UUSI KATEKISMUS

Sisällysluettelo ja linkit: http://opsti.japo.fi/mjt3040.htm

Viides osa: HERÄTYSLIIKKEITÄ

Tässä viidennessä osassa tarkastellaan valtiokirkkojen vainoaman kristikunnan historiaa vuoden 325 jälkeisenä aikana, kristinuskon renessanssia ja vapautumista Rooman ikeestä.

 

Osmo Pöysti

UUSI KATEKISMUS

Täydennetty laitos kirjasta MJT3040 - Miten Jumala tunnetaan

Viides osa: HERÄTYSLIIKKEITÄ

Päivitetty: 2009-11-16, mutta kesken

Sivuja noin 410

Copyright (c): Osmo Pöysti

Kuru & Ylöjärvi, Finland

1989-2009

 

Kirkko on kuin juna, joka läpi vuosisatojen kiitää kohti päämäärää. Vain harvoin matkustajat kyselevät toisiltaan, minne me olemme menossa. Matkustajat ovat tottuneet yksitoikkoiseen matkantekoon ja monet nukkuvat. Vaunupalvelijat tarkkailevat matkustajia, mutta silti junassa elää sitkeä huhu: "Tämä juna on menossa helvettiin ja junan ohjaimissa istuu Saatana."

Varovasti, vaunupalvelijoita ja urkkijoita vältellen, ihmiset yrittävät saada selkoa totuudesta. Vaunupalvelijat vievät itsepäiset kyselijät pois, joitakin toisia poltetaan varoitukseksi muille julkisesti. Joskus junassa syntyy kapinoita, osa vaunuista asettaa omat vaunupalvelijansa estämään teloituksia. Mutta hekin ovat vielä junassa, matkalla kohti tuhoa.

Vuodet ja vuosisadat kiitävät ohi. Aina silloin tällöin jonkun onnistuu karata junasta. Joskus junassa syntyy pakokauhu, ja joukot ryntäävät ulos vain tuhoutuakseen yritykseensä. Joskus joukkopako onnistuu. Vuosisatojen saatossa junaradan varrelle syntyy kyliä, joissa junasta pois päässeitten pienet ryhmät viettävät vanhuuttaan.

 

VALDOLAISET

###01

 

Katolisen kirkon piispat olivat Milanon piispa Ambrosiuksen kuoleman v. 397 jälkeen ryhtyneet puolustamaan kaupunkipiispojen itsenäisyyttä Rooman piispan ylivaltapyrkimyksiä vastaan. Pohjois-Italian kirkkojen itsenäisyyttä piispat puolustivat Rufinus Aquileialainen, 400-luvulla, Milanon piispa Laurentius 500-luvun lopulla, Mansuetus 600-luvulla jne.

Kun Rooman piispat eivät olleet suosittuja vertaistensa parissa, hakivat he tukea maahan tunkeutuneilta gooteilta. Ja siinä he onnistuivat suorastaan mainiosti. Itä-Euroopan aroilta ja Keski-Euroopan metsistä nyk. Ranskaan tunkeutuneet areiolaiset frankit (400-luvun lopulla), Burgundit (600-luvulla), Espanjaan tunkeutuneet visigootit (600-luvulla), Portugaliin tunkeutuneet suevit (600-luvulla) ja Britanniaan tunkeutuneet anglosaksit (600-luvulla) kävivät rähmälleen Rooman piispan eteen. Pohjois-Italiaan 500-luvun lopulla tunkeutuneet lombardit olivat vähän kovempi pala. Lyonin, Torinon ja Milanon piispat antoivat tukensa alueen itsenäisen kulttuurin kehitykselle.

 

Irlantilaiset tulevat Italiaan

Antiikin kulttuurit syntyivät saarilla ja keitailla, jossa asukkaat saivat olla suojassa sodilta muutaman sukupolven ajan niin rauhassa, että tavat ehtivät muuttua sotaisten raakuuksien harjoituksia rauhallisemmiksi elämäntaidoiksi ja että tiedot ja taidot ehtivät kumuloitua. Kokonaisen kulttuurin syntyminen vaatii vuosisatoja. Myös helposti puolustettavissa olevat Alppilaaksot saivat olla suuren kulttuurin turvakotina.

Kun irlantilaiset lähetystyöntekijät tulivat Pohjois-Italian Alpeille 600-luvun alussa, maassa asuivat Lombardit, areiolaista teologiaa tunnustava goottilaisheimo, joka kuninkaansa Alboin johdolla oli 568 valloittanut ne Alpit, joita vielä nykyisinkin kutsutaan Goottilaisiksi Alpeiksi. Paitsi areiolaisia, tapasivat irlantilaiset maan alkuperäisväestön ja sen piispat, jotka pyrkivät säilyttämään kristillisen kulttuurin sellaisena, jollaisena se oli sen vastaanottanut jo 100-luvulla, ennen, kuin edes Ireneos oli tullut Lyonin piispaksi.

Vaikka irlantilainen kristillisyys oli vähäeleistä ja askeettista, he eivät kieltäytyneet kirjallisista nautinnoista. He puhuivat sekä latinaa, että kreikkaa, ja harrastivat kaikkia antiikin tieteitä. Mukanaan irlantilaiset olivat tuoneet kirjaston, johon kuului myös kreikan filosofien, runoilijoiden ja kirkkoisien teoksia. Latinalaisessa maailmassa kreikan kielen taito oli jo unohtumassa, eikä klassisen kreikan tieteellisiä fantasioita enää ymmärretty.

Irlantilaisen Columbanin vaikutuksesta lombardien kuningas Agilulf otti kasteen. Kuningas halusi myös tukea uskovien työtä ja osoitti Bobbiosta, latinalaisesta Eboviumin kylästä, paikan, johon Columban sai perustaa kiinteän toimipisteen. Vuonna 615 Columban kuoli, mutta hänen työtään lombardien ja maan alkuperäisasukkaiden keskuudessa jäivät jatkamaan Attala (k. 627) ja Bertulf (k. 640).

Irlantilaiset eivät hylänneet luostariaan, vaikka se joutuikin paikallisten katolisten valvontaan. Bobbion irlantilaisia olivat Comgall ja Cummian 700-luvulla ja Dungall 800-luvulla. Dungall toi mukanaan myös täydennystä Bobbion kirjastoon, sillä Italia 800-luvulla oli kaikkea muuta kuin sivistysmaa. Vain alppilaaksot, joihin isollakaan sotajoukolla ei ollut helppo päästä, pystyivät pitämään puoliaan alituisia kymmenystenmetsästäjiä vastaan.

 

Valdolainen kristikunta muotoutuu

Alppilaaksojen lähiseutujen itsenäisyytensä säilyttäneet piispat joutuivat vastustamaan Rooman valtausyrityksiä ja Rooman piispojen ajamia oppimuutoksia. Torinon piispa Claudius (Claude) 800-luvulla vastusti erityisesti kuvainpalvontaa ja Rooman oppia Pietarin avaimista. Clauden kannatus mitattiin Ludvig Hurskaan koollekutsumassa piispainkokouksessa Pariisissa 794. Vastustajia löytyi vain kaksi, molemmat paavin kannattajia.

Bobbioon perustettiin piispanistuin noin vuonna 1000, jonka jälkeen munkit joutuivat riitoihin Rooman etuja ajavan piispan kanssa. Vuonna 1199 paavi julkaisi kaksi bullaa munkkeja vastaan. Ja vielä pahempaa oli tulossa.

Etelä-Ranskan Albigenssien tuhoamista oli vaadittu jo Toulousen piispainkokouksessa 1119, sitä vaadittiin vuonna 1139 Roomassa toisen Lateraanisynodin aikana ja sitä vaadittiin 1163 Toursin piispainkokouksessa. Albigenssien tuhoamista valmisteltaessa tulivat kerettiläisiksi julistettua myös valdolaiset, Ranskan ja Pohjois-Italian alppilaaksojen uskovat asukkaat.

Valdolaisten ranskankielinen nimitys "vaudois" tulee sanasta vaux, laakso ja italiankieliset nimitykset vallenses, vadosi ja vallenses italiankielisestä sanasta vallis, laakso. Alkujaan nimitys kertoi siis vain sen, että valdolaiset olivat laaksojen asukkaita, mutta myöhemmin se tuli merkitsemään laaksoissa säilyneen hengellisen perinnön uskovia vaalijoita ja siitä versovaa uutta elämää.

Uskovilla on pitkä historia ja monta nimeä, mutta nimi uskovien nimityksenä "valdolaiset" tavataan historian kirjoissa vuodelta 1179, kun he itse ottivat yhteyttä paavilliseen kolmanteen lateraanikokoukseen pyytäen paavin lupaa toiminnalleen. Kuulustelut alkoivat heti, mutta oppiriitoja ei syntynyt. Uskoville vain naurettiin makeasti. Uskovia kiellettiin kuitenkin toimimasta itsenäisesti jo 1182. Bulla valdolaisiksi, Lombardian köyhiksi, Lyonin köyhiksi, köyhiksi, beguineiksi ym. nimillä nimitettyjä veljiä vastaan julkaistiin 1184, ennen kolmannen lateraanisynodin päättymistä. Uudet kirosanat ladeltiin Neljännessä Lateraanisynodissa 1215, kun ensimmäinen ristiretki Tolousen ja Albin maakuntaa vastaan oli jo ohi.

Lyon Ranskassa oli merkittävä valdolaisten keskus, mutta huonosti puolustettavissa. Lyonin valdolaiset joutuivat pakenemaan, eräs heistä - Petrus Valdus - pakeni Moraviaan, jossa hän v. 1217 kuoli.

Uskovat olivat kääntäneet Raamatun kansan omalle kielelle. Asian merkittävyys paljastuu, jos muistetaan, että roomalaiskatolisessa kirkossa kansaa oli kielletty lukemasta Raamattua, joka sitä paitsi oli olemassa vain latinankielisenä, mikä edelleen rajoitti mahdollisten raamatunlukijoiden joukkoa. Valdolaisten käytössä oli samanaikaisesti useita eri käännöksiä, ilmeisesti eri uskovien ryhmissä syntyneitä. Käännösten laatu ei ollut perin hyvä, josta päätellen ne olivat syntyneet uskovien työläisten omana tuotantona arkikäyttöä varten. Kansa ymmärsi sitä kuitenkin paremmin, kuin sitä vanhaa latinaa, jota virallisissa yhteyksissä ja kirjakielenä käytettiin.

Valdolaisilla ei ollut rukoushuoneita, sillä aina 1500-luvulle saakka uskovien kokoukset pidettiin salassa. Valdolaisten saarnaajan nimi "barba" (mon. "barbe") tarkoittaa setää tai enoa, koska Raamatussa, kts. Matt 23:9-10, kielletään kutsumasta ketään ihmistä isäksi.

 

Järjestelmälliset uskovien vainot alppilaaksoissa

Osa valdolaisia tuli tapetuksi albigensseja vastaan suunnatussa ristiretkessä, mutta valdolaisten syntykoti Savoyn herttuakunnan alueen, nykyisen Italian ja Ranskan alppilaaksoissa oli helposti puolustettavissa.

Albigenssiristiretken jälkihoidon tarpeita varten perustettu inkvisitio löysi ja tuhosi valdolaisia 1300-luvun alun Ranskassa inkvisiittorin, myöhemmin paavi Benedictus XII johdolla, 1300-luvun keskivaiheilla Dauphinen maakunnassa Ranskassa, 1380-luvulla Bavariassa, Saksassa ja Erfurtin kaupungin ympäristössä, 1390-luvulla Brandenburgin seudulla. Yksistään Stettinissä Itämeren rannalta löydettiin 400 valdolaista. Vainot jatkuivat Saksassa, Tshekeissä, Puolassa ja Unkarissa. Ranskassa vankilat olivat taas täynnä valdolaisia "Embrunista Avignoon". Vainot olivat erityisen perusteellisia juuri Avignon lähistöllä, sillä paavin istuin oli juuri siirretty Roomasta Avignoon.

 

Hävitysyritys

Vuonna 1400 alkoi valdolaislaaksojen tyhjennys. Inkvisiittori Borelli saapui valdolaislaaksoon nimeltä Pragelas tarkoituksenaan tappaa kaikki laakson asukkaat. Asukkaat pakenivat vuorille vaimoineen ja lapsineen. Oli joulu. Vuorilla pakkanen tappoi 50 lasta.

Inkvisitiolla oli ajoittain vaikeuksia saada virka-apua paikallisilta viranomaisilta ja 1450 paavi joutui julistamaan koko Lusernan laakson kirkonkiroukseen.

Vuonna 1487 paavi Innocentius VIII julkaisi bullan, jossa hurskaan tuntuisin sanakääntein kaikki valdolaiset määrättiin tapettavaksi. Ristiretken johtoon määrättiin Alberto Cataneo. Samansisältöiset toimeksiannot lähetettiin kaikille katolisille hallitsijoille Euroopassa. Katolilaiset saivat organisoiduksi 18000 miehen ristiretkeläisarmeijan uskovia tappamaan. Armeijan ydinjoukon muodostivat Charles VIII:n ranskalaiset ja Savoyn herttua Charles II:n sotilaat. Varsinaisten sotilaiden lisäksi liikkeelle lähtivät kaikki kynnelle kykenevät roistot, joille paavi lupasi paljon taivaallisia ja maallisia palkkioita tappamisesta.

Paavin joukot hyökkäsivät kahdesta suunnasta. Ranskalainen ristiretkiarmeija tunkeutui maahan pohjoisesta, jossa he ensimmäiseksi tuhosivat Aigne-Froidin luolastoon piiloutuneet pakolaiset. Valdolaiset puolustivat korkealla vuoristossa olevaa luolaansa, mutta hyökkääjän onnistui laskeutua luolan suuaukolle ylläolevalta kalliokielekkeeltä. Suuaukolla poltettiin puita, kunnes kaikki luoliin piiloutuneet olivat kuolleet häkään ja savuun. Luolasta löytyi 3000 ruumista, heidän joukossaan 400 lasta.

Kun Val Loisen asukkaat oli tuhottu, jatkoi Ranskan armeija voitokasta kulkuaan naapurilaaksoon. Naapurilaakson asukkaat olivat jo nähneet katolisen sotajoukon tavat. Seuraavaksi vuorossa olivat Argentiersin ja Valloisen laaksot, jonka jälkeen katolinen armeija jatkoi ammattinsa harjoittamista Pragelaksen laaksossa. Vuonna 1488 Pragelaksen laaksossa katoliset tekivät saman tempuin kuin edelliselläkin kerralla, vuonna 1400: asukkaat tapettiin.

Paavin joukkojen toista osastoa johti paavin legaatti Cataneo itse. Hän toi joukkonsa Pineroloon, valdolaisalueiden rajalle. Ensin valdolaislaaksoihin lähetettiin lähetystyöntekijöitä. Kun lähetystyöntekijät eivät saaneet valdolaisia tunnustamaan paavia Jeesuksen viransijaiseksi, lähetti paavin edustaja terroristinsa La Torreen, valdolaisten pääkaupunkiin.

Valdolaiset pyrkivät neuvottelemaan Cataneon kanssa asiasta, mutta tämä piti neuvotteluja ylellisyytenä. Paavin legaatti jakoi joukkonsa kyliin. Kun teurastuksen oli määrä alkaa, oli valdolaisten pääkaupunki jo tyhjä. Asukkaat olivat paenneet vuorille. Cataneo päättää siirtyä Bobbioon. Irlantilaisten lähetystyöntekijöiden tulosta valdolaislaaksoihin on nyt kulunut 874 vuotta, kun roomalaiskatoliset tulevat laaksojen kristikuntaa tuhomaan - taas kerran.

Cataneon olisi vietävä joukkonsa Bobbioon Miraboucin solan läpi, mutta solaa vartioivat valdolaiset lyövät miehittäjän joukot takaisin. La Torresta Cataneon joukot pääsevät esteettä Angrognan laaksoon, jonka perällä aukeavat solatiet Pra del Tornon (Pra del Tor) kattilaan, jossa valdolaiset odottavat kohtaloaan. Mutta paavin joukot eivät pääse solasta elävinä läpi. Pra del Tornon pieni alppilaakso jää valloittamatta.

Ristiretkeläisarmeijan oli tyydyttävä hävittämään valdolaislaaksojen kaupunkeja, kyliä, viljelyksiä, pähkinäpuulehtoja ja hedelmätarhoja. Hävitystä jatkettiin vuoden ajan. Lopulta Savoyn herttua Charles II, 20-vuotias nuorukainen luopui yrityksestä teurastaa kaikki valdolaiset kerralla. Kyliin jäi vain inkvisitio saalista odottamaan.

 

Valdolaiset saavat seuraa

Ristiretken jälkeen valdolaisten paluu hävitettyihin kyliin ei ollut helppo. Valdolaisten päivät näyttivät luetuilta, varsinkin kun myös kansan henkinen selkäranka alkoi murtua. Viime hetkellä valdolaiset kuulevat hyviä viestejä Euroopassa alkaneista herätysliikkeistä, jotka he heti tuntevat omakseen. Vuonna 1532 valdolaiset, Sveitsin protestanttiset herätysliikkeet, muutamat ranskalaiset uskovat, albigenssit ja Etelä-Italian valdolaiset pitävät salaisen kokouksen Angronan valdolaislaaksossa, silloisen Chanforanin kylässä. Valdolaisten "barbat", yhteisöjen vanhimmat ja William Farel ja Pierre-Robert Olivetano kokevat olevansa samaa Jumalan kansaa.

Chanforanin synodissa 1532 sovittiin myös Raamatun kääntämisestä ranskaksi. Työ annettiin Calvinin sukulaisen Pierre-Robertin tehtäväksi. Robert teki töitä pari vuotta valdolaisten saarnaajien piilopirtissä. Kylän asukkaat kantoivat Robertille ruokaa ja lamppua varten oliiviöljyä niin, että laakson asukkaat alkoivat kutsua häntä nimellä Olivetano. Roberto Olivetanon raamatunkäännös painettiin 1535 Neuchatelissa, Geneve-järven rannalla. Työn kustannukset - 1500 kultakruunua - valdolaiset maksoivat itse.

Valdolaisten oma, käsinkirjoitettu raamattu oli romancen, keskiajan latinan, kielinen. Monissa vainoissa romancen kieliset raamatut olivat käyneet harvinaisiksi, sammumassa oli myös se kieliperinne, joka laaksoissa oli säilynyt kauemmin kuin missään muualla. Uusi käännös oli valdolaisten lahja myös ranskalaisille, jotka vasta nyt olivat saamassa oman kirjakielen.

Vainojen aikana valdolaiset saivat koulutusta tshekeiltä. Myös valdolaisten oma, henkilökohtaiseen opetuslapseuteen perustuva koulutusjärjestelmä oli tehokas, siitä huolimatta että liikkeen kaikki opetustoiminta jouduttiin hoitamaan salassa. Vuonna 1532 valdolaiset liittyivät Ranskan ja Saksan kirkollisiin uudistusliikkeisiin ja luopuivat raamatullisesta kastekäytännöstä.

 

Valdolaisten vainot 1488-1688

Ristiretki valdolaisia vastaan 1488 oli jäänyt puolitiehen. Valdolaiset käyttivät hyväkseen alppilaaksojen ja vuoriston strategisia etuja ja piilopaikkoja. Vaikka ristiretkeläiset pystyivät hävittämään kylät ja kaiken mikä muistuttikin valdolaisten koskaan asuneen seudulla, pääsi paavin ja hänen käskyläisensä Ranskan kuninkaan Charles VIII toimiluvalla riehuneita murhaajia karkuun monta pyhää veljeä.

Katolisen kirkon saatanallinen sinnikkyys on vailla vertaa ihmiskunnan historiassa. Uudet vainot alkoivat Savoyn herttuakunnan ruhtinas Charles III aikana. Ihmismetsästyksen johtoon asetettiin aatelismies Bersour, joka toi Angronan laaksoon 500 metsästäjää. Kiinniotetut valdolaiset vietiin Torinoon, Savoyn pääkaupunkiin juhlallisesti teurastettaviksi. Bersoun metsästysretki keskeytyi Savoyn ja Ranskan vallanpitäjien keskinäisten kiistojen takia. Savoyn herttua lopetti vainon, koska oli pelättävissä, että valdolaiset olisivat tukeneet kiistassa Ranskaa.

Valdolaisten ja Sveitsin reformoitujen kirkkojen yhteistyö oli alkanut sujuvasti, mutta kulkeminen katolisten alueiden kautta oli vaarallista. Inkvisitio saattoi kytätä joka pensaan takana. Vuonna 1536 matkalla kiinni jäänyt Martin Gronin tapettiin hukuttamalla Isere-jokeen, inkvisition sääntöjen vastaisesti. Yhteistyö reformoitujen kirkkojen kanssa aiheutti muutoksia myös valdolaisten seurakuntakäsityksiin. Barbain tilalle tulivat pastorit ja rukoushuoneiden tilalle kirkot. Enempään ei uskoa enää riittänyt. Ne harvat, jotka näkivät yhteistyön vaarat, olivat jo löytäneet veljensä tsekkiläisen herätyksen piirissä.

Vuonna 1553 Savoyn herttuakunnassa tuli valtaan Emanuele Filiberto. Hänen työsopimukseensa kuului velvollisuus hävittää uskovat herttuakunnasta. Vuonna 1560 kansaa kiellettiin kuuntelemasta uskovien saarnaajien puheita. Ensimmäisestä rikkomuksesta sai 100 kultarahan sakon ja toisesta pakkotyötä loppuiäksi. Seuraavaksi osallistuminen katoliseen messuun määrättiin pakolliseksi kuolemanrangaistuksen uhalla. Määräyksen noudattamisen valvonta annettiin neljän komissaarin huoleksi, joista yksi oli Inkvisition kenraali Thomas Jacomel, toinen Raconisin kreivi Filipp, kolmas La Trinitan kreivi Georg Costa. Neljännellä komissaarilla ei luonto kestänyt ja hän siirtyi katsomoon.

Puhdistukset aloitettiin Carinagosta Torinon lähistöltä, varsinaisen valdolaisalueen ulkopuolelta. Vallanpitäjät yrittivät olla mahdollisimman raakoja, sillä toistaiseksi raakuus oli ollut katolisen kirkon tehokkain ase kansojen orjuuttamisessa.

