pärjäsi lyhythihaisessa paidassaan mainiosti. Aika saavutus pojalta, jolla toisen jalan tilalla oli proteesi. Minä puin ylleni villapaidan ja käytin nenäliinaa. Seisoimme rajalla, jolla virkailijat liikkuivat hitaasti.

Pääsimme rajan yli, mutta valuutanvaihto Unkarin puolella ei näyttänyt onnistuvan mitenkään. Vaihtoluukulla istui happamen näköinen nuori nainen, joka kertoi jo laskeneensa kassan. Kello kahdeksan jälkeen alkaa uusi työvuoro, vaihtakaa silloin, oli neidin ohje. Oli pistettävä maastovaihde päälle. Aloin puhua venäjää, ja kutsuin ensimmäistä koppalakkista hakemaan poliittisen upseerin paikalle. Poliittinen upseeri tuli. Hiljaisella äänellä aloin selostaa vakavasti, että minulla on tärkeä amerikkalainen vieras, jonka käsityksiä sosialistisista maista emme saa pilata mitättömän valuutanvaihtohankaluuden takia. Se tepsi. Upseeri sanoi neidille jotakin, ehkä ne kuuluisat kolme kirjainta, ja saimme rahamme vaihdettua. Rahaa tarvitsimme ruokailuun ja dieselöljyn ostoon. Ennen iltaa olimme jo Itävallan puolella.

Wieniin on Unkarin rajalta vain tunnin ajomatka. Steve halusi jäädä puistoon nukkumaan makuupussissa. Ulkona oli yksi aste lämmintä, taivaalta tippui hiljalleen räntäistä lunta. Minä ehdotin retkeilymajaa. Puhelinkopissa olevasta luettelosta löysimme sellaisen osoitteen Jugendsherberge nimikkeellä. Maja sijaitsi Lernerstrassella.

Suunnan Lernerstrasselle päin saimme rouvalta, joka kehotti meitä ajamaan kilometrin verran osoittamaansa suuntaan ja kysymään sitten uudestaan. Teimme niin. Jalkakäytävää pitkin muuten aution tuntuisella kadulla käveli kolme opiskeluikäistä nuorta. Andrew avasi ikkunan, ja minä kysyin lukion nelosen arvoisella saksankielelläni: "Wer ist der Lernerstrasse?" Nuoret alkoivat keskustella suomeksi. Toinen sanoi toiselle kadun olevan jossakin aivan lähistöllä. Heidän vielä aprikoidessaan, missä on Lernerstrasse, sanoin: "En usko puolinaisiin ihmeisiin. Se, että puhutte suomea, on ihme vain puoliksi. Te olette myös uskovia, koska Jumala asian takana". "Me olemme uskovia" sanoi toinen suomenpuhujista.

Uskovat kutsuivat meidät kotiinsa iltateelle. Esittelimme itsemme ja kerroimme retkistämme. Saimme kuulla, että he ovat aviopari, adventisteja Forssasta. Jukka oli opiskelemassa musiikkia Itävallan valtion stipendillä. Saimme kuulla taidonnäytteen, kun Jukka soitti sävelen, jonka paria nuottia olin tavaillut ääneen. Soile tarjoili teetä. Heidän tuttavansa, Stella, oli muistaakseni Hollannista. Steve kertoi haluavansa tutustua Eurooppaan ja sai kutsun viipyä Jukan ja Soilen luona Wienissä.

Vielä samana iltana minä ja Andrew ajoimme Itävallasta Tshekkoslovakian rajalle. Vuorilla oli vielä lunta, pääsiäinen oli vasta alkamassa. Ajaessani mietin sitä, miksi Jumala oli johdattanut Steven juuri adventistien kotiin. Itse en adventistien erikoisoppia lauantain vietosta vapaapäivänä pitänyt erikoisen tärkeänä, vaikka en ole myöskään sunnuntain kannalla. Mielestäni sapattikäsky kuuluu Vanhaan Liittoon. Asiaa pohtiessa ymmärsin Jumalan käytännöllisen ratkaisun: juutalainen Steve ja adventistit viettävät viikkolepoa samana päivänä, lauantaina.

Syksyllä sain kirjeen Yhdysvalloista. Steve kirjoitti, että hän oli pyöräillyt Euroopassa heinäkuulle saakka. Hollannista hän oli sitten noussut laivaan, ja tullut takaisin kotiseudulleen. Jukan ja Soilen luona hän oli viettänyt kaksi viikkoa. Steve kirjoitti myös arvionsa heistä: erinomaisia ihmisiä.

Olin saanut Steveltä terveiset Israelista, ja lupasin kirjoittaa hänelle uudelleen, kohta kun itse olen käynyt Israelissa.

Juutalainen laki määrää joka seitsemännen vuoden sapattivuodeksi. Minulta oli jäänyt jo kolme sapattivuotta pitämättä, ja arvelin kuluvani aivan loppuun, ellen pian paranna tapojani. Töissä oli aina kiire, kotona olin aina väsynyt. Lapsille ei ollut aikaa, ja monet muut hyvät hankkeet olivat jääneet unelmiksi. Kirjani "Uusi Katekismus" oli vielä kesken, samoin turkin kielen opiskelu. Ja kirjahyllyssä olivat lukematta ne kirjat, jotka toiveikkaasti olin hankkinut. Elämä oli menossa ohi ennen kuin olin ehtinyt edes suunnitella sitä. Aloin ymmärtää sapatin merkityksen niin, että se on tauko, jonka aikana vetäydytään miettimään uudestaan kuluneen viikon tapahtumia ja tekemään uusia suunnitelmia, neuvottelemaan asioista Jumalan kanssa. Perusteellinen suunnantarkistus on tehtävä joka seitsemäs vuosi. Vuonna 1982 tein päätöksen, että ensi vuonna aloitan ensimmäisen sapattivuoteni.

Kun lasten koulut keväällä 1983 loppuivat läksimme Turkkiin. Olimme varustautuneet pitkään matkaan. Matkalla poikkesimme Itä-Saksassa ja Puolassa. Krakowassa vietimme päivän Jacekin ja Marian kesäpaikassa, jonka jälkeen tulimme meille niin vastenmieliselle Neuvostoliiton rajalle. Mutta Neuvostoliitossa olivat parhaat ystävämme, niin että raja-aseman hankaluudet oli vain jotenkuten voitettava.

Tulli alkoi penkoa autoamme. Kymmenen miestä kävi tavaroidemme kimppuun. Kaikki tutkittiin. Lapset olivat ottaneet mukaansa koulukirjojaan, ja ne joutuivat erityiseen syyniin. Uskontokirjakin löytyi. Kaiken lisäksi minulla oli auton kojelaudan päällä suomenkielinen raamattu. Siihen tullimiehet tarttuivat kuin syöttiin. Tullimiesten esimiehelle piti antaa selityksiä siitä, miksi raamattu on mukana, ja kenelle se on tarkoitettu. Lisäksi minulla oli kaksi lahjaksi tarkoitettua raamattua ja kaksi nauhuria. Kun kaikki matkatavarat oli yksitellen tarkastettu, alkoi retkeilyauton purkaminen. Seinälevyt ja katto irroitettiin, lattialevyt poistettiin. Lattialevyjen alta löytyi lumivalkoista styroksia. Kysyin tullimiehiltä, onko heidän omatunto varmasti yhtä valkoinen kuin lattialevyjen alta löytynyt styrox-levy? "Me teemme vaan sitä, mitä meitä käsketään. Emme me ole tätä touhua omasta päästämme keksineet" vakuuttivat tullimiehet.

Tarkastus oli kestänyt seitsemän tuntia. Perhe istui tullikamarilla, samassa huoneessa, johon autosta viedyt tavarat oli viety. Pienemmät lapset olivat nukahtaneet kassien ja autosta tuotujen pehmusteiden päälle. Kun tarkastajat ruuvasivat vuorauslevyjä takaisin paikalleen, totesin heidän tehneet yhteensä 70 tuntia töitä. "Jos te saatte vaikka sata markkaa tunnilta, olette te tehneet 7000 markan hintaisen työn. Kyllä Neuvostoliitto on rikas maa. Meillä Suomessa ei kyllä ole varaa jokaiseen kulkijaan upottaa niin suuria summia. Jos vaikka kymmenen tuhatta maahantulijaa tutkittaisiin Turun satamassa päivittäin samalla huolellisuudella, tietäisi se sataatuhatta työtuntia päivässä. Ei tullin voimat meillä sellaiseen riitä."

Lopulta prosessi oli ohi. Tullin esimies tuli palauttamaan antamaani ilmoitusta ja ilmoitti samalla, että en saa luovuttaa lahjojani, nauhuria ja kahta raamattua pois Neuvostoliiton alueella. Vaatimus oli kirjattu ilmoitukseen, joka oli maasta poistuttaessa luovutettava pois rajalla. Ilmoitin tullin esimiehelle, että raamattuja saa tuoda tuliaisina Neuvostoliittoon Neuvostoliiton lain mukaan. Lisäksi Neuvostoliiton laissa on selvästi ilmaistu rikoslain artiklassa 144, että mikäli joku Neuvostoliiton laki on vastoin Yhdistyneiden kansakuntien määräyksiä, on noudatettava Yhdistyneiden kansakuntien määräyksiä. Magnetofoneista toinen oli tarkoitettu lahjaksi, ja Inturistin ulkolaisille turisteille antamissa ohjeissa on mainittu, että lahjojen antaminen sallitaan sillä ehdolla, että ne eivät ole kalliita. Tullimiesten esimies oli tietenkin tietoinen tullimääräyksistä, eikä niitä kieltänyt. Mutta hänellä oli aivan toinen syy evätä lain noudattaminen. "Uskovilla ei ole mitään oikeutta", hän sanoi.

Kun lähdimme tulliasemalta, pyysin Herraa puolustamaan kansaansa. Rukoilin, että Herra poistaisi Neuvostoliiton rajoilta kaikki ne, jotka hyökkäävät uskovien oikeuksia vastaan. En tiedä, miten tullimiesten esimiehen on käynyt, mutta Neuvostoliiton presidentti kuolla kupsahti tuota pikaa.

Vuonna 1983 Lvivin kaupungin nimi oli vielä Lvov. Olimme kaupunkiin tullessamme jo päivän myöhässä matkasuunnitelmastamme, eikä Lvovin ystävien tapaamiseen jäänyt paljon aikaa. Vielä samana päivänä jatkoimme matkaa kolmensadan kilometrin päähän Tsernovtsiin, toisten ystäviemme luo. Kun olimme tulleet 25 kilometrin päähän Tsernovtsista, paikallinen GAI-aseman virkailija pysäytti meidät ja määräsi meidät ajamaan takaisin Lvoviin, ja sieltä Hmelnitskin ja Vinnitsan kautta Tsernovtsyyn, nykyiseen Tsernivtsiin. Määräyksen toteutuminen olisi merkinnyt meille yli tuhannen kilometrin matkaa kaupunkiin, josta me olimme kahdenkymmenen viiden kilometrin päässä. Ja kaiken lisäksi meillä oli paperit kunnossa sille tieosuudelle, jota pitkin me olimme ajamassa. Oli kuitenkin tulossa yö, ja sen kunniaksi GAI-ammattilainen käski meidän mennä autoomme nukkumaan.

Olimme saaneet juuri pyjamat päälle, kun GAI-kopin isäntä viittasi minut luokseen. "Antakaa mennä", hän sanoi. Tulimme Tsernovtsyn leirintäalueelle valmiiksi pyjamat päällä.

Aamulla tulimme Stepan Nikolajevitsh Onufritshukin kotiin, mutta veljeä emme enää löytäneet. Hän oli muuttanut pois Aabrahamin helmaan. Veljet seurakunnasta kertoivat Stepan Nikolajevitshin viimeisistä vaiheista ja siitä, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun minä ja Aku puolitoista vuotta aiemmin olimme vierailleet heidän luonaan. Perhe ei tapahtumista puhunut juuri mitään, mutta Stepan Nikolajevishin tyttäret Ljubov ja Veera olivat meidän kanssamme koko Tsernovtsyssä olon ajan.

Matkaa Tsernivtsistä Romanian rajalle on alle viisikymmentä kilometriä. Romanian viisumia meillä ei ollut, mutta ei sitä tarvittukaan. Tullitarkastuskin päättyi heti, kun kerroin unohtaneeni makkarapötkön raja-aseman myymälään Ukrainan puolella rajaa.

Romaniassa auton naftapumpun liitos petti ja jäimme tielle. Auto hinattiin läheisen traktorihuoltamon pihalle, ja hajonnut osa tehtiin läheisen lentokonevarikon koneistamossa. Pysähdys merkitsi meille muutaman päivän pakollista tutustumista romanialaiseen maalaiselämään. Maksoimme hotellista, mutta traktorinkorjaajat eivät ottaneet palveluksistaan mitään korvausta.

Bulgariassa yövyimme tutussa paikassa Veliko Ternovon luostarin mökkikylässä. Seuraavana päivänä olimme jo Turkin tullissa. Turkin tulli olisi halunnut retkeilyautomme televisiosta mahtavan tullimaksun, ja niin televisio piti jättää sinne. Asia oli harmillinen, sillä juuri televisiota olin ajatellut tärkeimmäksi turkin kielen opettajakseni. Asia korjaantui pari viikkoa myöhemmin, kun tulin Ahmetin kanssa puhumaan asiasta. Televisio saatiin pois tullista, mutta Turkkiin sitä ei saanut jättää.

Turkissa oli sinne tullessamme sadonkorjuun aika. Sedat ajoi puimuria suurmaanomistajan pelloilla yöt ja päivät, ja minä opettelin turkkia. Lapset pelasivat turkkilaispoikien kanssa jalkapalloa tai joivat teetä päivällä kaupungissa ja illalla teehuoneessa.

Teehuone oli kylän sydän. Sinne keräännyttiin varhain illalla ja istuttiin aamutunneille asti. Teehuoneella puitiin kaikki asiat. Uskovan kristityn tulo muslimikylään, ja vielä perheineen, oli tapaus. Muslimien ja kristittyjen opit ja teot käytiin läpi perusteellisesti. Pahoja tekoja ja ihmeellisiä oppeja löytyi paljon kummastakin leiristä, jopa niin paljon, että useimmat kyläläisistä olivat valmiiksi panemaan nauruksi sekä oman että vieraan uskonnon ennen mihinkään sen paremmin perehtymättä.

Kylän vanhin mies, Hamit Cetinbas, oli kuitenkin eri mieltä. Hamit oli hieman lukenut Raamattua ja halusi kuulla lisää. Ja kun Hamit halusi kuulla, kuuntelivat muutkin. Minun todistukseni Jumalasta on siinä, että tunnustan Jeesuksen Herrakseni, enkä sen vuoksi kuulu kirkkoon. Kirkossa meitä Jeesuksen seuraajia sanotaan vääräoppisiksi, lahkolaisiksi ja kerettiläisiksi. Hamitin asenne teki mahdolliseksi avoimen keskustelun kaikista kysymyksistä ilman, että uskontojen vertailu olisi muuttunut tavanomaiseksi maaotteluksi islamin ja kirkon paremmuudesta.

Vietimme kesää Turkissa, pienessä kylässä lähellä Kesanin kaupunkia. Miehet tekivät töitä varhain aamuisin, ja myöhään illalla. Päivällä levättiin, oli liian kuuma. Päivähelteen aikaan tuli Ahmet, ja sanoi: Haydi, Osman, lähdetäänpäs juottamaan lehmää. Kyläläisten yhteinen laidun oli parin kilometrin päässä, niityllä, jossa ei ollut juottopaikkaa. Toimme lehmän kylän peltojen alapuolella virtaavalle purolle. Ahmet oli varovainen purolla käydessä, sanoi, että puron varrella on käärmeitä.

Kun lehmä oli juonut, se oli vietävä takaisin laitumelle. Minua kävely helteessä ei enää kiinnostanut, ja jäin makailemaan ruohikkoon. Ahmettia odotellessani muistin käärmeet. Entäpä jos nyt ruohikosta tulisi käärme, ja asettuisi rinnalleni paistattelemaan päivää. Hyi olkoon, minua puistatti jo pelkkä ajatuskin.

Valkoiset pilvenhattarat purjehtivat taivaalla omaa rataansa, ajatukset omaansa. Markuksen evankeliumin lopussa annetaan uskovan ihmisen tuntomerkit:

Minua ei ollenkaan kiehtonut ajatus nostella käärmettä pois rinnan päältä, ja rukoilin: "Herra, lähetä joku muu tappamaan se käärme".

Pian Ahmet tuli takaisin, ja tallustelimme kylään, kahvituvan avautumista odottelemaan. Istuimme portailla, kun kylän pojat tulivat juosten roikottaen suurta käärmeenraatoa mukanaan. Osman, Osman, katso miten ison käärmeen tapoimme juuri siltä paikalta, missä sinä äsken makasit!

Sedat sai viimein puintityönsä tehtyä. Hän oli hankkinut passin, ja halusi välttämättä pois Turkista. Kun hän sai kymmenen vuorokauden viisumin Kreikkaan, päätimme lähteä sinne. Kreikkaan oli tulossa myös vanhin poikani Matti. Olimme sopineet tapaamisesta Katerinin seurakunnan kesänviettopaikassa. Matti, joka oli ostanut Suomesta Interrail-rautatielipun ehti kuitenkin ennen meitä Kreikkaan. Koska lippu oli kirjoittu koko kuukaudeksi, ehti Matti käydä vielä Suomessa kääntymässä, ennen kuin hän toisella kerralla jo löysi meidät sovitusta paikasta.

Kreikassa on vain noin kymmenen tuhatta uskovaa ja niistäkin suurin osa on Turkista tulleita evankelisia uskovia. Ihmeekseen Sedat huomasi tulleensa turkkia puhuvien uskovien kesänviettopaikkaan. Aamusta iltaan Sedat selvitti asioita itselleen heidän kanssaan. Yöllä - eihän Kreikassa nukuta ennen kahta yöllä - Sedat sitten kysyi minun kantani kuulemiinsa asioihin.

Vaikka Sedatin henkilökohtainen raamattukoulu olikin tehokas, edistyminen oli hidasta. Ensimmäinen isompi asia näytti olevan se, että kreikkalaiset eivät tappaneet häntä. Kreikan ja Turkin välinen ainainen vihamielisyys oli niin syvälle syöpynyt pojan elämään, että yksin hän tuskin olisi Kreikkaan uskaltautunut. Se lämmin vastaanotto, jonka hän Katerinin uskovien keskuudessa sai, alkoi hiljalleen murtaa pojan käsityksiä maailmasta.

Kymmenen vuorokauden viisumi meni pian umpeen ja meidän oli mentävä poliisiasemalle hakemaan sille jatkoa. Seurakunta antoi suosituksen viisumin jatkolle, mutta kreikkalainen viranomainen ei viisumia jatkanut. "Olkaa rauhassa. Jos me tarvitsemme sinua, kyllä me sinut löydämme. Kun sitten poistut Kreikasta, maksat rajalla pienen sakon ja sillä selvä".

Seurakunnan kesäpaikan majoitusalueen ja meren väliin oli rakennettu tie. Tie ei vienyt mihinkään, sillä kesäpaikka oli melkein tien päässä. Autoja tiellä kulki vain harvoin, ja kaiken lisäksi tiellä oli kolmenkympin rajoitus. Silti paikka näytti vaaralliselta. Samaa oli kai ajatellut leirin päällikkökin, sillä eräänä päivänä tien ja rannan väliin ilmestyi verkkoaita. Minusta aita vain haittasi näkyvyyttä tien suuntaan ja sanoin Sedatille, että tässä vielä joku kuolee.

Seuraavana päivänä eräs äiti oli poikansa kanssa tulossa rannasta, kun poika juuri ennen porttiaukkoa karkasi äitinsä käsistä ja juoksi tielle ja suoraan auton eteen. Poika kuoli heti. Kukaan ei tehnyt mitään, kun äiti piteli elotonta poikaa käsissään. Kukaan ei rukoillut ja uskova lääkärivelikin seisoi täysin avuttomana katselijoiden joukossa. Minä yritin todistella itselleni, että en koskaan enää sano sellaista, mitä en haluaisi tapahtuvan.

Ystävien kesäpaikassa vietimme kuusi viikkoa. Lueskelin kreikkaa, ja Melan tytär Fivi auttoi minua ääntämisen opettelemisessa. Mela itse oli töissä kesäpaikan keittiöllä. Nuoremmat lapset leikkivät. Myös poikani Matti oli oppinut kreikkaa yllättävän hyvin. Olen aina ihmetellyt, miksi hän jätti kreikan opiskelun kesken. Hän keskusteli Melan kanssa paremmin kuin minä. Mutta minut onkin laitettu maantielle Nurmijärven yhteiskoulusta sellainen lappu kainalossa, jossa lukee suomi 5, ruotsi 5, saksa 4, englanti 4 ja niin edespäin.

Keväällä 1984 lopettelin sapattivuottani. Kirjani "Uusi Katekismus" oli vielä kesken, ja rukoilin: "Herra, anna minulle sellainen työ, että pärjään, mutta voin kuitenkin kirjoittaa kirjan loppuun". Herra vastasi rukoukseen antamalla työtä Asennusliike N. Lehtiseltä Raumalta, ilman läsnäolopakkoa. Niilon kanssa sovimme, että hän maksaa 3000 markkaa kuukaudessa ja lisäksi kolme kymppiä jokaiselta työtunnilta. Niilolta saimme myös asunnon, josta maksoimme, muistaakseni, pientä vuokraa. Minulla oli nyt aikaa kirjoitella ja tutkia asioita.

Samoihin aikoihin olin pannut vireille omakotitalon rakentamisen. Ja ystävät kutsuivat aivan muihin töihin: Sedat pyysi tulemaan muutamaksi kuukaudeksi Turkkiin, "koska hän kyllä ymmärtää nyt nämä hengelliset asiat, mutta ei osaa selittää niitä muille". Kreikasta Haris Karagiannis kirjoitti, että hänellä on yksi osake tyhjänä. Osake olisi minun vapaasti käytettävissäni, samoin se asiantuntija-apu, jota Hariksen vaimo Garifalia Bysantin historian erikoistuntijana olisi voinut antaa. Veljet, joiden luona kävin pari kertaa viikossa Luvialla opettamassa hebreaa, sanoivat, että koulun Jerusalemissa oleva asunto oli talvikuukausina tyhjillään, se olisi minun vapaasti käytettävissäni.

Rakentamisesta tuli taloudellinen kahle, joka sitoi minut vuosiksi kuivaan maahan. Siksi tässä kirjassa on vuosilta 1984-1987 vain vähän kerrottavaa. Töitä tein kuitenkin ahkerasti ja tulokset siitä näkyvät toisen kirjani, Katekismuksen, sivuilla. Saman työn olisi toki voinut tehdä miellyttävimmissäkin olosuhteissa, kun Monnankadun varrella Raumalla.

Matkalla Hinnerjoelle vanhan reissumersuni kytkin hajosi kesken ylämäkeä. Moottori kävi, mutta vetoa ei ollut. Keskelle ylämäkeä autoa ei voinut jättää, mutta mäen alla oli maatalo. Ohjailin auton maatalon pihaan.

Maatalon pojat olivat käteviä käsistään, ja lupasivat korjata auton. He veivät minut kotiin, ja muutaman päivän kuluttua hain auton pois. Pojat tekivät työn niin halvalla, että olin säästänyt monta satasta autoliikkeiden korjaushintoihin verrattuna.

Suomen papiston itsemurhatilastot ovat hälyttävän korkeita, ja itsemurhat koskettavat pahiten niitä parhaita pappeja. Luterilaisessa seurakunnassa työtä tekevä pappi joutuu jatkuvasti tekemään tiliä omantuntonsa kanssa siitä, miksei hän sano pahaa pahaksi. Hautajaispuheita viikoittain pitävät papit ymmärtävät aivan varmasti, että paha, katumaton ja Pyhästä Hengestä osattomaksi jäänyt ihminen menee helvettiin, vaikka kuinka komeat hautajaiset pidettäisiin. Ja jos pappi uskaltaa sanoa asiat suoraan, hänen jumalaton seurakuntansa nousee kapinaan.

Kun aloittelin perustuksen kaivua tontillani, Kodisjoen pappi tuli kohta paiskaamaan kättä ja pian papin käsi tarttui myös lapioon.

Kodisjoki on vanhaa rukoilevaisseutua. Papin mukana myös minä pääsin mukaan naapurissa pidettyihin rukoilevaisseuroihin. Kolmesataa vuotta sitten Kalannissa alkanut herätysliike oli koonnut satakunta uskovaa päivän mittaisiin seuroihin. Herätysliikkeessä pappikin saa olla itsensä, hänellä ei siellä ole mitään etuoikeutettua asemaa tai erityistä velvoitetta toisiin uskoviin verrattuna. Vanhimmat uskovat pitävät puheet ja varsinaista seremoniallista osaa ole ollenkaan. Ja mikä tärkeintä, uskova seurakunta ei vaadi pappia toimimaan omantuntonsa vastaisesti.

Kodisjoen kunta on mannersuomen pienin. Asukkaita on noin 550, mutta kuntalaiset kunnioittavat vapautta, eivätkä ole suostuneet kuntaliitoksiin. Suomi liittyi Euroopan Unioniin, mutta Kodisjoen kunta on vieläkin itsenäinen.

Kun kirkko halusi lakkauttaa Kodisjoen papinviran, lähtivät miehet yksissä toimin hierarkian huipulle kertomaan, että lakkauttakaa vaan, mutta silloin Kodisjoen seurakunta eroaa luterilaisesta kirkosta. Ja niin Kodisjoki sai pitää papinsa.

Hilkka ja Mauri olivat seurailleet elämäämme, ja todenneet meidän olevan auton tarpeessa. Kun Mauri sai työsuhdeauton, hän toi Diesel-Golfinsa meille. Ja autolle löytyi käyttöä. Vanhaan mittariin oli ehtinyt kertyä parisataatuhatta kilometriä lisää, kun auto viimein teki tenän vanhalla Moskovasta Varsovaan johtavalla tiellä. Kolja-niminen veli korjasi vielä auton ja myi sen. Rahoilla hän osti omakotitalon puolikkaan Kalugan alueen Kirovista.

Syksy Suomessa oli lämmin. Rakentelin taloa Kodisjoella ja tein satunnaisia töitä eri tilaajille. Joulukuun alussa 1986 Kone Oy:n kavereiden kanssa tulimme Zaporozhjeen, Ukrainaan vain nähdäksemme, että Ukrainassa oli ollut kovat pakkaset, sillä Dnjeprin kosket olivat jäässä. Varsinainen asiamme oli käydä Melitopolissa, suuressa alumiinitehtaassa. Tiivistempoisessa työssä ei ollut aikaa edes käydä paikkakunnan uskovia tervehtimässä. Tulimme takaisin Suomeen, ja vasta silloin Kodisjoella alkoivat ensimmäiset pakkaset. Sormet kohmeessa hakkasin kipsipahvilevyä omakotitalon seinään.

Kun joulu oli jo mennyt Suomessa, oli se Neuvostoliitossa vielä edessäpäin. Tyttäreni Leenan kanssa astuimme Moskovan junaan Helsingissä sunnuntaina 28. joulukuuta. Meillä oli liput, hotellivoutsherit ja viisumit, ja luulimme pääsevämme viettämään uutta vuotta Tsernovtsyn uskovien kanssa, mutta toisin kävi. Moskovassa meidät majoitettiin valtiollisen matkatoimiston Inturistin hotelliin. Hotellin virkailija sanoi, että me viettäisimme uuden vuoden heidän hotellissaan. Kun emme siihen suostuneet, väitti Inturistin virkailija, ettei sellaista junaa, johon meidät oli ilmoitettu, ole edes olemassa. Lopulta virkailija antoi epämääräisen lupauksen siitä, että kuitenkin pääsisimme jatkamaan matkaamme.

Odotimme päivän, mutta sitten löysin hotellista sen suomalaisen matkatoimiston toimipisteen, joka oli myynyt meidän lippumme. Soitin Intun alakerrasta matkatoimiston suomalaiselle virkailijalle, ja ilmoitin meidän lähtevän takaisin Suomeen. Rahat matkasta tulemme vaatimaan takaisin. Olin tuskin ehtinyt laskea luurin, kun Intun toisesta kerroksesta juoksi alas kasvoiltaan tulipunainen virkailija, joka jo kaukaa huusi: "Mitä te oikein raivoatte! Minä olen juuri saanut hankituksi teille paikan Moskovasta kello 0.47 lähtevään junaan."

Yöllä pääsimme matkaan, mutta uudenvuoden juhliin emme Tsernovtsyssä enää ehtineet. Tulimme ystäviemme luo uudenvuodenpäivänä 1987. Kun joulu oli mennyt, tulimme Lvoviin ja sieltä Leningradiin, nykyiseen Pietariin.

Kaksi Jehovan todistajaa seisoi ovella ja halusivat puhua. Tytöt väittivät että Jumalan nimi on Jehova. Minä myönsin asian osittain, sillä Jumala ilmoitti israelilaisille yhdeksi nimekseen Jehova (tai: Jahve). Mutta tytöt jatkoivat todistelujaan vaatimalla, että kristittyjen pitäisi myös käyttää tätä Jehova-nimeä, sanan Jumala tilalla. Väite tuntui loogiselta, mutta tyttöjen logiikka petti. Jos puhuisimme hebreaa, minäkin voisin käyttää Jumalasta nimeä Jehova. Mutta kun me nyt kerran suomea, niin Jumalasta käytetään tietysti suomen kielistä sanaa Jumala.

Tytöt eivät lannistuneet ja jouduin itse tenttaamaan tyttöjä. "Kun apostoli Paavali puhui kreikkalaisille kreikaksi, hän ei käyttänyt hebrean sanaa Jehova vaan kreikankielistä sanaa Theos. Miksi apostoli ei käyttänyt sanaa Jehova, jos se on niin tärkeä, että sen takia kristikuntaa jaetaan lahkoihin?" Mutta tähän kysymykseeni tytöt oli esivalmennettu. He vastasivat: "Uutta testamenttia on vääristelty. Paavali puhui kyllä Jehovasta, mutta Raamatun kirjoituksia on vääristelty, ja kirkon raamatussa on kirjoitettu Theos, Jumala, vaikka alkutekstissä lukee Jehova".

Nyt tytöt olivat tuoneet väitteen, joka ei ollut totta. Kerroin höynäytetyille, että Uuden Testamentin vanhimmissa säilyneissä käsikirjoituksissa käytetään sanaa Theos. Näitä käsikirjoituksia ja niiden osia on säilynyt tuhansia kappaleita, ja niitä on näytteillä ympäri maailmaa kaikissa parhaimmissa museoissa. Kun tuotte valokopion ensimmäisestä löytämästänne käsikirjoituksesta, josta löytyy sana Jehova, niin jatketaan sitten keskustelua. Tytöt sanoivat, että tähän he eivät pysty, mutta lupasivat lähettää paremmat asiantuntijat paikalle.

