UUSI KATEKISMUS

Täydennetty laitos kirjasta MJT3040 - Miten Jumala tunnetaan

Neljäs osa: KIRKKO JAKAUTUU LAHKOIKSI

Päivitetty: 2009-09-29

Osmo Pöysti

Kuru & Ylöjärvi, Finland

1986-2009

All rights reserved

Kaikki oikeudet pidätetään

Ilmaisjakelut sallitaan

Rooman keisarin yritys valvoa kirkkoa kirkolliskokousten avulla ei voinut onnistua. Kirkko jakaantui lahkoihin, jotka kukin katsoivat olevansa oikeaoppisia. Pohjoisessa saksalaisten ja ranskalaisten esi-isät, gootit, omaksuivat libyalaisen Areioksen teologian. Rooman kaupunki ratsasti Lundugumin (Lyon) piispa Ireneoksen opilla, jonka mukaan Rooman piispanistuin olisi apostolista perua, ja sentakia oikeaoppinen. Armenia ja Gruusia omaksuivat monofysiittisen kristologian ja eroittautuivat omiksi kirkoikseen. Sudanin kirkko unohdettiin kokonaan, koska se oli kaukana. Myös Irlannin kirkko unohdettiin, koska se oli saarella. Syyrian, Arabian, Babylonian ja Persian kristikunta jäi tahallaan syrjään Rooman ekumaniasta. Keisarin oppia noudattivat ne piispat, jotka olivat keisarin sotajoukkojen valvonnassa, siis kreikkalaisalueet.

Evankeliumi, Hyvä Sanoma syntien anteeksiannosta ja Jumalan Valtakunnasta levisi maailmalle erittäin nopeasti. Ennen Jerusalemin hävitystä vuonna 70 Herra oli jo siirtänyt palvelijansa uusiin kohteisiin. Jerusalemin tuhannet uskovat olivat ties missä, paitsi Jerusalemissa. Uusia, suuria seurakuntia oli syntynyt ympäri vanhaa maailmaa, olihan Jerusalem kolmen maanosan, Afrikan, Aasian ja Euroopan risteyskohdassa.

Kaikki eivät hyvällä katselleet Jumalan valtakunnan tuloa. Vanhurskaus, oikeudenmukaisuus ja kunniallinen elämä ei kelvannut kaikille. Kristinuskoa yritettiin tuhota ensin primitiivisin keinoin, mutta sitten valtiot keksivät valtiokirkot. Valtiokirkot osoittautuivat hyväksi aseeksi Jumalan valtakuntaa vastaan. Valtiokirkot toivat kristinuskon tilalle uskonnolliset kultit, mutta näitä kristillisen oloisia kultteja syntyi vain siellä, missä joskus oli ollut hengellistä elämää. Valtiokirkkojen syntymisen jälkeen hengellinen elämä joutui vihamielisen ja eksyttävän kultin jalkoihin. Miten Jumalan kansa on pärjännyt kirkkojen maailmassa, siitä seuraavassa.

Apostolien teot kertovat diakoni Filippuksen johdattaneen etiopialaisen valtionhoitajan Jumalan Valtakuntaan. Valtionhoitajasta kerrotaan, että hän oli "etiopialainen mies, Etiopian kuningattaren Kandaken hoviherra, mahtava mies ja koko hänen aarrevarastonsa hoitaja; hän oli tullut Jerusalemiin rukoilemaan ja oli nyt palaamassa kotiin, istui vaunuissaan ja luki profeetta Jesajan kirjaa... ". (Kts Apt 8:26-39).

Juutalaisuudella oli Etiopiassa vanhat perinteet. Samaan kulttuuripiiriin kuuluva Saban (sabae: etelä) kuningatar oli käynyt kuningas Salomonin vieraana Israelissa tuhat vuotta ennen Kandakeen hoviherraa. Juutalaiset ja juutalaisuuteen kääntyneet Etiopian ge'ezit ja Jemenin sabaet Punaisen meren molemmilla rannoilla lukivat "profeetta Jesajan kirjaa". Myös maininta aarrevarastosta on merkittävä: Etelä oli rikas. Roomalaiset olivat yrittäneet valloittaa "Onnellista Arabiaa", mutta turhaan.

Juutalaisuutta tunnustavan yläluokan kääntyminen kristinuskoon vaikutti koko kansaan. Pari sataa vuotta myöhemmin Etiopian kristikunta sai uusia vaikutteita syyrialaiselta kristikunnalta, jonka lähetit ulottivat toimintansa Punaisen meren molemmille puolille. Kyseenalaista kuuluisuutta saavutti Frumentius, jonka kerrottiin "käännyttäneen" koko kansan kristinuskoon. Hänen saavutuksiaan kuitenkin vähentää tieto, että Etiopian gezit olivat jo sitä ennen tulleet kristinuskon vaikutuksen piiriin.

Muslimien tullessa valtaan Arabiassa, ei Etiopian kristittyihin koskettu. Muslimeilla oli syynsä (eräs Muhammedin vaimoista) kunnioittaa Etiopian vuosituhantista juutalais-kristillistä perinnettä. Tähän perinteeseen kuului, että lepopäivänä pidettiin viikon viimeistä päivää, sabattia, meikäläistä lauantaina. Tätä perinnettä vastaan jesuiitat hyökkäsivät voimakkaasti 1600-luvulla, sillä seurauksella, että jesuiitat karkoitettiin Etiopiasta 1632.

Etiopia säilyi nimellisesti kristittynä viime vuosikymmeniin asti, kunnes venäläisten onnistui kaataa etiopialais-israelilaisen Meneklikin dynastian 237. keisari Haile Selassie valtaistuimeltaan vuonna 1974 ja tuoda oma uskontonsa kommunismi Etiopiaan. Seurauksena oli karmea nälänhätä, kun maan koko järjestelmä tuhottiin. "Mutta joskushan se oli kuitenkin tehtävä", sanoi eräs vannoutunut kommunisti minulle. Vuonna 1984 Israel haki Etiopian juutalaiset, kaksitoistatuhatta falassaa, Israeliin.

Tiedot etelän kristikunnasta ovat olleet vähäisiä aivan viime vuosiin asti. Nyt kuitenkin lehdistössä on ollut selostuksia siitä tutkimustyöstä, joka on suoritettu Sudanin kristikunnan historian selvillesaamiseksi. Sudanin ja Libyan kristilliset kaupunkivaltiot vastustivat Muhammedia seuraamaan ryhtyneiden arabien pakkokäännytyshankkeita 1400 - 1600 luvulle saakka.

Etelän kristikunnan jälleenrakentaminen alkoi, kun Länsi- ja Pohjois-Euroopan vainotut kristityt vapautuivat Rooman paavin vallasta, ja alkoivat harjoittaa lähetystyötä Afrikassa noin 200 vuotta sitten.

Pohjois-Afrikan kristikunta oli paitsi monilukuinen, myös suhteellisen terve. Sen edustajia ei kutsuttu mukaan Nikean kirkolliskokoukseen, ja jo 347 Rooma lähetti sotajoukot sitä kukistamaan. Kirkkoisä Augustinus jatkoi taistelua Pohjois-Kristikunnan hävittämiseksi. Roomalaisten työn viimeistelivät muslimit.

Apostolien teot kertovat, että helluntaina (helluntai - viideskymmenes päivä pääsiäisen jälkeen) Jerusalemissa oli varsin kaukaisia juhlavieraita, jotka sanoivat:

Vaikka Raamattu kertoo idän seurakuntien syntyvaiheista varsin niukasti, käy muista historiallisista lähteistä ilmi, että kristinusko levisi itään ainakin samalla voimalla kuin länteen. Tätä tosiasiaa läntiset kirkot eivät ole koskaan tunnustaneet, koska ne kaikki ovat olleet sidoksissa Rooman valtiokirkkoon. Koska historialliset faktat kuitenkin ovat tunnettuja, on asiaa kirkkohistoriassa tavallisesti kierretty siten, että Rooman rajojen takana idässä olevia seurakuntia on nimitetty harhaoppisiksi (useimmiten dualistisiksi, manikealaisiksi, gnostilaisiksi, nestoriaanisiksi jne), joten niitä ei ole tarvinnut ottaa lukuun.

Valtionkirkkoajatus ei juurtunut koskaan syvälle Rooman rajoista itään levinneen kristikunnan keskuuteen. Teologin nimellä esiintyneet väärät profeetat eivät myöskään saaneet huomattavaa valtaa uskovien keskuudessa ennen neljättä vuosisataa. Armolahjat vaikuttivat uskovien keskuudessa pitkään, samoin niiden lieveilmiöt.

Kolmannella vuosisadalla kristikunta oli vakiintunut koko sassanidien hallitsemassa valtakunnassa, joka käsitti nykyisen Irakin ja Persian alueet, Afganistan, Persian lahden rannikkoseudut ja osia nykyisestä Uzbekistanista ja sen naapurimaista. Jeesuksen seuraajia kutsuttiin nasarealaisiksi ja messiaanisiksi.

Nasarealaiset joutuivat vainon kohteeksi aluksi valtion, ja myöhemmin myös kirkon taholta, kohta kun pääkaupunkiin Seleukia-Ktesifoniin oli perustettu piispanistuin. (Seleukia-Ktesifon oli Tigrisin rannalla, n. 20 km nyk. Bagdadista etelään). Piispanistuimen perustaminen tapahtui 300-luvulla, jonka jälkeen seurakuntaa yritettiin väkivalloin muuttaa laitoskirkoksi. Kirkon viha Jeesusta kohtaan kohdistui täälläkin kristinuskon ytimeen: ehtoollisen vietto yksityiskodeissa kiellettiin. Kiellon noudattaminen tuhosi kristikuntaa pahemmin kuin arabien armeija kolmesataa vuotta myöhemmin.

Valtion uskontona sassanidien Persiassa ennen muslimivaltaa oli Zarathustran (688-551 eKr.) uudistama vanha babylonialainen kultti. Tätä auringonpalvonnan persialaista muunnosta on joskus sanottu tulenpalvonnaksi. Palvontamenoihin kuuluivat "ikuisen" tulen säilyttämisen lisäksi uhritoimitukset ja soma-kasvista saadun huumeen nauttiminen. Zarathustralaisuuden vaikutus varsinaisessa kansassa ei ollut suuri, varsinkin kun soma-kasvista saatu huume oli kallista. Paremmin menestyivät auringonpalvonnan, vanhan babylonialaisen kultin uudet muunnokset: kirkko, manikealaisuus ja buddhalaisuus, ja pian niiden jälkeen myös islam.

Persialaiset olivat kulttuurikansaa, eikä kristittyjen vainot olleet tavallisia. Ennen Rooman kirkon syntymistä vuonna 325 Persian ja assyyrian kristityt olivat kokeneet vain yhden huomattavan vainon Bahram II aikana vuonna 290.

Vaikka zarathustralaisten pappien vaikutus kansan keskuudessa ei ollut suuri, saivat he keisari Sapor II (309-379) uskomaan, että Jeesuksen seuraajat ovat vaaraksi valtion turvallisuudelle. Nikean kokous ei ollut omiaan hälventämään keisarin pelkoja. Ensimmäisen suuren vainoaalto kohtasi idän kristikuntaa vuosina 340-363. Vainot jatkuivat Sapor II:n kuoleman jälkeen aina vuoteen 402 asti. Rooma osasi käyttää vielä tämänkin tilanteen hyväkseen. Keisari Yezdegerd I hallituskauden alussa Persiaan lähetettiin Rooman keisarin valtuuskunta, jonka jäsen, Maipargatin (Martyropolis, Edessan seudulta) nikealainen, uskovien vastustajana tunnettu piispa Mar Maruta yhdessä Seleucia-Ktesifonin piispa Mar Isaakin (Mar Ishaq) kanssa sai suuren osan uskovia alistumaan Seleucia-Ktesifonin piispalliseen järjestykseen. Hintana oli kotiehtoollisten lopettaminen ja syöttinä lupaus vainojen loppumisesta. Persian keisari tuli mukaan sopimukseen. Monen vainoissa uupuneen uskovan mielestä asia näytti hyvältä, vaikka arveluita herättivätkin ne ankarat rangaistukset, jotka kotikokouksien pitäjille määrättiin. Ymmärtäväisemmät siirtyivät kauemmaksi itään.

Jo seuraava Persian keisari Yezdegerd II rikkoi kirkon kanssa tehdyt sopimukset, ja vainot alkoivat uudelleen. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, vaikka sen seuraamukset paljastuivatkin vasta vuosisatoja myöhemmin. Alussa moni asia näytti hyvältä.

Ensimmäinen selvästi ei-juutalainen seurakunta syntyi Syyrian Antiokiaan noin vuonna 40. Syyrian Antiokian valtakieli oli kreikka, mutta Syyrian sisämaassa puhuttiin arameaa, joka oli ollut alueen valtakieli jo parin vuosituhannen ajan. Aramea oli myös Jeesuksen kotikieli. Arameankielisillä seurakunnilla oli kotikenttäetu alueella, joka ulottui Mustalta Mereltä Välimerelle ja Babyloniasta Egyptin rajoille.

Syyrialaisen kristikunnan syntyvaiheista vain Antiokian seurakunnan asiat ovat päässeet Raamatun lehdille. Syyrian Antiokian kristikunnan tuhosi kuitenkin Ignatiuksen harhaoppi jo 90-luvulla, ja evankeliumin julistus jäi muiden huoleksi. Syyrialaisen Syyrian kristikunta alkoi merkittävästi kasvaa vasta Markionin (n. 85-180) herätysliikkeen ja Bar Daisanin (154-222) karismaattisen herätysliikkeen ansiosta.

Aramealaiskristitty Bar Daisan (kr. Bardesanes) teki kristikuntaan syvän vaikutuksen. Hänen laatimansa noin 150 laulua loivat uutta lauluperinnettä; ennen häntä kristikunta oli laulanut vain Vanhan Testamentin psalmeja.

Markionin aikana Uuden Testamentin kirjoituksien rajat olivat häilyviä. Markionin suosimia kirjoituksia olivat Luukaksen evankeliumi ja apostoli Paavalin kirjeet. Bar Daisanin karismaattinen herätysliike käytti Tatianoksen (110-180) evankeliumiharmoniaa, neljän evankeliumin yhdistelmää sekä Paavalin kirjeitä. Kun Uuden Testamentin kaanon oli 300-luvulla selkiytynyt, syntyi myös syyriankielinen Raamattu, joka tunnetaan nimellä Peshitta.

Kreikkalaiset olivat Aleksanteri Makedonialaisen johdolla pyrkineet tekemään syyrialaisista, muinaisten assyyrialaisten jälkeläisistä, kreikkalaisia. Yritys oli epäonnistunut, mutta sen tuloksena Syyriaan ja Armeniaan oli syntynyt pieniä kuningaskuntia, jotka vuoroin olivat itsenäisiä, vuoroin persialaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten alamaisia.

Parttilaisten avulla syntynyt Oshroenen kuningaskunta Rooman ja Persian välisellä vuoristoseudulla pysyi itsenäisenä 375 vuotta (131 eKr - 216). Oshroenen pääkaupunki Urhai (kr. Edessa, tr. Urfa) oli jo 100- luvulla merkittävä kristillinen keskus. Myös eräs kuninkaista, Agbar IX, kuului Bar Daisanin karismaattisen herätysliikkeen myötäilijöihin.

Toinen suuri aramealais-assyrialaisen kristikunnan keskus Nisibis oli Persian vasallivaltion Adiabenen pääkaupunki, nykyisen Syyrian pohjoisrajalla. Ennen kristinuskon tuloa juutalaisuuden vaikutus Nisibiksessä oli huomattava.

Vuonna 214 Oshroenen kuningaskunta oli joutunut Rooman valtapiiriin ja kristittyjen vainot alkoivat. Sata vuotta myöhemmin tapahtui kuitenkin käänne: Rooman keisarit ryhtyivät suosimaan perustamaansa kirkkoa, ja syytivät kirkon piispoille rahaa ja valtaa. Raha houkutteli kirkkoon kaikenlaista ihmiskunnan pohjasakkaa, johtoasemiin tietysti.

Se kristikunta, mikä Syyriaan oli muodostunut, ei kirkon johdolle kelvannut. Kirkon johto ryhtyi tuhoamaan uskovia ja vääristelemään tosiasioita. Kirkkohistorian isänä kunnioitetun Eusebius Kesarealaisen (260-340) kirkkohistoriassa (kts. Eusebius, KH, Osa I, 13:1-22) julkaistiin tekaistut dokumentit - Jeesuksen ja Oshroenen kuninkaan Agbar V Ukkaman (Mustan) kirjeenvaihto - ja muuta satua, jonka tarkoituksena oli todistella, että jo Thaddeus (syyr. Addai), yksi Jeesuksen ulomman opetuslapsipiirin jäsenistä, olisi ollut Edessan kirkon perustaja.

Eusebiuksen tarinaa ei vain tunnettu edes Edessassa ennenkuin Eusebius sen julkaisi, ja vielä kauan sen jälkeenkin kömpelösti keksitty, vain erittäin tyhmille tarkoitettu satu oli Syyriassa tuntematon. Mutta keisarille ja hänen kaartillensa tarina kelpasi, sillä tarinalla oli tarkoitus. Tarinan avulla todisteltiin, että uskovat syyrialaiset olivat joskus luopuneet "oikeasta apostolisesta uskosta", ja siksi heidät piti tappaa.

Itsenäisen Syyrian pääkaupungin Urhain (kr.: Edessa, tr.: Urfa) seurakunnan synnystä on olemassa useita myöhäsyntyisiä legendoja, joita sepittämällä kirkolliset satusepät ovat pyrkineet antamaan Urhain ja muun assyyrialaisen kristikunnan synnystä omiin tarkoituksiinsa sopivan selityksen. Eusebiuksen esittämä satu kaatui, kun Eusebius itse joutui epäsuosioon puolusteltuaan Nikean kokouksessa 325 epäsuosioon joutunutta Areiosta. Rooman piispa Gelasius julisti Eusebiuksen julkaisemat dokumentit valheeksi vuonna 494; olisihan se ollut suorastaan harmillista, jos kilpaileva Syyrian kirkko olisi ollut suorastaan Jeesuksen perustama. Se olisi tehnyt roomalaisten Pietari-sadun kerrassaan arvottomaksi.

Kirkon taistelu uskovia vastaan ei päättynyt, vaikka tarina Jeesuksen ja Abgarin kirjeenvaihdosta ei mennytkään läpi sillä kertaa. Ideologisella rintamalla taistelua uskovia vastaan jatkoivat Efraim Syyrialainen (k. 373), Martyropoliksen piispa Mar Maruta ja monet muut. Lynkkaustoimintaa johti piispa Rabbula (411-435). Seuraavien vuosisatojen aikana ilmestyi uusia historianväärennöksiä: Apostoli Addain oppi 400-luvulla, Edessan kronikka 500-luvun lopulla ja muuta roskaa.

Vuonna 258 Persian uusi sassanididynastia (225-651) valloitti Urhain. Tapahtumalla oli kauaskantoisia seurauksia, vaikka valta ei vaihtunutkaan pysyvästi. Syyria alkoi yhä selvemmin suuntautua itään. Aramealais-assyyrialaiset kristilliset keskukset Urhaissa, (nyk. Urfa Turkissa), Nisibiksessä (nyk. Nusaybin Syyriassa), Arbelassa (nyk. Irbil, Irakissa) ja Babylonian aramealaisten (kaldealaisten) keskus Seleucia-Ktesifon olivat nyt kaikki saman, persialaisen sassanididynastian valtikan alla.

Assyrialais-persialaisen valtakunnan hierarkkisesti järjestäytynyttä kirkkolaitosta kutsutaan Nestoriaaniseksi kirkoksi, koska sen katsottiin kannattavan sellaista oppia, jonka Rooman valtiokirkko oli pannut Konstantinopolin piispanpallilta erottamansa Nestorioksen nimiin. Syyrian Antiokian kasvatti Nestorios oli vuonna 428 valittu Konstantinopolin piispaksi. Konstantinopolissa Nestorios yritti torjua massojen rakastamaa, vanhaan babylonialaiseen uskontoon perustuvaa Maria-kulttia, mutta turhaan. Kilpailevat kirkonmiehet järjestivät vuonna 431 Efesoon piispainkokouksen, jossa Nestorios julistettiin vääräoppiseksi ennen kuin hänen kannattajansa, syyrialaisten ja arabialaisten kirkkojen piispat edes ehtivät pelipaikalle. Tempullaan babylonialaiseen naiskulttiin mielistyneet katolisen kirkon piispat Nestorioksen erotetuksi pääkaupungin piispanpallilta.

Idän kirkon nimittely nestoriaaniseksi oli kuitenkin varsin perusteetonta, sillä Nestorius ei missään vaiheessa osallistunut Idän kirkon työhön tai organisaatioon eikä assyrialais-persialainen kristikunta osallistunut Rooman valtion kirkkopoliittisiin synodeihin. Rooman valtion ekumeenisiksi mainostetut kirkolliskokoukset olivat Rooman valtion sisäinen poliittinen asia, ja niihin varsinkaan persialaiset kristityt eivät osallistuneet. Roomalaisen diplomaattivaltuuskunnan mukana Persiaan saapuneen nikealaisen piispan Mar Marutan esityksestä Seleucia-Ktesifonin piispa, katolikos Mar Ishaq oli kuitenkin hyväksynyt Nikean kokouksen päätökset 85 vuotta kokouksen pitämisen jälkeen osana keisari Yezdegerd I kanssa tehtyä sopimusta. Rooman kirkon myöhempiin kiistoihin idän kirkon edustajat eivät ottaneet kantaa. Osoittaakseen riippumattomuuttaan Rooman valtiokirkosta Idän kirkon piispat antoivat Seleucia-Ktesifonin piispalle arvonimen "Katolikos".

Suurimmaksi kristinuskon kilpailijaksi idässä, kirkon lisäksi, ennen islamia muodostui manikealaisuus. Manikealaisuuden perustajan, Manin, isä kasvoi Babylonian baptistien, ns. elkasiittien, keskuudessa. Kotikielenä perheessä oli aramea. Mani (noin 216 - noin 274) irtaantui baptisteista, ja lisäsi ideologiaansa paljon persialaista perua olevaa sisältöä. Tuloksena oli sen tapainen uskonto, jollaisena kirkolliset teologit pitävät gnostilaisuutta.

Manikealaisuus oli aikoinaan eräs suurimmista pseudokristillisistä uskonnoista. Manikealaiset harjoittivat laajaa kirjallista toimintaa. Manin kirjoituksia käännettiin eri kielille ja levitettiin tehokkaasti. Hämmästyttävää onkin, etteivät kristityt menetelleet samoin, olihan Jeesus käskenyt seuraajiaan menemään kaikkeen maailmaan ja saarnaamaan Valtakunnan hyvää sanomaa kaikille kansoille ja kaikilla kielillä.

Manikealaisia vainottiin verisesti. Liike sammui 14 vuosisadalla Keski-Aasiassa, jossa se uiguurien keskuudessa oli ollut jopa valtiokirkon asemassa. Manin kirjoitukset tuhottiin, mutta muutamia osia niistä on tämän vuosisadan puolella löydetty turkinsukuisten uiguurien keskuudesta Turfanin keitaalta Uiguurien alueelta Kiinasta sekä Egyptistä.

Kun kirkko alkoi tunkeutua Läntiseen Syyriaan, sen kannattajia kutsuttiin palutiaaneiksi, Urhain piispa Paluthin mukaan. Uskovia sanottiin messiaanisiksi, "meshiahiah". Kirkonmiehet halusivat, että sanaa messiaaninen olisi käytetty heistä, sillä arameankielisellä alueella messiaanisella tarkoitettiin samaa kuin kreikkalaisten sanalla "kristitty". Kiista tavaramerkistä kesti parisataa vuotta, ja se päättyi vasta, kun uskovat oli tapettu.

Lakeja laativat vallanpitäjät eri maissa ja eri aikoina ovat mielellään tehneet säädöksiinsä pykäliä, jotka antavat heille mahdollisuuden rajattoman mielivallan toteuttamiseen lain varjolla. Kristikunnan tuhoamista varten Rooman lakiin tehtiin manikealaispykälä. Se antoi vallanpitäjille mahdollisuuden tappaa kenet tahansa; riitti, kun vallanpitäjä ilmoitti epäilleensä murhattua manikealaisuudesta.

Manikealaispykälää käytettiin jaloimmista kristityistä, sillä sen turvin pystyttiin tappamaan ilman oikeudenkäyntiä. Syyrian länsiosissa manikealaispykälän turvin tapettiin sekä Markionin ja Bar Daisanin herätysliikkeen jäseniä. Läntisessä Syyriassa tapettujen "kerettiläisten" suurista määristä on säilynyt mainintoja kirkon piispojen ja keisarien kirjeenvaihdossa. Kun Roomaa vuosina 362-364 hallitsi "luopio" Julianus, hän lähetti Bosran kaupungin uskoville kirjeen, jossa hän lupaa olla jatkamatta edeltäjiensä hirmutöitä ja palauttaa kristityille heidän oikeutensa. Roomalaisten harjoittama vaino rajoittui kuitenkin vain Syyrian läntisiin osiin, sillä valta itäisillä syyrialaisalueilla oli jo aiemmin siirtynyt persialaisille. Persialaisessa valtapiirissä vainojen syyt olivat toiset.

Babyloniassa syyrialainen kirkko oli vielä kuin kotonaan, sillä Seleucia-Ktesifonin eteläpuolisella alueella (nyk. Irakin eteläosa) puhuttiin arameaa. Kristillisen kirjallisuuden kääntäminen persialaiselle pahlawin kielelle oli kuitenkin välttämätöntä, sillä seurakuntia oli syntynyt koko sassanidien valtakunnan alueelle. Persialaisen kulttuurin alueelle piispanistuimia perustettiin muun muassa Merviin (nyk. Mari, Turkmeniassa) ja Heratiin (Afganistanissa) 400-luvun alussa. Arabien keskuudessa kristinuskoon kääntyi muutamia heimoja. Hirtaan, Lahmid-heimon pääkaupunkiin perustettiin piispanistuin vuonna 410. Bahrainin saarelle Persian lahdelle assyrialaiset kristityt perustivat luostarin.

Kauaskantoisia seurauksia oli myös koululla, joka perustettiin Nisibikseen vuonna 358 korvaamaan roomalaisille menetettyä Edessan (Urhain) koulua. Nisibikseen perustettua koulua sanotaan maailman ensimmäiseksi yliopistoksi.

Se assyrialainen maailmanvalta, joka oli vienyt Israelin kymmenen heimoa pakkosiirtolaisuuteen, oli kukistunut jo 612 vuotta ennen Kristusta, mutta kristillinen syyrialainen kirkko teki Assyriasta uudelleen suurvallan. Myös tämän uuden assyyrialaisen suurvallan vaikutukset olivat kyseenalaisia, sillä sekin vei kristityt "Babylonian vankeuteen". Nisibiksen koulu ja sen mallin mukaan Persiaan perustettu Gundespurin koulu keskittyivät enemmän tieteisiin kuin hengenviljelyyn. Alussa rahkeet riittivät molempiin.

Nisibiksen koulussa opiskeltiin teologiaa, filosofiaa ja lääketiedettä. Kaikki tieteellisesti merkittävä kreikankielinen kirjallisuus käännettiin arameaksi. Sitä mukaa kun Kreikka sulki koulujaan, kasvoi Nisibiksen merkitys maailman uutena kulttuuripääkaupunkina.

Assyyrialais-persialaisen kirkon laajeneminen itäänpäin tapahtui nopeasti. On vaikea sanoa, johtuiko nopea laajeneminen nestoriaanisen kirkon lähetysrakkaudesta vai levisikö kristinusko dynaamisen herätysliikkeen muodossa. Myös usein toistuvat vainot pakottivat uskovia liikkeelle ja suuntana oli tavallisesti itä. Eräänlaisena indikaattorina siitä, mitä Aasiassa tapahtui, ovat tiedot piispanistuimien luostareiden ja kirkkojen perustamisesta.

Vuonna 424 piispanistuimia perustettiin vielä sassanidien hallitsemille alueille Samarkandiin ja Heratiin, mutta jo 549 piispanistuin perustettiin avaarien (haku: ruruan huns, avars, hephtalite, white huns) keskuuteen. Avaarit saivat myös kirjakielen. Persian hallituksen aikeet eivät käyneet yksiin lähetystyön kanssa, ja vuonna 553-568 sassanidien Persia yhdessä turkkilaisheimojen kanssa tuhosi avaarien imperiumin Keski-Aasiasta.

Kristinuskolle oli Aasiassa enemmän kysyntää, kuin mitä syyrialais-persialainen kirkko pystyi tarjoamaan. Yksittäiset kristityt suorittivat mittavaa lähetystyötä, mutta uskoon tulleille ei ollut kansankielisiä Raamattuja eikä opettajia. Piispojen suorittamista kirkonmenoista ei ollut paljon apua kokonaisen kulttuurin siirtämisessä. Opetuksen puute synnytti 500-luvulla Aasian turkkilaisheimojen keskuudessa kristillisen kultin, jonka näkyvänä tunnusmerkkinä oli vain turkkilaisten sotilaiden otsaansa tatuoimat ristit. Kun Mervin piispa Eliyah vuonna 644 kastoi turkkilaisen sotajoukon päällikköineen, ei ole ollenkaan varma, ymmärsivätkö kastetut teon merkityksen. He saattoivat sekoittaa piispan tekemät ristin merkit jopa mithranpalvonnan symboleihin.

Vuonna 638 Kiinan keisari antoi syyrialaiskristityille toimiluvan maahansa. Julistuksen kiinalainen teksti on säilynyt. Syyrialais-persialainen kristikunta oli suurimman haasteensa edessä samalla hetkellä, kun arabit valloittivat heidän emämaansa Sassanidien Persian 649.

Arabian niemimaalle kristinusko kulkeutui Jerusalemin vainoja paenneiden uskovien ja vaeltavien julistajien mukana. Jerusalemin hävityksen (v. 70) jälkeen Arabiaan pakeni myös suuret joukot juutalaisia.

Arabian niemimaan beduiinit palvoivat omia lukuisia heimojumaliaan. Myös nimi Allah, sama kuin Israelin El, Elohim, tunnettiin. Beduiinien kieli, arabia, oli sukua hebrealle ja aramealle, mikä helpotti kulttuurivaihtoa. Siksi Allah oli helppo samaistaa Israelin Jumalaan.

Ghassanin arabiheimo, joka 200-luvulla siirtyi Damaskoksen seudulle, oli omaksunut kristinuskon ja joutui kokemaan Diokletianuksen vainot 300-luvun alussa. Transjordanian arabikuningaskunnat olivat kristillisiä.

Kristinusko tuli vallitsevaksi myös Lahkmien arabiheimossa, jonka pääkaupunki al-Hirah, sijaitsi nykyisen Etelä-Irakin alueella, an-Numanin kaupungin lähistöllä.

Arabian niemimaan eteläisin osa, Jemeniin, oli väkirikas alue, jossa juutalaisuus ja kristinusko kilpailivat paikallisen monijumalaisuuden kanssa menestyksekkäästi. Nestoriaanisia kirkkoja oli Sanassa, Zafarissa, Adenissa, al-Makhassa (Mokka), Maaribissa, Najranissa (Nadzran) ja Soqotrassa. Jemenin juutalaisten ja heihin liittyneiden arabien sekä arabikrisittyjen välit eivät olleet hyvät, Himyarin juutalainen kuningas Jusuf Asar (Yusuf Dhu Nuwas) järjesti verilöylyn Najranin kristityille noin v. 520, mutta nämä saivat apua Etiopiasta ja valta vaihtui.

Kuudennen vuosisadan alkuun mennessä kristinuskon vaikutus tuntui koko Arabian niemimaalla. Kirkkoja oli muun muassa Jathribissa (nykyinen Medinat an-Nabi, Profeetan kaupunki). Oli myös luostareita ja erakkomunkkeja, oli piispoja ja vaeltavia saarnamiehiä, siis koko kristillinen kirjo laidasta laitaan.

Väitetään, että sana islam tarkoittaa täydellistä antautumista (Jumalalle). Todennäköisesti sana islam, kuten myös sen johdannainen muslim, on kuitenkin peräisin samarialaisten pyhistä kirjoituksista, tekstistä nimeltä Memar Margah, ja tarkoittaa rauhaa ja rauhanpitoa.

Islamin synnystä on olemassa kaksi toisistaan poikkeavaa selitystä, ja paremman tiedon puutteessa meidän on käytävä läpi nämä molemmat.

Tavanomainen kertomus islamin synnystä alkaa Muhammedista. Sen mukaan Arabian niemimaan rikkaan ja kirjavan kulttuuriperinnön keskellä kasvoi nuori orpopoika Abu al Qasin Muhammed ibn Abd-Allah. Muhammed kuului vaikutusvaltaiseen Qurayshien sukuun. Jo poikasena Muhammed (570-632) oli mukana setänsä Abu Talibin kauppamatkoilla, kohosi kamelinajajaksi ja pääsi näin näkemään maailmaa. Avioliitto rikkaan kauppiaanlesken kanssa v. 595 antoi hänelle taloudelliset mahdollisuudet miettiä rauhassa näkemäänsä. Ja avioliitto Khadidzan kanssa toi Muhammedille uusia tuttavuuksia. Muhammedin vaimon sukulaisista osa oli kristittyjä ja Muhammed pääsi seuraamaan, kun Matteuksen evankeliumia käännettiin arabiaksi. Opettajana Muhamedilla oli syyrialaiskristitty Sarkis Bkheera. Kun Muhammed arveli nähneensä näkyjä, oli Khadidzan kristitty serkku Waragah sitä mieltä, että Muhammedin näyt olivat luonteeltaan samoja kuin juutalaisten ja kristittyjen näyt. Muhammedin näkyjä alettiin kirjoittaa muistiin.

Muhammed aloitti saarnatoimensa Kaaban pyhäkössä Mekassa. Aiheina saarnoissa olivat kirkon väärinkäytökset, maailmanloppu, yksijumalaisuus, paratiisi. Muhammedin syntymäkaupungissa Mekassa Muhammedin saarnoja vastustettiin, koska Muhammed julistautui monoteistiksi. Muhammed tunnusti Jumalaksi vain oman heimojumalansa, Allahin, joka nimestään huolimatta tarkoitti babylonialaisen kolminaisuuden toista osapuolta, kuuta.

Mekka oli monen uskonnon kohtauspaikka, ja paikalliset kauppiaat tekivät rahaa kaikkien uskontojen kustannuksella. Yksijumaluuden pelättiin pienentävän liikevaihtoa. Vuonna 622 Muhammed muutti seitsemänkymmenen kolmen Jathribin asukkaan kutsusta Jathribiin, parisataa kannattajaa mukanaan. Muutto sai arabiankielisen nimen Hidzra, Pako. Kahdeksan vuotta myöhemmin, 630, Muhammedin kannattajia oli jo Mekassakin niin paljon, että Muhammed saattoi palata kotikaupunkiinsa valloittajana. Muhammed otti kaupungin johtoonsa, ja hävitti jumalankuvat. Vain Allahia symbolisoiva, läpimitaltaan noin 18 cm kokoinen musta kivi jätettiin jäljelle.

Muhammed oli tutustunut kotiseudullaan toimivaan kristilliseen kirkkoon ja ymmärsi, ettei kirkossa toteutettu Jumalan tahtoa. Se, että Jumalan tahtoa toteutettiin kirkon ulkopuolella olevissa seurakunnissa, oli Muhammedilta salassa ja siksi hän perusti uuden uskonnon kirkon ulkopuolella olemassa olevan elävän kristinuskon rinnalle.

Näkemissään ilmestyksissä Muhammed käytti paljon juutalais-kristillistä aineistoa, mutta sisällöltään siten muutettuna, etteivät ilmestykset enää vastaa Totuutta. Ilmestykset ovat oikeastaan saarnoja, joiden tarkoituksena on opettaa uskovia välttämään kirkon virheitä. Tasoltaan Muhammedin saarnat eivät paljon eroa keskitason kirkollisen papin saarnasta.

Muhammed uskoi olevansa profeetta, mutta ei tunnustanut Jeesusta Herrakseen, vaan sanoi hänen olevan yhden heistä. Siten Muhammed jää samaan kastiin niiden mooseksenuskoisten kanssa, jotka eivät tunnusta Jeesuksen Herruutta. Muhammedia itseään. Muhammedin kannattajat pitävät Muhammedia keskuudessa viimeisenä profeettana, ja sillä perusteella suurimpana profeetoista.

Muhammedin muistiinkirjoitetut ilmestykset muodostavat islamin (islam = täydellinen antautuminen) uskonnon pyhän kirjan, Koraanin. Koraanin lisäksi Muhammed tunnustaa Uuden ja Vanhan Testamentin kirjoitukset Jumalallisiksi ilmoituksiksi, kts. Koraani, 3. suura, 48. jae). Muhammedin jälkeen hänen oppiaan täydennettiin suurella määrällä sellaisia sääntöjä, joita Koraanissa ei ole. Nämä säännöt säätelevät muslimin arkipäivän viettoa ja yhteiskunnallista elämää melkein yhtä tarkkaan kuin EU:n direktiivit ja juutalaisten perinnäissäännöt.

Islamin uskontunnustus on: "Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah ja Muhammed on hänen profeettansa". Kääntyminen muhamettilaisuuteen tapahtuu lausumalla tämä tunnustus kahden islaminuskoisen läsnäollessa.

Muhammedin vaimo Khadidza synnytti Muhammedille 2 poikaa ja muutamia tyttöjä. Pojat kuolivat kuitenkin nuorina, tyttäristäkin vain yksi, Fatima, kasvoi aikuiseksi. Muhammedin vaimo Khadidza kuoli, kun Muhammed oli 49-vuotias. Vaimon kuoltua Muhammed otti kymmenen uutta. Näistä nuorin, Aisha, astui virkaansa yhdeksän vuoden iässä ja syrjäytti pian yhden vanhimmista kohtalotovereistaan Muhammedin huomion kohteena kokonaan. Lisäksi Muhammedilla oli pari orjatarta vaimon virkaa toimittamassa.

Muhammedin vielä eläessä koko Arabian niemimaa oli saatettu Muhammedin kannattajien valtaan. Kun Muhammed vuonna 632 kuoli, hänelle asetettiin sijainen, arabiaksi kalifi. Seuraavan sadan vuoden aikana islam kävi sotia. Arabia, Syyria, Persia, Egypti ja Pohjois-Afrikka vallattiin. Arabien armeijat kokivat ensimmäiset huomattavat tappionsa Kaukasuksella sodissa hasaareita vastaan vv. 661-720. Kun hasaarit olivat estäneet arabien tunkeutumisen Kaukasus-vuorten yli Itä-Eurooppaan, suuntasivat arabit sotaretkensä Pohjois-Afrikan kautta länteen ja Babylonian kautta itään. Seuraavat merkittävät tappiot islamilaisen maailmanvalloituksen tiellä tulivat Bysantin piirityksen epäonnistuttua 717-718 ja Poitiers'ssa Ranskassa hieman myöhemmin. Arabien tulo Eurooppaan estyi. Vuonna 750 kalifaatti siirrettiin Bagdadiin ja jo seuraavana vuonna arabit ajoivat kiinalaiset pois Kirgisiasta Tian Shan vuoriston tuolle puolen.

Kun sodat päättyivät, olivat arabit uuden maailmanvallan isäntinä. Islamin oli sopeuduttava vanhojen kulttuurimaiden, Egyptin, Babylonian ja Persian olosuhteisiin, joissa myös kirkko oli vahva. Egyptiläisellä kirkolla oli omakielinen Raamattu, samoin Syyrian ja Babylonian aramealaisilla. Valloitetulla alueella oli toimivia kirkkoja, luostareita ja teologisia korkeakouluja. Persialainen kulttuuri oli aivan muuta kuin mihin hiekka-arolla oli totuttu. Koraani sisältönsä puolesta ei ollut vakuuttava, eikä siitä ajattelevalle ihmiselle hengenruokaa juuri ole. Islamin oli pakko kehittyä. Oli tosin olemassa toinenkin, mutkattomampi tapa hoitaa asiat ja juuri sen arabit valitsivat.