Jeesus kehoitti kansalaisiaan olemaan lapsenmielisiä, mutta viisaita kuin käärmeet. Nähtävästi valdolaiset olivat unohtaneet käskyn jälkimmäisen osan. Lapsenmieliset valdolaiset lähettivät herttuan luo lähetystön. Lähetystön oli määrä vedota kuninkaan oikeudentuntoon ja maan lakiin. "Mitä lakia me olemme rikkoneet?" Valdolaiset eivät ollenkaan ymmärtäneet, että heitä tapettiin kunniallisen elämäntavan, eikä suinkaan kunniattoman elämäntavan takia.

Kun komissaarien keinot eivät riittäneet kokonaisen kansan tuhoamiseksi, julisti Savoyn herttua sodan oman valtionsa uskovia kansalaisia vastaan. Herttuan pääosin rikollisista aineksista kokoama joukko, lukumäärältään noin 4000 jalkamiestä ja 200 hevosta, tuli valdolaisalueiden rajalle 01.11.1560. Valdolaiset, joiden lukumäärä oli pienentynyt jo 18.000 henkilöön, pakenivat vuorille. Strategisiin soliin vihollista vastaanottamaan asettui 1200 valdolaista.

Kerettiläiskomissaari La Trinitan onnistui tuoda Angrognan laaksoon 1200 miestä, mutta kun vuorilta kuului rummun ääni, komissaarin joukot pakenivat kauhuissaan tietämättä, että rumpua paukutteli pikkuinen lapsi, joka sodasta ei ymmärtänyt yhtään mitään. Pakeneva armeija hylkäsi aseensa tielle ja sehän valdolaisille kelpasi.

Neuvotteluissa katolilaiset olivat taas etevämpiä kuin hyväuskoiset valdolaiset. Lapsenmieliset uskovat tekivät myönnytyksiä aina siihen saakka, kunnes hyökkääjä oli päässyt täysin tilanteen herraksi. Senjälkeen hyökkääjä ilmoitti tappavansa kaikki, jotka eivät alistu Rooman kirkon valtaan. Tässä vaiheessa valdolaiset ryhtyivät taas puolustautumaan. Ensiksi valdolaiset kutsuivat takaisin pastorinsa, jotka he olivat karkoittaneet osana "rauhansuunnitelmaa". Genevestä ja Ranskasta alkoi saapua vapaaehtoisia protestantteja valdolaisten avuksi. Lucernan valdolaiset lähettivät edustajansa ja 21. tammikuuta 1561 myös Pragelas-laakson edustajat saapuivat Bobbioon ilmoittamaan moraalisesta tuestaan uhatuille veljille.

Raamatussa kehoitetaan rukoilemaan, ettei "pakonne tapahtuisi talvella". Inkvisitio pyrkii sijoittamaan hirmutekonsa sellaiseen vuodenaikaan, jolloin pakenija varmimmin tuhoutuu. Valdolaisten tuhoamissodissa pakkasia käytettiin aseena naisia ja lapsia vastaan.

Kun koitti se aamu, jolloin valdolaisten rauhansuunnitelman mukaan oli määrä marssia katoliseen messuun, ei suunnitelmasta tullut mitään. Valdolaisten rukoushuone, jonka katoliset olivat muuttaneet kirkoksi, oli yön aikana muuttunut takaisin yksinkertaiseksi rukoushuoneeksi. Kerettiläskomissaarin joukko, joka oli varustautunut tappamaan kaikki katolisen valejumalan vastustajat, joutui piiritetyksi Villaron kaupunkiin ja antautui 10 vuorokauden kuluttua.

Helmikuussa 1561 La Trinita yritti vielä vanhaa kepposta, mutta neuvotteluihin ei tullut enää ketään. Kerettiläiskomissaari ymmärsi, että hän ei voi kukistaa valdolaisia valloittamatta Pra del Tornon kattilalaaksoa Angrognan takana. Hyökkäykset aloitettiin vielä saman kuun aikana. Kolmen epäonnistuneen yrityksen jälkeen komissaari suuntasi raivonsa Roran laakson puolustuskyvyttömiä asukkaita vastaan. Hävitettyään Roran, katoliset joukot hyökkäsivät Lucernan laaksoon, Villaroon. Kaupunki oli ehditty evakuoida, mutta äkäiset maanviljelijät ajoivat hyökkääjät pois.

La Trinitan oli odotettava miestäydennystä Ranskasta ja Espanjasta. Kun täydennysmiehet, 7000 sotilasta olivat tulleet, aloitti komissaari uuden retken Angroran laakson suuntaan. Maaliskuun 17. päivänä 1561 Espanjalais-ranskalais-savoyilainen armeija oli lähestymässä Pra del Tornon kattilaa kolmelta suunnalta. Valdolaiset löivät maahantunkeutujat kolmessa solassa.

Valdolaiset eivät ajaneet takaa lyötyä vihollista. Savoyn katolilaiset joutuivat muutenkin tunnustamaan, että "Jumala taistelee barbain puolella". Rauhanneuvottelut Savoyn herttuan ja valdolaisten välillä olivat alkaneet, kun La Trinita taas kerran hyökkäsi Pra del Tornoa vastaan 16.04.1561. Hyökkääjä torjuttiin taas niin perusteellisesti, että Savoyn herttua suostui rauhaan. Maan hallitus lupasi olla vastaisuudessa puuttumatta valdolaisten elämänmuotoon. Pra del Torno jäi Euroopalta valloittamatta, Rooman suureksi harmiksi.

Rauhansopimus oli solmittu Cavourissa 05.06.1561, mutta sota oli tuonut maahan nälän. Lisäksi valdolaislaaksoihin alkoi tulla valdolaisia pakolaisia, jotka olivat säästyneet kansanmurhasta Calabriassa, Etelä-Italiassa.

Valdolaislaaksojen kuvernööriksi Savoyn herttua oli määrännyt Castrocaron, joka välittömästi ryhtyi vesittämään rauhansopimusta. Bobbion ja Ranskan väliseen solaan kuvernööri rakensi Miraboucin linnoituksen varmistaakseen joukoilleen pääsyn solan läpi tarvittaessa. Kun sotilaalliset valmistelut oli saatu päätökseen, uhkasi Savoyn herttuakunta valdolaista kansaansa uudella sodalla.

Valdolaisten hätä tuli naapurimaiden tietoon. Saksan luterilaisten johtaja Frederick vastasi avunpyyntöön lähettämällä kirjeen Savoyn herttualle. Hyviä neuvoja pystyttiin antamaan myös 1500-luvulla, mutta niitä kuunneltiin harvoin. Tällä kertaa oppi otettiin vastaan. Vielä ennen kuolemaansa 1580 Emanuele Filiberto rajoitti Castrocaron toimia ja herttuan seuraaja Charles Emanuele määräsi teurastajan vangittavaksi. Teurastaja linnoittautui desperaadoineen ja verikoirineen La Torren kaupunkiin, mutta hänen kätyrinsä pettivät isäntänsä. Verinen kuvernööri päätti päivänsä Torinon vankilassa.

Katoliset ymmärtävät kulttuuriarvoja. Ne oli aina tuhottava, jos kansa aiotaan hävittää. Bobbion kirjasto oli muistomerkki siltä ajalta, jolloin pohjaa valdolaisherätyksille luotiin. Kirjasto sisälsi myös paljon sellaista aineistoa, jonka tunnetuksi tuleminen ei katolisen kirkon kunniaa enää kiilloittanut, sillä protestanttinen maailma ei enää yksiselitteisesti tukenut kaikkea ihmisteurastusta. Kardinaali Federico Borromeolla oli painavat syyt siirtää Bobbion luostarin kirjasto pois vuoristosta.

Kirjasto oli arvokas. Sen teokset olivat ajalta, jolloin Eurooppa, Irlantia lukuunottamatta, oli vajonnut katolisen taikauskon pimentoihin. Kirjojen joukossa oli sellaisia harvinaisuuksia kuin Wulfilan raamattu. Varastettu tavara vietiin Torinoon, josta 26 teosta 1618 siirrettiin Vatikaanin kirjastoon. Osa aarteista jäi Savoyn kuninkaalliseen arkistoon Torinoon ja osa kaupungin yliopiston kirjastoon. Torinon yliopiston kirjaston palossa 1904 kerrotaan tuhoutuneen 71 Bobbion luostarin käsikirjoitusta.

Vuonna 1629 tulvat ja raesateet toivat nälänhädän valdolaislaaksoihin, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Ranskan armeija tunkeutui valdolaislaaksoihin vuoden 1630 keväällä marsalkka Schombergin johdolla. Marsalkan armeija toi tullessaan ruton, joka pian levisi valdolaisten keskuuteen. Seuraavan vuoden kesällä rutto puhkesi uudelleen. Ennen vuoden 1631 loppua valdolaislaaksojen asukkaista yli puolet oli kuollut.

Rutto näytti nyt lopullisesti tuhonneen Pohjois-Italian yli tuhatvuotisen kulttuurin. Valdolaissaarnaajat, barbat, olivat kaikki kuolleet, kahta lukuunottamatta. Pastoreita saatiin lisää protestanttisista maista, mutta Geneven koulun pastorit osasivat puhua vain ranskaa.

Jäljellä oli vielä 10.000 valdolaista, kun rutto päättyi. Hyökkääjä oli saanut rutosta tarpeekseen, ja marsalkan joukot poistuivat näyttämöltä vähin äänin. Valdolaiset saivat jälleenrakentaa maataan viidentoista vuoden ajan, kunnes Savoyn herttuakunnan valtaistuimelle istui viisitoistavuotias nuorukainen Charles Emanuele II. Pojan äiti, kuuluisien ranskalaisten murhaajasukujen kasvatti, herttuatar Christina ohjasi maan asioita hänen nimissään.

Ensinnä valdolaiskyliin lähetettiin kapusiinimunkit käännyttämään kristittyjä paavin kannattajiksi. Käännyttäminen ei onnistunut, paremminkin päinvastoin. Munkit eivät tunteneet Raamattua ja munkkien tietämättömyys teki heidät naurun alaisiksi. Munkit vastasivat karkoittamalla pois maasta ne, jotka tuntivat Raamatun. Näin saatiin valdolaisten johtajat pois pelistä, jonka jälkeen munkkien toiveissa häämötti ideologinen herruus. Toive oli turha.

Valdolaisia kiellettiin ostamasta maata kuolemanrangaistuksen uhalla samalla, kun maata ja rukoushuoneita otettiin maahantunkeutujien käyttöön. Valdolaisilta kiellettiin matka valdolaislaaksojen ulkopuolelle. Valdolaiset pantiin kustantamaan kapusiinimunkkien toiminta.

Muut protestantit olivat halukkaita tulemaan valdolaisten avuksi, mutta se oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Lisäksi ulkolaisen uskovan yöpymisestä valtio peri 1000 kultakruunun sakon. Näin saatiin valdolaisia auttamaan tulleet ranskalaiset ja sveitsiläiset pastorit eliminoitua. Niille valdolaisille, jotka suostuivat tunnustamaan Perkeleen Jumalan viransijaiseksi, Perkeleen palvelijat lupasivat palauttaa takaisin kaikki takavarikoidut maat ja muun omaisuuden. Tytöille luvattiin kapioita ja muuta syöttiä.

Kun kymmenen tuhannen valdolaisen käännyttäminen ei vain edistynyt, aloitettiin väestön pakkosiirrot. Tammikuun 21. päivänä 1655 Lucernen, Fenilen, Bubianan, Bricherasion, San Giovannin ja La Torren valdolaiset määrättiin kuolemanrangaistuksen (ja muiden rangaistuksien!) uhalla siirtymään kolmen vuorokauden kuluessa Bobbion, Angrognan ja Roran laaksoihin.

Pakkosiirron idea oli syntynyt paavi Gregorius XV vuonna 1622 perustaman järjestön "De Propaganda Fidei" (Uskon julistaminen) Torinon toimistossa. Savoyn pääkaupungissa valdolaiset saivat kokea mitä katolisten uskon propaganda käytännössä merkitsee: lasten ja naisten ajamista vuorille pakkasen tapettavaksi. Häädetyille tarjottiin myös toista vaihtoehtoa: katolista messua. Kahdesta tuhannesta karkoitetusta ei kukaan hyväksynyt tarjousta. Valdolaiset mieluummin kuolivat kunniallisesti kuin kumarsivat Antikristukselle.

Bobbion, Angroran ja Roran kristityt ottivat karkoitetut sydämellisesti vastaan. Tämä ei ollut se lopputulos, johon katoliset propagandallaan olivat pyrkineet. Järjestö joutui muuttamaan nimensäkin iskevämmäksi: Nyt nimi oli "De Propaganda Fidei et Extirpandis Haereticis". (Uskon tunnetuksi tekemisen ja kerettiläisten hävittämisen seura).

Propagandan Torinon osaston johtaja lähti 17.04.1655 suorittamaan toisuskoisten hävittämista mukanaan 15.000 miehen armeija. Kello 8 illalla hänen etujoukkonsa, 300 miestä, oli jo La Torren kaupunginmuurin edessä. Ensimmäinen kolmen tunnin taistelu ei muuttanut tilannetta miksikään, mutta seuraavana päivänä Lucernon kreivi Amadeus joukkoineen hyökkäsi valdolaisia vastaan selustan puolelta. Piiritettyjen valdolaisten oli taisteltava tie kaupungista ulos vuorille katolisten rivien läpi.

Kun kerettiläisten aseellinen hävittäminen ei onnistunut, otettiin propaganda taas käyttöön. Hyökkääjät ilmoittivat tarkoituksenaan olleen vain muutamien vankikarkureiden takaa-ajo ja kiinniotto. Taas kerran valdolaiset uskoivat katolisten juttuja. (Jumalan kiitos, että asia ei koskenut taivasosuuteen vaikuttavia asioita!) Valdolaiset purkivat vuorisolien barrikaadit ja Propagandan Torinon osaston johtajan, markiisi Pianezzan joukot leiriytyivät Lucernan ja Angrognan laakson kyliin ja valdolaisten kaikkea hyväntahtoisuutta hyväksikäyttäen.

Teurastus, "Piedmontin pääsiäinen", alkoi 24.04.1655 kello 4 aamulla. Eurooppalainen kulttuuri pääsi hetkeksi valloilleen täysimittaisena. Englantilainen runoilija John Milton (1608-1674) kirjoitti muistokirjoituksen valdolaisalueen kristikunnasta. Runon nimeksi tuli "Paradise lost".

Henkiin jääneet valdolaiset unohdettiin hetkeksi, mutta 1686, runsas vuosisata ennen Ranskan vallankumousta, Ranskan kuningas Louis XIV uhkasi tulla itse tappamaan loput valdolaiset jollei Savoyn herttua tekoon pysty. Tammikuun 31. 1686 laaksoissa julistettiin herttua Vittorio Amadeo II määräykset, jotka hakevat vertaistaan maailmanhistoriassa. Taas kerran nähtiin, miten katolista uskontunnustusta on käytännössä tulkittava.

Ihminen, joka uskoo Jumalan maksavan ihmiselle hänen tekojensa mukaan ("millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan...") ei uskaltaisi kirjoittaa sitä, mitä Savoyn katolinen herttua kirjoitti. Julistus on kuitenkin lukemisen arvoinen, sillä se vastaa kysymyksen siitä, miksi helvetti on olemassa: Helvetti on paikka niille jotka kostavat hyvän pahalla. Jumalalla on täysin rationaalinen vastaus täysin irrationaalisille teoille.

Katolinen manifesti tuli tunnetuksi ympäri Eurooppaa. Manifestin raaka sanoma nosti tukan pystyyn, mutta apuun ei tullut ketään. Sveitsiläiset ehdottivat valdolaisille siirtymistä pois laaksoista, mutta valdolaiset hylkäsivät ehdotuksen. Pääsiäisaamuna 19. huhtikuuta 1686 valdolaiset nauttivat viimeistä kertaa ehtoollista kotikirkoissaan. Katolinen Eurooppa oli tuonut valdolaisia hävittämään 20.000 miestä, mutta myös tällä kertaa eurooppalaiset aseet olivat tehottomia. Valhe oli se ase, johon murhaajat seuraavaksi turvautuivat. Eri laaksoihin levinneet katoliset kriisinhallintajoukot levittivät kansan keskuudessa puhetta, että muut laaksot ovat jo antautuneet, antautukaa tekin. Petos onnistui, ja valdolaiset lopettivat vastarinnan. Kolme tuhatta valdolaista tapettiin heti ja loput valdolaiset, noin 14.000 henkilöä, vietiin Piedmontin vankiloihin. Valdolaiskylät olivat nyt tyhjiä.

Joulukuussa 3000 vangittua kerättiin pois vankiloista ja pantiin marssimaan kohti vuoria. Kidutetut, sairaat, aliravitut ja vähäpukeiset vangit pakotettiin kulkemaan kohti tuntematonta päämäärää. Ensimmäisen marssipäivän aikana kuolivat heikoimmat kulkijat. Vangit pyysivät saada levähtää, sillä vuorilla oli lumimyrsky. Saattajat eivät suostuneet, matkaa jatkettiin Geneven suuntaan. Myrskyyn jäi 86 vankia. Keväällä, kun lumi suli, reitin varrelta paljastui lapsia, vanhuksia ja äiti, joka oli jäänyt tienpuoleen hiljaa haihtuvalla ruumiinlämmöllään lämmittämään kuolevaa lastaan.

Kolmen matkaviikon jälkeen, joulupäivänä 1686 ensimmäiset valdolaiset saapuivat Geneven rajoille. Geneve ei pystynyt yksin selviytymään kaikista tulijoista, sillä myös Ranskasta pakolaisia saapui jatkuvana virtana. Valdolaiset joutuivat nyt harhailemaan pitkin koko protestanttista Keski-Eurooppaa. Tällä pitkällä marssilla kypsyi valdolaisten mielessä ajatus paluusta kotimaahan.

 

Valdolaisten paluu

Kaikessa hiljaisuudessa pakolaisten keskuudessa oli kypsynyt ajatus palata kotilaaksoihin. Paluumarssin oli määrä alkaa 16.06.1688, mutta Zürichin, Geneven ja Bernin reformoidut kaupunginisät - reformoitujen valdolaisten ns. uskonveljet - tekivät parhaansa estääkseen pakolaisten paluun. Paluumuuttajia varten varatut aseet saatiin takavarikoitua, ja aseettomana joukko ei päässyt Savoyn raja-asemien läpi. Pakolaisten oli lähdettävä uudelleen harhailemaan pitkin Saksaa.

Pakolaiset kerääntyivät Geneve-järven rantaseudulle uudestaan 16.08.1689. Paikalle tuli enää vain 800 miestä. Paluumatka yli vuorien alkoi. Matkalla joukko kohtasi 2500 ranskalaista sotilasta, jotka yrittivät estää valdolaisten kulkua sillan yli. Joen ylitys maksoi de Larreyn markiisin joukolle 600 miestä kaatuneina; lisäksi valdolaiset keräsivät pakenevan joukon tielle jättämät aseet. Valdolaiset olivat menettäneet 15 miestä kaatuneina ja 12 haavoittuneena.

Seuraavana päivänä pakolaiset näkivät ensimmäiset tutut kotoiset vuorenhuiput. Matkalla joukko kohtasi vielä Piedmonton sotilasosaston, mutta osasto pakeni kohta tulijat tunnistettuaan. Karkoitus oli nyt kestänyt kolme ja puoli vuotta. Kun joukko saapui Balsiglian valdolaiskylään San Martinon laakson laidalle, oli paluumuuttajia jäljellä vielä 700 miestä.

Kesän aikana valdolaiset valloittivat hetkeksi Bobbio Pellicen, mutta joutuivat pakenemaan takaisin vuorille, kun ranskalaiset ja Piedmonton italialaiset toivat alueelle lisäjoukkoja. Valdolaiset vetäytyivät talvehtimaan Balsiglian kylään San Martinon laakson äärilaidalle. Kesän jälkeen joukkoa oli enää 400 miestä. Lokakuun 29. päivänä 1689 Ranskan armeija piiritti viimeisiä valdolaisia. Ranskalaisten yritys epäonnistui.

Keväällä Henri Arnaudin johtama 400 miehen valdolaisjoukko sai vastaansa 20.000 miehen armeijan, jota johti Ranskan armeijan kenraaliluutnantti De Catinat. Hän oli varannut kuormastoonsa 400 hirttoköyttä valdolaisten varalle. Vapun päivänä 1690 kenraaliluutnantti de Catinat kokeili voimiaan. Hyökkäys valdolaisten talven aikana tekemiä varustuksia vastaan epäonnistui. Toukokuun 14. päivänä kenraalilla oli tykki asemissa valdolaisten varustuksien edessä ja rytäkkä alkoi uudestaan. Seuraavana yönä valdolaiset pakenivat leiristä vuorenrinnettä pitkin. Muutaman päivän kuluttua he tulivat Pra del Tornoon.

Pra del Tornossa valdolaisia odotti yllätys - Savoyn herttua Victor Amadeus itse. Herttualle oli tarjottu liittoa Saksan, Englannin, Hollannin ja Espanjan rinnalla Ranskaa vastaan, mutta siinä hän tarvitsisi valdolaisten apua. Valdolaisia tarvittiin valvomaan alppisolien liikennettä. Liitto syntyi, ja sen mukana valdolaisille palautettiin kaikki heidän entiset oikeutensa. Torinon vankiloissa vielä viruvat vangit saivat palata kotiseudulleen ja Saksassa harhaileville pakolaisille luvattiin esteetön kauttakulku kotiseudulleen.

 

Valdolaisten toipuminen

Valdolaisten toipuminen tapahtui hitaasti. Köyhyys rajoitti kaikkia hankkeita. Henri Arnaud, joka oli johtanut valdolaisten paluumuuttoa, joutui itse maanpakoon. Hän kuoli 1721 Schönbergin valdolaisen pakolaisseurakunnan pastorina.