Parin viikon päästä ovella seisoikin jo Rauman piirin jehovalaisten paikallisjohtaja apumiehensä kanssa. Tytöt olivat selostaneet asian, kuin parhaatkin kaupparatsut esimiehelleen, ja pääsimme heti asiaan. Pyysin paikallisjohtajaa hankkimaan väitteensä tueksi pyydetyn valokopion mistä tahansa Uuden Testamentin vanhimmista kreikankielisistä käsikirjoituksista. Jos niissä käytetään Jehova-sanaa, on minun ymmärrettävä, että nimi Jehova on henkilönimi, jota ei käännetä. Jos sana löytyy kreikankielisistä teksteistä, on sen käyttö silloin suomenkielisissä raamatunkäännöksissä myös mahdollista. Lupasin ryhtyä jehova-nimen käyttäjäksi kohta, kun miehet olivat todistaneet väitteensä.

Parin viikon kuluttua ovellani seisoi jehovalaisten pääideologi Helsingistä. Mutta pyydettyä valokopiota hänellä ei ollut mukanaan. Ilman sitä meillä ei ollut paljon keskusteltavaa. Ehdotin jehovalaisille käyntiä British Museumissa tai muissa vastaavissa paikoissa. Pääideologi kertoi, että heillä on miehet, jotka voivat hankkia pyydetyn kopion. Sovimme, että palaamme asiaan, kun kopio on hankittu. Mutta jehovalaiset eivät koskaan enää palanneet ovelleni Raumalla tai Kodisjoella.

Neuvostoliiton perustajien perhe-elämä oli vähän kolhoosimaista, eikä lapsista aina voinut tietää, kuka oli kenenkin isä. Elokuussa 1988, erään illallisen jälkeen luokseni tuli mies, joka kertoi kasvaneen Madame Kollontain polvilla. Elämäntyönsä tämä mies kertoi tehneensä Wienissä, kansainvälisen atomienergiakomission Neuvostoliiton valtuuskunnan johtajana. Päätellen siitä, että mies puhui kuin maailman omistaja, arvelin, että hän on itsensä Leninin poika.

Miehelle oli minulle asiaa. Hän kertoi, kuinka välttämätöntä Neuvostoliiton on saada laivastotukikohta Intian Valtameren rannikolle. Afganistanin sota oli vasta alkua tälle suunnitelmalle. Laivastotukikohtaan piti raivata tie Afganistanin ja Pakistanin halki. Toinen laivastotukikohta tarvittiin Atlantin rannikolle Norjaan, sillä Saksa oli kuulemma liian kova pala Neuvostoliitolle. Suomen, Ruotsin ja Norjan talouskasvua mies piti suotavana, sillä se tulisi ajan mittaan palvelemaan Neuvostoliiton etua.

Minulle jäi arvoitukseksi, miksi tämä arvokas vanha herra nämä suunnitelmansa minulle kertoi. Asia ei liittynyt varsinaisiin kauppaneuvotteluihin, ja niin pidin kertomuksen omana tietonani, aina tähän asti.

Ulkolaiset saivat Neuvostoliitossa käyttää vain muutamia harvoja reittejä. Turisti ei saanut poiketa hänelle määrätyltä tieltä. Olin monta kertaa harmitellut sitä, että Suomesta Turkkiin ei päässyt suoraan Baltian maiden kautta. Oli aina kierrettävä joko Moskovan tai Läntisen Euroopan kautta. Vasta Gorban valtaantulon jälkeen avattiin ulkolaisille mahdollisuus ajaa myös Tallinnan ja Riian kautta Liettuaan. Ensimmäisten joukossa olin poikani Juhon kanssa matkalla tammikuussa 1988.

Viipurissa saimme matkallemme reittisuunnitelman, "marshrutnyi list". Siihen oli merkitty päivämäärät, reitit ja yöpymispaikat. Kokemuksesta tiesin pyytää vielä karttaa, johon sallitut reitit oli merkitty. Karttaa ei annettu, Inturistin virkailija selitti, että nyt sitä ei enää tarvita. Ajat ovat muuttuneet. Riittää, kun ajatte suorinta tietä etappien välillä. Jatkoimme matkaa.

Ensimmäisen sakkomme saimme vielä samana päivänä. Vähän ennen Terijokea on tienhaara, josta käännyttiin joko Terijoen rantatielle. Pysäytin auto Valtiollisen autotarkastuslaitoksen kopin, niinsanotun GAI-kopin kohdalle. Olin vielä nousemassa autosta, kun GAI-miliisi jo sanoi: "Rupla". "Miksi?", vastasin. "Kolme ruplaa, kun kerran pullikoit", sanoi Gai-ammattilainen. "Ja miksi?", kysyin edelleen. "Kun sinulla on pitkät valot päällä. Lähdepäs katsomaan, niin näytän". Menimme GAI-kopille. Kirjasta löytyi kohta, jossa sanottiin, että asutuskeskuksessa, jossa on katuvalaistus, ei pitkiä valoja saa käyttää. "Entä sitten?", jatkoin inttämistä. Menimme autolle,ja näytin, että minulla ei ole pitkät päällä. "Pistäpäs ne päälle", sanoi tähän GAI-ammattilainen. Panin pitkät päälle. "No nyt on" riemuitsi GAI-ammattilainen voitostaan. Minun oli maksettava.

Pari tuntia myöhemmin meidät pysäytti Leningradissa saman ammatin harjoittaja. Ilmoitin juuri maksaneeni kolme ruplaa hänen virkaveljelleen, ja sain jatkaa matkaa ilman pitkiä keskusteluja.

Kun olimme vielä ajaneet muutaman tunnin, olimme tulleet Suomenlahden etelärannikolle. Olimme kenties jo Viron puolella, vaikka sitä ei paikannimistöstä huomannut. Kilvet olivat venäjän kielisiä. Keskiyön aikaan teimme tuttavuutta uuden GAI-virkailijan kanssa. "Ajoitte ylinopeutta, 80 kilometriä tunnissa". En ollut huomannut nopeusrajoitusta, ja kysyin, oliko sellaista ylipäätänsä olemassa. Kun aikamme olimme asiasta keskustelleet, kävi ilmi, että tien ohessa oli kyltti, jossa valkoisella pohjalla on kylän nimi. Kylä tosin on niin kaukana tiestä, ettei se näy tielle. Mutta koska kylän nimi on merkitty, tarkoittaa se automaattisesti nopeusrajoitusta. Sakon paikka siis. Kymmenen ruplaa, seitsemänkymmentä markkaa sen ajan kurssin mukaan. Mutta ei sillä hyvä, se piti maksaa maasta poistuttaessa valuuttana rajalla. Ammattilainen oli suuttunut, ja kirjoitti viisumin taakse perintävaatimuksensa.

Suomessakin olen saanut sakkoja, keskimäärin yhden joka seitsemäs vuosi. Yhden sakon jokaista sataaviittäkymmentätuhatta ajettua ajokilometriä kohti. Kolareilta Luoja on varjellut viimeiset kolmekymmentä vuotta. Mutta ihme ja kumma, kun tulet Venäjälle, tuntuu kuin kaikki ajotaito olisi hukkunut se sileän tien.

Matka jatkui Tallinnan, Riian, Minskin ja Brestin kautta kohti Turkkia. Viikon ajomatkan jälkeen olimme lähestymässä Lvovin kaupunkia. Tienviitassa luki Lvov, 231 kilometriä. (Kilometrimäärä on tässä ilmoitettu muistinvaraisesti). Pari kilometriä tienhaaran jälkeen pensaasta hyppäsi mies, ja ojensi taikasauvaa. Pysähdyimme. Mies ei ollut miliisin kamppeissa, mutta ilmoitti olevansa miliisin yhteistyökumppani. Miehen ilmoituksen mukaan olimme kielletyllä tiellä ja meidän oli lähdettävä hänen mukaansa Neuvostoliiton salaisen poliisin osastolle.

Palasimme kaupunkiin. Salaisen poliisin osastolla istuskeli kymmenkunta työntekijää. Yksi heistä ryhtyi tekemään pöytäkirjaa. Kun se oli valmis, menimme varsinaisen päällikön puheille rangaistuksen määräämistä varten. Pöytäkirjan nähtyään mies raivostui. Asiakkaille varatuille riveille olin kirjoittanut oman versioni tapahtuneesta. Viipurissa minun oli käsketty ajaa nimenomaan suorinta tietä. Juuri niin olin tehnyt. Lisäksi ilmoitin, että pöytäkirja on tehtävä vähintään kahtena kappaleena. Minun tulee saada oma kappale mukaani. Muuten en allekirjoittaisi minkäänlaista versiota. Mies muuttui punaiseksi ja huusi edelleen. Ajattelin, että noin varmaan Hitlerkin huusi viimeisinä päivinään.

Pöytäkirja tehtiin kahtena kappaleena, ja allekirjoitettiin. Rangaistukseksi määrättiin sakkoa 50 ruplaa, noin 350 markkaa. Vaatimus kirjattiin taas viisumin taakse. Minulle luvattua pöytäkirjakopiota en kuitenkaan mukaani saanut. Allekirjoituksen jälkeen Salaisen Poliisin eli KGB:n mies otti molemmat paperit itselleen, ja sanoi, että saan oman paperini raja-asemalla, sitten kun olen maksanut sakon.

Muodollisuuksien jälkeen minut vietiin opettavaisesti katsomaan tienristeyksen viittaa. "Katsos nyt", opasti nuorempi salaisen poliisin virkamies. "Oikealle kääntyvän tien viitassa lukee Lvov venäläisin kirjaimin. Vasemmalle kääntyvän tien viitassa lukee Rovno venäläisin kirjaimin, mutta myös Lvov, latinalaisin kirjaimin. Ulkolaiset eivät saa lukea venäläisiä viittoja, heidän pitää lukea latinalaisin kirjaimin kirjoitettuja tienviittoja. Ulkolaisten tulee ajaa Lvoviin Rovnon kautta."

Pari päivää Lvovissa kului nopeasti tuttavien luona. Lvovista seuraavalle etappipaikalle Tsernovtsyyn oli matkaa alle kolmesataa kilometriä. Neuvostovenäläisen matkatoimisto Inturistin määräysten mukaan ulkolainen matkailija ei saanut ajaa maassa enempää kuin 500 kilometriä päivässä. Hotellit on tilattava ja maksettava etukäteen. Niin olimme tehneetkin. Meillä oli hotellivoutseri myös Tsernovtsyä varten, kun läksimme Lvovista.

Olimme ajaneet parikymmentä kilometriä, kun paikallinen GAI muutti Neuvostoliiton konsulaatissa Helsingissä, Inturistin Moskovassa ja Inturistin Viipurissa hyväksymän matkasuunnitelman. Hän ilmoitti, että ulkolaisten on ajettava Hmelnitskin kautta. Hmelnitskin kautta matka Tsernovtsyyn piteni näin kertaheitolla yli viisisataa kilometriä. Kerroin GAI-ammattilaiselle, että olen ennenkin ajanut Lvovin ja Tsernovtsyn välin suoraa tietä pitkin, miksi siis lähteä kiertämään? Kaiken lisäksi paperini oli tehty juuri tälle suoralle reitille. Mies soitti jonnekin, kertomansa mukaan Lvovin KGB:lle, ja määräsi meidät kiertotielle.

Ilta oli jo hämärtynyt, kun otimme kyytiin liftarin, keski-ikäisen miehen. Mies oli ollut viettämässä iltaa sotaisessa seurassaan, ja hiukan päihtyneenä jatkoi jutusteluaan meidän kanssa. Hän kyllä väitti vähän pelkäävänsä meitä, mutta puhumisen pakko voitti.

Miehen mielestä venäläisten olisi päästävä vapaiksi juutalaisten ja muiden tummaihoisten orjuudesta. Venäläiset eivät ole koskaan hallinneet itse itseään, julisti mies. Nyt, kun muistelen miehen uhoa, en voi olla yhtymättä hänen sanoihinsa - mies ei hallinnut itse itseään. Viina hallitsi häntä. Ja Venäjää.

Olimme ajaneet jo noin 700 kilometriä, kun yhdessä pikkukaupungissa paikallinen miliisi pysäytti meidät ja määräsi meidät yöpymään hotellissa. Emme suostuneet. Miliisi oli sitä mieltä, että ulkolaiset eivät saa ajaa autolla yöllä, ja siksi meidän on yövyttävä. Emme suostuneet. Tilanne kuitenkin laukesi, kun miliisiauton radiosta kuului jonkinasteinen hätäkutsu. Renkaat ja pillit ulvoen miliisi poistui paikalta ja mekin häivyimme vähin äänin.

Tsernovtsyyn oli matkaa jäljellä vielä noin sata kilometriä, kun uusi GAI-yrittäjä pysäytti meidät. Hän vei meidät hotelliin ja määräsi yöpymään. Meillä oli hotellivoutseri Tsernovtsya varten, mutta se ei kelvannut. Toisaalta Tsernovtsyn voutseri oli päivätty, ja sen käyttö myöhempänä ajankohtana oli epävarmaa. Meiltä vaadittiin rahaa, ja sitä en suostunut antamaan. Nukuimme autossa. Automme viereen GAI asetti konepistoolilla varustetun sotilaan meitä vartioimaan. Yö oli kylmä. Aina kun auto jähtyi, käynnistin moottorin hetkeksi, sitten nukuimme taas vähän aikaa. Aamulla, kun alkoi sarastaa, konepistooliherra ilmoitti, että menkää. Ja mehän menimme.

Tsernovtsyssä meidän oli majoittauduttava hotelliin, sillä ilman hotellivoutsereita emme olisi saaneet viisumia. Päivät vietimme ystäviemme luona, mutta hotellin korkea hinta pani meidät liikkeelle jo parin vuorokauden kuluttua.

Viidentoista vuorokauden kuluttua Suomesta lähdön jälkeen olimme Neuvostoliiton ja Romanian tutulla rajalla. Ajatus nopeasta, suorasta tieyhteydestä Suomesta etelän lomakohteisiin oli hylättävä lapsellisena, ainakin toistaiseksi. Matkaan, joka linnuntietä on 960 kilometriä Tallinnasta mitattuna, oli meiltä mennyt kahdeksan ylipitkää ajopäivää. Ja Turkki oli vielä kaukana, kun rajalla ryhdyimme maksamaan sakkoja. Reitti ei ollut myöskään halpa. Yli neljänsadan markan sakkojen lisäksi jouduimme maksamaan surkeista hotelleista muutamia tuhansia markkoja. Ja silti olimme viettäneet yhden yön autossa, vartioituna, konepistoolimies vieressämme.

Sakkoja keräämässä oli nuorehko nainen. Sitä pöytäkirjaa, jonka KGB:n upseeri oli luvannut toimittaa rajalle, ei ollut. Selitykseksi virkanainen sanoi, että "Kun meillä on seitsemänkymmentä vuotta harjoitettu laittomuutta, on turha luulla, että se parissa vuodessa loppuisi." Silti olin matkaan tyytyväinen. Olimme tavanneet ystäviämme Minskissä, Lvovissa ja Tsernovtsissa.

Romanian kirppusirkus

Romaniassa oli pakko vaihtaa säädetty määrä dollareita maan valuutaksi. Kun illalla tulimme Romanian ja Bulgarian rajalle, oli meillä melkein kaikki Romanian raha vielä käyttämättä. Päätimme Juhon kanssa mennä paikalliseen hotelliin.

Päältäpäin hotelli näytti kunnolliselta, mutta huoneissa oli kylmä, arviolta noin plus neljä astetta. Seuraava ongelma paljastui, kun kävimme vuoteisiin: Patjassani oli keskikohdassa valtava aukko. Sen tukin huovilla. Ja sitten nukkumaan.

Olimme tulleet hotelliin puoli yhdeltä yöllä ja viideltä lähdimme. Nukkumisesta ei tullut kerta kaikkiaan mitään. Hetken kuluttua olimme jo rajalla, jossa tapasimme yllättäin suomalaista diplomaattikuntaa matkalla Istanbulista Bukarestiin.

Ylitimme Tonavan ja kuudelta aamulla olimme jo Bulgarian puolella, kahvilassa, isot höyryävät kahvikupit kädessä ja suuret voileivät lautasella. Päivä se on tämäkin päivä, saattoi jo melkoisella varmuudella sanoa. Poika katseli käsiäni ja kysyi: "Mitä punaisia näppylöitä sinun käsissäsi on?" Lutikan puremiahan ne olivat.

Olimme Juhon kanssa viipyneet muutaman päivän Bursassa, tutun metsänvartijan luona Uludagin vuorella, ja palailimme takaisin Välimeren rannikolle. Minulla oli Sedatin osoite, ja löysimmekin hänet kotoa perheensä luota Ayvalikista, kaupungista, jota Raamatussa kutsutaan Edremitiksi.

Kirjeissään Sedat oli kertonut uskoontulostaan ja siitä, että hän oli joutunut muuttamaan pois kotoaan sen jälkeen, kun oli tullut uskoon. Kylän väki oli vaatinut vaimoa jättämään miehensä, koska tämä oli luopunut entisestä uskonnostaan. Vaimo oli tehnyt oman ratkaisunsa siten, että lähti kuitenkin miehensä matkaan. Nyt he asuivat vaimon kotikaupungissa meren rannalla.

Sedat kertoi, että kastamista ei oltu suoritettu. Joku ortodoksipappi olisi hänet laittanut ensin omaan kouluunsa, mutta siihen Sedat ei ollut suostunut. Jotkut toiset olisivat halunneet tehdä kastetilaisuudesta suurta propagandaa, mutta sekin oli ollut Sedatille vastenmielistä. Lupasin kastaa heidät seuraavana aamuna, ennen kuin tasan kello kymmenen aamulla lähdemme Juhon kanssa taas jatkamaan matkaa.

Heräsin aamulla, kun kello oli jo yhdeksän. Isäntäväen huoneessa vielä nukuttiin. Vasta vähän ennen kymmentä Sedatin vaimo tuli valmistamaan aamiaista. Söimme aamiaisen, jonka jälkeen Sedat olisi ollut valmis kasteelle. En kuitenkaan suostunut: Määräaika oli ohi, ja me jatkoimme matkaa.

Jonkin aikaa kotiintulomme jälkeen meille soitettiin. Sedat oli hakenut viisumia Suomeen ja viranomaiset halusivat varmistua kutsun aitoudesta. Kun hän varhain keväällä saapui, olivat jäät merestä jo lähteneet. Kastoin hänet meressä Rauman edustalla.

Ystäviemme Paschaliksen ja Melan lapset tapasimme kotonaan Katerinissa. Paschalis oli kuollut jo useita vuosia sitten ja nyt emme tavannut enää Melaakaan. Uutiset kuulin pojilta. Sisar Mela oli sairastunut rintasyöpään ja pian hänkin oli oleva poissa. Ymmärsin hyvin sen lahjan velvoitteet, jonka he olivat meille edellisen matkan aikana antaneet, mutta en pystynyt auttamaan. Olin aivan yhtä köyhä, kuin ystävänikin. Tai ehkä hieman köyhempi, jos muutkin arvot, kuin raha otetaan lukuun.

Käytyämme tervehtimässä Georgea jatkoimme matkaamme Thivaan, jossa ystävämme Haris harjoitti lääkärintointaan ja toimi samalla pienen seurakunnan saarnaajana yhdessä isänsä kanssa. Vain muutaman päivän pystyimme käyttämään hyväksemme Hariksen ja Garifalian vieraanvaraisuutta, vaikka hän oli tarjonnut käyttöömme toisen asuntonsa koko talveksi.

Kreikasta ajoimme Strumicaan, Makedoniaan. Helmikuun ilta vuonna 1988 oli jo pimentynyt, ja mietin itsekseni, miten löydän perille Pop Dimitrov-kadulle. Muistin kyllä osoitteen, mutta kykyni muistaa yksityiskohtia näkemästäni on heikko. Strumicassa olin käynyt jo monta kertaa, mutta käsitystä siitä, mistä suunnasta kaupunkia katua piti etsiä, ei ollut syntynyt. Rukoilin Herraa opastamaan meidät ystäviemme luo.

Ajoimme päätietä, kunnes tien vasemmalla puolella havaitsin linja-autoaseman. Tämän täytyy olla keskusta, päättelin. Tien ylitys oli vasemmalle ei käynyt päinsä, mutta menosuunnassa oikealla oli kapakka. Poikkesin kapakkaan kysymään neuvoa. Esitin kysymykseni baarimikolle, mutta kysymykseeni vastattiin takaani, pöydästä. "Mikä on talon numero? Kerroin numeron, ja vielä senkin, kuka talossa asuu. Mies oluttuopin takana sanoi asuvansa samalla kadulla, ja hyvin tuntevansa ystäväni. Mies kertoi olevansa ystäväni asiakas.

Istuimme autoon, ja parin kilometrin ajelun jälkeen olimme perillä. Cligor Cekov tuli ovelle. Oppaana toiminut naapuri kertoi, miten tapasimme. Kun menimme sisään, kertoi Cligor, että kaupungin psykiatrina hän joutuu usein tekemään töitä pitääkseen lievästi alkoholisoituneen naapurinsa työkykyisenä.

Vietettyämme yön ystävien luona Strumicassa, Makedoniassa, ajoimme suoraan Sassnitsiin Unkarin, Tsekkoslovakian ja Itä-Saksan kautta. Kolmekymmentä kahdeksan tuntia ja kaksituhatta kolmesataa kilometriä, pysähtymättä. Laivalla nukuimme muutaman tunnin, ja tulimme Ruotsiin. Aamiaispöydässä Ruotsin puolella sanoin Juholle: "Ne alkaa nämä tämänkertaiset kärsimykset olla taas takanapäin"

Matkan jälkeen katselin televisiosta jääkiekko-ottelua. Suomalaiset ja venäläiset olivat pelaamassa loppuottelua joissakin suurissa kilpailuissa. Peliä katsellessa mieleeni tuli ovela kysymys. "Sinähän et ole saanut mitään kompensaatiota niistä matkalla kärsimistäsi vääryyksistä. Mitä haluaisit? Sangen varomattomasti vastasin: "Voitto". "Voitto vai kultamitali", kysyi kysyjä. "Voitto riittää niistä vaivoista", ajattelin. Suomalaiset voittivat, mutta maalisuhteen perusteella kultamitali meni sivu suun.

Joulupäivänä 1988 tulin Helsingin rautatieasemalle. Junasta nousivat Stepan Nikolajevitsh Onufrijtshukin tyttäret Ljuba ja Vera. Joulupäivän liikenne oli hiljaista ja iltahämärissä tulimme Rauman seudulle. Laitilan ja Kodisjoen karua maalaismaisemaa koristi uusi, puhdas lumi ja punaiseksi maalattujen maalaistalojen pihapuita hämärässä illassa loistavat jouluvalot.

Ensimmäinen huomio, jonka sisaret tekivät Suomesta, oli poliisien puuttuminen. Kukaan ei pysäytellyt meitä matkalla, eikä tien vieressä näkynyt miliisin vartiokoppeja. Sisaret tunsivat tulleensa ulkomaille. Sitä, että kotimme Kodisjoella oli varsin vaatimaton, sisaret tuskin huomasivat. Myös naapurimme ottivat tytöt hyvin vastaan, sillä siihen aikaan ei neuvostoliittolaisia vieraita paikkakunnalla juuri näkynyt.

Kun telakalla kerroin vieraistani siellä tarkastajina toimiville venäläisille, olivat nämä ihmeissään. Puhuiko Gorbatshev tosiaan totta? Ennen Gorbaa venäläiset olivat päässeet ulkomaille vain ryhmissä tarkan valvonnan alaisina tai työmatkoille. Mutta sisaret olivat tulleet yksin, yksityisvierailulle. Asia oli ennenkuulumaton. Kun tapausta oli hetken pohdittu, sanoi eräs tarkastajista: "Kevään ensimmäiset pääskyset ovat tulleet".

Vietimme joulua Kodisjoella, kun Hilkka sisar soitti Porista: "Kari perheineen on joutunut auto-onnettomuuteen ja on viety Jyväskylän keskussairaalaan tajuttomana". Karin jalat olivat poikki ja kasvot ruhjoutuneet. Sanoin lähteväni katsomaan Karia sairaalaan kahden päivän kuluttua. Kun olin laskemassa luuria paikalleen, muistin unen, jonka Kari oli kertonut vuosia aiemmin. Unesta tiesin, että Kari jää eloon.

Kun Kari tuli uskoon, hän ei ollut luopunut tavastaan kiroilla. Ilmeisesti hän osasi sadatella niin mahtavasti, että oli sääli jättää taitoa käyttämättä. Mutta Herra antoi Karin nähdä unen, jossa häntä vietiin jalat edellä poltto-uuniin, sellaiseen, jossa saksalaiset polttivat juutalaisia. Kari heräsi omaan huutoonsa, kun jalat olivat jo liekeissä.

Unen nähtyään Kari lakkasi kiroilemasta. Silloin Herra antoi toisen unen. Uudessa unessa Herra lupasi, että Kari saisi jäädä eloon; vieläpä jalkansakin hän saisi pitää.

Kun tulimme Ljuban ja Veran kanssa Jyväskylään, oli Kari jo siirretty Helsinkiin, kirurgiseen sairaalaan. Karin murskaantuneet jalat oli liitetty yhteen noin 10 tuntia kestäneen operaation tuloksena. Tosin ne olivat jääneet kahdeksan senttimetriä entistä lyhyemmiksi. Toinen samanlainen leikkaus suoritettiin pari viikkoa myöhemmin Helsingissä, jossa japanilainen karvokirurgi hääkuvan perusteella rakensi Karille kasvot entisen kaltaisiksi.

Väinö oli tekemässä omakotitaloonsa elintasosiipeä, kun Ljuban ja Veran kanssa ajoimme hänen pihaansa Joutsaan. Väinö on vuonna 1907 syntyneen isäni, Kotniemen Arvin koulukaveri, armeijakaveri ja rippikoulukaveri. Isä-Arvi kehui mielellään, kuinka vaatimatonta hänen elämänsä kolmikymmenluvun Karjalassa oli. Ei ollut pulloa taskussa eikä pyssyä toisessa. Ei ollut heilaa kainalossa eikä toista heilaa toisessa kainalossa. Mutta kun vuodet vierivät, isäpappa alkoi pärjätä. Nyt minä alan pärjätä jo kaikille, sanoi isäpappa kahdeksankymmentä vuotta täytettyään. Ne alkaa olla muut haudassa.

Väite ei ollut aivan oikea. Himasen Väinö pärjäsi vielä paremmin. Herra oli pitänyt Väinön terveenä ja iloisena. "Onks tää siu vaimois?" kysyi Väinö, kun esittelin Ljubaa ja Veeraa hänelle. Kuultuaan, että sisaret olivat Neuvostoliitosta, Väinö kertoi vasta käyneensä Petroskoissa laulamassa kuoron mukana.

Väinö oli ollut minulle tärkeä jo pikkupojasta asti. Kymmenvuotiaana asuin Joutsassa Hilja ja Pekka Pöystin luona, Väinön naapurissa. Hilja, Pekka ja Väinö olivat läheisimpiä kuin omat vanhemmat, joiden keskenäinen riitely oli niin aikaavievää puuhaa, ettei lapsille enää riittänyt aikaa. Väinön luo on hyvä poiketa 1950-luvulla ja vielä 1990-luvullakin hänellä oli hengellistä jaettavaa. Väinö on perususkova, jonka ystävällisyyttä lahkorajat eivät kahlinneet. Mies Pyhän Hengen johdossa ei tarvitse maailmanneuvostoja noudattaakseen Jumalan tahtoa.

Kun Väinön ikä lähenteli yhdeksääkymmentä vuotta, hänen rakas vaimonsa sairastui. Vuosia Väinö toimi omaishoitajana kotonaan. Väinön kaltaisilla miehillä on aina työtä ja varmaan sitä varten Herra antoi palvelijansa säilyä terveenä korkeaan ikään saakka.

Rauma-Repolan telakoilla rakennettu rapulaivaksi kutsuttu tehdasalus f/s Sodruzhestvo oli tullut perille Kauko-Itään ja aloittanut työnsä Kamtshatkan niemimaan tuntumassa, kun kuusitoista miestä lähti 22. maaliskuuta 1989 avustamaan ja opastamaan neuvostoliittolaista miehistöä aluksen käyttöönotossa.

Lensimme Moskovan kansainväliselle lentokentälle Sheremetjevoon, josta siirryimme lähes sadan kilometrin päähän Domodedovoon, josta Venäjän Kauko-Idän kotimaan reittejä hoidellaan. Epämääräisen odotuksen ja kahdeksan tunnin lentomatkan jälkeen olimme Habarovskissa, Kiinan rajalla, mutta vielä satojen kilometrien päässä Tyynen Valtameren rannikosta. Loppumatka oli kuljettava junalla. Vuorokauden ajan saimme katsella harmaita maalaiskyliä, joihin tutustuminen tavalliselle ulkolaiselle vielä vuonna 1989 oli ylen vaikeaa.

Tietoni Venäjän Kauko-Idästä olivat vähäiset, ja ne perustuivat lähinnä Arsenjevin päiväkirjoihin goldimetsästäjä Derzu Uzalan seurassa. Sata vuotta sitten kirjoitettu kirja antoi ehkä oikean kuvan näkemistämme maalaiskylistä, mutta alueen suuret kaupungit, Vladivostok, Nahodka ja Habarovsk olivat sen jälkeen kasvaneet todellisiksi suurkaupungeiksi. "Sivistys" oli myös vienyt parhaimman puuston Sihote Alin vuoristosta ja harventanut rajusti kuuluisien lumileopardien lukumääriä. Onneksi näitä suuria kaupunkeja oli vähän, ja valtaosa Siperiaa elää yhä samalla tavalla kuin sata vuotta sitten.

Tyynen meren rannikolle Nahodkaan tulimme lauantaina 26. maaliskuuta. Hotelli löytyi helposti ja hotellista meidät löysi tilaajan edustaja, joka pyysi meitä odottelemaan, kunnes kuljetus merelle järjestyisi. Meille jäi kylliksi aikaa tutustua kaupunkiin, satamaan ja neuvostoliittolaiseen elämänmuotoon yleensä. Minä löysin kaupungin laitamilta sympaattisen pienen seurakunnan, jonka parissa tunsin olevani kuin kotonani.

Yhteysalus tuli, ja toinen huhtikuuta ohitimme Kunashirin saaren Kurilleilla. Pojat kuvasivat innokkaasti Djadja-nimistä tulivuorta, mutta minä säästin vielä filmejä tulevan varalle. Viides huhtikuuta oli kamera kaivettava kassista, sillä silloin näkyviin ilmestyi matkamme kohde, f/s Sodruzhestvo lukuisten pienempien kalastusalusten lilluessa sen lähiympäristössä kalaparvien päällä.

Matkan kestoksi oli arvioitu useita kuukausia, ja lopulta muutamat retkeläisistä jäivät laivalle jopa puoleksi vuodeksi. Noin puolet joukostamme oli saksalaisten kalatehdaslaitteiden toimittajia ja loput laivan ja laivalaitteiston rakentajia Suomesta ja yksi ruotsalainen, aluksen kuuden nosturin toimittajan edustajana.