Muhammedia pidettiin viimeisenä profeettana, mutta uusissa olosuhteissa islam alkoi omaksua uusia ajatuksia. Muhammedin kannattajat joutuivat täydentämään Koraanin opetuksia monilukuisilla säännöillä ja opeilla, joiden vaikutuksesta Muhammedin opit ovat muuttuneet samantapaiseksi pykäläviidakoksi, kuin mitä farisealaiset perinnäissäännöt olivat tehneet Mooseksen laille Israelissa.

Koraanin syntyä ja islamilaisuuden leviämistä voidaan pitää seurauksena siitä, ettei Raamattua käännetty ajoissa arabiaksi. Ilman Raamattua uskovienkin oli hankalaa tarkastella nestoriaanisen kirkon ja muhamettilaisten väitteitä. Valtiovallan avulla kirkko sekä Roomassa ja Persiassa oli estänyt kristinuskon leviämisen. Arabiassa kirkolla ei ollut tukenaan valtiovaltaa, eikä kirkko yksinään ole mitään. Muhammed oli täyttänyt uskonnollisen tyhjiön tekemällä saatavilla olevista aineksista toimivan järjestelmän.

Arabien tarjoama tavanomainen selitys islamin synnystä perustuu arabialaiseen perimätietoon, jota kirjoitettiin muistiin 150-300 vuotta Muhammedin oletetun kuoleman jälkeen. Ensimmäinen maininta Muhammedista on vuodelta 690, ja kohta tämän jälkeen kirjoitetut selostukset Muhammedin sodista eivät vielä väitä hänen olleen mikään hengellinen auktoriteetti, pelkkä sotapäällikkö vain.

Arabien ja heidän kanssaan liittoutuneiden juutalaisten ensimmäinen päämäärä oli Israelin vapauttaminen. Palestiinassa noin vuonna 635 syntynyt kirjoitus Doctrina Iacobi varoittaa joutumasta "juutalaisten ja saraseenien (arabien) käsiin", mutta jo muutaman vuoden päässä Jerusalemissa oli juutalainen kaupunginjohtaja. Hyvin onnistunut Jerusalemin ja Damaskoksen vapauttaminen "monijumalaisen" (Maria kultti, kolminaisuusoppi, pyhimystenpalvonta jne) Bysantin Rooman vallasta antoi Ismaelin ja Iisakin liitolle omanarvontuntoa, jonka jälkeen nämä Aabrahamin jälkeläiset lähtivät havittelemaan maailman kuninkuutta.

Juutalais-arabialaisen yhteistyön mahtava muistomerkki, Abdul al-Malikin vuonna 691 rakentama pyhäkkö rakennettiin paikalle, jossa Abrahamin usko joutui vaikeimpaan kokeeseensa. Tätä temppeliä sanotaan erheellisesti kalliomoskeijaksi, mutta kyse ei ole moskeijasta: siltä puuttuu qibla - pääkaupunkiin suunnattu julkisivu. Abdul al-Malikin rakentama temppeli on tarkoitettu Jerusalemin temppeliksi, paikaksi, jonne tullaan yhteen. Jerusalemin keskustemppeli on kahdeksankulmainen ja joka suuntaan samanlainen. Juutalais-arabialaisen uskonto oli haave maailmasta, jossa kaikki ihmiset kumartaen rukoilisivat kasvot suunnattuina kohti Jerusalem.

Uuden uskonnon tärkeimmät tunnuslauseet Tawhid, (Jumala on yksi), Muhammad rasul Allah, (Muhammed on Allahin profeetta) ja uuden uskonnon oppi Jeesuksen luonnosta "rasul Allah wa-abduhu" tavataan ensimmäistä kertaa Jerusalemin kalliotemppelin seinässä vuodelta 691. Muhammedia koskeva osa oli esiintynyt jo edellisenä vuonna Damaskossa painetun rahan tekstinä. Muhammedilaisuus oli nyt saanut selvät tunnusmerkit, mutta muhammedilaisuus ei ollut vielä islamin uskontoa.

Juutalais-arabialaiset heimosoturit olivat jo saavuttaneet Atlantin valtameren ja Intian, kun veljesyhteisö hajosi, kuten aina käy hankkeille, jotka on perustettu ilman Jeesusta. Arabit ottivat uuden maailmanvallan johdon käsiinsä. Uudeksi keskustemppelin paikaksi valittiin Mekka, syrjäinen ja muulle maailmalle täysin tuntematon pikkukaupunki Arabian niemimaalla. Rukouksen suuntaa, qiblaa, jouduttiin muuttamaan, kuten Koraanin 17:1 ja 2:143-145 mainitsevat. Vuonna 715 hallinnut kalifi määräsi moskeijat hajotettavaksi, luultavasti siitä syystä, että ennen häntä rakennetut moskeijat olivat suunnatut Jerusalemiin. Määräystä ei täysin noudatettu, sillä vanhimpien islamin moskeijoiden qibla osoittaa edelleen juutalaisten pyhään maahan.

Arabit joutuivat nyt hankkimaan uuden pyhän maan. Se tehtiin siten, että juutalaiset ja kristityt määrättiin poistumaan Arabian niemimaalta. Määräyksiä ei pystytty heti toteuttamaan, Muhammedin kuoleman jälkeen Arabian niemimaalla oli suuria kapinoita hänen perustamaansa järjestelmää vastaan, mutta nykyisin Saudi-Arabian valtio noudattaa näitä, nykyisin Muhammedin kuolinvuoteellaan antamaksi väitettyjä rasistisia määräyksiä.

Koraania oli alettu kirjoittaa jo Muhammedin aikana, mutta uusi tilanne pakotti muuttamaan tekstiä. Kun uudet määräykset lisättiin vanhoja poistamatta, syntyi ristiriitaista tekstiä, jota muslimit osaavat käyttää edukseen. Ristiriitaisesta tekstistä muslimioppineet pystyvät aina tarvittaessa löytämään poliittisesti oikean vaihtoehdon tilanteen mukaan, ja tilanteen muuttuessa taas toisen perustelun vaikka täysin päinvastaiselle väitteelleen.

Muslimien omat historioitsijat kertovat, että koraanin nykyinen versio syntyi kolmannen kalifin, Uthmanin valtakaudella noin vuonna 650. Kertomuksen mukaan kalifin käskystä koraanista valmistettiin neljä kopiota, jonka jälkeen alkuperäiskappale poltettiin. Kopiot lähetettiin Kufaan, Mekkaan, Medinaan ja Damaskokseen. Samalla annettiin määräys, että kaikki vanhemmat käsikirjoitukset on poltettava.

Ongelmana on, että muslimien historioitsijat syntyivät parisataa vuotta Muhammedin oletetun syntymän jälkeen ja kirjoittivat tarinansa perimätiedon (hadith) perusteella. Mitä enemmän aikaa kului, sitä tarkemmaksi tulivat sadunkertojien kertomukset. Vasta 800-luvulla islamilainen historiankirjoitus oli tuottanut niin paljon aineistoa, että yhtenäiset kertomukset 600-luvun alun tapahtumista kaukaisessa Mekan kaupungissa Arabian niemimaalla saatettiin esittää julkisuuteen.

Muhammed syntyi Mekassa noin vuonna 570. Muhammedin ei olisi tarvinnut lähteä kotikaupungistaan mihinkään tutustuakseen juutalaisuuteen tai kristinuskon eri virtauksiin, mutta setänsä Abu Talibin matkassa hän sai jo muutaman vuoden ikäisestä lähtien ottaa osaa tämän liikematkoihin aina Välimeren rannikolle saakka.

Kaikesta näkemästään huolimatta Muhammedin oli sangen vaikea selvittää sitä, mikä on totta ja mikä väärää. Juutalaisen ja kirkon piirissä oli syntynyt lukematon määrä kaikenlaisia pyhimyssatuja, joilla ei ollut muuta kuin viihteellinen arvo. Uuden testamentin ensimmäisiä kirjoja vasta käännettiin arabiaksi, ja Muhammed pääsi henkilökohtaisesti seuraamaan työtä. Kun Muhammed neljäkymmenvuotiaana alkoi itse nähdä näkyjä, hänen vaimonsa kristitty serkku Waragah, Mekan piispa, selitti, että nämä ovat samanlaisia ilmestyksiä, kuin juutalaisten ja kristittyjen näyt. Seitsemänsataaluvulla Armeniassa kirjoitettu Sebeoksen kronikka kertoo, että Muhammed saarnasi kansalle kääntymistä takaisin esi-isänsä Aabrahamin uskoon.

Muhammed pystyi yhdistämään juutalaiset ja arabit yhteiseen rintamaan Jerusalemin valloittamiseksi Bysantin kreikan kirkollisilta kannattajilta. Juutalaisten ja arabien yhteistyötä helpotti paitsi yhteinen vihollinen, myös yhteinen esi-isä. Juutalaiset polveutuivat Iisakista ja arabit katsoivat polveutuvansa Ismaelista, jotka molemmat olivat Aabrahamin poikia.

Muhammed oli paennut Mekasta Jathribiin (nyk. Medina) vuonna 622, mutta jo kahdeksan vuoden kuluttua hän saattoi palata kotikaupunkiinsa valloittajana. Mekassa hän hallitsi ennen kuolemaansa kahden vuoden ajan. Mutta islamilaisuuden sotaretket olivat jo alkaneet. Jemenin kristittyjen kanssa Muhammed solmi hyökkäämättömyyssopimuksen, mutta muut jemeniläiset toimittivat Muhammedin seuraajien käyttöön kolmenkymmenen tuhannen miehen kameliratsujoukon. Muhammedin kannattajat valtasivat Jerusalemin ja Egyptin.

Jerusalemin ensimmäisen temppelin rakensi kuningas Salomo paikalle, jossa Aabraham, Iisakin ja Ismaelin isä, oli tuhat vuotta aiemmin uhrannut karitsan poikansa Iisakin asemesta.

Aabraham toi uhrinsa noin 2000 vuotta ennen Kristusta, Salomo rakensi temppelinsä noin 1000 vuotta ennen Kristusta ja Kristus uhrattiin Jerusalemissa "pääkallon paikalla" noin vuonna 30.

Muhammedilainen keskuspyhäkkö perustettiin Jerusalemiin vanhan Salomonin temppelin paikalle, joka oli jäänyt tyhjäksi, kun roomalaiset olivat "kyntäneet Jerusalemin pelloksi" vuonna 132. Tätä temppelivuorelle vuonna 691 rakennettua pyhäkköä sanotaan virheellisesti kalliomoskeijaksi, mutta kyse ei ole mistään moskeijasta: sillä siitä puuttuu qibla, rukoussuuntaa osoittava julkisivu. Englantilaisessa maailmassa Jerusalemin temppelin nimitys onkin "Dome on the Rock".

Vuonna 691 rakennettu Jerusalemin temppeli on kahdeksankulmainen. Kaikki sen sivut ovat samanlaisia, sillä tarkoitus on, että kaikkialla maailmassa ihmiset kumartaen rukoilevat sitä kohti kääntyneinä kolme kertaa päivässä. (Koraanin mukaan rukoushetkiä on päivässä kolme, eikä viisi, kuten Muhammedin kannattajien keskuudessa nykyään opetetaan. Kolme rukoushetkeä on jäännös Vanhan Testamentin Danielin kirjan käytännöstä).

Aabrahamin poikien menestyksekkäästi alkanut yhteistyö alkoi nopeasti rakoilla. Välirikon tarkkaa aikaa ei tiedetä, mutta Muhammedin kerrotaan kuolinvuoteellaan vaatineen kaikkien juutalaisten ja kristittyjen hävittämistä Arabian niemimaalta, koska "Arabiassa ei voi olla kahta uskontoa". Nykyisin Saudi-Arabia noudattaa tarkimmin tätä rasistista perinnettä. Jemenissä juutalaiset säilyttivät asemansa nykypäiviin asti ja 1960 Jemenin juutalaiset muuttivat Israeliin "en masse". Jemenin viimeinen tunnettu kristillinen piispa eli 1000-luvun alussa.

Välirikon jälkeen Muhammedin kannattajat valitsivat keskuspyhäköksi Mekan. Kaikki moskeijat, jotka oli ehditty rakentaa, määrättiin purettavaksi vuonna 725, koska niiden julkisivu, qibla osoitti väärään suuntaan - Jerusalemiin. Muutama vanha moskeija jäi kuitenkin purkamatta - historioitsijoiden iloiksi. Näissä vanhimmissa säilyneissä moskeijoissa julkisivu on edelleen suunnattu kohti Jerusalemia. Joskus uusi moskeija rakennettiin entisille perustuksille, ja silloin perustuksiin - tai mosaiikkilattiaan - jäi todistus entisestä yhteistyöstä juutalaisten kanssa.

Muslimit tunnustavat Vanhan ja Uuden Testamentin Jumalan ilmoitukseksi, mutta väittävät, että juutalaiset ja kristityt ovat vääristelleet niitä. Lopullinen totuus muslimin mielestä on ilmoitettu Koraanissa, joka syntyi, kun Muhammedin ilmestykset kirjoitettiin muistiin. Siitä, miten ja milloin tämä muistiinkirjoittaminen tapahtui, on olemassa erilaisia näkemyksiä, sillä vanhimmat säilyneet koraanit on kirjoitettu vasta kauan Muhammedin kuoleman jälkeen.

Muslimien oppineet väittävät, että koraani on Muhammedin 610-632 Jumalalta vastaanottamien sanomien kootut teokset, jotka Zaid ibn Thabit tarkisti Muhammedin kolmannen seuraajan, Uthmanin johdolla noin vuonna 650. Uthmanin koraanin pitäisi siis olla nykyisin käytössä olevan koraanin kanssa yhteneväinen. Mutta jo islamilainen perimätieto "hadith" paljastaa, että koraanin teko oli pitkä ja vaivalloinen prosessi, jonka aikana tapahtui monen laista.

Sanaasta, Jemenistä 1972 löydetty teksti saattaa olla vanhin säilynyt koraanikäsikirjoitus, mutta sen tutkiminen on vielä kesken. Muita säilyneitä ovat Tashkentissa, Uzbekistanissa säilytettävä Samarkandin käsikirjoitus, Topkapin käsikirjoitus Istanbulissa ja Lontoossa, British Libraryssä säilytettävä käsikirjoitus. Näistä kolmesta viimeksimainittu on vanhin, joskus 700-luvun lopulla syntynyt, joten sekään ei selvitä, millainen alkuperäinen koraani oli.

Koraani on sekava kokoelma kehnompaa babylonialaista tarinakirjallisuutta. Sen kansien sisältä löytyy osia Jonathan ben Uzziahin Targumista, Rabbi Eleazarin kirjasta, Jerusalemin Targumista, Mishna Sanhedrin 4:5. Koraanin versio Aabraham-tarinasta on sekin peräisin Raamatun ulkopuolisesta lähteestä, tarkemmin Midrash Rabbah-nimisestä juutalaisesta kansansadusta, kts. Suura 21:51-71. Salomonista kertova pätkä, koraanin 27:17-44, on melko suora lainaus juutalaisesta Esterin II targumista.

Koraanin kertomukset Jeesuksen elämästä on otettu satukirjasta, jonka nimenä on "Jeesuksen Kristuksen lapsuuden evankeliumi Tuomaan mukaan". Koraani kertoo myös, että Jeesus osasi puhua jo kätkyessä. Tämä satu on kulkeutunut Arabiaan Egyptistä, jossa sitä levitettiin nimellä "Jeesuksen Kristuksen lapsuuden ensimmäinen evankeliumi".

Helvetin kuvauksessa Koraanin kirjoittaja on uskonut syyrialaisen kirkon opettajan, Efraim Syyrialaisen asiantuntemukseen, mutta muslimien paratiisi on persialaista mallia.

Satu kertoo, että Googin ja Maagogin maan vastaisella rajalla on rautaportti pidättelemässä tuomiopäivän enkeleitä. Tämä satu on Aleksanteri "Suuren" sotaretken tulosta, ja kiertää maailmaa monessa eri muodossa. Aleksanteri "Suuri" esiintyy koraanissa nimellä Zul Qarnain - kaksisarvinen.

Koraanin kertomukset ovat vain lainaa aiemmista saduista, joita niin juutalaiset kuin kirkollisetkin levittivät. Arabiaksi kirjoitetussa koraanissa käytetty uskonnollinen sanasto - juutalaisten patriarkkojen nimet yms, ovat useimmiten syyrialaisessa muodossaan tai harvemmin geezissä, eräässä Etiopian kielessä käytetyssä muodossa.

Kertomuksien lisäksi koraani sisältää Allahin vastauksina pidettyjä ratkaisuista yksittäiskysymyksiin. Perimätieto "hadith" tavallisesti kertoo sen, mihin kysymykseen kyseinen vastaus saatiin. Tyypillinen tapaus oli se, kun Muhammed halusi ottopoikansa kauniin vaimon itselleen. Ja miten ollakaan "Allah" antoi Muhammedille luvan.

## Islamilainen perimätieto hadith

Koraani on hyvin sekava teos. Sen tulkitsemiseksi islamilainen maailma käyttää perimätietoa, hadith.

Ennen hadith-perimätiedon keruuta kansan suusta, ilmestyi Muhammedin elämäkerta yli sata vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen. Sen kirjoittaja, Muhammed Ibn Ishaq kuoli 768. Kirja ei ole säilynyt, mutta myöhemmät islamilaiset historioitsijat, mm. Ibn Hisham ja al-Tabari ovat lainanneet sitä laajalti, ja näistä lainauksista on voitu rekonstruoida Ibn Ishaqin teos pääpiirteittäin.

Muhammed Ibn Ishaq (k. 768) antaa "profeetta" Muhammedista (k. 632) varsin vastenmielisen kuvan. Ibn Ishaqin kertomuksessa Muhammed on vain häikäilemättömiä keinoja käyttävä nousukas, joka järjestää murhia ja joukkomurhia, jakaa ryöstösaalista ja niin edelleen.

Vuonna 822 kuollut al-Wagidi kirjoitti Muhammedin sotia käsittelevän Kitab al-Mahghazi, Sotien kirjan. Al-Wagidin kirja on ensimmäinen nykymaailmalle säilynyt Muhammedia koskeva kirja.

Samanaikaisesti al-Wagidin kirjailijanuran kanssa oli alkanut Muhamedia koskevan perimätiedon, "hadith", keruu. Perimätietoon perustuvista teoksista ensimmäisinä ilmestyivät vuonna 833 kuolleen Ibn Hishamin "Sirat un-Nabi" ja vuonna 844 kuolleen Ibn Saadin "Kitab ul-Tabagat ul Kabir". Molemmat työt käyttävät myös Koraanin aineistoa. Nämä Ibn Hishamin ja Ibn Saadin kirjat jäivät myös tärkeimmiksi Muhammedin elämää koskevista lähteistä.

Sitä mukaa kun islamilaisuus levisi, levisivät myös Muhammedin töistä kertovat tarinat. Ja tarinankertojia riitti. Kun Al-Buhari (k.870) ja Al-Muslim (k.874) runsas kaksisataa vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen laativat omat esityksensä Muhammedin elämästä, heidän käytettävissään oli noin 600.000 tarinaa. Jyvien erottelemiseksi akanoista satusepiltä kysyttiin, keneltä hän on tarinan kuullut. Jos tarinaniskijä osasi esittää luotettavan tuntuisen luettelon siitä, kuka keneltäkin tarinan oli kuullut ja jos luettelon alkupää ulottui Muhammedin lähipiiriin asti, tarina saatettiin hyväksyä Al-Buharin, Al-Muslimin tai muihin, heitä myöhemmin esiintyneiden hadith-kertojien teoksiin. Lopulta vain alle prosentti tarjotuista kertomuksista sopi niihin raameihin, jotka Hadith-kertojat olivat työlleen asettaneet.

Hadith-tarinat on numeroitu eri hadith-kirjailijoiden nimiin. Useimmat tarinat on pantu Muhammedin lapsivaimon, Aishan tiliin: "Aisha kertoi" sille, ja se sille, ja se sille ... Usko jos tahdot.

Muhammedin seuraajat valitsivat hallituskaupungikseen Damaskoksen, mutta 750 valta islamilaisessa maailmassa siirtyi toiselle muslimipuolueelle, abbasideille. Abbasidien hallituskaupungiksi perustettiin 762 Bagdad, vain parikymmentä kilometriä kukistetun sassanididynastian pääkaupungin Seleukia-Ktesifonin pohjoispuolelle.

Arabien kastijärjestelmässä Muhammedin pakoon osallistuneilla 150 henkilöllä oli immuunisuojattu taivasosuus. Samaa vaativat tietysti näiden 150 muhajirunin sukulaiset. Toisen ryhmän muodostivat ansarit eli apulaiset, loput arabit olivat teeskentelijöitä, munafiqun. Vastakääntynyttä, "mawali", ei pidetty juuri ihmisenä ollenkaan. Hänelle olivat kiellettyä hevosella ajaminen, rukouksen johto, tyttärien naittaminen ilman arabin lupaa, naimisiinmeno arabin kanssa jne.

Sodassa voitetut kirjan kansat, "ahl al-Kitab", saivat ostaa osittaisen vapautuksen maksamalla pääveron "jiyaz" ja maaveron "kharaj". Kirjan kansoiksi katsottiin kristityt, juutalaiset, zarathustralaiset ja manikealaiset. Jos uskonnollista kirjaa ei ollut, oli voitettu "dahris", epäjumalanpalvelija, ja hänellä ei ollut mitään oikeuksia. Hän oli orja.

Persialaiset katselivat ihmeissään, kuinka arabit tuhosivat kirjastoja, tappoivat opettajia, opiskelijoita ja tuhosivat kaikkea, mihin persialainen kulttuuri perustui. Koulut suljettiin ja koulutetut miehet pantiin toisarvoisiin tehtäviin. Persian kielen käyttö kiellettiin. Kun pakkokäännytetyt persialaiset olivat toipuneet, he ottivat itse vallan omiin käsiinsä, ja loivat uuden yhteiskuntajärjestyksen, jossa arabien määräyksiä sovellettiin vain silloin, kun niissä ei nähty mitään haitallista. Samanidien aikana (875-999) uusvanha persialaisjärjestelmä oli jo täydessä toiminnassa.

Samanidien persialainen islam toi takaisin sassanidien ja muiden persialaisten hallitsijoiden humaanit periaatteet, uskonnonvapauden ja oman kielen käytön. Erityisen merkittäviä nämä arvot olivat "nestoriaaniselle" kirkolle ja tieteenharjoitukselle.

Tärkeänä linkkinä islamin ja antiikin välisessä kulttuurivaihdossa oli assyyrialais-persialainen kirkkolaitos, joka jäi lähes koskemattomana toimimaan myös islamin valtaantulon jälkeen. Se, yhdessä rabbinistisen juutalaisuuden kanssa varusti islamilaiset kansat henkisin asein.

Persialaisten onnistui päästä tilanteen herraksi noin sadassa vuodessa. Vuonna 830 perustettiin ensimmäinen islamilainen korkeakoulu, Dar-al-Hikmah (oppihuone), jossa opettajina toimivat idän kirkolliset kristityt.

Sillä aikaa, kun Eurooppa oli joutunut kirkon tappavaan syleilyyn, tarjosivat islamilaiset maat jonkinlaisen suojakodin muidenkin kuin muhamettilaisten elämänmuodoille. Bagdad, Buhara ja Kairo kasvoivat kansainvälisiksi kulttuurikeskuksiksi, joista myös juutalainen, kristitty, tai muu "kirjan" kansa löysi elintilaa, samoin myös luonnontieteiden harrastus. Persialaisten ja egyptiläisten onnistui ohjailla islamin kulttuuripolitiikkaa niin, että kansalliset kulttuurit pääsivät kehittymään edelleen. Syyrialaiset olivat kääntäneet kreikkalaisten tärkeimmät teokset arameaksi ja nyt he saivat tehtäväksi kääntää samat arabiaksi. Antiikin kulttuuri kehittyi muslimien, kristittyjen - joita täällä kutsuttiin nasarealaisiksi - ja juutalaisten keskuudessa edelleen. Babylonian juutalaisten kulttuurikeskuksina olivat Sura ja Pumbedita, kunnes Bagdad tuli myös juutalaisten hengelliseksi pääkaupungiksi.

Kun kulttuuri suosi tieteitä, jäivät varsinaiset hengelliset harrastukset vähemmälle. Kirkonmiehet keskittyivät kristinuskon teoriaan, eivät käytäntöön. Kaiken maailman tieteissä he olivat sen ajan maailman ehdotonta eliittiä. Tyypillinen Idän kirkon suurmies oli Bar Hebraeus (1226-1286, Abu al Faraj), jakobiittisen kirkon piispa mongoolien hallitsemassa Persiassa. Hänen kaltaisensa suurmiehet tuhosivat Idän kirkon, siitäkin huolimatta että he olivat taitavia myös kristinuskon teoriassa, kuten Bar Hebraeuksen kirjasta "Kyyhkysen oppi" voi päätellä.

Maailman tiedemiesten eliitti toisen vuosituhannen alussa oli Khorezmiassa, nykyisen Uzbekistanin seuduilla. Eurooppa sai tieteiden kehityksestä osansa arabien Espanjaan virkamiehiksi siirtämien juutalaisten välityksellä. Espanjan juutalaiset käänsivät arabiaksi kirjoitettuja kirjallisuutta latinaksi. Euroopan harvojen 1200-luvun yliopistojen oppikirjat olivat kirjoitettu Keski-Aasiassa. Turkkilaisia pakoon tulleista kreikkalaisista Eurooppa sai 1400-luvulla uusia opettajia, kunnes luterilainen koulutusyhteiskunta oli 1600-luvulla valmis jakamaan tiedon jyväsiä kaikelle kansalle kuolleen uskonnollisuuden lisäksi.

Uskovien, juutalaisten ja kirkollisten asema islamilaisissa maissa on ollut vaihteleva. Egyptin Aleksandrian kristikunnalle muhammadilaisten valta oli helpotus. Kun Egyptiä hallittiin Konstantinopolista, olivat egyptiläiset kirkolliset piispat tavanomaa vaikeuksissa. Muhammadilaiset sallivat Aleksandrian piispan palata virkansa toimitukseen heti, kun olivat tulleet valtaan. Myös Bagdadin juutalaiset pitivät aikoinaan arabeja vapauttajina.

Elävää kristillisyyttä muslimit eivät sietäneet, eikä muslimilla ollut "oikeutta" kääntyä kristityksi. Yleensä kristityt säilyttivät rajoitetut sosiaaliset oikeutensa yhteisössä maksamalla tietyn pääveron. Muhammed oli eläessään tehnyt alueen kristittyjen kanssa sopimuksen, jonka mukaan kristitty ei osallistu islamin valloitussotiin, mutta maksaa tästä hyvästä pienen pääveron. Tätä periaatetta noudatettiin pääpiirteittäin aina mongolivalloituksiin saakka. Mongolit olivat uskonnollisissa kysymyksissä suvaitsevaisia aina siihen saakka, kun itse kääntyivät muslimeiksi.

Samaan aikaan, kun Eurooppa eli pimeintä keskiaikaansa, oli mm. Marin kaupungissa (nykyisen Turkmenistanin aluetta) noin 800 km Kaspian merestä itään 7 kirkkoa keskellä yhteiskuntaa, jossa islamilaiset, juutalaiset, manikealaiset, kristityt, buddhalaiset ja zarathustralaiset asuivat samojen kaupunginmuurien sisällä. Juutalaisten omistamat karavaanit kulkivat Chang'anista ja jopa Kantonista Länsi-Turkestanin kautta Bagdadiin, Damaskokseen, Kairoon, Konstantinopoliin, Roomaan ja islamilaiseen Espanjaan. Idästä tuotiin Lähi-itään tärkeitä kauppatavaroita, joita lännessä ei muuten ollut: paperia, silkkiä ja porsliinia. Juutalaiset kauppiaat perustivat yhdyskuntiaan reitin varrelle, ja tavaroiden mukana itään kulkeutui myös kristinusko, sen synkretistiset muunnokset ja muut, samasta babylonialaisesta alkukodista kasvaneet antikristilliset opit.

Kiinassa syyrialainen kirkko levisi rinnan buddhalaisuuden ja manikealaisuuden kanssa. Kiinalaisten lähteiden mukaan tuli Persiasta lähetystyöntekijä nimeltä Aluoben Chang'aniin vuonna 635. Keisarina oli tällöin energinen Tai Zong, siviilissä Li Shimin. Eräiden lähteiden mukaan Li Shiminin aikana kiinaksi käännettiin myös evankeliumit. Pian nestoriaanisia kirkkoja oli kaikissa Kiinan maaseutupääkaupungeissa ja pääkaupungissa Chang'anissa (nyk. Xi'an) messusi keisarille seitsemän papin kaarti. Kiina oli tähän aikaan maailman suurin valtio, jonka rajat ulottuivat Aral-järveltä, nykyisen Kazakhstanin keskivaiheilta Koreaan saakka.

Li Shiminin perustama Tang-dynastia oli moniarvoinen yhteiskunta. Sen ydinjoukon muodosti tabgassien kiinalaistunut turkkilaisheimo. Politiikassaan Li Shimin noudatti periaatteita, jotka kuulostavat lähes evankelisilta. Kaikki kapinalliset heimot - ja niitä oli paljon - armahdettiin ilman moitteita ja kunnianloukkauksia niin, että keskusvaltaa vastaan ei kenenkään tarvinnut taistella. Turkkilaiskansojen omat ruhtinaat jäivät valtaan, eikä kansallista itsenäisyyttä loukattu. Turkkilaiset saivat rauhassa jatkaa heimosotiaan, mutta enää ei Kiina alamaisiaan niihin nimenomaan yllyttänyt.

Uiguurien turkkilaisheimo, joka 600-luvulla puolusti pientä reviiriään suurella arolla vain viiden tuhannen ratsumiehen voimin, kasvoi sadassa vuodessa merkittäväksi tekijäksi Tang-dynastian levottomilla turkkilaisalueilla. Kun arabit 600-luvulla tunkeutuivat Persiaan, antoivat uiguurit turvapaikan monille vainotuille manikealaisille, jotka tavoilleen uskollisena toivat kulttuurinsa mukanaan. Manikealaiset olivat luoneet oman kirjainkirjoitusjärjestelmän ja käänsivät pyhät kirjoituksensa uiguuriksi. Näistä tärkein oli "nom" nimellä tunnettu manikealainen katekismus, joka käännettiin myös kiinaksi vuonna 731.

Huomattava määrä manikealaisen kulttuurin kirjallista jäämistöä päätyi 1900-luvun alussa Euroopan pääkaupunkien museoihin. Netistä tätä kulttuuria koskevaa aineistoa voi etsiä esimerkiksi sitä tutkineiden Asmussenin, A. van Le Coqin, W. Bangin, W. Radlöffin, V. Thomsenin, M.A. Steinin, S. Malovin, A. von Gabainin, F.K. Müllerin, W. Winterin, R.R. Aratin, G.R. Rahmatin, P. Pelliotin, G.J. Ramstedtin jne nimillä.

Manikealaisten lisäksi uiguurien ja muiden turkkilaiskansojen alueilla asui kristittyjä. Uiguurien keskuudessa idän kirkolliset kristityt tekivät kuitenkin yhden vakavan virheen: he lähtivät politikoimaan ja uiguurien kansalaissodan aikana tukivat kaanin vastustajia. Huai Enjan johtaman kansalaissodan (766-767) jälkeen uiguurien kaani Idigjan (759-780) vaihtoi buddhalaisuuden ja turkkilaisien oman taivas- ja maa- kultin manikealaisten oppeihin. Käänne oli yllättävä, mutta omaksuttiin helposti. Manikealaisten korkeakulttuuri oli hyvää vaihtelua alituisille heimosodille. Orhon-joen laaksoon on tapauksen johdota pystytetty (v. 795) muistomerkki, jossa kiinan kielellä julistetaan uiguurin kansanjohtajien "kääntyneen pois entisistä synneistään" ja käsketään heitä muuttamaan maansa viljavaksi ja tappamisen vallan sijaan tehdä se hyvän sanoman maaksi.

Manikealaisuus oli uiguurien valtion virallisena ideologiana vuosina n. 767-840. Sodat vähenivät, ja kulttuurielämä kukoisti. Manikealainen kirjoitustapa tuli viralliseksi, se oli selvempi ja yksinkertaisempi kuin sen edeltäjä syyrialais-uiguurilainen järjestelmä tai vanhaturkkilainen riimukirjoitus. Manikealaisella kirjoitusjärjestelmällä kirjoitettuja tekstejä on löytynyt mm. Turfanin keitaalta. Pääkaupunkia Karakorumia rakennettiin. Selengan rannalle rakennettiin Baibalikin kaupunki. Paimentolaiselämä sai uutta väriä, kun karjanhoidon lisäksi alettiin harjoittaa maataloutta. Manikealaisten paastopäivinä sai syödä kasvisravintoa mielin määrin, ja se jos mikä kehitti maanviljelystä.

Manikealaisten hyvin alkanut esiinmarssi ei kestänyt neljää- viittä sukupolvea kauempaa. Kulttuuri kukoisti, mutta arolla niin tarpeellinen sotataito rappeutui. Eikä manikealaisuudessa ollut sitä Elämän henkeä, joka kristinuskosta tekee itseuudistuvan. Aasian pohjoisten metsäseutujen kirgiisit kukistivat Karakorumin ja pakottivat uiguurit vetäytymään Mongoliasta länteen. Tämän jälkeen kiinalaiset tuhosivat manikealaiset kirjoineen.

Kiinan järjestäytyneelle kristikunnalle tapahtumat uiguurien keskuudessa olivat kohtalokkaita. Keisarin valta perustui suurelta osin manikealaisten uiguurien sotilaalliseen apuun, ja kun kirgiisit vuonna 840 miehittivät uiguurien hallitsemat maat, tuli Kiinan keisariksi taolainen Wu Zong (841-846). Uusi keisari pyrki hävittämään kilpailevat ideologiat ja suuri vaino alkoi. Vaino ei kuitenkaan koskenut islamilaisia eikä juutalaisia. Turkkilaisalueilla Wu Zongin vainot eivät tuntuneet, ja nestoriaaniset seurakunnat vahvistuivat.

Vainoillaan Wu Zong pyrki maansa ideologiseksi hallitsijaksi. Kristinusko ei hänelle sopinut, koska Jumalan Valtakunnassa Jeesus on Herra. Paikka ei ole auki, eikä Kiinaan levinnyt kristinuskon muoto tarjonnut hänelle mahdollisuutta päästä edes valtiokirkon pääksi. Tällä välin Kiinaan oli jäänyt suuri joukko arabialaisia muhammedinuskoisia palkkasotureita, jotka olivat ottaneet kiinalaiset vaimot. Toisaalta nestoriaanisten kristittyjen keskuudessa islamilaisuus tajuttiin vain yhdeksi kristinuskon haaraksi, ja siten rajan yli hairahtuminen oli helppoa. Näin Kiinan pohjoisosiin syntyi vieläkin vahva islamilainen liike.

Kiinassa nestoriolaisten kävi huonosti, mutta Siperian turkkilaisten ja mongolien keskuudessa nestoriaanien vaikutus oli pysyvämpää. Keraitin valtakunnassa nestoriolaisuus oli jopa valtionuskontona, kun Keraitin erään satelliittikaanikunnan päällikkö Timuchin aloitti maailmanvalloitushankkeensa. Maailmanvalloituksessa noudatettiin klassista kaavaa. Ensin oltiin ystäviä kaikkien kanssa, jonka jälkeen ystävät tapettiin toinen toisensa jälkeen. Kun Timuchin oli "ystävystynyt" mongoliheimojen kanssa, aloitti hän sotaretkensä niitä vastaan. Vuonna 1198 voitettiin nestoriolaisten kaanin Bujurugin armeija. Seuraavana vuonna voitettiin merkiitit. Urgan, nykyisen Ulaan Bataarin luona Timuchin voitti nestoriolaisten kuninkaan Togorilin joukot vuonna 1203.

"Ystävien" kukistamisen jälkeen Timuchinin valta ulottui Altain vuorille Keski-Aasiassa. Tämän jälkeen sotaretkiä jatkettiin Koreaan, Kiinaan, Tiibetiin, nykyisen Vietnamin ja Mjanmarin alueille, Länsi-Turkestaniin, Persiaan, Armeniaan, Intiaan, nykyisen Ukrainan eteläosiin, Volgan Bolgaariaan, Rjazanin, Moskovan, Vladimirin, Jaroslavlin ja Tverin ruhtinaskuntiin, Kiovaan, Puolaan, Tsekkeihin, Itävaltaan, Unkariin, Bosniaan ja Balkanille, kunnes suurin historian tuntema sotilaspoliittinen valtio oli syntynyt. Sotaretkillä "ystävät" olivat tarpeen: heitä käytettiin etulinjassa. Kun valtakunta oli suurimmillaan 1200-luvun lopussa, olivat mongolit Italian naapureita.

Timuchin (1155-1227) tunnetaan historiassa paremmin nimellä Tsingis kaani (turkkilaisesta sanasta Cengiz Han, yleinen, ts. yleiskaani) ja nimellä Jingsi, täydellinen soturi (Kiinassa). Sotilaana Tsingis kaanin maine on verinen, mutta uskonnollisissa asioissa yleiskaani oli suvaitsevainen, kuten hänen seuraajansakin. Tsingis kaanin jälkeen pääkaupungissa Karakorumissa hallitsi jonkun aikaa jopa kristittyihin lukeutuva Törekene, vv. 1242-1245, Timuchinin pojan Ygedein (haku: Ögedei, Ogodai) leski.

Törekenestä ei tullut vahvaa hallitsijaa. Hän on kuitenkin ainut Kiinaa hallinnut kristitty hallitsija, aina tähän päivään asti. Lisäksi hän oli nainen, mikä tuskin sopii yhteen mongolivallasta yleisesti kerrottavien myyttien kanssa. Elokuussa 1246 valtaan nousi Ögedein poika Gujuk, jonka taakse asettuivat Aasian kristityistä kansoista keraitit, basmaalit, naimaanit, karakidanit ja osa uiguureja. Gujuk itse ei ollut kristitty, mutta hän piti parhaana ottaa palvelukseensa nestorialaisia ja muita kristittyjä. Uiguuriasta Gujuk kutsui palvelukseen kristittyjä talousmiehiä. Ortodoksipappeja hän toi maahan Syyriasta, Bysantista, Ossetiasta ja Venäjältä. Latinalaisia Gujuk piti vihollisinaan siitä huolimatta, että paavin lähettiläs, fransiskaanimunkki Johannes de Plano Carpini (1180-1252) osallistui hänen kruunajaisiinsa.

Gujukin valtaa tukivat etupäässä valloitetut kansat. Gujukin kilpailija Batu edusti vanhaa mongolilaista veteraanipolvea, joka palvoi omia heimojumaliaan. Valtataistelu näiden kahden välillä näytti välttämättömältä, mutta se ehti tuskin alkaa, kun Gujuk jo kuoli. Hänen toimensa nestoriaanisen kirkkojärjestelmän lujittamiseksi jäivät kesken. Gujukin kuoltua 1248 valta siirtyi hänen leskelleen, jonka jälkeen Karakorumin valtaistuimelle nousi Tsingis kaanin pojan Tuluin poika Munke (Mengu, 1251-1259).

Ranskan kuninkaan Louis IX:n (1226-1270, Ludvig IX "Pyhä", albigensseja vastaan käydyn tuhoamissodan johtajan Louis VIII:n poika) lähettämänä Karakorumiin saapui fransiskaanimunkki William de Roubruock. Williamilla, joka viipyi Munke-kaanin luona pari vuotta (1253-1255) on todella kummia uutisia kerrottavanaan eurooppalaisille lähettäjilleen: Mongolien keskuudessa on luonnonuskonnon harjoittajia, on nestoriaaneja eri puolilta turkkilais- ja mongolimaailmaa, on muslimeja, buddhalaisia ja armenialaisia kristittyjä, eikä kukaan näytä sortavan ketään uskonnollisten seikkojen takia. Louis IX "Pyhä" ei ottanut opikseen sitä, mitä kuuli ja kuoli ruttoon Tunisiassa ristiretkellä muslimeja vastaan.