Englantilaiset ja hollantilaiset ottivat kantaakseen sen taloudellisen taakan, jonka katoliset vallanpitäjät asettivat: maaveron siltä ajalta, jonka valdolaiset olivat olleet karkotettuna. Myös opettajien palkkoja ja muita menoja maksettiin pitkään Englannista. Sveitsin reformoidut kanttoonit antoivat stipendejä valdolaisille opiskelijoille ja kouluttivat pappeja valdolaiskyliin.

Englantilaisten ja hollantilaisten apu auttoi valdolaisia palaamaan maahansa, mutta valdolaiset olivat yhä kansalaisoikeuksia vailla. Vielä 1800-luvun alussa valdolaiset eivät saaneet panna hautamuistomerkkejä kuolleittensa haudalle eivätkä rakentaa aitaa hautausmaiden ympärille. Katoliset uskoivat uuteen tulemiseensa, eivätkä halunneet jättää mitään todistusaineistosta siitä helvetistä, jonka he olivat valdolaisille rakentaneet. Valdolaiset eivät saaneet toimia pankkialalla, lääkäreinä tai lakimiehinä. Mitään koulututkintoa he eivät omassa maassaan voineet suorittaa. Oman reservaattinsa ulkopuolella he saivat toimia vain kotiapulaisina.

Valdolaisilla ei saanut olla kirjapainoja. Heidän raamattunsa ja muut kirjansa painettiin Englannissa, Sveitsissä tai muissa reformoiduissa maissa. Jos valdolainen pääsi käymään La Torressa (nyk. Torre Pellino), omassa entisessä pääkaupungissaan, oli hänen rekisteröitävä kirjansa paikallisella viranomaisella. Kirjoja ei saanut myydä eikä edes lainata roomalais-katoliselle. Niin kovasti katoliset pelkäsivät Jumalaa.

Valdolaiset eivät saaneet evankelioida eikä ottaa seurakuntiensa jäseniksi entisiä katolilaisia. Laki ei sallinut myös valdolaiselle oikeutta ottaa katolista vaimoa. Mutta jos valdolainen lapsi ilmaisi halunsa tulla katolisen kirkon jäseneksi, hänet riistettiin muitta mutkitta vanhemmiltaan.

Valdolaiset eivät olleet ainoita vainottuja. Ranskalaiset alkoivat käsittää, että kirkko, jota he niin innokkaasti palvelivat, itse asiassa vainosi heitä. Kupla puhkesi katolisten omiin käsiin. Sortajan käsi kirposi myös valdolaisten niskasta. Vuoden 1848 vallankumous poisti kaikki valdolaisia vastaan suunnatut erikoislait kertaheitolla. Valdolaiset saivat täydet kansalaisoikeudet tasavertaisina muiden Savoyn herttuakunnan kansalaisten kanssa. Puolitoista tuhatta vuotta laaksojen asukkaat olivat olleet itsenäisiä siihen ihmisiltä lupaa kysymättä, ja nyt ihmiset tunnustivat tämän itsenäisyyden oikeudeksi. Uskonnonvapaus kirjattiin perustuslakiin, joten se tuli nyt koskemaan myös katolilaisia. Torre Pellinossa riemuittiin syystä. Ranskan ja Itävallan sodat johtivat siihen, että uskonnonvapaus tuli koskemaan myös paavin hallitsemaa Kirkkovaltiota, joka yhdistettiin valdolaisalueisiin. Vuonna 1870 Victor Emmanuel liitti myös Rooman maat Italian valtioon. Nyt alun perin valdolaisia varten tarkoitettu uskonnonvapauspykälä tuli koskemaan myös paavia. Paavin oli kiittäminen valdolaisia siitä, että hän voi luopua kirkosta ilman pelkoa tulla roviolla poltetuksi. (Miten lienee asia nyt Mussolinin perustamassa Vatikaanivaltiossa, ei ole tiedossani).

Nykyisin muutamia kymmeniä tuhansia valdolaisia asuu Argentiinassa, Uruguaissa ja Amerikan Yhdysvalloissa. Italiassa valdolaisten osuus maan harvalukuisista evankelisista kristityistä on kuitenkin huomattava. Valdolaislaaksoissa on nykyisin 20.000 valdolaista. Lukumäärät ovat kasvussa.

Valdolaisten historia on kuin Eurooppa pienoiskoossa. Keskiajalla Euroopassa vaikutti useita herätysliikkeitä, mutta julkisuudessa niistä esitetyt tiedot ovat vähäisiä. Eurooppalaiset ei-uskovat historiankirjoittajat ovat tavallisesti kirkkojensa jäseninä haluttomia kertomaan kuulijakunnalleen Euroopan historiaa. Ja mikä pahinta, maailmanhistorian suurin terroristijärjestö on taas nostamassa päätään - päästäkseen samaan pöytään haastajiensa kanssa.

 

###02 SLAAVIT SAAVAT RAAMATUN

 

Kansainvaellukset olivat tuoneet Euroopan historian piiriin uusia kansoja. Rooma oli jakautunut selvästi kahteen leiriin. Latinalaisen leirin johtoasema säilyi Roomassa ja kreikkalaista maailmaa ohjastettiin Konstantinopolista. Mutta rajat eivät enää pitäneet. Rooma joutui germaanisten kansojen valtaan ja Karpaateilla oli syntymässä uusi kansanryhmä, slaavit. Pohjoisen havumetsävyöhyke oli edelleen suomalais-ugrilainen, mutta Itä-Euroopan arojen valtiaita olivat nyt ugrit ja turkinsukuiset kansat.

 

Itä-Euroopan juutalaisvaltio

Goottilaiset heimot, jotka vielä 300-luvulla asuttivat nykyisen Ukrainan seutuja, saivat ensimmäiset kosketuksensa kristinuskoon Mustanmeren pohjoisrannikon kreikkalaisten siirtokuntien kautta. Wulfila (311-382) käänsi Raamatun gootin kielelle. Goottilaiset heimot omaksuivat areiolaisen teologian ja loivat 300-luvulla Itä-Eurooppaan mahtavan valtakunnan, joka ulottui Mordvasta Karpaateille ja Itämerestä Mustalle merelle. Vaikka valtaosa gooteista kansainvaelluksen paineessa siirtyi pois alueelta nykyisen Ranskan ja Italian seuduille jäi heistä muistona slaavilaisiin kieliin kreikankielinen sana "kiriaki", kirkko, goottilaisessa muodossa "tserkov". Muutoksen rajuutta kuvaa se, että goottilaisten mukana sana siirtyi myös länteen, jossa se nyt esiintyy englannin kielisessä asussaan "church".

Mustanmeren kreikankielisten siirtokuntien asukaista suuri osa oli foinikialaisten ja juutalaisten jälkeläisiä. Gootteja asui edelleen Krimillä, kun (todennäköisesti) turkkilainen hasaarien heimo otti vallan käsiinsä alueella. Hasaarien vallan alle jäivät suomalais-ugrilaiset mordvalaiset, burgassit ja marit, slaavilaiset poljaanit ja krivitshit sekä Volgan bolgaarit. Hasaarien vallan ollessa suurimmillaan vuonna 850 sen rajat ulottuivat Etelä-Uralilta Kiovaan ja Volgalta Mustaan mereen, Kaspiaan ja Kaukasukselle.

Bysantin juutalaisvainot ja islamin synnyttämät sodat ajoivat suuria määriä juutalaisia pakosalle, joista osa päätyi Mustan meren ja Kaspian meren välisille seuduille Hasaariaan. Pakolaisten keskuudessa syntyi 730-luvulla juutalainen reformiliike, joka hyväksyi vain Vanha-testamentillisen juutalaisuuden, mutta hylkäsi kaiken rabbinistisen hapatuksen. Tämä karaim-juutalainen liike vaikutti myös vanhoihin juutalaissiirtokuntiin, joiden on arveltu olleen jo Israelin 10 heimon karkotuksen jälkeen syntyneitä. Kaani Obadjan (799-809) aikana juutalaisuudesta tuli hasaarien yläluokan yleinen uskonto.

Hasaareilla ei tiettävästi ollut omaa kirjoitusjärjestelmää ja he joutuivat käyttämään juutalais-foinikialaisten liikemiesten palveluksia asiakirjojensa laatimisessa. Monikansallisessa valtiossa samaa kirjoitusjärjestelmää mahdollisesti käytettiin myös slaavilaisen poljaanien heimon omaksuman kristinuskon tarpeisiin.

Hasaarian juutalaisvaltio valvoi Volgan kauppaa. Myös osa laajasta silkkitien kaupasta kulki sen kautta. Kaspian meren itäpuolella sijaitsi Horezmia, varsinainen silkkitien keskus, josta käsin juutalainen kauppiasyläluokka hallitsi paitsi silkkitien kauppaa ja myös hopean jakelua aina Skandinaviaan asti.

 

Bysantin naapurit

Kun Rooman paavi voiteli frankkien kuninkaan Kaarle Suuren keisariksi vuonna 800, se ryhtyi käyttämään sellaista valtaa, joka 300-luvulta alkaen oli kuulunut Konstantinopolille. Antiikin Roomalla oli nyt kaksi keisaria, toinen Konstantinopolissa ja toinen Aachenissa. Jerusalem, Antiokia ja Aleksandria eivät enää olleet pelissä mukana, ne olivat muslimien vallassa. Bysantin keisari taisteli nyt kahden tulen välissä: paavin "pyhä" keisari hyökkäsi lännestä ja muslimit idästä.

Bysantin keisarilla ei ollut liittolaisia. Balkanin niemimaalle Tonavan takaa Karpaateilta tunkeutuneiden slaavien ja idästä sinne tulleen bulgaarien turkkilaisheimon maailmankuva oli realismin ja myyttisten ainesten vähemmän suloinen sekoitus, Mustan meren pohjoisrannikolla asuvien unkarilaisten samoin ja hasaarit heidän itäpuolellaan olivat mooseksenuskoisia. Bysantin keisarin ja hänen ylipappinsa, Konstantinopolin patriarkan, oli keksittävä jotain, sillä kaikki naapurit pyrkivät yht'aikaa heidän kimppuunsa. Pakon edessä Bysantin hallitsijat päättivät taltuttaa sotaiset naapurit kirkon asein. Käytettävänään Bysantin keisarilla oli kaksi miestä, filosofi Konstantinos ja Konstantinoksen isoveli, munkki Metodios.

Konstantinos oli Thessalonikan sotilaskomentajan esikuntapäällikön poika. Koulutuksensa hän oli saanut Konstantinopolin korkeimmassa oppilaitoksessa, Magnauran koulussa matemaatikko Leon ja tulevan arkkipiispa Fotiuksen johdolla. Konstantinoksen opiskelumenestys oli hyvä: hänen nimeensä oli nyt Konstantinos Filosofi. Ensimmäinen työpaikka filosofilla oli Hagia Sofia-kirkon kirjaston johtajana.

Konstantinos Filosofin diplomaatinura alkoi vuonna 856 neuvotteluissa muslimien kanssa. Kalifaattiin suuntautuneen matkan jälkeen Konstantinos siirtyi Vähän Aasian Olympoksen luostariin, jonne hänen isoveljensä Metodios oli paennut virkamieselämän hankaluuksia jo aiemmin. Luostarissa Konstantin (826-869) sai kirkollisen nimen Kyrillos. Vanhemman veljen nimi Metodios (k. 885) on myös kirkollinen lisänimi.

Konstantinos-Kyrilloksen ja Metodioksen opettaja Fotius oli tällä välin valittu patriarkaksi. Patriarkan ja keisarin toimeksiannosta monitaitoiset veljekset osallistuivat Bysantin valtuuskunnan matkalle mooseksenuskoisten, mutta turkinsukuisten hasaarien luo vuonna 860. Tämän Kaspian rannikoille suuntautuneen matkansa aikana he viipyivät kuusi kuukautta Krimillä, Korsunin kreikkalaiskaupungissa Mustan Meren pohjoisrannikolla. Korsunissa Konstantin opiskeli hebreaa. Paria vuotta myöhemmin veljekset oli jo matkalla Keski-Eurooppaan.

 

Slaavit saavat Raamatun

Matkalla hasaarien luo makedonialaisveljekset Kyrillos ja Metodios olivat tutustuneet Asovan meren "ruseihin". Rusit olivat oppineet slaavien kielen, jota he kirjoittivat juutalais-foinikialaista kirjaimistoa käyttäen. Konstantin, jonka äiti oli Makedonian slaavi, opetteli kirjoitustavan ja paranteli sitä itse omia tarpeitaan varten. Taidoille tuli heti käyttöä, kun Moravian kuningas Rostislav v. 862 pyysi Bysantin keisari Mikael III:a lähettämään kristinuskon opettajia maahansa. Ehtona oli, että opetus tapahtuu slaavin kielellä, sillä roomalaiset tyrkyttivät latinaa. Juuri tähän työhön Kyrillos ja Metodius olivat valmistautuneet.

Kyrillos ja Metodios aloittivat työnsä Keski-Euroopassa vuonna 863. Ensimmäiseksi rakennettiin koulu, kirkkoja ja käännettiin tarpeellista kirjallisuutta. Moraviassa, nykyisten tshekkien ja slovakkien (slovakit, slaavit) kotiseudulla, veljekset jatkoivat Bulgariassa aloittamaansa työtä Raamatun kääntämiseksi slaavien kielelle. Slaavit saivat kirjakielen. Aapinen oli valmistunut jo Bulgariassa ja pian myös osia Uudesta Testamentista oli käännetty.

Menestys oli hyvä, sillä Bysantin työntekijät toimivat slaavien omilla ehdoilla. Menestys ei kuitenkaan miellyttänyt saksalaisia pappeja, jotka syyttivät Kyrillosta ja Metodiosta harhaoppisuudesta. Syytös noudatti paavin kirkon kaavaa: Rooma oli mennyt muuttamaan yhteisesti hyväksyttyä "uskontunnustusta" lisäämällä siihen sanat, joiden mukaan Pyhä Henki lähtee paitsi Isästä, myös Pojasta. Kun Bysantissa lisäystä ei hyväksytty, saivat he niskaansa syytöksen harhaoppisuudesta.

Moravian slaavien kuningas Rostislav oli ottanut lähetystyöntekijät hyvin vastaan, mutta jo 864 slaavit joutuivat frankkien talutusnuoraan. Rooman papit yrittivät nyt tehdä kaikkensa hankaloittaakseen Kyrilloksen, Metodioksen, Gorazdin, Klimentin, Savvan, Naumin, Angelarioksen työtä. Kaiken lisäksi kukaan lähetystyöntekijöistä ei ollut kirkollinen piispa. Kirkkojärjestyksen mukaan he eivät siten voineet myöskään nimittää uusia työntekijöitä kouluttamiensa henkilöiden keskuudesta. Heidän oli lähdettävä Bysanttiin hakemaan lisää valtuuksia.

Nykyisen Unkarin seuduilla asui vielä 860-luvulla slaaveja. Pannonian slaavien ruhtinas Kotsel pyysi Kyrillosta ja Metodiosta opettamaan heitäkin. Veljekset viipyivät Pannoniassa kuusi kuukautta ja jatkoivat sitten matkaa Venetsiaan tarkoituksenaan purjehtia Konstantinopoliin. Mutta tällä välin Konstantinopolissa heidän esimiehensä Fotius oli syösty pois patriarkan toimesta. Veljekset joutuivat Roomaan.

 

Vanhoja luita

Pimeän keskiajan ihmisten ajatuksenjuoksua on ajoittain vaikea ymmärtää, mutta Konstantinos ilmeisesti ymmärsi sekä aikaansa että aikalaisiaan. Krimillä Konstantinos-Kyrillos oli hankkinut vanhoja luita, jotka hän selitti kuuluvan alkukirkon aikaiselle uskovalle nimeltä Klemens, samalle, jota Rooma pitää eräänä 100-luvun paaveistaan. Tarinan mukaan Klemens oli viety Roomasta Krimin kaivoksiin pakkotyöhön ja kuollut siellä. Roomassa luut olivat kultaakin arvokkaampaa kovaa valuuttaa.

Moraviassa Kyrillos ja Metodios olivat kohdanneet Rooman kirkon väkeä, jotka yrittivät saada veljeksiä huonoon huutoon, kutsuen heitä kerettiläisiksi. Rooman edustajien mielestä oli synti kääntää Raamattua muille kielille kuin latinaksi, kreikaksi ja hebreaksi - niille kolmelle kielelle, joilla Jeesuksen ristin päällekirjoitus oli kirjoitettu. Mutta kun nämä synnintekijät saapuivat Roomaan pyhän Klemensin luita mukanaan, ei syytöksiä enää esitetty.

Veljekset seurueineen saapuivat Roomaan vuoden 867 lopulla. Paavi Hadrianus II (867-872) toi otti makedonialaiset vastaan kaikella arvokkuudella, ja antoi muitta mutkitta pappisvihkimyksen veljesten työtovereille, mutta se ei veljeksille riittänyt. He tarvitsivat piispanvihkimystä, voidakseen vihkiä itse pappeja. Ja siihen paavi ei ollut halukas. Aikaa kului ja yht'äkkiä Kyrillos sairastui ja kuoli 14. helmikuuta 869. Kuolinsyyksi kerrottiin "matkan rasitukset". Kyrillos haudattiin nyt itse Pyhän Klemensin vanhaan kirkkoon Roomassa.

Piispaksi vihkiminen olisi jäänyt ehkä silleen, mutta Pannonian slaavien ruhtinas Kotsel pani paavin vihkimään Metodiuksen piispaksi entisen Sirmiumin, nykyisen Mitrovitsan kaupunkiin. Vaihtoehtona olisi ollut, että Keski-Euroopan slaavit kääntyvät Bysantin puoleen. Ja sehän tepsi. Paavi vihki Metodioksen piispaksi, joka palasi heti Pannoniaan vain joutuakseen saksalaisten katolisten piispojen vangiksi.

Frankit olivat tällä välin tehneet lopun Rostislavin hallituksesta ja puhkaisseet kuninkaan silmät. Moravian kansa ei kuitenkaan hätkähtänyt, vaan peittosi hyökkääjän ja vaati paavia vapauttamaan Metodioksen. Vuonna 873 Metodios oli taas vapaa. Vielä 879 Metodios joutui menemään Roomaan paavin kuulusteluihin, mutta tällä välin veljesten vanha suojelija, patriarkka Fotius oli saanut virkansa takaisin. Kahdeksantoista vuoden työrupeaman jälkeen Metodius saattoi käydä Konstantinopolissa tervehdyskäynnillä, saavutuksiaan esittelemässä. Pian hän kuitenkin palasi Pannoniaan.

Pannonian vuosinaan Metodios sai valmiiksi slaavilaisen raamatunkäännöksen. Vain osa Vanhan Testamentin apokryfoista jäi kääntämättä, mikä tuskin oli vahinko, sillä nykyisin kaikki kristilliset kirkkokunnat ovat jättäneet apokryfat pois raamatuistaan. Kyrilloksen ja Metodiuksen tiimin tekemä raamatunkäännös sai palvella monia slaavilaisia kansoja, toisia jopa tuhat vuotta, ennenkuin nämä saivat omakielisen Raamatun.

Metodius kuoli 884, todennäköisesti Stare Meston (Velehradin) kaupungissa.

Konstantinus-Kyrillos, Metodius ja heidän työtoverinsa elivät aikana, jolloin paulikiaanien vainot Bysantissa olivat pahimmillaan. Konstantinus oli jopa joutunut ottamaan vastaan virkanimityksensä Magnauran palatsikoulun professoriksi verisen keisarinna Theodoran kädestä. Moravian työryhmän omasta historiasta ei julmuuksia kuitenkaan löydy; he joutuivat kokemaan itse kokemaan vainoa, kidutusta ja vankeutta aivan oikeiden kristittyjen lailla. Arveluttavalta tuntuu vain tuo Konstantinuksen kertomus Krimiltä löytyneistä veli Klemensin luista. Ehkä juuri siitä syystä hän tulikin haudatuksi samaan kirkkoon Roomaan kuskaamiensa luitten kanssa.

 

Takaisin Bulgariaan

Bulgarian valtio syntyi vuonna 681 kun Traakiaan Karpaateilta tunkeutuneet slaavit olivat voittaneet Bysantin armeijan. Kirkolliseen pimeyteen päätynyt traakialainen kristikunta jäi maahantunkeutujien jalkoihin.

Rooma ja Konstantinopoli ryhtyivät kilpailemaan uusien vallanpitäjien suosiosta. Bulgarian kaani Bogoris I:n (852-889) oli liittoutunut frankkien kanssa kahden rintaman sotaa välttääkseen. Bysantti kuitenkin hermostui Bogorisin otteista ja valloitti koko maan. Kaanin sisar joutui vangiksi Konstantinopoliin ja kasvatettiin siellä kreikkalaisen kultin kannattajaksi, jonka jälkeen hänet lähetettiin kotiin käännyttäämään veljeään. Taktiikka onnistui ja kaani Bogoris I otti kirkollisen kasteen vuonna 862 ja sai kirkolliseksi nimekseen Mikael. Bulgaria oli joutunut Konstantinopolin leiriin, jota Bulgariassa tuskin kaduttiin, kun kävi ilmi, että Bysantti oli valmis toimimaan bulgaarien parhaaksi bulgarialaisten omilla ehdoilla.

Metodiuksen kuoltua Pannoniassa 885 monet hänen alkuperäisistä työtovereistaan palasivat Bulgariaan. Paluumuuttajat saivat nyt hallitsijan, Bogorisin täyden tuen. Bogoris ei halunnut jäädä Konstantinopolista riippuvaiseksi, vaan avusti kansallisen kristikunnan syntymisessä. Rooman ja Konstantinopolin keskinäistä kissanhännänvetoa hyväksikäyttäen hänen onnistuikin turvata kansallisen, omakielisien kristikunnan turvallisuus, ja samalla sulauttaa maan kaksi tärkeintä kansakuntaa, turkkilaisperäiset bulgaarit ja maan eteläslaavit yhdeksi kansaksi, jonka kieleksi tuli vähitellen slaavien kieli.

Seuraajakseen Metodios oli nimittänyt Gorazdin, joka jäi Keski-Eurooppaan. Hänen toimintansa laajeni Puolaan ja Slovakiaan asti.