Laivalla oli viisisataa työntekijää, niistä noin sata merimiehiä, remontti- ja korjausmiehiä, työnjohtoa, konttorihenkilökuntaa, lääkäri ja sairaanhoitajia, varastomiehiä sekä parisataa naista, jotka käsittelivät kalaa tehtaan puolella ja pakkaamossa.

Alus pyysi talvella mintaita, turskan sukuista vähärasvaista kalaa, jota Neuvostoliiton aikana käytettiin pääasiassa vankileirien muonituksessa. Keväällä lilluttiin Kamtsatkan rapujen, katkarapujen kotiseudulla, ja kesällä alus siirtyi Tyynenmeren ivasi-sillin liikkeiden mukana etelään niin, että kesäkuun vietimme jo Hokkaidon saaren luona Tyynellä valtamerellä.

Osa joukosta oli jo lopettanut työnsä, mutta kapteeni ei ollut halukas järjestämään kuljetusta maihin peläten, että aluksen työväki karkaa sen siliän tien. Kaksi saksalaisistamme oli kuitenkin sairastunut, ja kun saksalaiset ottivat yhteyttä omaan konsulaattiinsa, järjesti kapteeni hyvin nopeasti laivan, joka vei saksalaiset potilaat maihin. Myös ensimmäiset suomalaiset pääsivät lähtemään. Minä pääsin lähtemään 15. heinäkuuta, ensin f/s Zhitnikoville, ja sieltä maihin. Kotonani Kodisjoella meillä oli ukrainalaisia vieraita Lvovista, ja minun oli pidettävä kiirettä, että edes näkisin vieraani, ennen kuin nämä lähtisivät kotiin.

Laivan viisisataa työntekijää olivat tulleet eri puolilta Neuvostoliittoa. Moni oli tullut merelle kerätäkseen rahaa asunnon tai auton ostoa varten.

enemmän tai vähemmän sukulaisia keskenään. Kun vietimme aluksen lääkärin 25-vuotispäiviä, hän kertoi, että muutamille aluksen naisista on abortti tehty jo kaksikymmentä kertaa. Nuorta lääkäriä vaivasi toimiminen sikiönlähdettäjänä ja hän sanoikin: "Osmo, sinä varmaan pidät minua kaikkein syntisimpänä ihmisenä koko laivalla".

……. Täydennä , 4 kuukautta …

Laivan ylikonemestariin olin tutustunut jo Raumalla, ja nyt meillä oli hyvää aikaa jatkaa tarinointia. Ja olihan meillä murukahviakin, millä sai vaihdettua äitelän ruuan maun karvaan murukahvin makuun.

Ylikonemestari Kornevin anoppi oli stundisti, Länsi-Ukrainaan levinneen herätysliikkeen kasvatti. Anopin usko oli jäänyt miehelle arvoitukseksi, jota hän nyt minun avullani yritti selvittää. Miksi uskovan pitää olla niin rajoitteista, ettei saa edes telkkaria katsoa? Yritin selittää, että uskovaa ei mikään kiellä katsomasta telkkaria, mutta mikään ei myöskään velvoita meitä katsomaan saastaa. Vastaväitteenä esitetty huomautus siitä, että onhan siinä katkaisin, ei muuttanut kantaani, vaan väitin, että ohjelman tulee olla aina puhdasta kuin vesijohtovesi. Jos kerrankin meidän hanasta tulee paskavettä silmille, kuin olen suihkussa, ei hana riitä. Koko järjestelmä on korjattava, ennen kuin minä vapaaehtoisesti menen siihen suihkuun.

Kahvituokiomme jatkuivat lähes joka päivä. Anopin usko oli pannut miehen ajattelemaan asioita enemmän kuin niissä piireissä on tapana. Mutta mitä mieltä olen venäläisistä? Tuttavani mielestä venäläisillä on laaja sydän, mutta armenialaiset, eestiläiset ja tataarit ovat ahdasmielisiä. Väitteitään ylikonemestari todisteli sillä, että armenialaiset eristäytyvät omaksi porukakseen, vaikka osaavat venäjää ja eestiläiset siirtyvät ravintolassa eri pöytään, jos venäläinen istahtaa pöydän ääreen. Millaisia suomalaiset ovat? Millaisiako me olemme? No, en minä kaikista tiedä, mutta jos varastat minulta vaikkapa vain polkupyörän, niin tuskinpa juon sinun kanssasi kahvia näin tuttavallisessa ympäristössä. Eestiläisiltä on sentään viety koko kotimaa.

Ylikonemestari kysyi, voisinko kutsua hänen kauniit tyttärensä käymään Suomessa. Sitä en voinut tehdä, sillä kotiini kutsuin vain uskovia ihmisiä. Mieleeni ei tullut edes kysäistä, olivatko tyttäret ehkä uskovia. Uskovan isoäidin kasvatus on ehkä tuottanut hedelmää, mene ja tiedä.

Laivojen kipparit eivät elä vanhaksi missään. Kapteeni Emeljanov valmistautui siirtymään eläkkeelle, vaikka ikää ei miehellä paljon ollutkaan, ehkä viisikymmentä vuotta. Kapteenin on noustava sillalle aina, kun tilanne - sumu, merenkäynti, liikkuminen vaarallisilla vesillä, tulo satamaan tai kun henkilökunnan tai tekniikan puutteet sitä vaativat. Kapteeni vastaa kaikesta. Emeljaanovin fysiikka oli kestänyt merellä oloa sangen hyvin, hän oli pienikokoinen, eikä liian lihava, kuten monet kolleegansa. Kuitenkin hän arveli kuolevansa muutaman vuoden kuluttua eläkkeelle pääsemisensä jälkeen.

Sillalla kuuntelimme Gorbatsovin pitkiä puheita. Gorbatsov maalaili ruusuisia tulevaisuudenkuvia siihen vanhaan neuvostotyyliin: "enemmän parempia tavaroita halvemmin hinnoin" mutta se ei enää mennyt perille. Dalmoreproduktin kapteenit suunnittelivat vastatoimia. Päällikköperämies, joka myös oli kuunnellut Gorban juttuja, tokaisi äkeissään: "Ainut ratkaisu Neuvostoliiton ongelmiin on atomipommi Moskovaan". Ja Emeljanov jatkoi: "Ja muutenkaan Moskovalla ei ole mitään tekemistä tällä puolella Uralin".

Monet suomalaiset tuntevat Jashan, juutalaisen uskovan suutarin Pietarista. Jasha oli alkanut pitää herätyskokouksia Uskonnon ja ateismin museon edessä Leningradissa silläkin uhalla, että hänelle kävisi kuten niin monelle muulle ennen häntä. Mutta kolmannesta internationaalista oli jo puhti poissa. Jasha sai jatkaa kokouksiaan myös siksi, että monet Suomen uskovat olivat valppaana väkijoukon seassa seuraamassa miliisin otteita.

Suutari Jashan pieni asunto oli miltei aina täynnä kulkijoita. Myös minun ukrainalaisilla vieraillani oli tapana yöpyä Jashan luona Suomen matkoillaan. Kaikki uskovat tunsivat olevansa tervetulleita hänen kotiinsa, vaikka tuloksena olikin tungos. Jasha ja hänen vaimonsa sietivät tungosta, koska he rakastivat Jeesusta.

Teuvo, Väinö ja Rauha olivat kutsuneet minut mukaansa tulkiksi Minskiin ja matkalla poikkesimme Jashan luona. Teuvo oli hoitanut viisumit ja kutsut, ja vieläpä matkaliputkin. Se olikin hyvä, sillä minä olin aivan rahaton. Taskussani oli vain kymppi, kun ylitimme Venäjän rajan.

Tuomari …

Lvov …

Tsernovtsy …

Junamatka Tsernovtsystä Pietariin kesti 29 tuntia. Maria Ivanovna laittoi runsaat eväät, ettei matkalla tulisi nälkä. Nälkä ei tullutkaan ja myös teetä juotiin ahkerasti. Ongelma olikin siinä, että junan vessat olivat likaisia. Niitä käytettiin aasialaiseen vessan tapaan, saappaat jalassa noustiin pytyn reunalle, mikä näkyi jäljistä ja tuntui hajuna.

Illansuussa juna tuli Pietariin. Otin taksin, ja tulin Moskva-hotellin eteen katsomaan, olisiko vielä joku lähdössä Suomeen. Ei ollut. Hotellin neuvontapisteessä kerrottiin, että jos pidät kiirettä, ehdit vielä lentokentälle ennen Finnairin lennon lähtöä. Toinenkin vaihtoehto oli mielessäni. Tunsin uskovan juutalaisen suutarin Jashan. Monta kertaa ennenkin olin käyttänyt hyväkseni Jashan vieraanvaraisuutta. Mitä tehdä? Kun tunsin, että Herra siunaisi kummankin vaihtoehdon, päätin lähteä Suomeen lentäen. Otin taksin, ja olin kentällä hyvissä ajoin. Minun oli päästävä vessaan.

Lento oli täyteen buukattu, eikä siihen enää myyty lippuja. Rukoilin, ja Herra sanoi, että mene jonoon, äläkä puhu sanaakaan venäjää. Seisoin jonossa kunnes tiskille ilmestyi lentokoneen suomalaista henkilökuntaa. Stuertti selitti, että koneeseen on ylibuukattu 4 henkilöä ja lisäksi joltakin toiselta vuorolta pitäisi ottaa vastaan Mustalta mereltä tulevia lomailijoita. Jäin odottamaan jonon hännille. Minuun viitaten venäläinen virkailija sanoi suomalaiselle kollegalleen, että aja se pois, kun paikkoja ei kerran ole.

Stuertti häipyi, mutta tuli takaisin. Kaikki kentälle ilmaantuneet olivat päässeet koneeseen, ja kone oli täysi. Hän lupasi kuitenkin kysyä perämieheltä, olisiko mahdollista antaa minulle lentoemännän paikka; siinä tapauksessa lentoemännän pitäisi istua nousun ja laskun ajan kääntöistuimella. Hetken kuluttua stuertti tuli taas takaisin, ja sanoi kaiken olevan järjestyksessä. Yksi koneen matkustajista oli sylivauva. Vauva sai istua vanhempiensa sylissä, ja minä pääsin koneeseen, ihan tavalliselle paikalle. Ostin lipun ja ehdin koneeseen siinä missä muutkin. Lento Pietarista Helsinkiin kesti parikymmentä minuuttia ja vielä hetki, niin olin poikani luona Otaniemessä.

Kun tulin Raumalle, sain kuulla, että yksi meikäläisistä, Ihodessa asuva sisar, oli ollut käymässä Jashan luona Pietarissa. Jos olisin mennyt Jashalle yöksi, olisin seuraavana aamuna päässyt hänen autossaan kotiin. Mutta Herra oli alun alkaen ilmoittanut, että molemmat ajattelemistani mahdollisuuksista käyvät.

Saavuimme Harrin kanssa Habarovskiin 31.10.1989 ja jatkoimme matkaa ensin junalla Nahodkaan ja sieltä laivalla f/s Piotr Zhitnikoville, joka oli Japanin merellä, sadan kuudenkymmenen mailin päässä rannikolta Japanin suuntaan. Odotteluaika Nahodkassa jäi parin päivän mittaiseksi, mutta ehdin toki käydä tervehtimässä ystäviäni rukoushuoneella ja Pavel Orlikin kotona.

Olin ehtinyt tutustua f/s Pjotr Zhitnikovin miehistöön jo Raumalla, kun laivaa vielä rakennettiin, sekä edellisen matkan lopussa. Harrin tehdessä töitään, minä sain suurimman osan ajasta viettää tehtaalla ja miehistön seurassa. Myös uusia tuttavuuksia syntyi. Laivan väkeä viihdyttämään oli hommattu orkesteri- ja tanssiryhmä, jonka jäsenistä armenialainen Nina ja venäläinen Oksana lupasivat seurata jatkossa Johtaja Jeesusta.

Kuukauden lopulla työt oli tehty ja me pääsimme kotimatkalle. Laiva oli silliparvien perässä kulkenut Korean rannikon tuntumaan, josta me saimme tulla maihin pikkuisella troolarilla. Meri oli myrskyinen, mutta selvisimme silti elävinä rantaan. Nahodkassa suoritetun pysähdyksen jälkeen tulimme taas Habarovskiin ja sieltä lentäen Moskovaan. Suomeen saavuimme joulukuun 2. päivänä 1989.

Kun ensimmäisen kerran saavuin Novgorodiin, se oli kuin avoin ulkoilmamuseo tuhannen vuoden takaa. Vanhat kirkot, Novgorodin kreml, hiljaa virtaava Olhavanjoki ja kaupungin takana siintävä Ilmajärvi ei tuntunut kuuluvan lainkaan nykyaikaan. Silloin elettiin vuotta 1967. Edes jääkaapit eivät vielä silloin olleet tulleet Novgorodiin. Söimme tuuman paksuista pihviä kaupungin parhaassa hotellissa. Elokuinen päivä oli kuuma, ja pihvi oli alkanut vähän haista. Sen päälle pantiin lujasti maustetta, joka poltti suun. Pihvi syötiin loppuun ja suu huuhdeltiin shamppanjalla. Käytännön kokemus opetti, mihin mausteita tarvitaan: jos ei ole jääkaappia, käytetään paksummalti piparjuurta.

Novgorod sijaitsee Suomen rajalta vain vajaan neljänsadan kilometrin päässä. Muutama vuosi ensimmäisen käyntini jälkeen kokosin porukan, ja tulimme linja-autolla Novgorodiin. Nyt oli pääsiäinen, ja kun kysyin, missä uskovat kokoontuvat, meille neuvottiin ortodoksikirkko. Kirkko oli tupaten täynnä, vaikka ortodoksit viettivät vasta palmusunnuntaita. Minulla ja ystävilläni oli mukana pieniä evankeliumikirjasia, jotka annoimme kirkon portailla seisoville ihmisille. Mutta kirjasia oli liian vähän. Kaksikymmentä pikku vihkosta ei riittänyt alkuunkaan. Vaikka porukassamme oli viisi tai kuusi uskovaa, ja kaikilla oli jotakin tuomista, jäi suurin osa kirkkoväestä ilman ainuttakaan kirjasta.

Muutamat ystävistäni olivat jättäneet osan tuomisistaan hotellihuoneeseen, ja kävivät hakemassa ne. Kun he tulivat takaisin kirkolle, heidät pidätettiin. Virkapukuiset tulivat minulta kysymään, miksi porukassa on sellaisia, jotka tuovat Raamatun osia mukanaan Venäjälle. Vastasin, että lahjoiksi tietysti, ja aloin valitella, että kyllä minä itsekin toin, mutta aivan liian vähän. On niin kauhean noloa tulla vieraisille, ja huomata tuliaiset liian vähäisiksi. Mitä virkamiehet itse olisivat tehneet, jos olisivat tulleet Suomeen, ja heiltä olisi odotettu tuliaisia. Että pitikin sattua tällainen nolo tilanne!

Sillä hengellisellä osaamisella, mitä minulla maaliskuun lopulla vuonna 1970 oli käytettävissä, en pystynyt parempaan. Mutta rukoilin, että Herra antaisi Neuvostoliiton kansoille 60 miljoonaa raamattua. Lisäksi pyysin, että saisin tutustua Novgorodin uskoviin. Sillä matkalla emme kuitenkaan tutustuneet veljiin. Saimme tosin nähdä ortodokseja ja kuulla, että kaupungilla on joku pieni uskovien ryhmä, mutta sitä emme löytäneet.

Novgorodin idyllinen ja kiireetön kaupunki jäi minulta syrjään vuosikausiksi. Muutaman kerran ajoin autolla kaupungin ohi siellä pysähtymättä, kunnes helmikuussa 1990 jouduin muutamaksi viikoksi töihin Novgorodin alueelle. Kaupunki oli tällä välin muuttunut. Vanhan keskustan tuntumaan oli rakennettu uusi betonilähiö, joka minusta tuntui pyhäinhäväistykseltä. Olihan Novgorod kaunein niistä Venäjän kaupungeista, joita olin koskaan nähnyt. Mutta nyt löytyi myös baptistikirkko. Kun kirkossa oli kokous, minä vietin iltani siellä, ja kun kokouksia ei ollut, menin kylään veljien luo.

Seurakuntaan kuului muutamia inkeriläisiä sisaria, jotka olivat aikoinaan kuuluneet Inkerinmaan luterilaiseen kirkkoon. Useimmat baptisteista olivatkin vanhoja. Seurakunnan saarnaajan vaimo kertoi, että oli aika, kun hän oli ainut nuori koko seurakunnassa. Miehen Herra oli hänelle tuonut Ukrainasta.

Kun seuraavan kerran heinäkuussa 1990 tulin Novgorodiin töihin, tulin jo kuin kotiin. Olot alkoivat vapautua, ja sanomalehdissä kirjoitettiin nyt sellaisista tapahtumista, joista aiemmin oli vaiettu. Eräs sisar Shimskin kaupungista, Ilmajärven pohjoisrannalta, oli saanut vastauksen siihen, mihin hänen isänsä oli viety.

Sisar oli ollut alle kymmenvuotias, kun kaksi miestä ilmestyi hänen kotiinsa. Sisaren uskova isä sai käskyn ottaa vain välttämättömät tavarat matkaansa ja seurata miehiä. "Pane parhaat kengät jalkaasi, sillä kuka tietää, kuinka pitkälle joudut kävelemään", oli sisaren äiti sanonut miehelleen. Sen jälkeen he eivät koskaan saaneet mitään tietoa siitä, miten veljen oli käynyt. Vasta Gorbatshovin aikaan lehteen ilmestyneestä yli sata henkilöä pitkästä luettelosta he olivat löytäneet isänsä nimen. Kaikki Shimskin kylästä kerätyt miehet oli viety jonnekin lähiseudulle, jossa heidät oli ammuttu ja kätketty hiekkaan. Kolmekymmentä yhdeksän uskovaa, kaikki Shimskin kylän täysikasvuiset baptistit olivat tässä joukossa.

Työmatkoillani jouduin usein ajamaan Shimskin kylän kautta. Surkeat, harmaat talot kertoivat samaa kuin sisar, mutta omalla tavallaan. Minusta näytti siltä, että vain räkäjuopot oli jätetty jäljelle, ja nekin olivat jo kuolemaisillaan.

Olojen vapauduttua myös seurakunta alkoi kasvaa. Sitä, minkälainen henkisen ilmapiirin muutos Venäjällä vuosina 1986-1990 oli menossa, kuvaa erään ei-uskovan työtoverini kertomus noilta vuosilta: "Kun olimme koulussa, meidän koulussamme oli pari baptistien lasta. Tunsimme suurta inhoa heitä kohtaan. Jos baptistit kulkivat ohi, teki mieli sylkeä niitä päin kasvoja. Opettajat koulussa kertoivat hirveitä tarinoita siitä, kuinka pahoja uskovat olivat. Kun tarina oli kerrottu, tuli hiljaista ja kaikki kääntyivät tuijottamaan uskovia". "Uskovat teurastavat lapsia ja juovat niiden verta", opetettiin kouluissa. "Mutta kun Gorbatshov tuli valtaan, silmämme aukenivat. Nyt ihmettelemme sitä, mitä meissä oikein tapahtui ja minkä vallassa me olimme"

Mutta 1989 tilanne ei ollut vielä ohi. Kuljimme Novgorodin seudun metsätyömailla ja näimme kaikenlaista. Kylissä pidettiin kokouksia. Kaikki odottivat sitä, milloin lähdetään. Novgorodin ja Vologdan välisellä rajaseudulla eräs mies selosti, että hän on käynyt monta sotaa. Yhden sodan hän halusi vielä käydä. Venäjä piti vapauttaa juutalaisten ja kommunistien vallasta. Nyt mies vain odotti hetkeä, jolloin vapautussota alkaisi. Nuorisojoukko ympärillä kuunteli vakavana ympärillä miehen kertomusta. Myös meidän työnantajamme edustaja, Novgorodista joukkoomme liittynyt metsähallinnon virkamies, pelkäsi. Kun ajoimme kyläkokouksia pitävien väkijoukkojen ohi, hän kielsi meitä pysähtymästä väkijoukon lähistölle.

Novgorodin ja Vologdan välinen seutu on vanhaa vepsäläisten maata. Maisemat ovat kuin Suomesta, järviä ja metsiä on kaikkialla. Kylät olivat autioina. Erään kalaretken aikana pysähdyimme kylässä, jossa oli kuusikymmentä taloa. Mitään liikettä ei kylässä näkynyt. Työnantajamme edustaja kertoi, että talvella kylässä asuu neljä mummoa, mutta kesäisin monia kylän taloista käytetään kesäasuntoina. Kaunis, pienten mäkien rinteille rakennettu kylä on jätetty kuolemaan syystä, että viranomainen on katsonut sen "kehityskelvottomaksi".

Suomalaiset tuntevat Pietarin ja Moskovan välisen rautatien, mutta vain harva suomalainen on eksynyt sille toiselle rautatielle, joka valtaväylän itäpuolella yhdistää Pietarin ja Moskovan. Metsäradan asemat ovat lähiseudun nuorison kokoontumispaikkoja. Yhdessä kylässä majapaikkamme oli tällaisen rautatieaseman vieressä. Kysyin nuorilta, tietävätkö he ketään uskovaa? Tiesivät kyllä. Yksi heidän ikätovereistaan oli tullut uskoon armeijassa ollessaan. Kun palasin Suomeen, ihmettelin itsekseni, miksi en lähtenyt katsomaan asemalta kymmenen kilometrin päässä asuvaa veljeä.

Olin kotona Kodisjoella, kun puhelin soi. Novgorodin baptistiseurakunnan saarnaajat, toinen heistä vaimoineen, olivat tulleet Suomeen. Voisitko tulla hakemaan heidät Helsingin rautatieasemalta? Istuin autoon, ja hain ystäväni meille. Kahvit, sauna ja ruoka, niin kuin Suomessa on tapana, vai onko? Olin iloinen yllättäin saapuneista vieraista, mutta he olivat menossa Uudenkaupungin helluntaiseurakunnan vieraiksi. Soitin saarnaajalle, ja ilmoitin hänen vieraittensa tulosta. Saarnaaja kertoi olevansa saaressa, mökillään. "Meillä on kokous rukoushuoneella sunnuntaina kello kaksitoista. Tuo heidät sinne". Sain pitää helluntaisaarnaajan vieraita pari päivää vieraanani.

Kuvia ## Kodisjoelta

Olin nukkumassa Lopella kollegani Markun yläkerrassa. En saanut unta. Mietin, miten selvitä laskuista ja maksuista ja muusta rahanmenosta. Oli ennakkoveroa, yrittäjän eläkemaksua, lainanlyhennystä, korkojen maksua, vakuutuksia ja lisäksi tavalliset elinkustannukset. Mistä saada rahaa, sillä töitäkään ei ollut kuin nimeksi. Pyöriskeltyäni pari tuntia sängyssä sanoi Herra: "Osmo, kerro, paljonko sinä tarvitset kaikkien laskujesi maksuun". Aloin laskea yhteen markkamääriä, ja päädyin summaan 57000 markkaa. Ilmoitin sen Herralle. Siihen sanoi Herra: "Laske vielä se, paljonko tarvitset seuraavien kahden kuukauden aikana tuleviin menoihin". Päädyin summaan 30000. Kerroin summan, kahdeksankymmentä seitsemän tuhatta markkaa Herralle ja sitten nukahdin.

Aamiaisen jälkeen ajoin Lopelta Kodisjoelle. Puhelimen päälle oli laitettu lappu; minun pitäisi soittaa Rauma-Repolaan, annettuun numeroon. Maija kyseli työtilannettani. "Ei häävisti", vastasin. "No sittenhän sinua varmaan kiinnostaa viedä pari saksalaista Ohotan merelle, sinähän olet jo ollut siellä ennenkin". Matkaan kuluisi ehkä pari kuukautta. Maija tarkisti vielä, että hinnat ovat entiset, 1500 markkaa päivä, päivärahoineen. Kun suljin puhelimen, suoritin mielessäni vielä yhden laskutoimituksen: Kuusikymmentä kertaa 1500 tekee yhdeksänkymmentä tuhatta. Kolme tuhatta Herra on laskenut matkakulujen päälle.

Poikani Matti tuli käymään Kodisjoella, juuri kun olin lähdössä työmatkalle Kauko-Itään, kalatehdasalukselle Kamtshatkan rannikon tuntumaan. Matti oli ostanut pari venäjänkielistä raamattua ja lasten kuvaraamatun sekä yhden vironkielisen raamatun. Ymmärsin, että minun pitää ottaa nämä mukaan tuliaisiksi, mutta miksi mukana on yksi vironkielinen raamattu?

Saksalaiset korjausmiehet tulivat Helsinkiin. Nyt meitä oli kolme, kun lensimme ensin Moskovaan ja sieltä Habarovskiin. Kevät oli tuonut tuulet Habarovskin suurelle lentokentälle. Inturistin opas oli vastassa vanhaan tapaan ja erotti meidät paikkakunnan omista kansalaisista. Kysyin opastytöltä, onko hän mahdollisesti rotuerottelun kannattaja? Oli tai ei, kuitenkin ulkolaisten ei sallittu kulkea samasta portista kotimaan matkustajien kanssa.

Habarovsk sijaitsee Amurin rannalla. Toisella puolella jokea on Kiina. Habarovskin lähistöllä, puuttoman aron keskellä on mielenkiintoinen pääkaupunki: Birobidjan. Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin päätti ratkaista juutalaiskysymyksen omalla tavallaan. Hän lastasi juutalaiset karjavaunuihin, ja kuljetti arolle. Aro julistettiin Juutalaisen autonomiseksi alueeksi. Mikä lienee ollut syynä, että vuoden 1939 väestölaskussa juutalaisia oli maailman ainoassa juutalaisten omassa maassa vain 330.000 henkeä. Ehkä muista oli lähtenyt henki, tai olikohan junat olleet liian pieniä näin suurta matkaa varten. Mene ja tiedä.

Meidän junamme Habarovskista lähti Nahodkan suuntaan. Pellot olivat sulia, talot harmaita. Vuorokauden kuluttua tulimme Neuvostoliiton Tyynenmeren rannikon ainoaan ulkolaisille sallittuun kaupunkiin. Pari kertaa viikosta Nahodkasta lähtivät laivat Japaniin ja Japanilla oli jopa konsulaatti kaupungilla. Me tulimme hotelliin, ja puhelimella ilmoitin kalastuslaivaston esikuntaan Vladivostokissa, että olemme tulleet ja odotamme hotellissa kyytiä kalatehdasalukselle.

Nahodkan seurakunta

Nahodka on paitsi Venäjän-Japanin laivaliikenteen keskus, myös eräs Venäjän helluntailiikkeen keskuksista. Siperian itä-osissa oli aikoinaan kulkenut huhu, jonka alkuperäksi kerrottiin profeetallinen ilmoitus, siitä, että Venäjän rajat ajautuvat, ja Nahodkan uskovat voivat päästä lähtemään maasta Amerikkoihin. Ilmoituksen toteutumista odottamaan oli Nahodkaan kerääntynyt satamäärin uskovia. Silloin, kun minä tulin ensi kerran Nahodkaan, ilmoitus oli käynyt jo toteen, ja satamäärin uskovia oli jo muuttanut Tyynen Valtameren toiselle puolelle.

Jäljelle jääneellä Nahodkan seurakunnalla oli kaksi kokouspaikkaa, joista toinen oli suuri telttamaja pientaloalueella kaupungin takamailla. Edellisellä Kauko-Idän matkallani olin tutustunut puuparakissa kokouspaikkanaan pitävään seurakuntaan, ja nyt ystäväni halusivat esitellä minulle myös tuon toisen kokouspaikan. He johdattelivat minut yksityiskotiin, josta lähdettiin kohti suurta telttamajaa. Herra oli jo esitellyt minut isännille. Joku oli ilmestyksessä nähnyt, että tänään tulee kokonaan valkoisiin vaatteisiin puettu ulkolainen, jolla on sana seurakunnalle. Katsoin ihmetellen vaatteitani; miten ollakaan, jopa kenkäni olivat valkoiset. En tavallisesti osta valkoisia kenkiä, mutta poikani Aku oli antanut minulle vanhat kesäkenkänsä. Ja ne olivat valkoiset.

Seurakunnan jakaantuminen ei ollut ideologista. Osa väestä vain oli kyllästynyt rakentamaan uusia rukoushuoneita aina sen jälkeen kun valtio päätti takavarikoida juuri valmiiksi saadun rukoushuoneen. Teltta oli halvempi, ja näin kesän alussa ihan mukavakin. Seurakunnan toinen puoli oli kuitenkin rakentanut parakkimaisen puutalon, ja nyt ajat olivat ilmeisesti muuttuneet niin, että valtio ei niin hirveästi himoinnut uskovien parakkia.

Hotellissa tutustuin kiinalaiseen kollegaan, Jiangsun maakunnan ulkomaankaupan keskusjärjestön tulkkiin Chen Qiangiin ja hänen esimieheensä, rouva Zhu Chun Huihin. Jiangsun maakunnassa on 60 miljoonaa asukasta, joten rouva Zhulla oli kyllä monenlaista tarjottavaa Primorskin alueen hankintamiehille. Hänen tulkkinsa, noin 25 vuotias nuorimies, oli opiskellut venäjää Nanjingissa, Jiangsun maakunnan pääkaupungissa. Kerroin tietysti kiinan kielen harrastuksestani. Tietäisikö rouva Zhu, missä ulkolaiset voisivat opiskella kiinaa?

Rouva Zhu ei unohtanut asiaa. Kotiin palattuani sain Nanjingista kirjeen, ja vuoden 1991 alussa tulin Nanjingiin kiinan kursseille kokeilemaan, mitä itseopiskelulla olin oppinut.

Olimme tulleet Nahodkaan torstaina 26. huhtikuuta 1990 ja seuraavan viikon keskiviikkona kello kaksi yöllä pääsimme jatkamaan matkaa. Vanhasta valaanpyyntialuksesta rakennettu kalankäsittelylaiva f/s Blücher tuli, ja aloitimme matkan kohti pohjoista. Sain asuttavakseni päällikköperämiehen hytin. Meno oli hidasta, vasta seuraavan päivän illalla tulimme Paroussen salmeen Japanin ja Venäjän kiistellyllä rajaseudulla, jonka jälkeen matka jatkui Kurillien saarten suunnassa kohti pohjoista.

Meidän lisäksemme Blücherillä oli koko joukko pyyntialueelle matkaavaa henkilökuntaa. Matkalaisten joukosta tutustuin nuoreen mieheen Jakutiasta, nykyisen Sahan tasavallasta. Tarinoimme maailman menosta siellä ja täällä, katselimme valokuvia. Lueskelin kirjojani, ja nuori mies tutustui toiseen niistä lasten raamatuista, jotka poikani Matti oli ostanut Järvenpäästä ennen matkalle lähtöäni. Nuori mies oli matkalla pienen pyyntialuksen perämieheksi Magadanin rannikolle.

Viidentenä päivänä olimme kalaparven kohdalla. Parven kohdalla oli tietenkin myös koko kalastuslaivasto, kymmeniä, kenties sata alusta.