Nestoriaaniset telttakirkot kulkivat mongolien mukana sotaretkillä ympäri maailmaa. Kun Itä-Eurooppaa hallinnut sukuhaara perusti Volgan varrelle pääkaupungin Berke-kaanin (1257-1266) aikana, kaupunki sai v. 1261 oman piispanistuimen. Hiippakunta ulottui Uralilta Tonavalle.

Munken jälkeen Tsingis kaanin poikien sukuhaarat jakoivat valtakunnan neljään valtapiiriin. Ögödein poika Kublai kaani (1260-1294) siirsi pääkaupungin 1260 Karakorumista Hanbalikiin (Kaanin kaupunkiin), jota nykyisin kutsutaan Beijingiksi. Ögödein pojasta Kublaista tuli buddhalainen, mutta suuren hallitsijan tavoin hän ei loukannut muidenkaan oikeuksia. Uskonnonvapaus koski myös katolisia. Roomasta tuli Kiinaan veli Giovanni, joka käänsi Uuden Testamentin herrakansan kielelle mongoliksi. Katolinen kirkko avattiin Pekingissä eli Beijingissä v. 1299 ja armenialainen kirkko 1318. Nestoriolaisuus elpyi väliaikaisesti myös kiinalaisten keskuudessa, mutta kiinalaista raamattua ei vieläkään syntynyt.

Koska roomalaiskatolinen kirkko vastusti raamatun kääntämistä vieraille kielille, on paikallaan tässä kertoa, miksi tässä tapauksessa meneteltiin toisin. Mongolinkielisen Uuden Testamentin kääntäjä Giovanni da Montecorvino (1247-1328), samoin kuin Johannes de Plano Carpini ja Munke-kaanin hovissa Karakorumissa vieraillut William de Roubrouck kuuluivat roomalaiskatoliseen kirkkoon, mutta myös liikkeeseen, joka oli syntynyt yhden henkilön, Franciscus Assisilaisen (1181-1226) saarnaajantoimen vaikutuksesta. Fransiscus julisti Taivasten Valtakuntaa kansan kielellä ja ehti kasvattaa suuren joukon todellisia lähetystyöntekijöitä, ennen kuin kirkko ehti saada liikkeen hallintaansa ja muuttaa sen tavalliseksi kirkolliseksi terroristijärjestöksi. Kaappaus tehtiin, kun Fransiscus itse oli Egyptissä hoitamassa ristiretkeläisten ja egyptiläisten välisiä rauhanneuvotteluja. Veljeskunnan valtauksesta murtuneena Fransiscus vetäytyi perustamastaan liikkeestä. Fransiscuksen jalkoihin ja käsiin kehittyivät Kristuksen nauloista saamien vammojen kaltaiset verijäljet. Muutamia uskollisia poltettiin roviolla.

Suurkaanin valtakunnan virallinen kieli oli mongooli. Syyrialaiset lähetyssaarnaajat olivat kehittäneet kielelle kirjoitusjärjestelmän, joka perustuu aramealaiselle kirjainkirjoitukselle. Tshingiskaanin aikana mongoli oli jo sivistyskieli, joten veli Giovannin tekemälle Uuden Testamentin käännökselle oli olemassa taattu lukijakunta.

Venetsialainen Marco Polo (1254-1324), joka oleskeli pitkään Tshingis-kaanin pojanpojan Kublai-kaanin hovissa Kiinassa, kertoo matkakertomuksestaan tavanneensa kristittyjä kirkkoja mm. Xinjiangin maakunnassa, jossa niitä oli rinta rinnan islamilaisten moskeijoiden kanssa. Varsinaisessa Kiinassa kirkon menestys jäi mongolienkin valtakaudella laihaksi, sillä Kiinassa oli omiakin viisastelijoita, jotka teologien viisasteluista eivät välittäneet.

Mongolien perinteinen maailmankäsityksen mukaan maallisen vallan yläpuolella olivat henget. Tsingiskaanin aikana tämä käsitys oli muuttunut niin, että henkiä oli yksi, jonka edustaja Tsingiskaani katsoi itse olevansa.

Ensimmäiset Tsingiskaanin alistamat kansat, naimanit, keraitit ja merkiitit olivat syyrialaista kulttia noudattavia kristittyjä. Tsingis-kaanin pojilla oli jo kristityt vaimot niin, että kolmannessa polvessa Tsingis-kaanin suvun kulttuuri oli täysin muuttunut. Verisistä valloittajista oli tullut kirkollis-kristillisen kulttuurin suojelijoita, ilman, että muidenkaan oikeuksia olisi loukattu.

Hulagu (1256-1284), Kublai kaanin veli, sai valtakunnan jaossa Persian. Ensi töikseen hän sekä hävitti assassiinien (sanasta "hashis") muslimiveljeskunnan valloittamana pidetyn vuorilinnoituksen Alamutin Kaspianmeren etelärannikon reunavuoristossa ja valloitti Bagdadin 1258. Omaksi pääkaupungikseen Hulagu valitsi Maraghahin (haku: Maragha).

Jerusalem on aina kiehtonut maailman valtiaita. Saksalaisten tankit olivat matkalla kohti Jerusalemia, kun englantilaiset pysäyttivät heidät El-Alameinissä Egyptissä. Paavi teki sen seitsemän ristiretkeä Jerusalemin valloittamiseksi eivätkä mongolitkaan taudilta kokonaan säästyneet. Hulagun pojanpoika Argun (1284-1291) halusi valloittaa Kuningas Jeesuksen kaupungin muslimeilta, mutta arveli voimiensa käyvän vähiin. Hän tarvitsi liittolaisia, ja lähetti Rabban Sauman (1220-1293), turkinsukuisen kristityn Kiinasta Roomaan taivuttelemaan Bysantin ruhtinaita, paavia ja ranskalaisia sotaretkelle Jerusalemiin. Argunin hanke ei toteutunut, sillä Euroopassa hankkeella ei juuri siihen aikaan ollut kannatusta.

Persiassa ja arabimaissa valtaan tullut Il-kaanien mongolidynastia oli uskonnollisesti neutraali ja se jos mikä on Lähi-idässä vaikeaa. Mongolit kuitenkin yrittivät. Ja syyrialaiskristityt joustivat. Idän kirkon primakseksi, katolikokseksi valittiin Pohjois-Kiinasta tullut onguuttien turkkilaisheimoon kuulunut nestoriolainen munkki Markos (1245-1317), joka sai virkanimekseen Yab-Allaha III (1281-1317).

Suurimman osan Yab-Allahin virkakautta persialainen ja assyrialainen kristikunta sai olla rauhassa. Kirkolla oli kuitenkin muita puutteita. Yli tuhat vuotta syyrialais-persialainen kirkko oli harjoittanut teologiaa ja inhimillisiä tieteitä etsimättä Jumalan kasvoja. Kirkko oli muuttunut samanlaiseksi kultiksi, kuin Roomalais-katolinen kirkko lännessä. Sillä ei ollut arvoa ja Jumala oli päättänyt pyyhkäistä lampunjalan pois alustaltaan.

Mongolit joukot liikkuivat jo 1220-luvulla Mustanmeren ja Kaspian meren välisellä alueella, mutta ensimmäisen yrityksensä Itä-Euroopan valtaamiseksi…

Mongolit olivat tulleet Persiaan 1221. Persiaa ja Turkestania hallinneet Tsingiskaanin jälkeläiset olivat tuoneet mukanaan mongolien suvaitsevaisen uskontopolitiikan. Näistä periaatteista mongolihallitsijat luopuivat 1300-luvulla ja ryhtyivät suosimaan muslimeja. Tsingis kaanin kaukainen sukulainen Timur (1336-1405) pyrki kokoamaan mongoliruhtinaiden hallitsemia kansoja islamin lippujen alle ja aloitti suuret sodat. Näissä sodissa syyrialais-persialainen kristikunta tuhottiin lähes täysin, samoin se persialainen kulttuuri, josta muslimit tänä päivänä ylpeilevät.

Timur "Lenk" ("rampa") teurastutti parikymmentä miljoonaa ihmistä. Kristittyjen hävittäminen ei kuulunut itse sodankäyntiin, sillä kristityt eivät ottaneet osaa muslimien sotiin. Kristittyjen vainojen yhtenä syynä onkin pidettävä roomalaiskatolisen kirkon Lähi-idän maihin tekemien ristiretkien herättämää inhoa ja kostonhalua. Timur lienee ollut vähän rampa muutenkin, sillä hänen julmuudeltaan eivät olleet omatkaan suojassa.

Vuonna 1551 osa heikentynyttä nestoriaanista kirkkoa liittyi Roomaan muodostaen ns. Kaldean kirkon. Jäljelle jäänyt idän kirkko oli jo aiemmin jakautunut moneksi itsenäiseksi kirkkokunnaksi. Nykyisin assyrialaisia ja kaldealaisia kristittyjä on jäljellä vain vähän Intiassa, Persiassa, Irakissa, Libanonissa, Turkissa ja Syyriassa. Turkin, Syyrian ja Irakin assyrialaiskristityt ovat säilyttäneet myös aramean kielen.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksa yllytti poliittisista syistä liittolaisensa Turkin assyrialaisia kristittyjä vastaan. Tässä kansanmurhassa, joka oli vain monien edellisten yritysten toisinto, (kurdien 1840 suorittamat joukkomurhat ja turkkilaisten 1895 suorittamat teurastusretket ym), tapettiin neljäsataatuhatta assyrialaiskristittyä. Samalla tapettiin pari miljoonaa armenialaista. (Toisen maailmansodan aikana Saksa teki vastaavan tempun juutalaisille).

Idän kristikuntaa tunnetaan huonosti, vaikka se aikoinaan oli suurin kristillinen kirkkokunta. Se ulottui Syyriasta Kiinaan ja Intiaan saakka. Idän uskovat ja kirkot jäivät vähemmistöiksi omien kansojensa keskuuteen, eivätkä valtakulttuurit pitäneet tarpeellisena tehdä tunnetuksi niitä kulttuureita, jotka ne halusivat tuhota. Vasta kun 1900-luvun alussa Keski-Aasian rikkaudet tulivat tunnetuksi lähinnä Unkarin juutalaisen Aurel Steinin ja ruotsalais-juutalaisen Sven Hedinin tutkimusmatkojen takia, heräsi suuren yleisön kiinnostus Sisä-Aasiaa kohtaan hetkeksi. Takla Makanin autiomaan laidalta, buddhalaisen luostarin jäämistöstä, ranskalainen Pelliot kaivoi esiin Johanneksen evankeliumin, suomalaiset tutkimusmatkailijat Pälsi ym. valokuvasivat Mongoliassa kalmistoja, joissa hautakivien tekstit kertoivat niiden kuuluneen uiguurien turkkilaisheimoon kuuluneille kristityille. Samanlaisia muistomerkkejä on löytynyt myös Kirgisiasta. Hetkellinen kiinnostus ei riittänyt muuttamaan eurooppalaista maailmankuvaa, ja tutkimuskin vaikeutui, kun Venäjä ja Kiina joutuivat fanaattisosialistien hallintaan. Nykyisin Internetissä on runsaasti idän kristikuntaa käsittelevää materiaalia, mutta sen käyttämiseksi lukijan on ensin voitettava indoeurooppalainen rasismi, jonka aatteellinen isä kirjoitti vuonna 1856:

Muutamia satoja vuosia suurin osa Aasiaa ehti olla hengellisenä erämaana, mutta sitten tuulen suunta kääntyi. Aasian pohjoisimpaan osaan Siperiaan (Sibir - entisen tataarien kaanikunnan pääkaupungin nimi) alkoi virrata Venäjältä ja Ukrainasta karkotettujen "kerettiläisten" virta. Heistä kertoo suomalainen kielitieteilijä Matias Aleksanteri Castren (1813-1852) matkakertomuksessaan vuodelta 1846:

Eräänä aamuna vuosia sitten Herra herätti minut aamuviideltä. Aukaisin radion. Äänessä oli Radio Canada ja sieltä alkoi kuulua duhobortsien (Hengen taistelijoiden) laulua. Otin laulun nauhalle ja lauloin sen myöhemmin Ukrainassa Tshernovtsyn helluntaiseurakunnan rukoushuoneessa. Hyvin sielläkin laulu tunnettiin.

Myöhemmin duhobortsien jälkiä seurasivat baptistit ja Volgan mutkan saksalaiset. Venäjältä Aasian pohjoisiin osiin karkotetut uskovat eivät kuitenkaan kaikessa seuranneen Johtajan käskyä. Tultuaan vieraille maille, he eivät opetelleet sen kansan kieltä, eivätkä siten myöskään vieneet evankeliumia "jokaiselle kansalle, kielelle, ja kansanheimolle". Venäläiset tuhosivat uskovat 1930-luvulla. Muodollinen syytös oli heidän harjoittamansa yksityistalous. Ei-uskovat saksalaiset liittyivät kolhooseihin, ja saivat säilyttää henkiriepunsa. Vain muutamia kymmeniä tuhansia Venäjän saksalaisia uskovia on päässyt muuttamaan historialliseen kotimaahansa Saksaan.

Saksassa vainottuja anabaptisteja oli 1800-luvun lopulla siirtynyt Volgalta Hivan kaanikuntaan. Hivan islamilaiset ruhtinaat olivat antaneet turvapaikan Euroopassa vainotuille uskoville. Viimeeksi vuonna 1933 matkailijat tapasivat anabaptistien yhdyskunnan elinvoimaisena Ak Metshetin ("Valkoinen moskeija") kylässä muslimien keskuudessa. Kahta vuotta myöhemmin Venäjän sosialistit veivät anabaptistit pois jälkeä jättämättä.

Keskisessä Aasiassa sanoma Jumalan pelastavasta armosta pysyi tuntemattomana 1900-luvun alkuun asti. Kun ruotsalaisen Svenska Missionsförbundetin lähetystyöntekijät 1890-luvulla yhdessä armenialaisten veljien kanssa tulivat uiguurien keskuuteen Kashgariin, (Kiinan Xinjiang, Uiguurien autonominen alue), he löysivät vain islamilaisia moskeijoita. Marco Polon aikaiset kirkot olivat raunioina.

Länsimailla 1800-luvun alussa käynnistynyt lähetystyö ei hevin saavuttanut Kiinaa. Englantilaisten halu avata vientimarkkinoita Intiassa kasvattamalleen oopiumille ja läntisille teollisuustuotteille tykkiveneiden turvin antoi kuitenkin jonkinlaisen mahdollisuuden myös kirkollisten lahkojen, katoliset mukaanluettuina, toiminnalle Kiinassa. Huomattavaa hengellistä tulosta tykkivenelähetystyö ei tuottanut.

Etelä-Kiinassa kehittyi kristinuskosta 1850 luvulla kiinalainen muunnelma, jonka kannattajat perustivat oman valtakuntansa Nanjingin seudulle. Keisarillisen armeijan toimesta ja sen Euroopasta saaman sotilaallisen avun turvin kansanliike tukahdutettiin.

Varsinainen kristinuskon läpimurto Kiinassa tapahtui vasta kulttuurivallankumouksen aikana 1970-luvulla. Ulkolaiset kirkkokunnat kuolivat pois, mutta Venäjän duhobortsien kaltainen, kiinalaisen "Watchman" Neen ideoima kotiseurakunta, "pieni lauma" sen kun kasvoi. Tänään kiinalaiset kotiseurakunnat ovat maan huomattavin hengellinen liike. Lähetysveteraani Helvi Taposen 1989 antaman arvion mukaan siihen kuuluu 7-10% kansasta, ts. noin 100 miljoonaa kiinalaista. Huomattavaa on, että yksikään länsimainen lahko tai kirkko ei tunnustanut Watchman Neen, kiinalaiselta nimeltään Ne To Sheng (Ni Tuo Sheng, 1903-1972) hengellistä työtä, koska se oli liian lähellä Jeesuksen opetusta. Sama asenne on hallitsee myös massatiedotusvälineitä. Maailman suurin hengellinen liike 2000-luvun alussa kuitataan tavallisesti sanalla "Kiinan lahkolaiset".

Ni Tuo Sheng eli kristityn normaalielämän. Loppuelämänsä parikymmentä vuotta hän vietti vangittuna, Raamatun mukaan, kokien todeksi sanat: "Joka tahtoo jumalisesti vaeltaa, se joutuu vainottavaksi". Viimeiset vuotensa Ni Tuo Sheng vietti kotiarestissa Shanghaissa. Tänään hänen kirjoituksiaan luetaan kaikkien tunnustavien kristittyjen keskuudessa. Lahkojen rajat eivät häntä koskaan vanginneet, koska hän ei etsinyt tunnustusta ihmisiltä, vaan Jumalalta.

Nanjingin teknisen yliopiston alueella on yksi luokkahuone uskovien opetus- ja hartaustilaisuuksia varten. Tilaisuuksien osallistujien kansallisuusjakauma on mielenkiintoinen. Kokouksiin osallistujat ovat yleensä joko kiinalaisia, amerikkalaisia tai neekereitä. Minä olin ainut eurooppalainen, muiden eurooppalaisten suosiossa näyttivät olevan olut ja pornovideot. Ne parikymmentä venäläistä, jotka 1991 koulussa olivat, viettivät vapaa-aikansa kaupungilla. Ei sitten ihme, että vuoden 1996 alussa huomasin, että naapurissani Moskovassa Watchman Neen hengelliset perilliset pitivät kaksiviikkoisen kokoussarjan, lisänä sille laajemmalle koulutustoiminnalle, jota kiinalaiset uskovat maassa harjoittavat.

Kiinan kristikunta on ottanut sille kuuluvan paikkansa maailman uskovien yhteisössä. Tänä päivänä kiinalaiset lähetystyöntekijäin ryhmät tekevät työtä Mjanmarissa, Laosissa, Tiibetissä, Kirgisiassa ja Uzbekistanissa. Paljain jaloin (kts. Jes 52:7, Room 10:15), vailla passeja, viisumeita ja rahaa uskovat ovat alkaneet projektin, jonka tarkoituksena on evankelioida koko kiilanmuotoinen muslimialue Kiinasta Jerusalemiin.

Kiinan satamiljoonainen kristikunta ei kuulu kirkkojen maailmanneuvostoon eikä harrasta ekumeniaa. Se kuuluu Jumalan internationaaliin ja sitä vainotaan. Se on lainsuojaton, sillä se noudattaa Jumalan lakia. Sen kuusitoista suurta maakunnallista herätysliikettä kantavat kukin nimeä "lahko" vaikka herätysliikkeeseen kuuluu enemmän uskovia, kuin mihinkään muuhun kristilliseen uskontokuntaan. (Ystäväni kävi Brysselissä katolisen kirkon messussa; läsnä oli kahdeksan henkilöä).

Kiinan satamiljoonaista kristikuntaa yrittävät nyt eksyttää ne, jotka ovat tuhonneet omat herätysliikkeensä Euroopassa ja Amerikan Yhdysvalloissa. Opettamisen varjolla yritetään kiinalaiseen kristikuntaan viedä niitä harhaoppeja, joihin on pysähtynyt jokainen eurooppalainen ja amerikkalainen herätysliike. Myös Kiinan herätysliike voi elää vain niin kauan, kun se pysyy erillään kaupunkipiispajärjestelmästä ja noudattaa uskovien samanarvoisuutta. Hierarkia on tappavaa, se sopii siksi vain armeijaan, kirkkoon ja politiikkaan, ei elämän liikkeeseen.

Vainot rajoittavat kevyen sarjan uskonnollisuuden vaikutusta herätysliikkeeseen Kiinassa. Uskovia, varsinkin nuoria, on paljon Singaporessa ja muissa Kaakkois-Aasian maissa, Japania lukuunottamatta. Etelä-Korea on tänään hengellinen suurvalta.

Maailma on muuttumassa, mutta miten se tapahtuu, sen tietää Jumala, työn teettäjä. Eräästä Joutsan Pappisista kotoisin olevasta Jumalan työmiehestä Anna Ekroosista, joka 1935 matkusti Mantshuriaan ja pysyi siellä japanilaismiehityksen, toisen maailmansodan, venäläismiehityksen ja Kiinan vallankumouksen myrskyisät vuodet, kertoivat ihmiset, että Anna on tullut hulluksi, luulee olevansa lammas ja on viety lampaiden kanssa jollekin saarella ja syö siellä ruohoa kuin lampaat. Anna Ekroos (1900-1995) tuli 1950-luvun alussa Suomeen, ihmetteli kuulemaansa ja lähti jatkamaan työtään. Hauskana yksityiskohtana voidaan tässä kertoa, että Annasta Suomeen kantautunut huhu ei ollut täysin perätön, olipahan vain matkalla muuttunut. Anna kun oli asemapaikassaan alkanut kasvattaa ja lypsää vuohia, ruokkiakseen vuohenmaidolla niitä monia orpolapsia, jotka sodat olivat jättäneet jälkeensä. Kommunistit tekivät Annasta ylimmän vuohenkasvattajan, mutta eivät antaneet Annan syödä itse kasvattamaansa ruokaa. Suomessa käydessään Anna painoi tuskin 45 kiloa. Kiinalaisnaiselle paino oli kenties normaali, mutta suomalaisen luilla varustettu henkilö vaatisi paljon enemmän lihaa ympärilleen.

Syyrian Antiokiasta muutama sata kilometriä pohjoiseen on Turkissa Urfan kaupunki, entisen Oshroenen kuningaskunnan pääkaupunki. Itsenäisyytensä Oshroenen kuningaskunta menetti vuonna 216. Kuningaskunta oli ensimmäisen valtio maailmassa, jossa osittain Jeesuksen opetuksiin perustuva ideologia otettiin kuningaskunnan valtionuskonnoksi.

Edessan pohjoispuolella, Rooman ja Persian välissä, sijaitsi Armenian kuningaskunta. Kuningas Trdat III (Tiridat III, 286-336) aikana myös Armenian valtion viralliseksi ideologiaksi tuli katolilaisuus. Myös Armenian naapurit, georgialaiset, omaksuivat pian saman ideologian.

Armenialaiset olivat asettuneet Kaukasus-vuorten eteläpuoliselle alueelle noin 700 vuotta ennen Kristuksen syntymää ja omaksuneet indoeurooppalaisen kielen. (Sitä ennen armenialaisten tiedetään puhuneen jotakin määrittelemätöntä seemiläistä kieltä). Kirjakielen armenialaiset saivat 400-luvun alussa. Raamattu käännettiin armeniaksi vuosina 422-432.

Vuonna 428 Armenia joutui persialaisten valtaan. Sassanidit asettivat Armeniaan maaherran, marzbanin, joka tavallisesti oli persialainen.

Persialaisen hallitsevan luokan uskonto oli mazdakilaisuus, Zarathustran (kr.: Zoroaster) uudistama tulenpalvontakultti. Persialaiset yrittivät taivuttaa myös armenialaisia ideologiansa kannattajiksi. Kuningas Jazdigird II:n (438-458) suurvisiiri (pääministeri) Mir Nerseh kutsui Armenian päämiehet Seleukia-Ktesifoniin ja vaati armenialaisia luopumaan "roomalaisten vääristä ja hassunkurisista tavoista" Persian "täydellisen uskonnon" hyväksi.

Armenialaiset kokoontuivat v. 449 pohtimaan tilannetta Artashatiin. Kokousta johti arkkipiispa, katolikos Hovsep. Kokous päätti, että armenialaiset kunnioittavat keisaria vain maallisena hallitsijana, mutta taivaan he jättävät Jumalalle.

Vastaus suututti keisaria. Uhkailu sai Armenian päämiehet perääntymään, ja Armeniaan lähetettiin 700 magia. Armenian rajalla magit saivat vastaansa hurjistuneen joukon, joka pappi Chevondin johdolla ajoi magit tiehensä.

Armenialaiset valmistautuivat pahimpaan Vardan Mamikonianin johdolla. Pääsiäisen tienoilla vuonna 451 Persian armeijat saapuivat Armenian rajalle Zarevandiin (nyk. Salmast, Iranissa). Armenialaiset vastaanottajat olivat Igmud-joen vastarannalla, Avarairissa (nyk. Maku, Iranissa).

Avarairin taistelu 26.05.451 oli ensimmäinen sotatoimi, johon tietyn maan kirkolliset kristityt osallistuivat kansakuntana puolustamassa omaksumaansa käsitystä kristinuskosta suurta maailmanvaltaa vastaan. Illalla kedolla lepäsi 1036 armenialaista ja 3544 persialaista vainaata. Persialaiset olivat voittaneet. Armenialaisten joukkojen komentaja Vardan Mamikonian oli kuolleiden joukossa Avarairin kentällä. Seuraavan kolmekymmentä vuotta armenialaiset kävivät sissisotaa Persiaa vastaan Vardanin veljenpojan, Varhan Mamikonianin johdolla.

Persialaiset joutuivat luopumaan armenialaisten ahdistelusta kun avaarit /heftaliitit/ valkoiset hunnit työntyivät Persiaan pohjoisesta. Persian keisari Peroz kuoli avaarien käsiin 484 ja hänen seuraajansa Balash teki rauhan armenialaisten kanssa vielä samana vuonna. Armenian kulttuuriautonomia palautettiin. Varhanista tuli Armenian maaherra, marzban.

Ignatius syyrialaisen noin vuonna 90 julkistaman harhaopin mukaan seurakunta jakaantuu papistoon ja maallikoihin. Ignatius oli ensimmäinen ei-juutalainen, merkittävään asemaan noussut kristitty. Hän johti Syyrian Antiokian seurakuntaa yksinvaltiaan ottein, josta syystä hänen laatimansa harhaoppi tunnetaan monarkkisen episkopaatin nimellä. Harhaoppi koki tervettä vastarintaa, mutta levisi kreikkalaisten filosofien sille antaman kannatuksen turvin nopeasti eri puolille maata. Roomaan harhaoppi rantaantui noin vuonna 140. Se hajoitti seurakuntia kaikkialla, missä se vain otettiin vastaan, eikä tämä seurakuntien hajoaminen ole vieläkään päättynyt.

Roomalaisen valtiokirkon historia alkaa vuodesta 325, jolloin lähinnä kreikkalaisalueiden monarkkisen suunnan piispat pitivät kokouksen, jonka puheenjohtajana oli Rooman mitralainen keisari Konstantinus. Kokouksen tarkoituksena oli alistaa piispat Rooman keisarin valtaan niin, että piispat joutuisivat Rooman valtion palvelijoiksi. Samalla luotiin tiukka hierarkinen järjestelmä korvaamaan Pyhän Hengen epämääräiseksi ymmärrettyä toimintaa; puhaltaahan tuuli missä tahtoo, eikä suinkaan niin, kuin keisari käskee. Edessassa eli Urhaissa oli jo olemassa vastaava järjestely, mutta Roomassa keisari oli mitralainen eikä edes kirkollinen kristitty, kuten Edessan kuninkaat olivat.

Kun gootit valloittivat Rooman vuonna 476, läntinen osa Rooman valtakuntaa kadotti poliittisen itsenäisyytensä. Itäinen osa, Bysantti, jäi toistaiseksi itsenäiseksi. Aikaa myöten Itäisen Rooman eli Bysantin hallitsemat alueet supistuivat - ensin menetettiin arabeille Egypti ja Syyria, sitten turkkilaisille suurin osa Anatoliaa. Tämän prosessin myötä myös entisen Suur-Rooman valtiokirkko hajosi kahdeksi eri lahkoksi. Muodollinen välirikko tapahtui vuonna 1054, kun Roomalainen osapuoli julisti Konstantinopolin patriarkan kirkonkiroukseen. Roomassa päämajaansa pitävää lahkoa kutsutaan nykyisin roomalaiskatoliseksi. Sen virallinen kieli oli aluksi kreikka, mutta vaihtui latinaksi, kun viimeinen kreikankielinen piispa Hippolytos karkoitettiin Roomasta 200-luvun alkupuoliskolla. Itäosan kirkon pääkonttori jäi Konstantinopoliin, jota nykyisin Istanbuliksi kutsutaan. Sen virallinen kieli on edelleen kreikka. Tätä kirkkojärjestelmää kutsutaan kreikkalais-katoliseksi kirkoksi, mutta myös nimeä ortodoksit käytetään.

Yli tuhatvuotisen historiansa aikana kreikkalaiskatolinen Bysantin kirkko harjoitti kerettiläisvainoina tunnettuja uskovien vainoja, juutalaisten vainoamista ja pakkokäännyttämistä.

Gnostilaiselta kristinopin harrastajalta Karpokratokselta katolinen kirkko oli perinyt pyhimyksenkuvien, ns. ikonien palvonnan. Estääkseen kirkkolaitoksen muuttumisen täydelliseksi taikauskon tyyssijaksi, Bysantin keisarit aloittivat 800-luvulla pyhimyksenkuvien vastaisen kampanjan. Kampanja kesti parisataa vuotta, mutta ei onnistunut.

Ratkaisevan iskun kreikkalaiskatolista kirkkoa vastaan tekivät roomalaiskatoliset ristiretkeläiset, jotka hävittivät Konstantinopolin 1200-luvun alussa. Itä-Rooma eli Bysantti ei iskusta koskaan toipunut entiselleen. Vuonna 1260 alkanut elpyminen päättyi vuonna 1453, kun turkkilaiset valloittivat kaupunkivaltioksi kutistuneen Konstantinopolin. Bysantin kirkon historia ei kuitenkaan päättynyt turkkilaisvalloitukseen. Konstantinopoli pysyi kreikkaa puhuvan väestön uskonnollisena keskuksena. Turkkilaisvalta teki kirkolle jopa hyvää - kirkon osallistuminen poliittisiin juonitteluihin jäi vähemmäksi. Kerran Konstantinopolin patriarkaksi tuli kerran jopa uskova mies, Kyrillos Loukaris (1572-1638), mutta Rooman juonittelijat onnistuivat hankkimaan sulttaanilta tappomääräyksen, ja Kyrillos Loukaris kuristettiin jousen jänteellä kuoliaaksi ja heitettiin mereen.

Vaikka Itä-Rooman valtio suurten kansainvaellusten jälkeen jatkuvasti kutistui, ja viimein menetti itsenäisyytensä kokonaan, levisi Itä-Rooman valtionkirkon vaikutus Bysantin pohjoisten naapurien ja Karpaattien slaavien keskuuteen. Prosessi kesti noin tuhat vuotta, mutta tuloksena oli uuden patriarkaatin syntyminen Moskovaan 1500-luvun lopulla. Samassa prosessissa Rooman valtiokirkko oli jo aiemmin jakautunut läntiseen roomalaiskatoliseen kirkkoon ja itäiseen kreikkalaiskatoliseen kirkkoon.

Venäjän kreikkalaiskatolisen kirkko tuli Bysantin kreikkalaisesta kirkosta riippumattomaksi vuonna 1589. Venäjän itsenäistä kirkkoa nimitetäänkin tavallisesti pravoslaaviseksi kirkoksi. Sen ulkopuolelle jääneistä slaaveista osa säilytti evankeliset vapautensa pitkään (Moraviassa ja Böömissä vuoteen 1625, sekä Bosniassa vuoteen 1477) ja osa (puolalaiset, kroaatit) liittyi roomalaiskatolisen kirkon leiriin. Konstantinopolin leirissä pysyi vain osa ukrainalaisista, Bulgarian slaavit sekä serbit. Lisäksi slaavilaisalueilla on esiintynyt sellaisiakin kummajaisia, kuin jesuiittojen masinoima kirkkounioni, pravoslaavisen ja katolisen kirkon pakkoliitos, joka toteutui vain aikoinaan Liettuaan kuuluneilla alueilla.

Kirkon ja valtion liitto päättyi Venäjällä vuoden 1917 vallankumoukseen. Kirkko joutui luovuttamaan valtansa punaiselle pedolle. Vuoden 1991 jälkeen kirkko on uudelleen lähtenyt valtion matkaan.

Koko tuhatvuotisen historiansa aikana pravoslaavinen kirkko on harjoittanut kerettiläisvainoina tunnettuja uskovien vainoja, juutalaisten vainoamista, pakkokäännyttämistä ja ei-slaavilaisten kansojen systemaattista tuhoamista. Vuodesta 1917 alkaen samaa ohjelmaa toteutti Neuvostoliiton kommunistinen puolue. Kun kommunistisen puolueen johto käänsi takkinsa 1991, pääsi kirkko taas harjoittamaan kristinuskon vastaista toimintaansa, kuitenkin paljon rajoitetummin kuin ennen.

Gootit joutuivat kristinuskon piiriin kristinuskon valtavan esiinmarssin aikana 100-luvulla, kun he vielä asuttivat Mustanmeren pohjoisrannikon heinäaroja. He omaksuivat areiolaisen teologian 300-luvulla, mutta pian sen jälkeen Aasiasta Itä-Eurooppaan tunkeutuneet hunnit tuhosivat Ermannarikin laajan goottilaisvaltion, ja pakottivat gootit pakosalle. Areiolaiset paimentolaiset päätyivät Ranskaan, Italiaan, Espanjaan, Pohjois-Afrikkaan ja Saksaan, jossa he joutuivat paavin ansaan.

Goottien lähdettyä Mustanmeren pohjoisrannan kreikkalaiset kaupungit jäivät kirkon etuvartioiksi Itä-Eurooppaan. Hunnit eivät siirtokuntia kauan vaivanneet, mutta heidän jälkeensä seudulle siirtyneet turkkilaiset ja unkarilaiset viipyivät kreikkalaiskaupunkien naapuruudessa pitempään. Mutta kirkolla ei enää ollut sitä vaikutusta aron kansoihin, kuin sillä kristinuskolla, joka oli mullistanut goottien elämän. Hunnit, turkkilaiset ja unkarilaiset eivät tulleet kristityiksi sen enempää kuin kirkollisiksikaan.

Eteläisen Itä-Euroopan johtavaksi kansakunnaksi nousseiden hasaarien yläluokka omaksui kaani Obadjan (799-809) aikana Bysantissa syntyneen karaim-juutalaisuuden valtion ideologiaksi, minkä vaikutuksesta alueelle vakiintui juutalais-foinikialainen kirjoitusjärjestelmä, jota käytettiin kirjoitettaessa muita kieliä kuin kreikkaa. Hasaarien omaa kieltä ei kuitenkaan kirjoitettu päätellen siitä, että hasaarien nykyaikaan säilyneet dokumentit ovat kaikki hebreaa.

Bysantin puolustus oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt kansainvaelluksen ajasta, mutta Itä-Euroopassa liikehdintä jatkui. Kiinan ja turkkilaisten suuren välienselvittelyn vaikutukset tuntuivat Bysanttiin saakka. Bysantissa ei olisi ollut sotilaallista voimaa voimakkaan turkkilaishyökkäyksen pysäyttämiseksi; se oli saanut vaivoin torjutuksi islamilaisen vyörytyksen rajoillaan ja selvinnyt arabiarmeijoiden piirityksestä 718-720. Se oli myös pienentynyt niin, että sen kotiovella, Traakiassa oli nyt Bulgarian turkkilaisvaltio. Kun diplomatia ja liittoutumishankkeetkaan eivät auttaneet, päätti Bysantti kesyttää sotaisat naapurinsa kirkon asein. Tämän hankkeen toteuttajiksi profiloitui kolme miestä: patriarkka Fotius, filosofi Konstantin ja munkki Metodius, filosofi Konstantinin vanhempi veli.

Bysantin lähetystö vuonna 860 kävi Filosofi Konstantinuksen johdolla neuvotteluja hasaarien pääkaupungissa Kaspianmeren (tr. Hazar denizi, Hasaarin meri) länsirannan tuntumassa. Delegaatio tuli Hasaariaan tarkoituksella taivutella hasaarit kirkon helmaan. Yritys epäonnistui ja tulokset olivat aika lailla toisenlaisia, kuin bysantin filosofit olivat odottaneet.

Delegaation johtajaan käynti Hasaarien luona teki suuren vaikutuksen. Hän jäi kuudeksi kuukaudeksi opiskelemaan hebreaa Mustanmeren pohjoisrannikon kreikkalaissiirtokuntiin. Kreikkalaissiirtokunnan keskuudessa Konstantinos tapasi myös kauppiaita jotka pystyivät kertomaan hänelle kauempana pohjoisessa olevien maiden oloista. Väitetään, että kauppiaat myös osasivat laatia asiakirjoja pohjoisten liikekumppaniensa kielillä.

Filosofi Konstantinos oli kotoisin Thessalonikista, paikallisen sotilasalueen esikuntapäällikön poika. Hänen äitinsä oli slaavi. Magnauran koulussa Konstantinopolissa, yhdessä matemaatikko Leon ja tulevan patriarkka Fotiuksen kanssa oppinsa saanut filosofi oli ennen Hasaarian matkaansa toiminut Hagia Sofian kirjaston johtajana, ottanut osaa Bysantin valtuuskunnan kalifaattiin suuntautuneeseen neuvottelumatkaan vuonna 856 ja sitten tutustunut luostarielämään ja saanut siinä yhteydessä kirkollisen nimen "Kyrillos".

Miksi filosofi kiinnostui hebreasta, ei ole täysin tiedossa. Mutta ehkä hän oli päättänyt kehittää äitinsä kielelle kirjoitusjärjestelmän ja kääntää Raamatun slaaviksi. Päätöksen on täytynyt vaikuttaa myös Konstantinoksen uskonkäsityksiin: kirkon opetuksen mukaan raamattua ei saanut kääntää muille kielille, kuin niille kolmelle, joilla Jeesuksen ristin päällekirjoitus oli laadittu, mutta lähetyskäskyn mukaan evankeliumia on saarnattava ja Jumalan valtakuntaa julistettava kaikilla kielillä ja kaikille kansoille.

Samaan aikaan, kun Konstantinos otti vastaan ensimmäisen virkansa Bysantin keisari Mikael III:n äidin ja holhoojan, keisarinna Theodora II:n kädestä, Bysantin sotajoukot verisen keisarinnan käskystä teurastivat sata tuhatta Kappadokian kerettiläisyydestä syytettyä paulikiaania, savustettuaan heidät ensin ulos maanalaisista kaupungeistaan. Kyrillos, Metodios ja Fotius toki tiesivät, mitä Kappadokian luolakaupungeissa oli tehty. Vaikka teurastuksista nyt olikin kulunut parikymmentä vuotta, on asian täytynyt vahvasti askarruttaa kirkollisia johtajia. Olihan tapahtuma vaikuttanut kansanmurhan suorittaneiden sotajoukkojen johtajaankin niin, että hän oli kääntynyt "kerettiläiseksi" paulikiaaniksi. Oliko paulikiaanien teurastus se syy, jonka johdosta veljekset siirtyivät uusille metsästysmaille slaavien pariin, lienee vielä selvittämättä. Mutta uskovien logiikan mukaan se olisi ollut kyllä painava syy lähteä maasta.

Bysantin johto oli jo aiemmin siirtänyt Kappadokian uskovia Bulgarian vastaiselle rajalle, ja teurastuksen jälkeen sama toistui vielä useita kertoja. Siirroilla oli arvaamattomia tuloksia: Bulgaarien turkkilaisheimon ja slaavien keskuudessa syntyi bogomilien liike, jonka vaikutukset olivat maailmanhistorialle vieläkin merkittävimpiä, kuin mitä paulikiaanit olivat olleet.

Slaavien hengellisen elämän perustan loivat makedonialaiset raamatunkääntäjät Kyrillos eli entinen filosofi Konstantinos, hänen veljensä Metodius, sekä katolisten vainoamat bogomiilit.

Kyrillos ja Metodios alkoivat työnsä Makedoniassa vuonna 862 laatimalla eteläslaavin kielelle sopivan aapisen. Seuraavana vuonna veljekset lähetettiin Moraviaan, nykyisen Tshekin ja Slovakian seuduille kuningas Rostislavin pyynnöstä. Rostislavin päätös oli historiallinen kahdestakin syystä: hänen perustamansa valtio oli historian ensimmäisen slaavilaisvaltio, ja raamatunkäännöstyö ja kirjoitustaidon hankkiminen olivat sen ensimmäisiä hankkeita.

Pian myös Bulgarian valtiovalta loi uskonnollisen järjestelmän, joka oli diplomaattinen sekoitus evankelista uskoa ja kreikkalaiskatolista uskonnollista järjestelmää.