Kyrilloksen ja Metodioksen alkuperäiseen joukkoon kuulunut Kliment (838-916) palasi Bulgariaan. Ruhtinas Bogoris lähetti hänet v. 886 Ohrid-järven seudulle, nykyiseen Makedoniaan. Vuonna 893 hänet asetettiin Ohridin piispaksi. Hän kehitteli edelleen Kyrilloksen kirjoitusjärjestelmää, joka nyt alettiin nimittää "kyrilliseksi" kirjoitukseksi. Vanhempi, Kyrilloksen alkuperäinen kirjoitusjärjestelmä jäi käyttöön vain Kroatiassa "glagolitsan" nimisenä.

Alkuperäiseen työryhmään kuulunut Naum (830-910) sai toimia ensin 7 vuotta luostarissa Bogorisin pääkaupungin Pliskan (Preslav) lähellä, ennenkuin Kutmichevitsan kautta siirtyi hänkin Ohridin työkeskukseen piispaksi määrätyn Klimentin avuksi.

Bogorisin ja hänen seuraajansa ruhtinas Simeonin myötävaikutuksella Ohrid-järven rannalle Makedoniaan kohosi mittava kristillinen keskus. Keskuksessa käännettiin ja valmistettiin kirjallisuutta sekä koulutettiin pappeja. Vielä Naumin ja Klemensin eläessä yli 3000 pappia lähti Ohridista eri puolille slaavilaista maailmaa. Slaavin kirjakieli vakiintui. Nykyisin tätä Ohridin kauden kieltä kutsutaan vanhaksi kirkkoslaaviksi. Tänään idyllisen Ohrid-järven rannalla Kreikan, Makedonian ja Albanian rajaseudulla oleva pikkukaupunki on mielenkiintoinen matkailukohde ja ortodoksisen Ohridin arkkipiispakunnan keskus.

###03

PAULIKIAANIT JA BOGOMILIT

 

Kymmenen käskyä kieltävät jumalankuvien teon (2.Moos 20:4). Juutalaiset ja ei-kirkolliset kristilliset liikkeet eivät ikoneita maalailleet. Kun myös islamilainen maailma vastusti jumalankuvien, ikonien, käyttöä, aloitti jopa Bysantin katolinen kirkko ikonienvastaisen kampanjan. (Kreikkalainen sana ikoni = kuva). Kampanjaa käytiin vuosina 730-842, ja sen aikana muutkin terveet pyrkimykset valtakunnassa vahvistuivat, niin että myös uskoville tuli hengähdystauko.

Bysantin keisariksi vuonna 717 tuli Leo Isauros (n.680-741), (isauros: syyrialainen), joka 726 siirtyi ikonien vastustajien riveihin. Hänen aikanaan patriarkat julistivat, ettei myöskään paulikiaanien opeissa ollut mitään kirkolle vierasta. Leo Isauroksen poika Konstantinos, (741-775) siirrätti paulikiaaneja Traakian turkinsukuisten bulgaarien ja slaavien keskuuteen ja jopa pääkaupunkiin Konstantinopoliin. Bysantin papisto ei pitänyt Konstantinoksen uskonpuhdistuksesta, vaan antoi hänelle nimen "Kopronymos". Paulikiaanien vainot alkoivat uudestaan jo Konstantinos "Kopronymoksen" pojan Leo IV (775-780) aikana.

 

Kansanmurha Anatoliassa

Bysantin keisarinnaksi 842 tuli Theodora toinen, joka hallitsi alaikäisen poikansa Mikael III nimissä. Theodora II:n toimesta tapettiin noin 100.000 Anatolian aseistamatonta uskovaa, jotka yrittivät pysyä hengissä kätkeytyneinä Anatolian luolakaupunkeihin. Anatolian uskovien tappaminen nostatti Armenian paulikiaanit kapinaan, jonka seurauksena Bysantin ja Persian rajaseudulle syntyi Tefrichin (haku: Tephrice, nyk. Divrigi) kaupunkivaltio noin 200 km päähän Armenian entisestä pääkaupungista Erzurumista lounaaseen.

Vuonna 870 Bysantin keisarin ministeri Petrus Siculus viipyi yhdeksän kuukautta Tefricissä neuvottelemassa sotavankien vaihdosta Armenian paulikiaanien kanssa. Matkan jälkeen Petrus Siculus kirjoitti paulikiaaneista kirjan Historia Manichaerum. Hänen näkemyksensä paulikiaaneista ovat juuri niin väritettyjä, kuin estottomasti valehtevalta sotakirjeenvaihtajalta voidaan odottaa. Jo kirjan nimessä tekijä yrittää sekoittaa paulikiaanit ja manikealaiset; jatko on samaa luokkaa. Kirja on kuitenkin eräs harvoja paulikiaaneista säilyneitä selontekoja.

 

Paulikiaaneja siirretään taas Eurooppaan

Keisari Ioannis Tzimiscesin aikana v. 970 paulikiaaneja siirrettiin taas Bulgariaan. Bulgariassa uskovia ryhdyttiin kutsumaan bogomileiksi. Viidensadan kilometrin päässä Ohridista itään sijaitsevasta Philippopoliksen (nyk. Plovdiv) kaupungista tuli bogomilien keskus. Tältä ajalta (n.v. 990) on peräisin bulgarialaisen papin, "prestyteeri" Kosman taistelukirjoitus "Slovo na eretiki" bogomilejä vastaan.

Bulgarian kuningas Bogoris oli luopunut vallasta 889 poikansa Vladimirin hyväksi ja siirtynyt luostariin. Mutta kun Vladimir tahtoi palata vanhoihin heimouskontoihin, järjesti Bogoris vallankumouksen, puhkaisi Vladimirin silmät ja asetti virkaan kolmannen poikansa Simeonin. Simeonin (Simeon I, 893-927) valinta ei ollut onnistunut ratkaisu sekään. Poika oli loistonhaluinen, rakensi pääkaupunkinsa Pliskan (Preslavin) hienoksi kuin Konstantinopoli, ja lähti valloittamaan Konstantinopolia sillä tuloksella että Bulgaria joutui v. 1014 Bysantin valtaan, aina v. 1185 saakka.

 

Bulgarian, Bosnian ja Moravian slaavilainen herätys

Bysantin valtaan joutuminen muutti Bulgarian bogomilien kohtaloita. Vainot alkoivat ja uskovat lähtivät liikkeelle. Bogomilien uudeksi keskuksiksi tulivat nyt Dregovisce, Mostar ja Sarajevo.

Konstantinopoliin oli muodostunut vahva bogomiliyhdyskunta. Keisari Alexius Komnenus I:n tytär, prinsessa Anna kirjoitti isänsä hallituskautta ihannoivan sepustuksen "Alexiada", jossa hän kertoo myös, kuinka keisari kutsui henkilökohtaisesti Basil-nimisen bogomilin luokseen kertomaan uskostaan. Vierailukutsu oli ansa. Näppärä keisari oli järjestänyt sivuhuoneeseen kirjurin, joka kirjoitti Basilin kertomuksen muistiin. Sitten Basil poltettiin roviolla.

Roomalais-katoliset ristiretkeläiset valloittivat, ryöstivät, raiskasivat ja lopuksi polttivat Konstantinopolin 1203-1204. He hävittivät myös Plovidivin paulikiaanien ja bogomilien asuttaman kaupunginosan vuonna 1205.

Bulgarialaisten kirkonmiesten kokous Veliko Ternovossa 1211 tuomitsi bogomilien elämänkatsomuksen "negatiivisena". Kun samanlaisen arvion bogomileistä ovat antaneet monet slaavilaiset historioitsijat sen enempää selittelemättä, mitä tällä negatiivisuudella tarkoitetaan, lienee paikallaan kertoa, että bogomilit saivat "negatiivisen" nimensä siitä, että he eivät lähteneet muiden slaavien mukaan sotimaan. Sotaisille slaaveille tappaminen oli elämän suola, eivätkä he mitenkään voineet ymmärtää sellaista kristinuskoa, joka kielsi parhaat huvit.

Unkari oli joutunut paavin haaviin 1000-luvun alussa. Vuonna 1138 Unkarin kuningas Bela II Koloman joutui paavin käskystä tekemään hävitysretken nyt patareneiksi kutsuttuja uskovia vastaan nykyisen Montenegron seuduille. Sotaretken tulokset jäivät laihoiksi, ja bogomiliseurakunta kasvoi vakiintui myös Bosniassa. Vuonna 1168 Bosnian hallitsijaksi tuli Kulin Ban, Bela II:n pojanpoika.

Bosniassa puhuttu kieli oli eteläslaavia. Siten Bosnian kristityillä oli käytettävissään Kyrilloksen ja Metodioksen raamattu. Uskovien voimistumiseen Bosniassa vaikutti toinenkin seikka: Bosnia oli 1000-luvulla Euroopan ainoa uskonnollisesti vapaamielinen valtio. Hallitsija, jonka arvonimenä oli "ban", huolehti kansalaistensa vapaudesta kristillisessä hengessä, päästämättä kirkkoa terrorisoimaan alamaisiaan. Lienee turha sanoa, että Bosnia kukoisti myös taloudellisesti.

Bogomiliseurakunnissa ei ollut erityisiä pappeja. Kaikkien uskovien yleisen pappeuden periaate tunnustettiin. Seurakunnanvanhimmat valittiin arvalla. Kirkkorakennuksia ei ollut, mutta yleisiä kokoontumisia varten oli yksinkertaisia rakennuksia, kuitenkin ilman uskonnollista rekvisiittaa. Evankeliumit tai Uusi Testamentti oli esillä kenen tahansa seurakuntalaisen luettavana kokoustilan pöydällä. Kirjaa kutsuttiin nimellä Nastolna Jevangelija, "pöytäevankeliumi", jonka mukaan slaavilaisissa kielissä Uutta Testamenttia vielä tänäänkin usein nimitetään "Evankeliumiksi".

Bosnian tavoin Herzegovina pysyi erillään katolisesta kirkosta. Herätys levisi myös Kroatiaan, Italian rajoille. Yhdessä Moravian, Böömin ja Bulgarian kirkollisten uskovien kanssa Bosnian, Herzegovinan ja Kroatian bogomilit muodostivat Euroopan hengellisen keskuksen. 1200-luvun alussa bogomilien herätysliike oli levinnyt myös Ranskaan ja Unkariin.

Kristinuskon leviäminen uhkasi jo Rooman paavin ja katolisten frankkien perustaman "Pyhän Rooman keisarikunnan" perusteita. Kysymys oli kirkon, sekä katolisten ranskalaisten ja saksalaisten ylivallasta Euroopassa. Puheet muiden goottilaisten heimojen "areiolaisesta harhaopista" eivät enää riittäneet kansojen hämäämiseksi. Paavillinen diplomatia oli kuitenkin tehokasta, ja Unkarin hallitsija ryhtyi paavin pyöveliksi. Bosniaa uhattiin vuonna 1203 sodalla, jos Bosnian hallitsija ei teurastuttaisi uskovia. Hallitsija, Kulin Ban, suostui. Bosnian kansa ei kuitenkaan suostunut toteuttamaan suuren roomalaisen teurastajan tahtoa. Silloin paavi käski Unkarin kuningasta tuhoamaan bogomilit ja heitä suojelleet kansat. Bosnialaiset vastasivat haasteeseen valitsemalla baniksi bogomilin nimeltä Ninoslav. Kun Unkarikaan ei pystynyt herätysliikettä kukistamaan, kutsui paavi "kaikkea kristillistä maailmaa" apuun uskovien tuhoamiseksi.

Mongolien sotaretki Eurooppaan helpotti Bosnian bogomilien asemaa, mutta vain hetkeksi. Vuonna 1325 paavi Johannes XXII vaati Unkarin kuningasta ja Bosnian Bania inkvisition avuksi "kerettiläisiä" hävittämään, mutta heikoin tuloksin, sillä paavi Benedictus XII joutui 1337 järjestelemään taas uutta - neljättä - ristiretkeä Bosniaa vastaan. Seuraava hallitsija Stephen Tvertko, kielsi kaiken bogomilien vastaisen toiminnan.

Bosnia oli puolustanut ihmisen oikeutta omaantuntoon ja kunnialliseen elämään jo parisataa vuotta. Vasta Tvertko Banin (1338-1391) jälkeen, vuonna 1408, Unkarin kuningas Sigmund (Brandenburgin maakreivi vuodesta 1387, Unkarin kuningas 1411-1437) pääsi käsiksi Bosnian vapaamielisiin hallitsijoihin, ja katkoi heiltä päät, jotka heitettiin Bosna jokeen. Sitten tulivat turkkilaiset ja löivät Unkarin armeijan 1415.

Pahinta oli kuitenkin se, että bogomilien omat rivit alkoivat horjua. Tvertko III Banin seuraaja, Stefan Thomas kuului bogomiliyhteisöön, mutta ei kestänyt paavin uhkailujen edessä. Paavin asiamies ("legaatti") Thomasini sai hänet uskomaan, että kuningas ei ole kuningas, jollei paavi häntä kannata. Epävakaa mies liittyi katoliseen kirkkoon, ja antoi inkvisition teurastaa uskovia. Vuonna 1450 neljäkymmentätuhatta Bosnian bogomiliä pakeni Bosnia-Hertsegovinaan. Bogomililuopion tappoi hänen oman haareminsa poika Stefan Tomasevitsh 1459.

Stefan Tomasevitshista tuli tyypillinen paavinpalvelija. Paavi Pius II:n avulla isäntappaja pääsi kunkuksi, koska hän lupasi hävittää uskovat. Muutamassa kuukaudessa taas neljäkymmentä tuhatta Bosnian bogomiliä oli joko tapettu tai poistunut muuten maasta.

Bosnian lopun lähestyessä slaavilaisen herätyksen polttopiste oli jo siirtynyt Tshekkeihin. Idästä tulivat turkkilaiset, ja hädissään Stefan Tomasevitsh 1463 pyysi paavilta sotilaallista apua. Apua ei tullut, ja Bosnia antautui turkkilaisille. Turkkilaiset käyttivät vielä hyväkseen Stefan Tomasevitshin palveluita ja teloittivat hänet vasta, kun hän oli tullut valloittajille tarpeettomaksi. Kaksisataa tuhatta Bosnian slaavia myytiin orjiksi ja suuri osa maan yläluokkaa joutui Turkin armeijan palvelukseen. Herzegovinan bogomilit kokivat saman kohtalon parikymmentä vuotta myöhemmin. Myöhemmin monet islamilaisuuteen kasvatetut bogomilien jälkeläiset palasivat kotimaahansa.

###04

ITÄ-EUROOPPA

 

Hunnit karkoittivat gootit Itä-Euroopasta. Hunnien takaa-ajamina gootit syöksyivät länttä kohti kuka minnekin. Lombardit päätyivät Italiaan, toiset Espanjaan, Ranskaan ja Pohjois-Afrikkaan. Mutta heimo, joka vielä kantoi goottien nimeä, hallitsi pientä Gotlannin saarta Itämerellä. Eikä pelkästään hallinnut. Gotlannin saarella oli Pohjoisen Euroopan rahamarkkinoiden keskus. Mutta Goottien sukulaisia asui edelleen myös Asovan meren rannikon kaupungeissa, Bysantin tuntumassa. Sukulaisiaan gootit eivät unohtaneet; oli kiva käydä sukuloimassa Mustan meren rannikolla. Ja siinä samalla vähän ansiotöissä Konstantinopolissa. Jopa Dneprin koskilla oli gootinkieliset nimet.

Pohjois-Euroopan elinkeinoelämä tarvitsi hopeaa, ja sitä saatiin vain idästä, jonne Itämereltä pääsi Itä-Euroopan jokireittejä pitkin. Itämereltä kuljettiin Suomenlahden, Nevan, Laatokan, Syvärin, Äänisen ja Valgetjärven kautta Volgalle ja Volgaa pitkin Volgan Bolgarian hopeamarkkinoille, jonne afganistanilaisen hopean toivat Kaspian meren kauppaa hallitsevat hasaarit.

Bysanttiin kuljettiin Suomenlahdelta Nevan, Laatokan, Olhavanjoen, Ilmajärven ja Lovatin kautta Dneprille, jota pitkin päästiin Mustalle merelle. Reitin tärkeimpiin strategisiin pisteisiin perustettiin linnoitettuja kyliä, jotka samalla toimivat kauppapaikkoina. Kauppapaikkojen ympärillä asuvilta kansoilta - tsuudeilta, slovakeilta, liettualaisilta, merjalaisilta, vepsäläisiltä ja krivitsheiltä - venekansa vaati veroa.

Noin 1100-luvulla kirjoitetun Nestorin kronikan mukaan vuonna 862 itämerensuomalaiset tsuudit, merjalaiset, vepsäläiset sekä slaavilaiset krivitshit nousivat kapinaan verottajiaan vastaan, ja ottivat heidän perustamansa sotaleirit hallintaansa. Kapina synnytti Itä-Eurooppan uusia kansallisvaltioita, joiden ruhtinaat alkoivat heti sotia keskenään. Sota ei harvaan asutun maaseudun kansoja miellyttänyt, ja he soutivat veneillään viikingien luo hakemaan kuningasta, johon ilomielellä suostuttiin.

Viikingit palasivat perustamilleen kauppapaikoille nyt kuninkaina. Ilmajärven rannalle Novgorodiin asettui Rurik (k. 879), Valgetjärvelle asettui Sineus (832-864) ja Truvor (834-864) joukkoineen asettui Peipsinjärven eteläpuolelle, nykyisen Pihkovan länsipuolelle Irboskaan, (ven. Izborsk).

Mikäli Nestorin kronikkaan on uskomista, tapahtui kolmen itämerensuomalaisen heimon valtioliiton solmiminen yhteisen "varjagi"johdon alaisuudessa vuonna 862. Mutta juuri tänä samana vuonna olivat Konstantinopolin hallitsijat panneet alulle vastahyökkäyksen, jonka tarkoituksena oli pohjoisten sotaisten kansojen rauhoittaminen kirkon asein. Kaksi hyökkäystä, toinen etelästä ja toinen pohjoisesta, kohtasivat toisensa Kiovassa.

Venekansa valloitti Kaspian meren hasaareilta Kiovan kauppapaikan, joka 882 tuli viikinkidynastian pääkaupungiksi. Kiovan slaaveille oli samantekevää, menikö pakkovero viikinkien vai hasaarien kirstuun.

Varjagi-nimitys on epäselvä. Mitään sennimistä heimoa ei tunneta. Kreikkalaiset ja arabit sanoivat pohjoisen veneillä kulkevia rosvokauppiaita ruseiksi riippumatta siitä, mitä kansallisuutta ne olivat. Lännenpänä asuvat suomalaiset ja eestiläiset olivat antaneet venekansalle nimen "venäläinen" ja "venemees". Nimellä ei tarkoitettu varsinaisesti kansallisuutta, vaan sitä elämäntapaa, jota harjoittivat sekä goottien jälkeläiset että nykyisen Novgorodin seudun suomalaiset ja vieläpä Asovan meren kauppiaat: kaupantekoa, ryöstelyä ja suurilla veneillä suoritettuja sotaretkiä.

Bysantille rosvokauppiaat olivat alituinen uhka. Vuonna 860 Bysantti lähetti Mustan meren pohjoisrannikolle lähetystön, jonka tehtävänä oli käännyttää rusit ja hasaarit kristinuskoon. Tehtävä onnistui ainakin osaksi, sillä matkalle osallistunut Konstantinos tuli tunnetuksi Kyrillos nimisenä raamatunkääntäjänä, kun hän muutama vuosi myöhemmin veljensä Metodioksen kanssa ilmestyi Moraviaan, Keski-Eurooppaan lähetyssaarnaajaksi.

Konstantinopolin käännytyspolitiikka toi tuloksia myös viikinkien ja venekansan keskuudessa. Jo patriarkka Fotioksen (820-891, virassa 858-867 ja 877-886) aikana Konstantinopolissa kastettiin muutamia Kiovan kaanin lähipiirin miehistä. Bysantissa sotapalvelusta suorittaneet viikingit veivät kirkon viestiä Skandinaviaan saakka. Vuonna 957 Irboskasta, (ven. Izborsk), Suomenlahden rannikon tuntumasta Konstantinopoliin tuli kastettavaksi Helga (sl. Olga), paikallisen viikinkiruhtinaan leski. Helgan pojanpoika Valdemar (980-1015, sl. Volodomyr, ven. Vladimir) teki kastetoimituksesta pakollisen koko valtakunnassaan. Ensimmäiseksi Dnjepr-joessa Kiovassa kastettiin viikinkikaanin henkivartiokaarti 988, jonka jälkeen toimituksia jatkettiin muun kansanosan keskuudessa.

Ne viikingit, jotka olivat asettuneet asumaan Suomenlahdelta Mustalle merelle johtava vesitien varrelle, alkoivat sulautua paikalliseen väestöön. Kiovan ruhtinas Ingvar ja hänen vaimonsa Helga antoivat pojalleen slaavilaisen nimen. Ingvarin ja Helgan pojan Svjatoslavin (957-973) poika Vladimir (Valdemar/Volodomyr) ryhtyi suosimaan kirkkoa. Vladimir I Svjatoslavovitsh (980-1015) johdatti alaisensa kasteelle Kiovassa vuonna 988.

Novgorodissa pakkokastamisia vastaan syntyi kansanliike, jota johti Bogumil Solovei. Kansanliike kukistettiin verellä ja tulella ja niin pakkokastamiset venekansan keskuudessa pääsivät jatkumaan. Novgorod pakkokastettiin 990, jonka jälkeen Kiovan kaani Vladimir I:n joukot siirtyivät Rostovin merjalaisia ahdistelemaan. Myös viikinkien kotiseudulla kastaminen alkoi samaan aikaan, Tanskassa Knut Suuren ja Norjassa Olavi Pyhän kaudella.