Yhteysaluksesta laskeuduimme pieneen veneeseen, ja pian olimme kalatehdasalus Sodruzhestvon vieressä. Meidät nostettiin korissa laivan kannelle. Maista tulijoita tarkastelemaan oli kerääntynyt parikymmentä tehdasaluksen työntekijää. Kaikki etsivät tuttujaan. "Osmo, sinä olet taas täällä!" Puhuja oli Jelena, Kirgisian venäläisiä. "Laivalla on nyt myös yksi eestiläinen, voitte puhua keskenänne omaa kieltännekin. Kun olet majoittunut, minä esittelen sinulle hänelle!"

Majoituimme, ja saksalaiset ryhtyivät työhönsä. Minulla oli hyvää aikaa tarinoida laivan henkilökunnan kanssa. Useimmat olivat tuttuja, sillä edellisellä kerralla työkomennus aluksella kesti neljä kuukautta. Kalatehdasalus Sodruzhestvo on rakennettu Raumalla, Rauma-Repolan telakalla. Sen lisäksi Raumalla tehtiin kaksi muuta kalatehdasalusta samalle tilaajalle. Sodruzhestvon käyttöönotossa laivan miehistöä avusti parikymmentä suomalaista ja saksalaista rakentajaa, joista monet viettivät aluksella puolikin vuotta.

Laivalla työskenteli viisisataa henkeä, yli puolet näistä naisia. Työ oli raskasta kaksivuorotyötä. Vuoron pituus 12 tuntia, 7 päivää viikossa. Palkka minimaalinen ja ruoka huonoa. Silti monet laivan työntekijöistä pitivät sitä parhaana saatavilla olevana työnä, oli asunto, suihku ja jonkinlainen ruoka. Valtiollisen kalayhtymän laivat olivat merellä koko pyyntikauden, vain kerran vuodessa niillä oli tapana käydä Vladivostokin satamassa huoltoja varten.

Jelena ja hänen eestiläisen ystävänsä Marianne olivat tulleet käymään hytissäni. Marianne oli pitkä, vaalea, noin 22 vuotias nuori nainen. Marianne oli lähtenyt pari vuotta sitten jonkun geologiryhmän matkaan ja päätynyt pahamaineiselle Magadanin seudulle. Kuuntelin. Sitten Marianne kysyi, tunnetko ketään Eestistä. Kerroin, että en tunne ainuttakaan virolaista, mutta olen hiljakkoin kirjoittanut virallisen kutsun Venäjän konsulaattiin kotikuntani Kodisjoen puolesta, jossa kutsutaan virolaista opettajaa Elvira Ellaa Kingissepistä, nyk. Kuresaaresta, tulemaan Kodisjoen koulun vieraaksi oppilaineen. Tähän Marianne vastasi, että Elvira Ella oli hänen musiikinopettajansa.

Vironkielinen raamattu oli tullut perille Ohotan merelle seilailevalle nuorelle naiselle. Otimme valokuvia, joimme murukahvia ja mietimme, miten elämä jatkuu tästä eteenpäin. Marianne pyysi minua kirjoittamaan vanhemmilleen ja kertomaan, että hän on elossa. Itsensä hänen oli vaikea kirjoittaa, ainakin toistaiseksi. Suomeen palattuani lähetinkin valokuvia ja pienen kirjeen Mariannen pyytämään osoitteeseen.

Tapasin Elvira Ellan Kuressaaresta, kun hän tuli luokkansa kanssa Suomeen. Pikkutyttönä ollessaan Elvira oli ollut sotaa paossa Kodisjoella, Rauman lähistöllä. Nyt hän oli tullut katsomaan lapsuutensa maisemia ja leikkitovereitaan. Viikon ajan Elviran luokka kävi koulua yhdessä suomalaisten koululaisten kanssa. Lapset olivat majoitettuna ikätovereittensa koteihin.

Kuressaarelaiset kutsuivat Kodisjoelta koululaisia vastavierailulle. Matka toteutui seuraavana vuonna. Myös tyttäreni Marja oli ryhmän mukana. Marja kävi silloin peruskoulun viidettä tai kuudetta luokkaa. Kuressaaressa hänet majoitettiin ikäisensä koulutytön kotiin. Kaapin päällä siinä kodissa oli Mariannen ja minun kuvani. Marja oli päätynyt viikoksi Mariannen kotiin.

Kun saksalaisen firma Slotterhosen miehet olivat tehneet työnsä, jouduimme vielä odottelemaan alusta, jolla pääsisimme takaisin Venäjän Tyynen meren rannikolle. Maanantaina 21. toukokuuta kello 0:30 yöllä siirryimme toiselle Raumalla rakennettulle kalatehdasalukselle, f/s Piotr Zhitnikoville, joka oli lähdössä etelään.

Viiden vuorokauden kuluttua olimme taas Nahodkassa, josta laivanvarustajan auto kuljetti meidät Vladivostokin lentokentälle Artemiin. Illalla olimme jo Moskovassa. Seuraavana aamuna saksalaiset lensivät suoraan kotiinsa, ja minä jäin odottelemaan Suomeen lentävää iltavuoroa Sheremetjevon lentoasemalle.

Primorskin kevät on kylmä, tuulinen ja aurinkoinen. Kohta kun lumet ovat sulaneet, alkavat siniset bagulnikit kukkia. Joskus bagulnik kukkii jo ennen kuin lumet ovat sulaneet. Ihastuin pensasmaiseen kukkaan, ja päätin yrittää sen kasvattamista Suomessa. Jokunen vuosi myöhemmin tuttavani hankkivat minulle bagulnikin, joka nyt kasvaa Suomen pienimmän itsenäisen kunnan kirkonkylässä Kodisjoella. Yksinäinen on babulnik Kodisjoella, mutta kukkii kuitenkin.

Reissu Ohotan merelle oli tehty, ja olimme taas Nahodkassa. Oli saatava liput paluumatkaa varten. Inturistin Nahodkan konttorissa kerrottiin, että junaliput Nahodkasta Habarovskiin on lopussa, jonotuslista on 49 vuorokauden pituinen. Näytti siltä että minä ja muut mukanani olevat ovat täysin Venäjän valtiollisen matkatoimiston armoilla. En tarjonnut lahjusta, siitä olisi ensin keskusteltava muiden kanssa.

Illalla tapasin Nahodkan uskovia. Rukoushuoneella oli käynyt kaksi amerikkalaista sananjulistajaa, joilla ei ollut tulkkia. Minua pyydettiin tulkiksi. Amerikkalaiset asuivat samassa hotellissa kuin mekin. Hotellin pihalla olikin kaksi ulkolaisiksi tunnistettavaa miestä, kolmannen, venäläisen näköisen seurassa. Miehet puhuivat englantia.

Miehet eivät olleet etsimiäni saarnamiehiä, vaan teollisuuspomoja, toinen Ruotsista ja toinen ymmärtääkseni Saksasta. Ruotsalaisen yhtiön nimi jäi mieleeni, sillä se oli toimittanut nosturit meidän rakentamiimme kalastusaluksiin.

Aloimme kertoa kokemuksiamme matkalta. Ruotsalainen oli kertoi, että heidän yhtiönsä mies oli ollut asentamassa laivanosturia Ohotan merellä. Mies oli joutunut virumaan laivassa toimettomana monta viikkoa, koska hänelle ei oltu järjestetty kuljetusta maihin. Tapaus oli minulle hyvinkin tuttu, sillä Hägglundin nosturien asentaja oli paluumatkaa odotellessaan ehtinyt kertoilemaan minulle koko elämäntarinansa.

Miehillä oli myös muita kokemuksia, joihin he eivät olleet tottuneet. Moskovan miehelle, joka heitä luotsasi, tapaukset olivat harmillista kuultavaa. Jos hänen vieraansa näkevät maan kovin hankalaksi, saattavat suuret hankkeet jäädä toteutumatta.

Menin sisälle hotelliin, löysin opastettavani, ja kerroin tilanteen. Saksalaiset opastettavani joutuivat toisin silmin katselemaan hotellia. Odotellako täällä 49 vuorokautta? Hotellin käytävämatto haisi paloöljylle, sen haju kuulemma karkoittaa torakoita. Pystyisimmekö järjestämään taksin, joka veisi meidät tuhannen kilometrin päähän Habarovskiin? Tai tehoaisiko lahjus? Jäimme toistaiseksi odottamaan, miten asiat kehittyvät. Ja kehittyiväthän ne. Jo parin tunnin päästä tuli lähetti kertomaan, että meille on järjestetty ylimääräinen vaunu Habarovskiin menevään junaan.

Raumalaiset nuoret uskovat olivat kadulla jakamassa lentolehtisiä, kun he tapasivat kiinalaisen merimiehen Singaporesta. Nuori mies oli jo uskossa, eikä tarvinnut lentolehtisiä. Hän liittyi joukkoon. Kun keskustelu jatkui, tuli puheeksi kiinankielen harrastukseni. Yhdessä poikani kanssa veli Thomas tuli kylään. Enhän minä paljon kiinaa osannut, mutta olihan se kuitenkin mieluinen yllätys meille molemmille päästä vähän testaamaan taitoja. Laiva viipyi satamassa vain pari päivää, mutta ehdimme kuitenkin tutustua.

Yhteydenpitoa jatkettiin kirjeitse, Thomas jäi maihin ja ryhtyi myymään Mannin dieseleitä. Jonkun vuoden kuluttua hän muutti työpaikka ja tuli Wärtsilän Singaporen toimipisteen palvelukseen. Työnsä puolesta Thomas joutui aina silloin tällöin tekemään matkoja Wärtsilän tehtaille Vaasaan. Ainakin kerran hän poikkesi luonamme Raumalla.

Olimme lähteneet Suomesta Singaporeen 29. lokakuuta ja

Vuoden 1990 syksyllä minun vuoroni oli lähteä Singaporeen. Suomessa rakennetut kalatehdasalukset olivat tulossa Vladivostokista Singaporeen takuukorjauksien suorittamista varten. Kymmenkunta miestä oli lähdössä valvomaan töiden suorittamista. Kuusitoista tuntia vietimme lentokoneessa, mutta sitten olimmekin jo perillä.

Laivat, joiden takuukorjaustyötä me olimme tulleet valvomaan, olivat myöhässä aikataulustaan. Jouduimme odottelemaan niitä, ja sillä välin oli aikaa myös tutustua kaupunkiin.

Thomas löytyi kohta. Ensimmäistä kertaa näin hänen vaimonsa ja pienen poikansa. Thomaksen opastuksella pääsin hyvin mukaan singaporelaiseen seurakuntaelämään.

Thomaksen seurakunta oli Assemblies of God-suunnan helluntaiseurakunta. Sunnuntai-aamuna tulimme kokouspaikalle, entiseen elokuvateatteriin Geylang East Centralin lähellä. Kokouksen alussa laulettiin yhteisiä lauluja noin puolen tunnin ajan. Laulujen aihepiiri oli aina sama: Jumalan ylistys. Laulujen sanat heijastettiin valkokankaalle, kirjoja kukaan ei kantanut mukanaan. Laulujen jälkeen seurasi puhe. Seurakunnassa oli yhdeksän pastoria ja tavallisesti puheen piti joku heistä. Puhujan vieressä seisoi tulkki, joka käänsi englanniksi pidetyt puheet kiinaksi tai kiinaksi pidetyt puheet englanniksi. Salin eri sivulaivoissa puheet tulkattiin kiinan eri murteille.

Kun olimme poistumassa salista, tuli aulassa joku seurakunnan jäsenistä tervehtimään ja toivottamaan minut tervetulleeksi heidän joukkoonsa. Miten hän oli huomannut minut tuhannen ihmisen joukosta? Olin tosin noin kaksikymmentä vuotta vanhempi, kuin muut paikallaolijat, ja lisäksi eurooppalainen. Mutta huomaavaisuus miellytti joka tapauksessa. Mies kysyi, mihin olin menossa kokouksen jälkeen. Kerroin, että olin tullut Thomaksen ja hänen perheensä mukana. "Ahaa, no silloin Thomas järjestää kyllä jatkon", totesi kysyjä.

Kokouksen jälkeen joukko hajaantui yksityiskoteihin syömään ja keskustelemaan. Koteihin kerääntyi vain sen verran ihmisiä, että kaikki mahtuivat mukavasti mukaan. Seurakuntayhteys toteutui kodeissa, vaikka ehtoollistilaisuudet järjestettiinkin keskitetysti.

Tiistaisin seurakunta kokoontui soluissa. Yli kahden tuhannen uskovan seurakunta kokoontui yhtä aikaa noin sadassa kodissa. Kussakin solussa oli korkeintaan kuusitoista jäsentä. Seurakunnan kasvu tapahtui solujen kautta. Kun solun jäsenmäärä kasvoi yli käytännölliseksi katsotun rajan, se jakaantui kahdeksi uudeksi soluksi.

Soluihin tultiin tavallisesti suoraan työstä, eväät mukana. Talo keitti teetä, ja tarjosi kenties jotakin pientä. Kun kaikki olivat paikalla, pidettiin pieni alkurukous jonka jälkeen tutkittiin jotakin määrättyä aihetta. Edellisenä iltana joku joukosta oli käynyt rukoushuoneella, jossa asiaa oli jo käsitelty. Sen pohjalta hän piti nyt alustuksen, jonka jälkeen tutkimme Raamattua yhdessä.

Raamatuntutkistelun jälkeen oli vapaan keskustelun, teen ja laulujen vuoro. Kiireellisimmät poistuivat ennen yhtätoista, ja loputkin olivat lähteneet kohta puolenyön jälkeen. Minä, joka asuin hotellissa, pääsin isännöimään kokousta kaksi tai kolme kertaa, sillä solun tilaisuudet pyrittiin pitämään sellaisissa kodeissa, joissa kaikki olivat uskovia.

Meidän solulla oli tapana kokoontua vielä sunnuntai-iltaisin puistossa. Tämän tapaamisen tarkoitus oli lähinnä liikunnallinen. Raskaan työviikon edellä oli hyvä käydä juoksu- tai kävelylenkillä. Kun kolmen kuukauden jälkeen eräänä sunnuntai-aamuna olin lähdössä Singaporesta Kiinaan, tulivat useimmat solumme jäsenet lentokentälle saattamaan.

Kiinan reissun jälkeen päädyin seitsemäksi vuodeksi Venäjälle. Kirjeitse pidimme yllä yhteyksiä Thomaksen ja hänen perheensä kanssa. Solu lähetti valokuvia, kun kaksi soluun kuuluneista ystävistä meni naimisiin keskenään. Myös Thomas joutui lähtemään perheineen Singaporesta Wärtsilän edustajaksi Filippiineille.

Olimme viettäneet iltaa Allan Laun ja hänen vaimonsa luona Singaporessa. Kun viimein tulimme ulos, oli puoliyö jo takanapäin. Bussit eivät enää kulkeneet. Rukoilimme, että paikalle osuisi joku vapaa taksi. Ja miten ollakaan, taksi tuli heti. Nousimme autoon, ja huomasimme, että siinähän se on, yksi seurakuntamme yhdeksästä saarnaajasta, joka leipätyökseen oli hankkimassa maallista leipää taksikuskina yövuorossa.

Tammikuun keskivaiheilla 1991 työt alkoivat olla valmiita. Viimeisessä tiistai-illan kotikokouksessa ystävät lahjoittivat kiinan ja englanninkielisen raamatun ja seuraavana sunnuntaiaamuna he saattoivat minut lentokentälle. Luovutimme itsemme ja toisemme Herran haltuun toivoen, että näkisimme uudelleen.

Lento Singaporesta Beijingiin kestää viisi tuntia. Matkalla kone teki välilaskun Xiameniin, jossa suoritettiin maahantulomuodollisuudet. Sihteeri oli varannut minulle hotellin Pekingissä ja seuraavaksi päiväksi liput Pekingistä Nanjingiin. Matkaan tuli turha mutka, mutta se johtui sopimuksestamme Repolan kanssa. Rauma-Repola kustansi matkani Singaporesta Pekingin kautta kotiin, mutta Kiinan sisäiset lennot piti minun maksaa itse.

En ollut tutustunut hyvin yhtiön Singaporen konttorin sihteeriin, mutta olin pannut merkille kuinka tunnollinen ja kyvykäs hän oli. Hän oli myös miellyttävä, eikä pelkästään kauniin ulkonäkönsä puolesta. Tosin konttorin seinien ulkopuolella kerrottiin vähän huvittuneena, että hänen miehensä oli jättänyt hänet ja sihteeri parka oli suruunsa käyttänyt vääriä rohtoja. "Kukas auttaisi meidän Jennietä?", kysyivät miehet, kun matkasimme pikkubussissa töihin Sembawangin telakalle. Kun nauru oli vaiennut, minä ilmoitin auttavani. Taas oli autossa uusi naurunremakka. Minä olin itse kokenut saman kohtalon, joten luulin ymmärtäväni Jennien tilannetta jotenkuten.

Pyysin Jumalalta apua Jennien asioihin. Singaporesta lähdöstäni oli kulunut muutamia päiviä, kun käsiini osui postikortti, jossa pari korkeaa, lumihuippuista vuorta kohosivat valkeina alempana leijuvien pilvien läpi kirkasta taivasta vasten. Kirjoitin korttiin: "Pidetään, Jennie, päämme pilvien yläpuolella" ja lähetin sen Jennielle. Vastaus tuli pian, sillä sanat olivat olleet oikeat. Muutamasta sanasta hän oli ymmärtänyt minun olevan uskovan ja lähetti kirjeessään valokuvan omasta kastetilaisuudestaan.

Jennie oli käynyt kasteella yhdessä äitinsä ja kolmetoistavuotiaan tyttärensä kanssa. Emme olleet tutustuneet Singaporessa, mutta Jumalalla on aikansa. Kirjeenvaihto alkoi, ja myöhemmin Jenniestä tuli arvokas tuki Kulbanulle, kazakhstanilaiselle sisarelle, jonka otin vaimokseni muutamia vuosia myöhemmin.

Beijingissä hotellini oli keskellä kaupunkia, Beijingin päärautatieasemaa vastapäätä. Parin kilometrin päässä saman kadun varrella oli Taivallisen rauhan aukio, ja Kielletyn kaupungin uloin portti. Portin päällä komeili Mao Ze Dongin kuva. Ensikertalaiselle turistille se oli varmaan aivan tarpeeksi, sillä en ollut mitenkään valmistautunut kaupunkiin tutustumista varten. Hotellissa oli hiljaista, vain italialaiset ja saksalaiset liikemiehet kävelivät silloin tällöin hakemaan avaimensa tai tulivat nauttimaan kupin oikeaa kahvia ennen seuraavaa tapaamista. Mutta sitten tyyli vaihtui. Ovesta työntyi epämääräinen katras eläkeiässä olevaa pohjoista tuulipukukansaa, joilla näytti olevan vaikeuksia liian rahan sijoittamisessa. "Ostin tätä Joni Valkeria meidän Albertille", kuului joku selittävän matkatoverilleen. Puheen paljoudesta päättelin, että kaikki olivat ostaneet. Onneksi pääsin jo seuraavana päivänä pois Beijingistä.

Lentokoneemme tuli Nanjingiin, kun oli jo pimeä. Kenttä näytti täysin autiolta, vain muutamassa katulampussa oli hämärä tuikku. Ihmiset hävisivät pimeyteen ennen kuin minä olin saanut edes suuntavaistoni hereille. Mihin mennä? Vain yksi mies oli jäänyt minun laillani töllistelemään ympärilleen. Mies kertoi olevansa liikkeellä Kone Oy:n asioilla. Saimme taksin, ja taksi toimitti minut yliopiston portille ja jatkoi sitten matkaansa yön varjoihin.

Totuuden hetki koitti, kun minun piti portilla selittää, kuka olen, ja mitä halusin. Täydellinen rimakauhu yllätti minut. En saanut esiin ainuttakaan kiinankielistä sanaa. Onneksi paikalle osui englanninkielen lehtori ja yksi englannintaitoinen opiskelija, jotka yhteistoimin saattoivat minut ulkolaisten opiskelijoiden asuntolaan.

Olin maksanut kolmen kuukauden opiskelusta, mutta työkiireiden takia tulin kurssille pahasti myöhässä. Koulu auttoi minua niin, että sain yksityisopetusta pari kolme tuntia päivässä. Kielikoulun johtava opettaja Xu Hei Nin ja vanhin lehtori Li Jiu Xian tekivät parhaansa, että heidän ensimmäinen suomalainen oppilaansa selviäisi rimakauhustaan. Ja selvittiinhän siitä. Opettajat jopa luulivat minua hyväksi oppilaaksi, koska eteneminen näytti nopealta. He eivät kuitenkaan tienneet, että kiinan kielen opiskelullani oli vankka pohja.

Minulla oli aikaa tutustua kaupunkiin. Koulu järjesti muutamia retkiä ja opettajani kanssa teimme retken Kiinan tasavallan perustajan Sun Yatsenin mausoleumille ja vanhaan kaupunkiin. Seurakuntakin alkoi löytyä, kun huomasin, että vastapäätä minua asuva amerikkalainen neitonen on uskova. Hänen kanssaan tutustuimme raamattujen painamiseen Nanjingissa ja paikalliseen rekisteröityyn seurakuntaan. Kerran suihkuhuoneessa kuulin tutun laulun - negro spiritualia lauloi oikea musta veli. Läheisen teknillisen korkeakoulun tiloissa oli myös rukoushuone, jossa opiskelevat uskovat kokoontuivat.

Tapasin myös Jiangsun maakunnan kauppakamarin SEV-maiden kaupan johtajan, rouva Zhun, joka oli toimittanut minulle tiedot ulkolaisten opiskelumahdollisuuksista Nanjingissa. Rouva Zhu ja hänen miehensä, Kiinan historian professori asuivat vanhassa omakotitalossa lähellä kaupungin keskustaa. Kodissa tarjoiltiin professorin itsensä tekemiä "jiaozi", taikinaan pyöritettyjä jauhelihapalleroita ja vihreää teetä ilman sokeria. Professorin ja kauppakamarin kuudennen osaston johtajan yhteinen kuukausipalkka jäi reilusti alle tuhannen markan kuukaudessa.

Olin katsonut viisumiani vähän huolimattomasti, ja luulin sen päättyvän maaliskuun alussa. Tosiasiassa kyse ei ollutkaan viisumin päättymispäivästä, vaan viimeisestä maahantulopäivästä. Olisin siis voinut jäädä jatkamaan harjoituksia, mutta kun kerran olin virittäytynyt lähtöön, niin läksin, vaikka asia juuri ennen kotimatkan alkua minulle selvisikin. Mutta olipahan tullut tutustuttua Nanjingiin, ainakin päällisin puolin. Ja mielessäni olivat jo muut ajatukset.

## Kuvia:

Helmikuun lopulla 1991 olin tulossa Nanjingista Peijingiin. Vieressäni lentokoneessa istui amerikkalainen elintarvikeasiantuntija. Hänen huomionsa kiinalaisten ruokavaliosta oli se, että se sisältää liian vähän rasvaa. Lännessä ihmiset haluavat sellaista sianlihaa, jossa rasvaa on mahdollisimman vähän. Kiinassa tilanne on päinvastainen. Kun talvella huoneistot ovat kylmiä, on syötävä lujasti, mies kertoi.

Amerikkalaisen työtä Kiinassa haittasi se, että yrityksistään huolimatta hän ei ollut oppinut maan kieltä. Kerroin omista kieliharrastuksistani ja menetelmistä, joita käyttäen olen oppinut muutamia kieliä. Kassissani oli Yalen yliopiston valmistamat Kiinan oppikirjat, painavat kuin mitkä. Itse asiassa minulla oli ongelma. Minulla oli matkatavaraa liikaa. Matkalla oli kertynyt jos jonkin laista kotiin viemistä. Mitähän sellaisen ylikuorman kuljettaminen Pekingistä Helsinkiin vielä maksaakin?

Amerikkalainen tarjoutui ostamaan oppikirjat, ja kasetit, yhteensä noin 30 kappaletta. Kassini keveni, ja lompakkoni paisui. Se olikin tarpeen, sillä Visa-korttini oli menossa seuraavan kuun alussa umpeen, niin ettei sitä enää lentoaseman lähellä sijainneessa Mövenpick-hotellissa hyväksytty. Mövenpick-hotelliin tuohtuneena marssin viereiseen oikeaan kiinalaiseen hotelliin, ja silloin olivat lisätaalat taas hyvään tarpeeseen.

Kahteen vuoteen en ollut nähnyt Suomen kevättä, ne olivat kuluneet kalastusemälaivoissa Ohotan merellä ja Japanin merellä. Kaipasin kukkia ja lintuja. Monet työkomennukseni olivat olleet myös lyhytaikaisia, nyt halusin sellaista työtä, jossa voisin olla samassa paikassa puolitoista vuotta. Myös venäjän kieli kyllästytti. Halusin siihenkin vaihtelua. Ja olisi kiva, jos lapset voisivat tulla työmatkoille mukaan, ainakin joksikin aikaa. Kasvuikäisille lapsille ei ole niinkään hyvä, että isä on kauan poissa kotoa. Kun toivomuslista oli valmis, esitin sen Herralle.

Rukoillessani olin vielä Singaporessa, josta menin Kiinaan, Nanjingiin, kokeilemaan kiinan kielen taitojani, tai niiden puutteita. Nanjingin opettajakorkeakoulu järjestää Kiinan kielen kursseja ulkolaisille opiskelijoille, ja ajattelin viipyä siellä kolme kuukautta. En viipynyt. Kevät oli tulossa. Ja niin sitten 1. maaliskuuta 1991 huomasin olevani Pekingistä Helsinkiin lentävässä koneessa.

Suomeen tullessani kevät oli vasta alkamassa. Ensin ajoin autolla yksikseni Suomen itärajan tuntumassa pohjoiseen ja takaisin etelään länsirannikkoa pitkin. Nuorempana olin ollut metsätöissä Kainuussa, ja mieleni teki nähdä, mitä sinne kuuluu. Pian saapui ystäviä vierailta mailta, saapuivat muuttolinnut ja kukkivat kukat. Marja-tyttären kanssa kävimme muutaman päivän reissun Novgorodissa ja Juhon kanssa Leningradissa.

Kun Gorba tuli Venäjällä valtaan, hän päästi uskovat pois vankiloista, ja salli maan kansalaisten liikkua yksin ulkomailla. Monet suomalaiset, jotka olivat tutustuneet venäläisiin uskoviin, kutsuivat nyt veljiä ja sisaria käymään Suomessa. Tuttavia oli kaikilla. Monet luterilaisten herätysliikkeiden, helluntailaisten, vapaakirkollisten ryhmien jäsenet olivat vuosikausia toimittaneet raamattuja Venäjälle, ja olleet kirjeenvaihdossa uskovien kanssa, ja kutsuivat nyt tuttujaan kylään. Kun huomasin, että kutsutut olivat yleensä seurakunnan merkkihenkilöitä, päätin minä kutsua niitä nuorempia, jotka eivät olleet mitenkään näkyvässä asemassa seurakunnissaan. Novgorodista olin kutsunut yhden ukrainalaisen sisaren, joka opiskeli Novgorodissa musiikkia. Keväällä sisar kuitenkin kirjoitti, että hän ei pääse tulemaan, raha ei riitä.

Vapun edellä vuonna 1991 olin tyttäreni Marjan kanssa käymässä Novgorodissa. Kävimme ystäviemme luona, ja Uljana-sisar oli usein matkassamme. Uljana oli tarmokas. Hän oli oppinut hyvin puhumaan englantia, ja pystyi keskustelemaan 12 vuotiaan tyttäreni kanssa sujuvasti. Minusta oli harmillista, että Uljana ei ollut päässyt Suomeen. Uljana kertoi, että hän oli kolme kuukautta siivonnut koulua iltatöinään, ja siitä saatu raha oli riittänyt vain passiin. Matkalippuja varten ei ollut jäänyt mitään.

Novgorod on vanha ja kaunis kaupunki. Asukkaatkin ovat rauhallisia, ja tavallisesti myös paljon ystävällisempiä kuin muualla Venäjällä. Kaupungin läpi virtaa Olhavanjoki, ja taaempana Jurjevin luostarin takana lepää melkein aina tyyni Ilmajärvi. Kävimme katsomassa myös Uljanan koulua, joka toimi vanhan kremlin suojissa.

Lähtöpäivän edellisenä iltana tulin katsoneeksi Uljanan passia. Matkustuslupa oli vielä voimassa, samoin kutsu. Mehän olimme liikkeellä autolla. Miksemme siis aamulla ajaisi Leningradiin hankkimaan viisumia?

Aamukahdeksalta aloitimme matkan. Kymmenen aikaan olimme Suomen konsulaatin edessä Pietarissa, silloisessa Leningradissa. Pääsimme sisään kaikkien jonottajien ohi. Sisällä konsulaatin tiloissa oli täpötäyttä. Rukoilimme yhdessä, että saisimme Uljanalle viisumin, ja Herra sanoi. "Istukaa hiljaa".

Täytimme kaavakkeen, ja istuimme hiljaa huoneen taaimmassa nurkassa. Kun sulkemisaika tuli, oli odottajia vielä paljon jäljellä. Toimihenkilöt tulivat esiin, ja kehottivat viisumeiden hakijoiden valitsemaan itse keskuudestaan neljä henkilöä, jotka olivat eniten pikaisen viisumin tarpeessa. Kun viimeiset neljä olivat saaneet viisumin, istahti virkailija viereemme purkamaan mieltään. "Ei ole helppo lähettää ihmisiä kotiin, mutta muutakaan ei voi tehdä. Henkilökuntaa on vähän, ja nytkin olemme jo tehneet ylitöitä". Juttelimme hetken matkastamme, ja sitten konsulaatin virkailija huomasi paperimme. Pikaisesti hän teki viisumin, ja niin lähdimme kaikki vapun viettoon. Illalla olimme jo Kodisjoella.

## Kuvia Novgorodista

Kesäkuussa 1991 tulimme Juhon kanssa Pietariin hakemaan Ljubaa kylään. Tapasimme Suomen konsulaatin edessä. Ljuba oli tullut junalla Ukrainan Tsernovtsystä. Tarvitsimme enää vain viisumin.

Viisumin saamisessa nousikin eteen ongelma. Meitä ei päästetty sisälle konsulaattiin. Ovella seisoi suomalainen virkamies, joka esti sisäänpääsyn. Esitin, että olemme tulleet Suomesta hakemaan vierastamme, jonka olemme kutsuneet. Käytäntöhän on ollut, että viisumi myönnetään heti, jos kutsuja on itse hakemassa. Virkamiehen vastaus oli tyly: "Käytäntö on muuttunut". "Ja milloin sitten voimme päästä sisään?", kysyin. Saimme tietää, että konsulaattiin pääsee sisälle vain kuponkien perusteella. Kuponkiin konsulaatti merkitsee päivämäärän, jolloin hakija voi tulla. Pyysin saada kupongin. Osoittautui, että alkukesän kupongit on jo kaikki jaettu, uudet kupongit tulevat jakoon elokuun 1. päivänä 1991.