Kuningas Rostislavin kuoltua Moravia joutui kovan katolisen painostuksen kohteeksi. Konstantinos, kirkolliselta nimeltään Kyrillos kuoli Roomassa ja Metodius kumppaneineen joutui myöhemmin palaamaan Bulgariaan, jossa työn keskukseksi tuli Ohrid, nykyisin Makedoniaan kuuluva kaupunki. Slaavit olivat jakautuneet bogomiileiksi, roomalaiskatolisiksi ja kreikkalaiskatolisiksi.

Ochridista muodostui voimakkaan kirkollisen lähetystyön keskus. Tähän aikaan kaikki slaavilaiset kielet olivat niin lähellä toisiaan, että sama käännös riitti kaikille. Kirjoitustapoja muodostui kuitenkin kaksi, läntinen ja itäinen, joka myöhemmin aiheutti monia ongelmia, ollen osasyyllisenä mm. Venäjän kirkon jakoon 1600-luvulla. Dynaamisempi evankelinen liike lopulta omaksui latinalaisen kirjaimiston, jonka slaavilaisille kielille sovitti Prahan yliopiston rehtori, roviolla poltettu veli Jan Hus.

Kristinuskon leviäminen slaavien ja muiden Itä-Euroopan kansojen keskuuteen oli bogomiilien herätysliikkeen ja kirkon kilpajuoksu. Vuosituhannen alussa kreikkalaiskatolinen kirkko ja roomalaiskatolinen kirkko eivät vielä muodollisesti olleet eronneet. Mutta kun liikkeen vaikutusvalta levisi, ne halusivat kumpikin olla mukana saalista jakamassa.

Sadassa vuodessa kaikki slaavilaiset kansat olivat joutuneet sekä bogomiilien herätysliikkeen että bysanttilaisen kirkon piiriin. Viimeisinä tulivat "venekansan" keskukset Kiova ja Novgorod. Kiovassa pakkokastamiset alkoivat vuonna 988, Novgorodissa pari vuotta myöhemmin. Kastamisen yhteydessä ihmisillä luetettiin uskontunnustus, oikeastaan uskollisuudenvala.

Venekansan joutuminen slaavilaisen herätyksen piiriin toi herätyksen Suomeen saakka. Vuosituhannen alkupuolella kristinusko saavutti hämäläiset ja karjalaiset sekä muita suomensukuisia kansoja. Slaavin kielestä Novgorodin vatjalaisten ja inkeriläisten sekä Valgetjärven vepsäläisten kautta tulivat suomen kieleen sanat virsi, risti, pappi, raamattu, kummi ja pakana. Myös Merjalainen Rostov kasvoivat suomensukuisten kansojen keskuudessa tehtävän lähetystyön keskukseksi idässä, nykyisen Moskovan seudulla. Parisataa vuotta myöhemmin komit ja komi-permalaiset saivat yhteisen kirjakielen ja kristinusko nosti ne aikansa johtavaksi suomensukuiseksi kansaksi aikana, jolloin venekansan keskus Novgorod oli jo saanut selvän slaavilaisen leiman.

Konstantinopolin hävittäneet ristiretkeläiset tuhosivat Bulgarian bogomiilikeskukset 1200-luvun alussa, mutta liike oli jo kauan ennen sitä ylittänyt kansalliset rajat. Vanhalla nimellään bogomiilien herätysliike vakiintui Bosniaan. Liikkeen bosnialainen haara pystyi pitämään puoliaan kirkollisia terroristeja vastaan 1400-luvun loppupuolelle asti, mutta lopulta Bosnia joutui katolisten ja muslimien miehittämäksi. Bogomiilit joutuivat taas pakolaisiksi, ja osa sulautui tsekkiläiseen herätysliikkeeseen.

Ilman kotimaata jääneet bogomiilit pystyivät vielä pitkään harjoittamaan lähetystyötä. Miten laajaa työ oli, on vaikea selvittää, mutta osviittaa antanee hiljakkoin venäläisen peruskoulun oppilaille tarkoitettu Venäjän historia, jossa bogomilien ideologiaa puolentoista sivun verran todistellaan Venäjälle sopimattomaksi, (Lev Gumilev: "Ot Rusi do Rossii", Moskova 1996). Jollei bogomilien työ olisi ollut merkittävän laajaa, olisi tuskin tarpeellista nostaa sitä vastaan suurtakaan melua, varsinkin, kun tapahtumista on kulunut puolen tuhatta vuotta. Selitys historioitsijan kiinnostukseen liikettä kohtaan löytyy muualta: Bogomiilien liike synnytti Moraviassa herätysliikkeen, joka vuorostaan synnytti Keski-Euroopan uskonpuhdistusliikkeet. Ja vaikka Jan Hus lähimpine tovereineen tapettiinkin, ja vaikka tsekkiläinen herätysliike ajettiin kokonaisuudessaan maanpakoon ja vaikka sen kukistamiseksi Eurooppa ajautui kolmikymmenvuotiseen sotaan, nousi sama Jumalan liike taas pinnalle Englannissa, kun metodisteiksi nimitellyn ryhmän perustaja tuli uskoon tshekkiläisen herätysliikkeen kautta. Metodistien liikkeellä oli suuri osuus myöhempien herätysliikkeiden ja Amerikan Yhdysvaltojen henkisen perinteen synnyssä aina helluntailiikkeen syntymiseen saakka Los Angelesissa vuonna 1906.

Viikinkidynastian valtaan ennen 1000-lukua joutuneet Itä-Eurooppaan ruhtinaskunnat joutuivat 1200-luvun alkupuoliskolla Sisä-Aasian sekä mongoli- ja turkkilaisheimojen valtaan. Itsenäiseksi jäi vain Novgorod, joka 1069 oli eronnut Vladimiriin siirtyneestä dynastian keskushallinnosta sekä siitä riippuvainen Valgetjärvi. Valloittajat liittoutuivat Vladimirin ruhtinaskunnan ja vuonna 1150-luvulla slaavilaisen kolonisaation keskukseksi perustetun Moskovan kanssa, mikä muutamia satoja vuosia myöhemmin johti itsenäisen Venäjän valtion syntymiseen. Yhteistyötä kesti kaksisataa viisikymmentä vuotta. Sen aikana alueen alkuperäiskansoista sekä itäisistä ja läntisistä maahanmuuttajista syntyi uusi Venäjän kansa.

Moskovan-Vladimirin seudulla mongolien ja slaavien yhteistyö oli vakiintunut jo 1275 niin, että ne yhdessä lähtivät sotaan historiallisessa kotimaassaan asuvia slaaveja vastaan, joka oli kieltäytynyt maksamasta veroa mongoliruhtinaille. Okunevkan taistelussa slaavit löivät maanvaltaajien joukot ja vapauttivat pian suurimman osan entisen viikinkidynastian alueista. Viikinkien ja novgorodilaisten perustama maa oli jakautunut kolmeen osaan, jotka myöhempien vuosisatojen aikana tunnettiin nimillä Liettua, Novgorod ja Moskova.

Mongoliruhtinaat olivat veristen valloitussotiensa jälkeen yhä enemmän siirtyneet kirkon kannattajiksi. Heidän joukkoonsa kuuluneet naimanit, keraitit ja merkiitit, sekä osaksi uiguurit olivat jo ennen valloitussotia noudattaneet nestoriaanista kulttia, mutta Tsingis kaanin suoranaisista jälkeläisistä läntiset haarat omaksuivat kreikkalaiskatolisen kultin. Kultaisen Ordan pääkaupunkiin Saraihin perustettiin piispanistuin vuonna 1261.

Mongolit tukivat avoimesti ei-slaavilaisten kansojen hävittämistä ja kirkkoa. Slaavilainen kolonialismi eteni ja sen mukana slaavilainen kirkko tunkeutui merjalaisten ja muromalaisten sekaan. Vuonna 1322 mongolien veronkerääjinä toimineen Moskovan joukot tuhosivat merjalaisen Rostan, nykyisen Rostovin kaupungin mongolien avustuksella, mutta samalla tukivat voimakkaasti uusien luostareiden rakentamista kaupungissa. Merjalaisesta Rostasta kauniin Nero-järven rannalla tuli mongoliruhtinasten lomakaupunki.

Mongolien valtakauden alussa Avraamijevin luostari Rostovissa oli Itä-Euroopan kirkollisen elämän keskus. Sen lähetit perustivat uusia luostareita ympäri monikansallista Pohjolaa. Avramii Rostovilaisen vaikutuksesta luostarin toimintaa ohjasivat muutkin, kuin pelkästään shovinistiset slaavilais-kansalliset ihanteet. Ja evankelinen henki kantoi hedelmää vielä pitkään; myöhemmin se synnytti myös konfliktin, kun slaavit mongoleista ja tataareista vapauduttuaan halusivat taas päästä kaiken maan valtiaiksi.

Rostovin kasvatteja oli myös Varnitsyn kylässä Rostov Velikiin lähistöllä syntynyt Sergei Radonezilainen, (siviilissä Varfolomei Kirillovitsh, 1314-1392). Kun Moskovan slaavit ja tataarit vuonna 1322 hävittivät Rostovin, joutuivat Varfolomein isä, äiti ja kaksi veljeä pakenemaan asumattomalle metsäseudulle, 150 kilometriä Rostovista etelään.

Pikkupoikana Varfolomeille oli ilmoitettu näyssä, että hänestä tulee kolmiyhteisen Jumalan asunto. Tammimetsään, lähelle vanhempiensa uutta kotikylää Radonezhia Varfolomei rakensi veljensä kanssa erakkomajan. Vaikeiden alkuvuosien jälkeen erakkomajan veljesyhteisö kasvoi, ja kirkon johtajat taivuttelivat Varfolomein ottamaan vastaan nimitys igumeniksi, luostarinjohtajaksi. Varfolomei sai nimen Sergij, ja luostarin nimeksi tuli "Troitse-Sergejeva lavra", Kolminaisuuden Sergein luostari. Kun Moskova myöhemmin vapautui mongolien vallasta, oli Moskovasta 70 kilometriä pohjoiseen sijaitseva Troitse-Sergejeva lavra jo uuden valtion ortodoksikirkon huomattavin luostari.

Turkkilais-mongolivallan heikennyttyä ja Bysantin kukistuttua vuonna 1453 Moskovan venäläiset alkoivat pitää Moskovan ruhtinaskunnan pääkaupunkia kolmantena Roomana. Muut ruhtinaskunnat vastustivat Moskovan slaavien ylivaltapyrkimyksiä, ja maa joutui pitkällisiin ruhtinaskuntien välisiin sotiin. Slaavilaisen kirkon tuki slaavien perustamalle Moskovalle ratkaisi sodat.

Pravoslaavinen kirkko oli perinyt kreikkalaisten filosofien sovinistisen suhtautumisen muihin kansoihin. Sama asenne sanelee pravoslaavisten kansojen käyttäytymisen myös tänään, 04.04.1999, kun albaaneja tapetaan massoittain. Pravoslaaviset serbit ovat saaneet poliittista tukea pravoslaavisilta venäläisiltä ja ortodoksikirkon kasvattamilta kreikkalaisilta. Moskovassa 1994 uusintapainoksena julkaistu kirja "Kristillisen pravoslaavisen kirkon historia" kertoo asian näin:

Smirnovin mainitsema suurvenäläinen heimo syntyi merjalaisista leskiäideistä, slaavilaisen kirkon kielestä ja tataari-isistä. Kummisetinä toimivat Bysantin keisarit ja patriarkat.

Moskovan pravoslaavinen kirkko ei rakastanut Raamattua. Kirkon onnistui myös rajoittaa uskovien toimintaa niin, etteivät herätysliikkeetkään pystyneet raamatunkäännöksiä kansan ymmärtämällä kielellä tuottamaan, lukuunottamatta Novgorodin herätysliikkeiden käsikirjoituksena levittämää psalmien kirjaa vuodelta 1520.

Painetun raamatun tarve oli ilmeinen, mutta Moskovan Venäjällä sen tekeminen ei ollut mahdollista kahdestakin syystä: kirkko ei hyväksynyt puhekielen käyttöä pyhissä kirjoituksissa, eikä venäjän kieli vielä ollut vakiintunut. Raamattua kirkoissa ei juuri käytetty; sen asemesta käytettiin kirkollisia kirjoja. Käsinkirjoitettu Kyrilloksen ja Methodiuksen vanha slaavinkielinen käännös oli harvinaisuus, kielellisesti vanhentunut, ja kaiken lisäksi vajaa. Vuonna 1499 slaavinkieliseen raamattuun kyllä lisättiin puuttuvat osat Novgorodissa, mutta tätäkin raamattua valmistettiin vain kolme käsinkirjoitettua kappaletta.

Liettuan Venäjän alueilla kansalaisvapaudet olivat aivan toista luokkaa. Tsekkiläinen herätysliike, sekä katolisen kirkon protestiliikkeet kalvinismi ja luterilaisuus toivat lukutaidon kansan ulottuville 1500-luvun alussa; saman vuosisadan keskivaiheilla johtavaan asemaan herätysliikkeiden joukossa oli jo noussut kastajain liike.

Georgi (Fransisk) Skarina (engl. Skaryna; ven. Skorina) käänsi Raamatun "ruskan" kielelle vuonna 1517-1519. Painatustyö tehtiin alkuun Prahassa ja myöhemmin Vilnassa. Moskovan venäläiset olisivat kyllä ymmärtäneet "ruskan" kieltä, mutta raja oli kiinni.

Myös Liettuan alueella olevilla pravoslaaveilla oli mahdollisuus rakentaa omaa kirkkokuntaansa. Pravoslaavinen kreivi Konstantin Konstantinovitsh Ostrozhky perusti Länsi-Ukrainaan, Volynian maakunnan Ostrogin kaupunkiin kulttuurikeskuksen. Kulttuurikeskuksessa oli myös kirjapaino. Tämän, ns. Ostrogin akatemian huomattavimmaksi saavutukseksi tulikin slaavilaisen raamatun painaminen. Ostrogin raamattu ilmestyi vv. 1580-1581, vajaa sata vuotta Novrorodin käsin kirjoitetun laitoksen valmistumisen jälkeen. Se sisälsi kaikki Raamatun kirjat. Ilmestyessään tämäkin slaavinkielinen laitos oli niin vanhentunutta kieltä, ettei edes papisto pystynyt sitä täysin ymmärtämään.

Moskovan Venäjällä uskovat saivat kauan odottaa kansankielisen Raamatun ilmestymistä. Vasta keisari Aleksanteri I aikana (1801-1825) käännöstyö tuli mahdolliseksi. Uusi Testamentti käännettiin venäjäksi ja julkaistiin vuonna 1820 ja silloinkin samoissa kansissa vanhan slaavinkielisen tekstin kanssa. Vuonna 1823 uskallettiin Uusi Testamentti julkaista venäjäksi ilman vanhaa slaavinkielistä tekstiä. Vuoteen 1826 mennessä kirjaa oli ehditty painaa useita suuria painoksia, kun Raamatun levitys Venäjällä kirkon ja valtiovallan yhteisestä päätöksestä kiellettiin kymmeniksi vuosiksi.

Matteuksen evankeliumi julkaistiin komin kielellä 1823 ja udmurtiksi 1847. Mordvankielinen Uusi Testamentti julkaistiin 1827. Vuonna 1820 julkaistiin Matteuksen evankeliumin Tverin Karjalan kielellä.

Tsaari Aleksanteri I voidaan tietyin varauksin sanoa edistykselliseksi henkilöksi. Hänen aikanaan Raamatusta tehtiin kaksi täyttä käännöstä venäjän kieleen, mutta niitä ei ehditty julkaista ennen seuraavaa poliittista jääkautta. Seuraavan kerran Raamattujen julkaiseminen tuli mahdolliseksi Aleksanteri II (1855-1881) aikana. Vuosisadan alussa tehtyjen käännöksien pohjalta laadittiin koko Raamatusta uusi venäjänkielinen käännös, ja sen julkaiseminen aloitettiin vuonna 1876.

Vuoden 1876 käännös oli pitkään ainut saatavissa oleva, mutta erittäin hyvä sellainen. Kielellisesti sekin alkaa olla vanhentunut, sillä maassa tapahtuneet muutokset ovat muuttaneet myös venäjän kieltä. Uusia käännöksiä on vuoden 1991 jälkeen ilmestynyt useita, mutta mikään niistä ei ole ainakaan vielä lukijoiden suosiossa.

Ukrainalaiset saivat odottaa Raamattua kauan. Ukrainalaiset uudet raamatunkäännökset sisältävät koko Raamatun. Käännökset ovat myös hyviä. Ennen uusia käännöksiä ukrainankielinen raamattu, ns. rutenialainen raamattu oli todellinen harvinaisuus, ja niitäkin neuvostovalta pyrki vaihtamaan niihin venäjänkielisiin raamattuihin, joita sosialismia kosiskelevat läntiset raamattuseurat Venäjälle toimittivat.

Pravoslaavinen kirkko ei rakastanut uskovia. Kerettiläisvainoista on hajanaisia tietoja eri vuosisadoilta. Eri kausilta on merkintöjä erilaisista uskovien yhteisöistä, jotka eivät tunnustaneet kirkollisia auktoriteetteja. Yhteistä useimmille kirkon ulkopuolisille yhteisöille oli niiden pyrkimys papiston roolin hylkäämiseen. Venäläisiltä nämä yhteisöt saivatkin nimen "bezpopovshina" - papittomat. Vanhin näistä lienee Pihkovan ja Novgorodin seuduilla tunnettu strigolnikkien liike, johon kuuluneita uskovia hukutettiin Olhavanjokeen Novgorodissa vuonna 1375 ja vainottiin vielä sata vuotta myöhemmin. Samaa perua lienee ollut myös Novgorodin-Moskovan kerettiläisyytenä tunnettu herätysliike, jonka tukialueita olivat venäläisten, vepsäläisten, merjalaisten ja syrjäänien (komien) asuttamat alueet. Liikkeen ideologiassa venäläisten närää herätti oppi, jonka mukaan kaikki kansat ovat samanarvoisia ja seurakuntien tuli käyttää kansan kieltä. Liikkeen keskuspaikkoja olivat mm. Rostov Velikij, yksi kolmesta suomensukuisten kansojen vanhoista keskuksista.

Mongolien valta Itä-Euroopassa päättyi 1400-luvun lopulla. Venäjän tsaari Iivana III puolusti alussa uskovien oikeuksia, mutta joutui vuonna 1490 perääntymään kirkkoruhtinaiden edessä. Novgorodin uudistusliikkeen kannattajat lähetettiin Novgorodiin rangaistavaksi. Kirkolliset eivät kuitenkaan tyyntyneet, ennenkuin uskovat oli saatu tapettua. Sitä varten tarvittava kirkolliskokous pidettiin 1504 ja niin päättyi uskonpuhdistus Moskovan Venäjällä. Muutamien uskovien onnistui paeta Liettuan Venäjälle. Liettuan raja oli 200 kilometrin päässä Moskovasta. Myöhemmin on tullut ilmeiseksi, että osa uskovista löysi suojapaikan pohjoisen Euroopan suurissa metsissä.

Pohjolan syrjäisiin kirkkoihin jäi suuri määrä ikoneja, joiden kirjoitukset olivat syrjäänien kielellä. Tsaarinajan raivokkaan venäläistämiskampanjan aikana 1800-luvun lopussa syrjääninkielisiä kirjoituksia sisältävät ikonit kerättiin järjestelmällisesti Pietariin tuhottavaksi. Kuinka paljon näitä 1400 - 1600 luvun ikoneja on säilynyt, ei ole tiedossani, minun on onnistunut nähdä vain kaksi, "Syrjääniläinen kolminaisuus" ja "Syrjäänien jumal-äiti" ja nekin vain valokuvan muodossa.

Konstantinopolin jouduttua turkkilaisten käsiin 1453 kreikkalaisen kirkon tulot pienenivät. Konstantinopolin patriarkan oli lähdettävä varojenkeruumatkalle Liettuan slaavien luo ja Venäjälle. Moskovassa hänen rahankeruumatkansa luonne muuttuu radikaalisti. Henkisesti rajoittunut tsaari Fjodor I, hänen tataarilainen avustajansa ja myöhempi vallanperijä Boris Godunov sekä valtakunnankansleri Schelkalov ottavat köyhän patriarkan vastaan Kremlissä 21.07.1588, ja vaativat Jeremiaa "siunaamaan" Moskovan metropoliitan patriarkan virkaan. Sitä Jeremia ei tietenkään voi tehdä, ja kiristys alkaa. Jeremia jää Kremlin vangiksi. Ruoka- ja varsinkin juomapuolesta isännät sentään pitävät hyvää huolta.

Talvella patriarkka alkaa osoittaa taipumisen merkkejä. Konstantinopolin patriarkka Jeremia ilmoittaa suostuvansa isäntien vaatimukseen ehdolla, että saa jäädä itse hoitamaan virkaa. Isännät asettavat lisäehtoja, ja patriarkka peruu tarjouksensa. Tällöin isännät asettavat valittavaksi vain kaksi vaihtoehtoa: Joko Jeremia hyväksyy Moskovan patriarkaatin, tai hänet hukutetaan Kremlin ohi virtaavaan Moskovajokeen. Avanto ja kuolema paksun jään alla virtaavassa joessa ei tunnu miellyttävältä, ja niinpä Jeremia-parka 26. tammikuuta 1589 asettaa metropoliitta Joonan patriarkan virkaan Moskovassa.

Roomalais-katolinen kirkko teki useita yrityksiä pravoslaavisen kirkon alistamiseksi, mutta tuloksetta. Se ei estänyt paavi Klement VIII vuonna 1595 julistamasta, että kirkot ovat yhdistyneet. Yhdistynyt kirkko toimi vain Puolan ja Liettuan liittovaltion alueella, joihin myös Valkovenäjä ja Ukraina kuuluivat.

Slaavinkielinen raamattu ja monet kirkolliset kirjat olivat aikakaudelta, jolloin roomalais-katolinen ja kreikkalais-katolinen kirkko vielä olivat muodollisesti samaa järjestöä. Huolimattomat kirjurit olivat tehneet uusiin kopioihin omia merkintöjään. Virheet olivat tavallisia. Ruhtinas Vasilij III Ivanovitsin (1479-1533) kutsusta kreikkalainen ortodoksi, mutta Girolamo Savonarolan kasvatti Maksim Trivolis (1470-1555) saapui 1518 Moskovaan tarkastamaan ja korjaamaan kirkollisia kirjoja.

Maksim Trivolis tuli Venäjällä tunnetuksi nimellä Maksim Grek (grek: kreikkalainen). Hän joutui kohta panettelun ja suoranaisen vainon kohteeksi, eikä Moskovan ruhtinas pystynyt pitämään kirkollisia kurissa. Yli kolmekymmentä vuotta Trivolista pidettiin eriasteisessa vankeudessa eri luostareissa. Vaikeista olosuhteista huolimatta Maksim Grek kasvoi vuosisatansa huomattavimmaksi kulttuuripersoonallisuudeksi Venäjällä. Häneltä on säilynyt noin 350 kirjoitusta.

Kiistat jatkuivat ja lopulta Venäjän pravoslaavinen kirkko jakautui 1666-1667 kirkolliskokouksessa kahteen osaan. Riita syntyi, kun kirkkoslaavinkielisiä kirjoituksia alettiin taas kerran verrata vastaaviin kreikankielisiin teksteihin. Häviölle jääneitä kutsutaan vanhauskoisiksi, mutta kysymys oli riiteistä, jumalanpalvelumenojen muodoista, jota myös nimitys staro-obrjadnichestvo tarkoittaa. Vanhauskoisilla oli myös taipumus papiston roolin hylkäämiseen, mutta mikään uskonpuhdistusliike ei staro-obrjadnichestvo ollut.

Itä-Euroopan vanhoista herätysliikkeistä käytetään yleisnimeä "hengelliset kristityt" (duhovnye hristiane). Hengellisistä kristityistä merkittävimpiä olivat hlystit, molokaanit ja duhobortsit. Molokaani-sanan alkuperä on epäselvä. On esitetty arvioita, että nimi tarkoittaa Moloka-jokea, joka virtaa Novgorodin ja Vologdan alueiden rajaseuduilla. Jos arvio on oikea, on oletettavaa, että liike polveutuu seudulla aiemmin voimakkaasti vaikuttaneesta strigolnikkien herätysliikkeestä. Strigolnikkien herätysliikkeen kannattajia sanottiin tähän aikaan subotnikeiksi, sillä osa liikkeeseen kuuluvista uskovista piti lepopäivänä lauantaita. Subotnikit karkoitettiin Keski-Venäjältä "Pyhän Synodin" 1825 antamalla asetuksella Tsaarin Venäjään pakkoliitetyille muslimialueille - Krimille, Kaukasukselle sekä Mustanmeren ja Kaspianmeren välisille seuduille.

Tietoja hlysteiksi (ruoskat) nimitetyistä uskovista on olemassa vasta 1700-luvulta lähtien, mutta saman liikkeen jäsenet tulivat tunnetuksi Italiassa jo 1260-luvulla nimellä flagellantit, ruoskijat. Flagellantit tunnetaan myös Unkarin ja Puolan historiasta. Nimitys hlystit on pilkkanimi. Hlysteistä käytetään myös nimitystä Hristovovery, Kristukseen uskovat. Hlystit itse hyväksyvät nimityksen "Jumalan kansa", johon he (aivan oikein) katsoivat kuuluvansa. Englannin lollardien, Suomen ja Ruotsin lestadiolaisten, Komin burs´ilisien (hyvän laulajien), Amerikan Yhdysvaltojen helluntailaisten ym. tavoin hlystit antoivat kielensä puhua Hengen vaikutuksesta, mitä Henki tahtoo.

Hlystien vaikutus oli voimakkainta Koillis-Venäjällä, vanhan Rostovin itäpuolella, Kostroman, Moskovan ja Nizhnyi Novgorodin välisellä seudulla. Hlystien liikkeen eteneminen pysähtyi noin vuosisata sitten varsin tavanomaiseen tapaan - liikkeen johtoon pyrkivien henkilöiden riitoihin. Samalla kävivät karismaattiset ilmiöt harvinaisiksi. Hlystien perinnölle syntyi viime vuosisadan alussa uusia herätysliikkeitä, mutta myös helluntailiike on saanut uusia jäseniä entisistä hlysteistä. Hlystien perinnölle nousseiden uusien herätysliikkeiden voima on ollutkin niiden itsenäisyydessä. Kun päälliköt olivat tehneet itsensä kelvottomaksi johtamaan Jumalan kansaa, jäi jäännös, jota Jumala itse johtaa.

Sosialisteille hlysteille tunnusomainen opetus "Uskokaa Pyhää Henkeä" oli myrkkyä. Hristovoverit noudattivat Raamatun opetuksia johdonmukaisemmin, kuin kukaan muu ajalla, jolloin raamatun tuntemus Venäjällä oli vähäistä. Konflikti valtion kanssa oli väistämätön, koska Sosialististen Neuvostotasavaltojen liiton lakien tarkoitus oli hävittää Venäjä ja kaikki muut kansat sen mukana. Totuutta vastaan taistelevalle valtiolle viimeisenkin hristovoverin hävittäminen oli ensisijainen tehtävä. Hristovoverille vähäinenkin lipsuminen Pyhän Hengen johdatuksesta saattoi olla kohtalokas. Hengissä säilyi vain noin 10.000 hristovoveriä, mutta sekin on enemmän kuin koko Neuvostoliitto.

Saksassa 1500-luvulla hajalle lyötyjen anabaptistien ja tshekkiläisen herätyksen hengelliset jälkeläiset siirtyivät Puolasta Ukrainaan. Mennoniitat tulivat Venäjälle Hollannin kautta Katariina toisen (1729-1796) saksalaisille siirtolaisille Volgan mutkassa mordvalaisten ja tataarien mailta osoittamalle alueelle. Toisen maailmansodan edellä Stalin (1879-1953) lakkautti Volgan mutkan saksalaisen autonomian. Saksalaiset karkotettiin kauemmas itään. Vasta Hrutshevin aikana karkotuspäätös peruttiin. Huomattavat määrät Venäjän saksalaisia on viime vuosikymmeninä siirtynyt Saksaan, heidän joukossaan kymmeniä tuhansia uskovia.

Osa ennen v. 1917 vallankumousta uskoontulleista ukrainalaisista, venäläisistä ja valkovenäläisistä pakeni Kanadaan ja Amerikan Yhdysvaltoihin, osa karkotettiin Siperiaan ja osa pakeni sinne vapaaehtoisesti. Hlystit siirtyivät joukoittain Uruguayhin. Keisarivallan aikana Venäjältä karkotetut molokaanit saivat suojapaikan Kaukasian kansojen keskuudessa.

Kirjailija, kreivi Leo Tolstoi kävi laajaa kirjeenvaihtoa uskovien kanssa, pääsemättä kuitenkaan itse sisälle Taivasten Valtakuntaan. Leo Tolstoin elämästä tuli draama, joka järkytti monia. Tolstoin molokaaniveljen, vuonna 1938 tapetun Fedor Aleksejevitsh Zheltsovin kanssa käymää kirjeenvaihtoa vuosilta 1887-1909 on julkaistu 51 kirjettä. Hyväsydäminen Leo Tolstoi käytti paljon varoja ja aikaa uskovien olojen parantamiseksi. Yhdessä Amerikan kveekareiden kanssa hän osti laivalippuja molokaaneille ja duhoboreille. Mahdollisesti hän osallistui välillisesti jopa helluntailiikkeen syntymiseen Los Angelesissa vuonna 1906-1909, sillä Venäjältä Los Angelesiin siirtyneille molokaaneille kielilläpuhuminen ei ollut mitenkään outo ilmiö.

Huomattava määrä molokaaneja ja duhoboreja oli päätynyt Kaukasian vuoristokansojen keskuuteen, kun baptistiliike tuli alueelle 1860-luvulla. Georgian, Azerbaitsanin ja Tsetsenian kylistä ja kaupungeista liike levisi ympäri kulovalkean tavoin ympäri Venäjää tsaarin valtakauden lopun uskonvainoista huolimatta. Mutta paikalleen jääneet molokaanit tekivät ainakin yhden virheen. He eivät olleet noudattaneet periaatetta, jonka mukaan uskovan tulee olla "juutalaiselle juutalainen ja helleenille helleeni". Gruusian ja Armenian kristityt, Azerbaitsanin turkkilaiset ja muut Kaukasuksen islamilaiset kansat olivat ottaneet myötätuntoisena vastaan kotimaastaan poisajetut pakolaiset, mutta Kaukasian molokaanit eivät opetelleet heitä ystävällisesti kohdelleitten kansojen kieliä. Vasta kun Venäjä 1990-luvulla alkoi käyttää molokaanien venäjänkielisyyttä perusteena valtapyyteilleen, vaativat azerit molokaaneja joko opettelemaan maan kielen tai lähtemään maasta.

Se, että valtionkirkko taistelee Jumalaa vastaan, ei välttämättä tarkoita sitä, ettei sen jäsenistä löytyisi niitä, jotka haluavat tulla tuntemaan Totuuden. Vilpitön etsijä on Jumalan silmissä kallis, varsinkin, jos hän huutaa avuksi Jeesuksen nimeä. Myös monet suomalaiset ovat vastanneet ymmärtäneet tämän ja toimineet sen mukaan. Henrik Wrede, kuuluisan Mathilda Wreden veli, järjesti raamattujen myynnin Irkutskissa vuosina 1883-1885 ja kävi tapaamassa Lena-joen rannoilla Jakuutiassa (nyk. Sahan tasavalta) karkotettuja duhoboreja. Nikolai Pöysti lähti Viipurista Siperiaan vuonna 1917 ja hänen Ussurijskissa v. 1920 (1933?) syntyneen poikansa Jarlin nimen tuntee lähes jokainen uskova, joka Neuvostoliiton kaudella kuunteli venäjänkielisiä hengellisiä radio-ohjelmia Monte Carlosta. Nyt yli 80-vuotias mies johtaa Venäläistä kristillistä radiolähetystoimintaa toimistostaan Coloradosta, USA:sta ja Moskovan toimiston johtajana on hänen poikansa John Poysti.

Vuonna 1917 Venäjällä oli vielä jäljellä vajaa puoli miljoonaa molokaania, ja useita muita merkittäviä hengellisiä yhteisöjä. Kirkko ei selvästikään pystynyt hävittämään Venäjän ja Ukrainan kristikuntaa. Kirkkoa määrätietoisempi kommunistinen liike ryhtyi nyt hävittämään Venäjän, Ukrainan, Valkovenäjän ja Komin uskovia. Ensimmäisenä hävitettiin kuitenkin Inkerinmaan suomenkielinen luterilainen yhteisö ja muut nimikristilliset kirkkokunnat, ortodoksikirkko mukaanluettuna.

Sosialistisen vallankumouksen jälkeen hengellisten liikkeiden voima Venäjällä kasvoi ja uskoon tulleita oli satoja tuhansia. Tämä tapahtui aikana, jolloin kristinuskon hävittäminen Venäjällä oli suunnattu erikoisesti pravoslaavista kirkkoa vastaan. Hengellisten liikkeiden suurisuuntaiset vainot alkoivat vasta 1929. Kirkollisten vainot sensijaan laantuivat, kun Saksassa tulivat valtaan kansallissosialistinen puolue, jonka kommunistit kokivat veljespuolueekseen. Saksalaisia ei haluttu suututtaa.

Vielä toisen maailmansodan edellä 45% väestöstä ilmoitti olevansa (pravoslaavisia) kristittyjä. Toisen maailmansodan jälkeen vainot jatkuivat. Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 lakkautettiin, oli maassa vielä jäljellä epälukuinen joukko pravoslaavisen kirkon kannattajia, muutama sata tuhatta baptistia ja helluntailaista, sekä muutamia kymmeniä tuhansia molokaania, duhobortsia, stundistia ja mennoniittaa, mutta heitä ei julkisuudessa näkynyt.

Neuvostoliiton uskovia ei suinkaan kaikkia tuomittu vankileireille pakkotyöhön kuolemaan suoranaisesti kristillisen tunnustuksen takia. Monet tuomittiin vastavallankumouksellisena, koska he ilmoittivat sosialistien inkvisiittoreille - valtiollisen poliisin virkamiehille - että he eivät usko kommunismin olevan hyväksi Venäjälle. Maailma ei vihaa uskontoa, se vihaa totuutta, rakkautta ja elämää, oli niiden ilmenemismuoto sitten mikä tahansa.

Baptistit ja Siperian duhoboorit olivat valtaosin maanviljelijöitä. Uskovien ja ei-uskovien yhteisyrityksiin, kolhooseihin he eivät "vapaaehtoisesti" liittyneet. Silloin yksityisille maanviljelijöille annettiin Moskovasta niin tiukat byrokraattiset vaatimukset, samantapaiset kuin Brysselistä nykyään, ettei niitä kukaan voinut toteuttaa. Senjälkeen maajussit julistettiin sabotööreiksi, ja maat takavarikoitiin. Lapset vietiin lastenkoteihin, ja vanhemmat hävisivät kaivoksiin, salaisille sotilastyömaille ja suljetuille metsätyömaille, jolleivät nyt tulleet heti ammutuksi metsikössä kylän laidassa. Mutta koska tässäkin järjestelmässä oli aukkoja, kerättiin vuoden 1932 syksyllä kaikki vilja kaupunkeihin, jolloin yksistään Ukrainan maaseutuväestöä saatiin tapettua yli 6.000.000 (kuusi miljoona) yhden talven aikana.

Päämääriltään kommunistinen liike vastasi täysin kirkkoa. Mitään väliä ei ollut sillä, miten kansan käy, ainut asia, jolla oli merkitystä, oli Jumalan nimen häpäiseminen ja pyrkimys hävittää jokainen viittauskin Jeesus-nimeen. Koko kansa oli uskovien vainon vuoksi saatettu psykoosiin. Kun vuonna 1971 Moskovan pääkadun varrella olevassa kirjakaupassa sanoin haluavani Raamatun, meni myyjä shokin tapaiseen tilaan, eikä pystynyt sanomaan sanaakaan. Sitten paikalle tuli joku virkailija, joka opettavaisesti alkoi selostaa, että Raamattu ei kirjakaupassa ole, koska kirkko ja valtio on erotettu toisistaan.

Toisen maailmansodan (1939-1946) aikana venäläiset vähensivät painostustaan uskovia venäläisiä kohtaan. Sodan jälkeisen valtiollisen terrorismin aikakaudella suuri osa Venäjän kotimaisista herätysliikkeistä pakotettiin liittymään baptisteihin. Vuonna 1960 baptistiunioni kuitenkin hajosi valtion yritettyä puristaa sitä kohtuuttoman ahtaalle. Eronneet tunnettiin Neuvostoliitossa nimellä Initsiativniki (Aloitteentekijät) ja lännessä maanalaisena kirkkona. Myöhempi linjanveto opillisissa kysymyksissä on tuonut esiin, että initsiativnikit ovat lähempänä helluntailaisia kuin baptisteja.

Kommunistijohtaja Gorbatshov kasvoi molokaaniperheessä. Lokakuussa vuonna 2000 Gorbatshev kertoi, että "käytännöllisesti kaikki" hänen kodissaan olivat uskovia. Vaikka Mihail-poika ei ollutkaan uskova, osasi hän käyttää raamatullista perestroika-sanaa omiin tarkoituksiinsa. Gorbatshov käyttää kristillisiä kielikuvia kristinuskon vastaisiin hankkeihinsa edelleen. Vastustamalla kommunismia kommunistisen puolueen nimissä hän pelasti Venäjän valtaapitävät kommunistit oikeudenkäynneiltä, niin että he säilyttivät valtansa ja pystyivät suorittamaan ihmiskunnan suurimman varkauden tähän päivään saakka. Yksityistämisen nimissä koko kansan omaisuus siirtyi entisten kommunistijohtajien yksityisomaisuudeksi. Ja nyt (2003) Gorba on pyrkimässä Maakirjansa avulla maailman kunkuksi. Maakirjaa hän kuljettaa ympäri Amerikkaa Liitonarkin mittoihin valmistetussa Toivon Arkissa.

Ennen Gorbatshovin kautta baptistit ja helluntailaiset olivat ainoita ihmisiä Neuvostoliitossa, jotka tunsivat olonsa vapaiksi. Uskovat pystyivät keskustelemaan, olemaan avoimia ja puhumaan totta. Initsiativnikkien taktiikkana oli pitää suuria yhteisiä kokouksia eri puolella maata. Kokouksia ei sen kummemmin järjestetty, kansa vain kokoontui tapaamaan toisiaan sovitulle paikkakunnalle niin suurin joukoin, etteivät viranomaiset päässeet kuin statistin asemaan. Kukaan ei näyttänyt tietävän edes sitä, kuka laittoi alulle huhun tapaamispaikasta ja -ajasta. Taktiikka oli sama, jota kveekarit käyttivät 1700-luvulla. Kommunistit ymmärsivät, että he olivat hävinneet avoimesti röyhkeän ja raa'an taistelun Jumalan Valtakuntaa vastaan. Taktiikkaa oli muutettava. Hyväntekijän maineeseen pääsemiseksi uskovat päästettiin pois vankiloista ja keskitysleireiltä, mutta vasta sitten, kun uskovat olivat sen taistelun jo voittaneet. Uudet taistelut ovat jo käynnissä ja niitä käydään globalisaation lippujen jo liehuessa vastustajan saloissa.

Sellaista aloitteellisuutta, kuin Kiinan kotiseurakunnissa tavataan, eivät evankeliset seurakunnat ole Venäjän oloissa kuitenkaan pystyneet esittämään, mikä johtunee eräistä läntisille lahkoille tyypillisistä opillisista virheistä. Parannusta ei ole tuoneet länsimaiset saarnaajat, jotka nykyisin suurin joukoin reissaavat Venäjällä. Oppia olisikin kannattanut ottaa sieltä, missä on kristinusko menestyy - Kaukoidästä ja Etelä-Amerikasta. Kun valinnan vapaus 1900-luvun lopulla oli suurempi, suuri osa uskovia lähti maasta. Se heikensi seurakuntia ratkaisevasti. Venäjä on toistaiseksi jäänyt hengelliseksi kääpiöksi.