Vuonna 970 hopean tulo idästä Skandinaviaan loppui, kun Kiovan kaani Svjatoslav kävi hävittämässä Volgan Bolgarian kauppapaikkaa. Vaikka viikinkien kauppa Itä-Euroopan kautta väheni, eivät ruhtinashuoneitten väliset yhteydet katkenneet. Skandinaviasta mentiin nyt työnhakuun Kiovan ja Novgorodin ruhtinaiden luo, jotka tarvitsivat henkivartioita ja merimiehiä. Kiovan viikinkidynastian tärkein ruhtinas Jaroslav Viisas (1019-1054) oli naimisissa Ruotsin kuninkaan tyttären Ingridin (Indegerd, kastenimi Irina, myöhemmin nunnana tunnettu nimellä Anna) kanssa ja Jaroslav Viisaan tytär meni naimisiin Norjan kuninkaan Harald Ankaran kansaa. Harald Ankara, kuten myös sadat muut viikingit ennen häntä, oli kerännyt omaisuutensa Bysantin laivastossa. Kun Knut "Suuri" hyökkäsi Norjaan, pakeni Norjan kuningas Olavi Pyhä poikineen Jaroslav Viisaan luo 1028.

Jaroslav Viisaan jälkeen Itä-Euroopan viikinkidynastia hajosi keskenään taisteleviksi ruhtinaskunniksi. Venekansan keskus Novgorod irtaantui keskushallinnosta ja sen perustama Kiova menetti pääkaupungin asemensa merjalaisalueelle perustetun slaavilaisen Vladimirin hyväksi. Vuonna 1240 mongolit valtasivat Kiovan, Vladimir liittoutui mongolien kanssa ja Novgorod jäi itsenäiseksi. Rusien viikinkidynastia sammui Moskovassa vuonna 1598.

 

Korsun

Vaikka ensimmäiset rusit olivat käyneet kasteella Konstantinopolissa jo patriarkka Fotioksen aikana, jäi kreikkalaisen emäkirkon vaikutus pohjoisessa vähäiseksi. Kiovan seudun slaavit tulivat kristinuskon ja kirkon piiriin oman slaavilaisen herätysliikkeen sekä oman, slaavilaisen Ohridin kirkollisen lähetystyön vaikutuksesta. Papistosta osa saatiin Korsunin, (Hersones, noin 2 km nyk. Sevastopolin keskustasta Krimillä) kirkon piiristä. Korsunin papisto toi viikinkidynastian hallitsemaan kirkkoon voimakkaan juutalaisen vaikutuksen. Kahden ensimmäisen vuosisatansa ajan rusien kirkko oli niin kaukana kreikkalaiskatolisesta kirkosta, että Bysantissa siitä vaiettiin. Ensimmäinen kreikkalainen piispa tuli Kiovaan 1037, samana vuonna, jona Ohridin arkkipiispa Ivan Derbski kuoli. Tästä ajasta lähtien alkaa myös virallisen ortodoksian aika Rusissa. Kerettiläisten metsästys oli tosin alkanut jo aiemmin, sillä jo 1004 oli munkki Andreas joutunut kiven sisään Kiovassa, koska oli "nuhdellut" pappeja.

Itä-Euroopan venekansan valta ulottui 900-luvulla vain tärkeimpien jokiväylien varsille. Vielä mongolien maahantulon aikoihin 1240-luvulla useat nykyisen Keski-Venäjän kansat olivat itsenäisiä. Itäisen viikinkidynastian alamaiset olivat suomalais-ugrilaisia kansoja, balttilaisia kansoja ja slaaveja. Uskonnon ja kirkon kieleksi Itä-Euroopassa tuli slaavi, jota pääosin Bulgariasta tulleet kirkonmiehet puhuivat ja kirjoittivat. Goottien jälkeläisille, Novgorodin seudun venekansalle ja Asovan meren kauppasotureille annettu nimitys "rus" tuli yleisnimeksi viikinkidynastian hallitsemille kansoille.

 

Kirkko ja bogomilit

Tsuudit, itäslaavit ja merjalaiset siirtyivät kreikkalaiskatoliseen aikaan 900-luvun lopussa. Jokireittien varrella oleviin tukikohtiin rakennettiin kirkkoja ja luostareita. Papisto tuli alussa Korsunista, Mustan meren bysanttilaisesta rannikkokaupungista, sekä Ohridista, Makedoniasta, ja myöhemmin myös Konstantinopolista. Kirkon rinnalle ja osittain sen haastajaksi tuli ensin paulikiaanien herätysliikkeen vaikutuksesta syntynyt bogomilien slaavilainen herätysliike, jonka alkuaikojen keskus oli Plovdivissa, Bulgariassa.

Bogomililähetyssaarnaajat eivät rakentaneet kirkkoja, eivätkä käännyttäneet kansoja. He opettivat Jumalan tuntemista. Mutta myös kirkon omissa riveissä oli uskovia, jotka pyrkivät samaan päämäärään. Kolonialismin ja hengellisen työn raja näytti vielä epäselvältä. Venäläinen jälkipolvi on yleensä tuominnut viikinkidynastian aikaisen kiovalaisen kristillisen kulttuurin "negatiiviseksi" hengelliseksi kulttuuriksi. Kreikkalaiset historioitsijat valittavat, että heitä ei kuunneltu ja siksi Kiovan arkkipiispakunta ei kehittynyt.

Kirkolliset pitivät bogomilien oppia paholaisesta sen maailmanjärjestyksen, jota Raamattu sanoo kosmokseksi, luojana pakanalliseksi. Bogomilisaarnaajia kirkonmiehet sanoivat noidiksi. Nestorin aikalainen "presbyteeri Kozma" kirjoitti Kiovassa bogomileja vastaan kirjasen "Keskusteluja". "Paha kerettiläinen" Dmitri joutui vankilaan 1123. Muuta tietoa tämän ajan hengenelämästä on säilynyt vain vähän, pääosin Totuuden ja Vääryyden (Pravda ja Krivda) -perinteen kansanrunoudessa.

Bogomilien laatimaa kirjallisuutta ei ole säilynyt, mutta kirkollisista lähteistä päätellen bogomilien käyttämään kirjallisuuteen kuului muutakin kuin pelkkä Raamattu. Smolenskissa epäiltiin munkki Avraamia "syvällisten" kirjojen lukemisesta. Pelkkä epäily riitti perusteluksi sille, että munkkiparkaa vainottiin koko ikänsä. Munkin opetus painottui Kristuksen toiseen tulemiseen ja Tuhatvuotiseen valtakuntaan, joka saattoi olla syynä sille, että Avraam Smolenskilaista kutsuttiin myös profeetaksi. Kun näitä aiheita käsitellään myös pravoslaavien arvostaman Efraim Syyrialaisen kirjoituksissa, ei Avraamin lukemien "syvällisten" kirjoitusten tarvitse välttämättä olla bogomilien tuotantoa.

 

Merjalaisten Rosta

Rostan merjalaiskaupungin (nyk. Rostov) asukkaat vastustivat pakkokastamisia. Kun pakkokastajien turvana ollut sotajoukko lähti kaupungista, karkoittivat merjalaiset piispaksi asetetun Fjodorin. Hänen seuraajansa Ilarion luopui itse tehtävästä ja palasi kotimaahansa Kreikkaan. Kolmas piispa Leontij tapettiin. Vuonna 1073 viikinkidynastian sotajoukot palasivat ja kukistivat merjalaisten kapinan. Vuonna 1078 piispaksi tuli Isaja.

Ties mistä Rostaan oli tullut myös lähetyssaarnaaja Avraam. Jostakin syystä merjalaiset eivät kammoksuneet Avraamia, ja Avraam sai rauhassa rakentaa mökkinsä Nero-järven rantaan. Mökkinsä ovella Avraam avasi konsulttitoimiston, jossa annettiin neuvoja niin merjalaisille, kuin maahan muuttaneille slaaveillekin. 1200-luvulle mennessä Avraamin konsulttitoimisto oli kasvanut Itä-Euroopan ensimmäiseksi merkittäväksi luostariksi slaavilaisalueiden ulkopuolella.

Slaavilaiset olivat alkaneet muuttaa Kiovan suunnalta, Ukrainasta ja Karpaateilta nykyisen Venäjän seuduille 900-luvulla. Rostovin ruhtinaskunnasta tuli kansojen sulatusuuni, jossa nykyinen Venäjän kansa muodostui. Avraam Rostovilaisen (kuolinvuodeksi ilmoitettu 1077 on varsin epävarma, jopa 1100-luvun loppupuoli saattaa olla lähempänä totuutta) elämäntyön jatkeeksi syntyneellä luostarilla (Bogojavlenskij Avramijeva Monastyr) oli tässä prosessissa merkittävä osuus. Avramiin luostarissa koulutetut munkit perustivat uusia luostareita ja harjoittivat kirkollista lähetystyötä koko Koillis-Euroopassa. Parissasadassa vuodessa Abramij Rostovilaisen luostariyhteisö oli perustanut noin sata luostaria suomensukuisten kansojen keskuuteen.

Eräs Rostovin kasvatti Sergei Radonezhilainen (1314-1392) rakensi Moskovan lähiseudulle erakkomajan, josta aikaa myöden kasvoi Venäjän pravoslaavisen kirkon keskus.

Sergei Radonezhilaisen aikalainen, Stefan Permalainen (Stepan Hrap, 1345-1396), ryhtyi kääntämään Raamattua pohjolan alkuperäisväestön kielelle komiksi. Stefan Permalainen oli kotoisin Vienanjoen rannalta, Ustjugin kaupungista. Ustjugista hän siirtyi etelämmäs, Velikij Rostoviin, joka hänen aikanaan oli hengellisten liikkeiden kohtauspaikka ja keskus. Hrap laati komin kielen kirjaimiston komien omien, koruompeleissa käyttämien symbolisten merkkien pohjalta. Ensimmäiset aapiset kirjoitettiin koivun tuohelle. Kirjoituksia maalattiin kirkkojen seiniin ja ikoneihin. Raamattu tuli käännettyä osittain, ja sen mukana levisivät kristinuskon vaikutukset Pohjoisen jäämeren rannoille asti.

Stefan Permalaisen aikaan Itä-Euroopassa oli kolme valtaryhmittymää: Mongoolien Venäjä, Liettuan Venäjä ja Pohjoisen vapaat ruhtinaskunnat, Novgorod ja Valgetjärvi. Novgorodia ei miellyttänyt Moskovan vaikutuksen voimistuminen vepsäläisseuduilla ja se aloitti sodan Valgetjärveä vastaan, jonka se myös voitti vuonna 1397. Kahdeksan tuhannen miehen armeija hävitti Vepsää ja Vienajoen karjalaisseutuja monen vuoden ajan. Lopuksi vepsäläiset joutuivat maksamaan sotakorvauksena Novgorodille 3000 hevosta, ja 2300 hopearuplaa (1 hopearupla = 100 oravannahkaa), sekä sallimaan novgorodilaisten ryöstö- ja verotusretket Pohjolassa. Hävitysretki koitui kuitenkin Novgorodin kohtaloksi. Moskova valtasi hävitetyn seudun helposti, ja täydensi itse novgorodilaisten teot. Tästä kansanmurhasta venäläiset koulukirjat opettavat, että rutto tappoi vepsäläiset.

Hävitetyn Valgetjärven lähistölle v. 1397 asettui asumaan munkki Kyrillos, jonka erakkomajan ympärille kohosi Kyrillo-Belozerskin luostari.

 

Pihkovan ja Novgorodin herätysliike

Pihkovassa, "Tsuudien järven" (Thsudskoe ozero, nyk. Peipsinjärvi) eteläpäässä itäinen kirkko oli tullut tunnetuksi jo silloin, kun viikinkiruhtinas Ingvarin leski Helga (Helga, ven. Olga, 890-969, Kiovan Rusin hallitsija miehensä kuoleman jälkeen 945-964) kävi Konstantinopolissa kasteella vuonna 957 ja sai nimen Sofia.

Sofia ryhtyi ajamaan kreikkalais-katolisen kirkon asiaa itämerensuomalaisten ja slaavien keskuudessa. Muutamaa vuosikymmen myöhemmin hänen huikentelevainen pojanpoikansa Volodomyr (Valdemar/Vladimir) aloitti pakkokastamiset Kiovan Rusissa.

Pihkovasta tuli myös Itä-Euroopan ensimmäisen herätysliikkeen tunnettu keskus. Novgorodissa kansanliike nousi kirkollisten johtajien tietoisuuteen, kun Zahar Strigolnik Pihkovasta ryhtyi kirjoittelemaan papeille nuhtelukirjeitä. Paremman puutteessa koko herätysliike saikin nimensä munkki-Strigolnikin mukaan. Strigolnikkeja koskevasta aineistosta käy ilmi, että he olivat erittäin hyvin perillä kristinuskon olennaisista asioista, niin hyvin, että he pystyivät sekä torjumaan kirkolliset harhaopit, että elämään kristillistä elämää, vainojen kesto mukaanlukien.

Strigolnikit hylkäsivät ikonien kumartelun, eivätkä uskoneet ikoneilla olevan ihmeitätekeviä vaikutuksia. Papisto puuttui. Vuonna 1375 Novgorodissa tapetut strigolinikit Karp ja Mikita opettivat, että pappien tarjoamaa ehtoollista ei pidä ottaa vastaan, muuten kyllä. Samoin tulee usko tunnustaa ja kaste ottaa vastaan keneltä tahansa jo uskossa olevalta, mutta pappeja ei pidä näihin toimituksiin hyväksyä. Pyhäinjäännöksien palvominen torjuttiin taikauskona.

Kansanliikettä Karpin, Mikitan ja kolmannen, meille tuntemattoman veljen hukuttaminen Olhavanjokeen ei pysäyttänyt. Taistelun johtoon siirtyi itse Konstantinopolin patriarkka Nilos (1377-1388), ja hänen määräyksestään kansanliikettä taltuttamaan lähetettiin ensin Suzdalin arkkipiispa. Novgorodissa Moskovan kirkkopolitiikasta ei pidetty, ja kaupunki irroittautui kokonaan Tataarien Venäjän arkkipiispan alaisuudesta. Vastavetona Moskovan metropoliitta julisti koko Novgorodin ruhtinaskunnan kirkonkiroukseen ja ruhtinas Dmitri Donskoi (1359-1389), Kulikovin taistelun sankari, Mamajevin kapinan kukistaja, siirtyi sotajoukkoineen Novgorodin maille kerettiläisiä etsimään ja kyliä polttamaan.

Novgorodiin arkkipiispa Aleksei (1359-1389) katsoi parhaaksi kutsua Stefan Permalaisen välittäjäksi kiistaan ja vielä samana vuonna, 1386, tuli Permin piispa uskovia ympäripuhumaan, mutta kun uskovat vaativat kirkon pappeja luopumaan juopottelusta, mässäilystä, lahjuksien otosta, maksullisista esirukouksista kuolleitten hyväksi ja pitivät kelvottomien pappien virkatoimituksia muutenkin kelvottomina, jäivät neuvottelut tuloksettomiksi. Uskovat karkoitettiin Novgodista.

Novgorodista uskovat siirtyivät Pihkovaan, Valgetjärvelle, Polotskiin ja Liettuaan. Vuonna 1394 Konstantinopolin uusi patriarkka Antonios IV (1389-1397) lähetti oman miehensä paikalle taistelua jatkamaan. Valgetjärvi hävitettiin vuonna 1397, mutta Valgetjärven seudulla herätys jatkui. Vuonna 1427 Moskovan metropoliitta Fotius vaati pihkovalaisia sulkemaan uskovat luostarivankeuteen niin pitkäksi aikaa, "että henki lähtee". Pihkovalaiset suostuivat vaatimukseen, ja saivat Moskovan metropoliitalta kiitoskirjeen.

###05

USKOVIEN ASEMA ROOMALAISKATOLISISSA MAISSA KESKIAJALLA

 

Kirkolliskok …

Keskiaikaa on syystä sanottu pimeäksi keskiajaksi. Joukkojen rajattomaan tyhmyyteen luottaen roomalaiskatolisen kirkon edustajat mellastivat röyhkeämmin kuin mikään roskajoukko ihmiskunnan historiassa ennen sitä. Paavien 900-luvulla harjoittamaa hallintoa kutsutaan pornokratiaksi. Ja välillä messuttiin. Papitkin olivat niin mukamas-siveitä, etteivät menneet naimisiin, vaan pitivät jalkavaimoja. Taivaaseenpääsyä myytiin joskus rahasta ja joskus käytettiin matkailumainoksena. Poliittiset juonittelut ja murhat olivat paavinistuimen arkipäivää, eivätkä nämä Kristuksen viransijaisina esiintyneet murhaajat kaihtaneet käydä kokonaisen kansakunnankaan kimppuun.

Keskiajasta ei sattumalta tullut pimeä keskiaika. Keskiaika oli paavillisen kirkon järjestelmällisen työn tulos. Pimeyteen oli tultu täysin tietoisesti: pimeys oli paaville tarpeen, koska paavin toimet eivät kestäneet valoa. Paavi tiesi voivansa toimia vain pimeässä. Pienikin valotuikku oli vaarallinen. Paavi ei ollut vapaa. Paavin oli pakko tappaa. Paavilla itselläänkään ei ollut kuin kaksi vaihtoehtoa, joko erota kirkosta ja tulla roviolla poltetuksi tai jatkaa teatteria. Show jatkui.

Vaikka roomalais-katolinen kirkko sai lukuisat kansat valtaansa, ei Jumalan sanan julistus ei Euroopassa koskaan vaiennut. Valdolaiset barbat oppipoikineneen opettivat Jumalan tuntemista Etelä-Italiasta aina Itämeren rannikoille saakka. Bulgariasta alkanut bogomilien herätysliike vakiintui Bosniaan, keskiseen Eurooppaan. Tämän vuosituhannen alussa myös tshekkiläinen Böömi oli jo muuttunut lähetystyön kohdemaasta lähetystyön tukialueeksi.

 

Kataarit ja albigenssit hävitetään

Lähetyssaarnaajien virta Etelä-Euroopan slaavilaisalueilta katolisiin maihin jatkui. Vuosisataisiin vainoihin tottuneina veljet tiesivät varoa petoa. Heidät huomattiin vasta, kun massat alkoivat liikehtiä. Toiselta suunnalta katolisen kirkon tukialueita lähestyivät irlantilaiset kristityt. Voimakkaimpina lähetystyön tulokset näkyivät Reinin varsilla ja Etelä-Ranskassa. Uskovien seurakuntia syntyi kaikkialle Eurooppaan. Lähetystyön hedelmiä sanottiin albigensseiksi Toulousen lähistöllä nykyisen Ranskan alueella sijaitsevan Albin kaupungin mukaan, sekä kataareiksi.

Kataareilla oli käytössä eräänlainen papiksivihkimys: kiertäväksi saarnaajaksi haluavat siunattiin tehtävään käsien päällepanemisen kautta. Saarnaajat oli myös helposti tunnistettavissa olkalaukusta, jossa he kantoivat mukanaan Provencen murteelle käännettyjä Evankeliumeja. Eikä siinä kyllin: Seudulla vaikutti toinenkin herätysliike, jonka kannattajia kutsuttiin valdolaisiksi. Valdolaiset olivat jäännös siitä alkuperäisestä kristikunnasta, joka jäi jäljelle, kun luopiot perustivat kirkon.

Espanjan ja Ranskan rajaseudulla, Toulousen kaupungin ympäristössä paikallisen kuningaskunnan ruhtinaat olivat luoneet valtakunnastaan ei-eurooppalaisen valtion. Kuningaskunnassa oli katolisia, kataareita, juutalaisia, valdolaisia, oli trubaduureja ja runoilijoita. Maan talous oli kunnossa. Tiukkahiippaisille piispoille Toulousessa harjoitettu elämänmuoto olisi ollut myrkkyä, mutta siitä ei paljon tiedetty. Kun tieto Toulousen liberaalista valtakunnasta kiiri Roomaan, ei paavi ollut uskoa korviaan, ja lähetti tiedustelijat matkaan. Ja mitä he näkivätkään, kun tulivat Rhone-joen länsipuolelle! Oli onnellisia ihmisiä, rikkaita kaupunkeja, kukoistavaa maaseutua ja joka puolella kerettiläisiä, paljon kerettiläisiä.

Uskovien runsaudesta huolestunut paavi Aleksanteri III kutsui asiantuntijansa Roomaan pohtimaan tilannetta v. 1179. Kokous sai nimen Kolmas Lateraanisynodi. Sen päätöksellä Albin ja Toulousen 'kerettiläiset' erotettiin kirkosta. Tehtiin toki muutakin: kerettiläisiä kirkosta erottamaan lähetettiin sotajoukko, sillä kerettiläiset olisivat muuten olleet liian onnellisia päästessään kirkosta kokonaan eroon. Ristiretkeläisarmeijaa johti kardinaalin arvoinen pappismies. Mutta paikallisia oloja ja kataarien oppeja kirkonmiehet eivät vielä aivan hyvin tunteneet. Kataarit tai heidän suojelijansa antoivat katolisille samalla mitalla, kuin nämä heille.

Kun paavi Lucius (1181-1185) kuuli, että ristiretkeläisarmeija on verissä päin karkoitettu maakunnasta, paavi kutsui kirkonmiehet uudelleen neuvonpitoon. Entiset kirosanat vahvistettiin ja uusia lausuttiin v. 1184. Perustettiin uusia virkoja. Uudet viranhaltijat lähetettiin kansan mielipiteitä tunnustelemaan. Papit ja piispat velvoitettiin etsimään ja maallisen vallan avulla tuhoamaan katolisen kirkon arvostelijat. Toulousen kreivi Raimond VI erotettiin kirkosta syytettynä kerettiläisten suojelemisesta.

Paavi Innocentius III (1198-1216) sai kuulla, että Tolousessa uskovat, kerettiläiset ja katoliset elivät sovussa, tyytyväisinä, tasavertaisina ja kuitenkin erilaisina. Paavi ei uskonut urkkijoitaan, vaan lähetti v. 1206 matkaan uudet urkkijat. Uusi paavi jopa perui Raimond VI kirkonkirouksen, koska oli vaikea uskoa sitä, että kuningas otti vastaan yhtä hyvin katoliset kuin kataarienkin onnentoivotukset. Urkkijoiden onnistui pelotella muutamia ei-katolilaisia takaisin kirkon helmaan, mutta se ei tyydyttänyt toimeksiantajaa.