Konsulaatin eteen oli kokoontunut ihmisiä, joista monet poistuivat paikalta enempää ihmettelemättä. Niitä, jotka olivat onnistuneet saamaan ajan konsulaatin vastaanottoon, virkamies aika ajoin kutsui sisään. Pihalle jäi noin kymmenen ihmisen ryhmä, johon tutustuimme pian. Huomasimme, että olemme kaikki Jumalan Valtakunnan kansalaisia. Rukoilimme ja aloimme odottaa ihmettä.

Osoitin virkamiehelle, että kutsumani sisar oli seitsemännellä kuukaudella raskaana. Olin kutsunut myös hänen miehensä. Matkan piti oikeastaan olla heidän häämatkansa, mutta mies oli kuollut helmikuussa. Juopunut jugoslaavi oli ajanut hänen päälleen parkkipaikalla. Virkamiehelläkin oli tunteensa, ja hän kävi sisällä kysymässä neuvoa. Ei vaikuta asiaan, oli vastaus. Ei auttanut sekään, että olimme jo lähempänä Suomea kuin hänen kotikaupunkiaan Ukrainan Tsernovtsya. Sisar oli istunut junassa 29 tuntia, mutta siihen virkamiehellä oli selvät ohjeet: Leningradin konsulaatti palvelee vain Leningradin ja Novgorodin lääniä, sekä Karjalaa. Muut saavat viisuminsa Moskovasta. Vieraallani ei hänen mukaansa olisi siis mitään toivoa saada viisumia Leningradin konsulaatista, koska hän oli Ukrainasta.

Puolenpäivän jälkeen konsulaatin virkailijat alkoivat poistua ruokailutauolle. Joku pysähtyi sentään sanomaan päivää ryhmällemme, ilmoittaen samalla, että he tulevat kyllä takaisin, mutta vain tekemään konttoritöitä. Me jäimme paikoillemme. Olisin halunnut tietää, kuinka kauan raskaana oleva nainen voi seisoa kadulla, mutta sellaista asiantuntemusta ei tainnut olla joukossamme. Ljuba väitti kuitenkin voivansa hyvin. Ja olihan onneksi kesä ja mukavaa seuraa.

Kaksi odottajaa oli Minskistä, Valkovenäjältä. Olimme jopa tavanneet Anatoli Nikutjevin luona vuosi-pari sitten. Minskiläiset olivat menossa jonnekin Pohjois-Karjalaan. Yksi nuoripari oli Virosta. Heitä odotettiin Viljakkalassa. Muutamia oli Leningradista. Minskiläiset olivat aktiivisia, he yrittivät soittaa konsulaatin virkailijoille, taisivat yrittää faksiakin. Ljuba, minä ja Juho odotimme ihmettä ilman konsteja, kuitenkin toisten kannustamina.

Pian päättyi virkailijoiden ruokatauko ja rouvat palailivat työpaikoilleen. Toiveikkaana tarkkailimme konsulaatin väen jokaista liikettä. Mutta turhaan. Viiden maissa rouvat lähtivät koteihinsa, "perunoita keittämään", kuten yksi heistä asian ilmaisi. Viestimme oli kuitenkin jo mennyt perille, sillä meiltä kysyttiin, joko me vieläkin jäämme odottamaan sitä ihmettä.

Kello kuuden maissa kadulla oli jo hiljaista. Meidän lisäksi paikalla oli enää venäläinen passipoliisi, kun jalkakäytävää pitkin konsulaattia lähestyi punainen Samara. Jalkakäytävän ja kadun välillä oli nurmikko. Konsulaatin kohdalla jalkakäytävän ja kadun välillä nurmikkoa ei ollut. Samaran kuski halusi päästä jalkakäytävältä kadulle, mutta muuten sopivaan paikkaan oli parkkeerattu pari autoa. Autojen välissä oli kapea, mutta silti auton mentävä rako. Samaran kuski ensin pysähtyi, kuin miettimään, mutta painoi samassa kaasua, ja pah, suoraan toisen parkkeeratun auton kylkeen.

Venäläinen miliisi totesi Samaran kuskille ensi töikseen, että tämä tulee sinulle kalliiksi. Parkkeerattu auto, punainen Golf, on konsulaatin autoja. Sen korjaaminen vaatii valuuttaa. Samaran kuski levitteli käsiään: "Pieni lommo ovessa, mitä väliä sillä on!" Sitten tarkastettiin ajokortti. Kuljettajan oli kansallisuudeltaan afgaani. Huomautin kaverille, että sinun olisi paras kyllä ajella kamelilla, johon viisaammat ohikulkijat sanoivat: "Ei tuollaiselle kuskille kukaan kamelia anna, aasi on sille sopiva".

Miliisi haki auton omistajan paikalle. Hän, ilmeisesti konsuli itse, oli vielä sisällä toimistossa. Pian kaikki asianomaiset poistuivat poliisikamarille. Seisoskelimme vielä kadulla, kun konsuli saapui takaisin kamarilta katsomaan autoaan. Kerroin, miten vahinko tapahtui. Omaa asiaani minun ei tarvinnut kysymättä esittää. Esittelin vieraani ja muut ihmeen odottajat. Sain käskyn kirjoittaa Ljuban sukunimen paperille ja olla paikalla huomisaamuna kello yhdeksän. "Entäs me muut, kysyi sisar Minskistä". Listalle pääsivät kaikki, paitsi virolaiset. Heidät lähetettiin Virossa olevaan konsulaattiin.

Yön vietimme leningradilaisten uskovien kotona ja aamulla olimme taas konsulaatin ovella. Nyt meidät huudettiin heti sisälle. Pian olimme jo matkalla Suomeen, hyvillä mielin, viisumit kunnossa, yhtä ihmettä ja monta uutta ystävää rikkaampina.

Vuonna 1991 Venäjän kauppa loppui kuin seinään. Kymmenet, kenties sadat tulkit jäivät työttömäksi. Minäkin kävin kyselemässä Rauman työvoimatoimistossa, mutta virkailija selitti virallisen ivallisesti, että ethän sinä ole edes työtön, sinähän olet yrittäjä. Sain kuulla, että en kelpaa edes kortistoon. Raha oli loppu, ja kaiken lisäksi verotoimisto oli korottanut ennakkoveroa entisestään. Edellisen vuoden mätkyt maksettiin jo velkarahalla.

Jossakin vaiheessa luin sanomalehdestä, että suomalais-turkkilainen työyhteenliittymä on tehnyt sopimuksen sotilaskylän rakentamisesta Venäjälle Itä-Saksasta palaaville sotilaille. Arvelin, että tuo on minua varten. Soitin konsortion suomalaiseen toimistoon ja kerroin, että osaan paitsi venäjää, myös turkkia. "Laita meille parin sivun pituinen kirje, niin katsotaan", oli vastaus. Pari viikkoa myöhemmin kävin Helsingissä sopimassa asiasta. Työhönottohaastattelu kesti tuskin kymmentä minuuttia; kaikilla oli kiire.

Heinäkuun alkupuolella tulin Shaikovkan varuskunnan luona olevalle heinäpellolle, jossa lehmät ja maanmittarit tallustelivat. Maanmittareiden jälkeen alkoi tulla muuta henkilökuntaa, ja työmaan mobilisaatio pääsi todella käyntiin. Muutaman viikon kuluttua työmaalle saapui yhtiön edustaja, joka tarjosi allekirjoitettavaksi valmiiksi kirjoitettua työsopimusta. Sopimuksen kestoksi oli merkitty 18 kuukautta.

Herra toteutti kaikki pyyntöni. Ehdin nähdä kukat, linnut ja muut ystävät, ennen kuin uusi työkomennus alkoi. Työmaan viralliset kielet olivat englanti ja venäjä. Pääsin käyttämään myös turkin kieltä. Parhaimmillaan työmaalla oli viisisataa turkkilaista ja turkkia puhuvaa kurdia. Saman verran oli myös virolaisia, viroa en vain osannut. Myös rukouksessa ilmaisemani toive lasten vierailuista täyttyi.

Kun kahdeksantoista kuukautta oli kulunut, työsopimusta jatkettiin. Olin tullut projektiin ensimmäisenä ja läksin työmaalta viimeisenä, vasta kun kohteen takuuaika oli loppuun kulunut. Seuraavaksi työtä löytyi Moskovasta. Kaikkiaan reissu kesti seitsemän vuotta, päivälleen.

Kun kevään kukat ja linnut olivat Suomessa nähty, oli lähdettävä töihin. Heinäkuun seitsemäntenä 1991 tulin Moskovaan josta matka jatkui autolla Shaikovkan varuskuntaan.

Shaikovkan varuskunta on Venäjän maaseudulla, Brjanskista noin 100 kilometrin päässä Moskovaan päin. Seutu on tasaista, pellot isoja ja hedelmättömiä. Maaperä on kevyttä hiekkaa, joka ei läpäise vettä. Sateella tiet muuttuvat velliksi, josta ei pääse läpi autolla eikä veneellä. Veden uurtamissa jokirotkoissa kyyhöttävät harmaat talot. Illalla, kun mummot hakevat lehmiään lypsylle, kylät vilkastuvat hetkeksi, muuten ne näkyvät nukkuvan viimeistä untaan. Vanhoja ne ovatkin, vaikka mummojen muistissa ei olekaan, kuka oli tsaarina silloin, kuin kylät rakennettiin. Luultavasti tsaaria ei silloin vielä ollut keksittykään.

Kylät ovat joskus olleet vauraita. Kauniiden kirkkojen rauniot koristavat jokaista isompaa kylää tien varrella. Köyhä kylä ei isoja, taidokkaasti tiilistä rakennettuja kirkkoja olisi pystynyt rakentamaan. Joskus voi nähdä useampien kirkkojen rauniot yht’aikaa. Myös pellot ovat olleet viljavia silloin, kun niitä vielä hoidettiin, kun maata lannoitettiin karjanlannalla ja sitä kynnettiin hevosella. Nyt traktorin syväkyntö on vienyt vähäisenkin ruokamullan syvälle maahan, pinnassa ruokamultakerrosta ei ole enää lainkaan. Jos kolhoosit vielä kylvävätkin viljaa, jättävät ne sen usein korjaamatta. Mitä sitä suotta.

Heinäkuun alussa tulevan sotilaskylän paikalla käveli vielä lehmiä. Maanmittarit olivat tuoneet parakin, jota he pitivät taukopaikkanaan. Puolen kilometrin päässä työmaa-alueesta oli varuskunnan portti, ja sen vieressä kiitorata, josta pommikoneet ja hävittäjät ujelsivat taivaalle, jos sattuivat saamaan polttoainetta harjoituksiinsa.

Työmaa pääsi vähitellen vauhtiin. Eestistä tulivat työryhmät pystyttämään parakkikylää. Suomesta ja Turkista alkoi tulla miehiä ja rekkoja lasteineen. Rakennettiin vesijohto ja viemärit. Syksyllä asuimme jo omissa parakeissamme. Uusille taloille kaivettiin perustuksia, pystytettiin betoniasemaa. Ennen pakkasten tuloa ensimmäisissä kohteissa valettiin jo seiniä.

Varuskunnan lähin kaupunki oli 25 kilometrin päässä, tsaarinaikaisen valurautatehtaan ja tsaarinaikaisen keramiikkatehtaan ympärille noussut kylä. Kylän takamailta löysin pienen evankelisen seurakunnan. Sen kokoukset olivat löytäneet myös kolme veljeä Shaikovkan varuskunnasta, Dima, Ilja ja Sergei.

Dima, Ilja ja Sergei olivat varuskunnassa suorittamassa aseetonta palvelustaan. He eivät olleet antaneet valallista sitoumusta Neuvostoliiton palvelijoiksi ryhtymiseksi, koska he palvelivat Jumalaa. Tästä syystä heidät oli pantu rakentamaan varuskunnan väelle asuntoja. Heidän työmaansa oli kuitenkin eri paikassa, eikä sillä ollut meidän työmaamme kanssa mitään tekemistä.

Ilja oli kotoisin Tsernovtsin lähistöltä, Ukrainasta. Hänen veljensä Isai oli minulle tuttu, olin kutsunut hänet ja hänen vaimonsa Ljuban Suomeen häämatkalle. Isai ei kuitenkaan koskaan tullut. Hän oli ollut helmikuussa matkalla Jugoslaviassa, ja kuollut, kun joku paikallinen autoilija oli litistänyt parkkipaikalla seisoneet veljet autollaan kahden auton väliin.

Vain vajaa vuosi sitten olin tehnyt Iljalle ja hänen vaimolleen Ljuballe kutsun tulla käymään Suomessa. He olivat menneet naimisiin edellisenä vuonna. Iljan ja Ljuban piti tulla Suomeen häämatkalle. Kun Ilja helmikuussa kuoli, kirjoitti Ljuba, voisiko hän tulla yksin. Matka toteutuikin, juuri ennen Shaikovkaan tuloani. Ljuba oli silloin seitsemännellä kuukaudella raskaana. Elokuussa syntyi Ljuballe poika, isänsä sitä näkemättä.

Jumala oli edeltä käsin valmistanut yhteisömme Shaikovkassa. Ukrainan erottua Venäjästä, Ilja muutti pois Shaikovkasta. Nyt hän on asuu Portlandissa, Yhdysvalloissa. Kun työmaa päättyi, muutin seuraavalle työmaalleni Moskovaan, Sergein kotikaupunkiin. Nyt Sergei on naimisissa, joku aika sitten hän oli käymässä vaimonsa kanssa luonamme Kurussa. Sergei jakaa Venäjän vankiloissa tutkintovangeille hengellistä kirjallisuutta. Diman toivon näkeväni seuraavalla matkallani Petroskoihin.

## Kuvissa Shaikovkan maisemia Ja tässäJumalan Internationaalia Shaikovkan maisemissa.

Syksyllä 1990 olin käymässä Lvovissa, Ukrainassa, poikani vaimon Bogdanan kotona, kun Bogdanan sisaret lähtivät sairaalaan. Heidän apuaan tarvitsi kaksi sisarta, jotka olivat joutuneet auto-onnettomuuteen. Sisaret olivat niin heikkoina, että heitä piti syöttää.

Vuotta myöhemmin olin työssä Venäjällä, noin tuhannen kilometrin päässä Lvovista. Rakensimme sotilaskylää Itä-Saksasta tuleville venäläisille lentäjille lähelle Barjatinon kylää Kalugan alueella.

Barjantinon kylätaajama tuntuu maailman syrjäisemmeltä paikalta. Taajaman läpi kulkee rautatie, ja ylikäytävän kohdalla paikallinen tieliikennepoliisi pitää vahtia, jos paikalle osuisi joku rahastuskelpoinen ulkopaikkakuntalainen. Junat Barjatinon kautta kulkevat perin harvoin. Kuka nyt lähtisi Barjatinosta Smolenskiin? Ja miksi? Ehkä katselemaan kirkkojen raunioita, jotka jokaisen kylän kohdalla todistivat seudun entisestä hyvinvoinnista. Mutta nyt ovat raunioina jo muutkin kuin kirkot. Ja puutalot pahasti kallellaan.

Ukrainalaiset ja valkovenäläiset nuoret uskovat olivat tulleet linja-autollaan Barjatinoon järjestämään evankelioimiskokousta. Ne, joiden väitettiin teurastavan lapsia ja uhraavan veret Jumalalle salaisissa rituaaleissaan, olivat saaneet luvan esiintyä julkisesti! Uteliaita kyläläisiä oli kokoontunut paikalliseen elokuvateatteriin parisataa ihmistä.

Kokous alkoi gospel-tyyppisellä musiikilla. Hirvittävää räminää, ajattelin. Ehkä se ei ollut minun makuuni. Mutta musiikki ei ollut vielä pahinta. Lavalle nousi puhujaksi nuorimies, joka sekoili Jeesuksen nimeen. Puheessa ei ollut siteeksikään johdonmukaisia ajatuksia, mutta sitä enemmän paatosta. Kun yritin ajatella, miten Barjatinon ihmiset, täydellisesti kommunistisessa pimeydessä kasvaneet, ymmärtäisivät nuoren miehen puheen, tulin tulokseen, että ei mitenkään. Puhe oli minullekin käsittämätöntä. Tunsin hikoilevani, kun Herra sanoi: "Osmo, sinun vuorosi tulee kokouksen jälkeen".

Hirvittävä kokous päättyi. Kun ihmisvirran mukana olin siirtynyt eteisaulaan, ojennettiin minua kohti mikrofonia. Haastattelija kysyi: Mitä piditte kokouksesta? No, musiikki menetteli vielä jotenkuten, mutta puhe oli suunnattu mielipuolille. (Vastasin venäjäksi: "Razchitano na duraka"). Minua haastattelemassa oli kaksi tyttöä. He selittivät, että puhujaksi oli pantu nuori mies siksi, että vasta uskoon tulleena hänellä oli paljon intoa käännyttää toisiakin uskoonsa. No, se oli kyllä totta. Tytöt kertoivat, että heidän ryhmällään on vielä kokouksia Kalugan alueen Kirovin kaupungissa, ja Vetlitsassa, eräässä toisessa pikkukaupungissa Kirovin takana. Pyysivät tulemaan niihinkin. He olivat liikkeellä bussilla, voisin päästä heidän matkassaan.

Tytöt eivät tienneet, että heidän ryhmänsä oli majoitettu asuntooni Kirovissa. Olin vuokrannut Kirovista asunnon, vaikka itse asuinkin työmaan parakkikylässä. Paikalliset uskovat olivat sijoittaneet ryhmän vapaana olleeseen asuntoon, noin neljänkymmenen kilometrin päähän Barjatinosta.

Viikonloppuna sain hieman vapaata työstä ja läksin katsomaan seuruetta. Kun tulin Kiroviin, oli heidän bussinsa jo lähtenyt Vetlitsaan, mutta venäläiseen tapaan tieltä pysäyttämäni autoilija vei minut kokouspaikalle pientä korvausta vastaan. Uteliaita kuulijoita oli taas paljon. Uskovien julkiset esiintymiset olivat Venäjällä vielä silloin jotakin aivan uutta. Myös Kirovin pieni uskovien ryhmä oli tullut paikalle. Orkesteri, laulut ja puheet eivät nytkään vastanneet odotuksiani, eikä sitä, mitä ukrainalaisten kokouksissa yleensä olin tottunut kuulemaan.

Paluumatkalle lähdettiin ukrainalaisten bussilla. Kirovilaiset olivat mukana, kuten myös ne sisaret, joiden kanssa olin keskustellut Barjatinossa. Sisaret kertoivat, että he olivat olleet pari vuotta sitten pahassa autokolarissa. Vasta äskettäin he olivat oppineet uudestaan kävelemään, pitkän sairaalassa vietetyn kauden jälkeen. Kolarissa yksi oli kuollut. Kun tarina tuntui tutulta, kysyin, olivatko he mahdollisesti olleet Lvovissa sairaalassa. Vastaus oli myöntävä ja arvasin, että nämä ovat ne sisaret, joita Bogdanan sisaret kävivät sairaalassa auttamassa. Kun vielä hetken aikaa tarinoimme, sanoi toinen sisarista: "Sinä olet varmaan Akun isä".

Tulimme asunnolle Kiroviin ja jatkoimme tarinointia Svetlana Melnichukin, Valja Vetrovan ja veljien kanssa. Jumalan teot ovat ihmeelliset, niissä riittää kertomista. Jumalan teot ovat myös loogiset. Ne, jotka vaeltavat Jumalan ennalta valmistamissa teoissa saavat kokea myös sen, että Jumalan teot on ennalta valmistettu. Kaikki on valmista ja kiitettävää, ylistettävää ja täydellistä.

Ei ole niinkään helppoa pukea sanoiksi se, minkä itse tietää. Henkilökohtaisessa elämässään Länsi-Ukrainan ja Valko-Venäjän nuoret uskovat olivat kokeneet Jumalan johtoa ja tiesivät mitä on olla uskova, keneen ja mitä he uskoivat. Oli vain ajan kysymys milloin he oppivat esittämään muille sanallisessa muodossa niin, että sivullinenkin sen ymmärtäisi.

Vuoden 1992 helmikuussa tein matkan Siperiaan, Omskin seudulle, jossa Kulbanun vanhemmat ja sukulaiset asuivat.

Matkaa työmaalta kotiin oli noin puolitoistatuhatta kilometriä. Yhtiön auto toi lomallelähtijät Moskovaan, josta lentomatka Helsinkiin kestää vajaat pari tuntia. Helpoin ja nopein tapa päästä lomalle oli käyttää valmiiksi mietittyjä ja järjestettyjä konsteja, mutta se ei tietenkään ollut ainut mahdollisuus.

Halusin nähdä matkan varrella asuvia ystäviäni, ja tein matkan autolla. Ensimmäinen matkapäivä venyi pitkäksi, ja vasta aamulla olin tulossa Novgorodiin. Kenen luo poikkeaisin? Kuka olisi kotona? Talviaamu oli vielä pimeä, kun perjantaina 27. joulukuuta 1991 kello kahdeksan maissa tulin bensa-asemalle Novgorodin lähistöllä. Autoa tankatessa huomasin, että autoni vieressä oli nosturiauto. Josif, nosturiauton kuljettaja ja minä huomasimme toisemme samaan aikaan.

Vaikka Josif oli menossa töihin, oli Herra järjestänyt meille tapaamisen. Kun olimme pikaisesti vaihtaneet kuulumiset, lähetti Josif minut kotiinsa nukkumaan.

Olin töissä Shaikovkassa, Venäjällä. Joka kolmas kuukausi saimme kahden viikon loman, ja pääsimme käymään Suomessa. Keväällä 1992 olin tulossa Helsingistä Moskovaan. Vieressäni lentokoneessa 07. 04.1992 istui nuori nainen Amerikoista, joka oli tuomassa koululaisia tutustumismatkalle Venäjälle. Kun tarinoimme, kävi ilmi että olemme molemmat uskovia. Sisar kysyi, mistä hän löytäisi Moskovassa sellaisen seurakunnan, jossa kannattaisi käydä vierailulla.

Vuonna 1992 Moskovassa uskovia oli vielä kovin vähän. Neuvostoliitto oli hajonnut vuosi aiemmin, ja se oli jättänyt jälkeensä vain kaaoksen. Mitä kaaoksesta nousisi, ei ollut tiedossa. Neuvostoliiton aikana uskoville ei myönnetty oleskelulupia Moskovaan, ja kaupungissa toimi vain yksi baptistikirkko. Babtisteja oli runsaasti kaupungin ulkopuolella, mutta heidän luokseen amerikkalainen sisar tuskin osasi mennä, vaikka olisin neuvonut. Amerikkalaiset aikoivat mennä käymään myös Pietarissa, mutta siellä baptistiseurakunta oli vielä vaikeampi löytää, se kun oli 18 kilometrin päässä keskustasta.

Toisen lomaviikon aikana halusin käydä Joshkar Olassa, marien suomensukuisen kansan pääkaupungissa. Sain hankituksi lipun tataarien pääkaupunkiin Kazaniin menevään junaan. Pidin itseäni onnellisena, kun pääsin lähtemään Moskovasta vielä samana päivänä, kun olin sinne tullutkin.

Toisen luokan makuuvaunuosastossa on neljä petipaikkaa. Pari miestä oli menossa Muromaan, ja yksi nainen, Zulfija, oli menossa Kazaniin. Zelenyi Dolin asemalla ennen Kazania vaihdoin junaa, ja puolenpäivän aikoihin tulin Joshkar Olaan.

Marin tasavallan pääkaupungista Suomessa ei tiedetty vuonna 1992 juuri mitään. Olin ostanut Weiling+Göösin kustantaman Suuren Suomalaisen tietosanakirjan, mutta sen sivuilta en tietoja Joshkar Olasta löytänyt. Ehkä kirja ei sitten ollutkaan niin suomalainen, tai suuri. Ehkä vika oli siinä, että Joshkar Ola ei ollut Brüsselissä. Olin kuitenkin löytänyt yli kahdensadan tuhannen asukkaan kaupungin, ilman tietosanakirjan apua. Löytöretkeni maahan tuntemattomaan saattoi alkaa.

Kalatehdasaluksilla Tyynellä valtamerellä olin tutustunut kahteen serkukseen, Sannaan ja Nadjaan, jotka olivat kansallisuudeltaan mareja. Toinen tytöistä oli kutsustani tehnyt matkan Suomeen, ja nyt oli minun vuoroni käydä kylässä heillä. Tulin tuttavieni kotiin. Sannan äiti, vanha lastenkodin opettaja Lydia oli kotona. Keitettiin teet ja juteltiin kuulumiset.

Lydian lapset eivät puhuneet maria. Lastenkoulun opettaja kertoi, että lastenkodissa oman kielen käyttäminen oli käyttäminen oli sosialistihallituksen aikana ollut kiellettyä. Opettaja, jonka kansallisuus oli mari, ei saanut puhua marin kieltä lapsen kanssa, joka kansallisuudeltaan oli mari. Sosialistisen diktatuurin romahtamisen jälkeen Lydia oli alkanut harrastaa äidinkieltään. Hän halusi esitellä minut tuttavilleen.

Tulimme Lydian kanssa Mari Elin, Marin tasavallan hallituspalatsiin. Minut esiteltiin presidentin lehdistösihteerille ja Mari-Suomi seuran sihteerille. Ensimmäisen ja tietääkseni ainoan kerran elämässäni koreilin myös sanomalehden sivuilla. Mari Elissä selvästi etsittiin yhteyksiä Suomeen, ja osoitettiin ystävyyttä niille harvoille, jotka tietosanakirjan ja muiden rasistisesti värittyneiden tiedonantajien kieroilusta huolimatta kuitenkin löysivät tiensä suomalaisen sukulaiskansan luo 800 kilometrin päähän Moskovasta itään.

Kulbanuun olin tutustunut sen neljän kuukauden aikana, jonka vietin Ohotan merellä kalastusemälaivassa Sodruzhestvo. Kalanperkaajan ammatti kalastusemälaivalla oli raskas, ja hän, kuten niin monet muutkin, etsivät parempaa ammattia. Kulbanulle ehdotin turkin kielen opiskelemista. Kansallisuudeltaan Kulbanu oli kazakki, joten hänelle turkin oppiminen oli helppoa. Yllätyksekseni Kulbanu otti neuvostani vaarin ja ryhtyi töihin.

Shaikovkan työmaalla oli viisisataa turkkilaista työmiestä. Yksistään toimistossa turkkilaisia oli viitisenkymmentä. Kutsuin Kulbanun Vladivostokista työmaalle ja Eero pisti hänet keittämään kahvia koko porukalle. Kielenopiskelu sujui nopeasti ja pian me olimme hänen kanssaan ainoat henkilöt koko työmaalla, jotka pystyimme keskustelemaan sekä kaikkien turkkilaisten että kaikkien suomalaisten kanssa.

Shaikovkan sotilaskaupunki rakennettiin runsaassa vuodessa. Työmaan purku oli edessä. Kulbanulle ehdotin nyt Kiinan opiskelua Nanjingissa. Hankimme paperit ja lensimme Moskovasta Alma-Ataan. Alma-Ata oli vielä silloin Kazakhstanin pääkaupunki, mielenkiintoinen sekin, mutta erikoisesti halusin nähdä Urumqin.

Lento Alma-Atasta Urumqiin kestää pari tuntia. Koko matkan allamme näkyivät lumipeitteiset Tian Shanin vuoret. Asutusta tai edes pienintä merkkiä tiestä tai tasangosta ei näkynyt missään. Tarinat lumimiehestä nousivat mieleeni, kun katselin asumatonta vuoristoa lentokoneesta, ei niin kaukana vuorten huipuista.

Mannerheim oli ylittänyt Tian Shanin vuoriston hevosilla. Vuosisadan alussa matka Urumqiin vei viikkoja; vuosisadan lopussa lento Alma-Atasta Urumqiin kesti vain pari tuntia. Matkan olisimme voineet suorittaa myös junalla, mutta aikaa oli vähän. Aika on loppumassa. Sata vuotta sitten sitä oli jäljellä vielä enemmän.

Lentoasemalla matkustajat tutkittiin huolellisesti. Rokotustodistus näytti olevan tärkein dokumentti, onneksi se oli kunnossa. Kiinankielisen Jeesus-filmin tulli takavarikoi tarkastusta varten. Tullimies antoi lapun, ja ilmoitti, että filmin saa muutaman päivän kuluttua hakea takaisin Urumqin päätulliasemalta, mikäli siinä ei ole mitään Kiinan vastaista propagandaa. Uiguurin kielinen Uusi Testamentti ei herättänyt kyselyjä. Tulli ilmeisesti tiesi, että pari tuhatta vuotta sitten kirjoitetussa kirjassa ei kiinalaisia mainita lainkaan, joten kiinalaisten vastaisen propagandan löytyminen kirjasta oli epätodennäköistä.

Venäjän tulli oli takavarikoinut minulta raamattuja ties kuinka monta kertaa kuitteja antamatta. Kun vertasin nyt kiinalaisia tullimiehiä venäläisiin, oli ensivaikutelma myönteinen.

Kun lauantaina 03.10.1992 olimme majoittuneet rautatieasemaa vastapäätä olevaan hotellin, alkoi tutkimusmatka kaupunkiin. Tutkimusmatkasta tuli umpimähkäinen, sillä se tieto, mikä minulla Urumqista oli, oli auttamattomasti vanhentunut. Ensi hätään löysimme kartan, ja tietysti ravintolan. Minä tahdoin doufua, paistettua soijarahkaa ja riisiä. Doufua syödään Kiinassa paljon lihan korvikkeena, ja minä pidin siitä.

Meidän on vaihdettava rahaa. Rahanvaihtajia oli kaikkialla, mutta rahanvaihtajilta saatava raha oli kiinalaista rahaa, joka kelpasi vain kaupoissa. Matkalippuihin ja muihin vaativimpiin tarkoituksiin piti saada ulkolaisille tarkoitettuja rahakuponkeja. Kaupungin keskustassa komeili komea Holiday Inn-hotelli, mutta rahanvaihtopistettä sieltä ei löytynyt. Oikea pankki löytyi, ja olimme valmiit menemään rautatieasemalle lipun ostoon.

Vuonna 1992 Venäjällä kaupoissa ei ollut tavaraa. Mutta Urumqissa oli sekä kaupustelijoita että tavaraa. Uiguuripojat leipoivat katukeittiöissään pittaleipiä, jokunen aasi oli vetänyt kaupunkiin suuren kuorman päärynöitä ja katetut torit toivat mieleen Istanbulin basaarin. Vain tee oli huonompaa kuin Turkissa.

Kulbanu tarvitsi vaatteita, ja nyt olimme tulleet paikkaan, jossa hinnatkin olivat sopivia jopa venäläiselle kukkarolle. Mutta sitten tuli odottamaton mutka matkaan. Kulbanu maksoi ostoksensa, mutta jo parin metrin päässä tiskiltä huomasi, että kukkaro on poissa. Mihin se oli hävinnyt? Kukaan ei antanut ilmi varasta. Ehkä kukaan ei nähnyt, tai ehkä heillä oli sellainen yhteiskuntasopimus.