Venäjä elää taas kerran suuren murroksen kynnyksellä. Kesällä 1989 selostivat työtoverini kalastusemälaivalla "Sodruzhestvo" Ohotan merellä kadottaneensa uskonsa kaikkiin auktoriteetteihin. Kiinan suuri herätys kulttuurivallankumouksen jälkeen tapahtui juuri vastaavissa olosuhteissa, kuitenkin sillä erolla, että Kiinassa Ni Duo Sheng oli jo kauan opettanut kiinalaisille terveen seurakuntaelämän periaatteita, ennen kuin vainot alkoivat. Ja terve seurakunta elää kyllä, kuten Kiinan herätys on osoittanut.

Lokakuussa 1989 sanoin ystävilleni Chernivtsin helluntaiseurakunnassa Ukrainassa, että täällä te vain saarnaatte toinen toisillenne. Sanat herättivät keskustelua. Saarnaaja oli sitä mieltä että vielä ei ole aika lähteä kadulle ja kylästä kylään kulkemaan. Tuli siinä mieleen, että ennen Pyhän Hengen vuodatusta Jeesuksen juutalaisetkin oppilaat istuivat pelokkaina neljän seinän sisällä. Mutta kun Pyhä Henki vuodatettiin, he lähtivät. Se joka on jo saanut Pyhän Hengen, totelkoon ennemmin häntä kuin pirtissäsaarnaajia.

Gorbatshovin lähdettyä Amerikkoihin raamattujen ja muun hengellisen kirjallisuuden hankkiminen Venäjällä kävi mahdolliseksi. Henkinen ilmapiiri muuttui selvästi avoimemmaksi. Jeltsinin ja Tsernomyrdinin aikana 1990-luvulla, pravoslaavinen kirkko oli taas saanut valtionkirkkoa muistuttavan aseman. Hyökkäyksien kohteeksi on jälleen valittu uskovat, joita kutsutaan Venäjällä yleisesti baptisteiksi. Baptisti-nimitys johtuu kommunistien taktiikasta nimittää Venäjän uskovia ulkolaisten veljiensä nimillä ja senjälkeen syyttää uskovia epäisänmaallisuudesta. Putin nimittää uskovia fundamentalisteiksi ja käy oman ilmoituksensa mukaan sotaa heitä vastaan.

Nyt suuret joukot ukrainalaisia veljiä on siirtynyt lähetystyöhön Venäjälle, koska venäläisiä lähtijöitä on harvassa. Toistaiseksi Venäjä on lähetysmaa. Sellaista murrosta, jota Venäjän seurakunnissa Neuvostoliiton romahdettua toivottiin, ei ole tullut. Jumalan työ kuitenkin jatkuu, vaikka Putinin Venäjällä kristittyjen vainot ovat jo saavuttamassa entiset mittasuhteensa. Putinin hallinnon kristittyjä vastaan käymästä kiihotuskampanjasta päätellen paholaisella on taas entiset aikeet.

Edessan kirkkojärjestys oli Roomalle esikuva kristillisestä maasta. Nikean kirkolliskokouksen jälkeen kirkko sai tunnustetun aseman koko Rooman valtakunnassa, Kreikka ja Italia mukaanluettuina.

Kun Rooman valtakunta jaettiin 300-luvun lopulla Itä-Roomaan ja Länsi-Roomaan, alkoi Italian latinankielinen kristikunta kehittyä omin päin. Vaikka Länsi-Rooma noin sadan vuoden kuluttua valtiona kukistui, sai Rooman piispa organisoitua kirkkolaitoksensa niin, että Rooman piispa, paavi sen avulla itse asiassa hallitsi läntistä Eurooppaa, Bosniaa lukuunottamatta, 15. vuosisadan uskonpuhdistuksina tunnettuihin massaliikkeisiin saakka. Muodollisesti roomalaiskatolinen kirkko erottautui kreikkalaiskatolisesta kirkosta omaksi lahkokseen vuonna 1054. Nykyisin roomalaiskatolinen kirkko on tuskin muuta kuin kristillisperäinen sekauskonto, jossa kristinuskosta lainattuja nimiä käytetään Babylonialaisen auringonpalvonnan edistämiseen.

Roomalaiskatolisen kirkon johtajaa kutsutaan paaviksi. Sana tulee sanasta "papa", (isä), paavi kun pyrkii esiintymään kaikkien uskovaisten isänä maan päällä. Paavi esiintyy myös Jeesuksen maanpäällisenä sijaisena. Siten paavi täyttää Raamatun ennustukset antikristuksesta, kreikankielinen sana antikristus kun kirjaimellisesti merkitsee kristuksen (ts. voidellun kuninkaan) sijaista. Latinan kielellä antikristus on Vicarivs Filii Dei, Jumalan pojan viransijainen. Samaa nimeä Rooman paavit käyttävät itsestään. Termin lukuarvon sanotaan olevan 666, mutta väitteen esittäjän tekstissä luki Vicarivs Fillii Dei. Kuka latinan taitoinen tarkistaisi asian?

Antikristus on Saatanan vastaveto Pyhälle Hengelle. Ennen nousuaan valtaistuimelleen taivaisiin, Jeesus ilmoitti, että hän tulee pian takaisin, niin etteivät häntä ei-uskovat näe, mutta uskovat näkevät. Viisikymmentä päivää ristiinnaulitsemisen jälkeen Pyhä Henki tuli, ja opetuslapset täyttyivät Jumalan Hengestä. Siitä lähtien me olemme aina nähneet Jeesuksen toinen toisissamme. Jeesus on läsnä henkilökohtaisesti henkensä kautta jokaisen uskovan elämässä, ja jokainen uskova voi käyttää jumalallisia valtuuksiaan Jeesuksen nimessä, mutta mitään sijaista Jeesuksella ei ole.

Tekojen osalta roomalaiskatolinen kirkko ei paljon eroa kreikkalaiskatolisesta kirkosta. Koko olemassaolonsa ajan paavin johtama laitos on harjoittanut kerettiläisvainoina tunnettuja uskovien vainoja, juutalaisten vainoamista, pakkokäännyttämistä ja kansojen hävittämistä. Roomalaiskatolisen kirkon kristinuskolle vieras henki ilmeni keskiajalla myös niin sanottuina ristiretkinä kristikunnan syntysijoille. Ristiretkiä on harjoitettu myös uskovia vastaan. Ristiretket olivat myös keino, jolla Euroopan vapaat kansat saatettiin pakkokasteelle.

Suomeen roomalaiskatoliset sotajoukot toivat pakkokastettujen kirkkolaitoksen 1100-luvulla. 1200-luvulla tuhottiin Konstantinopoli. 1600-luvulla laitos menetti uskonpuhdistusliikkeiden vaikutuksesta osan pohjoisia vaikutusalueitaan, mutta levittäytyi samoihin aikoihin muuttoliikkeiden ja veristen käännytyssotien ansiosta Etelä- ja Keski-Amerikkaan. Roomalaiskatolisen kirkon muutamat munkkikunnat ovat harjoittaneet myös rauhallista lähetystyötä eri maissa, mutta ilman sanottavaa menestystä. Paremmin kirkko on onnistunut vasta uskossaan vielä vakiintumattomien viettelijänä. Ihmeteltävän helposti alistuivat esimerkiksi Vähän Aasian lähettien käännyttämät gootit Rooman kirkon valtaan. Wulfila oli kääntänyt Raamatunkin heidän kielelleen, mutta Rooma sai heidät käyttämään latinaa uskonnollisissa toimituksissaan.

Siinä, että ihmiset tappavat toisiaan ei ole mitään ihmeteltävää. Niin on tehty Kainin ja Aabelin ajoista asti. Roomalaiskatolisen kirkon tapauksessa vain on erikoisen murheellista se, että tappaminen on tehty Jumalan nimeen sekä se, että tappamisen kohteena on ensisijaisesti ollut Jumalan kansa. Armelias Jumala saattaisi antaa silti kaiken tämänkin anteeksi, mutta kuka on koskaan kuullut roomalaiskatolisen kirkon nöyrtyneen ja pyytäneen anteeksi? Laitos ei voi katua; yksilölle jää ainoaksi mahdollisuudeksi erota vieraasta järjestöstä. Muutoin hän tulee osalliseksi laitoksen synneistä, sillä Jumalan edessä juridista vastuuta kantavat yksityiset henkilöt, eivät heidän aineettomat järjestönsä.

##

Ignatius Syyrialaisen harhaoppi omaksuttiin Roomassa noin vuonna 140, jonka jälkeen Roomassa, kuten muissakin saman harhaopin omaksuneissa kristillisissä yhteisöissä oli vain yksi piispa. Latinankielisissä maissa näitä piispoja kutsuttiin nimellä "papa", isä. Tästä sanasta kehittyi termi "paavi", mutta toisella vuosisadalla sanaa käytettiin minkä tahansa kaupungin monarkkisen järjestelmän piispasta. Osana monarkkisen järjestelmän piispan titteliin kuuluu sen kaupungin nimi, jonka seurakunnan tai kirkon valvojaksi (piispa>episkopos: päällekatsoja, valvoja) hän itseään nimittää.

Raamattu käyttää sanaa piispa aivan toisessa merkityksessä. Raamatussa piispalla tarkoitetaan henkilöä, joka on toisen henkilön hengellinen isä ja siten myös päällekatsoja ja valvoja. Sanan piispa raamatullisessa käytössä ei paikkakunnalla ole merkitystä, eikä oikea piispa koskaan kaitse paikkakuntaa vaan tiettyjä henkilöitä. Paikkakuntaa ei edes voi ilmoittaa, sillä kahden luonnollisen henkilön suhde ei muutu, vaikka heidän asuinpaikkakuntansa muuttuisi.

Ignatiuksen harhaopin perustukselle syntyi kirkko. Niistä piispoista, jotka olivat tulleet tunnetuiksi ennen kirkon syntyä, kirkossa käytetään piispa-nimitystä ikäänkuin kyseiset piispat olisivat olleet monarkkisen järjestelmän yksinvaltaisia piispoja kaupunkinsa seurakunnan yli. Mutta koska todellisia piispoja samassa kaupungissa oli normaalitapauksessa paljon, on kirkko joutunut opettamaan näistä, että historian tuntemat piispat esimerkiksi Jerusalemin kaupungissa hallitsivat seurakuntaa toinen toistensa jälkeen. Tämän selityksen mukaan yksin Jerusalemissa 35 miestä ehti hallita uskovien joukkoa muutaman vuosikymmenen sisällä. Kirkollinen selitys lienee tarkoitettu vain niille, joilta puuttuu suhteellisuuden taju ja mahdollisesti muutakin.

Rooman piispa Viktor (189-198) tuli huomatuksi kristinuskon syntysijoilla, kun hän ilmoitti julistavansa kirkonkiroukseen kaikki, jotka eivät ryhdy viettämään pääsiäistä hänen kanssaan samaan aikaan. Suurin osa kristikuntaa vietti siihen aikaan pääsiäistä juutalaisen kanssa samanaikaisesti. Viktor väitti, että mikäli häntä ei totella, hän tuo kirousta maailmaan. Kirkko taipui kiroilijan tahtoon, mutta siitä huolimatta kirousta kirkko on tuonut, ja paljon. Asia olikin aivan toisinpäin.

Jeesus sääti muistoateriansa itse. Hän ei määrännyt muistoaterian vietolle mitään erityistä päivää, vaan sanoi: "tehkää se minun muistokseni", kts. Luuk 22:19. Jeesuksen käskyn Paavali välittää Korinttolaisille seuraavassa muodossa:

Uskovilla on oikeus viettää muistoateriaa vaikka joka päivä, sillä ohje kuuluu: "Niin usein kuin te juotte …" Viktorin hyökkäys oli hyökkäys uskovien vapautta vastaan, tarkoituksella alistaa uskovat hänen käskyvaltansa alle. Ehtoollisen vietto on kristikunnan tärkein näkyvä toimenpide, joten hyökkäyksen voi hyvin ymmärtää. Jeesuksen opetuksessa ei ole ainuttakaan kohtaa, johon vihollisen koneisto voisi puuttua. Hyökkäyksen kohteeksi kelpaavien seikkojen puutteessa Saatana yrittää määräillä sitä, kenen kanssa ja milloin minä aterioitsen ja kenelle minä maljani nostan.

Viktorin sikamainen esiintyminen antaa väärän kuvan roomalaisten uskovien luonteenlaadusta. Kaikki eivät suinkaan olleet öykkäreitä. Ne, jotka olivat noudattaneet Jeesuksen kehoitusta mielenmuutoksesta, pyrkineet nöyryyteen ja sävyisyyteen, eivät voineet yhtyä päällikkönsä puheisiin. Mutta järjestelmä, monarkkinen piispuus, nosti pyrkyrit pintaan. Siinä pelissä pärjäsivät vain kovanaamaisimmat konnat. Tavallisen uskovan ongelmat olivat aivan muualla: mitä tehdä, kun yhteisön luonne muuttuu väärään suuntaan.

Nikean kirkolliskokous v. 325 määritteli luopumuksen senhetkisen asteen. Rooman valtionkirkon johtoon tuli neljä kaupunginpiispaa: Konstantinopolin, Rooman, Syyrian Aleksandrian ja Egyptin Aleksandrian piispat tasavertaisina sekä kunniajäsenenä Jerusalemin piispa. Vuonna 343 Rooman monarkkisen järjestelmän piispa keräsi läntisten kirkkojen piispat Sardiiseen tunnustamaan Rooman ylivallan. Kokousta voidaan pitää kapinaksi Nikean päätöstä vastaan.

Kun Ariminumissa, nyk. Rimini, Italiassa pidetty kirkolliskokous vuonna 359 oli päätynyt kannattamaan Nikeassa tuomittua areiolaista dogmatiikkaa, selvittiin pulmasta siten, että Roomassa oli kaksi monarkkisen järjestelmän piispaa, Liberius (352-366) ja Felix II (355-365).

Rooman piispa Damascus I (366-384) väitti, että apostoli Pietari olisi ollut Rooman ensimmäinen piispa. Raamattu puhuu toista. Roomalaiskirjeen lopussa Paavali luettelee nimeltä suuren joukon Rooman uskovia, joille hän lähettää terveisiä. Joistakin mainitsemistaan uskovista Paavali käyttää jopa nimeä apostoli, mutta Pietarin nimeä ei tästä luettelosta löydy. Apostolien tekojen lopussa Paavali, ei suinkaan Pietari, tulee Roomaan.

Paavali oli pakanain, ja siis myös Rooman ei-juutalaisten apostoli. Raamatussa ei ole vähäisintäkään viitettä siitä, että Pietari olisi joskus edes käynyt Roomassa. Pietari oli juutalaisten apostoli, ei roomalaisten. Sellaista oppia, jonka mukaan kaupungeilla olisi yleensäkin ollut piispa apostolisena aikana, Raamattu ei tunne. Rooman piispa Damasuksen väite on varmaan tarkoitettu sille suurelle yleisölle, joka väkipakolla ajettiin kirkkoon keisarillisella käskyllä vuonna 380 sillä tarkoituksella, ettei se koskaan pääsisikään jyvälle siitä, missä kristinuskosta on kyse.

Vuosisadan lopulla kirkon tosiasiallinen johto oli siirtynyt Milanoon. Kaupungin piispaksi oli valittiin Pohjois-Italian kuvernööri, kristilliselle uskolle täysin vieras mies. Mutta kun hänet oli valittu, hän joutui ottamaan kasteen, ja kahdeksan päivän päästä hän olikin jo piispa Ambrosius (374-395). Hänen johdollaan luotiin suurta eurooppalaista politiikkaa. Juoksupoikana Ambrosiuksella oli Rooman keisari Teodosius I "Suuri" (379-395). Ambrosius oli mahtava demagogi, joka hulvakkaasti sekoitti yhteen Vanhaa testamenttia ja uusplatonilaista filosofiaa. Hänen paulaansa tarttui Augustinus niminen uskova mies, joka uskosta luovuttuaan yhä edelleen kehitteli Ambrosiuksen houreita.

Ambrosiuksen, Teodosius I ja Augustinuksen yhteisin ponnistuksin Euroopassa aloitettiin keskiaikainen pimeys. Konstantinopolin kirkolliskokous pidettiin 381 ja sen hyväksymä dogmatiikka, nikealaispakko vahvistettiin lailla 28.02.380. Ambrosius pakotti keisarin aloittamaan juutalaisvainot. Tätä pykälää vastaan Teodosius yritti ensin vähän rimpuilla, koska Rooman lain mukaan synagogien polttaminen oli laitonta. Mutta Ambrosius näytti keisarille, kuka on kuka Roomassa. Teodosius joutui täysin Ambrosiuksen talutusnuoraan, josta Ambrosius kiitteli Teodosiusta Teodosiuksen hautajaispuheessa, samalla kun hän saneli kirkon ja valtion suhteiden pelisäännöt tuleviksi vuosituhanneksi - aina siihen asti, kunnes Herra suvaitsee tehdä siitä lopun.

Ambrosiuksen oppi meni hyvin kaupaksi. Rooman piispa Siricius (385-398) vaati jo avoimesti päästä hallitsemaan kaikkea kristikuntaa. Vahvempaa ideologista tukea kirkkoruhtinaat saivat Augustinukselta, joka julisti koko maailman käsittävän kirkollisen keisarikunnan oppia kirjassa De civitate Dei. Tämän opin mukaan yhden henkilön on hallittava koko kirkkoa. Kun Länsi-Rooman keisarikunta oli juuri häviämässä maailman kartalta, oli Rooman piispa enemmän kuin halukas ottamaan kansat hallintaansa.

Rooman monarkkisen järjestelmän piispa Leo I (440-461) ilmoitti saaneensa jumalalliset valtuudet olla kaikkien piispojen päällikkö. Vuonna 445 Länsi-Rooman keisari Valentinianus III (425-455) tunnusti tämän vallan. Leo I ilmoitti, että se, joka vastustaa hänen valtaansa, joutuu helvettiin. Koska Leo ei ollut aivan varma asiastaan, hän päätti ainakin tapattaa keisarilla ne, jotka uskalsivat epäillä hänen valtaansa. Konsti oli ovela: helvetti tehtiin maan päälle, joten näin nähtynä Leon teologia toteutui. Ja muutenkin kirkko aloitti uskovien järjestelmällisen murhauttamisen Rooman monarkkisen järjestelmän piispan Leo I määräyksestä. Määräys perustui kirkon suurimman opettajan Augustinuksen muutama vuosikymmen aikaisemmin julkaisemaan väärään oppiin.

Perusteluiksi vallankaappausyritykselleen Rooman piispa esittää omatekoisen tulkinnan evankeliumien tekstien siitä kohdasta, jossa Jeesus tiedustelee, mikä ja kuka Jeesus ihmisten ja opetuslasten mielestä on. Kansalla on omat mielipiteensä, mutta Pietari sanoo Jeesuksen olevan "Messias, elävän Jumalan poika". Tunnustuksen kuultuaan Jeesus sanoo:

Kysymys on tunnustuksesta, jonka perusteella ihminen liittyy seurakuntaan. Tunnustavaa kristittyä ei kukaan voita. Rooman kaupungista Jeesus ei puhu sanaakaan. Ettei harhaopin perustelu jäisi aivan torsoksi, selittäjä selittää asian korjautuvan sillä, että Pietari oli joskus Rooman piispa. Siitä tosin ei ole mitään näyttöä, mutta selittäjälle itselleen se näytti riittävän.

Sellaista virkaa, kuin jonkun kaupungin piispa, ei kristikunnassa tunnettu ennen Ignatius Antiokialaista. Noin vuonna 90 kirjoitetussa Ilmestyskirjassa ei puhuta mitään Rooman piispan avaimista, vaan Daavidin avaimista. Sana on kirjoitettu Filadelfian seurakunnalle, eikä Roomalle:

Rooman piispan rajaton vallanhimo puistatti jopa muita vallanahneita piispoja. Efeson kirkolliskokous v. 449 erotti Rooman piispan katolisesta kirkosta. Seuraavan vuonna Rooman keisari kuoli, ja uusi keisari kutsui koolle kirkolliskokouksen Kalkedoniin. Dogmit arvioitiin taas kerran uudestaan.

Kalkedonin (nyk. Istanbulin esikaupunki Kadiköy, Turkissa) kirkolliskokouksessa v. 451 Rooman monarkkisen järjestelmän piispan valtapyrkimyksiä ei hyväksytty. Rooman valtionkirkon johtoon jäivät Konstantinopolin piispa ja Rooman piispa tasa-arvoisina. Egyptin Aleksandrian, Jerusalemin ja Syyrian Antiokian patriarkat joutuivat kuitenkin huomaamaan, että he olivat roomalaisten alistamia kansoja. Kalkedonin kirkolliskokous julisti egyptiläiset ja syyrialaiset vääräuskoisiksi kerettiläisiksi, kun he vielä pyrkivät esittämään omia mielipiteitään.

Kalkedonin kirkolliskokouksen aikoina ajatuksen ja ajatuksen ilmaisun vapautta kirkossa ei ollut vielä täysin pystytty estämään. Kirkko oli joutunut erottamaan Eutykus-nimisen luostarin esimiehen, joka oli ryhtynyt miettimään Kristuksen hengellisen luonnon ja sielun keskinäistä suhdetta. Eutykus oli ymmärtänyt asian niin, että Jeesuksella oli Jumalan henki ja ihmisluonto, kuitenkin siten, että Jumalan henki oli valtaapitävä siten, että ihmisluonto ei päässyt toteuttamaan omia, tavallisesti pahoja aikeitaan. Asian ei olisi pitänyt herättää mitään keskustelua, sillä juuri tämän asian parissa jokainen uskova joutuu taistelemaan, pyrkiessään siihen, että hän uskon kautta valitsee Pyhän Hengen johdon ja torjuu lihallisen psyykensä valtapyrkimykset. Munkkimestarin käsitykset tuomittiin juhlallisesti harhaoppina siksi, että Rooman patriarkka oli esittänyt asiasta oman traktaattinsa. Ylemmän kirkollisen toimihenkilön selostus asiasta katsottiin oikeaksi samalla kun munkin katsottiin esittäneen harhaoppia. Eutykuksen ja häntä kannattaneen Egyptin Aleksandrian patriarkka Dioskuroksen kukistamisella haluttiin näyttää kaikille, että mielipiteiden esittämistä kirkossa ei suvaita, ajattelu on tuomittavaa, eikä seurakuntalaisten sallita keskustella hengellisistä asioista keskenään. Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksillä Eurooppa ja osa Aasiaa ajettiin henkiseen pimeyteen.

Rooma oli vuonna 476 tullut goottilaisen kuningaskunnan pääkaupungiksi. Kaupunkia miehittivät milloin germaanit, milloin gootit. Kansainvaellus oli täydessä käynnissä. Arojen kuivuminen Keski-Aasiassa oli ajanut liikkeelle hunnit, ja heitä pakenevat goottilaiset heimot työntyivät Rooman rajojen yli sekä idässä että pohjoisessa. Lännessä Rooman alueelle oli muuttanut germaanisia heimoja. Suurin osa maahan tunkeutuneista heimoista oli nimellisesti areiolaisia kristittyjä, joita Rooman kirkko pyrki käännyttämään kannattajikseen. Konstantinopolin patriarkka Ioannis (582-595) käytti tilannetta hyväkseen ja Bysantin keisarin tukemana julisti olevansa koko maailman piispa. Rooman piispa Pelagius II ( 579-590) pystyi vain esittämään julkisen vastalauseen.

Rooman kirkko oli pystynyt käyttämään maan sekasortoa hyväkseen ja rikastunut toisten köyhtyessä. Kansa käytti rikkaasta piispasta latinankielistä sanaa isä, "papa". Suomen kieleen sana on välittynyt muodossa paavi. Ensimmäisenä paavina piedetään oli Gregorius I (590-604). Hän ei pystynyt vastustamaan Konstantinopolia julkisesti, vaan joutui tekemään kovasti työtä valtansa lujittamiseksi. Siihen hänellä olikin hyvät edellytykset, sillä ennen kaupunkipiispaksi tuloaan Gregorius I oli toiminut Rooman kaupunginjohtajana sekä Rooman piispa Pelagius II:n lähettiläänä Konstantinopolissa. Taitava poliitikko saavuttikin helposti vahvan aseman Italiaan, Espanjaan ja Galliaan (nyk. Ranska) siirtyneiden paimentolaisten perustamien kuningaskuntien keskuudessa. Espanjaan siirtyneiden länsigoottien kuningas Rekard luopui areiolaisesta opintunnustuksesta paavin hyväksi vuonna 586. Samoin tekivät Italian langobardit ja Ranskan burgundit. Paavi Gregorius I halusi tuoda lisänsä myös kirkon oppeihin. Hänen keksintöään on katolisen kirkon messu-uhrioppi.

Syyrialaisten ja egyptiläisten sorsiminen Efeson ja Kalkedonin kirkolliskokouksissa kostautui poliittisella rintamalla. Persialaisten ja Bysantin kreikkalaisten välisessä sodassa 600-luvun alussa Bysantin alaiset monofysiittiset kirkkokunnat asettuivat persialaisten puolelle. Bysantin hallitsijalla Sergiuksella oli suuri tarve saada kirkkonsa sopuun keskenään, ja pyysi Paavi Honorius I:stä (625-638) välittämään kiistassa. Tämä antoikin kaikkia patriarkaatteja jotenkuten tyydyttävän välitysehdotuksen, jota seuraavat Rooman patriarkat eivät kuitenkaan hyväksyneet. Vuoden 681 kirkolliskokous julisti silloin jo kuolleen Honoriuksen kirkonkiroukseen. Mitenkähän ne mahtavat kirkonmiehet senkin selittää, että "Kristuksen sijainen", "erehtymätön" jne. julistetaan kirkonkiroukseen ja vieläpä kuoltuaan?

Paavi Martinus (649-655) kunnostautui erottamalla kirkosta Konstantinopolin patriarkan, josta suuttuneena Bysantin keisari vangitutti paavin ja toi hänet Konstantinopoliin. Kiista koski uusia uskontunnustuksen rukkauksia päivänpolitiikan tarpeita varten. Paavi vapautettiin, kun hän suostui kannattamaan Bysantin ehdottamaa opintunnustuksen sanamuotoa.

Paavi Gregorius III (731-741) aikana Italian keskiosa kuului Bysantin valtapiiriin. Gregorius III pelkäsi langobardien valloittavan Rooman ja pyysi Bysanttia estämään hankkeen. Kun Bysantti ei ryhtynyt pyydettyyn sotaan, kääntyi paavi frankkien hallitsijan Kaarle Martellin puoleen pyytäen tätä sotimaan langobardeja vastaan. Pyyntö oli Martellille vastenmielinen, olivathan langobardit taistelleen Poitiersissa yhdessä frankkien kanssa maahan tunkeutuneita muslimeja vastaan. Pyyntö raukesi, kun sekä Martell ja paavi vuonna 741 kuolivat. Bysantti ei pystynyt lähettämään joukkoja langobardeja vastaan, ja nämä valloittivat Ravennan 751 ja jatkoi valloitussotaa päämääränään Rooma. Langobardien kuningas Aistulf (749-756) ilmoitti paaville, että valta Keski-Italiassa on siirtynyt Bysantilta langobardeille. Uusi paavi Stefanus III (752-757) pyysi apua Bysantin keisarilta Konstantin V:ltä ja frankeilta.

Frankkien heimo oli nimellisesti liittynyt paavin kirkkoon jo Hlodovikin aikana 500-luvun alussa ja myöhemmät heimoruhtinaat tukivat kirkon toimintaa uskovien käännyttämiseksi kirkon tukijoiksi. Samalla kun frankkien ruhtinaat suosivat paavin kirkkoa tekivät paavista riippumattomat irlantilaiset kristityt lähetystyötä kansan keskuudessa.

Jumalan ihminen on itsenäinen. Itsenäinen ihminen on kirkolle ja kuninkaalle ongelma silloin, kun kuningas tai kirkko haluavat tehdä jotakin sopimatonta. Siksi kirkko ja kuningas yrittävät johtaa uskovaa harhaan ainakin sen verran, että uskova suostuisi välikappaleeksi heidän synteihinsä, jollei nyt kokonaan orjaksi. Kirkko yhdessä kuninkaiden kanssa pyrki organisoimaan uskovat siten, että uskovat palvelisivat Jumalan asemasta Rooman kirkkoa ja petoa. Englannissa Whittbyn synodi 664 oli antanut siunauksensa tälle uskovien myynnille. Sielukauppa vaati uudelleenorganisointeja kirkossa. Frankkien hallitsemilla alueilla sitä tekivät englantilaiset Willibrord (658-739) ja Bonifatius (680-754). Irlantilaiset lähetystyöntekijät Adalbert ja Klemens Irlantilainen pääsivät kuitenkin lähtemään maasta, kun paavi Zacharias (741-752) viivytteli, eikä Bonifatius saanut ajoissa lupaa heidän vangitsemisekseen.

Kirkon uudelleenorganisointi tarkoitti käytännössä maassa jo olevien uskovien likvidoimista. Kelttiläisten lähetystyöntekijöiden perustamien seurakuntien tilalle tulivat katoliset kirkot. Kansa menetti myös raamatun, sillä Wulfilan gootin kielelle kääntämä raamattu ei katoliselle kirkolle kelvannut ja latinaahan frankit eivät osanneet. Bonifatius osoitti niin suurta intoa kristikunnan tuhoamisessa ja ei-kristittyjen pakkokäännyttämisessä, että häntä kutsutaan vieläkin Saksan suojeluspyhimykseksi ja Saksan apostoliksi. Se, että Bonifatius osoittautui paaviakin julmemmaksi, oli oleva kauaskantoista merkitystä, eikä vähiten siksi, että frankkien Manner-Euroopan kelteiltä valloittama kotiseutu on taas tänään eurooppalaisen expansiopolitiikan keskus.

Sotapäällikkö Kaarle Martellin poika Pipin Pieni pyrki kuninkaaksi, mutta ongelmana oli Hilderik III (741-751), Merovingien sukuun kuulunut frankkien kuningas. Varsinkin elävän kuninkaan paikalle pyrkiminen on teko, josta usein seuraa ongelmia. Pipin Pienen piti siis keksiä juoni, ettei kuninkaan syrjäyttäminen kansalaisten silmissä näyttäisi kovin kunniattomalta. Ja juonimisessa ei kukaan ollut paavia etevämpi. Pipin Pieni kääntyikin paavin puoleen ja paavi Zacharias järjesti asian. Siten asia saatiin näyttämään siltä, että Pipin Pieni ei ollut vallananastaja, vaan hän sai valtansa "ylhäältä". Kirkonsaneeraaja Bonifatius voiteli Pipinin kuninkaaksi ja paavi kruunasi tempun. Kuningas Hilderik pistettiin luostarivankeuteen.

Vastapalveluksen aika tuli pian. Paavi halusi itselleen Bysantin hallinnassa olevia alueita Keski-Italiasta. Pipin III "Pieni" (741-768) toi armeijansa Italiaan ja valloitti langobardeilta Keski-Italian ja antoi sen paavin valtaan. Bysantti sai nuolla näppejään. Paavi Stefanus II (752-757). oli tullut maallisen valtakunnan kuninkaaksi. Pipin Pieni tunnusti paavin valtion vuonna 754. Pipin "Pienen" poika Kaarle "Suuri" (768-814) vahvisti asian vielä v. 774. Väärän profeetan sana oli osaksi toteutunut!

Hadrianus I (772-795) oli ensimmäinen paavi, joka keksi käyttää kirkosta erottamista poliittisena painostuskeinona. Hadrianusta ennen kirkosta oli erotettu vain ideologisia vastustajia, mutta kun nyt paavit tunsivat olevansa kunkkuja, niin he katsoivat nyt oikeudekseen erottaa ja asettaa muita kuninkaita. Keinoa kokeiltiin ensimmäisenä langobardien kuninkaaseen Desideriukseen, ja se tepsi. Tämän jälkeen Kaarle "Suuri" valloitti helposti kaikki Pohjois-Italian kaupungit ja vuonna 774 kruunautti itsensä langobardien kuninkaaksi. Valloittamansa alueet Ravennasta Roomaan Kaarle luovutti isänsä perustamalle kirkkovaltiolle.

Paavin valtion piti väärän profeetan ennustuksien mukaan olla Jumalan kaupunki ihmisten keskellä. Erikoisen mielenkiintoista onkin tutkia, miten se puoli Augustinuksen profetiasta toteutui paavin valtakunnassa.

Hadrianuksen jälkeen paaviksi tuli Leo III (795-816), joka ennen paaviksi tuloaan oli saanut pahasti korruptoituneen kirkonmiehen maineen. Kaarle "Suuri" kuulusteli paavia useaan otteeseen. Kun suuri määrä paavia vastaan esitettyjä syytteitä oli osoitettu todeksi kirkolliskokouksen edessä, ei paavia silti tuomittu. Hänet vapautettiin syytteistä, kun hän vannoi olevansa syytön.

Joulun edellä vuonna 800 Kaarle oli Roomassa paavi Leo III:n luona. Bysantin kirkko oli vielä silloin Roomaa vahvempi, sillä Bysantin kirkkoa tuki Bysantin keisari. Kaverukset olivat yhtä mieltä siitä, että Rooma tarvitsi keisarin ja Rooman kirkon tuli olla Bysantin kirkkoa vahvempi. Kun yksimielisyyteen oli päästy, hoiti paavi loput omaan tyyliinsä.

Paavi Leo III osoitti Kaarle "Suurelle" kiitollisuuttaan saamistaan lahjoituksista tyrkkäämällä pahaa-aavistamattoman Kaarlen päähän kultaisen kruunun joulumessun aikana 25.12.800 Pyhän Pietarin tuomiokirkossa, juuri kun kirkko oli täynnä kansaa. Kaiken lisäksi Kaarle sai Rooman keisarin arvonimen. Nimityksen myötä oli syntynyt uusi valtioliitto "Pyhän Rooman keisarikunta".

Kaarle "Suuri", latinaksi Carolus "Magnus", hallitsi nykyisen Saksan, Ranskan, Belgian, Sveitsin, Itävallan ja Unkarin alueilla ja auttoi paavia levittämään kirkkolaitostaan alueella asuvien kansojen keskuudessa. Kirkon levitys tapahtui tavallisena miekkalähetyksenä. Saksit vietiin pakkokasteelle noin 400 vuotta ennen läntisen Suomen suomalaisia. Kun Kaarlen joukot Espanjassa kärsivät tappion, pakkokäännytetyt tekivät kapinan. Kahdeksantoista kertaa frankkien ja saksien armeijat kohtasivat toisensa, ennen kuin saksit alkoivat uudestaan "uskoa" kirkonjumalaan. Ääretöntä raakuutta osoitettiin julkisissa joukkomurhissa; yksistään yhdessä v. 782 suoritetussa julkisessa teloituksessa tapettiin 4500 saksia. Kaarle "Suuren" miekkalähetyksellä ei kristinuskon leviämisen kanssa ei ole mitään tekemistä. Jeesuksen seuraajia Kaarle "Suuren" aikana vainottiin.

Augustinuksen ennustama kirkkovaltio oli olemassa tuhat vuotta. Vasta Napoleonin aikana Paavi menetti otteensa Euroopan kruunupäihin, ja vasta Ranskan ja Saksan välisen sodan aikana Italian kuninkaan Viktor Immanuelin onnistui v. 1870 vallata paavin valtio ilman, että paavin ulkolaiset holhokit olisivat tulleet apuun. Se paavin valtio (ns. Vatikaanivaltio), joka nykyisin on olemassa, on uudempaa perua. Se syntyi, kun italialainen fasistijohtaja Benito Mussolini v. 1929 lahjoitti paaville Roomasta noin 40 hehtaarin maapalan, jonka hinnan fasismin uhrit joutuivat pian maksamaan verellään. Nykyisin useimmat maailman valtiot katsovat oikeaksi pitää yllä diplomaattisuhteita Benito Mussolinin avulla perustettuun Vatikaanivaltioon.

Paavin antamaa Rooman keisarin arvonimeä Kaarle "Suuri" ei käyttänyt. Hän käytti itsestään titteliä "Frankkien ja langobardien kuningas". Roomalaisuus oli hänelle vierasta; frankit, kirkko ja sota olivat hänen jumaliaan. Talvisin, kun keisarilla oli enemmän aikaa, hänelle luettiin ääneen Augustinuksen kirjaa "De civitate Dei". Neuvonantajanaan Kaarle piti englantilaista Alkuinia (735-804).

Koska kirkon virkamiehillä ei ollut sitä hengellistä valtaa, joka todellisilla Jeesuksen seuraajilla on, Kaarle täytti asettamiensa piispojen vallanpuutteen antamallaan maallisella vallalla. Maallinen valta oli Kaarlen aikana lähinnä maaomaisuuden suuruudesta riippuva, sen takia Kaarle antoi asettamilleen piispoille runsaasti valtaamaansa maata. Vapaille kansalaisille piispojen saamat lahjoitukset merkitsivät orjuutta. Kansalle ei ollut suurta merkitystä sillä, orjuuttiko heitä kirkko vai valtio, heille orjuus merkitsi taakkaa ja riistoa. Kaiken lisäksi herrat vaativat parempaa materiaalista elintasoa, kuin mitä kansa oli itselleen suonut. Virkakoneistoa elättävä kansa joutui tekemään moninkertaisen työn, sen vapaa-aika väheni ja henkinen taso laski.

Kirkonmiesten sakseja vastaan harjoittama miekkalähetys ei jäänyt vastausta vaille. Monet saksit olivat paenneet tanskalaisten ja muiden normannien keskuuteen. He olivat nähneet omin silmin kirkonmiesten raakuuden. Normannit kokosivat voimansa, ja suuntasivat veneensä kohti niitä maita, mistä raakalaiset olivat hyökänneet. Tanskan normannit valloittivat Englannin ja norjalaiset maakunnan Ranskassa, niin että maakuntaa nyt kutsutaan Normandiaksi. Normannien valtaan joutui myös Italian niemimaan eteläinen osa. Erikoisesti normannit pyrkivät hävittämään kirkkoja, pappeja ja munkkeja, koska kirkko, papit ja munkit olivat pahuuden pesäkkeitä ja kiihottivat kansoja raakuuksiin.

Ensimmäinen valtionpäämieheksi kruunattu paavi oli Nikolaus I (858-867). Paaviksi tämä roomalainen aristokraatti oli kuitenkin päässyt aivan maallisen kuningas Ludvig II tuella. Nikolaus-paavi todisteli maailmalle, että paavin valta on oikein taivaallista alkuperää. Paavin vallan tueksi esitettiin väärennettyjä asiakirjoja, joiden avulla todisteltiin keisari Konstantinuksen luovuttaneen Rooman ja Italian paaville silloin, kun Konstantinus valitsi Konstantinopolin pääkaupungiksi entisen Rooman sijaan. Valheen siitä, että paavi olisi kristikunnan pää, paavi tunki Jeesuksen suuhun. Asiakirjat laadittiin kuolleen espanjalaisen kirkonmiehen nimiin siten, että mukaan tuli osaksi kirkonmiehen autenttista kirjeenvaihtoa, väärennöksillä sopivasti täydennettyinä. Vaikka nämä Pseudo-Isidorin nimellä tunnetut asiakirjat on jo 1500-luvulla osoitettu väärennetyiksi, ei niiden varaan rakennetusta vääryydestä ole luovuttu.

Espanjassa vuonna 589 pidetty kirkonmiesten kokous oli muuttanut Nikean kokouksessa vuonna 325 hyväksyttyä dogmijulistusta siten, että Pyhä Henki lähtee Jumala-Isästä ja Jumala-Pojasta (lat.: filioque). Nikean dogmien mukaan Pyhä Henki lähtee yksin Jumala-Isästä. Paavi Nikolaus I julistautui espanjalaisen keksinnön kannattajaksi, mikä lisäsi muiden patriarkaattien ihmetystä roomalaisten aikeista. Ehkä tästä johtuu se kuuluisa lauselma "hulluja nuo roomalaiset". Joka tapauksessa kirkonmiesten dogmit ovat huuhaata, sillä yhtä painokkaasti voidaan puolustaa sellaistakin oppia, että Jeesus lähtee Pyhästä Hengestä, siis päinvastoin kuin mitä kirkonmiehet opettavat. Muistattehan, mitä enkeli sanoi Jeesuksen äidille: "Pyhä Henki tulee sinun päällesi ja …", kts. Luuk 1:35 ja Matt 1:18-20. Raamatun mukaiset perustelut voidaan haluttaessa löytää siis myös sille ajatukselle, että Pyhä Henki on Jeesuksen Isä.