Päämiestään miellyttääkseen paavin lähettiläs kävi hyökkääväiseksi ja vaati kuningas Raimond VI:lta kansalaisten sieluja. Suuttunut kreivi olisi hirttänyt röyhkeän kirkonmiehen, mutta pyöveli ei ollut paikalla. Kirkonmies lähti hakemaan apujoukkoja, mutta matkalla oli ylitettävä joki. Ylimielinen kirkonmies pyysi lauttureita soutamaan hänet joen yli, mikäli lautturit eivät ole "kerettiläisiä tai jutskuja". Yhdelle soutajista tämä oli liikaa. Kun kirkonmies nousi veneeseen, pisti lautturin renki paavin asiamiehen kuoliaaksi v. 1208.

Paavin vastaiskua ei tarvinnut kauan odottaa. Maaliskuussa 1208 paavi ilmoitti, että kuka tahansa kunnon katolilainen voi paavin luvalla ottaa haltuunsa Raimondin maat ja vainota häntä miten vain tahtoo. Paavi alkoi kerätä joukkoja ristiretkeä varten. Ristiretken johtajaksi määrättiin Syyriassa kunnostautunut muslimientappaja Simon de Montfort. Ristiretken osallistujille luvattiin synninpäästö osallistujan kaikista jo suoritetuista synneistä ja tulevista rikoksista. Ehtona oli osallistuminen kataarien vastaiseen ristiretkeen 40 vuorokauden ajan. Ranskaan tulvi Euroopan pahimpia rikollisia katolista hurskaudentyötä harjoittamaan. Kun murhaajat kysyvät, miten he erottavat kataarit katolisista, heille annettiin ohjeeksi: "Tappakaa, Tappakaa kaikki. Herra tuntee omansa".

Paavin legaatin kuuluisilla sanoilla "tappakaa kaikki" on vahvat teologiset, raamatunvastaiset perusteet. Monessa kirkolliskokouksessa vahvistettujen oppien mukaan se, joka jollain tavalla suojelee tai antaa apua kirkon vihaamille ihmiselle "lahkolaisille" tai "kerettiläisille" tai "harha-oppisille", on syyllinen siinä kuin se likvidoitavaksi julistettu uskovakin, jota hän välinpitämättömyydellään tai muuten suojelee. Koska ruhtinas Raimond VI ja hänen alaisensa eivät olleet tarpeeksi ahkerasti teurastaneet kerettiläisiä, olivat he siten tulleet syylliseksi välinpitämättömyyteen katolisen kirkon eduista ja suoranaiseen avunantoon kanssaan eläviä ei-toivottuja elementtejä kohtaan ja jopa hyötyneet näin saavutetuista vakaista ja onnellisista oloista maassaan.

Kataarien tuhoamista julkisuudessa puhutaan vähän, vaikka asiasta kertovat asiakirjat ovat tallella Ranskassa. Niitä ei kukaan ole lukenut moneensataan vuoteen. Englantilaisen TV-yhtiön BBC 05.01.1995 asiasta esittämä dokumenttifilmi, ennakkoluulojen ja vihollisen sotapropagandan värittämä sekin, on lähes ainut kertomus, mitä asiasta julkisuudessa lienee esitetty. Varsinaiset dokumentit asiasta ovat säilyneet, mutta niitä - 1200-luvun ranskaksi kirjoitettuja - ei ole tutkittu, koska ne toisivat esiin pakanoille epämiellyttäviä asioita.

Ristiretki uskonnonvapautta vastaan kesti viisi vuotta (1209-1214). Sen päätökseksi pidettiin kirkolliskokous v. 1215 jossa todettiin, että Raimond VI ei osaa hallita maata kirkon etujen mukaisella tavalla, josta syystä hänen sijalleen määrättiin ristiretken johtaja, englantilainen kreivi Simon de Montfort (1165-1218).

Asialistalla oli jäljellä enää itse kerettilästen likvidoiminen. Paavi vaati, että kerettiläisyys (kieltäytyminen osallisuudesta paavilliseen järjestelmään tai sen oppeihin) olisi rinnastettava majesteettirikokseen, joka on rangaistava kuolemalla. Täten paavi pääsi käsiksi albigensseihin ja sai maallisen vallan tekemään likaisen työn.

Asia kuitenkin mutkistui, kun Raimond VI:n poika Raimond VII ja maan asukkaat nousivat vastarintaan, ja valtasivat takaisin Toulousin v. 1217. Toulouse ja sen naapurikaupungit pitivät puoliaan paavia ja sen ranskalaista käskyläisarmeijaa vastaan kolmetoista vuotta. Vasta 1229 alkoivat paavin juhlat Pariisissa. Ranska sai maat, paavi sielut. Raimond VII joutui lupaamaan sellaista, mitä vain Saatana voi orjiltaan vaatia.

Vuoden 1229 lopulla kirkonmiehet pystyivät palaamaan varsinaiseen tehtäväänsä kataarien ja valdolaisten hävittämiseksi. Kokousta pidettiin jo Toulousessa. Jokaisen kirkon yhteyteen oli perustettava oma valvontakomissio, jonka tehtävänä oli ryömiä kellarit ja ullakot mahdollisesti piileskelevien kataarien, valdolaisten tai muiden ei-katolilaisten löytämiseksi. Talo, josta saalista jäi kiinni, on heti hävitettävä maan tasalle. Elävä riista oli vietävä piispoille. Ne, jotka säilyttivät kunniansa, pääsivät heti kunnian Herran luo. Ne, jotka pelkäsivät, joutuivat kärsimään kauemmin. Tavallinen katolinen kansa joutui joka toinen vuosi esittämään valaehtoisesti, että he ilmiantavat kaikki kerettiläiset, vainoavat kerettiläisiä ja säilyttävät muutenkin "pyhän katolisen uskon". Raamatun hallussapito katolilaisilta kiellettiin, latinankielistä psalmien kirjaa lukuunottamatta.

Monet vainotuista uskovista olivat ammatiltaan kutojia. Suuri määrä uskovia kutojia oli ajoissa siirtynyt Englantiin, ja uusi herätys alkoikin siellä.

 

Inkvisitio perustetaan

Albigenssiristiretkestä tuli lopulta kirkollinen menestystarina. Kirkko sai, mitä se halusikin. Uskovat lyötiin ja maa hävitettiin. Kansankieliset raamatut tuhottiin. Ranskakin sulki silmänsä eteläisten maakuntiensa hävitykseltä, koska se ristiretken ansiosta sai vallattua Toulousen kreivikunnan maat, jotka liitettiin Ranskaan vuonna 1271.

Uskovien etsimisestä oli saatu paljon kyvää kokemusta, jota oli sääli jättää käyttämättä muissa kohteissa. Albigenssiristiretkestä saadun kokemuksen perusteella paavi Gregorius IX perusti v. 1231 järjestön, joka tunnetaan nimellä inkvisitio. Käytännössä kyse oli terroritoimintaa harjoittavasta salaisesta poliisista, joka toimi suoraan paavin alaisuudessa. Espanjassa ensimmäiset inkvisitiotuomioistuimet aloittivat toimintansa vuonna 1232. Samaan aikaan inkvisitio aloitti työnsä myös Italiassa ja Saksassa. Vuodesta 1243 paavi Innocentius IV vahvisti inkvisition virat dominikaanimunkkien yksinoikeudeksi.

Kansa ymmärsi varsin hyvin, että kirkko on teatteria. Mutta kun inkvisitio saapui kylään, tulivat kaikki hetipikaa hurskaiksi. Kirkot täyttyivät ja kapakat tyhjenivät. Naapureiden kanssa seurusteltiin mahdollisimman vähän, ettei vain mitään varomatonta tulisi sanottua. Pelokkaina seurattiin juhlallisia kulkueita, joissa kirkonmiehet, valtion korkeimmat viranomaiset ja pyövelit saattoivat narriksi puettua uskovaa roviolle tai luopiota ruoskittavaksi tai vankilaan. Luopiot joutuivat käyttämään koko ikänsä sanbenitoksi kutsuttua narrin asua, josta heidät voitiin aina tunnustaa uskovaksi, joka ei kestänyt vainoissa.

 

Espanjan kristikunta

Katolinen kirkko vakiinnutti asemansa Espanjassa niissä vainoissa, jotka seurasivat Priscillianin ja hänen aatetoveriensa päittenkatkaisua vuonna 384. Vainot jatkuivat kaksisataa vuotta, ja senjälkeen Espanjan uskovista on kuulunut sangen vähän. Islaminuskoiset miehittivät Espanjaa satoja vuosia. Vain juutalaisten tiedetään tehneen Vanhan Testamentin käännöksiä käyttämälleen latinan kielen romancen murteelle. Samaa latinan murretta käyttivät myös valdolaiset ja kataarit raamatunkäännöksissään, mutta nämä käännökset olivat todennäköisesti tehty Dauphinen maakunnassa Ranskassa.

Jotakin kuitenkin oli tekeillä, koska paikallinen ruhtinas Juan I Aragonialainen kielsi 1233 kansankielisen Raamatun hallussapidon ja määräsi raamatut poltettavaksi. Valencian maakunnan murteelle Raamattu tuli käännetyksi 1417, mutta inkvisitio tuhosi koko painoksen. Saman vuosisadan lopulla inkvisition uusissa kiellettyjen kirjojen luetteloissa luetellaan muutamia uusia kansankielisiä raamatunkäännöksiä. Seuraavalla vuosisadalla inkvisition tiedetään vainonneen ns. alumbrado-uskovia.

Vuonna 1916 ilmestyi Madridissa Uusi Testamentti Espanjaksi, ja Raamattu kokonaan 1944, minun syntymävuotenani. Olen ollut kotikokouksissa turkkilaisten uskovien kanssa, joissa ehtoollista ovat nauttineet kymmenet turkkilaiset, mutta ainuttakaan espanjalaista uskovaa ei minulle ole koskaan esitelty. Mahdollisesti Turkissa on enemmän kristittyjä kuin Espanjassa.

 

Yhteisen elämän veljet

Hollannissa asiat kehittyivät rauhallisemmin kuin katolisissa rintamaissa. Geerd Groote (1340-1384) organisoi uskovien keskinäisen kanssakäymisen veljesyhteisöiksi ilman, että näkyvää välirikkoa kirkon tai valtion kanssa olisi tapahtunut. Groote oli saanut katolisen papin koulutuksen, mutta kiinnostui hengellisistä asioista 34 vuoden iässä (1374), ja vetäytyi tutkimaan asioita. Kotinsa hän antoi köyhien uskovien sisarten käyttöön. Kuusi vuotta myöhemmin häneen liittyi Prahan yliopistossa koulunsa käynyt Florens Radewijns (1350-1400). Groote, Radewijns ja muutamat muut veljet organisoivat veljesyhteisönsä luostareiden tapaisiksi kenobiittisiksi yhteisöiksi.

Vuonna 1450 oli veljesyhteisöillä yksistään Hollannissa 87 taloa, joissa he myös asuivat. Heidän edustamansa aatesuunta sai nimen "devotio moderna" ja veljet itse tunnettiin Yhteisen elämän veljinä. Heitä kuunneltiin sekä katolilaisten että uudistusliikkeiden kannattajien keskuudessa. Veljet elivät yhteistaloudessa, harjoittivat elannokseen kirjojen kopioimista ja pitivät kouluja eri kaupungeissa. Tunnetuimpia Yhteisen elämän veljien kasvateista ovat Erasmus Rotterdamilainen ja Tuomas Kempiläinen. Myös monet muut hengelliset vaikuttajat saivat ensimmäisen kosketuksensa kristinuskoon Yhteisen elämän veljien kautta.

Tuomas Kempiläisen kirja "Pieni hunajanpisara" lienee vieläkin nytkin maailman tunnetuin ja luetuin hartauskirja.

Erasmus Rotterdamilainen, oik. Desiderius Erasmus, (1469-1536) kasvoi tasapainoiseksi kristityksi, jota erilaisten uskonnollisten auktoriteettien mielipiteet eivät heilautelleet. Muun laajan kirjallisen toimintansa ohella Erasmus toimitti painettavaksi kreikankielisistä käsikirjoituksista toimittamansa Uuden Testamentin laitoksen. Erasmuksen kreikankielistä Uutta Testamenttia painettiin muutamassa vuosikymmenessä yli 100.000 kappaletta. Kirja oli siten luomassa Euroopan hengellisten liikkeiden perustaa konkreettisella ja asiallisella tavalla. Toisaalta kreikankielen harrastus oli saanut virikkeitä niiltä Bysantin pakolaisista, jotka turkkilaisten vallattua Konstantinopolin vuonna 1453 olivat lähteneet maasta.

 

Italiasta ...

Valdolaisia kuuluisammaksi tuli Girolamo Savonarola (1452-1498), joka muutaman vuoden ajan toimi katolisena pappina Italiassa. Hän oli kyllin rohkea sanomaan muutamia totuuden sanoja julkisesti. Savonarolaa kidutettiin pitkään. Lopuksi hänet hirtettiin ja poltettiin kahden muun veljen kanssa Florencen torilla. Savonarolan oppilaista eräs kuuluisimmista pakanoiden keskuudessa on Michael Angelo Buonarotti, taiteilija ja Pietarin kirkon pääarkkitehti. Uskollisena periaatteilleen pakanat jättävät Michael Angelon henkisen innoittajan mainitsematta. Venäjälle siirtynyt Savonarolan oppilas Maksim Grek teki merkittävän elämäntyön ortodoksikirkon omanatuntona. Rehellisyytensä takia hän vietti elämänsä Venäjällä vankeudessa.

 

Englannin kristikunta Wycliffe ja Lollardit

Englantilaiseen hengenelämään vaikutti voimakkaasti hengellinen liike, jonka jäseniä sanottiin lollardeiksi. Opillisesti nämä keskiajan hihhulit olivat valdolaisen Walter Lollardin ja mahdollisesti irlantilaisen kristikunnan hengellisiä perillisiä. Lollardien aikalainen John Wycliffen (1329-1389) on myös samaistettu lollardeihin. Wycliffe tunnetaan raamatunkäännöstyöstään ja vaikutusvaltaisesta asemestaan Oxfordin yliopistossa.

Vuoden 1415 yleinen kirkolliskokous määräsi hänen hautansa kaivettavaksi ylös ja Wycliffen maalliset jäännökset sekä hänen kirjallisen tuotantonsa poltettavaksi roviolla. Smithfieldissä Lontoon lähistöllä poltettiin roviolla Sir John Oldcastle 1417. Ne veljet, joilla ei ollut maallisen aatelin arvonimiä, tapettiin vähemmän juhlallisesti.

Calvinin, Lutherin ym. uskonnollisten remonttimiesten ajatukset saivat hyvän kasvualustan lollardien herätysliikkeestä. Tavanomaisten vainojen aikana uudistusliikkeiden sanoma juurtui ja Englanti tuli Roomasta riippumattomaksi. Kukin uudistusliikkeen vaihe jäi elämään omana kirkkokuntanaan, mikä aikaa myöten pakotti eri ryhmittymät jollain tavalla sietämään toisiaan. Tämä synnytti niinsanotun eurooppalaisen parlamentarismin. Parlamentarismin ulkopuolelle jäivät uskovat, jotka eivät olleet tarttuneet aseisiin itseään puolustaakseen.

Lutherin aikalainen William Tyndale (1484-1536) otti tehtäväkseen Raamatun kääntämisen uudestaan englanniksi. Edellinen, Wyckliffen käännös, oli käännetty latinasta, mutta Tyndale käänsi raamattua alkukielistä. Kirkollisen vastustuksen takia Tyndale joutui pian siirtymään Saksaan. Ensimmäisenä painettiin Uusi Testamentti 1525, seuraavana valmistuivat viiden Mooseksen kirjan käännökset. Painopaikat vaihtelivat. William Tyndale ei ehtinyt kääntää koko Raamattua, ennenkuin englantilaiset vakoojat löysivät hänet Belgiasta. Tyndale kuristettiin kuoliaaksi ja ruumis vielä poltettiin roviolla, varmuuden vuoksi, 1536.

Mantereelta raamatut oli salakuljetettava Englantiin. Raamatunosien tulo kohtasi raivokasta vastustusta. Valtiosihteeri Sir Thomas More, kuuluisan "Utopian" kirjoittaja ja Erasmus Rotterdamilaisen hyvä ystävä, väitti, että käännös on täynnä virheitä. Urkkijat tekivät ylitöitä. Papit olivat hurjana, kun Raamattu tuli kansan kielelle ja oli vaara, että pappien latinankielistä erikoisosaamista ei enää tarvittaisi. Asiallisesti käsiteltynä Tyndalen käännös oli hyvä. Lutherin tavoin myös Tyndale luopui "kirkko" sanan käytöstä. Merkityksessä "seurakunta" alettiin käyttää sanaa "congregation".

Pakanain käsitykset vaihtuivat nopeasti. Kuningas Henry VIII valtasi paavilta Englannin kirkon johtajan tittelin vuonna 1531. Tyndalen kuolinvuonna 1536 hänen työtoverinsa Miles Coverdale sai kuninkaalta käskyn käydä läpi Tyndalen käännös, jonka jälkeen siitä 1539 tuli koko maan virallinen Raamattu. Vuonna 1543 Tyndalen ja Coverdalen raamattujen hallussapito ja käyttö taas kiellettiin.

 

###06

TSHEKKILÄINEN HERÄTYS

 

Moravian slaavit saivat omakielisen Raamatun ensimmäisinä Keski-Euroopan kansoista. Sitä käyttivät myös naapurit: puolalaiset, bulgaarit, Bosnian slaavit, Böömin tshekit ja Slovakian slaavit. Venäjällä ja Serbiassa sitä käytiin kirkoissa suutelemassa. Raamatun tunteminen esti kirkollisten laittomuuksien pesiytymistä Keski-Euroopan slaavien elämään.

Vuosisatojen ajan slaavilainen herätys pysyi kansanliikkeenä, mutta kun yliopistojen perustettiin, eivät ne jääneet syrjään hengelliseltä elämältä. 1400-luvun alussa Euroopassa oli kolme merkittävää yliopistoa: Prahassa, Pariisissa ja Oxfordissa. Näistä Praha ja Oxford tulivat myös merkittäviksi hengellisen elämän keskuksiksi.

Prahassa hengellisen elämän keulahahmoksi tuli Jan Hus (n.1371-1415), Prahan yliopiston rehtori. Jan Hus kirjoittamaa kirjaa De Ecclesia, seurakunta, voidaan syystä pitää alkufanfaarina sille Euroopan 1500-luvulla kokemalle muutosprosessille, jota nykyisin kutsutaan reformaatioksi.

Kristikunta on kasvattanut monta tuntematonta ja nöyrää suurmiestä, jotka pelkällä olemassaolollaan ovat julistaneet Jumalan kunniaa, mutta Jan Hussin osaksi tuli palvella Jumalaa korkealla, kauas näkyvällä paikalla. Korkea asema ei miestä muuttanut, ja vaikka hänet fyysisesti tuhottiin, muutti hän uskon kautta maailman kohtaloita Herran kunniaksi.

Prahan ja Englannin yliopistojen kanssakäymistä yksinkertaistivat maiden kuningassukujen keskinäinen sukulaisuus. Englannissa Wycliffe oli kääntänyt Raamatun kansan kielelle. Hänen työnsä ja ajatuksensa tulivat tunnetuksi Prahassa, kun Hussin kasvatti ja työtoveri, Oxfordissa Wycliffen johdolla opiskellut Hieronymus Prahalainen (1365-1416), palasi kotikaupunkiinsa vuonna 1401.

Jan Hus, Hieronymus Prahalainen, Wycliffe ym. esittivät ne periaatteet, jotka yleisesti luullaan Lutherin oivalluksiksi. Heidän mukaansa kirkon tulisi luopua maaomaisuuksistaan ja maallisesta vallastaan. Saarnatoiminnan tulisi olla vapaata. Ehtoollisviini tulisi jakaa kaikille seurakunnan jäsenille, siten, että jako pappeihin ja maallikkoihin häviäisi. Slaavien kristilliseen perinteeseen kuuluivat kotikokoukset, joissa ehtoolliseen jo Kyrilloksen ja Metodioksen ajoista lähtien oli kuulunut sekä leipä ja viini, ortodoksikirkon käytännön mukaan.

Hussin, Hieronymus Prahalaisen, Wycliffen ym. esittämät asiat oli esitetty monta kertaa ennenkin. Kaikilla heillä oli takanaan maansa uskovien tuki, elävä seurakunta, joka eli omaa riippumatonta elämäänsä kirkon ulkopuolella. Hus ja Hieronymus toivat maailman tietoisuuteen vain sen käytännön, jota Konrad Stieknan, Mattias Janowiuksen ja lukemattomien muiden kodeissa harjoitettiin. Hyvän esimerkin elävästä kristillisyydestä tarjosivat myös valdolaisten tshekkeihin perustamat pakolaisyhteisöt. Hus ja Hieronymus saattoivat käydä kotikaupunkinsa hengellisissä kokouksissa, joissa kokouskielenä oli tshekki katolisen kirkon vaatiman latinan asemesta. Hus ja Hieronymus tunsivat velvollisuudekseen jatkaa edeltäjiensä, mm. Jan Miliçin työtä.

Tshekkiläinen pappi Jan Miliç (1305-1374), kotoisin Kromerzhnen kaupungista, näyttää syttyneen herätysliikkeiden ajatuksille vuonna 1363, jolloin hän vetäytyi syrjään papinvirastaan, ja alkoi uransa kiertävänä saarnaajana ja kirjailijana. Roomassa 1367 inkvisitio vangitsi hänet, mutta devotio moderna - liikkeen kannattaja, paavi Urbanus V (1362-1370), käski jättää Miliçin rauhaan. Paavin ja Miliçin ajatukset lienevät olleen omituisen yhteneväisiä, Miliç jopa toimitti paaville kirjasensa Libellus de Antichristo (Kirjanen Antikristuksesta). Seuraava paavi ei ollut Miliçille enää yhtä suopea.