Poliisia ei löytynyt mistään. Menimme takaisin pankkiin, jossa pyysin virkailijaa apuun. Virkailija ei halunnut kutsua poliisia paikalle, mutta lopulta yksi pankin nuoremmista virkailijoista opasti meidät poliisiasemalle. "Meillä on tänään vapaapäivä", ilmoitti poliisi. Englannintaitoinen pankkivirkailija johdatteli meidät ulkomaalaispoliisin luo, joka kirjasi tapahtuman muistiin. Asialle hän ei voinut mitään, mutta ihmetteli, miksi menemme Nanjingiin kiinaa opiskelemaan, kun Urumqi on niin hyvä paikka. "Jääkää tänne", kehotti ulkolaispoliisi.

Ennen matkan jatkumista ehdimme tutustua kaupunkiin. Kävimme katsomassa ulkolaispoliisin suosittelemaan yliopistoa. Se sijaitsi kaupungin pohjoislaidalla ja osoittautui opettajakorkeakouluksi. Toinen, luultavasti isompi yliopisto sijaitsee kaupungin etelälaidalla, mutta se jäi sillä erää tutkailematta.

Karavaaniteiden risteyksestä kaupunki oli muuttunut nykyaikaiseksi miljoonakaupungiksi. Tehtaat, pankit, yliopistot, koulut ja sairaalat toimivat. Hotellissa katselimme saksalaista televisiosarjaa Der Alte uiguurin kielelle käännettynä. Mutta Pekingiin oli pitkä matka, samoin Nanjingiin, Eteläiseen pääkaupunkiin. Kadotetussa kukkarossa oli ollut neljäsataa dollaria, ja nyt oli säästettävä rahaa. Ostimme junaliput Xianiin kolmannesta luokasta. Istuimme junaan, kirjaimellisesti.

Rautatie Urumqista, Xinjiangin autonomisen uiguuritasavallan pääkaupungista Tyynelle valtamerelle kulkee autiomaiden ja lukemattomien tunneleiden läpi. Varsinaiseen vuoristoon juna ei nouse, vaan kulkee ylhäällä jokilaaksojen reunamilla tulvien ulottumattomissa. Kiinan vanha pääkaupunki Xian on Urumqista vajaan kolmen vuorokauden päässä.

Kaupungista lähdettäessä juna työntyy ensin hiekka-arolle. Harvakseen arolla näkyy asutuksen merkkejä, kastelukanavia ja yksinäisiä poppeleita. Turfanin keidas, jonka olin toivonut näkeväni matkan varrella, jäi sivuun. Keitaan risteysaseman jälkeen asutus hiekkaerämaassa loppuu, mutta öljynporaajien tornit kertovat jonkinlaisesta asutuksesta. Niistä nousevat liekit näkyvät pitkälle yöhön.

Kun päivä taas valkeni, olimme vielä kuivalla asumattomalla tasangolla. Vuorilta tulevaa sulamisvettä varten tasangolle oli rakennettu kastelukanavia, jotka minusta näyttivät aivan kuivilta. Ehkä niissä joskus keväällä virtasi vesi. Mutta pelloilta puuttui myös multa. Vain kiviä ja hiekkaa. Kuitenkin kivipelloilla näkyi maatyöläisiä rikkomassa moukareilla suurempia kiviä pienemmiksi. Epätoivoisen näköinen puuha pani minut mietteliääksi. Miksi jonkun on hankittava elantonsa noin kovasta maasta, kun samaan aikaan Siperian eteläosan valtavat lakeudet ovat täysin viljelemättä?

Hamin kaupungin jälkeen juna sukeltaa tunnelista toiseen. Alapuolella, vuorten välissä kulkee joki ja lepäävät kylät ja pellot. Pengerviljelmät vuorten rinteillä ovat hyvin hoidettuja, vaikka mikään traktori ei pysty niille nousemaan. Kaikki työ tehdään käsityönä muutaman aarin kokoisilla plänteillä. Savesta valmistettujen talojen edessä näkyy työn tuloksia: keltaisia maissitähkiä ja olkia. Tietä ei näy missään, vain juna syöksyy tunnelista kylään ja häviää toiseen tunneliin. Millaista olisi asua vuosi kylässä Hamin ja Xianin välillä? Yritän muistella ruotsalaisen raamatunkääntäjän Martinsonin kertomusta työstään tällä seudulla 1940-luvulla. Päättäväinen mies sai käännettyä Uuden Testamentin paikalliselle mongolimurteelle, mutta ei päässyt näkemään työnsä tuloksia käytössä.

Matkatovereittemme joukosta löytyy yksi venäjäntaitoinen. Hän kertoo opiskelleensa venäjää silloin, kun Neuvostoliitto ja Kiina vielä olivat veljeskansoja, tai ainakin saman puhemiehen adoptoimia orpopoikia. Mutta se, että minä olen Suomesta, se on vaikea selittää. Venäjän takana, lienee paras selitys. Myös muut matkatoverit ovat kaukaa. Joku on käynyt veljensä luona Urumqissa, joku toinen on menossa Hunanin maakuntaan, Changzhaan.

Junan pysähtyminen asemalle on odotettu tapaus. Kaupustelijoilta ostetaan limonadia, omenoita ja pullia. Leipää Kiinassa ei juuri syödä, mutta vehnäpullien myynnistä asemilla on tullut tapa. Ehkä niitä siis ostetaan. Mutta pitkä istuminen on vienyt ruokahalun, tai murukahvi, sillä myyjiltä saa myös kuumaa vettä. Kuumaa vettä myydään suurista termospulloista, ja onneksi minulla on mukana omani.

Vaunu on tupaten täynnä. Päivällä kilometrit taittuvat puolittaisessa horroksessa, ja joskus uteliaisuus tekee mielen virkeäksi, mutta yöllä tekee mieli nukkua. Yritämme tehdä kasseista penkin jatketta, niin että jalat eivät puutuisi. Muutama vaaka-asennossa vietetty tunti tekee uuden päivän taas siedettäväksi. Olemme saaneet vierellemme Kiinan muurin, mutta junan ikkunaan se ei näy.

Tulemme Lanzhouhun, ensimmäiseen suurkaupunkiin Urumqin jälkeen. Olemme nyt puolentoista kilometrin korkeudella merenpinnasta, tulossa ylängöltä itäiselle lössialueelle. Ylitämme Keltaisen joen. Meille pysähdys vanhassa silkkitien keskuksessa merkitsee vain kaupustelijalta ostettua lämmintä ateriaa. Gansun maakunnan pääkaupunki jää taakse, ja taas junan ikkunasta näkyy vain harmaata, harvaan asuttua, vähemmän hedelmällisen näköistä maaseutua. Missä ovat Kiinan miljoonat ihmiset?

Kolmen matkapäivän ja kahden horroksessa vietetyn yön jälkeen tulemme Xianiin. Vihdoinkin. Rautatieasemaa vastapäätä, torin toisella puolella on Liefang-hotelli, Vapautuksen hotelli. Pääsemme suihkuun ja nukkumaan.

Junamatka Shanghaista Euraasian keskelle Urumqiin kestää neljä vuorokautta. Eurooppalaiselle matka on kuin matka toiseen maailmaan. Vuoret, kylän jokien laaksoissa, tunnelit, erämaat, keitaat, pellot ja kastelukanavat vilisevät ohi. Jopa atomivoimalan lauhdutintornikin näyttää maastoutuneen kiinalaiseen harmauteen. Silloin tällöin juna pysähtyy kaupungeissa, limonadikauppiailta voi ostaa hedelmiä ja juomisia. Matka ei tunnu pitkältä. Radiosta kuuluvat klarinetilla säestetyt laulut johdattelevat ajatuksia pois elämän pikku murheista. Ahkerat kiinalaiset tekevät töitä vuoren rinteille pengerretyillä viljelmillä. Vanhukset ja lapset ovat mukana.

Muutaman päivän kuluttua olen paluumatkalla. Nanjingin jälkeen ensimmäinen iso kaupunki reitin varrella on Xian, Kiinan vanha pääkaupunki. Seuraava suurkaupunki on Lanzhou Keltaisen joen rannalla. Kuuntelen ja luen matkakirjaani, otan valokuvia. Kiinassa kasvillisuus on erilaista kuin Euroopassa, osaksi siitä syntyy tuo vaikutelma erilaisesta maailmasta.

Lanzhoun lähistöllä juna ohittaa Kiinan muurin. Muurin takana maa on harvaan asuttua. Juna kulkee jokilaaksojen asutuksia myötäillen. Talot ja majat on rakennettu alas laaksoon, tuulen ja pakkasen suojaan. Puita ei juuri näy. Juna kulkee ylempänä, mutta ylös tasangolle sekin nousee vain harvoin. Juon murukahvia, lepäilen. Puhelin ei soi, kukaan ei häiritse. Ylimääräinen päiväuni on luksusta.

Kolmantena matkapäivänä juna saapuu Uiguurien itsehallintoalueelle. Asemien nimet ovat nyt paitsi kiinaksi, myös arabialaisella kirjoituksella kirjoitettua uiguurin kieltä. Joskus 800-luvulla uiguurit olivat manikealaisia, ja kirjoittivat manikealaisin kirjaimin. Uiguurien alueen kuivassa hiekassa yli tuhannen vuodentakaiset kulttuurimuistomerkit ovat hyvin säilyneet, mutta juna ei niistä piittaa. Tutut öljynporaustornit näkyvät nyt junan vasemmalla puolella. Vasemmalle jää myös kuuluisa Turfanin keidas. Keidas on kuin kattila, sen pohja on reilusti merenpinnan alapuolella, ei kuitenkaan niin syvällä kuin Kuollut meri Israelin maalla.

Illalla juna saapuu Urumqiin. Haluan syödä. Haluan syödä toufua ja riisiä. Rautatieasemaa vastapäätä on tuttu hotelli, sen lähistöltä löydän pienen ravintolan. Minut ohjataan pöytään, jossa kaksi rakastuneen näköistä henkilöä jo istuvat. Yritän olla häiritsemättä, mutta he aloittavat keskustelun. Toinen heistä osaa englantia, toinen venäjää. Mies kertoo olevansa rakennusinsinööri, vaimo kemisti. Tarjoilija tuo toufun, ja varmuuden vuoksi myös lusikan. Hän ei tiedä, että osaan käyttää puikkoja.

On lauantai-ilta. Miten pääsisin täältä Kazakhstaniin nopeasti? Kysyn neuvoa nuorelta parilta. He tietävätkin milloin lähtee lentokone, milloin juna ja milloin bussit. Aamukahdeksalta lähtee bussi Bolen kaupunkiin, jossa on yövyttävä. Seuraavana aamuna Bolesta menee bussi raja-asemalle. Neuvot ovat vastaus rukoukseeni. Neuvojat eivät tiedä, että menomatkalla matkakumppaniltani Kulbanulta varastettiin rahat Urumqissa, ja minulla on taskussa vain 80 dollaria. Niillä minun pitäisi päästä Venäjälle, työmaalleni Shaikovkaan. Ravintolan lasku ei taloutta horjuttanut, toufu-annos ja tee maksoivat kolme markkaa.

Xian Ne ja Yan Li kutsuivat minut vielä kotiinsa iltakahville. Vasta nyt huomaan, että rakastunut nuoripari odottaa vauvaa. Tarinoimme hetkisen, ja minulla on oikeastaan heille tuomisiakin: Tulomatkalla lentoaseman tulli otti haltuunsa kiinankielisen videofilmin "Jeesus", ja lupasi palauttaa sen, jollei se sisällä kiellettyä aineistoa. Pyydän Xiang Netä hakemaan filmin, ja ottamaan sen käyttöön. Tullin kasetista antaman kuitin annan hänelle.

Vasta puolenyön maissa ehdin hotelliin. Se on täynnä. Vain ylimmässä kerroksessa on tilaa yhteismajoituksessa. Kävisikö? Käy kyllä. Tulen ullakkokerrokseen, ja saan paikan noin 20 pakistanilaisen seurassa. Vaikka on jo myöhä, alamme tarinoida. Pian huomaan, että pakistanilainen ryhmä lienee Urumqissa tekemässä islamilaista lähetystyötä. Ryhmä on kurinalainen, keskustelua johtaa ryhmän vanhin.

Muslimien ja kristittyjen välisessä keskustelussa pääasia on kysymys Jeesuksen asemesta. Keskustelu jatkui aamukolmeen. Minun oli ehdittävä kello kahdeksalta lähtevään bussiin, eikä minulla ollut herätyskelloa. Pakistanilainen ryhmänvanhin määräsi yhden joukoistaan herättämään minut kuudelta.

Yhteismajoituksen vessa oli aasialainen, suihkussa vesi kylmää. Kadulla oli vielä pimeää, kun työnnyn hotellin ovesta ulos. Myöhäissyksy Urumqissa ei ole niinkään lämmin. Lämpenen, kun raahaan painavan kassini linja-autoasemalle.

Matkaa Urumqista Boleen on noin 500 kilometriä. Aamun jo valjetessa bussi ajaa kaupungin ulkopuolelle, erämaahan. Vain siellä täällä näkyy puuvillapeltoja ja tehtaita. Ohitamme kamelilauman, oikeita kaksikyttyräisiä erämaan laivoja. Siellä täällä näkyy kastelulaitteita ja puuvillapeltoja. Matkakumppanini ovat kiinalaisia, mongooleja, kasakkeja ja uiguureja. Uiguureiden ja kazakeiden kanssa keskustelu onnistuu turkiksi, jotenkuten. Eurooppalaisen matkustajan mukanaolo ei herätä mitään erikoista uteliaisuutta.

Pysähdyspaikkojen ruokalat olivat mielenkiintoisia, ja vessat tarina sinänsä. Kukin valitsi sen poppelin, jonka takana pyllistäisi. Kaikki teeskentelivät yhtaikaa kukin oman puunsa takana sitä, että ei tässä mitään, kukaan ei katsele. Eikä katsellutkaan, yhteiskuntasopimus piti.

Boleen tullessamme oli taas pimeää. Kaupunki oli kuin Tampere. Saman kokoinen, tavaraa kaikissa kaupoissa ylenmäärin, puistot ja kadut siistejä ja hoidettuja. Ei olisi uskonut olevansa erämaan keskellä Kiinan äärimmäisessä kolkassa. Mutta se on niin kuin sen ottaa. Jos Bolesta katselee maailmaa, on se keskellä. Tokio, Lontoo ja Bombay ovat kaikki Bolesta aivan kaukana, syrjässä suorastaan.

Hotelli oli kilometrin päässä linja-autoasemalta. Kassiani kuljetti kolmipyöräisellä polkupyörällä nuori poika, joka hommasta veloitti pari markkaa. Yöpyminen hotellissa maksoi sentään jo muutaman dollarin.

Matka Bolesta rajalle vei pari kolme tuntia. Linja-autossa tutustuin mongolirouvaan, joka oli tulossa raja-asemalle tapaamaan tytärtään, venäjän kielen tulkkia. Kun tulimme Alashankouhun, ystävällinen mongolirouva esitteli tyttärensä, joka tiesi myös Kazakhstanin puolelle lähtevän bussin lähtöajat. Ehdimme käydä yhdessä syömässä ravintolassa, jossa tytön poikaystävä oli kokkina.

Kiinan puolelta Kazakhstaniin siirrytään leveän rajavyöhykkeen yli bussilla, tai jos sellaista ei ole, muiden matkailijoiden kyydissä. Junat kulkevat vain muutaman kerran viikossa. Mutta rajan molemmin puolen paikalliset kaukojunat kulkevat säännöllisesti joka päivä. Kazakhstanin puolella vaihdan kymmenen taalaa ja saan ostettua lipun Alma-Ataan.

Kazakhstanin puolella raja-aseman nimenä oli Druzhba, ystävyys. Nimi oli perua Neuvostoliiton kaudelta. Mutta nimi oli väärä. Druzhban raja-asema oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Kaupat tyhjiä, ravintola suljettu, ruostunut vartiotorni kylän korkein rakennus. Tilanteen pelasti kasakkimies, joka kutsui minut kotiinsa pilaville. Neljä lasta ja hymyilevä vaimo. Suuret lautaset ja aitoa kazakhstanilaista pilavia. Kyllä kelpaa kutsua vieraita kylään.

Juna lähti viideltä illalla. Taas uusia vuoria ja laidunmaita. Taldy Kurganista junaan nousi kasakkityttö, joka oli lukemassa lakia Alma-Atassa. Tuleva lakimies oli miellyttävä keskustelukumppani. Häntä kiinnostivat lain, oikeuden, vallan ja vanhurskauden kysymykset ja ristiriidat. Vain harvoin olen Suomessa tavannut ihmisiä, jotka ymmärtävät tutkia perusteitaan. Tarinaa riitti, kunnes vaunuosastoon astui venäläinen nuorimies, joka ei kysellyt mitään. Hänelle oli kaikki selvää. Ylimielisellä herrakansan varmuudella nuorimies kävi sadattelemaan niitä, jotka halusivat omin päin, ilman Moskovaa, ajatella ja päättää asioistaan.

Kun tulimme Alma-Ataan, lakimiestyttö auttoi minua kantamaan kassini asemalle. Toivotin hänelle Jumalan siunausta ja tiedustelin, milloin lähtee juna Moskovaan. Kun vihdoin pääsin kysymään lähtöaikoja, sain kuulla, että kaikki liput on myyty jo monta viikkoa etukäteen. En tietenkään uskonut kuulemaani, mutta en myöskään ollut halukas maksamaan mafialle. Rukoilin, mitä tehdä. Lentolippuun minulla ei ollut rahaa.

Herra käski menemään lento-asemalle. Lentoasemalla tarjosin visa-korttia maksuksi lipusta, mutta eihän se käynyt. Virkailijat sanoivat, että sinun pitää mennä kaupunkiin, lentoyhtiön lipunvaraustoimistoon, siellä voi maksaa Visalla. Tein töitä käskettyä, mutta Visa ei vain käynyt. Lipputoimiston ihmiset sanoivat, että Amerikan suurlähetystöstä voi nostaa käteistä Visalla. Menin sinne. Virkailija tuli ulos kertomaan, että niin he joskus tosiaan tekevät, auttaakseen pulaan joutuneita Amerikan kansalaisia. Muiden maiden kansalaisia he eivät voi auttaa, valitettavasti. Kiitin, ja ajoin taksilla takaisin lentoasemalle.

Lentoaseman tädit kysyivät nyt, paljonko minulla on rahaa. Kuusikymmentä dollaria, vastasin. Tädit vaihtoivat minun 50 dollarin setelin rupliksi, ja myivät minulle lipun. Sain jopa kasan ruplia. Kun rahani ei riittänyt ulkomaalaislipun hintaan, he olivat myivät minulle Venäjän kansalaisille tarkoitetun halvemman lipun. Selityksesi kelpasi nyt se, että olin työssä Venäjällä.

Kolmen ja puolen tunnin lentomatkan jälkeen olin Moskovassa. Domodedovon lentoasemalla taksikuskit tarjosivat tulijoille palveluitaan. Minne matka, kysyi ensimmäinen. Kolmesataa kilometriä Kalugan suuntaan, vastasin. Sata viisikymmentä dollaria. Etsi rikkaampia kulkijoita, neuvoin kuskia. Seuraava olisi vienyt jo sadalla dollarilla, mutta hänetkin lähetin etsimään vauraampia matkustavaisia. Kun vielä torjuin puolenkymmentä taksia, samalla kävellen kassini kanssa kohti paikallisliikenteen junaa, tuli luokseni taksimiesten päämies, joka kysyi, paljonko minulla on rahaa. Kymmenen dollaria ja toiset kymmenen dollaria ruplina. Taksimiesten päämies otti kymmenen dollaria itselleen ja antoi ruplat valitsemalleen taksille. Hiljakseen mumisten mies nosti kassini autoon ja matka alkoi.

Ilta oli pimeä ja sateinen. Kohta, kun olimme ajaneet kaupungin ulkopuolelle, taksikuski nosti tunkilla auton toisen puolen ylös, ja irrotti Volgan nopeus- ja matkamittarin vaijerin. Sitten matka taas jatkui. Aamuyöllä tielle nousi sumua, ja ajoimme varsin hitaasti. Ymmärsin, että mafia ei kuskeilleen maksa kovinkaan reilusti, ja lupasin tankata hänen autonsa työmaan bensa-asemalla paluumatkaa varten. Kun vihdoin tulimme Shaikovkaan, keitin kuskilleni kunnon kahvit, taisinpa löytää kaapista pari ylimääräistä dollariakin. Kahdeksallakymmenellä dollarilla olin päässyt Kiinasta Venäjälle. Doksa tu Theo!

Olimme viettäneet lauantai-iltaa ystäviemme luona Moskovassa. Radiosta kuulin, että Turun kamariorkesteri oli ollut vierailulla kaupungissa. Se toi mieleeni tapaamiseni Jukan ja Soilen kanssa Wienissä. Kerroin Kulbanulle, kuinka Herra oli johdattanut minut ja kanssamatkaajani suomalaisten uskovien luo Itävallassa, ja mitä oli tapahtunut sen jälkeen. Jumalan johdossa ystävät olivat sairastaneet, parantuneet, opiskelleet musiikkia Amerikoissa, opiskelleet venäjää ja nyt Jukka oli työssä turkulaisessa orkesterissa.

Palailimme kotiinpäin ensin Kiovan suuntaan ja Obninskissa käännyimme vanhalle Varsovan tielle. Ohitimme Malojaroslavetsin kaupungin, jonka luona Napoleon sai aikoinaan maistaa omaa lääkettään marsalkka Suhorovin kädestä. Ulkona oli kova pakkanen, eikä liikennettä tiellä juuri näkynyt. En muista, että edes Gai-ammattilainen olisi meitä kiusannut. Reilut sata kilometriä oli vielä jäljellä asunnollemme, kun Volkswagen Golfin dieselmoottori pysähtyi vakuuttavan tuntuiseen paukahdukseen.

Kello läheni yhtä yöllä. Pakkanen alkoi tunkeutua nyt autoon. Puin ylleni lämpöpuvun, ja Kulbanu puki päällystakkini oman päällystakkinsa päälle. Rukoilimme, ja jäimme odottamaan vastausta.

Ensimmäinen ohikulkija ei ollut toivomamme samarialainen, mutta seuraava oli. Kuorma-auto otti meidät hinaukseen, ja niin pääsimme pikkukaupunkiin nimeltä Mosalsk. Kuorma-auton kuljettaja hinasi meidät suoraan hotellin eteen. Hotelli, kuten koko kaupunki vaikutti vähintään viisisataa vuotta vanhalta, onneksi untuvapeitot olivat uudempaa tekoa. Meillä oli ollut kylmä matka.

Aamulla oli löydettävä keinot matkan jatkamiseen. Onko kaupungissa meidän omaa kansaamme? Kolme uskovaa on kaupungissa, kertoivat ohikulkijat ja neuvoivat paikan, josta heidät voi löytää. Kävelin eteenpäin, löysin paikan ja soitin ovikelloa. Ovelle tuli nuori, noin 30 vuotias nainen. Esittelin itseni. "Äiti ei ole kotona. Minä pelkään miehiä, ja en siksi kutsu teitä kotiini. Tervetuloa uudestaan sitten, kun äiti on kotona".

Uskovat eivät voineet auttaa tällä kerralla. Taksikuski suostui hinaamaan meidät Shaikovkan sotilaskylän työmaalle. Sovimme hinnasta ja läksimme matkaan. Pitkälle emme päässeet, vaan jäimme ensimmäiseen mäkeen. Taksin kesärenkaat pyörivät tyhjää. Taksi päästi köyden irti ja häipyi. Me jäimme joenrotkoon. Starttimoottorin avulla kiipesimme rotkosta omin voimin. Ennen iltaa pääsimme kuitenkin perille, Luojan kiitos ja varsinkin siksi, että meitä auttanut kuorma-auton kuljettaja oli jonkun verran humalassa ja matkantekokin oli sen mukaista.

Seuraavalla kerralla Mosalskissa tapasin uskovat kotonaan. He olivat tulleet uskoon Kalugan babtistikirkossa, ja käyneet yhdessä kasteella vuonna 1982. Vanhempi sisar kertoi, että hänellä on kaksi lasta, poika ja tyttö. Tyttö oli opiskellut Kalugassa fysiikkaa ja kemiaa, sekä musiikkia. Opintoja rahoittaakseen hän oli käynyt öisin töissä tehtaassa. Tehtaassa häntä oli lyöty päähän niin, ettei hän enää pystynyt käymään töissä. Arvasin, miksi tyttöä oli lyöty, enkä kysynyt enempää.

Mummo kävi vielä töissä, tehtävänään jonkun varaston vartioiminen. Mummon näkö oli heikentynyt, ja hän tarvitsi lasit Raamattua lukeakseen. Lupasin hankkia hänelle uudet ja vahvemmat lasit, minkä teinkin, kun seuraavan kerran kävin Kiinassa. Hänellä oli myös poika, josta hän oli huolissaan. Pojan terveys armeijasta pääsyn jälkeen oli ollut heikko. Poika oli naimisissa ja asui kadun toisella puolella, samanlaisessa kaksikerroksisessa talossa kuin äitinsäkin.

Nuorempi sisar kertoi joskus käyvänsä myös ortodoksikirkossa. Kalugaan oli pitkä matka ja vain harvoin he pystyivät käymään tapaamassa sisaria ja veljiä. Rahat eivät riittäneet. Ortodoksikirkossa sisar koki hartautta, vaikkei siellä uskovien yhteyttä syntynytkään. Kalugan babtistit olivat sisaren tavasta kuitenkin närkästyneet, ja sisaret olivat saaneet nuhteita.

Sisarien talossa oli puulämmitys. Keskellä tupaa oli iso uuni. Kun taas poikkesin sisarien luo, tarjosivat he uunissa valmistettua harmaata keittoa. Kun en ollut nälkäinen, en syönyt. Paljastin kuitenkin epäluuloni keittoa kohtaan katsomalla keittoa, ennen kuin kieltäydyn. Mosalskissa ei eletty rikkaasti, eivätkä sisaret olleet mikään poikkeus.

Äiti kertoi, että hänen tyttärensä kirjoittaa ja säveltää lauluja, ja laulaa niitä joskus itsekseen. Äiti halusi, että tytär laulaisi niitä minulle. Tytär veti olohuoneen seinältä sivuun verhon, jonka takaa paljastui piano. En tiedä, oliko se pianon löytyminen köyhääkin köyhemmästä taloudesta, ryppyisen verhon takaa vai mikä, mutta köyhyys oli nyt poissa. Sisar alkoi soittaa. Jumalan pyhyys täytti huoneen. Koti oli muuttunut suureksi konserttisaliksi, ja enemminkin. Yritin painaa mieleeni sanoja ja säveltä, mutta mikään ei jäänyt mieleeni. Ainut vaikutelma joka syntyi, liittyi Jumalan pyhyyteen, täydellisiin sanoihin ja sävelmään.

En olisi uskonut, että Mosalskissa tulen näkemään pianonsoittajan, jota parempaa en ole koskaan kuullut. Ja kaikki, mitä hän soitti ja lauloi, oli hänen omaa tuotantoaan Jumalan kunniaksi. Äiti pyysi tytärtään soittamaan vielä muitakin laulujaan, mutta tytär oli sitä mieltä, että tämä riitti.

Joskus seuraavana talvena olin taas matkalla Mosalskin ohi Moskovaan päin. Halusin nähdä sisaren, ja rukoilin, että voisin vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan. Minulla oli kiire, jo aamukymmeneltä minun oli oltava Moskovassa. Siksi pyysin, että Herra lähettäisi sisaren ulos pihalle, kun pysähdyn heidän asuntonsa eteen autollani. Kello seitsemän aikaan, talviaamun ollessa vielä pimeä, pysähdyin sisarten kodin eteen. Nousin autoni viereen seisomaan, ja huomasin samassa, että tien toisella puolella on joku vesipostista vettä ottamassa. Tervehdin sisarta. Muutaman minuutin keskustelun jälkeen jatkoin matkaa. Olin nähnyt pyhän sisaren.

Sisaren veljen perhe vietti kesänsä Marin tasavallassa, Volzkissa. Heillä oli siellä osake ja perunamaa. Lapsensa he jättivät kesäksi mummon huomaan. Olin tutustunut perheeseen, ja tunsin lapset, kun kesällä yritin etsiä kaipaamiani sisaria. Lapset istuivat talon edustalla. Mummo oli töissä. Isä ja äiti olivat kaukana Marin tasavallassa. Alle kymmenvuotiset lapset olivat vakavia, he olivat yksin. Heidän isänsä sisar oli kuollut. Otin valokuvan, jota katsellessani aina tunnen, miten pienet lapset olivat kokeneet nuoren tätinsä menetyksen.

Seuraavalla kerralla tapasin mummon. Keskustelimme hänen tyttärensä poismenosta. Kalugan babtistit eivät olleet tulleet hautajaisiin, mutta koko Mosalsk oli vihdoinkin tajunnut, että heidän keskuudestaan oli poistunut jotakin suurta ja pyhää.

Yhdessä mummon kanssa luimme vihkoa, johon poismennyt sisar oli kirjoitellut muistiin keskustelujaan Jeesuksen kanssa. Nyt muistan enää vain yhden näistä lauseista. Sisar olisi halunnut palvella Herraa jollakin näkyvällä tavalla. Herra oli vastannut sisarelle näin: "Älä murehdi sitä, että sinä et tee suuria tekoja ihmisten edessä. Minä olen luonut sinut itseäni varten".

Sisar pelkäsi ihmisiä, ja erityisesti miehiä. Mummo kertoi, että ensimmäisen kerran sisar oli tullut raiskatuksi kolmivuotiaana. Eläimiä eikä muuta luomakuntaa sisar ei pelännyt. Mummo kertoi, että poismennyt sisar saattoi seisoskella avatun ikkunan edessä ja kutsua kärpäsiä luokseen. Kärpäset kuulivat kutsun ja lensivät suurena parvena avatusta ikkunasta sisaren luo. Sisar puheli ympärillään parvena lentävien kärpästen kanssa, ja viimein hyvästeli heidät. Silloin kärpäset lensivät avatusta ikkunasta ulos, taas yhtenä suurena parvena, kenenkään hairahtumatta joukosta.

Meshovskissa, neljänkymmenen kilometrin päässä Mosalskista, pidettiin kastejuhlaa. Kastettavia oli parikymmentä, yleisöä satamäärin. Minullakin oli kastettaville pieni sanoma: käykää katsomassa naapurikaupungissa elävää vanhaa sisarta. Kun pari vuotta myöhemmin uudestaan tapasin kastettuja, kysyin heiltä, olivatko he jo käyneet naapurikaupungissa. Eivät olleet. Kuinka vaikea onkaan ihmisen ymmärtää sitä, mikä on suurta ja tärkeää Jumalan silmissä.

Keväällä vuonna 2000 kävin tutulla seudulla Kalugan alueella. Mosalskissa tapasin kotoa marilaisen vaimon tyttärensä kanssa. Mummo asui nyt heidän luonaan, mutta ei ollut kotona. Hänen tyttärensä oli jättänyt uskostaan hyvän todistuksen, mutta veljen vaimo ei tiennyt, miten omistaa itse se usko, joka mummolla on ja hänen tyttärellään oli ollut. Minun pieni tehtäväni oli neuvoa häntä siinä, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme. Jo seuraavana päivänä näimme perheen uudestaan. Vasta uskonratkaisunsa tehnyt sisar tuli mummonsa, miehensä ja tyttärensä kanssa tervehtimään meitä sadan kilometrin päähän.