Konstantinopolissa Nikolaus I:n puheet Rooman paavinistuimen taivaallisesta alkuperästä herättivät inhoa. Kun Bysantissa roomalaisen kirkon puheet torjuttiin loukkauksena Jumalaa ja kristikuntaa kohtaan, julisti Nikolaus I Konstantinopolin patriarkan Fotiuksen (820-891, virassa 858-867 ja 877-886; haku: Photius) pannaan ja erotetuksi kirkosta vuonna 863. Myös roomalainen kirkolliskokous ilmoitti erottaneensa Fotiuksen Bysantin patriarkan virasta. Fotius vastasi roomalaisten tekoon samalla mitalla - Fotiuksen tahdosta Konstantinopolin kirkolliskokous 867 erotti paavi Nikolaus I:n kirkosta. Kirkot eivät silti muodollisesti eronneet, se tapahtui vasta 1054. Konstantinopolin kirkolliskokous v. 869 jäi kuitenkin viimeiseksi yhteiseksi kirkolliskokoukseksi, eikä syyttä. Paavi Nikolaus I, samoin kuin hänen seuraajansakin, harjoittivat paheita siinä missä muutkin. Korruptio, murhat ja tuottoisien kirkollisten virkojen myynti rahasta tulivat kirkossa tavaksi.

Hadrianus II (867-872) toi paavin palatsiin myös vaimonsa ja tyttärensä. Se oli oikein se. Hadrianus II oli se paavi, jonka luona Kyrillos ja Methodius kävivät apua pyytämässä katolisten vainoja vastaan. Tällä reissulla Kyrillos kuoli olosuhteissa, joista historiankirjat vaikenevat.

Johannes VIII (872-882) laajensi Kirkkovaltiotaan sodalla. Myrkytettiin ja kuoli.

Stefanus VI (885-891) kielsi slaavinkieliset jumalanpalvelukset Moravian kirkoissa. Stefanus VI ei tykännyt Konstantinopolin patriarkka Fotiuksesta, ja sai Bysantin keisari Leo VI erottamaan patriarkkansa. Seuraava Bysantin keisari kuitenkin palautti Fotiuksen virkapaikalleen.

Formosus (891-896) sai hallittavakseen kirkon, jota hän ajatteli sotilaiden avulla panna vähän järjestykseen. Se olikin ongelma, sillä katolisten tukipylväs, frankkien valtakunta, oli v. 843 jaettu Länsi-Frankeniin ja saksalaiseen Itä-Frankeniin. Kun frankkien keskusvaltaa ei enää ollut, kääntyi paavi nyt saksalaisten puoleen. Kuningas Arnulf joukkoineen valtasi Rooman paavin pyynnöstä ja kruunattiin keisariksi. Kun tämä oli tehty, temppuiluun tympääntyneet roomalaiset erottivat Formosuksen paavin pallilta.

Bonifatius VI (896) oli kansan valitsema paavi. Valittiin huhtikuussa, mutta kuoli parin viikon päästä. Murhaajaksi epäillään seuraavaa paavia.

Stefanus VII (896-897) järjesti suuren ilveilyn paavi Formosuksen ruumiilla. Yhdeksän kuukautta vanha ruumis puettiin paavin vaatteisiin ja tuotiin piispainkokoukseen tuomittavaksi. Sitten ruumista vedettiin pitkin Rooman katuja. Muutaman kuukauden kuluttua ilveilystä Stefanus VI erotettiin virasta, vangittiin ja kuristettiin kuoliaaksi.

Romanus oli paavina vuonna 897 elokuusta marraskuuhun. Syrjäytettiin.

Theodorus II oli paavina 20 päivää vuonna 897, kunnes murhattiin joulukuussa.

Johannes IX (898-900) vihittiin paaviksi kilpailijansa Sergius III rinnalle, mutta pääsi tästä hetkeksi eroon erottamalla Sergiuksen kirkosta. Julisti Stefanus VI järjestämän "haaskasynodin" päätökset mitättömiksi.

Paavi Benedictus IV (900-903) toimista ei tiedetä paljon muuta, kuin että hän erotti Flandersin kreivin kirkosta.

Leo V oli paavina heinäkuusta syyskuuhun v. 903, mutta sitten tulikin jo kilpailija, joka pani Leon kävelemään. Luultavasti murhattiin kuristamalla vankilassa.

Kristoforus (903-904) oli se mies, joka syrjäytti Leo V:n, mutta hän koki saman kohtalon jo tammikuussa 904. Kerrotaan, että ex-paavi joutui munkiksi; toisen tarinan mukaan hänet kuristettiin kuoliaaksi vankilassa.

Paavi Sergius III (904-911) aloitti pornokratiaksi nimitetyn hallituskauden (904-963). Hänen rakastajattarensa nimi oli Marusia. Paavien aviottomat pojat ottivat Marusian äidin Theodoran avulla haltuunsa kirkon tärkeimpiä virkoja. Marusian äiti Theodora toi Ravennasta oman rakastajansa ja teki hänestä paavin. Tytär ei äidin rakastajasta (paavi Johannes X, 914-928) tykännyt, ja tukehdutti hänet. Tapetun paavin sijalle Marusia toi uusia tarpeen mukaan: Leo VI (928), Stefanus VII (929-931) ja oman poikansa Johannes XI (931-936). Marusian toinen poika asetti virkaan seuraavat 4 paavia: Leo VII (936-939), Stefanus VIII (939-942), Marinus III (942-946) ja Agapetus (946-955).

Johannes XII (955-963) oli Marusian pojanpoika. Isä oli Italian kuningas Alberic II. Pojalla oli paaviksi tullessaan ikää 18 vuotta. Harrastukset: Paavi Johannes XII oli erityisesti mieltynyt neitojen ja leskien raiskaamiseen. Asuinkumppanina paavilla oli oman isänsä rakastajatar.

Sivustatukea pornokratia sai saksalaisten kuninkaalta Otto I "Suurelta", (936-973) joka v. 962 otti vastaan keisarin arvonimen paavi Johannes XII kädestä. Pornokratian avulla synnytetty epäpyhä sikiö sai nimen Pyhä Saksalais-Roomalainen keisarikunta, joka pysyi pystyssä aina siihen asti, kunnes Ranskan vallankumouksen hedelmä, keisari Napoleon (1769-1821, vallassa 1799-1804-1815), sen vuonna 1806 lakkautti.

Otto I "Suuren" ja paavinvallan välit eivät suinkaan olleet ongelmattomat. Kolmantena osapuolena oli kansa, mutta se oli orjuutettu. Kirkko ja Keisarikunta taistelivat siitä, kuka orjuutettua kansaa pääsi rahastamaan. Kiistaa nimitetään historiankirjoissa investituurariidaksi. Muodollisesti kyse oli taistelu vallasta nimittää kirkkoruhtinaita ja läänitysruhtinaita. Paavin valtapyrkimyksiä puolustamaan syntyi kirkollinen Clunyn liike. Kirkolliset eivät tyytyneet piispan- ym. kirkollisten virkojen kautta saatuun valtaan, vaan pyrkivät kansojen totaaliseen orjuuttamiseen. Suurten maaomaisuuksien haltijana kirkolla oli suuri määräysvalta ilman lääninherrojen valintaoikeuttakin. Kiista kesti vuosisatoja ja aiheutti paljon verenvuodatusta.

Otto I erotti Johannes XII:n virasta petoksen takia. Tilalle paaviksi valittiin paavin kansliapäällikkö Leo VIII (963-965). Herrahissi toimi nopeasti. Kolmessa päivässä maallikosta tehtiin paavi. Se ei pitkän linjan pappeja miellyttänyt, ja Leo julistettiin vihkimyksensä menettäneeksi. Erotettu paavi palasi virkaansa, mutta ei pitkäksi aikaa. Paavi Johannes XII:n tappoi hänen rakastajattarensa aviomies tilanteessa, joka häveliäisyyssyistä on kohtuullista jättää aivan tarkkaan kertomatta. Kuollessaan Johannes XII oli 24 vuoden ikäinen.

Bonifatius VII (984-985) saavutti paavin viran tappamalla edeltäjänsä Johannes XIV (983-984). Hän oli kuitenkin suosittu, sillä hän jakoi auliisti varastamiaan rahoja niille, joiden sieluja hän halusi voidella. Kritiikkiäkin esiintyi; Orleansin piispa totesi aikansa paaveista, että nämä ovat "antikristuksia, jotka istuvat Jumalan temppelissä".

Paavi Sylvester II (999-1003) oli opiskellut Espanjassa muslimien luona, joten hän oli eurooppalaisittain katsoen sivistynyt mies. Arabeilta paavi oli oppinut tuntemaan arabialaiset numerot, joiden käyttö nyt levisi myös kirkolliseen Eurooppaan.

Benedictus VIII (1012-1024) sai paavin viran simoniaksi kutsutun lahjonnan avulla. Ostamalla sai paavin viran myös Johannes XIX (1024-1033). Hänen saavutuksiinsa kuuluu nousu kirkollisen hierarkian portaissa paaviuteen saakka yhden päivän aikana. Entinen ennätys ylittyi siis jopa kahdella päivällä. Sekä Benedictus VIII että Johannes XIX kuuluivat Tusculanien ruhtinassukuun.

Simonia oli vain yksi kirkon monista rahastuskeinoista. Sana "simonia" juontaa juurensa Apostolien tekojen kertomuksesta, jonka mukaan Simon-niminen noita halusi apostolien tavoin päästä jakamaan Pyhää Henkeä ja tarjosi apostoleille rahaa, mikäli he suostuisivat antamaan hänelle moiset valtuudet. Kts. Apt 8:18. Kirkko hyväksyi tässäkin sen, mitä apostolit eivät hyväksyneet. Se, mistä kirkko ja sen myötäilijät perusteettomasti syyttävät ensimmäisen vuosisadan gnostilaisiksi nimittämiään uskovia, tuli kirkon jokapäiväiseksi käytännöksi.

Simonia oli kirkolle elinehto. Kun kirkolliset virat myytiin rahasta, eivät kunnon ihmiset niitä ostaneet. Niin taattiin se, että kirkollisiin virkoihin tuli vain roistoja.

Benedictus IX (1032-1044, 1045, 1047-1048) nimitettiin paaviksi 12-vuotiaana. Kuului kuuluisaan Tusculanien sukuun. Hänen isänsä Alberic oli Tusculumin kreivi. Kenenkään rankaisematta Benedictus IX sai suorittaa murhia ja ryöstöjä keskellä kirkasta päivää. Häneltä eivät olleet turvassa edes kirkkoon tulleet naiset, jos hänellä sattui olemaan tarve. Roomalaiset ajoivat paavin pois kaupungista; tosin jotkut väittävät, että paavi myi virkansa itse, ja otti sen sitten itse takaisin. Joka tapauksessa, Benedictus IX oli sitkeää laatua ja tuli takaisin kaksi kertaa. Kolmannella kerralla ei tullut.

Kun Benedictuksesta päästiin ensimmäisen kerran eroon, paaviksi valittiin Sylvester III (1045). Sylvester III ehti olla paavina hetken aikaa tammi-helmikuussa, mutta sitten tulivat Benedictuksen tukijoukot ja ajoivat nyt Sylvesterin kaupungista. Benedictus IX sai valtansa takaisin, mutta myi viran Gregorius VI:lle (1045-1046).

Saksalaisen itäfrankkien heimon kuningas Heinrich III (1017-1050) tuli käymään Roomassa vuonna 1046, ja löysi kaupungista kolme kilpailevaa paavia: Benedictus IX:n, Sylvester III:n ja Gregorius VI:n, jotka messusivat kukin omissa kirkoissaan, ja olivat kaikki olevinaan oikeita paaveja. Heinrich ei tykännyt touhusta ollenkaan ja erotti koko porukan. Erotetuista Gregorius VI oli saksalainen, ja hän pääsi palaamaan Saksaan keisarin matkassa. Matkaseurueeseen kuului myös Hildebrand, Gregorius VI:n apulainen.

Kolmen erotetun paavin tilalle keisari nimitti yhden, saksalaisen Suidgerin, joka oli tullut Roomaan keisarin mukana. Suidger otti nimen Klemens II (1046-1047) ja kruunasi Heinrichin Pyhän Rooman keisarikunnan keisariksi. Kun Klemens II vajaan vuoden kuluttua kuoli myrkytykseen, arveltiin Benedictuksen tukijoukkojen olleen teon takana. Benedictus IX tuli esiin kätköistään, ja istui taas paavin pallille. Keisari Heinrich III puuttui taas peliin ja paaviksi tuli nyt Damasus II (1048, heinäkuusta elokuuhun). Damasus ehti olla virassa vajaan kuukauden, kun hän kuoli malariaan. Benedictus IX ei enää uskaltanut tulla takaisin Roomaan. Hän kuoli 1055.

Leo IX (1049-1054) joutui napit vastakkain Konstantinopolin patriarkan kanssa kiistassa, joka koski hallitusvaltaa Sisilian niemimaalla. Kaikki vanhat syytökset kaivettiin esiin, ja tuloksena oli Bysantin oikeaoppisten katolilaisten ja Rooman oikeaoppisten katolilaisten ero, ja enemminkin. Osapuolet oikein kirosivat toisensa, ja juhlallisesti sitäpaitsi. Leon asialle lähettämä Horarius kirjoitti erokirjeen ja toimitti sen kirkon alttarille Konstantinopolissa, mutta sitä autuutta Leo ei enää ehtinyt näkemään, sillä hän oli silloin jo vainaa.

Keisareiden ja paavien tapana oli myydä kirkollisia virkoja eniten tarjoavalle. Piispan tai papin virat olivat tuottoisia, kirkon valtaisat omaisuudet ja tulot houkuttelivat kirkon virkoihin Euroopan suurimpia konnia. Niinsanottujen kristittyjen kustannuksella antikristuksen pojat pystyivät pitämään railakkaita kemujaan. Lyhytkin aika kirkollisessa virassa riitti valtavan omaisuuden hankkimiseen.

Itäfrankkien kuningas Heinrich III:n suosikki Hildebrand oli ollut taustavaikuttajana jo viiden paavin toimissa vuodesta 1048 alkaen. Hän oli hyvin perillä siitä, mihin keinottelu virkanimityksillä johtaa. Vuonna 1073 Hildebrand otti paavin viran omiin käsiinsä nimellä Gregorius VII (1073-1085) ja ryhtyi saneeraamaan kirkkoa. Gregorius-Hildebrandin mielestä kirkolle olisi eduksi, jos papit olisivat naimattomia. Gregorius halusi muuttaa papiston kurinalaiseksi armeijaksi, ja siinä perheellisistä ei ollut kuin haittaa. Pappien pakollisella selibaatilla oli kuitenkin oleva aivan päinvastainen vaikutus kirkolliseen elämään.

Paavin tahdosta kirkon papit joutuivat potkimaan vaimonsa kadulle. Jos Gregorius VII oli halunnut selibaattimääräyksillään saada sekasortoa aikaan, niin siinä hän onnistui täysin. Perheellisiä pappeja vastaan paavi usutti kunnon katoliset, jotka oli riemuissaan, kun pääsivät potkimaan pappeja päähän. Virastaan ajetuttujen perheellisten pappien ja sinkkupappien välillä alkoi katkera taisto, jonka raaimmin kohdistui sinkkupappien hylkäämiin vaimoihin. Sinkkupapit tulivat kuuluisaksi omalla tavallaan.

Gregorius VII ei jäänyt näpertelemän pappien vaimokiistassa. Hän oli suurten linjojen mies. Suuret linjansa hän julisti Diktaatissa, "Dictatus", jonka 27 kohtaa kertovat, mitä paavi ajatteli tehtävistään, asemestaan ja valtuuksistaan. Gregoriuksen diktaatit ovat maksaneet ihmiskunnalle miljoonia, kenties satoja miljoonia ihmishenkiä ja ne ovat vieläkin katolisen kirkon keskeinen tavoiteohjelma - maailman herruus mukaan luettuna. Ne ovat hulluja, mutta suosittuja. Siksi ne ovat vaarallisia.

Gregoriuksen diktaatit ovat toisintoja kahden asiakirjaväärennöksen - Konstantinos Suuren lahjakirjan (Donatio Constantini) ja Vale-Isidorin kirjearkiston, opeista. Nämä asiakirjat eivät olleet tunnettuja ennen vuotta 776 ja 845, mutta ne oli päivätty 300-luvulle lahjakirjan osalta ja kirjearkiston osalta osittain vieläkin aiemmalle kaudelle.

Tsekeissä ja Moraviassa toiminut slaavilainen kirkko oli pitänyt kirkonmenonsa kansan kielellä. Gregorius VII kielsi ne vuonna 1079. Kielto synnytti tsekkiläiset kotikokoukset.

Keisarit saivat suuren osan rahoistaan kirkon virkojen myymisestä. Paavin otteen tiukkeneminen nimityskiistoissa olisi johtanut keisarin tulojen vähenemiseen. Toisena tavoitteena Gregorius-Hildebrandilla oli pyrkimys päästä keisareiden niskan päälle. Keisari Heinrich IV (synt. 1050) ja paavi Gregorius VII (synt. noin v. 1010) joutuivat ilmiriitaan.

Keisarin ja paavin riidalla oli pitkä esihistoria. Keisari Heinrich III oli kuollut 1056, ja samana vuonna Kölnin arkkipiispa Hanna oli tehnyt lapsenryöstön, jonka kohde oli ollut lapsikuningas Heinrich IV itse. Piispat sieppasivat viisivuotiaan kuninkaan tehdäkseen hänestä ihmisraunion, opettamalla hänelle kaikkia niitä paheita, joilla ihmisen henkinen selkäranka murretaan. Kuninkaan pakkokasvatus kaikissa paheissa kuului Hildebrand-Gregoriuksen ohjelmaan alistaa kuninkaat paavin valtaan ja päästä itse Maailman Herraksi. Kun lapsikuningas oli saatu tärveltyä, paavin joukot saattoivat saksalaiset halveksimaan kuningastaan. Paavin saksalaiset kätyrit nostattivat kansaa kuningasta vastaan ja paavi erotti kuninkaan kirkosta. Vuonna 1077 Heinrich IV joutui tekemään nöyryyttävän "katumusmatkan" paavin luo Canossaan.

"Katumusmatkan" jälkeen keisari Heinrich IV aloitti päättäväisen taistelun paavi Gregorius VII:ää vastaan. Hän kukisti paavin puolueen nimittämän Saksan kapinakuninkaan Rudolfin ja valtasi Rooman 1084. Paaviksi Heinrich valitsi Klemens III (1084-1100) joka kruunasi Heinrich IV keisariksi v. 1084.

Kun Rudolfista ei ollut paavi Gregorius VII:lle hyötyä, hän kutsui avukseen Etelä-Italian normannit, joille oli ilo käydä hävittämässä Rooma. Roomalaiset itse eivät normannien tulosta ihastuneet, vaan puolustivat kaupunkiaan niin, että normannien päällikkö Robert Guiscard joutui viemään joukkonsa pois. Perääntyessään normannit polttivat suuren osan Roomaa. Paavi Gregorius VII joutui pakenemaan kaupunkilaisten vihaa. Paavi Gregorius VII, joka nimitti itseään kuninkaiden ja prinssien herraksi, kuoli maanpakolaisena.

Urbanus II (1088-1099) aloitti ristiretket. Yksi puhe riitti siihen, että kansat saatiin järjiltään. Hierarkinen järjestelmä toimi juuri siten, kuin Saatana oli sen suunnitellut. Psykoosinomainen liike lähti liikkeelle, kun Euroopan mielipidejohtaja marraskuun 27. päivänä 1095 lupasi täydellisen synninpäästön niille, jotka lähtevät vapauttamaan Jerusalemia turkkilaisten vallasta. Mielipidejohtajaa ei vastustanut kukaan. Toisinajattelijat oli kukistettu. Jäljellä oli vain juutalaisia, ja alkupaloiksi järjestettiinkin juutalaisvainoja. Demagogi oli pitänyt puheensa Ranskassa, Clermontin (kirkas vuori) kaupungissa, mutta juutalaiset antoivat kaupungille uuden nimen Har Ofel, pimeyden vuori.

Syytä ristiretkiin kyllä oli olemassa aivan tarpeeksi. Muhammedin opin kannattajat olivat alkanee sapelilähetystyönsä jo Muhamedin eläessä ja hänen johdollaan. Ensimmäiseksi hävitettiin Arabian niemimaan kristityt jonka jälkeen ristiretket ulotettiin katolisen kirkon sydänmaille asti. Eteneminen pysähdytettiin vasta Ranskassa, mutta muhammettilaisten hyökkäykset jatkuivat senkin jälkeen taukoamatta ja ulottuivat ajoittain aina Roomaan saakka. Kirkko lähti vapauttamaan Jerusalemia vain säilyttääkseen asemansa Euroopan poliittisena johtajana. Jos kirkko ei olisi lähtenyt, aloitteen olisi ottanut joku muu, ja silloin olisi paavin asema Euroopan ideologisena ja poliittisena johtajana ollut mennyttä.

Kun kukaan ei esittänyt kriittisiä arvioita matkan mahdollisista tuloksista, matkaan lähdettiin laulaen, vaimot ja perheet mukana. Jo ennen ristiretkeläisarmeijan lähtöä v. 1096 satatuhatta ihmistä oli kuollut paavin puheisiin.

Muhamettilaisia vastaan järjestettiin 7 mittavampaa ristiretkeä, mutta niistäkin yksi käytettiin kilpailevan kirkkokunnan raiskaukseen:

Yllämainittujen seitsemän ristiretken lisäksi riivaajat ajoivat katolilaisia monille muille säälittäville retkille. Unkarin kuninkaan Andreas II:n riivaajat veivät joukkoineen Syyriaan ja Egyptiin 1217-1221. Vuonna 1212 matkalle lähetettiin tuhansia lapsia, joista onnekkaimmat päätyivät orjiksi arabimaihin.

Viidennen ristiretken aikana Lähi-itään nousi uusi poliittinen voima, mongoolit. Mongolit olivat enemmän kuin halukkaita tukemaan katolista Eurooppaa, sillä mongolivallan ylimmän hierarkian keskuudessa suosittiin syyrialaista kirkkoa, ja armeijan tataariheimot, naimanit, keraitit, osa uiguureista ja niin edelleen, olivat syyrialaisen kirkon jäseniä. Paaville syyrialaisen kirkon tunnustaminen oli kuitenkin perin vaikeaa, eikä mongolien ehdottamasta yhteistyötä muslimien vallan kukistamiseksi Lähi-idässä harjoitettu kuin nimeksi. Mongolit itse valloittivat silloin koko Lähi-Idän Arabian niemimaata ja Egyptiä lukuunottamatta. Läntisistä kirkoista saatu huono kokemus johti lopulta siihen, että mongolit alkoivat haikailla muslimien perään.

Ristiretkiä järjestettiin myös kansojen pakkokäännyttämistä varten. Kuinka paljon niitä tehtiin, ei ole tiedossani. Joskus tavalliset sodat vain nimettiin ristiretkiksi, jotta niille saataisiin "korkeampi" oikeutus. Koulukirjahistorian mukaan pakkokastettujen kirkkolaitosta tuotiin Suomeen, Hämeeseen ja Karjalaan kolmen ristiretken verran:

Ristiretkiä järjestettiin myös niitä kansoja, valtioita ja kaupunkeja vastaan, jotka eivät suostuneet itse tappamaan keskuudessaan asuvia kristittyjä. Uskovien hävittämiseksi tehtiin ristiretkiä Bosniaa, tshekkejä, albigensseja, valdolaisia ym. vastaan.

Paavien sodista on lisäksi mainittava, että Rooman Pyhän keisarikunnan keisareiden ja paavien välillä käytiin lukemattomia sotia huolimatta siitä, että niissä oli kyse vain paavin "oman" keisarikunnan välisistä vallanjakokysymyksistä.

Ristiretkien kauden päätyttyä 1400-luvulla niiden tilalle tulivat uskonsodat. Uskonpuhdistusliikkeitä vastaan suunnattuja sotia käytiin pääasiassa 1500- ja 1600-luvuilla. Eurooppa ehdittiin niissäkin pistää matalaksi moneen kertaan. Ja jos joskus ei saatu aikaan sotaa, niin rakennettiin vaikka voittamattomia armadoja, jotka myrsky pisti hyrskyn myrskyn.

Uskonsotia raaempia olivat Väli-Amerikan intiaanien keskuuteen suunnatut hävitysoperaatiot, sillä intiaanien mahdollisuudet puolustautua tuliasein varustettuja sortajia vastaan olivat vähäisemmät kuin esimerkiksi Saksan luterilaisilla tai Skotlannin presbyteereillä. Väli-Amerikan intiaanien sodat käytiin sillä perusteella, että paavi oli "antanut" Afrikan Portugalille ja Espanjan piti näin ollen saada Amerikat.

Paavi Urbanus II henkilökohtaisesti ehti järjestää vain ensimmäisen ristiretken. Mutta myöntämällä ristiretken osanottajille vapautuksen kirkon katumuskäytännön mukaisista rangaistuksista, hän teki tietä myöhemmin hyvin laajaksi kehittyneelle liiketoiminnalle, anekaupalle. Aneen ostajalle uskoteltiin, että kirkolla on oikeus rahastaa syntejään katuvaa ihmispolosta.

Urbanus II oli Clunyn kirkollisen ryhtiliikkeen kasvatti. Toisen ristiretken ideologinen isä oli "hengellisenä" ja "mystikkona" tunnettu ja kunnioitettu Bernard Clairvauxilainen, (1090-1153), Clairvauxin luostarin apotti. Veren- ja vallanhimoisen mystikon toinen harrastus oli marianpalvonta.

Paavien ja heidän liittolaiskeisarinsa väliset perheriidat jatkuivat. Paavit eivät voineet unohtaa Heinrich IV heille järjestämää nöyryytystä ja yllyttivät hänen poikansa Konradin kapinaan isäänsä vastaan. Kun Rooman Pyhän saksalaisen keisarikunnan keisari Heinrich IV kuoli, petti Heinrich V (1098-1106) rikoskumppaninsa ja pani paavi Paschalis II:n (1099-1118) esikuntineen vankeuteen. Yhdeksän viikon vankeus kypsytti paavin ja patriarkat ja Heinrich V sai vallan nimittää Saksan piispat paavista riippumatta. Sopimus pysyi voimassa v. 1157 saakka.

Innocentius II:n (1130-1143) erikoisavustajan Gerardo Caccianemicin tehtävänä oli taistella paavi Anacletus II:sta vastaan. Ilmeisesti mies hoiti homman hyvin, sillä paavi Celestinus II jälkeen erikoisavustajasta tehtiin paavi nimellä Lucius II (1144-1145). Roomalaiset eivät tästä pitäneet, ja nousivat Anacletuksen veljen johdolla kapinaan kirkkovaltion kuningasta, paavi Lucius II vastaan. Lucius kuoli rintamalla saamiinsa vammoihin.

Vuonna 1154 paaviksi tuli englantilainen Hadrianus (Adrian) IV (1154-1159). Hän lahjoitti Irlannin Englannille, ikään kuin Irlanti olisi ollut paavin omaisuutta.

Seuraava paavi Aleksanteri III (1159-1181) valtuutti Englannin kuningas Henry II (1133-1189) hyökkäämään Irlantiin, koska niin monet Irlannissa palvelivat Jumalaa eivätkä kumarrelleet paaveja. Irlanti orjuutettiin 1171 ja sen kelttiläinen kristikunta kukistettiin. Päänvaivaa paaville aiheuttivat myös Toulousen ja Albin kataarit ja heidän hallitsijansa, jotka noudattivat omantunnonvapauden periaatetta. Asiaa pohtimaan Aleksanteri III kutsui kirkolliskokouksen, jota pitopaikkansa mukaan kutsutaan Kolmanneksi lateraanisynodiksi. Kirkolliskokous antoi pitkän toimenpideluettelon, jota kardinaali Henrik sotajoukkoineen lähti toteuttamaan. Henrik oli kuitenkin huono sotapäällikkö, eikä ristiretkeläiset saaneet toivomaansa tulosta.

Omaan laskuunsa paavi Aleksanteri III kävi sotaa Saksaa vastaan. Aleksanteri III kanssa samanaikaisesti neljä muuta samanlaista oli olevinaan Rooman kirkon johtajia. Lopulta roomalaisetkin kyllästyivät Aleksanteriinsa ja ajoivat hänet pois kaupungista.

Paavi Lucius III 1181-1185 lähetti tiedustelijoita etsimään kerettiläisiä nykyisen Etelä-Ranskan maaperältä. Roomalaiset ajoivat hänet pois Roomasta, ja Lucius III kätkeytyi Veronaan.

Paavi Innocentius III (1198-1216) sai paljon aikaan. Hän väittikin olevansa "Kristuksen viransijainen", "Jumalan viransijainen", "Kirkon ja maailman korkein valtias" ja "Pietarin viransijainen". Lisäksi tämä roomalais-katolisen kirkon päämies väitti että "kaikki, mitä maan päällä, taivaissa tai helvetissä on, on alistettu Kristuksen viransijaisen hallintaan". Innocentius III valtaan alistuivatkin Saksan, Ranskan, Englannin ym. Euroopan valtioiden kuninkaat. Bysanttiin v. 1204 tehdyn neljänneksi ristiretkeksi nimitetyn hävitys- ja ryöstöretken seurauksena myös Itä-Rooma ja Kreikka olivat hänen valtansa alla.

Englannin hallinnasta paavi kävi näytösluontoisen taistelun. Canterburyn munkit ja Englannin kuningas olivat valinneet Englannin kirkon johtoon mieleisensä arkkipiispan, mutta valinta ei tyydyttänyt paavia. Paavi mitätöi vaalin tuloksen ja määräsi Canterburyn arkkipiispaksi oman ehdokkaansa. Kuningas Juhana (John "Lackland", 1199-1216) ei hyväksynyt paavin valintaa, mihin paavi vastasi erottamalla kuninkaan kirkosta ja kieltämällä kaikkien kirkollisten toimitusten suorittamisen Englannissa. Viiden vuoden taistelun jälkeen kuningas antautui vuonna 1213, mutta se ei riittänyt. Juhana joutui antamaan koko maansa paaville. Vasta kun kuningas oli tunnustanut maan kuuluvan paaville, paavi antoi Englannin läänityksenä Juhanalle. Kuningas sai liikanimen, ja hänet tunnetaan historiassa nimellä Juhana Maaton.

Vuonna 1204 paavi Innocentius III antoi valtakirjan saksalaisen Albert Buxhoevdenin perustamalle terroristijärjestölle Fratres Militiae Christi, joka pari vuotta myöhemmin hyökkäsi Liivinmaalle. Suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvia liiviläisiä tapettiin niin paljon kuin katolisen kirkon etu vaati. Väinäjoen varrella sijainnut liiviläisten pääkaupunki Ykskylä tuhottiin ja joen suulle Riikaan perustettiin linnoitus ja piispanistuin. Kansanmurhan jälkeen terroristijärjestön nimi vaihdettiin. Myöhemmin myös maan nimi muuttui Latviaksi, koska liiviläiset oli tapettu. Kun Ruotsi 1500-luvun lopussa sai maan haltuunsa, liiviläisiä oli jäljellä enää muutamia tuhansia. Uskonnoksi tuli luterilaisuus. Ruotsalaiset rajoittivat saksalaisten valtaa ja latvia säilyi kansakuntana. Huonommin kävi preussilaisten, toisen balttilaisen kansan. Kansa ehdittiin hävittää kokonaan, ennen kuin lutherilainen reformaatio ehti tulla preussilaisten apuun.

Paavien ja kuninkaiden toimien ymmärtämiseksi kannattaa lukea pätkä Raamatusta, kohdasta, missä Jeesus kohta kasteensa jälkeen Pyhän Hengen johdattamana meni erämaahan ja paastosi neljäkymmentä päivää. Paaston jälkeen vihollinen ilmestyi kiusaamaan Jeesusta:

Jeesus ei kumartanut Saatanalle, mutta Juhana maaton ja mieletön kumarsi. Mitä järkeä oli kuninkaan kumartaa Saatanaa, kun hän kolmen vuoden kuluttua kuitenkin kuoli ja joutui vastaamaan Jumalan edessä teoistaan?

Ranska ei säästynyt paavin huolenpidolta. Ranskan kuningas Philippe II (Filip II, 1180-1223) piti kahta vaimoa, mutta kirkollisten säännösten mukaan hänelle sallittiin vain yksi vaimo. Suuri Roomalainen siveyspoliisi näki tilanteen otolliseksi valtansa lujittamiseksi, eikä kuningas nähnyt muuta mahdollisuutta, kuin suostua kaikkiin paavin vaatimuksiin sen lisäksi, että hän joutui pitämään toista vaimoistaan alentavassa jalkavaimon luokassa.

Saksalainen Hohenstauferien suku piti valtaa Pyhän Rooman keisarikunnan nimissä Pohjois-Italiassa. Keskellä Italiaa hallitsi paavi paavinvaltiossa, ja Italian niemimaan eteläosia hallitsivat normannit. Kun Hohenstauferit saivat avioliiton kautta valvontaansa myös Sisilian, koki paavi Innocentius III tilanteen uhkaavaksi ja ryhtyi mittaamaan voimiaan myös saksalaisia vastaan. Hohenstaufereita vastaan käydyt sodat päättyivät paavin käskyläisten "voittoon" vasta 1268.

Innocentius III monista harhaopeista tärkein oli väite paavin opillisesta erehtymättömyydestä. Muita Innocentiuksen innovaatioita olivat salainen rippi ja transsubstantaatio-oppi. Innocentiuksen oppien ja muiden pyrkimysten toteuttamista varten Roomassa pidettiin kirkon keskuskomitean kokous, jota kokouspaikan nimen mukaan kutsutaan IV Lateraanikokoukseksi.

Innocentius III kielsi omakielisten raamattujen lukemisen. Kristukselle uskolliset uskovat paavi käski hävittää. Tolousen ja Albin kaupunkien uskovia vastaan paavi järjesti ristiretken. Eteläinen Ranska hävitettiin. Pariisin yliopistossa harjoitettu itsenäinen teologinen ajattelu julistettiin vääräksi, ja sen kannattajat likvidoitiin. Yksittäisten uskovien tuhoamista varten perustettiin salainen poliisi, "inkvisitio".

Inkvisitiota kehitti edelleen paavi Gregorius IX (1227-1241). Ihmisiä määrättiin ilmiantamaan uskovat. Ilmiannettua kidutettiin inkvisition toimesta. Kidutus oli salaista ja järjestelmällistä. Myös naisia ja lapsia kidutettiin. Kidutusta ei laskettu tuomioksi, se oli kuulustelumenetelmä, jonka tarkoituksena oli saada kuulusteltava tunnustamaan mitä tahansa. Inkvisiittorin tehtyä päätöksensä uskova annettiin tuomion toimeenpanoa varten valtion viranomaiselle. Tuomio saattoi olla ruoskinta, elinkautinen vankeus tai polttaminen roviolla. Tuomitun lisäksi rangaistiin tuomitun lapsia ja lapsenlapsia, aina kolmanteen sukupolveen. Inkvisiittorit, kirkko ja valtio jakoivat tuomitun omaisuuden.

Inkvisition tärkeimmät kohderyhmät olivat Espanjan, Italian, Saksan ja Hollannin herätysliikkeet. Inkvisitio oli tärkeä väline myös juutalaisvainojen jatkuvaa ylläpitämistä varten, erikoisesti vuoden 1480 jälkeen, kun Espanjan inkvisition johtoon tuli dominikaanimunkki Tuomas Torquemada (1420-1498). Inkvisitiota vahvistamaan perustettiin vuonna 1534 järjestö nimeltään Societas Jesu, Jeesuksen yhteisö. Tämä Jeesuksen nimeä ja Jumalan kunniaa herjaamaan perustettu järjestö tunnettaan paremmin nimellä "jesuiitat".

Inkvisition ja jesuiittojen yhteisin voimin erityisen paljon uskovia tuhottiin Unkarin Länsiosissa, Itävallassa, Bosniassa ja Tshekeissä senjälkeen, kun nämä maat olivat jääneet katolisten valtaan suurten uskonsotien päätyttyä 1500- ja 1600-luvulla. Inkvisition avulla myös Puolasta tehtiin katolinen maa.

Inkvisitio sai vapaasti toimia katolisissa maissa 500 vuoden ajan. Vasta Ranskan vallankumous lopetti katolisen kirkon julkisen terrorin suurimmasta osasta Eurooppaa. Italiassa inkvisitio "päättyi" virallisesti vuonna 1870, kun Italia valloitti paavin Kirkkovaltion. Inkvisitio joutui muuttamaan toimintatapojaan ja nimeään, viimeksi uusi nimenvaihto on tapahtunut vuonna 1965.

Paavi Innocentius III oli edeltäjiensä määritelmien mukaan maailman herra. Mutta paavilla oli suuri murhe. Maailma ei ollut ihan oikeesti hänen vallassaan. Euroopan kunkut tosin olivat hänen edessään rähmällään, mutta Konstantinopoli ei. Mutta sehän oli järjestettävissä. Venetsian kauppiaitten kanssa tehtiin kuljetussopimus. Agitaattorit keräsivät joukot kokoon ja lokakuussa 1202 lähdettiin matkaan viidelläsadalla laivalla. Muutaman matkapäivän jälkeen tultiin Dalmatiaan ja piiritettiin Zaran kaupunki. Kaupunki saatiin vallattua viikossa ja ryöstösaalista saatiin niin, että matkakassa täyttyi. Tultiin Konstantinopoliin ja vallattiin se. Vaihdettiin ja tapettiin keisareita niin kauan että saatiin mieleinen. Myös Konstantinopolin kardinaali vaihdettiin. Konstantinopoli paloi. Konstantinopolin ja Rooman kilpailu kristikunnan herruudesta oli ratkennut. Paavi Innocentius III toi julki riemunsa sivistyneesti, sillä liian näkyvät ilon purkaukset olisivat saattaneet aiheuttaa arvaamattomia seuraamuksia. Maailman valloittamiseen Rooman resurssit eivät vielä riittäneet ja siksi paavit yhä jatkavat vaivalloista ja veristä taivaltaan.

Innocentius III:n ja Gregorius IX jälkeen sodat saksalaista keisarikuntaa vastaan jatkuivat vielä kahden seuraavan paavin hallituskaudella. Keisari ei pystynyt vapauttamaan kansaa kirkon otteesta. Paavi oli lähempänä sitä "tämän maailman ruhtinasta", joka Jeesukselle oli turhaan tarjonnut kaikkia valtakuntia. Jeesus ei suostunut palvelemaan Saatanaa, ja niin hänestä ei tullut maallista hallitsijaa. Paavi oli eri sorttia. Hänelle maallinen valta kyllä kelpasi, vaikka hintana olikin Saatanan palvonta kaikissa sen muodoissaan ja kaikkine siitä johtuvine seuraamuksineen.

Innocentius IV (1243-1254) kruunasi kuninkaaksi Liettuan kuninkaan Mindaugasin, jonka armeija oli kärsinyt tappion paavin kätyriarmeijaa vastaan. Kun Mindaugas ei pakkokastamisesta ja pakkokruunajaisista huolimatta tunnustanut paavin valtaa omantuntonsa yli, paavin lähettiläät murhasivat Mindaugaksen ja hänen kaksi poikaansa vuonna 1263. Kuninkaan murha pakotti Liettualaiset puolustautumaan saatanallista vihollista vastaan tarmokkaasti ja Liettuasta tuli suurvalta, joka hallitsi Itämereltä Mustalle merelle. Se valtasi mongoleilta suuren osan nykyistä Venäjää ja suojeli siten Venäjää paavin konetta vastaan. Liettuassa oli uskonnonvapaus aina vuoteen 1600-luvun puoliväliin asti. Sitten paavin jesuiittoina tunnetut erikoisjoukot pääsivät maahan. Jesuiittojen puuhat herättivät niin suurta katkeruutta Liettuan vallan eläneissä ukrainalaisissa, että he nousivat kapinaan ja ajautuivat Venäjän syliin.