Miliçin osuus devotio moderna liikkeen synnyssä lienee ollut ratkaiseva. Miliç kokosi opetukseensa sen sanoman, jota häntä ennen oli kuultu lähinnä bogomilien ja valdolaisten suusta. Hänen saarnojaan tultiin kuulemaan ja niitä kirjoitettiin laajasti muistiin ja luettiin ympäri Eurooppaa. Miliçin saarnat valmistelivat maaperää naapurimaiden herätysliikkeille.

Jan Hus tuli Jan Miliçin koulukunnan Prahaan perustaman Betlehem-saarnahuoneen johtajaksi 1402. Saarnahuoneen johtajana hän joutui pian johtamaan koko kansallista evankelista liikettä. Yliopistotyötään Hus jatkoi vuodesta 1401 filosofisen tiedekunnan dekaanina ja 1409 lähtien Prahan yliopiston rehtorina.

Hussin ja Hieronymus Prahalaisen opetustoiminta ei rajoittunut Tshekkeihin. Hieronymus opetti Sorbonnessa, Ranskan kuuluisammassa yliopistossa v. 1405, Heidelbergissä ja Kölnissä 1406 ja Wienissä 1410. Puolassa Hieronymus Prahalainen uudelleenjärjesteli Krakowan yliopiston toimintaa kuningas Wladislaw II Jogailon (1377-1434) pyynnöstä.

Hussin, Hieronymuksen ym. tehdessä töitä kirkolliset ja poliittiset juonittelut Hussin pään menoksi jatkuivat taukoamatta. Hus itse toimi suoraviivaisesti. Kun paavi toi markkinoille uuden erän syntienpäästöobligaatioita (joilla rahoitettiin sotaa Napolia vastaan), Hus selosti kansalle, että rahalla ostettu synninpäästökirja, ane, on pelkkää kirkollista huijausta. Kuningas Vaclav (Wenceslav) suuttui, koska sai anekaupasta osinkoa. Kolme nuorta miestä, jotka olivat vastustaneet anekauppaa, tapettiin Prahassa julkisesti. Kun pyöveli oli katkaissut poikien päät, hän julisti virkansa puolesta, että jos joku vielä tekisi samoin, kuin tapetut veljet olivat tehneet, tehtäisiin hänellekin samoin. Kaupunkilaiset vastasivat pyövelille, että he ovat valmiit astumaan tapettujen veljien, kahden moravialaisen ja puolalaisen Stanislav Pazekin kanssa samaa polkua. Kaupunkilaiset kastoivat liinoja pojista vuotaneeseen vereen. Veriset liinat pantiin kodeissa esille muistuttamaan annetuista lupauksista.

Hus tunsi hetkensä lähenevän, siirtyi Moraviaan, ja kirjoitti valmiiksi hengelliset testamenttinsa De Ecclesia (Seurakunta), saarnakirjan nimeltä Postilla ja lukuisia tshekinkielisiä taistelukirjoituksia.

Saksalaisen "Pyhän Rooman" keisarikunnan kuninkaaksi, siis viittä vaille keisariksi, oli tällä välin tullut Unkarin kuningas Sigmund. Hänen aloitteestaan paavi kutsui kirkolliskokouksen koolle Konstanziin, Saksan ja Sveitsin rajaseudulle. Valtio ja kirkko halusivat uskovien verta. Tshekin kuninkaalle Wenceslaville keisari Sigmund/ Sigismund lähetti määräyksen toimittaa Hus kirkolliskokouksen eteen. Hussille Sigmund lupasi turvakirjan kaikkia tapauksia vastaan, jos vain Hus tulisi. Hussilla ei ollut aihetta uskoa mieheen, joka muutama vuosi aikaisemmin oli teurastanut Bosnian johdon siitä syystä, että Bosnian hallitsijat eivät olleet teurastaneet maan monilukuista bogomilivähemmistöä. Siitä huolimatta Hus päätti lähteä vapaaehtoisesti, kun paavi uhkasi tshekkejä ristiretkellä, jollei Hus tule.

Hus aloitti matkansa Carlowitzistä. Matkaa tehtiin kolme viikkoa. Marraskuun kolmantena 1414 Hus saapui perille leskirouva Fridalta vuokrattuun asuntoon. Kaksi päivää myöhemmin tuotiin Hussille kuninkaan turvakirja, jossa Hussille taattiin koskemattomuus, oikeus vapaaseen oleskeluun ja kotimatkaan. Saman kuun 28. päivänä Hus kutsuttiin muka kuultavaksi paavin luo, mutta vastassa olivatkin kardinaalit. Vuokra-asuntoonsa Hussia ei enää päästetty. Joulukuun kuudentena Hus vietiin vangittuna Konstanzin järven saarella olevan dominikaaniluostarin vankiselliin. Avokäymälän viereisessä kylmässä sellissä Hus sairastui, ja hänen pelättiin kuolevan ennen aikojaan.

Kun Hus vangittiin, ei kirkolliskokous vielä ollut edes alkanut. Näyttämön pystytys oli vielä kesken. Kaupunkiin saapui kolmekymmentä tuhatta hevosta, 600 sirkustaiteilijaa, 700 virallista naispuolista juhlavieraiden viihdyttäjää, kauppiaita, karjaa, palvelijoita, sihteereitä, varkaita, sotilaita, 300 akateemisen loppututkinnon suorittanutta yliopistomiestä, 150 piispaa, 33 arkkipiispaa, 29 kardinaalia, 3 patriarkkaa, prinssejä, prinsessoja, sekä 1 kpl "Pyhän" Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan ja Unkarin kuningas. Kolmesta kilpailevasta paavista paikalle vaivautui Johannes XXIII Pisasta. Paavi Gregorius XII Roomasta ja Benedictus XIII Avignosta lähettivät kokoukseen edustajansa. Siivoojaämmät sanoivat, että tätä kaupunkia ei tämän jälkeen saa puhdistetuksi kaikesta tästä synnistä ainakaan 30 vuoteen.

Keisari Sigmund saapui Konstanziin jouluaattona. Kun varmistui, että Hus ei kuole käsiin, hänet vietiin toiseen tyrmään, Gottliebenin (että onkin osuva nimi!) linnaan. Juuri kun porukka alkoi olla koossa, otti paavi Johannes XXIII ritolat ja häippäs. Toukokuun 31. pnä Syyrian Antiokian patriarkka ilmoitti virallisesti, että Hussia ei vapauteta. Tällä välin karkulainen paavi oli saatu kiinni ja hänet tuotiin samaan tyrmään, jossa kokouksen päähenkilökin oli. Kaksi yötä joutui veli Jan viettämään samassa loukossa meidän veljiemme syyttäjän kanssa.

Jan Hussia tuomitsemaan tulleet ruhtinaat tunsivat tekonsa merkityksen. Tuomittavana oli koko kristillinen maailma, jonka näkyvin hahmo Jan Hus oli. Herätysliike oli vakiintunut Tshekeissä ja Unkarissa ja sen vaikutukset olivat jo Hussin aikana levinneet laajemmalle kuin "Pyhän" Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan rajat. Hussin aikana slaavilainen herätysliike oli kasvamassa yleismaailmalliseksi ja sen etenemisen pysäyttämisestä oli kysymys.

Hus poltettiin roviolla kuudentena heinäkuuta 1415 Konstanzin kirkolliskokouksen päätöksellä. Hieronymus poltettiin 1416. Ongelmana oli enää muutama miljoona tshekkiä, jotka pitivät paavia saatanana. Saatanan asianajajan tai ehkä asianomistajan ominaisuudessa paavi Martinus V julisti pyhän sodan, "ristiretken", tshekkiläistä kristikuntaa vastaan vuonna 1420 jatkoksi sille terroritoiminnalle, jonka kirkko ja valtio olivat käynnistäneet Tshekinmaalla kohta Hussin murhaamisen jälkeen.

 

## Euroopan ristiretket tshekkejä vastaan

Kun tieto Hussin murhasta tuli Prahaan, lähettivät tshekit virallisen protestin Konstanzin ekumeniselle kirkolliskokoukselle 02.09.1415. "Pyhän" saksalais-roomalaisen keisarikunnan tukema kirkko vastasi protestiin uhkauksilla ja protestin tekijät tuomittiin poissaolevina niskuroinnista. Uhkaus ristiretkestä tshekkejä vastaan esitettiin 1418 ja maaliskuun ensimmäisenä 1420 kirkolliskokouksen valitsema paavi Martinus V allekirjoitti asiakirjan, jolla ristiretki virallisesti aloitettiin.

Ristiretken johtajaksi paavi määräsi Hussin polttaja Sigismundin, joka oli Unkarin kuningas, "Pyhän" saksalais-roomalaisen keisarikunnan kuningas ja Böömin kuningas. Kaikki paavin orjuuttamat kansat kutsuttiin tshekkejä hävittämään.

Sillä aikaa kun valtio tai kirkko jatkoivat kristinuskon vastaista kampanjointiaan, ja kirkolliskokouskin yhä jatkui, tshekkiläiset johtajat laativat Prahan artiklat, julistuksen siitä, mitä tshekit itse halusivat. Prahan artiklojen ensimmäisessä artiklassa vaaditaan, että Jumalan Sanaa on saatava saarnata vapaasti, eikä kielilläpuhumista pidä estää. Tämä kertoo sen, että tshekkiläinen herätys oli karismaattinen, tai helluntailainen, kuten nykyisin sanottaisiin. Prahan artiklojen ensimmäisen pykälän teksti kuuluu:

1. Jumalan sanaa on asianmukaisesti ja esteettömästi julistettava koko Böömin valtakunnassa Herran pappien toimesta Kristuksen Markuksen evankeliumin lopussa antaman toimeksiannon "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille", mukaisesti, sillä apostolin mukaan "Herran sana ei ole sidottu", vaan sitä on julistettava niin, että "Herran sana leviäisi ja kirkastuisi", 2.Tessalonikalaiskirje 3. "Eikä ketään saa estää puhumasta kielillä Jumalan seurakunnassa", 1.Korintolaiskirje 14.

Prahan artiklojen toisessa pykälässä esitettiin, että ehtoolliseen kuului sekä leipä ja viini, ja niistä tuli päästä osalliseksi jokainen seurakunnan jäsen. Vaatimus johtui siitä, että katolisessa kirkossa ehtoollista nauttivat vain papit. "Maallikoille" ehtoollisviiniä ei annettu.

Prahan artiklojen kolmas pykälä oli kirkon taloudellisen vallan ja papiston yleisen määräysvallan rajoittamiseksi, sillä Katolisen kirkon auktoriteetti ei perustunut hengelliseen auktoriteettiin vaan Euroopan valtiolliseen järjestelmään eli imperialismiin, sekä petokseen, maaomaisuuksiin ja pakkokeinoihin.

Prahan artiklojen neljännessä pykälässä tshekit ilmoittavat ylläpitävänsä yhteiskunnallista järjestystä Jumalan lain periaatteita noudattamalla. Pykälä on ensisijaisesti suunnattu katolisten pappien epäsiveellistä elämää vastaan.

Tshekin valtiopäivät hyväksyivät Prahan artiklat Caslavissa kesäkuun alussa, kun puolustustaistelut katolista Eurooppaa vastaan olivat jo täydessä käynnissä. Heinäkuun 17 päivänä 1420 ristiretkeläiset ylittivät Vltavan ja seuraavana päivänä tshekit löivät noin ristiretkeläiset, noin satatuhatta miestä Vitkov-kukkulan taistelussa. Elokuussa Sigismund poistui varustamaan uutta armeijaa, mutta kun tshekit olivat syksyllä 1421 lyöneet senkin, poltti Sigismund vuoden lopulla Kutna Goran, ja poistui Moraviaan tshekit kannoillaan. Kun tshekit ja moravialaiset 10.01.1422 löivät keisarikunnan ristiretkeläisarmeijan Nemeckiy Brodin taistelussa, meni Sigismund Unkariin haavojansa nuolemaan.

Keisarikunnan valtiopäivillä Nürnbergissä 04.09.1422 kardinaali Brandou julisti uuden ristiretken Tshekkejä vastaan. Ristiretkeläisten sotamenestys oli tälläkin kertaa heikko ja jo vuoden lopulla he lähtivät kotiin.

Tshekkiläisten keskuudessa oli tällä välin syntynyt kaksi puoluetta. Toinen puolue olisi tyytynyt siihen, että ehtoollinen jaetaan sekä papeille, että maallikoille, eli "molemmissa muodoissa", mistä puolue sai nimen utraquistit. Toinen puolue oli haluton käymään mitään neuvotteluja antikristuksen kirkon kanssa. Tämän Taborin vuorelle keskuspaikkansa rakentaneen puolueen johtoon oli noussut Jan z Trocnova, jota kansa nimitti Zizkaksi, yksisilmäiseksi, koska hän oli menettänyt näön toisesta silmästään. Vuoden 1423 keväällä ja kesällä tshekit selvittivät kilpailevian puolueiden väliset asiat Horicin ja Malesovin taisteluissa, jonka jälkeen tshekit olivat taas valmiit yhdessä kohtaamaan ristiretkeläisarmeijat.

Kesäkuun alussa 1426 katolisilla oli taas uusi ristiretkeläisarmeija marssilla kohti Tshekinmaan rajoja. Se lyötiin Tshekinmaan rajalla 16.06.1426. Kentälle jäi 15000 ristiretkeläistä ja loput ottivat opikseen.

Neljännen ristiretkeen johtoon tshekkejä vastaan paavi kutsui englantilaisen Henry of Beaufortin. Paavi julisti ristiretken 16.02.1427, mutta kardinaalin yritykset saada englantilaiset innostumaan ristiretkestä epäonnistuvat. Vasta katolisesta Belgiasta kardinaali sai joukot liikkeelle tshekkejä vastaan. Tshekit voittivat ristiretkeläisarmeijan Tachovin taistelussa 04.08.1427, ja lokakuussa paavi kirjoitti lohdutuskirjeen kardinaalille.

Ristiretkeläisarmeijat lyötyään tshekit ehdottivat hyökkääjälle neuvotteluja, mutta Sigismund vaati tshekkien antautumista. Tshekit vastasivat hävyttömyyteen siirtämällä taistelut maan rajojen ulkopuolelle. Katoliset ovat kuitenkin valmistelemassa viidettä ristiretkeä Tshekinmaata vastaan, kun paavi Martinus V helmikuussa 1430 kuoli. Martinukselta jäi yksi tappio näkemättä.

Keisarikunnan valtiopäivillä Nürnbergissä kardinaali Julius/Giuliano Cesarini julistaa uuden ristiretken Tshekinmaata vastaan. Hän sai kokoon vain 90.000 jalkamiestä ja 40.000 ratsumiestä, ja vasta elokuun ensimmäisenä 1431 joukko on Tshekinmaan rajalla. Kardinaalin rinnalla armeijaa johtamassa on Brandenburgin maakreivi ja Saksin vaaliruhtinas. Paria viikkoa myöhemmin Domazlicessa ristiretkeläisarmeija lähti käpälämäkeen kun tshekit alkoivat laulaa taborilaisten taistelulaulua "Kdoz jsou Bozhi bojovnici" (Kuka on Jumalan taistelija?; nämä sanat on muuten kirjoitettu Hussin muistopatsaaseen Prahan vanhan kaupungin torilla).

Vuoden 1431 lopulla kardinaali Cesarini selosti Sigismundin aloitteesta Baseliin asiaa pohtimaan kokoontuneelle kirkolliskokoukselle, että sotilaallisin keinoin tshekkejä ei voiteta. Kirkko ja valtio päättivät turvautua "neuvotteluihin", mutta tshekit ovat tulleet varovaiseksi.

 

## Baselin artiklat

Egerissä, Tshekinmaan rajalla käydyt alustavat neuvottelut katolisen Euroopan ja tshekkien välillä olivat kestäneet yli vuoden, kun 300 tshekkiä Prokopius "Kaljun" (Prokop Holy) johdolla 04.01.1433 saapui Baseliin.

Tshekkiläisten kirkolliskokoukselle esittämät rauhanehdot sisälsivät ne samat neljä artiklaa, jotka tsehekit olivat esittäneet jo Konstanzin kirkolliskokoukselle vuonna 1419. Kirkonmiehet yrittivät muuttaa rauhanneuvottelut teologiseksi väittelytilaisuudeksi, mutta juoni ei onnistunut. Tshekit lopettavat neuvottelut 14.04.1433.

Vuoden 1434 tammikuussa Tshekin kansalliset valtiopäivät hyväksyivät Baselista tuodun tarjouksen, mutta vain siksi, että valtiopäivät edustivat utraquistien kantaa. Katoliseen kirkkoon toiveikkaasti suhtautuneiden utraquistien ja katoliset paremmin tuntevien taborilaisten vihollisuudet puhkesivat uudestaan. Ratkaisutaistelu käytiin 30.05.1434 Cesky Brodin lähistöllä Lipanyn kylässä, noin 40 km Prahasta itään. Taistelun ratkaisi utraquistien eduksi taboriittien ratsuväen odottamaton peräytyminen, mikä jätti taboriittien jalkaväen suojattomaksi. Taboriittien jalkaväki tuhoutuminen päätti kansalaissodan, jonka seurauksena utraquistit saattoivat allekirjoittaa neuvottelemansa Baselin sopimuksen eli Baselin kompaktata. Sopimus allekirjoitettiin Jihlavassa 05.07.1435, jonka takia sitä sopimus on saanut englantilaisen nimensä The Compactata of Iglau. Allekirjoituksen jälkeen Tshekin valtapuolueet jopa hyväksyivät Sigismundin kuninkaaksi.

Lokakuussa 1434 Tshekin valtiopäivät valitsivat utraquisteja edustavan maisteri Jan Rokycanin (Jan z Rokycan, n. 1390-1471) Prahan arkkipiispaksi. Keisari vahvisti valinnan, mutta paavin puolue esti virallisen virkavihkimyksen. Sigismundille Jan Rokycanin valinta arkkipiispaksi oli kuitenkin tärkeä, sillä siinä ominaisuudessa Jan Rokycan pystyi allekirjoittamaan Baselissa neuvottelemansa Baselin sopimuksen eli Baselin Kompaktatat. Sigismund puolestaan lupasi noudattaa "Neljää artiklaa", eli Baselin Kompaktataa sekä suostui kirkon viime vuosikymmeninä riistämän omaisuuden palauttamiseen. Kompaktatan tulkinta sopimuksen mukaan jäi kuitenkin kirkonmiesten käsiin, jotka tulkitsivat sitä miten halusivat eli katolisten eduksi minkäänlaisista oikeusnormeista piittaamatta.

Jan z Rokycan oli yksi vuonna 1390 syntyneen Peter Chelcickyn monista kasvateista ja puheissaan erinomainen mies, joka 1423 oli tullut Prahan suurimman kirkon, Tynin tai saksalaisittain Theinin kirkon saarnaajaksi. Hengellistä kestävyyttä hänessä ei kuitenkaan ollut, jonka johdosta hän ajautui siihen kompromissikristittyjen suureen joukkoon, jotka Prahassa kantoivat utraquistien nimeä. Nähtävästi hän halusi enemmän arkkipiispan virkaa nyt heti kuin taivaallista tointa sitten ylösnousemuksen jälkeen. Heti, kun Sigismund Rokycanin tekemän myönnytyksen takia oli lopultakin - 12.07.1736 - kruunattu Tshekin kuninkaaksi, hän ajoi Rokycanin pois Prahasta. Kaupunkiin Rokycan pystyi palaamaan vasta 1448 Jiri Podebradyn tuella, joka siihen aikaan oli Ladislaus Pohrobekin holhoojahallituksen johdossa.

Cesky Brodin taistelun jälkeen taboriiteilla oli hallussaan vielä Jan Rohacin omistama linna "Sion" Kutna Horan luona. Sigismundin joukot valloittivat linnan, ja Sigismund itse hirtätytti linnanpäällikön 09.09.1437 Prahassa. Sitten Sigismund saattoikin jo lähteä Unkariin. Hän kuoli matkalla Znoimossa 09.12.1437.

 

## Peter Chelcicky

Jan Hus (1372-1415) oli lähtenyt kotikylästään vain tavoittelemaan helppoa elämää, jonka hän uskoi saavuttavansa tulemalla papiksi, mutta Jumalalle oli hänelle parempi suunnitelma. Varhaisessa vaiheessa kävi ilmi, että Jan oli rehellinen. Tämän ominaisuutensa tähden hän teki jatkuvasti oikeita valintoja, ja ne tehtyään Jumalalla oli hänelle varattuna yhä vaativampia tehtäviä, ja kun hän kuoli, oli syntynyt kansanliike, joka haastoi Jumalan haastajan julkiseen mittelöön koko maailman silmien edessä.

Hus oli ensin kiinnittänyt huomionsa - niin kuin hän luuli - kirkon väärinkäytöksiin, mutta joutui pian toteamaan, että kirkko ei ensinkään ole kristinuskon legitiimi tulkitsija. Ne asiat, joita hän oli pitänyt väärinkäytöksinä, olivatkin olleet kirkon herralle, antikristukselle luonnollisia asioita. Tämän selvitettyään Hus joutui kysymään, mikä sitten on todellinen seurakunta, "ekklesia", jos kerran kirkko ei sitä ole. Vastauksen löytäminen ei ollut vaikeaa, sillä "kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia". Tämä vastaus löytyi suoraan Raamatusta. Mutta filosofian maisterille se ei vielä riittänyt, sillä seuraavaksi hänen oli kysyttävä itseltään: Kuka on Raamatun oikea tulkitsija? Vaihtoehtoja oli periaatteessa vain kolme: kirkko, minä itse, tai Pyhä Henki.

Kirkko väitti, että sillä oli yksinoikeus Raamatun tulkitsemiseen. Raamatun auktoriteetin tunnustaminen pudotti kirkon pois pelistä, sillä kirkko itse katsoi olevansa yläpuolella Raamatun auktoriteetin. Mutta kirkon auktoriteetin hylkääminen pakotti Hussin myös kysymään, mikä sitten on oikea auktoriteetti? Onko se yksin Raamattu, kuten Luther 102 vuotta Hussin polttamisen jälkeen väitti, vai oliko se sittenkin Pyhä Henki? Näyttää siltä, että Hus henkilökohtaisissa ratkaisuissaan pystyi jo vaeltamaan Pyhän Hengen ohjauksessa jo kauan ennen roviolla polttamistaan, mutta ehtikö hän muotoilla tämän käsityksen kirjalliseen muotoon ja ehtikö hän opettaa sen kuulijoilleen?