Olimme viettäneet viikon Alma-Atassa, Kazakhstanin pääkaupungissa, kun aamuseitsemältä astuimme bussiin, ja läksimme kohti Urumqia, Kiinaa. Iltapäivällä tulimme rajalle. Minä, tyttärieni Marjan ja Pirjon kanssa pääsimme pois Kazakhstanista, mutta Kulbanu, jolla oli venäläinen passi, joutui palaamaan Alma-Ataan. Kazakhstanin viranomaisten mukaan Kulbanun passi oli vanhentunutta mallia.

Rajan jälkeen alkoi nousu Tian-Shanin (taivaan vuoret) vuorille. Pysähdyspaikalla kuvasimme itsemme ja kirgiisivanhuksen hevosensa selässä. Vuorten välissä siellä täällä näkyi kirgiisien tai kasakkien jurttia, lampaita, lapsia ja aikuisia. Vuorten rinteillä kasvoi kuusia, korkeammalla kimaltelivat jäiset huiput.

Linja-autossa tapasimme unkarilaisen lehtinaisen, jonka matkatavarat oli varastettu Alma-Atassa. Unkarilaiset tunnustavat avoimesti olevansa hunnien jälkeläisiä, ja tutkivat ahkerasti juuriaan. Lehtinaisella oli myös erittäin hyvä ja paksu englanninkielinen Kiinan opaskirja. Kirjassa oli hyvät selostukset myös kulkureittimme kaupungeista, niiden hotelleista ja nähtävyyksistä. Etsin kirjaa myöhemmin kirjakaupoista, mutta en löytänyt.

Vuorten toisella puolella kasvillisuus muuttui täysin. Ennen pimeän tuloa ehdimme ajaa ensimmäisen kaupungin läpi. Yöllä ajo jatkui miltei tauotta aamuun saakka. Auton ikkunoista näkyi joskus kylien valoja, joskus huomasimme ajavamme junan rinnalla. Erämaa ei näyttänyt mitenkään autiolta. Aamun sarastaessa olimme tulossa suurkaupunkiin, autojen vilinä ja villi ajotapa jopa pelotti. Kahdenkymmenen neljän tunnin ajon jälkeen olimme Urumqin, Xinjiangin autonomisen alueen, pääkaupungin linja-autoasemalla.

Linja-autoasemalta siirryimme paikallisen opettajakorkeakoulun opiskelija-asuntolan ulkomaalaiskorpukselle, ja saimme huoneen. Suihkun jälkeen otimme vihdoinkin lyhyet unet. Ehdimme kuitenkin tavata yhden Amerikan kiinalaisen, joka kertoi tulleensa opiskelemaan isiensä kieltä kiinaa.

Urumqin kaupunki on Takla Makanin erämaan laidassa. Toisella puolella kaupunkia ovat Tian Shanin vuoret. Kaupunki on suuri, noin 2 miljoonaa asukasta, joista useimmat ovat kiinalaisia. Alueen kantaväestö, uiguurit, asuvat maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa. Kaupungin pohjoispuolella asuu kazakkeja.

Opettajakorkeakoululta keskustaan on noin 10 kilometrin matka. Ajoimme keskustaan paikallisella bussilla, ja aloimme tutkia kaupunkia. Rahanvaihtopaikkaa piti hetken etsiä, mutta sitten päästiin ostoksille. Ensimmäiseksi söimme toufua, paistettua soijarahkaa, riisin kanssa. Se on mieliruokaani, siitä kun tulee kevyt olo.

Kiinalaiset hymyilevät miltei aina. Kokemuksen kautta olin muutama vuosi aikaisemmin tullut tietämään syyn, miksi. Kiinalaiset syövät hyvin vähän lihaa, voita tai juustoa ja sokeria tuskin koskaan, eikä edes leipää syödä ollenkaan. Kun olin muutaman kuukauden ajan syönyt kiinalaiseen tapaan, muuttui minunkin tavallisesti raskas olo kevyen iloiseksi. Ja toufu siinä on parasta.

Seuraavana päivänä läksimme etsimään tuttaviamme. Kotiosoite oli unohtunut, ja näkömuisti petti. Menimme Xiang Nen työpaikalle, ja hänen esimiehensä Wen Zhen kertoi, että ystävämme on Kazakhstanissa ostamassa sementtiä. Jos oikein ymmärsin, sitä tarvittiin kahdeksan miljooonaa tonnia. Suuren rakennusfirman johtaja tarjoutui oppaaksi, ja niin lähdimme käymään Xiang Nen kotona. Ensin johtaja Wang tarjosi kuitenkin lounaan.

Kiinalainen keittiö on maailmankuulu, eikä syyttä. Kun olimme syöneet yhden ruokalajin, tuotiin pöytään kaksi uutta. Tämä toistui ties kuinka monta kertaa. Kun viimein ilmoitimme, ettemme millään jaksa edes maistaa seuraavaa ruokalajia, pyysi isäntämme tuomaan kahvit ja jäätelöt. En ennen ollut missään juonut sen parempaa kahvia, kuin Suomessa, mutta kiinalaiset veivät pisteet kotiin jopa kahvin osalta. Aterian jälkeen Pirjo sanoi, että "Isi, emme ole koskaan ennen syöneet näin hyvin".

Kiinalainen keittiö ei ole vain yksi keittiö, jokaisessa maakunnassa on omat ruuanvalmistustapansa. Kantonin ruoka Etelä-Kiinassa on aivan erilaista kuin esimerkiksi Sichuan ruoka. Sichuanissa syödään paljon rasvaista sianlihaa, jos sitä vain on, ja perunoita. Idässä syödään tietysti riisiä, mutta Kantonissa arkiruokaan kuuluu paljon epäilyttävän näköisiä keittoja, idätettyjä ja hajusta päätellen myös mädätettyjä aineksia.

Xian Nen vaimon Yan Lin löysimme kotoaan. Perheeseen oli ilmestynyt pikkuinen, se, jonka edellisellä käyntikerralla olin vain aavistaen nähnyt äitinsä takin alta. Koti oli normaali kerrostaloasunto, lähellä rautatieasemaa ja hotellia, jossa joskus olin majaillut. Kohta rautatieaseman takaa alkoivat alastoman tuntuiset vuoret. Kodissa oli myös videot, ja nyt minulla oli mukana taas yksi videokasetti, samanlainen kuin edellisellä kerrallakin. Kun ojensin sen johtaja Wangille, kertoi tämä, että hänen kotinsa oli uskova koti Shanghaissa.

Kulbanu, jonka matka oli keskeytynyt rajalla, antoi tuttavalleen toimitettavaksi kirjan, hyvän, Asian Outreachin kääntämän nykykielisen Raamatun. Toimitimme sen perille; johtaja Wang avusti meitä siinäkin. Yksin tuskin olisimme paikkaa löytäneetkään.

Päivän ohjelma oli tiivis, illalla tytöt kertoivat, että aivan päätä särkee. Seuraavana päivänä sama tahti jatkui. Halusimme nähdä kaikki, tutkimme torit ja myyntikojut. Söimme uiguurien kioskeissansa paistamaa leipää, ostimme jonkun kirjan, koettelimme vaatekappaleita, mutta ne olivat yleensä meille sopimattoman pieniä. Muutamia merkkituotteiden kopioita hankimme pikkurahalla. Olimme kenkäkaupassa kokeilemassa lenkkitossuja, kun huomasin myyjän keskustelevan uiguuriksi erään nuoren miehen kanssa. Puutuin puheeseen turkiksi, ja yllätys yllätys, nuori mies puhui sujuvaa turkkia. Olimme sananmukaisesti löytäneet yhteisen kielen.

Nuori mies esitteli itsensä historian opiskelijaksi. Jusuf Yasin (lue: Jashin). Kerroin olevani tulkki, ja Jusuf lupasi heti opettaa minulle uiguuria, kohta kun haluan. Harmi, etten vieläkään ole pystynyt realisoimaan tarjousta. Olisihan se ilo osata uiguuria, kieltä, jota on kirjoitettu kirjainkirjaimin jo ainakin 700-luvulta lähtien. Uiguurit ovat vanha sivistyskansa, joka ennen islamilaisten valloitussotia tunnusti manikealaista oppia.

Uiguurien maiden halki kulki aikoinaan myös Silkkitienä tunnettu karavaanireitti, jonka pohjoista haaraa pitkin myös me olimme kaupunkiin tulleet. Silkkitien eteläinen haara kulkee Takla Makanin autiomaan eteläistä reunaa, noin 1000 kilometrin päässä maakunnan pääkaupungista Urumqista. Sieltä oli kotoisin myös historianopiskelijamme Jusuf.

Koululaiset muistanevat, että aikoinaan myös Mannerheim ratsuineen ja kasakoineen oli 1906-1908 ratsastellut Silkkitien pohjoista reittiä pitkin Samarkandista aina Pekingiin saakka. Urumqissa Mannerheim oli ollut vuoden 1907 heinäkuussa, 86 vuotta meitä aikaisemmin.

Tunnettu televisiosarja "Silkkitie" on hyvä johdatus alueen historiaan. Sarjassa jätetään kuitenkin mainitsematta, että Silkkitie oli puhdas juutalainen keksintö. Juutalaiset omistivat karavaanit, ja jopa Hasaarien (Kasaarien) valtakunnan, jonka kautta osa kauppakanavista kulki. Juutalaisuus oli Hasaarien keskuudessa jopa valtionuskontona silloin, kun karavaanit vielä kuljettivat länsimaihin Kiinasta paperia, posliinia ja silkkiä, ja saivat vastapalveluksena kultaa ja jalokiviä. Siihen aikaan paperi oli kallista. Ne, joilla sitä oli, olivat sivistyskansoja.

Kolme päivää Urumqissa kuluivat pian. Lähtöpäivän aamuna tilasimme taksin, ja ajoimme rajaseutuliikenteen rautatieasemalle. Urumqista on suora junayhteys Alma-Ataan, mutta emme halunneet mennä suoraa päätä takaisin. Halusin matkalla poiketa katsomassa kollegaani, kiinan, venäjän, mongolin ja uiguurin tulkkia Alashankoun raja-asemalla.

Raja-asemalle lähtevä juna ei lähtenyt keskusrautatieasemalta. Ajoimme taksilla toiselle asemalle, jossa tavalliset kiinalaiset ja uiguurit taistelivat lipuistaan. Jonotuksen jälkeen saimme liput rajalle lähtevään junaan. Vaunu oli mielenkiintoinen, kolmessa kerroksessa siinä oli maakuupaikkoja. Minulle tuli ylin kerros, aika korkealla. Päivä kului seudun maisemia katsellessa. Edellisellä kerralla olin onnistunut näkemään oikean kamelilauman, nyt kameleita ei näkynyt. Pelloilla, missä niitä vain oli, näkyi paljon ahkeria työläisiä.

Alashankouhun tullessamme oli jo hämärää. Saimme paikan hotellista. Hotellin henkilökunnalle kerroin, ketä halusin tavata. Olimme jo ehtineet nukkumaan, kun kollegani ystävineen tuli tapaamaan meitä.

Aamulla tutustuimme kiinalaiseen rajaseutuasemaan, joka oli täyttä vauhtia kasvamassa kaupungiksi. Puolenpäivän jälkeen Alashankousta lähti linja-auto Kazakhstanin puolelle, ja siinä pääsimme Kazakhstanin puolelle, Druzhban raja-asemalle.

Venäjänkielinen sana Druzhba tarkoittaa ystävyyttä. Neuvostoliiton kauden raja-asema tuntu hyljätyltä ja ryöstetyltä kylältä. Ravintola ja kaupat oli kiinni, ihmiset epäystävällisiä, kylän korkein rakennus oli ruostunut vartiotorni. Onnistuimme saamaan liput Alma-Ataan, ja olimme täysin tyytyväisiä, kun pääsimme pois Druzhbasta.

Seuraavana päivänä illan suussa olimme taas Alma-Atassa. Paikallisbussilla tulimme Marian talolle, josta löysimme myös Kulbanun meitä odottamassa.

Tulimme Juhon kanssa Shaikovkasta Moskovaan. Venäläiset olivat pistäneet hösseliksi niin, että parlamenttitalostakin nousi savua. Niin oli mielenkiintoinen näky, että piti ottaa oikein valokuva. Myös asuntomme ulkopuolella oli siviilipukuiset vartijat. Kello kymmenen jälkeen ei saanut liikkua kadulla, valisti katuvalvoja meitä.

Yövyimme yhtiön asunnolla ja aamulla menimme Ukrainan suurlähetystöön. Halusin käydä tuttavien luona Ukrainassa, mutta eihän se käynyt päinsä. Olisi tarvittu viranomaisen viralliseksi todistama kutsu. Eihän meillä sellaista ollut. Lannistuin ukrainalaisten viranomaisten edessä ja luovuin suunnitelmasta toistaiseksi. Puolentoista vuorokauden työn jälkeen onnistuimme ostamaan lipun Marin tasavaltaan. Sinne pääsi Venäjän viisumilla. Auto jäi Kazanin aseman eteen vartioidulle parkkipaikalle.

Kohta Joshkar Olaan tultuamme kävimme tervehtimässä presidentin lehdistösihteeriä ja paikallisen Suomi-seuran sihteeriä. Vieraanvaraisuuteen kuului tukeva jauhelihapihvi paikallisen eduskunnan ruokalassa, josta emme tietenkään kieltäytyneet. Vuonna 1993 kunnon ruokapaikkaa ei kannattanut kiertää kaukaa, sillä seuraava saattoi olla vaikka "remontissa".

Painavin kassi jätettiin Joshkar-Olan rautatieaseman säilöön. Säilytyshuoneen hoitajalla näytti olevan paljon joutilasta aikaa, ja ajattelin, että olisi varmaan hyvä antaa hänelle Uusi testamentti. Olin saanut muutaman Uuden testamentin, ja niitä oli laukussani. En kuitenkaan antanut, ja jatkoin matkaani kaupungille.

Ennen junan lähtöä tulin hakemaan kassiani. Kuittia ei vain löytynyt mistään. Pengoin pikkukassin kaikki sopukat, kaikki taskut ja lompakon, mutta kuittia ei vain löytynyt. Säilytyshuoneen hoitaja keskusteli miehen kanssa, ja samalla seuraili touhujani, arvatenkin huvittuneena. Lopulta mies sanoi: "Rukoile, niin löydät". Rukoilin, ja lippu löytyi heti.

Opetuksen saatuani annoin Uuden Testamentin säilytyshuoneen hoitajalle sen viisaampia ajattelematta. Mies käytti ahkerasti karismaansa. Kohta hän sanoi minulle: "Etsi sellaisten uskovien seuraa, jotka ovat liikkeellä. Älä jää niiden seuraan, jotka eivät suostu kehittymään". Otin muistoksi valokuvan tästä ukrainalaisesta veljestä ja säilytyshuoneen hoitajasta.

Olimme kiertäneet Mari Elin kaupunkeja ja tulimme Krasnogorskiin. Krasnogorskissa oli seurat. Puheet pidettiin venäjäksi, sillä paikalla oli mareja, venäläisiä ja tataareja. Minulle löytyi tulkki, joka käänsi puheen mariksi. Hyvin käänsikin, sillä monet vanhemmat kuulijat saivat näin sanasta enemmän irti.

Zvenigovossa olimme jo tavanneet muitakin suomalaisia, ja Krasnogorskissa tapasimme heitä lisää. Pihamaalla kyselimme toisiltamme: "Ketäs te olette, ja mitäs te täällä teette?" Juho, joka oli keväällä valmistunut ylioppilaaksi, oli viettämässä vapaavuotta. Olin ehdottanut, että ennen jatko-opintoja Juho kävisi Kiinassa opettelemassa kiinan alkeet, tai opettelisi Mari Elissä vähän marin ja venäjän alkeita. Nyt pitäisi päättää, mitä tehdä. Ja miten ollakaan, Krasnogorskin kulttuuritalon edessä Marin Tasavallassa saimme lisää neuvoja opiskelusta Urumqissa, uiguurien ja kiinalaisten keskuudessa. Veljen sisar perheineen oli Urumqissa opiskelemassa, ja Juho voisi rauhassa mennä sinne, ja saada siellä paikan päällä apua alkuvaiheen käytännön järjestelyjen suorittamiseen. Nyt kaikki oli enää Juhosta itsestään kiinni.

Joshkar Olasta lähtiessämme kohtasimme tavanomaisen ongelman. Lippuja ei Moskovan junaan hellinnyt, tosin emme kokeilleet sitä tavanomaista voitelutemppua, jota meiltä ehkä odotettiin. Meiltä jäi arvoitukseksi, miksi joillekin lippu myytiin, ja joillekin ei. Saimme lipun paikallisjunaan, jolla pääsimme lähimmälle risteysasemalle, Zelenyi Doliin.

Zelenyi Dolissa olimme tuskin tulleet junasta, kun tapasimme nuoren veljen Kazanista. Poika oli ollut kaksi viikkoa uskossa, ja nyt Herra oli lähettänyt hänet meitä vastaan. Arvelimme, että Kazanista olisi helpompaa saada lippu Moskovaan, joko linja-autossa tai junassa. Mutta tämäkään ei onnistunut. Vain paikkureilla pääsimme matkaan, ja vasta Kanashin asemalla aamupuolella yötä meidän onnistui siirtyä Moskovaan menevän kaukojunan käytävälle.

Puolenpäivän tienoissa saavuimme Moskovaan jo kohtuullisen hyvin levänneinä. Kazanin asemalla odottava Fiatti pantiin liikkeelle kohti Baltiaa. Moskovasta Riikaan johtava tie on nykyisin hiljainen. Tie on parempi, kuin ylikuormitettu Suomeen Pietarin kautta kulkeva tie, ja mikä parasta: saalista kyttääviä viranhaltijoita on harvassa. Riian tiellä on vielä kolmaskin huomattava etu. Se ei kulje kylien läpi, joten nopeusrajoituksia sekä kana- ja lehmälaumoja Riian tiellä on vähemmän kuin Pietarin tiellä.

Illan hämärtyessä tienvarren peltoaukeat jäivät taakse. Tulimme metsäseudulle, ja vähän ennen Latvian rajaa käännyimme pohjoiseen, Pietari-Kiova-tielle, Pihkovaa kohti. Aamulla olimme Viron etelärajalla ja vähän ennen puoltapäivää Jogevalla, ystäviemme luona.

Maris oli sanonut aamulla Ukulle, että tänään hän haluaa valmistaa tavallista paremman aterian. Ateria oli valmis, kun tulimme kylään. Kävimme hakemassa Ukun työkoneittensa äärestä, ja istuimme pöytään. Kuuliaisuus Jumalan ohjaukselle oli kruunannut kodin vieraanvaraisuuden ja me nautimme siitä kaikki.

## Kuvia päivällispöydän ympäriltä

Lomapäiviä ei ollut monta, joten kohta olin paluumatkalla. Rajalla huomasin, että minullahan on Juhon viisumi; omani oli jäänyt Kodisjoelle. Oli tehtävä yhdeksän sadan kilometrin lisäkierros. Nyt myös Juho läksi mukaan. Yövyimme Matin luona Järvenpäässä ja illalla olimmekin jo Novgorodissa.

Novgorodin baptistit pitivät kotikokousta, kun iltahämärissä saavuimme …. Musiikkikoululle. Ystävät olivat taas valmiina ja samoin teet, murukahvit ja voileivät. Kun Jumala järjestää, hän järjestää kaiken. Hänen kutsuiltaan ei mitään hyvää puutu.

Seuraavana päivänä saavuimme takaisin Shaikovkaan, ja pääsimme saunaan. Syksy oli tulossa myös Venäjälle, mutta vielä ehdimme ystävien kanssa uintiretkelle paikkaan, jolle vanhan kirkon rauniot antoivat oman arvokkaan leimansa.

Juhon junamatka Kazakhstaniin.

Sovimme, että Kulbanu lähtee saattamaan Juhoa Alma-Ataan josta Juholle hankitaan Kiinan viisumi. Neljä päivää Kulbanu ja Juho viettivät junassa, mutta Alma-Atassa matkalaisia odotti ongelma: Kiina oli sulkenut Kazakhstanin vastaisen rajansa Kazakhstanissa tavattujen kolera (tai rutto, muisti ontuu) tapausten takia ainakin kahdeksi kuukaudeksi. Matkalaiset saivat tietää uutisen vasta Kiinan konsulaatissa Alma-Atassa. Jotakin oli mennyt vikaan, eikä heidän auttanut muu, kuin palata takaisin.

Tulin matkalaisia vastaan Malojaroslavetsin asemalle. Nyt Jumalan ajoitus taas pelasi niin, että mekin sen ymmärsimme. Juho ja Kulbanu kävelivät nauraen vastaan, kun olin saapumassa rautatieaseman pihaan.

Tien varrella oli lauma nuoria opiskelijoita, joista pari tyttöä ojensi kätensä venäläiseen liftausasentoon. Pysäytin auton, ja heti koko lauma oli työntymässä autoon. Ulos, komensin käskevästi. Minä otan autoon vain ne, jotka sitä pyysivät. Lauma työntyi pois autosta ja tielle seisomaan jääneet tytöt tulivat autoon. Matka jatkui.

Kuuntelin ajellessani venäläistä hengellistä musiikkia. Tytöistä toinen oli sitä mieltä, että hänkin kuuntelee kyllä mielellään hengellistä musiikkia, mutta hän ei halua tulla uskovaksi. Tyttö kertoi, että uskovien kokoukset ovat tylsiä. Yritin todistella tytölle, että en minä jätä kenkiä käyttämättä sen takia, että kenkä puristaa. Minä vaihdan kengät. Pääasia on se, että meillä on Herra Jeesus, joka täyttää sydämen ja hallitsee maata.

Kun tytöt olivat jäämässä pois autosta, kysyin, haluavatko he vaihtaa Herraa. Toinen tytöistä päätti lähteä seuraamaan Jeesusta. Rukoilimme, ja vaihdoimme osoitteita. Lupasin tulla käymään, kun taas ajelen seudulla. Kirjoitin Svetlanan osoitteen muistiin.

Kazakhstanissa on noin 19 miljoonaa asukasta, mutta vielä kymmenen vuotta sitten sanottiin, että kazakeista vain noin 50 henkilöä tuntee Jeesuksen. Seurakuntia Kazakhstanissa on, mutta niiden jäsenet ovat yleensä slaaveja tai entisen Volgan Saksalaisen tasavallan asukkaiden jälkeläisiä. Kun rakentamamme sotilaskylän koululle tuli uskovia, joiden joukossa oli muutama kazakki, olimme heti innokkaita tekemään tuttavuutta.

Olimme löytäneet ryhmän, joka oli saanut alkunsa jossakin Venäjän musiikkioppilaitoksessa syntyneestä herätyksestä. Ryhmään kuului uskovia venäläisiä, tataareja, kasakkeja ja tsuvasseja. Ryhmää kutsuttiin yksinkertaisesti musikanteiksi. Varsin väliaikaisen tuntuvaa majapaikkaa musikantit pitivät sadan viidenkymmenen kilometrin päässä meistä, mutta matka tuntui meistä aina lyhyeltä, milloin aika vain salli meidän piipahtaa heidän luonaan. Ovet olivat aina auki, ja ahtaassa majapaikassa oli aina väkeä, enemmän kuin sinne ilman Jeesusta olisi mahtunut.

Kohokohtia olivat yhteiset kokoukset, ateriat ja erityisesti rukouskokoukset. Rukouskokoukset alkoivat tavallisesti myöhään illalla, vasta sitten kun lapset oli pantu nukkumaan. Rukouskokouksissa Pyhä Henki otti johdon ilman pitkiä esipuheita. Sitä mukaa kun asioita esitettiin Herralle, antoi Herra vastauksia Hengessä. Oli näkyjä, profetioita, kielilläpuhumista, näkyjen ja kielten tulkkausta. Mieleeni ei tule mitään muuta uskovien yhteisöä, jossa karismaattiset ilmiöt olisivat näin vapaasti tulleet esille uskovien keskuudessa.

## Musikantit yhdessä

Tulin poikani Juhon kanssa Petroskoihin etsimään tulkkia. Joulukuun alussa 1993 Petroskoissa oli jo täysi talvi, kun saavuimme kaupunkiin. Toivo-veljen serkku opetti yliopistolla suomea, joten arvelin hänen kyllä auttavan sopivan tulkin löytämisessä uutta työmaatamme varten. Toivon serkku ei ollut kotona, ja niin ajoimme suoraan yliopistolle.

Olin ensimmäistä kertaa Karjalan pääkaupungissa. Yliopiston parkkipaikka löytyi, mutta en tiennyt, mistä mennään sisään filologian laitokselle. Parkkipaikan ohi oli kulkemassa nuori mies, joka oli itsekin menossa samaan osoitteeseen. Kaveri kertoi käyneensä Suomessa, Ryttylän lähetyskeskuksessa, lähellä Riihimäkeä. Jumalan ohjauksessa hänen omat lapsensa ovat ensimmäisiä, joista hän pitää huolta. Tämän koimme taas kerran.

Joimme kahvi Aleksei Konashevin kanssa, ja nousimme filologian laitokselle. Tulevat kollegat nojailivat käytävän seiniin ja odottivat ilmeisesti tunnin alkua. Mutta jos olin luullut, että Karjalassa kaikki osaavat Suomea ja Venäjää, niin olin erehtynyt. Tulkkikoulutukseen oli otettu ummikkovenäläisiä, joiden suomenkielen taito oli vähän niin ja näin. Ne, jotka olivat opiskelleet jo monta vuotta, olivat niin kysyttyä tavaraa, että jo seuraavana keväänä opiskelunsa päättävät olivat jo varattuja. Kaikilla oli työpaikka tiedossa. Tyhjin käsin ajoimme takaisin Moskovaan.

Eräät ystävistämme olivat menneet raamattukouluun Moskovan lähistölle. Koulun johtava opettaja oli veli Kim Koreasta. Kun koulu keväällä päättyi, tulimme koulun päättäjäisiin, ystäviämme tapaamaan. Olimme lähestymässä Troitskin kaupunkia, ja meille annetun ajo-ohjeen mukaan käännyimme sivutielle. Olimme tuskin poikenneet pölyiselle hiekkatielle, kun huomasin yksinäisen miehen kävelevän sitä pitkin eteenpäin. Myös hän oli matkalla raamattukoululle.

Miehellä oli kaksi poikaa. Toinen pojista oli raamattukoulussa ja toinen Suomessa. Missä siellä, kyselin uteliaana. Mies oli sitä mieltä, että ei kannata kertoa paikan nimeä, kun me emme kuitenkaan tietäisi siitä paikasta mitään. Mutta minä olin itsepäinen ja kuulin pojan olevan Raumalla. Sain tietää nimenkin. Erään uskovaisen rouvan luona Unajassa oli matkatoverini poika. Kyllähän minä sisaren ja hänen lapsensa tunsin, vaikka en enää asukaan Raumalla.

Kun Herra oli meidät esitellyt toisillemme, oli luontevaa paiskata kättä. Viktor Jurtaikin oli liittynyt seuraamme. Viktor oli ammatiltaan psykologi ja hänen työpaikkansa oli kolmensadan metrin päästä Venäjän "Valkoisesta talosta". Vuoden 1993 vallankaappausyrityksen aikana lastenkodin pihalle oli pantu tykki, josta valkoista taloa runnottiin.

Uskovana psykologina Viktor Jurtaikinilla oli todelliset mahdollisuudet ymmärtää "henkimaailman juttuja". Niitä mielentilaongelmat, jotka ovat psykosomaattisten sairauksien rajojen ulkopuolella, voi ymmärtää vain se, jolla on Jumalan Henki. Raamattu puhuu riivatuista ja demoneista, eikä niihin pillerit tepsi. Demoneita vastaan voi tuloksellisesti taistella vain korkeamman henkivallan, Jumalan nimissä. Psykologia hengellisten asioiden hoidossa on pelkkää puoskarointia.

Jatkuvaa huolta Viktorille aiheutti hänen laitoksensa rahapula. Kansainvälisesti tunnettu psykologi joutui etsimään rahaa laitoksensa käyttöön ympäri maailmaa. Kun psykologiveli näytti olevan mahahaavan partaalla, ehdotin hänelle koko urasta luopumista. Mikset muuta maaseudulle, voithan sinä siellä viljellä perunasi ja lämmittää saunasi. Taidoillesi on käyttöä varmasti maaseudullakin, ja ehkä palkkasikin siellä maksetaan ajallaan ja suoraan syötävässä muodossa?

Kansallisuudeltaan Viktor oli mordvalainen, moksa-mordvalaisten heimoa. Moskovassa asuu suuri mordvalaisten diaspora, sillä useimmat koulutetut moksat ovat hakeutuneet työn perässä Moskovaan. Koti-ikävä yhdistää kuitenkin kaikkia mordvalaisia silloinkin, kun he ovat jo unohtaneet isiensä kielen. Katselimme Viktorin valokuvia hänen kotikylästään, ja päätimme lähteä käymään siellä.

Kun Viktorin kesäloma alkoi, sain pari päivää vapaata matkaa varten. Matkaseuraksi saimme mummon, joka oli kotoisin Viktorin kotikylästä. Viktorin ystävät tulivat saattamaan meitä asemalle, kun nousimme Saranskiin menevään junaan. Viktorin vaimo ja toinen pojista olivat menneet Mordoviaan jo ennen meitä.

…

Viktorille kerroin kirjastani ja halustani kääntää se mordvalaisille kielille. Viktorin tuttavapiirissä oli kokenut kääntäjä, Anna Svirennikova, joka otti tehtävän vastaan ja pian minulla oli valmis, käsinkirjoitettu käännös kirjastani Miten Jumala tunnetaan moksha-mordvalaisten kielellä. Ongelmia oli vielä jäljellä, sillä itse en ollut kirjaani tyytyväinen, muuttelin ja täydentelin sitä jatkuvasti. Anna teki kirjasta vielä toisenkin käännöksen, mutta minä vain en saanut kirjasta mieleistäni. Eräs sisar sanoikin, että ei siitä tule koskaan valmista, kun sinä yrität tehdä siitä täydellistä.

Minskissä asuva Karhumäen poika Toivo oli kutsunut vieraita, joiden joukossa yksi, Dmitri Kutsher, teki minuun sellaisen vaikutuksen, joka syntyy, kun läsnä on jotakin pyhää ja arvokasta. Vieraita oli paljon, ja monet heistä olivat puheliaampia kuin Dmitri. En päässyt kuulemaan Dmitriä niin paljon kuin olisin halunnut. Muutkin olivat huomanneet Dmitrin, ja kutsuivat hänet käymään Suomessa. Tein heidän puolestaan kutsun, ja lähetin sen Dmitrille.

Matka Dmitrin kotikaupungista Lutskista Suomeen oli Dmitrille liian kallis, ja se jäi tekemättä. Kun kuitenkin halusin nähdä hänet, matkustin häntä tapaamaan Lutskiin kesäkuussa 1992. Matka Shaikovkasta Puolan rajalle Läntiseen Ukrainaan vei vuorokauden.