Paavi Nikolaus IV (1288-1292) aikana eurooppalaisten kiinnostus ristiretkiin laantui. Paavi yritti houkutella mongoleja avukseen sotiinsa muslimeja vastaan, mutta turhaan. Mongoliruhtinaiden kanssa käydyt neuvottelut johtivat kuitenkin siihen, että paavi lähetti fransiskaaniveljen Giovanni da Montecorvinon Kublai Kaanin hoviin Kiinaan.

Kotirintamalla Nikolaus IV joutui taistelemaan Apostolici-nimellä tunnettuja uskovia vastaan. Uskovat olisivat niin kovin halunneet elää rauhallista ja kunniallista elämää alkukirkon kristittyjen tavoin mutta kirkko ei sitä sallinut. Paavi julkaisi bullan uskovia vastaan 1290.

Nikolauksen seuraajaksi kardinaalit valitsivat 72-vuotiaan erakon. Erakkopaavi Celestinus V (5 kuukauden ajan v. 1295) tuli virkaanastujaisiinsa aasilla ratsastaen kahdensadan tuhannen katolisen juhlasaatossa. Napolin kuningas otti ohjat käsiinsä, kun paavi vähät välitti koko paavin virasta. Tämän huomasi kardinaali Benedictus Caetani ja sai erakon luopumaan paavin virasta. Kardinaali itse nousi vapaaksi jääneelle pallille nimellä Bonifatius VIII. Erakkopaavi olisi halunnut palata takaisin luolaansa, mutta Bonifatius pelkäsi komplikaatioita ja pisti miehen vankilaan, jossa tämä 10 kuukauden kuluttua kuoli.

Paavi Bonifatius VIII (1294-1303) julisti, että "kaikkien olentojen tulee olla alamaisia Rooman paaville sielun pelastumiseksi". Väärää oppia julistettiin julkisessa kiertokirjeessä, bullassa. Väärä oppi meni kuitenkin hyvin kaupaksi, sillä paavi ei vaatinut mitään Jumalan tahdon mukaista elämää, niinkuin esimerkiksi synnistä luopumista ja pyhitystä. Paavi itse näytti esimerkillään, miten syntiä tehdään. Alamaisuus paaville oli helppoa itsepetosta. Varsinkin, kun kunniallinen elämä johti väistämättömästi roviolle.

Bonifatius VIII:n elämäntapa herätti ihmetystä ihmisissä. Miksi ihmeessä jonkun ihmisen pitää elää saastaisemmin kuin sika? Italialainen näytelmäkirjailija, "kerettiläinen" patareenien riveistä Alighieri Dante (1265-1321) puki tämän ihmetyksen sanalliseen muotoon kirjassaan "Jumalainen näytelmä". Danten esikuvinaan käyttämät paavit Bonifatius VIII, Klemens V ja Nikolaus III saivat näytelmässä helvetin kovimmat tuomiot. Näytelmän muotoon puettu paavinvallan kritiikki oli senverran verhottua, että Dante säilyi roviolta.

Paavi Bonifatius VIII pärjäsi hyvin Saksaa vastaan käymissään sodissa. Vuosisadan vaihteen kunniaksi (1300) paavi järjesti suuret juhlat, joissa hän esiintyi sekä keisarina, että paavina. Paavin röyhkeä esiintyminen ei miellyttänyt Ranskan kuningasta, ja loukattu paavi Bonifatius erotti Ranskan kuninkaan kirkosta v. 1303.

Ennen paaviksi tuloaan Bonifatius oli harjoittanut laittomuutta roomalaista Colonnan sukua kohtaan. Suku kosti paaville. Vanhuutensa päivinä paavi joutui kokemaan todeksi Raamatun lauseen "millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan".

Benedictus XI ehti olla paavina 7 kuukautta vuonna 1304, ennen kuin kuoli. Kardinaalit pääsivät sopuun uudesta paavista vuonna 1305, ja valituksi tuli Bertrand du Got, paavi Klemens V (1305-1314). Kirkosta erotettu Ranskan kuningas Philippe IV (Filip IV Kaunis, 1268-1314) otti paavin valvontaansa. Muutaman vuoden ajan Klemens V käytti hyväkseen kirkon laitosten palveluita Ranskassa, mutta asettui vuonna 1310 Avignoniin, Rhonen varrelle Ranskaan.

Ranskalaiset valvoivat paavin toimia Avignonissa 70 vuoden ajan. Ranskalaiset eivät puuttuneet paavin ahneuteen. Kirkolliset verot kasvoivat entisestään. Paavi Johannes XXII (1316-1334) oli aikansa rikkain mies Euroopassa. Suuret tulot tarvittiin suurelliseen elämään, kalliisiin huoriin ja tukijoukkojen ylläpitoon.

Paavi Urbanus V (1362-1370), jonka päämaja oli Ranskassa, tapasi Roomassa 1369 Bysantin keisarin. Keisari Johannes V Paleologos (1341-1391) tarvitsi apua turkkilaisia ja omia kilpailijoitaan vastaan. Paavi käytti keisarin hätää hyväkseen ja käännytti keisarin katoliseen "uskoon". Bysantissa keisarin teko ei herättänyt ihastusta, ja sotilaallinen apukin jäi saamatta.

Urbanus V oli vapauttanut tshekkiläisen uskovan papin Jan Milicin inkvisition kourista, mutta hänen seuraajansa Gregorius XI (1370-1378) antoi Milicistä etsintäkuulutuksen.

Papit elivät nimellisesti selibaatissa, naimattomina, mutta se vain pahensi tilannetta. Nunnien raiskaukset olivat luku sinänsä, samoin uskovien kidutukset ja roviolla polttaminen. Mutta pappien siveettömyys oli koko kansan ongelma. Pappien siveettömyys oli uhka kaikille naisille, jotka tavalla tai toisella joutuivat pappien kanssa tekemisiin. Paavien arvostelija, pappiskoulutuksen saanut italialainen runoilija Francesco Petrarca (1304-1374) syytti paavillista hovia raiskauksista, huoruudesta ja muista vastaavista teoista. Tavallinen kansa ei tuntenut olevansa suojassa paavin joukkojen naimahaluista. Kansa vaati paaveja ottamaan omat vaimonsa ja jättämään perheellisten vaimot rauhaan.

Seitsemänkymmenen vuoden ajan paavin hovi ryvetti Ranskaa. Sen jälkeen seuraavien 40 vuoden ajan (1377-1417) paaveja oli kaksi: toinen Roomassa, toinen Avignossa, Ranskassa. Sekä Avignon, että Rooman paavit väittivät olevansa "Kristuksen viransijainen". Kilpailevaa "Kristuksen viransijaista" kumpikin paavi koetti halveerata kykyjensä mukaan. Mistään jaetusta "viransijaisuudesta" ei siis ollut kysymys.

Paavin käyttäytymistä vuosisatojen ajan on vaikea selittää muuten kuin Raamatun sanoin. Kirkko oli "juovuksissa pyhien verestä", kts. Ilm. 17:6. Paavi Johannes XXIII (1410-1415) oli ennen paaviksi tuloaan ehtinyt olla mm. Bolognan kardinaalin virassa. Kardinaalin ominaisuudessa hän makasi 200 nunnaa ja naimisissa olevaa naista. Hän raiskasi lapsia ja harjoitti muuta alaan liittyvää. Johannes XXIII edeltäjän, paavi Aleksanteri V:n (1409-1410) kuoleman historiankirjoittajat näyttävät myös panevan Johannes XXIII tilille.

Paavi Johannes XXIII ei pilkannut Jumalaa vain tekojensa kautta. Paavi opetti, että hengellistä elämää ei ole olemassakaan. Nikean ym. tunnustukset iankaikkisesta elämästä paavi kielsi paikkansa pitämättöminä. Rahaan hän sentään uskoi, olihan hän ostanut paavin virankin rahalla. Paavi Johannes XXIII muihin saavutuksiin luetaan joskus Jan Hussin polttaminen Konstanzan kirkolliskokouksessa. Itse asiassa tämä paavi ei pitänyt sitä välttämättömänä, mutta asia ei häntä oikeastaan kiinnostanutkaan. Paavi oli joutunut kutsumaan kirkolliskokouksen koolle kuningas Sigmundin (Sigismund, Unkarin kuningas vuodesta 1411, Pyhän Rooman keisarikunnan kuningas ja keisari 1433-1437) vaatimuksesta. Paavi itse vastusti kokouksen koollekutsumista viimeiseen asti. Hänellä oli muitakin huolia. Kaikkien kilpailevien paavien tuomitsemista pelkäävä paavi pakeni kokouksesta kesken kaiken, jo ennen Hussin polttamista, mutta jäi kiinni. Joutui kuitenkin kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Loppuikänsä ent. paavi ja ent. merirosvo vietti suojatyöpaikallaan kardinaalin arvoisena.

Konstanzan kirkolliskokous jatkui pitkään. Kirkon keskuskomitealla oli ratkaistavana kolmen paavin ongelma. Paavi Johannes XXIII oli Rooman paavi. Roomasta hän oli joutunut kuitenkin pakenemaan Pisaan, koska hänellä oli ollut vähemmän taivaallinen sotaonni. Roomasta karkoitetun paavin tilalle valittiin Gregorius XII (1406-1415). Espanjalaiset olivat valinneet paavikseen Benedictus XIII (1394-1417, k. 1423). Kilpailevien paavien tilalle valittiin Martinus V, mutta Benedictus XIII ei suostunut arvonalennukseen. Hänen paavidynastiansa sai vielä jatkoakin, kun Benedictus XIV (1425-1430) pani päähänsä babylonialaisen kultin suurmestarin päähineen tiaran.

Paavi Martinus V (1417-1431) asettui Roomaan. Hänen kilpailijansa Klemens VIII (1423-1429) myöntyi tappioonsa 1429. Juuri kun tilanne näytti rauhoittuvan, osoittautui, että paavien oli seuraavaksi taisteltava vallasta kirkolliskokouksien kanssa. Ja sehän oli sitä samaa meininkiä, kuin edellisetkin kahinat. Paavit pääsivät voitolle kirkolliskokouksista vuoteen 1449 mennessä.

Paavi Martinus V julisti pyhän sodan, "ristiretken", tshekkiläistä kristikuntaa vastaan vuonna 1420. Hussin polttaja Sigmund oli tullut Böömin kuninkaaksi 1419 ja pääsi jatkamaan uskovien hävittämistä. Ansioistaan hän nousi Pyhän Rooman keisarikunnan keisariksi 1433, kunnes vuonna 1437 hänen pahat työnsä päättyivät.

Paavien Eugenius IV:n (1431-1447) ja Felix V (1439-1449) aikana vuonna 1433 paavin uskottavuus kärsi pahan takaiskun, kun Nikolaus Kuzansky (1400-1464) sai tuotua julki väitteen, että eräs tärkeimmistä asiakirjoista, jonka avulla paavit olivat perustelleet valtapyyteitään, ns. Keisari Konstantinoksen lahjakirja (lat.: Donatio Constantini), on 700-luvulla tehty sepitelmä, vailla mitään todellisuuspohjaa. Asiakirjaväärennyksen mukaan Konstantinos I "Suuri" oli aikoinaan luovuttanut "Rooman ja kaikkien Italian maakuntien, paikkakuntien ja kaupunkien, sekä läntisten alueiden hallinnon" paavi Silvester I:lle (314-335). Lopullisesti Keisari Konstantinoksen lahjakirjan osoitti kirjalliseksi väärennökseksi italialainen humanisti Lorenzo Valla (1407-1457). Väärennöksiksi osoittautuivat myös Vale-Isidoren julistukset, vuonna 845 ensimmäistä kertaa julkisuudessa mainittu asiakirjapaketti, joihin Gregorius VII "Suuri" oli suuruutensa perustanut.

Paavi Nikolaus V (1447-1455) oli ihan tavallinen paavi. Hän katsoi olevansa maailman Herra. Poliitikkona hän olikin kohtuullisen etevä. Kun Portugalin merenkulku keskiajalla kehittyi, antoi Nikolaus V Portugalille luvan sotia Afrikan kansoja vastaan ja tehdä afrikkalaiset orjiksi. Myös afrikkalaisten omaisuudet paavi lahjoitti suur’eleisesti Portugalille.

Calixtus III (1455-1458), siviilissä Alfonso Borgia, oli ensimmäinen espanjalaista syntyperää oleva paavi. Kohta valtaan päästyään Borgia asetti kardinaalin virkoihin sisarensa kaksi poikaa, jotka tulivatkin pian varsin kuuluisaksi omalla tavallaan. Toinen pojista, Rodriko Borgia oli kardinaaliksi tullessaan 25-vuotias, mies parhaassa naimaiässä. Borgioitten nimi alkoi tulla kuuluisaksi.

Calixtus III yritti järjestää ristiretkeä turkkilaisia vastaan, mutta ei saanut kuninkaita innostumaan asiasta.

Pius II (1458-1464) oli huomattava humanisti. Hän antoi mielellään seksivalistusta. Kokemustakin hänellä oli, olihan hän ainakin kahden aviottoman lapsen isä. Runoilijana Pius II oli huomattavasti merkittävämpi kuin paavina. Pius II järjesti kardinaalin virkoja sukulaisilleen. Pius II:n sisarenpoika Francesco Piccolomini ehti hetken aikaa olla jopa paavina Pius III nimellä vuonna 1503.

Paavali II (1464-1471) tuli paaviksi Pius II:n jälkeen. Paavali II ei ollut mikään humanisti, mutta katsoi silti tarpeelliseksi kutsua Saksasta pari kirjanpainajaa Roomaan. Lisäksi paavista kerrotaan, että hän "täytti talonsa rakastajattarilla".

Sixtus IV (1471-1484) julkaisi opin, jonka mukaan rahalla voi ostaa vapautuksen kuolemanjälkeisestä "kiirastulesta". Oppi oli väärä, mutta tuottoisa. Poliittisia vastustajiaan paavi toimitti pois päiviltä. Paavi Sixtus IV piti hyvää huolta sukulaisistaan antamalla heille edullisia virkanimityksiä. Rahaa käytettiin myös taiteisiin ja kirjallisuuden tukemiseen. Tämän toimialan tuloksena rakennettu Sixtuksen kappeli on vieläkin laajalti tunnettu. Sixtuksen harrastama rakennustaide oli kuitenkin raakalaisten rakennustaidetta: Uusien rakennusten tieltä raivattiin pois antiikin rakennustaiteen saavutuksia.

Sixtus IV yritti saada valtaansa Venäjän Pravoslaavisen kirkon. Venäläisiä olisi tarvittu mukaan paavin havittelemalle ristiretkelle turkkilaisia vastaan. Omassa kirkkovaltiossaan paavi sai aikaan parin vuoden pituisen sodan. Venetsian kaupungin paavi julisti kirkonkiroukseen v. 1483.

Sixtus IV pääsi kirkkohistoriaan julistamalla uutta harhaoppia Jeesuksen äidin syntymästä. Positiivisena paavi Sixtus IV toimissa on pidettävä sitä arvostelua, jota hän esitti Espanjan inkvisitiota vastaan. Arvostelulla ei ole kuitenkaan mitään arvoa, sillä Espanjan hallitsijain, Ferdinandin ja Isabellan pyynnöstä hän otti uudelleen käyttöön Espanjassa inkvisition v. 1478. Teon takana oli Tuomas Torquemada, Isabellan rippi-isä.

Seurakunnassa syntien tunnustus suoritetaan julkisesti. Kirkossa julkisesta tunnustuksesta on luovuttu, ja kuten aina muutoksia tehtäessä, siihen on ollut joku syy. Kirkossa synnit tunnustetaan rippi-isälle. Keisarinna Isabellan rippi-isä, voimakastahtoinen Tuomas Torquemada sai keisarinnan täysin valtaansa. Valtaansa Torquemada käytti juutalaisten ja uskovien tuhoamiseen.

Innocentius VIII (1484-1492) oli kuudentoista lapsen isä. Lasten äidit olivat naimisissa olevia naisia, ei kuitenkaan kaikki paavin itsensä kanssa. Uutta paavi Innocentius VIII toiminnassa oli se, että hän tunnusti lapsensa julkisesti; ennen häntä paaveilla oli tapana kutsua aviottomia lapsia sisarenpojiksi ja sisarentyttäriksi. Kardinaaliksi Innocentius VIII nosti vain yhden sisarenpoikansa, muille hän hankki sopivia virkoja yhteiskunnasta ja antoi niistä vastapalveluksena kirkon virkoja kauppakumppaneilleen. Tällaisen lehmäkaupan tuloksena kardinaaliksi tuli kuuluisan Mediccien suvun Giovanni-poika 7 vuoden ikäisenä; kun poika tuli paaviksi, otti hän nimen Leo X.

Innocentius VIII järjesti ristiretken valdolaisia vastaan. Espanjan inkvisition johtoon Innocentius VIII määräsi Thomas Torquemadan. Mielipidejohtajan aseman hallussapito vaati paavia myös aloittamaan virallisesti noitavainot Euroopassa. Sitä varten paavi julkaisi bullan "Summis Desirantes" 05.12.1484.

Paavi Aleksanteri VI (1492-1503) kuului espanjalaiseen Borgioitten sukuun, jonka paavi Calixtus III (1455-1458) oli tehnyt kuuluisaksi. Vaikka paavit väittivät edustavansa taivaallisia voimia ja puhuivat mahtavia satuja heille annetuista taivaallisista valtuuksista, he edustivat vain oman kannattajajoukkonsa intressejä. Eri kannattajajoukkojen keskinäisissä taisteluissa moni paavi menetti henkensä. Usein kuitenkin vallassaoleva paavi ehti ensin.

Paavi Aleksanteri VI oli ahne. Hän ahnehti valtaa, rahaa ja naisia. Lapsiaan paavi Aleksander VI sijoitti kirkon korkeisiin virkoihin jo ennenkuin lapset tulivat aikuisiksi. Sukulaisensa paavi sijoitti paavinvaltion johtoon. Yhdessä lastensa ja sukulaisiensa kanssa paavi tappoi kardinaaleja ja muita virkamiehiä, jos nämä sattuivat vastustamaan paavin pyrkimyksiä. Kun ranskalaiset italialaisten pyynnöstä yrittivät palauttaa laillisuutta maahan, pyysi paavi apua turkkilaisilta.

Italian henkinen tila paavi Aleksanteri VI aikana oli muuttunut. Kaupankäynnillä rikastuneen yläluokan kiinnostus kohdistui nyt sekä kristinuskon todelliseen sanomaan että antiikin kulttuuriin. Näistä kahdesta lähteestä ammentava ajatusmaailma sai nimekseen renessanssi. Kirkko nähtiin lähinnä mätäpaiseen arvoisena. Renessanssiksi kutsuttu henkinen ilmapiiri toi esiin taiteilijoita ja muutaman yksityisajattelijan. Omantunnon ääntä oltiin totuttu kuulemaan vain "kerettiläisten" suusta. Aleksanteri VI aikalainen Savonarola oli poikkeus. Hän uskalsi julistaa, että paavi Aleksanteri VI ei ole oikea paavi (papa: isä), eikä edes kristitty.

Eurooppalainen merenkäynti alkoi 1400-luvulla voimakkaasti kehittyä, ja vuosisadan lopulla Kristoffer Kolumbus purjehti Atlantin yli Espanjasta Bahamasaarille. Jo vuotta myöhemmin 1493 paavi Aleksanteri VI jakoi eurooppalaisille ennen tuntemattomat maat espanjalaiseen etupiiriin ja portugalilaiseen etupiiriin. Tämän jaon pohjalta Espanja ja Portugali tekivät v. 1494 ns. Tordesillan sopimuksen, jonka v. 1506 paavi Julius II johdolla korjattu versio on syynä muun muassa siihen, että Brasiliassa puhutaan Portugalia ja muualla Etelä- ja Keski-Amerikassa Espanjaa.

Aleksanteri VI aikana eurooppalainen rasismi alkoi voimakkaasti kehittyä. Paavin vuonna 1493 suorittamaan maailmanjakoon perustuva Tordesillan sopimus päästi valloilleen sellaiset saatanalliset voimat, joiden hillitseminen ei ole onnistunut tähän päivään mennessä. Paavit olivat aina olleet ahneita, mutta uusien mantereiden rikkaudet nostattivat himoja entisestään.

Renessanssiin asti jopa kirkossa oli ymmärretty, että Jumala viisaudessaan oli valinnut Israelin ilmestyspaikakseen niin, että mikään rotu ei voinut omia Jumalaa itselleen. Israel oli Aasian, Euroopan ja Afrikan kansojen kohtauspisteessä. Amerikan alkuperäiskansojen verellä synnytetty eurooppalainen renessanssi tajusi asiat toisin. Ahneuden pohjalta syntyi uusi teologia, jossa Nooan pojat Haam, Jafet ja Shem joutuivat kolonialismin ja orjakaupan työkaluiksi. Rasistinen teologia tunki kaikella voimallaan myös ei-katolisiin kirkollisiin virtauksiin. Vain todelliset hengelliset liikkeet jäivät sen ulkopuolelle.

Paavien keksimä rasismi oli luonnollista seurausta paavien maailmanvalloituspyrkimyksille. Paavin rasismia ei hillinnyt mikään, sillä omantunnon ääni oli vaimennettu kerettiläisvainoissa. Vastareaktio rasismille ja paavin vallanhimolle syntyi siksi varsin myöhään. Kaikki maat, jotka olivat joutuneet kokemaan paavillista rasismia joutuivat sosialismin piiriin. Mitään korjausta sosialismi ei asioihin tuonut. Sosialismi ei pysäyttänyt rasismia, sillä sen valtaan joutuneet kansat harjoittavat sitä itse yhä vieläkin.

Taistelu paavin virasta johti Aleksanteri VI:n jälkeläisten keskinäisiin riitoihin jo ennen paavin kuolemaa. Giovanni, josta uutta paavia odotettiin, tapettiin vuonna 1497. Kun isä-paavi Aleksanteri VI naarasi vanhimman poikansa ruumista Tigrisin pohjasta, sanoivat roomalaiset: "Paavi Aleksanterista on tullut oikea ihmisten kalastaja". Perheriidoista voittajana selvinnyt Caesar otti vallan käsiinsä ja ryhtyi järjestelemään sotaretkeä Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan. Ranskalaisten avustuksella Caesar saikin valloitetuksi suuria maa-alueita Italian pohjois-osista. Vatikaanipalatsin sisäpihalle Caesar käski tuoda vankeja, jotka hän ammuskeli ikkunasta huvikseen. Mutta isäpapan kuollessa vuonna 1503 myös Caesar menetti valtansa.

Kun Aleksanteri VI kuoli, 26 päivän ajan paavina oli Pius III. Hänen seuraajansa Julius II (1503-1513) osti paavin viran rahalla. Rahaa hänellä olikin, sitä hän oli hankkinut kardinaalin hyvätuottoisessa ammatissa. Katolisen kirkon papeilta vaadittavaa seksuaalista pidättyväisyyttä hän piti huvittavana. Paavilla oli huomattavat sotavoimat. Sotavoimia tarvittiin politiikan tukena. Ilman sodanuhkaa kaikki kaupungit ja maat eivät olleet niinkään halukkaita maksamaan paavin kemuja. Paavi Julius II ei ollut mikään huono sotamies, ei ainakaan pelkuri, sillä monien hyökkäyksien aikana hän kulki joukkojensa mukana taisteluun ensimmäisten riveissä.

Leo X (1513-1521) oli pitkän linjan kirkonmies. Kahdeksan vuoden iässä Leo-poika tuli arkkipiispaksi ja 13-vuotiaana hän oli jo kardinaali. Paaviksi tultuaan Leo X itse vihki kardinaaleiksi jopa 7-vuotiaita lapsia, jos rahaa vain löytyi. Ja löytyihän sitä. Paavi Leo X hovi oli Euroopan hienoin ja siveettömin, olihan hän Mediccien kuuluisan suvun vesa. Kerettiläisten roviolla polttaminen oli tämän Rooman hengen kasvatin mielestä sitä oikeata jumalanpalvelusta.

Leo X oli se paavi, joka erotti Lutherin kirkosta. Mutta syy, miksi Luther nousi katolista kirkkoa vastaan, oli paavi Leo X:n tuhlaavaisuus. Paavin kassa oli tyhjä, ja sitä yritettiin paikata aneita myymällä. Luther vastusti aneiden myyntiä, koska syntien anteeksi antaminen rahasta on Jumalan pilkkaa. Syy Lutherin erottamiseen ei ollut Lutherissa, vaan paavissa. Miksi Luther ei oma-alotteisesti eronnut mädästä laitoksesta, on jo toinen kysymys.

Paavi Hadrianus VI (1522-1523) ryhtyi itsetutkisteluun ja arveli Rooman kirkon olevan moneen syyllinen. Kun hän oli sen ehtinyt sanoa, hän kuoli. Ehkä tapettiin, sillä Hadrianuksen sanat saivat hänen lähipiirissään raivoisan vastaanoton.

Hadrianus VI:n seuraajaksi valittiin Leo X:n serkku Giulio de Medici, joka otti nimen Klemens VII (1523-1534). Klemensin aikana Englanti katkaisi napanuoran Roomaan ja Saksakin ryhdistäytyi.

Italialainen Venecio Paganini käänsi Koraanin latinaksi. Käännös lienee ollut hyvä, sillä paavi poltatti laitoksen. Hyvän käännöksen sijaan v. 1534 Baselissa painettiin ristiretkien sotapropagandaa varten 1100-luvulla tehty koraanin väärennös.

Paavit eivät pitäneet hengellisestä liikehdinnästä. Se haittasi rahastusta. Inkvisitio oli epäonnistunut tehtävissään, ja sen tueksi tarvittiin uusia keinoja. Espanjalainen Ignatius Loyola (1491-1556) oli perustanut kuuden aatetoverinsa kanssa järjestön Societe de Jesu, jonka tehtäväkenttä oli laajempi kuin pelkkä uskovien tappaminen. Järjestö perustettiin Pariisissa 1534, ja paavi Paavali III (1534-1549) vahvisti asian 1540. Jesuiittojen tavoitteena oli vallata kaikki muhamettilaisille menetetyt, kaikki kerettiläisiksi julistettujen kristittyjen kotiseudut ja kaikki ne muut maat, joissa Rooman paavin valtaa ei tunnustettu. Protestanteille menetetyt alueet piti vallata takaisin ja ei-katoliset piti hävittää. Toimintaohjeena Pyhän Rooman keisarikunnan kriisinhallintajoukoilla oli "tarkoituksenmukaisuus" ja johtolauseena "tarkoitus pyhittää keinot" (latinaksi tietenkin). Uudelle toimialalle annettiin kaunis nimi "Sanctum officum" (pyhä virka) ja se alistettiin suoraan paavin alaisuuteen.

Jesuiittajärjestö erosi Inkvisitiosta siinä, että jesuiitat eivät ainoastaan etsineet ja tuhonneet uskovia; he osallistuivat julkiseen politiikkaan ja käytännöllisesti katsoen johtivat Espanjan, Ranskan ja Italian eri valtioiden politiikkaa useiden vuosisatojen ajan julkisesti. Suurta huomiota jesuiitat kiinnittivät, ja edelleen kiinnittävät valtiojohtoisiin koululaitoksiin. Inkvisitio tarvitsee toimiakseen valtion tuen, mutta kun valtion tuki kirkolliselle terrorille horjuu, pyrkivät jesuiitat muuttamaan poliittista ilmastoa niin, että terroritoiminta kävisi esteettä päinsä.

Jesuiittojen toimintatavat olivat häikäilemättömiä heti alusta asti. Vain sosialistimaiden salaiset poliisit ja muhammadilaisten tikariveljeskunta voivat kilpailla jesuiittojen kanssa heidän kanssaan samassa sarjassa. Jesuiitat pitivät kouluja yläluokan lapsille samalla kun he houkuttelivat yläluokan ihmisiä muihin ansoihin, päästäkseen kiristämään heitä. Ne, joita ei saatu koukkuun, tapettiin.

Jesuiittojen parhaiten tunnettuja saavutuksia lienee Ranskassa v. 1572 järjestetty Bartholomeuksen yön ("pärttylin" yön) verilöyly ja sitä seurannut hugenottien vaino. Ensimmäisenä yönä tapettiin noin 4000 Pariisiin häihin kutsuttua protestanttia, jonka jälkeen tappaminen levisi koko Ranskaan. Jesuiitat olivat sivistyneitä ammattimurhaajia, jotka vakaasti uskoivat siten palvelevansa paavia. Jesuiittojen onnistui tuhota Espanjan, Ranskan, Eteläisen Saksan, Tshekin, Itävallan, Puolan, Liettuan ja Unkarin kristikunta käytännöllisesti katsoen kokonaan. Hollannin kristikunnan totaalinen tuhoaminen epäonnistui. Saksan pohjoiset alueet, Skandinavia ja Englanti säästyivät jesuiitoilta, kun kyseiset maat irtaantuivat katolisesta kirkosta. Eteläisessä Amerikassa jesuiitat hallitsivat Paraquaita noin 160 vuoden ajan.

Jesuiittajärjestö oli väliaikaisesti lakkautettuna 1773-1814 välisen ajan. Nykyisin jesuiitat ovat paavin kirkon johtava munkkijärjestö jonka linjaukset sanelevat paavinkirkon politiikan suunnan. Vaikka nykyajan jesuiitat harvoin esiintyvät omalla nimellään, on järjestön vaikutus maailmanhistoriaan vielä nykyäänkin suurempi kuin esimerkiksi Kiinan kommunistisen puolueen. Järjestöllä on yli kolmekymmentä omaa yliopistoa ja parisataa muuta koulua eri puolilla maailmaa. Järjestön lehdistö on kattava. Järjestön omia sanoma- ja aikakauslehtiä, lukumäärältään yli 1000 nimikettä, julkaistaan noin 50 kielellä yhteenlaskettujen painosmäärien ollessa noin 150 miljoonaa. Tämän lisäksi jesuiittojen kirjoituksia julkaisevat eri maiden sanomalehdet, ja niitä saattaa putkahtaa esiin mitä odottamattomimmissa paikoissa. Jesuiittojen kirjoitukset ovat helposti tunnistettavissa siitä, että ne ihannoivat paavin valtaa vähäisimmässäkään määrin valhetta kaihtamatta.

Jesuiittojen toimintatapoihin kuuluu, että järjestö pyrkii käännyttämään valtioita asiansa taakse. Kun valtio on saatu paavin tukijaksi, valtion tehtäväksi tulee Jeesuksen seuraajien hävittäminen maasta. Yksityisiä ihmisiä jesuiitat eivät johdata Jumalan valtakuntaan, eivätkä ne siihen pystyisikään. Taktiikkaan kuuluukin, että jesuiitat pyrkivät ajamaan läpi lakiehdotuksia, joissa ihmisen henkilökohtainen uskonratkaisuun perustuvat yhteisöt kiellettäisiin ja siihen kutsuvat evankelistat likvidoitaisiin. Ranskassa jesuiitat näyttävät kuitenkin jääneen sosialistien jalkoihin. Kun käännyttämisen kieltävä laki oli käsitelty, tehtiin toinen laki, jonka avulla mikä tahansa uskonnollisen luonteinenkin järjestö voidaan lakkauttaa niin helposti, ettei jesuiitoilla sen enempää kuin millään muullakaan ihmisistä koostuvalla yhteisöllä ole mitään mahdollisuuksia selvitä asetetuista vaatimuksista. Tämä Ranskan sosialistisen presidentin 12.06.2001 allekirjoittama laki saattaa olla se konsti, joka pakottaa antikristuksen alistumaan pedon tahtoon, koska katolinen kirkko muuten voidaan lain avulla lakkauttaa löyhääkin löyhemmin, mutta "laillisin" perustein.

Paavi Paavali III (1534-1549) aikana 1542 jesuiittojen työtä koordinoimaan perustetun "Pyhä viraston harhaoppien vastustamista varten" nimi vaihdettiin vuonna 1965 nykyaikaisemmaksi. Paavali III julkaisi myös Kiellettyjen kirjojen indeksin, jonka v. 1948 ilmestyneessä uudessa laitoksessa mainitaan yli 6000 kiellettyä teosta.

Paavi Paavali IV (1555-1559) aloitti varsinaisen vastahyökkäyksen uskonpuhdistuksena tunnettuja uudistusliikkeitä vastaan. Inkvisitiota vahvistettiin. Paavali IV johdolla inkvisitio pääsi tutkimaan myös kirkon ylempien virkojen toimihenkilöitä mahdollisten väärien ajatuksien paljastamiseksi. Mistä sitä koskaan tietää, lienevät toisinajattelijoita pelänneet paavit ajatelleet.

Paavi Paavali IV joutui täydentämään kirkon vaatimuksia siitä, että raamattujen lukeminen on kielletty. Nyt niitä jopa painettiin. Joku Nicole Malermi oli 1471 kääntänyt Raamatun italian kielelle ja kirja oli jopa painettu. Uusittujen direktiivien ansiosta italialaiset eivät vielä tänäänkään tiedä Raamatusta keskimäärin mitään.

Paavali IV tuskin ajatteli olevansa syyllinen siihen, että niin monet halusivat päästä eroon kirkosta. Juutalaisia oli totuttu syyttämään kaikesta, ja tämäkään paavi ei tehnyt poikkeusta. Kahdestoista heinäkuuta 1555 kirkon suurimman lahkon yksinvaltainen johtaja julkaisee bullan juutalaisia vastaan. Kaiken demagogian voimalla paavi hyökkää juutalaisia vastaan, vaatii kirkon aiemmin antamien juutalaisvastaisten määräysten noudattamista ja säätää uusia määräyksiä. Paavi Innocentius III vuonna 1215 säätämän juutalaismerkin lisäksi juutalaisten miesten on pidettävä keltaista hattua ja naisten huntua. Juutalaiset eivät saa asua "kristittyjen" seassa, vaan heidän tulee muuttaa asumaan samalle kadulle tai kaupunginosaan, joka tulee erottaa muurilla muusta kaupungista. Muurissa saa olla vain yksi portti ja sitäkin pidetään auki vain määrätunteina. Kaupungissa ei saa olla enempää kuin yksi juutalaisten kokoushuone, synagooga. Kaiken lisäksi joutuivat juutalaiset omalla kustannuksellaan rakentamaan ghettoihinsa kasteoppilaan huoneen, Casa dei Catecumeni", jossa juutalaisten oli käytävä säännöllisesti käännytettävänä. Juutalaisten kaupankäynti rajoitetaan vanhain tavarain kauppaan. Erityisesti kielletään juutalaisten kaupankäynti elintarvikkeilla. Juutalaista ei saa kutsua nimellä signor, herra tai vastaava jne.

Luterilaisen kirkon perustaja Martin Luther sanoutui irti paavin kirkon perinnöstä kirjassaan "Siitä, että Herramme Jeesus Kristus oli juutalainen", joka julkaistiin vuonna 1523, mutta tämän jälkeen tapahtui "uskonpuhdistajan" henkinen romahdus. Jo muutaman vuoden kuluttua sama mies kirjoittaa jo samaan tapaan, kuin katoliset kirkonmiehet. Kirjoissa "Pöytäpuheita" ja "Juutalaisista ja heidän valheistaan" toistetaan taas koko kirkollisten demagogien lietsoma eurooppalainen maailmankatsomus.

Kun kirkon uudistajat ja uudistuksien vastustajat joutuivat keskenään sotaan, syyttivät molemmat osapuolet juutalaisia toisen osapuolen auttamisesta.

Paavi Pius IV (1559-1565) alias Giovanni Angelo de Medici joutui muiden huoliensa ohessa tarkkailemaan, ettei kukaan vain lukisi Raamattua. Raamatunluvun kieltäminen kuului kirkon ensimmäisiin käskyihin, mutta Pius IV piti tarpeellisena julkaista käsky uudelleen. Sveitsissä Geneven protestantit eivät käskyä noudattaneet, ja julkaisivat Raamatun italiaksi vuonna 1607. Protestanttien käännös oli asiantuntijatyötä, ja se oli ainut saatavilla oleva italiankielinen raamattu useiden vuosisatojen ajan. Vasta 1920 paavin koneisto alkoi valmistella omaa italiankielistä raamatunkäännöstään.

Vuonna 1566 paaviksi tuli Antonio Ghislieri, joka sai nimen Pius V (1566-1572). Hän oli hankkinut kannuksensa lammaspaimenena ja inkvisition ylipäällikkönä. Paaviksi päästyään entinen lammaspaimen mobilisoi koko koneistonsa terrorismin palvelukseen. Eurooppa yritettiin hukuttaa vereen. Kuninkaat, jotka ehkä salaisesti olivat kannattaneet omantunnonvapautta tai muuten olisivat sallineet kukkien kasvaa, pantiin taas tuhoamaan kaikki, mikä vähänkin oli kaunista. Englannin politiikkaan Pius V osallistui julistamalla kuningas Elisabeth I:n virasta erotetuksi. Englannissa paavin ilmoitus koettiin vihamielisenä tekona, eikä käskyä toteltu.

Pius V pääsi järjestämään päänkatkojaisia myös kotipihallaan Roomassa, Paavin valtiossa. Paavi Klemens VII kirjurina toiminut Pietro Carnesecchi (1508-1567) oli tullut uskoon. Kun veli Pietron pää oli katkaistu, poltti paavi ruumiin nuotiolla. Katolinen kirkko on palkinnut erikoisen suurta menestystä saavuttaneen joukkomurhaajansa, paavi Pius V:n pyhimyksen arvonimellä. Nykypäivän italialaiset tuskin tietävät, että he ovat katolilaisia vain siksi, että Pius V oli niin uuttera.

Kun Ranskan katoliset Pärttylin yönä 24.08.1572 surmasivat 4000 Pariisiin kuningashäihin kutsuttua hugenottia, olivat Italian klerikaalit haltioissaan. Pius V ei päässyt juhlia enää näkemään, sillä hän oli kuollut toukokuussa. Mutta uusi paavi Gregorius XIII (1572-1585) oli samaa maata. Hän piti Roomassa kiitosmessun menestyksekkään joukkomurhan johdosta. Senjälkeen joukkomurhia jatkettiin Lyonissa, Orleansissa ja muissa kaupungeissa. Jos tarkoituksena oli häväistä Jumalaa, oli joukkomurhan ja kiitosmessun yhdistelmä varmasti hieno keksintö. Gregorius XIII muita hyvin onnistuneita hankkeita on Gregoriaaninen ajanlasku, joka otettiin käyttöön 1582. Kuuluisa mies ja jesuiittojen antelias rahoittaja.

Paavi Gregorius XV perusti vuonna 1622 kuuluisaksi tulleen järjestön De Propaganda Fidei, "Uskon julistaminen". Valdolaisia vastaan sotiessaan paavi huomasi kuitenkin että propaganda ei muuta valheita tosiasioiksi, joten hän pani sotilaat liikkeelle itsepäisiä uskovia opettamaan. Kun Propagandan Torinon osaston johtaja, markiisi Pianezza lähti valdolaisten kimppuun 17.04.1655, oli mukana jo 15.000 miehen armeija. Järjestön nimikin muutettiin paremmin asian olemusta vastaavaksi. Uudeksi nimeksi tuli De Propaganda Fidei et Extirpandis Haereticis, "Uskon tunnetuksi tekemisen ja kerettiläisten hävittämisen seura". Viikon kuluttua matkaanlähdöstä 24.04.1655 kello 4 aamulla alkoi "Piedmontin pääsiäinen", joka järkytti koko Eurooppaa, vaikka asiassa ei mitään uutta ollutkaan, nimeä lukuunottamatta.

Kirkko perustettiin, koska Rooman keisari Konstantinus "Suuri" halusi, että valtakunta olisi ideologisesti yhtenäinen. Yhtenäistämispyrkimys johti väistämättä ideologiseen terroriin. Ensimmäisen sotaretkensä kirkko teki kristittyjä vastaan vuonna 347, jonka jälkeen kirkon pääideologi Augustinus naamioi terrorismin lähetystyöksi. Kun "Propaganda" vuonna 1622 perustettiin, oli katolinen kirkko oli ollut terroristiorganisaatio jo yli tuhannen vuoden ajan. Kun terrorismin naamioiminen "lähetystyöksi" ja "kristillistämisen" viimein petti, tarjosi Gregorius XV seuraajineen kirkon terrorismia uudella nimellä "propaganda". Ja mikä pahinta, kirkon antama esimerkki sai liikkeelle paljon muita terroristeja. Propagandasta tuli kirosana kaikkialla siellä, missä ihmiset ovat joutuneet maistamaan vallanpitäjien yhtenäistämisohjelmia. Vallanpitäjien pyrkimyksiä ideologisen yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi myydään eri pakkauksissa: tarjolla on tasa-arvoa, equalité, konsensusta ja perustuslakia, mutta päämäärä on kaikilla sama: omantunnon äänen murskaaminen. Myös tuloksiltaan ne ovat samanlaisia: Omantunnon äänen sammuttua tulee kolkko pimeys.

Tshekkiläisen kristikunnan hävityksen aikana paavina oli Urbanus VIII (1623-1644). Likaisen työn tekivät jesuiitat. Kun uskovat oli tapettu, jesuiitat paneutuivat lasten kasvatukseen ja aatelisten ajatusmaailman ohjailuun taatakseen valtion jatkuvan tuen katolisen kirkon ylläpitämisessä välttämättömän terrorismin harjoittamiselle maan hiljaisia vastaan.

Jesuiitat hävittivät uskovat niistä maista, jotka reformoituja kirkkoja kannattavien valtioiden ja paavia kannattavien valtioiden välillä käytyjen suurten uskonsotien jälkeen jäivät paavin hallintaan. Paavin hallintaan jäi siten kansoja, joita paavit pystyivät yhä pitämään pimeydessä. Paavi Klemens XI (1700-1721) vaati, että Raamattua ei lueta, ja että hallitsijat eivät hallitse muuten kuin hänen luvallaan.

Portugalin pääministeri syytti jesuiittoja orjakaupasta, salakuljetuksesta ja koronkiskonnasta jesuiittojen eri puolilla Etelä- ja Keski-Amerikkaa, Aasiaa ja Afrikkaa omistamissa siirtokunnissa ja siirtomaissa. Paavillinen tarkastaja totesi syytökset tosiksi vuonna 1759. Lisäksi jesuiittoja syytettiin Portugalin kuninkaan murhayrityksestä. Paavi Klemens XIII (1758-1769) joutui hyväksymään jesuiittojen karkoituksen Portugalista 1759, Ranskasta 1764 ja Espanjasta 1767. Paraguayssa jesuiittojen vuonna 1609 perustama kolhoosi päätti toimintansa 1843. Yli kaksisataa vuotta kestänyt Guarani-intiaanien orjuutuksesta oli saatu arvokasta kokemusta, jota voitiin käyttää vaikka uuden kommunistisen luokkayhteiskunnan suunnittelussa.

Itävallassa jesuiittoja kohtaan tunnettu vastenmielisyys johti vuonna 1781 rajoitettuun uskonnonvapauteen, mikä jesuiitoille oli myrkkyäkin pahempaa, sillä Itävaltaa hallitsi oikein Pyhän Rooman keisarikunnan keisari, eikä mikään kuningas.

Ranskan vallankumouksen edellä jesuiittojen maine oli edelleen laskussa jopa katolisuuden rintamaissa. Paavi Klemens XIV (1769-1774) lakkautti jesuiittojen veljeskunnan vuonna 1773. Kun paavi seuraavana vuonna kuoli, väitettiin jesuiittojen olleen asian takana, mutta murhaväitettä ei pystytty näyttämään toteen.

Venäjä oli karkoittanut jesuiitat jo vuonna 1689 ja 1719, mutta salli järjestön toiminnan taas Jekaterina II (1762-1796) hallituskaudella. Jesuiittajärjestön ollessa virallisesti ja "lopullisesti" lakkautettuna vuosien 1773-1814 välisenä aikana, se jatkoi toimintaansa laillisesti Valko-Venäjän (nyk. Belarus) ja Liettuan alueilla Venäjän keisari Paavali I antamalla luvalla. Vuonna 1815 järjestön laillinen toiminta Venäjällä päättyi, mutta alkoi uudestaan vuonna 1992.

Paavi Innocentius X (1644-1655) aikana Katolisessa kirkossa vaikutti jansenismina tunnettu hengellinen liike. Liikkeen kasvatteja oli mm. Blaise Pascal (1623-1662), matemaatikko, jonka tasokkaat hengentuotteet ovat tunnustettuja yli lahkorajojen. Hänen keskenjäänyt teoksensa "Ajatuksia" oli mm. metodistisaarnaajien Charles ja John Wesleyn suosikkilukemistoa. Paavi Innocentius X, joka yritti estää hengellisten virtausten pääsyn kirkkoon, tuomitsi jansenismin v.1653.

Innocentius X aikana suuret uskontosodat olivat loppuvaiheessaan. Viimeiseen asti paavi yritti estää Westfalenin rauhan solmimista v.1648, mutta kun ei siinä onnistunut, hän julkaisi bullan Zelus domus dei. Kirkko palkitsi sotaisan paavin julistamalla hänet autuaaksi ("sankt").

Paavi Benedictus XIII oli yksi Konstanzan kirkolliskokouksen erottamista paaveista. Saman nimen otti käyttöön vuonna 1724 P. Orsini.

Paavi Benedictus XIV (1740-1758) johti roomalais-katolista kirkkoa ilman, että jälkipolville olisi jäänyt hänestä mitään erikoisen pahaa sanottavaa. Paavi pyrki mm. lieventämään edeltäjiensä lausumia jansenismista. Järjestö toimi kuitenkin omalla painollaan myös Benedictus XIV aikana ja sen johtajana hän on siitä erityisesti vastuussa.

Paavi Pius VI (1775-1799) tuomitsi Ranskan kansalliskokouksen 27.08.1789 antaman ihmisoikeuksien julistuksen, jossa myös protestanttien kansalaisvapaudet hyväksyttiin. Ranskan vallankumouksen vastaiseen valtioliittoon (Itävalta, Preussi ja Englanti) paavi liittyi sillä seurauksella, että Napoleon valloitti Kirkkovaltion ja Rooma julistettiin tasavallaksi. Pius VI vangittiin ja vietiin Ranskaan kuolemaan.

Paavi Pius VII (1800-1823) voiteli Napoleonin keisariksi 1804, mutta joutui pian tämän jälkeen sotaan Napoleonia vastaan. Ranska valloitti Kirkkovaltion vuonna 1808. Paavi vangittiin. Kirkkovaltio lakkautettiin, mutta perustettiin taas uudestaan, kun englantilaiset olivat kukistaneet Napoleonin. Paavi palasi Roomaan v. 1814. Ranskan vallankumous oli ollut fiasko, ja paavi käytti sitä hyväkseen palauttaakseen kirkon vallan. Näihin toimiin kuuluivat sekä jesuiittajärjestön perustaminen uudelleen v. 1814 ja toimenpiteet raamattuseurojen toimintaa vastaan katolisissa maissa.

Leo XII (1821-1829) tuomitsi omantunnonvapauden, suvaitsevaisuuden, raamattuseurat ja raamatunkäännöstyön. Hänen seuraajansa Pius VIII (1829-1830) tuomitsi omantunnonvapauden, raamattuseurat ja vapaamuurariliikkeen.

Vapaamuurarit olivat kirkon pitkäaikaisia liittolaisia. Varkailta, murhaajilta ja huorilta saamillaan synninpäästörahoilla kirkko rakensi loistokkaita kirkkoja ja rakentajat rikastuivat. Myös ideologisesti kirkko ja muurareiden salaseura olivat läheisiä toisilleen - molemmat ovat kaldealaisten mysteriuskontojen perillisiä. Ranskan vallankumouksen edellä nämä kirkon pitkäaikaiset liittolaiset olivat kuitenkin lähteneet omille teilleen. Jäseniksi kelpasivat enää vain rikkaat tai muuten vaikutusvaltaiset kouhot. Vapaamuurarit liittoutuivat rahamaailman kanssa ja lähtivät itse ohjailemaan maailman kohtaloita.

Gregorius XVI (1831-1846) käytti itävaltalaisten sotilaiden palveluksia erästä munkkikuntaan vastaan, jonka jäsenet kiihottivat paavin Kirkkovaltion väestöä paavia vastaan. Syynä tyytymättömyyteen oli Kirkkovaltiossa harjoitettu korruptio ja mielivalta.

Pius IX (1846-1878) aikana paavikunta menetti asemansa itsenäisenä valtionpäämiehenä, kun italialaiset valloittivat paavin valtion. Paavi vastasi tähän julistamalla, että katolilaisten tulee olla uskollisia kirkon johtajalle, eikä suinkaan valtiovallan asettamalle esivallalle. Paavi Pius IX tuomitsi omantunnonvapauden, uskonnonvapauden, sananvapauden ja painovapauden sekä kirkon erottamisen valtiosta. Pius IX tuomitsi myös raamattuseurat. Pius IX ei suinkaan kieltänyt kaikkea. Hän salli mielellään väkivallan käytön, jos sitä käytettiin paavinvallan vastustajia vastaan. Luterilaiset ja muut reformoidut kirkot paavi julisti kristillisen uskonnon vääriksi muodoiksi.

Pius IX julisti oppia Jeesuksen äidin Marian perisynnittömästä sikiämisestä. Kun se meni läpi ilman pahempia soraääniä, julkaisi paavi oppinsa paavien yleisestä erehtymättömyydestä vuonna 1870.

Paavi julisti, että jokainen roomalais-katolisen kirkon oppi on itse Kristuksen sanelema paavien, Kristuksen maanpäällisten viransijaisten, kautta. Jo 1200-luvulla roomalais-katolisen kirkon johtajat olivat antaneet vastaavanlaisia lausuntoja. Silloin oppi ei kuitenkaan vielä mennyt läpi, vaan useissa roomalais-katolisen kirkon kirkolliskokouksissa määriteltiin paavin asema siten, että paavit ovat kirkolliskokouksen valvonnassa.

Saksan keisarikunnan yliopistoissa professorit olivat yleensä katolisia. Ne, jotka eivät tunnustaneet paavin erehtymättömyyden oppia, erotettiin. Saksa ryhtyi kuitenkin puolustamaan riippumattomuuttaan ja jo 1873 olivat valmiina uudet lait, jotka takasivat opetusoikeuden myös ei-katolisille opettajille. Kulttuuritaisteluksi kutsuttu valtataistelu opiskelijoiden sieluista kesti parikymmentä vuotta ja toi ilmi vain sen, että sekä kirkko että valtio ovat ihmiselle vaarallisia. Opiskelijoiden mieltä ei kysynyt kukaan.

Paavi Leo XII (1878-1903) oli paavillisen erehtymättömyyden innokas kannattaja. Hän katsoi olevansa Kaikkivaltiaan Jumalan sijainen maan päällä ja asetettu olemaan kaikkien hallitsijoiden hallitsija. Hänen arvostelunsa kärki oli suunnattu reformoituja kirkkoja vastaan. Erityisesti paavia harmitti se, että Amerikassa paavin kirkolla ei ollut samanlaista valta-asemaa, kuin Euroopan valtiokirkoilla Euroopassa. Hyökkäys amerikkalaista elämäntapaa vastaan vastasi koko katolisen Euroopan, kirkolliset luterilaiset mukaan luettuna, sisimpiä tunteita. Euroopan katoliset ja luterilaiset eivät ole antaneet Amerikan Yhdysvalloille koskaan anteeksi sitä, että se ei tappanut anabaptisteja, seekereitä, mennoniittoja, kveekareita duhoboreja, hlystejä ja molokaaneja tai muita sellaisia uskovia, jotka Euroopan kirkot halusivat hävittää yhdessä juutalaisten kanssa.

Paavi Pius X (1903-1914) tuomitsi ns. uskonpuhdistusliikkeiden eli katolisesta kirkosta keskiajalla eronneiden, vähemmän korruptoitujen uskonnollisten järjestelmien johtajat, nimittäen näitä "Kristuksen ristin vihollisiksi". Ranskassa 1906 toimeenpannun kirkon ja valtion eron paavi kirosi.

Paavi Pius XI (1922-1939) aikana perustettiin Vatikaanivaltio sosialistijohtaja Benito Mussolinin kirkolle lahjoittamalle 40 hehtaarin alueelle Roomaan. Yhteistyö fasistien kanssa sujui muutenkin hyvin. Kun italialaiset kansallissosialistit hyökkäsivät maailman vanhimman kristillisen keisarikunnaan kimppuun ja valloitti Etiopian vuonna 1935, riemuitseva paavi julisti italialaisten voiton "edistävän maailman rauhaa". Jopa Kansojen Liitto oli vanhurskaampi kuin paavi, sillä se tuomitsi Italian teon laittomaksi.

Vuonna 1937 paavi tuomitsi fasismin ja arvosteli ankarasti kommunismia. Paavi ärähti, kun kansallissosialistit eivät halunneet ottaa paavia mukaan rekeensä täysivaltaisena osakkaana hankkeisiinsa. Kun sosialistit ottivat nuorison kasvatuksen ja Saksassa myös ammattiliitot omiin käsiinsä, paavi joutui pelkäämään oman nahkansa puolesta. Kansallissosialistien sotavalmisteluja paavi ei tuominnut, mutta saksalaiset rotuopit paavi sentään tuomitsi.

Näön vuoksi paavi harjoitti vähän muutakin kuin pelkkää politikointia. Pius XI ilmoitti, että roomalais-katolinen kirkko on ainut Kristuksen kirkko. Hänen mukaansa kristikunnan yhdistyminen ei ole mahdollista ilman alistumista Rooman tahtoon. Paaville kristittyjen yhteys jäi saavuttamatta, mutta meille uskoville se on jokapäiväistä leipää.

Paavi Pius XII (1939-1958) oli Preussin ja Saksan asioiden erikoistuntija. Hän, jos kukaan, tiesi, mitä oli tekeillä Saksassa toisen maailmansodan aikana. Vaikenemalla siitä, mitä tapahtui, paavi itse asiassa hyväksyi ja tuli osasyylliseksi juutalaisten salaiseksi aiottuun kansanmurhaan ym. tapahtumiin, mistä hän joutui kuulemaan kritiikkiä myös omiensa taholta Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa. Raamatun mukaan paimenen tulee varoittaa vaarasta ja puolustaa laumaa susilta. Paavi Pius XII toimet eivät ole paimenen toimia, vaan suden. Se, että hän varoitti kommunismista, ei asiaa paranna, se todistaa vain hänen olleen heikko silloin, kun hänen olisi pitänyt varoittaa vaarasta niitä saksalaisia, jotka hänet paimennettavikseen olivat hyväksyneet.

Pius XII yritti auttaa Suomea vuonna talvisodan aikana 1939-1940 mm. toimittamalla avustusta Suomeen, mutta Saksa esti avustuskuljetukset Saksan kautta. Saksa oli liitossa Neuvostoliiton kanssa, ja koska Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen, ei Saksa sallinut paavin toteuttaa Suomelle ystävällismielisiä hankkeita. Kyseisessä tapauksessa paavin puolueellisuus tulee selvästi näkyviin -- hän arvosteli kyllä kommunismia, mutta ei Saksaa. Propagandatemppuja kyllä tehtiin, mutta paavien tavallista asetta, kirkosta erottamista ja pannaan julistamista ei käytetty. Miten olisi ollut roviolla polttamisen laita nyt, kun siihen oli todella aihetta?

Pius XII julisti opin Marian taivaanottamisesta ruumiineen päivineen. Marianpalvonnan tukemiseksi kirkko oli ennen Pius XII esittänyt historiansa aikana niin monta harhaoppia, että niitä ei ole voitu tämän kirjan puitteissa käsitellä. Uusi harhaoppi on vain edellisten jatkoa ja siitä näkyy, että kirkko tarkoituksena on vaihtaa taivaissa koko henkilökunta. Se, että harhaoppinen paavi julkaisi uuden harhaopin, ei ole mikään uutinen. Tuulesta temmattuja oppeja ja valheellista tietoa kyllä riittää. Myös uskovat erehtyvät. Raamatun ohje asiasta onkin: "Veljeni, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä suuremman tuomion. Sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme". (Kts. Jaak 3:1-2). Jos Jaakob luki itsensä erehtyvien joukkoon, niin sitä suuremmalla syyllä tulee muiden opettajien tunnustaa tämä mahdollisuus. Paavi Pius XII julkaiseman dogmin voisi siis rauhassa ohittaa ja unohtaa hienovaraisesti, jollei paavisetä olisi lopettanut oppiaan julistamalla, että se, joka rohkenee kiistää tai tahallisesti epäillä hänen oppiaan, on jo "luopunut jumalisesta ja katolisesta uskosta". Tämä on jo muuta kuin virheellistä oppia, se on Jumalan seurakunnan jakamisyritys, koska paavi rohkenee sanoa: "jumalisesta … uskosta". Jumalan seurakunnan jakoyrityksiä Raamatussa sanotaan kerettiläisyydeksi, kts. Tiit 3:10. Raamatun mukaan sellaisia, kuin Pius XII, tulee karttaa, jolleivät he parin neuvonnan kerran luovu seurakunnan jakoyrityksistään. Se, että Pius XII katsoo jonkun eronneen "katolisesta uskosta", ei Jeesukseen uskovia koske lainkaan. Katolilaisuutta ja jumalisuutta ei voi rinnastaa, ne ovat toistensa vastakohtia. Kirkosta on erottava, jos joku uskova nyt vielä sattuisi olemaan jäsenenä moisessa järjestössä.

Nimellä Johannes XXIII ovat paaveina olleet Balthazar Kossa, joka oli paikalla Konstanzan kirkolliskokouksen alkuvaiheessa v. 1415, ja Angelo Giuseppe Roncalli 1958-1963.

Paavi Johannes XXIII (1958-1963) oli sympaattinen mies pienissä ja suurissa asioissa. Giuseppe Roncalli toimi 1935-1944 katolisen kirkon virkamiehenä Turkissa ja Kreikassa; tässä toimessaan hänen onnistui mm. pelastaa satakunta juutalaista, jotka olivat pakenemassa juutalaisvainoja Euroopasta. Paaviksi tultuaan hän muutti katolisen kirkon pääsiäisyön liturgiaa siten, että rukous "uskottomia juutalaisia" vastaan korvattiin rukouksella juutalaisten puolesta. Myös muussa toiminnassa noudatettiin samaa hyväntahtoista linjaa. Hänen aikanaan kirkon vanhakantainen asenne aatelisherrojen kirkkona alkoi muuttua vasemmiston puolueaatelin suuntaan. Mutta miten muuten niin mukava mies selittää suuren tuomarin edessä sen, että hän oli jäsenenä katolisessa kirkossa, ja yritti kaapata vallan Jumalalta, on jo arvoitus.

Paavi Paavali VI (1963-1978), jatkoi sosiaalisten kysymyksien parissa askartelua ja politikointia. Muutti inkvisitiona tunnetun toimialakohtaisen laitoksen "Pyhä virasto" nimen vuonna 1965 "Uskonopin kongregatioksi". Pani alulle "vapautusteologian", millä tarkoitetaan vallan siirtämistä sosialistiselle puolueelle. Hyvä surfaaja se oli tämäkin paavi. Paavin kolmipäisen kruunun, tiaran, Paavali VI torjui uhraamalla sen symbolisesti köyhille. Kyse oli kuitenkin siitä, että tiaran kolme kruunua ovat merkki, jota kantamalla paavi julistaa olevansa Kuningasten Kuningas ja Kristuksen sijainen maanpäällä, korkein tuomari ja korkein lainlaatija, korkein pappi ja niin edelleen.

Johannes Paavali I (1978) ehti olla paavina vain 33 päivää. Hän kieltäytyi vastaanottamasta paavin kolmipäistä kruunua, tiaraa, eikä osallistunut koko kruunajaisiinsa.

Johannes Paavali II (1978 --) on ensimmäinen ei-italialainen paavi yli 400 vuoteen. Kieltäytyi tiarasta ja kruunajaisista edeltäjänsä tavoin. Julisti näyttävästi "autuaaksi" vuonna 1928 Madridissa perustetun jesuiittoja lähellä olevan salaseuran Opus Dein (Jumalan työ) perustajan Jose Maria Belaquerin. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että samalla salaseura vapautettiin piispojen valvonnasta ja alistettiin suoraan paaville. Opus Dein pyrkimyksenä on soluttautua kaikkiin päättäviin elimiin ja vaikuttaa päätöksentekoon paavinvaltaa edistävällä tavalla. Opus Dei toimii noin sadassa maassa, ja sen noin 100.000 sotilaalliseen kuriin sitoutunutta jäsentä toimivat eri maiden hallituksissa, lehdistössä ja radiossa, johtavat pankkeja, teollisuusyrityksiä ja ammattiliittoja, opettavat yliopistoissa, jne. Koska Opus Dein toimiala on laajempi kuin jesuiittojen, pystyy paavi salaseuransa avulla paremmin ylläpitämään hurskasta mainettaan ymmärtämättömien keskuudessa.

Johannes Paavali II tarjosi mariakulttia ekumenisen liikkeen perustaksi vuonna 1987 julkaistussa paimenkirjeessä Redemptoris Mater.

Kevättalvella v. 2000 Johannes Paavali II kävi Lähi-Idässä etsimässä juutalaisten ja muslimien kannatusta paavin kirkon valtapyrkimyksille, mutta ilman sanottavaa tulosta, jollei sellaisena voida pitää roomalais-katolisen kirkon omien kannattajien keskuudessa saavutettua propagandahyötyä.

Paavien pyrkimykset maailman herruuteen ovat olleet sinnikkäitä ja verisiä. Näistä päämääristä ei roomalais-katolinen kirkko ole luopunut. Johannes Paavali II vuoden 2000 maaliskuussa Lähi-idän muslimimaihin ja Israeliin tekemällä matkalla tavoiteltiin kolmen suuren yksijumalaisen uskonnon yhdistämistä. Paavi oli hyvin tajunnut globalisaation haasteet. Katolinen kirkko tarvitsee avukseen muslimien fanaattisuuden. Paavi ei uskaltanut vielä suoraan ehdottaa muslimien ja juutalaisten liittymistä Roomalais-katolisen kirkon johtamaan maailmankirkkoon, mutta pyrkimys on sinnikäs. Tuloksia tästä työstä voidaan odottaa pian, siinä vaiheessa, kun kymmensarvinen peto on alistanut muut valtakunnat valtaansa.

Israelin presidentti otti vastaan paavi Johannes Paavali II:n Israelissa. Tervehdyspuheessaan presidentille paavi vaati kristittyjä ("kristityillä" paavit tarkoittavat roomalaiskatolisen kirkon jäseniä) ja juutalaisia luopumaan ennakkoluuloistaan toisiaan kohtaan. En tiedä, mitä Israelin presidentti vastasi, mutta soisin Israelin ymmärtävän, että Jeesuksen kansalla ei ole mitään tekemistä eikä mitään yhteyttä Roomalaisen uskonnollisen järjestelmän tai sen taustavaikuttajan kanssa. Paavi puhui muuten aivan oikein siinä, että ennakkoluuloista pitää luopua. Jos jollakin vielä on ennakkoluuloja paavin ja hänen johtamansa organisaation suhteen, niin luopukoon toki harhaluulostaan. Katolisen kirkon hirmutyöt ovat niin tunnettuja, että on täysin käsittämätöntä, jos joku kunnollinen ihminen vielä tänä päivänä on sen jäsen. Jumala, joka kaikki tietää ja käsittää, sanoo:

Matkansa edellä 01.02.2000 paavi Johannes Paavali II teki näyttävän propagandatempun julkaisemalla asiakirjan nimellä "menneisyyden virheet". Asiakirjaa mainostettiin anteeksipyyntönä, mutta odotettuja anteeksipyyntöjä se ei sisältänyt. Anteeksipyyntöjä odotettiin myös paavin "Anteeksiannon päiväksi" nimittämän päivän saarnassa, mutta turhaan. Paavin edustajat selittivät, että paavin valtakoneisto on tehnyt hirmutekonsa "totuutta puolustaakseen". Siitä huolimatta paavin järjestelmän kannattajat pitivät paavin sovinnollisuutta ihastuttavana. Suomen valtion ylläpitämän radion kevyen musiikin toimittaja katsoikin aiheekseen antaa paaville anteeksi. Olisikohan joku tapettu hussilainen ollut niin kaukaa viisas, että olisi valinnut Suomen Yleisradion asianajajakseen.

Paavit ovat kuuluisia ja näyttäviä. Yhtä kaikki vain hyvin harva väärä profeetta, kristus ja messias on päässyt tai pääsee historian lehdille. Useimmille heille on ollut tyytyminen paljon vähempään: terrorisoimaan omaa pientä pakkokäännytettyjen joukkoa, jonka keskuudessa he mahtavina esiintyvät kirkkoherroina ja ajatolloina, rabbeina ja politrukkeina, alaistensa rakkaudenharjoitusta estämässä. Yhteistä näille kaikille, niin suurille kuin pienillekin, väärille profeetoille ja kristuksille on, että he ovat esiintyneet suurina hengellisinä asiantuntijoina, niin että ymmärtämättömät ovat luopuneet Pyhän Hengen johdosta ja ryhtyneet seuraamaan ihmistä.

Tulevaisuutta koskevaa ilmoitusta sanotaan profetiaksi. Profetia voi olla väärä. Ihminen voi kuunnella sekä Totuuden hengen puhetta, että vääryyden henkien puheita. Uskova, joka tuntee Herran, tuntee myös Herran äänen. Hän ei tahtomattaan erehdy luulemaan väärää profetiaa oikeaksi. Jonkunverran ongelmallinen asia on silloin, kun profetian esittää toinen henkilö. Mutta silloin, kun Saatana joukkoineen yrittää väärillä profetioilla manipuloida uskovia, meillä on suojana se, että niistä asioista, jotka koskevat meitä itseämme, puhuu Herra meille suoraan. Sivusta voi tulla vain kehoitus, rohkaisu, neuvo, varoitus tms. meidän itsemme jo saaman Hengen ilmoituksen vahvistukseksi. Herra on myös hyvän käytöksen Mestari.

Väärän profetian esittäjä pyrkii pääsemään tilanteeseen, jossa hän voi esiintyä ilman kritiikkiä. Television saarnamies ei anna puheenvuoroa kuulijalle. Saarnastuoli on erinomainen paikka Saatanalle. Kirkossa ei keskustella.

Uskovalla on puheoikeus kotonaan. Jumalankin kanssa hän keskustelee sinä-muotoa käyttäen, teitittelemättä. Vähintä vieraanvaraisuuttakin noudattavien ihmisten kesken ainakin keskustellaan kutsuvieraiden kesken. Uskovalla tuskin on mitään syytä lähteä vapaaehtoisesti mihinkään sellaiseen uskonnolliseen tilaisuuteen, joissa veljesrakkauden alkeellisimpia vaatimuksia on mahdoton noudattaa. Kuvitelkaa nyt itse, miten käy sellaisen perheenpään, joka pitää lapsilleen yhden puheen viikossa, ja silloinkaan lapset eivät voi keskustella hänen kanssaan, saatikka keskenään? Aivan oikein - poliisi hakee sen ja pistää pyttyyn.

Historiankirjat eivät kerro, miten Irlannin kelttiläinen kristikunta sai alkunsa. Tavallinen olettamus on, että kristinuskon Irlannin saarelle toivat merimiehet ja heidän mukanaan tuomat kauppiaat noin 200-luvulla, ennen katolisen kirkon muotoutumista Rooman valtiossa. Arvio lienee oikea, sillä Irlannin kristikunnassa ei ole havaittavissa kaikkia katolisen kirkon yleisiä harhaoppeja: jakoa maallikoihin ja papistoon tai pappien pakollista selibaattia. Papiston puuttuminen esti myös keskitetyn hallintojärjestelmän synnyn. Jumala säilytti paikkansa seurakunnan johdossa, vaikkei häntä aina toteltukaan. Kasteessa noudatettiin lähetyskäskyn ohjeita: uskoontulleet kastettiin.

Irlantilaisten uskovien tapana oli asua yhdessä. Aikaa myöten yhteisön ympärille kasvoi kaupunkimaisia taajamia. Elintapa oli yksinkertainen. Yhteisöt eivät kuitenkaan olleet mitään luostareita, Irlannin kristikunnan määrittelyihin eivät vain sovellu roomalaiskatoliset termit. Ei-uskovia kohtaan käyttäydyttiin uskovan arvolle sopivalla tavalla. Pakkokastamista ja muuta jumalanpilkkaa ei harjoitettu.

Ensimmäiset meille nimeltä tunnetut Irlannissa toimineet saarnaajat Ninian (360-432) ja Patrick (389-461) ovat saaneet legendaarisen maineen, mutta heistä tiedetään vähän. Patrikin elämäkerran kirjoittajat 700-luvulla väittivät koko saaren kääntyneen kristinuskoon Patrickin vaikutuksesta, mutta se näyttää jo katoliselta hapatukselta. Sellaista maata, jossa kaikki ihmiset olisivat Jeesuksen seuraajia, ei ole koskaan todistettavasti esiintynyt tässä matoisessa maailmassa.

Patrick ei ollut katolilainen. Hän ei tunnustanut yksinvaltaisen piispuuden oppia, eikä jakoa pappeihin ja maallikkoihin. Ehtoolliselle osallistuivat kaikki yhdessä. Lapsikastetta ei tunnettu. Patrick toimi paitsi irlantilaisten, myös skottien ja brittien keskuudessa.

Brittein saarten kelttiläinen kristikunta sai kovan iskun, kun anglit, saksit ja juutit 400-luvun keskivaiheilla tunkeutuivat nykyiseen Englantiin. Anglo-saksit olivat tyypillisiä jumalattomia, murhasivat, polttivat ja raiskasivat niin paljon kuin voimia riitti. Onneksi voimia ei riittänyt Irlantiin eikä Skotlantiin saakka. Myöhemmin saarelle tunkeutuivat normannit, samoin tuloksin kuin anglo-saksit puoli vuosituhatta aiemmin.

Irlanti ei säästynyt kansainvaelluksen tuhoilta, mutta se säilytti kuitenkin vakautensa. Keskiajallakaan se ei vajonnut katoliseen pimeyteen. Kansansivistys oli korkealla, tieteet ja taiteet kukoistivat saarilla Manner-Euroopan pimeimpinäkin aikoina. Irlannin ja Skotlannin kristillisissä kommuuneissa suosittiin erityisesti kirjallisuutta. Varhaisimmat säilyneet irlanninkieliset raamatunosat ovat 600-luvulta.

Irlannin kristikunta unohtui pitkiksi ajoiksi muulta Euroopalta. Se ei kuitenkaan jäänyt eristyksiin, vaan aloitti lähetystyön. Bretagnen maakunta Ranskassa, Belgia ja Hollanti tulivat kristinuskon piirin irlantilaisen lähetystyön tuloksena. Vastustus oli lähinnä pakanallista - Antwerpenin lähellä Geelissä muuan isä tappoi uskoon tulleen tyttärensä Dymphnan 600-luvulla. Kun pakanallinen paimentolaisheimo frankit valloittivat Manner-Euroopan kelttiläisalueet, jatkoivat irlantilantilaiset keltit lähetystyötä frankkien keskuudessa. Columban (543-615) tuli v. 591 mantereelle frankkien kuninkaan kutsusta. Nykyisen Ranskan kelttiläisalueelle Columban perusti neljä kommuunia. Columban joutui kuitenkin kuningattaren epäsuosioon, ja siirtyi Nantesin kaupungin seuduilta nykyisen Saksan alueelle. Langobardien kuninkaan myötävaikutuksella Columban perusti vieläkin kuuluisan Bobbion luostarin Pohjois-Italiaan v.612. Columbanin perustamissa irlantilaistyylisissä kommuuneissa pääpaino oli opiskelulla. Columbanin työtä langobardien keskuudessa Italiassa jatkoivat Gallus ja Sigibert.

Skotlannissa suoritettavaa lähetystyötä varten perustettiin Irlannin ja Skotlannin välisille saarille Ionan lähetyskeskus v. 566. Lähetystyön uranuurtaja Columba (521-597) on haudattu saarelle. Skotit ovat kelttejä, samoin kuin irlantilaisetkin, eikä Skotlannissa tehtävä lähetystyö kohdannut suurta vastustusta.

Kelttien lähetystyö Manner-Euroopassa kantoi tuloksia. Saksalaisten esi-isät saivat ensimmäiset osakäännökset Raamatusta brittien toimesta. Menestys oli huomattavaa erikoisesti Reinin laaksossa, Alankomaissa ja Saksan ja Ranskan rajaseudulla asuvien frankkien keskuudessa. Nykyisen Brysselin, Luxemburgin ja Strassburgin seudulla valtaapitävät kuninkaat ajoivat kuitenkin lähetyssaarnaajat pois kansan keskuudesta, kun nämä vaativat kuningasta elämään kristillisen etiikan mukaan. Paavin avustuksella valta frankkien hallitsemilla alueilla siirtyi karolingien suvulle, ja uudet vallanpitäjät omaksuivat katolisen uskonnollisen järjestelmän. Ne englantilaiset, jotka olivat muutama vuosikymmen aikaisemmin omaksuneet paavin herruuden, avustivat karolingeja kristillisen seurakunnan tuhoamisessa. Julmimmasta paavin kätyristä tuli aikaa myöten oikein Saksan suojeluspyhimys. Frankkien uskontopolitiikalla oli myös selvät nationalistiset tavoitteet. Frankit olivat ilmaantuneet historian näyttämölle jostakin Itä-Euroopan aroilta ja valloittaneet kelttien asuttamat maat. Kelteillä oli vanha kulttuuri. Valloittajat eivät halunneet omaksua valloittamiensa kansojen kulttuuria ja se vei heidät paavin leiriin.

Vuonna 596 paavi Gregorius I "Suuri" lähetti Brittein saarille roomalaiskatoliset, Augustinin (engl.: Austin) ja 40 benediktiiniläisjärjestön munkkia. Kentin kuningas Ethelbert (560-616) otti katolisen joukon ystävällisesti vastaan ja antoi heidän käyttöönsä kirkkorakennuksen. Ethelbertin suopeus katolisia kohtaan lienee johtunut hänen vaimostaan, joka oli katolinen keltti Pariisista.

Kun Augustin oli saanut sillanpääaseman anglien ja saksien keskuudessa, ryhdyttiin maan kelttiläistä katolistamaan. Siinä jouduttiin heti törmäyskurssille, koska tulijat esiintyivät herroina vaatien kelttiläisiä kristittyjä alistumaan paavin valtaan. Uskovat eivät tietenkään paavin valtaa tunnustaneet. Irlantilainen kristikunta rakensi Jumalan Valtakuntaa, ja samanaikaisesti paavi rakensi omaansa. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina, ja Augustin ryhtyi ennustajaksi. Augustinin briteille ennustama sota ja kurjuus tuli heti, sillä hän sai kuningas Ethelbertin tappamaan noin kaksitoistatuhatta aseistamatonta brittiä.

Augustin oli aloittanut Englannin katolistamisen ohjeenaan "The britons should be slain! (Britit on teurastettava)" Taistelu kesti kuusisataa vuotta, kunnes viimeisetkin kelttiläisen herätyksen uskovat olivat lyöty kuoliaaksi tai sulautuneet uusiin herätysliikkeisiin. Ei-uskovat kastettiin helpommin - heidät pakkokastettiin kirkon helmaan.

Keltit eivät harjoittaneet aktiivista lähetystyötä anglien ja saksien keskuudessa. Samoin kuin Niiniveen lähetetty Joona Vanhassa Testamentissa he halusivat vihollistensa joutuvan helvettiin. Kun katoliset tulivat, anglien ja saksien pienet kuningaskunnat joutuivat itse valitsemaan, miten suhtautua kristinuskoon ja Rooman valtapyrkimyksiin.

Augustin oli tullut Kentin kuningaskuntaan, ja saanut luvan asettua asumaan pääkaupunkiin Canterburyyn. Pikku hiljaa Augustin alkoi menestyä myös Kentin ulkopuolella. Northumberlandin kuningas Edwin (616-632) oli ottanut vaimokseen Kentin kuninkaan tyttären Ethelburhin ja lupasi antaa kastaa oman tyttärensä, jos katolinen noita pystyisi taikomaan hänelle voiton vastustajastaan Quichelmistä. Voitto tuli, ja ensimmäinen lapsikaste Englannissa suoritettiin vuonna 626.

Northumberlandin kuningas Edwin oli tullut valtaan tappamalla taistelukentällä edeltäjänsä Ethelfirduksen, jonka pojat Oswald ja Oswie pakenivat irlantilaisten kelttien lähetystukikohtaan Ionan saarelle. Pojat saivat irlantilaisen kasvatuksen ja palasivat kastettuina kristittyinä takaisin kotimaahansa kuningas Edwinin kuoleman jälkeen. Kuninkaaksi tuli Oswald (633-641). Kuninkaaksi tultuaan Oswald pyysi kelttiläisiä kristittyjä tulemaan opettamaan kansaa. Northcumbrian lisäksi Brittein saarten viisi muuta kuningaskuntaa omaksui kristinuskon kelttiläisessä muodossa.

Kuninkaiden kristinusko ei ollut syvällistä. Oswald kuoli sodassa ja kuninkaaksi tuli hänen veljensä. Northumberlandin kuningas Osvia (641-670) oli mennyt naimisiin Kentin kuninkaan katolisen tyttären kanssa. Osvia joutui miettimään, miksi kelttiläinen kristikunta viettää pääsiäistä eri aikaan kuin roomalaiset. Asian käsittelyä varten osapuolet kutsuttiin Whitbyn seurakuntakeskukseen v. 644. Kun kuningas kuunteli roomalaisia, nämä vakuuttivat, että heidän valtansa perustuu Pyhän Pietarin Jumalalta saamiin Taivaan Valtakunnan avaimiin. Ja kuningas uskoi. Tämän jälkeen useimmat muutkin Englannin kuningaskuntien hallitsijat kääntyivät suosimaan katolista oppia, kelttiläisen kristillisyyden jäädessä vakavampien asianharrastajien suosioon.

Irlantilais-skotlantilais-walesilais-brittiläinen ja roomalainen kristikunta eivät koskaan yhtyneet. Paavien Hadrianus IV (1154-1159) ja Aleksanteri III (1159-1181) yllytyksestä Englannin kuningas Henry II (1154-1189) ryhtyi sotimaan Irlantia vastaan elävän kristikunnan kukistamiseksi ja alistamiseksi paavin valtaan. Nyt irlantilaiset ovat katolisia ehkä enemmän, kuin paavi itse.

Kuningas Edward III aikana Englantiin tuli Hollannin valdolainen Walter Lollard. Maahan syntyi herätysliike, joka sekoitti pelin kokonaan. Kronikoitsija Henry Knighton (k.1395) kertoo, että puolet englantilaisista tuli uskoon. Liioittelee tietysti, mutta katolisia herätysliike ei naurattanut. Vielä vähemmän katolisia nauratti, kun walesilaisten uskovien vanhempien Llewellyn Tyndalen ja Hezekiah Tyndalen poika William (1484-1536) käänsi Raamatun englannin kielelle.

Skotlannin kelttiläinen kristikunta pysyi itsenäisenä vielä pitkään. Skotit harjoittivat lähetystyötä Pohjois-Euroopassa; työmaana olivat lähinnä Norja, Tanska ja Ruotsi ja Baltian maat.

Skottien pakkokäännyttäminen katolilaisiksi ei onnistunut koskaan. 1500-luvun lopulla Skotlannissa valtiokirkon aseman sai kalvinismin pohjalta kehittynyt presbyteriaaninen herätysliike. Walesin keltit saivat Uuden Testamentin 1500-luvulla. Walesissa v. 1735 alkanut herätys oli jo metodistinen. Viime vuosisadan alussa (1904-1905) Walesissa koettiin erittäin voimakas kansanherätys, mutta se hiipui nopeasti, kun eräs sen tärkeimmistä vastuunkantajista vetäytyi syrjään ja jätti vanhemman/ piispan/ kaitsijan/ paimenen tehtävät suorittamatta. Laumat jäivät sellaisten paimenten hoitoon, jotka eivät pystyneet asiaa hoitamaan, jolleivät aivan susia olleetkaan, ehkä.