Dmitri oli rakennusalan ammattilainen. Hänen erikoisalanaan olivat sotilaskylät; niitä hän Neuvostoliiton kaudella oli rakennellut eri puolella maata. Viime vuosina hän oli rakentanut rukoushuoneita. Myös Lutskin uusi rukoushuone on Dmitrin käsialaa. Kävimme katsomassa, ja kuuntelemassa. En tullut kysyneeksi, paljonko salissa on tilaa, oman arvioni mukaan siellä sunnuntaikokouksessa istui noin neljäsataa henkilöä. Rukoushuone oli kaksi kerroksinen, alakerta oli varustettu pienryhmätoimintaa varten. Talkootyönä tehty rakennus oli mittava saavutus oloissa, joissa jokaisen tiilen ja naulan hankinta on saavutus sinänsä.

Poikasena Dmitri oli nähnyt nälänhädän, Lutskin seudun soiden kuivatukset, sukulaistensa karkoitukset ja muun valtiollisen terrorin. Dmitri Kutsherin perheenjäsenten vankileireillä yhteensä viettämiä vuosia oli toistaiseksi kertynyt kahdeksankymmentä viisi (85). Kerran Dmitri oli naapurin pojan kanssa nälissään etsinyt sokerijuurikaspellolta sinne jääneitä juurikkaanpalasia. Palasista pojat olivat keittäneet makeantuntuista teetä. Teko paljastui, ja Dmitrin isä tuomittiin Siperiaan. Tätä tuomiota ei kuitenkaan pantu toimeen, sillä Dmitrin isä oli kylän ainoa seppä. Kyläläiset vetosivat viranomaisiin ja saivat pidettyä sepän kylässään.

Lutskista teimme retken Svetlana Melnichukin kotikaupunkiin. Svetlana oli toinen niistä tytöistä, jotka olin tavannut Barjatinon kokouksessa Venäjällä edellisenä syksynä. Svetlana asui kaupungissa, jonka asukkaat olivat työssä läheisessä atomivoimalassa. Uskovia seudulla on paljon, mutta meillä oli aikaa vähän. Palasimme Lutskiin. Kävimme vielä Lvovissa, poikani vaimon kotona tervehdyskäynnillä. Sitten menimme ostamaan lippuja Moskovaan päin matkaavaan junaan.

Lipun osto oli trokareiden käsissä. Lippuluukun kautta ostaminen oli lähes toivotonta. Ohi kulkevan junan eräs vaunupalvelija olisi suostunut myymään lipun kymmenen dollarin lisähinnalla, mutta torjuin tarjouksen. Kohta tämän jälkeen eteeni ilmestyi mies, joka myi hänelle tarpeettomat liput normaalihinnalla. Lipun ostoon oli kulunut tuskin kahtakymmentä minuuttia.

Kun vuoden 1993 lopulla alkoivat työt Sklifosovskin sairaala-alueella Moskovassa, tarvittiin työmaalle ryhmä työmiehiä parakkiasuntolan pystytykseen ja purkamaan vanhan rakennuksen kelvottomat osat pois. Dmitri Kutsher saapui Moskovaan. Mukanaan hän toi poikansa ja ryhmän muita rakentajia.

Jouluna matkustin Suomeen. Dmitri kertoi, että hänen veljensä Siperiasta on paraikaa Suomessa, jossakin Tampereen tienoilla. Jos näet, niin kerro veljelle terveisiä. Lupasin kertoa, jos näen.

Joulun edellä oli kiireitä, aivan viime minuuteille ennen junan lähtöä en tiennyt, saanko työni siihen kuntoon, että voin lähteä. Lippukin oli ostamatta, ja joulun vuoksi junat olivat täysiä. Asia korjaantui, kun työmaan aliurakoitsija Nummi-Pusulasta ojensi minulle heille tarpeettoman lipun. Illalla astuin junaan ja aamulla tulin Helsinkiin.

Helsingin rautatieasemalta otin taksin, ja ajoin poikani luokse Otaniemeen. Pojalla ja hänen ukrainalaisella vaimollaan oli vieraita. Aamiaispöydässä istui myös Teuvo Ignatius ja kaksi muuta. Teuvo oli tullut käymään, koska hän tarvitsi tulkkia. Tulkattavat olivat Siperiasta, Krasnojarskin kaupungista, Dmitri Kutsherin veli tyttärineen. Terveiset tulivat perille.

Teuvo oli yhdessä veljen kanssa kiertänyt Krasnojarskij Krain vankiloissa Siperiassa saarnamatkoilla. Illalla, Teuvon asunnolla Espoossa, vielä ihmettelimme sitä, miten yksinkertaista on Jumalan asiainhoito. Mutta näin sen on oltava, sillä evankeliumin julistus on annettu oppimattomien ( "idiotes", kts Apt 4:13, kreikkalainen teksti) tehtäväksi.

Minun on hankala pitää sukkia, jotka kiristävät nilkasta. Asuimme kerran Malojaroslavetsissa, ja olimme kävelyllä. Sukat puristivat, ja lähdin kotiin vaihtamaan sukkia. En vain voinut löytää toista sukkaa, ja viimein pyysin Herraa auttamaan sukan löytämisessä. Herra vastasi ja sanoi: "Lue pätkä turkkilaista Raamattua". Muistin, että turkkilainen Uusi Testamentti on sinisessä laukussa, ja otin kirjan laukusta. Etsimäni sukka oli kirjan alla samassa laukussa.

Kun avasin kirjan, katseeni osui kohtaan: "Eihän lamppua oteta esiin, pantavaksi vakan alle tai vuoteen alle? Eiköhän lampunjalkaan pantavaksi? Sillä ei mikään ole salattuna muuta varten, kuin että se tulisi ilmi, eikä kätkettynä muuta varten, kuin tullakseen julki", (Mark 4:21-22). Herra siis neuvoi sukan paikan, ja lisäksi vastasi sekä Hengen ilmoituksen ja Raamatun sanan kautta.

Istuskelin Marin kansallisen kirjaston ylimmässä kerroksessa Joshkar-Olassa ja silmäilin kuvateoksia. Eteeni osui kirja, jossa oli kuvia vanhasta Vjatkan kaupungista. Kuvat oli ottanut joku vuosisadan alun suomalainen matkamies, kirjakin oli painettu Suomessa.

Muutama kuukausi aikaisemmin työmaallemme Moskovaan oli saapunut lankkukuorma. Autonkuljettaja kertoi, että lankut tulevat kaukaa, pikkukaupungista läheltä Uralia. Keskustelussa tuli ilmi, että enemmistö kaupungin asukkaista on mareja. Alue on kuitenkin varsin kaukana Mari Elistä, marien omasta tasavallasta. Lähin isompi kaupunki on Vjatka, joka myös Kiroviksi kutsutaan. Vjatka eli Kirov on venäläistynyt, mutta maaseudulla puhutaan maria.

Työsopimukseni Moskovassa oli päättymässä. Olisi varmaan mielenkiintoista viettää pari vuotta Vjatkassa. Sieltä voisi myös tehdä retkiä läheiseen Kudymkariin, jossa Toivo-veli, Karhumäen poika, teki lähetystyötä. Kudymkar on komi-permalaisten autonomisen alueen pääkaupunki. Voisin ehkä tuoda itsekin korteni kekoon. Rukoilin, että seuraava työpaikkani olisi Vjatkassa.

Työsopimus Moskovassa päättyi, mutta yhtiö oli aloittanut samalla saitilla uuden työn. Minulle tarjottiin uutta sopimusta. Asuminen työmaan parakkikylässä ei näyttänyt hyvältä, ja vaadin asuntoa kaupungilta. Siihen suostuttiin, ja työmaan hankintamies etsi asunnon. Kun muutimme uuteen asuntoon, huomasimme asuvamme Vjatka-kadun varrella. Kadun toisella puolella oli puisto, jonne aukenivat ikkunat keittiöstä ja työhuoneesta. Herra ei ollut unohtanut rukoustani, vaikka minä olinkin hätiköinyt nimen kirjoittamisessa työsopimukseen.

Moskovassa tutustuin toisiin kiinalaisiin veljiin, jotka auttoivat minua kielenopinnoissani eteenpäin.

Vuoden 1996 kesällä olimme Marjan ja Pirjon kanssa tulleet junalla Budapestista Katerinin seurakunnan lomakeskukseen Kreikkaan. Miten ollakaan, Clikor perheineen Makedoniasta oli myös siellä. Hänen vaimonsa arveli, että me olemme varmaan olleet suosikkipaikassamme joka vuosi, mutta he ovat nyt Kreikassa ensimmäistä kertaa sitten viime tapaamisen vuonna 1989. Kreikan ja Makedonian suhteet ovat olleet niin kehnot, että Makedonialaisille ei ole myönnetty Kreikan viisumeita. Maria erehtyi, emme olleet mekään olleet Kreikassa sen jälkeen, kun viimeksi tapasimme Strumicassa. Herra oli hoitanut ajoituksen niin, että ystävät tapasivat jälleen.

Vuonna 1998 muutin takaisin Suomeen, Tampereen takamaille Kuruun. Lumikartasta tiesin, että Kuru on eteläisin paikka Suomessa, jossa on kunnon talvi. Pienillä paikkakunnilla on myös monta muuta etua: ihmiset ovat välittömämpiä, on pieniä kyläkouluja jne.

Kuru on metsäseutua, ja paikkakunnan tärkein oppilaitos onkin lukioon verrattava metsäkoulu, jossa opetus tapahtuu englannin kielellä. Ja miten ollakaan, koulussa oli oppilaita Kiinasta. Kurussa pääsin jatkamaan kiinan harrastustani kotikiinalaisten seurassa. Samalla opetin heille Suomea.

Filippiineiltä Thomas palasi Singaporeen, ja myös Vaasan reissut jatkuivat. Tapasimme Vaasassa. Vuoden 1999 keväällä Thomas pääsi vihdoin käymään myös Kurussa. Hän olisi kutsunut Kuruun myös perheensä, mutta arvelin toukokuussa olevan vielä kylmää. Ilmeisesti pilasin hänen hyvät suunnitelmansa, sillä vuoden 1999 kevät oli Suomessa lämmin ja kaunis.

Vanha Fiattini sai kerran olla minulle tiennäyttäjänä. Olin ajanut Tallinnasta Riian ja Vilnuksen kautta Minskiin, jossa yövyin Volodjan ja Tatjanan luona. Minskistä ajoin Mogilevin kautta Shaikovkaan, jonne Kulbanu oli jäänyt töihin, kun minä vuoden 1993 lopuilla muutin Moskovaan. Shaikovkasta lähtiessäni Fiatin etupyörästä alkoi kuulua äänekästä rahinaa, ja arvelin laakerin olevan rikki. Mutta kerrankos sitä sattuu. Auto oli senverran vanha, että sen vuoksi ei kannattanut surra.

Matka jatkui ja rahina voimistui. Moskovaan oli vielä yli sata kilometriä, kun pyörän rahina muuttui vinkunaksi. Olin tullut Malojaroslavetsin kaupunkiin, josta ennestään tunsin yhden mordvalaisen veljen ja hänen perheensä. Auto olisi parasta kai jättää hänen pihaansa, kunnes saisin uuden laakerin. Poikkesin päätieltä, ja ajoin talon eteen. Avasin portin ja ajoin sisälle. Pyörä lakkasi pyörimästä autotallin edessä, eikä auto suostunut liikkumaan metriäkään, ei edes sisälle tyhjään autotalliin.

Autoa korjatessa tulin paremmin tuntemaan veli Aleksein ja hänen perheensä. Aleksei oli rakennusmies, joka oli tehnyt kunnon talon perheensä ja koko seurakunnan käyttöön. Vieraita heillä oli melkein aina, ja syy siihen oli hyvin yksinkertainen. Aleksein ja Natashan kotona oli kodikasta ja ystävällinen isäntäväki. Joskus pitkiäkin aikoja käytimme hyväksemme heidän veljesrakkauttaan.

Vuonna 1998 työsopimukseni Venäjällä päättyi, ja palasin Suomeen Kulbanu ja kaksi kolme pientä tyttöä mukanani. Kun keväällä 2000 päätimme käydä katselemassa, miten vanhat ystävät jaksavat, ilmoitimme Alekseille ja Natashalle, että tulossa ollaan. He lähettivät Moskovan asemalle yhden veljistä meitä vastaan.

Kun ajelimme Moskovasta Malojaroslavetsiin veli Juran kanssa, kertoi Jura, että heilläkin on kaukainen vieras, aina Tyynenmeren rannikolta saakka. Kun kuulin, että vieras on Nahodkan kaupungista, rupesin kyselemään, mikä oli vieraan nimi. Jura ei muistanut; hänen vieraansa oli matkalla Amerikoista kotiinsa, ja poikennut välillä lepäämään Malojaroslavetsiin veljien luo ennen seuraavaa lentomatkaansa ja hankkimaan pyhäkoulumateriaaleja seurakunnan käyttöön. No, aloin itse muistella, minkä nimisiä veljiä Nahodkassa oli: Olisikohan se Orlik, Didik, Remorenko…

Remorenkohan se oli. Anatoli itse. Hänen suuri lapsikatraansa oli muuttanut Amerikkoihin, mutta Anatoli oli jäänyt julistamaan hyvää sanomaa Jumalan Valtakunnasta Tyynen meren rannikkoseudun kyliin, kaupunkeihin ja vankiloihin. Muistin hyvin hänen puoliksi omatekoisen ison autonsa, vaimonsa ja seitsemän tytärtään, kaikki yhtä vankkatekoisia ja rehtejä kuin Anatoli itsekin.

Kun tulimme Maloon, jätin perheeni Aleksein luo ja kiiruhdin Jurin mukana tapaamaan Anatolia. "Ja minä kun olin hukannut sinut", totesi Anatoli. Niinpä niin, kymmenen vuotta oli kulunut edellisestä tapaamisestamme. Mutta Herra ei hukkaa omiaan. Kun olimme tervehtineet, halanneet, ja vaihtaneet kuulumiset, toi Juri meidät molemmat Aleksein luo. Anatoli halusi nähdä vaimoni. Joskus myös Anatoli oli asunut Kazakhstanissa. Anatoli oli myös oppinut kazakkia, kuinka paljon, en osaa sanoa, mutta kuitenkin.

Kuusi kertaa olin vieraillut Nahodkassa vuosina 1988-1990. Vainot olivat silloin päättyneet, ja Anatoli kertoi, kuinka Venäjän tullin varastoista hänelle oli annettu lupa hakea niitä Uusia Testamentteja, joita korealaisista laivoista oli takavarikoitu muutamia vuosia aiemmin. Anatoli piti kokouksia vankileireillä, ja jakoi kirjat pois. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat lähteneet Amerikkaan siinä vaiheessa, kun siihen ei ollut syytä. Ja syytä ei ollut, koska hänen isokokoinen hahmonsa oli oikealla tavalla lapsenmielinen. Päinvastoin; nyt jos koskaan oli Venäjällä hengellisen työn aika. Filosofeja vankileireillä tuskin tarvittaisiinkaan, niitä istuu siellä muutenkin koko lailla tarpeeksi.

Paljon pieniä uusia seurakuntia oli syntynyt Primorskin seudulle Tyynen meren rannikolle. Eikä seurakunnissa ole opettajia. Tule mukaan, pyysi Anatoli. Tämän pyyntökö oli tapaamisemme tarkoitus? Laskeskelin mielessäni mahdollisuuksiani, ja muita tehtäviäni, joista monet ovat kutsumustehtäviä, Herralta saatuja. Mahtuisiko tämä vielä muitten tehtävien joukkoon? Se selviää silloin, kun Herra antaa käytännön mahdollisuuden vastata kutsuun.

Kun pari viikkoa oli kulunut, tulimme Moskovasta Riihimäelle. Ja kas kumma, auto oli hävinnyt parkkipaikalta. Oli vanha Fiatti kelvannut vielä jollekin. Matkatavarat olivat kasassa nurmikolla, lapset ja vaimo kysyivät mitä tehdä. Olin jo alkanut rukoilla, kun Henki sanoi: Rukoile polvillasi. Kävin rukoilemaan Riihimäen aseman parkkipaikan viereen nurmikolle. Pyysin, että Herra toimittaisi auton takaisin.

Tuli siihen joku mieskin paikalle, joka kertoi, että tästä varastetaan autoja lähes joka päivä. No niin varmaan, mutta se ei meitä auta. Menin asemalle, ja lipunmyyjä valitsi poliisin numeron. Poliisi lupasi tulla katsomaan. He ottivat ylös auton tiedot, ja lupasivat käydä katsomassa tutut paikat, ne, joihin varastetut autot Riihimäellä usein päätyvät. Jos he löytävät jotakin, he tulevat ilmoittamaan viidentoista minuutin kuluttua. Jolleivät löydä, he jatkavat toimiaan muualla.

Kun viidentoista minuutin kuluttua tulin takaisin nakkikioskilta, olivat poliisit jo paikalla. Auto oli löytynyt Launosista, Lopelta, jonkun tiilitehtaan luota. Poliisit totesivat, että jää sinä tänne hoitelemaan perhettäsi, me haemme sen auton. Annoin taskustani auton avaimet, ja poliisit lähtivät matkaan. Noin tunnin kuluttua saimme auton takaisin samaan paikkaan toimitettuna, josta se oli matkalleen lähtenyt.

Autoa oli varmaan ajettu tiilitehtaan saviliemessä, niin likainen se oli. Oli kuitenkin ehjä. Kun kävimme pesettämässä auton, ei siitä heti huomannut, millä reissulla se oli ollut. Kiitämme poliiseja, mutta lainlaatijoita, tuomareita tai poliitikkoja emme. Työjako näyttää selvältä: poliisi auttaa rikoksen uhria, mutta lainlaatija, tuomari ja poliitikko rikoksen tekijöitä.

Kotini Vuoksenrannan pitäjän Sintolan kylän Kotniemessä oli suurperhe. Talossa asuivat isovanhemmat, ja kolme aikuista poikaa perheineen. Syntymävuotenani 1944 yksi veljeksistä oli jo niin vanha, että hän ei kelvannut rintamalle, fyysinen isäni oli siirretty rintamalla saadun sairauden takia siviiliin, ja nuorin veljeksistä oli sodassa jossakin Kuhmon-Uhtuan rintamalla. Sodan aikana kodissamme Karjalan kannaksella oli suhteellisen rauhallista. Vasta syntymäni aikoihin sota teki Suomen Karjalan kansasta pakolaisia.

Äitini oli kotoisin Keski-Suomesta, ja kun jouduimme jättämään Karjalan, siirryimme pakolaisiksi ensin äidin kotiin, ja jo seuraavana vuonna muutimme Somerolle, josta isovanhempani olivat ostaneet pojilleen maapalan Ihamäen kylän Mustjoen kartanon maista. Maatilalla ei ollut rakennuksia, ja asuimme kaikki kuusitoista henkeä Mustjoen kartanon muonamiehen kaksihuoneisessa mökissä aina siihen saakka, kunnes kukin veljeksistä oli rakentanut itselleen oman mökkinsä.

Isoisääni sanoimme vaijaksi. Hän oli syntynyt 1870. Kuusikymmenvuotiaana hän lopetti työn teon taloudessaan nuoremmille ja ryhtyi hoitamaan lastenlapsia. Siinä hän olikin verraton. Vaija kertoi satuja, kyseli arvoituksia ja kuljetti meitä joelle ongelle. Hän asui kuukauden vanhemman setäni luona, toisen meillä ja kolmannen nuoremman setäni luona. Joskus hän viipyi muutamia viikkoja tätieni luona Someron Terttilän kylässä, Hausjärvellä tai Lopen Launosissa ja silloin saimme olla ilman satuja ja kalakaveria.

Muutaman tunnin päivästä vaija luki raamattua, lauloi laulua ja rukoili. Vaijan rukoukset eivät olleet omintakeisia; hän luki niitä ääneen vanhasta rukouskirjasta. Tuntui, että mies etsi jotakin, jota hän vielä vanhanakaan ei ollut löytänyt. Ehkä vaijan rukoushetket olivat hänelle jonkinlaista jumalanpalvelusta, puolipakollista kulttia, jolla tulevaisuuden uhkakuvat, ja kenties jotkut salatut menneisyyden muistot pidettiin kurissa. Mutta kun ikää ja painoa yhä karttui, uhkakuvat pääsivät voitolle. Mieli alkoi samentua. Pahat henget pyrkivät sisään jo avaimenreiistäkin. Vasta lopun lähetessä, kun ikääkin oli karttunut lähes yhdeksänkymmentä vuotta, vanhan miehen taivas seestyi.

Isovanhempien kuoleman jälkeen vain 1898 syntyneen setäni kodissa kuunneltiin radiossa jumalanpalvelus. Matti-setä ja hänen vaimonsa Anna lauloivat virret ja kuuntelivat saarnan. Jos satuin setäni pirttiin sunnuntai-aamuna, piti minunkin piti istua hiljaa.

Sukumme kuului luterilaiseen kirkkoon. Hengellisistä asioista ei juuri keskusteltu. Kaikki uskonnollisuus oli ulkoa ostettua, tai maan rakoon piilotettua. Vain kerran Matti-setä toi esiin hengellisen elämänsä salatun puolen. Matti-setä kertoi lähdöstämme Karjalasta seuraavaa: "Kesällä 1944 venäläisten suurhyökkäyksen aikana rintamalinjat lähenivät uhkaavasti kotikyläämme. Naiset ja lapset oli lähetettävä pois sotatoimialueelta". Kylänvanhimman ominaisuudessa Matti-setä järjesti kaikki kyläläiset linja-autoon, joka vei meidät poislähtijät rautatieasemalle. Siviilien evakuoinnin jälkeen hänen oli pantava kaikki kylän talot palamaan. Matti-setä lämmitti saunan, ja oli kylpemässä omassa saunassaan, kun rintamalta tuli kaksi upseeria katsomaan palavaa kylää. Upseerit tulivat myös saunaan. Venäläiset olivat Vuoksen länsirannalla ja suomalaiset itärannalla. Miesten kylpiessä tykinammukset putoilivat ympäröiville pelloille.

Kun Matti oli kylpenyt saunassaan, hän sytytti sen palamaan ja nousi polkupyörän selkään. Metsän reunassa hän kääntyi katselemaan palavaa kotikylää, kotia ja kivinavettaa, jonka hän oli rakentanut kaksi kertaa. Venäläiset olivat polttaneet sen hyökätessään vuonna 1939 Suomen Karjalaan. Kun suomalaiset vuonna 1941 palasivat kotiinsa rakensi Matti navetan palaneet puuosat uudestaan. Tyhjennettyä, palavaa kotikyläänsä katsellessaan Matti otti hatun päästään ja sanoi: "Herra, se mitä sinä teet, on kaikki oikein", ja lähti pyöräilemään eteenpäin.

Suomen Karjalassa oli 1900-luvun vaihteessa ollut voimakasta hengellistä herätystä. Sen seurauksena Vuoksenrantaan oli syntynyt metodistikirkko, ja luterilaisten piirissäkin Pyhä Henki toimi voimakkaasti. Olin tutustunut Uukuniemeläisen profeetan Helena Konttisen (1870-1916) hengellisiin perintöön, niihin uskoviin, jotka olivat tulleet uskoon hänen saarnojensa vaikutuksesta. Luin Helenan elämäkerran "Eräs meidän aikamme profeetta", ja ostin sen myös tädilleni. Kun Helvi-tätini luki kirjan, hän sanoi: "Minä olin vielä pieni tyttö silloin, mutta muistan, mitä Helena Konttisesta puhuttiin. Ihan oikein on kirjaan kirjoitettu".

Kirja vaikutti niin, että Helvi-täti tuli uskoon, jonka jälkeen hän pystyi kertomaan asioita, joita uskosta osaton ei koskaan kerro, vaikka tietäisikin. Vasta Helvi-tädiltä sain nyt kuulla, että isoäitini Mari oli ollut elävässä uskossa. Nyt ymmärsin paremmin Kotniemen talon suurperheen hengellistä perintöä. Myös vaijan hengelliset etsiskelyt tulivat ymmärrettäviksi - hän etsi sitä uskoa, joka hänen vaimollaan oli ollut.

Sodan jälkeen Mari-mummoon tuli rintasyöpä. Siihen aikaan tautia ei edes yritetty hoitaa, ja Mari lähetettiin kotiin kuolemaan. Pienessä asunnossa kuudentoista hengen joukossa Mari tunsi olevansa vain toisten jaloissa ja pyysi Herralta päästä pian taivaalliseen kotiin. Herra vastasi Marin rukoukseen ja sanoi: "Sinun aikasi ei ole vielä tullut. Sinun pitää rukoilla tuon pienen pojan puolesta".

Omia muistikuvia minulla ei mummostani ole. Olin tuskin kahden vuoden ikäinen, kun oma mökkimme Somerolla valmistui. Silloin me muutimme pois Tuulensuuksi sanotusta muonamiehen majasta ja Mari muutti omaan kotiinsa taivaallisen isän luo. Hänen viimeinen tehtävänsä oli täytetty.

------------

kesken: ….

Sisällysluettelo

Mikä on Totuus

Kerttu Vainikainen 6

Pelastusarmeijan tädit

Muutto Turkuun vaihda paikat kesk

Viisi vaellusvuotta

Sukulaisia

Veljiä

Mannerheimin matkakirja

Syvä uni 10

Auton osto 11

Wadim Izrailjevitsh Agol 11

Minskissä 1969

Arles Nokialta

Saarna Trafalgar Squarella 14

Moskovalaisessa ullakkokamarissa

Unkarinkielinen raamattu

Suomen parhaiten pukeutuva mies

Vapaa kasvatus vai?

Väsynyt lestadiolainen

Makedonialaisia ystäviä

Ensi kertaa Kreikassa

Ensimmäinen turkkilainen

Istanbulissa

Armenialainen pastori

Bulgarian ja Romanian kautta Neuvostoliittoon

Jasnaja Poljana

Moskovan kautta Suomeen

Opiskelupaikan haku 22

Viisi vaikeaa vuotta

Potkuhousut

Tukholmalaisessa puistossa

Isoja pikkuasioita

Kreikan kieltä opiskelemassa

Häät Minskissä

Kolme kuukautta kuolemaan 27

Niilo Yli-Vainio 28

Vanha helluntaisaarnaaja

Moottoripyörällä kovaa 27

Antiikkiesine 30

Väärä profetia

Varaosia autoon

Kuppi teetä

Torzhokin miehen ongelma

Vaihda vapaalle mow-orel, km?

Orelista Kiovaan

Uusintakoe

Taas Turkissa

Liftari

Tulo Saksaan

Norjalainen adventisti

Moottoripyörällä kovaa

Ruotsiin töihin?

Paikat vaihdoksissa

Käännytys Kreikan rajalta: Strumitsassa

Kesanissa aamupäivällä, Izmirin läpi

Ankarassa

Paluumatka junalla …

Laivalla Ruotsiin ja Suomeen, …………….

Köyhien kesäloma

RUOTSI-ITÄSAKSA-PUOLA- TSHEKKI-UNKARI-JUGOSLAVIA-KREIKKA-TURKKI-BULGARIA-ROMANIA-UKRAINA-PUOLA-RUOTSI-SUOMI

Tulo Krakovaan

Jugoslavian läpi

Kreikkalaisia ystäviä

Turkki

Bulgaria

Stepan Nikolaevitsh Onufrijchuk 42

Tsernovtsysta Vinnitsan kautta Puolaan

Lvovissa ja Puolan rajalla

Taas Krakowassa

Solidarnostin kuriiri

Suurlähetystön auto

Pietarin baptistit 47

Raumalaisella nakkikioskilla

Joulutervehdys Puolaan 48

Jehovan todistajia junamatkalla, mutta milloin ????

Kirjan kirjoitus

Kolme viikkoa Leningradissa 50

Inkeriläinen sisar Iida 50

Kortinpeluuta seurakunnan kesäkodilla

Kortinpeluuta Vnukovon lentokentällä 51

Pöytä vihollisten silmien edessä 51

Jumala järjestää

Kylvötöitä Turkissa

Katerinissa

Juutalainen matkatoveri - 1982?

Lvov ja Tsernivtsi

Romanian ja Bulgarian halki Turkkiin

Hamit Cetinbas

Kesanin käärme

Sedat lähtee Kreikkaan

Uusi aita

Kirjan kirjoitus jatkuu

Taloudellinen kahle

Jehovan todistajien ongelma

Romanian kirppusirkus

Edremit

Kasta minut aamulla

Kreikassa Juhon kanssa

Tiennäyttäjä Strumicassa 62

Hullut suomalaiset autokuskit 62

Kytkinremontti Soukaisissa

Volodja

Tuomari

Lvov

Tsernovtsy

Lippu Helsinkiin 64

1989. Kevään ensimmäiset pääskyset

/joulukuun 24-tammikuun 05, Ljuba ja Vera S-ssa

22.03-21.07 Kalalaivalla Ohotan merellä 1989

Novgorodin ystäviä 65

Nogvorodin veljien Suomen matka

Uljanan viisumi

Kolmas matka kalalaivoille

1990 Rahahuolia

1990Vironkielinen raamattu

1990 Kiinalainen kollega Chen Qiang + Bagulnik

1990 Amerikkalaiset saarnamiehet

Nuori kiinalainen merimies 71

Taksikyyti

Sihteeri

Joulukatu

Pekingissä

Nanjingissa 74

1991 Liian painava kassi

Kun profeettaa ei päästetä vuoren luo, tulee vuori …

Ystävät valmiina

Kokous Barjatinossa

Tulo Novgorodiin 80

Jennifer Perk

Urumqiin 81

Junamatka Nanjingista Urumqiin

Kiinasta Venäjälle

Pyhä sisar 86

Kiinan matka 88

Juhon kanssa Joshkar Olassa 90

Päivällisvieraina Virossa 91

Liftareita 92

Kazakhstanilaisia uskovia

Mordvalainen psykologi

Moksa-mordvalaisten maa

Petroskoissa head hunterina

Vie veljelle terveisiä 93

Säilytyskuitti kateissa

Sukka kateissa 94

Syrjäänpantu rukous n 1995

Tapaaminen Kreikassa

2000 Kylämatkalla Malossa + autovarkaus kevät 2000

2000 Täti tulee uskoon

2000 Anatolin mukana Petroskoissa

Mietittäväksi:

Remorenkon tapaaminen malossa v.2000 /

Jurtaikinin tapaaminen maantiellä/

Poika Kazanista

Hannu Haukka et muut /

Valkeissa vaatteissa Nahodkassa /

Viktoréiden laulut, kasetin tuonti suomeen

Sairaalassa kasetti …

Vasta keväällä vuonna 2000 päätimme tehdä retken entiseen kotikyläämme. Pakolaiseksi lähdöstä oli pian 56 vuotta. ainut elossa oleva edellisen polven Kotniemen tytär Helvi-täti, nyt 83 vuotias reipas vanhus, oli mukana. Pikkubussilla tulimme Antrean kirkolle, ja entistä maantietä pitkin pääsimme kolmessa tunnissa kolmekymmentä kilometriä, Sintolan kylän keskustaan. Asuttavia taloja matkalla näimme vain kaksi. …