Kun Jan Hus 06.07.1415 poltettiin, oli paljon vielä tekemättä. Yli tuhannen vuoden ajan kristikunta oli ollut kirkon vainoama maanalainen liike, mutta nyt tämä yksi mies oli nostanut sen koko Euroopan tietoisuuteen. Miten tämä kaikki tulisi jatkumaan? Ensin näytti siltä, että Hussin hengellinen perintö siirtyisi "hussilaisten" kirkonmiesten käsiin, mutta suuressa talossa on käyttöä monenlaisille astioille.

Kristillisen opetustyön kärkeen nousi täysin tuntematon mies, Peter z Chelcic, tai kuten nykyisin sanotaan Peter Chelcicky (n.1380-n.1460). Hänen sanotaan olleen pienen maatilan isäntä, kotoisin Chelcicin kylästä, mutta toiset väittävät hänen olleen rajasuutarin eli kenkärajojen korjaajan. Hän lienee syntynyt noin vuonna 1380, mutta näissäkin arvioissa on suuria eroja. Tuntematonta on myös, missä hän oli saanut kasvatuksensa. Siitä, että hänen opetuksensa muistuttaa paljon vanhan valdolaisliikkeen opetusta ja käytäntöjä, on päätelty hänen kuuluneen valdolaisiin.

Peter Chelcickyn kotiseutu Nova Bystrice oli vanhaa valdolaisseutua. Kerrotaan, että myös Lyonien köyhien Peter Valdo oli paennut Ranskan kerettiläisvainoja juuri tänne, ja kuollutkin täällä vuonna 1218. Ja kuten usein tapahtuu, elämän maku herättää ulkopuolistenkin kiinnostusta. Muuan pappi Vojtech Vilemovin kaupungista oli alkanut tutkia ystäviensä kanssa Raamattua sillä seurauksella, että hänet poltettiin roviolla Budejovicessa.

Prahaan Peter Chelcicky oli tullut ehkä jo Hussin aikana, mutta katolisten ja hussilaisten välisten vihollisuuksien alettua vuonna 1420 hän katsoi asiakseen poistua Prahasta. Lähtönsä edellä hän tapasi Jakoubek ze Stribron Bethlehem Kaplen toimistossa, ja muistutti häntä Jeesuksen sanoista, joiden mukaan opetuslapset on lähetetty maailmaan kuin lampaat susien keskelle.

Peter Chelcicky oli pasifistitaistelija, joka oli päättänyt valloittaa helvetin portit sanan miekalla. Sillä aikaa kun Hussin kannattajat ja Paavin kannattajat selvittivät välejään miekoin, pistoolein ja tykein, Peter Chelcicky jatkoi kirjoittamista siitä, mihin Hus oli jäänyt, ja poistui tästä maailmasta ilman, että edes hänen kuolinvuottaan tarkalleen tiedettäisiin. Noin neljänkymmenen vuoden työrupeaman hän sai kuitenkin Israelin Voideltua palvella.

Peter Chelcickyn kotiseudulle syntyi pieniä seurakuntia, mutta hänellä oli sanoma koko hussilaiselle herätykselle. Ensimmäiseksi hänen oli varoitettava vastauskoontulleita, etteivät he lähtisi soitellen sotaan. Peter Chelcicky ei alkuunkaan hyväksynyt kristityn osallistumista sotilaallisiin toimiin, mutta se ei ollut hänen kirjansa "Hengellisestä Sodankäynnistä" tärkein anti. Hengellistä sotaa ei käydä lihan mielellä. Vehnän ja valhevehnän tulee saada kasvaa samassa pellossa maailman loppuun saakka. Vehnä ja valhevehnä tulisivat kasvamaan omaa kasvuaan, mutta hengellisiä voittoja saavutettaisiin vain Jumalan itsensä johtamassa hengellisessä taistelussa hengellistä vihollista vastaan. Pahalla oli Pahaa mahdotonta voittaa, valisti tämä tshekkiläinen Pietari kalamiehiä.

Seurakuntaelämän ensimmäisiin alkeisiin kuuluu tieto siitä, mikä on seurakunta. Ne, jotka eivät alkeitakaan noudata, on jätettävä ehtoollisyhteyden ulkopuolelle, ettei koko yhteisö tulisi syylliseksi Jumalan edessä ja jäisi Jumalan siunausta vaille. Paavillisen kirkon seurakuntakäsityksestä Chelcicky sanoi, että se on Antikristuksen käsitys Kristuksen ruumiista.

Maansa yhteiskunnallista tilaa Chelcicky käsittelee kirjassaan "Yhteiskunnan kolminkertainen jakaantuminen". Hän joutuu toteamaan, että ylhäisö, papisto ja keskiluokka pitää köyhää, työtätekevää luokkaa orjinaan ja ratsastaa sillä ikään kuin köyhät olisivat eläimiä, mutta silti hän sanoo, että vain köyhät voivat olla kristittyjä. Jos joku aikoo tulla kristityksi, luopukoon sellaisesta asemastaan, jonka turvin hän voi ratsastaa orjiensa niskassa. Erityisen tärkeäksi Chelcickyn opastus oli siksi, että näin pitkälle Jan Hus ei ollut sanantutkisteluissaan koskaan päässyt. Hus oli hyväksynyt Wycliffen käsityksen, jonka mukaan ihmisiä on kolme luokkaa: hallitsijat, sotilaat ja orjat. Meidän on mentävä ajassa taaksepäin William Tyndaleen asti, ennen kuin löydämme miehen, jolla on sama, raamatullinen käsitys ihmisten yhdenvertaisuudesta kuin Peter Chelcickyllä.

Noin vuonna 1440 valmistuneessa kirjassaan Siet Viery, "Uskon verkko" Chelcicky kirjoittaa:

Me olemme kuin väki, joka on tullut poltetun talon luo ja yritämme löytää sen alkuperäiset perustukset. Se onkin vaikeaa, koska raunioiden päälle on kasvanut jos jonkinlaista kasvustoa, ja monet luulevat näiden kasvustojen olevan sen perusta ja sanovat: "Tämä on perusta" ja "Tämä on se tie, jota pitkin pitää käydä", kunnes monet heidän perässään hokevat sitä samaa. Niinpä he pitävät löytämäänsä uutta kasvustoa perustana, vaikka se, mitä he ovat löytäneet, on aivan erilaista ja aivan vastakkaista sille, mitä todellinen perustus on. Tämä vain vaikeuttaa etsintää, sillä jos kaikki sanoisivat, että vanha perusta on hävinnyt raunioiden sekaan, alkaisivat monet kaivaa ja etsiä sitä, että todellinen rakennustyö sen päälle pääsisi alkamaan, kuten Nehemia ja Zerubbaabel tekivät temppelin hävityksen jälkeen. Nyt on paljon vaikeampaa jälleenrakentaa kauan sitten luhistuneita, pahasti rappeutuneita hengellisiä raunioita entiseen kuntoonsa, koska mitään muuta perustusta, kuin Jeesus Kristus ei voi sille voi laskea, ja hänestä me olemme ajautuneet erilleen ja kääntyneet muiden jumalien puoleen ja tehneet niistä perustuksia.

Paavia ja keisaria Chelcicky vertaa kahteen valaaseen, jotka ovat repineet "uskon verkon" niin pahasti, että se tuskin enää kelpaa kalastukseen. Tästä Nikean kirkolliskokouksesta alkaneen yhteistyön laadusta Chelcicky sanoo:

Niistä ajoista lähtien nämä kaksi valtaa, keisarillinen ja paavillinen, ovat kietoutuneet toisiinsa, ne ovat muuttaneet kaikki, mitä kirkossa ja kristikunnassa on, ja panneet sen palvelemaan omia epäpyhiä tarkoituksiaan. Teologit, professorit ja papit ovat keisarin satraappeja, ja ne pyytävät keisaria suojelemaan niitä, että ne saisivat nukkua niin kauan kuin mahdollista, ja saisivat käydä sotia painaakseen kaikki peukalonsa alle.

Chelcickyn muuta tuotantoa ovat kirjoitukset Pedon kuva, Kristuksen ruumis, Maailmallisten lakien perusteet, Johanneksen evankeliumin pohjalta laadittu hartauskirjoitus Jeesuksen kärsimyksistä sekä nimellä Postillia julkaistut saarnat. Chelcicky kävi myös kirjeenvaihtoa herätysliikkeen muiden haarojen johtajien kanssa, päätelleen siitä, että hänen vastauksensa Nikolaus Pilgramille ja Jan Rokycanalle ovat säilyneet.

Chelcicky alkoi julistajan uransa hetkellä, jolloin kansa oli valmistautumassa aseelliseen vastarintaan odotettavissa olevaa vihollisen hyökkäyksen varalle. Prahaan kokoontuneiden Hussin hengellisten perillisten keskustelutilaisuudessa hän oli vuonna 1419 julistanut, että kristityn osallistuminen sotaan on rikos. Hussilaissodiksi nimitetyt kirkon ja keisarikunnan yhteiset ristiretket Tshekinmaan kristittyjä ja heidän tukijoitaan vastaan alkoivat pian tämän keskustelutilaisuuden jälkeen. Chelcicky jäi näistä sodista sivuun, mutta niiden jälkeen hänen sanoilleen annettiin taas niille kuuluva arvo.

 

## Uskovien seurakunta

Peter Chelcickyn ja muiden, varsinkin valdolaisten uskovien kasvattamat veljet olivat joutuneet seuraamaan sivusta, mitä maassa oli tapahtunut sen jälkeen, kun Hus poltettiin. Uskovien omat joukot olivat kasvaneet, mutta he eivät tunteneet omakseen sen enempää katolista kirkkoa kuin sitä myötäilevää utraquistien kirkkojärjestystäkään. Vuosikymmeniä, tai kenties vuosisatoja he olivat tottuneet pitämään yllä uskovien yhteyttä omalla, yksinkertaisella tavallaan, mutta kun joukko kasvoi, oli heidän selostettava uskoontulleille, että Herran ehtoolliselle voi osallistua vain se, joka on tehnyt liiton Hänen kanssaan, ja noudattaa liittoa.

Vuonna 1451 veljet tekivät arkkipiispa Rocycanin sisarenpojan Rehor Krajcin (n. 1420-1473) johdolla tekivät päätöksen siitä, että ehtoolliselle tulevien seurakunnan jäsenten vaelluksen tulee olla moitteetonta ja omaksuivat käytännön, miten se tutkitaan.

Keskiajan Euroopassa tämä nykyisin itsestään selvältä asialta oli sellainen pommi, joka johti vapaaseurakuntien syntyyn ja samalla romutti koko kirkollisen tulkinnan siitä, mikä on seurakunta. Todennäköisesti tämä veli Rehorin kannattama käytäntö oli paljon vanhempaa perua, kuin mitä tshekkiläiset asiakirjat tietävät kertoa, mutta tshekeissä tämä päätös synnytti liikkeen, josta tuli koko tshekkiläisen herätyksen merkittävin jatkaja. Myöhemmin tämä liike sai nimen Jednota Bratrska, veljesseurakunnat.

 

Kunvaldin laakso

Vuonna 1448 Tshekinmaan tosiasialliseksi hallitsijaksi tuli utraquisteihin lukeutuva Jiri z Podebrad. Vuonna 1451 alaikäisen kuningas Ladislauksen holhooja, "Pyhän" saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Frederich III tunnusti Jiri z Bodebradyn aseman ja samana vuonna Tshekinmaan valtiopäivät julistivat hänet kuninkaaksi.

Veli Rehorin johtamat tshekkiläiset uskovat olivat 1451 paaluttaneet seurakunnan ja maailman välisen rajalinjan vaatimalla ehtoolliselle pyrkiviltä kristityiltä kristityille sopivaa käytöstä. Vaikka kuningas Jiri Podebrad sen enempää kuin hänen utraquistinen arkkipiispansa Rokycan eivät voineet virkansa puolesta Rehorin ja muiden veljien päätöstä hyväksyä, he hyväksyivät sen sydämissään, ja yrittivätpä vielä avustaakin veljiä selviämään hengissä itse johtamistaan vainoista.

Kuningas Podebradylla oli joutilasta maata Orlicke hory- vuorten etelärinteillä, lähellä Moravian rajaa ja sen hän antoi veljesseurakuntien käyttöön. Hussilaissotien aikana alue oli päässyt rappiolle, mutta veljesseurakunnan tulo paikkakunnalle muutti tilanteen. Vuosina 1457-1458 kuninkaan omistama Kunvaldin laakso oli muuttui asutuksi paikaksi ja juuri näitä vuosia pidetään Tshekkiläis-Moravialaisen veljesseurakunnan syntyvuosina, vaikka tosiasiallinen syntyvuosi on 1451, jolloin päätös seurakunnan ja maailman erosta tehtiin.

Kunvaldin yhteisön nimeksi tuli Jednota Bratrska, Veljesseurakunta. Tshekinkielinen nimi Jednota on johdannainen sanasta, joka tarkoittaa yhtä ja yhteyttä, mutta veljet ottivat sen käyttöön merkityksessä seurakunta. Sanaa kirkko (cirkev) he eivät itsestään käyttäneet. Myöhemmin he käyttivät myös vihamiehiensä heistä käyttämää nimeä pikardi sellaisissa ilmaisuissa kuin "Veljet, joita kateudesta ja vihasta kutsutaan valdolaisiksi tai pikardeiksi". Molemmat nimet ovat vanhojen kunnianavoisten herätysliikkeiden nimityksiä. Ne liittävät Jednotan veljesyhteisön alppilaaksojen ja Ranskan Picardien maakunnan kristittyihin.

Kunvaldin laakson toisessa päässä, Orlice-joen varrelta, Hradec Kraloven ja Wroclawin (saks. Breslaun) välisen tien eteläpuolella sijaitsi Liticen, (saks. Lititz) linna, ja läheisestä Zamberkin (saks. Senftenberg) kaupungista he saivat ennen utraquistien kirkkoa palvelleen Michael Bradazius (Bradarius?) pastorikseen.

 

 

## Rehor Krajci

Peter Chelcickyn ja muiden, varsinkin valdolaisten uskovien kasvattamat veljet olivat joutuneet seuraamaan sivusta, mitä maassa oli tapahtunut sen jälkeen, kun Hus poltettiin. Tshekinmaan johtajat olivat voittaneet uskoville aikaa pitämällä katoliset kerettiläisten metsästäjät maan ulkopuolella. Uskovien omat joukot olivat kasvaneet, mutta he eivät tunteneet omakseen sen enempää katolista kirkkoa kuin sitä myötäilevää utraquistien kirkkojärjestystäkään. Vuosikymmeniä, tai kenties vuosisatoja he olivat tottuneet pitämään yllä uskovien yhteyttä omalla, yksinkertaisella tavallaan, mutta kun joukko kasvoi, oli heidän selostettava uskoontulleille, että Herran ehtoolliselle voi osallistua vain se, joka on tehnyt liiton Hänen kanssaan, ja noudattaa liittoa.

Se, mitä Peter Chelcicky oli julistanut kirjoituksissaan ja kotikokouksissa eri puolilla maata kuultiin Prahassa, kun utraquisteihin kuuluva Jan z Rokycan (1390-1471) vuonna 1423 tuli Tynin kirkon saarnaajaksi, kohosi sitten utraquistien johtoon ja viimein Prahan utraquistisen valtiokirkon arkkipiispaksi.

Jan z Rokycanin sisarenpoika Rehor Krajci (n. 1420-1473) jätti luostarin kuunneltuaan arkkipiispan puheita. Arkkipiispa puhui hyvin, mutta hänen utraquistienen seurakuntansa oli hidas noudattamaan opetuksia. Usko puuttui ja sitä puuttui myös arkkipiispalta itseltään. Ne, jotka halusivat panna opetukset käytäntöön, kokoontuivat pienpiireinä. Rehor luki Chelcickyn kirjoituksia ja tutustui häneen henkilökohtaisesti. Yhdessä he etsivät Herran tahtoa ja miettivät, miten heidän tulisi elää miellyttääkseen Seurakunnan herraa.

Vuonna 1451 veljet tekivät Rehor Krajcin (n. 1420-1473) johdolla päätöksen siitä, että ehtoolliselle tulevien seurakunnan jäsenten vaelluksen tulee olla moitteetonta ja omaksuivat käytännön, miten se tutkitaan. Keskiajan Euroopassa tämä nykyisin itsestään selvältä tuntuva asia oli sellainen pommi, joka johti vapaaseurakuntien syntyyn ja samalla romutti koko kirkollisen tulkinnan siitä, mikä on seurakunta. Vaikka tämä veli Rehorin kannattama käytäntö oli paljon vanhempaa perua, kuin mitä tshekkiläiset asiakirjat tietävät kertoa, synnytti sen käyttöön ottaminen tshekeissä liikkeen, josta tuli koko tshekkiläisen herätyksen merkittävin jatkaja. Myöhemmin tämä liike sai nimen Jednota Bratrska, veljesseurakunnat.

Ero maailmaan ja sen kirkkoon merkitsi yhdistymistä Kristukseen. Veljet ottivat todesta Raamatun sanat. Veljessopimuksessa säädettiin, etteivät veljet vanno valaa, ota valtion virkaa ja luopuvat, mikäli heillä valtion virkoja tai arvonimiä ennestään on. He päättivät myös, etteivät he pidä majataloja (kapakoita), eivätkä käy kauppaa elintasotuotteilla tai ota lainasta korkoa. Ja ettei kukaan eksyisi sotaisiin touhuihin, painotettiin vielä, että uskovien puolustuksen hoitaa Jumala.

Samaan aikaan kun veljet selvittivät itselleen seurakunnan olemusta, mittelivät Tshekinmaan katoliset linnanherrat tshekkiläisten utraquistien kanssa siitä, kuka saa käsiinsä vallan ohjakset Tshekinmaalla. Voittajaksi selviytyivät tshekkiläiset utraquistit. Utraquistien sotapäälliköllä Jiri z Podebradiolla oli Wroclaviin johtavan tien varressa Moravian vuorilla Liticen linna ja sen ympärillä Kunvaldin kylä, joka ristiretkien aikana oli tullut lähes autioksi. Kun Jan z Rokycan esitti Podebradylle veljien olevan halukkaita siirtymään vuoristoon, antoi tämä Kunvaldin liepeillä Sentftenbergin vapaaherrakunnassa sijaitsevia maitaan uskovien käyttöön.

Veljien muuttaessa Kunvaldiin tuli Podebrad kuninkaaksi. Kunvaldin harvalukuiset asukkaat ottivat veljet hyvin vastaan.

 

## Ei katolinen, eikä uskova, vaan utraquisti kuningas

Vuonna 1457 leukemiaan kuolleen kuningas Ladislav Pohrobekin (1453-1457, unk. Ulaslo) seuraajaksi Prahan kuninkaanlinnaan tuli utraquisteihin lukeutuva Jiri Podebrady (Jiri z Podebrad, s. 1420; kuninkaana 1458-1471) vuonna 1458.

Paavin kirkolle "kerettiläiskuningas" oli kuin punainen vaate, ja 1462 paavi Pius II (1468-1464) sanoutui irti siitä Baselin sopimuksesta, jota hän oli itse ollut kirkolliskokouksen johtajana neuvottelemassa. Seuraava paavi, Paavali II (1464-1471) meni vieläkin pidemmälle, ja julisti uuden ristiretken tshekkejä vastaan vuonna 1467. Ristiretkeläiset eivät vain vielä silläkään kertaa onnistuneet Tshekinmaata täydelleen tuhoamaan ja kun Jiri z Podebrad 1471 kuoli, tilanne jatkui entisellään. Mutta ennen kuolemaansa hän ehti tehdä veljesyhteisölle erinäisiä palveluksia, sekä hyviä, että huonoja.

 

## Jednotan veljesyhteisö Kunvaldin laaksossa

Veli Rehorin johtamat tshekkiläiset uskovat olivat 1451 paaluttaneet seurakunnan ja maailman välisen rajalinjan vaatimalla ehtoolliselle pyrkiviltä kristityiltä kristityille sopivaa käytöstä. Vaikka kuningas Jiri Podebrad sen enempää kuin hänen utraquistinen arkkipiispansa Rokycan eivät voineet virkansa puolesta Rehorin ja muiden veljien päätöstä hyväksyä, he hyväksyivät sen sydämissään ja yrittivätpä vielä avustaakin veljiä selviämään hengissä itse johtamistaan vainoista.

Vuodesta 1453 uskovien muuttoliike Orlicke hory- vuorten etelärinteille Kunvaldin laaksoon yhä vahvistui. Hussilaissotien aikana alue oli päässyt rappiolle, mutta veljesseurakunnan tulo paikkakunnalle muutti tilanteen. Vuosina 1457-1458 kuninkaan omistama Kunvaldin laakso oli muuttui asutuksi paikaksi ja juuri näitä vuosia pidetään Tshekkiläis-moravialaisen veljesseurakunnan syntyvuosina, vaikka tosiasiallinen syntyvuosi on 1451, jolloin päätös seurakunnan ja maailman erosta tehtiin.

Kunvaldin yhteisön nimeksi tuli Jednota Bratrska, Veljesseurakunta. Tshekinkielinen nimi Jednota on johdannainen sanasta, joka tarkoittaa yhtä ja yhteyttä, mutta veljet ottivat sen käyttöön merkityksessä seurakunta. Sanaa kirkko (cirkev) he eivät itsestään käyttäneet. Myöhemmin he käyttivät itsestään myös vihamiehiensä heistä käyttämää nimeä pikardi sellaisissa ilmaisuissa kuin "Veljet, joita kateudesta ja vihasta kutsutaan valdolaisiksi tai pikardeiksi". Molemmat nimet ovat vanhojen kunnianarvoisten herätysliikkeiden nimityksiä. Ne liittävät Jednotan veljesyhteisön alppilaaksojen ja Ranskan Picardien maakunnan kristittyihin.

Kunvaldin laakson toisessa päässä, Orlice-joen varrella, Hradec Kraloven ja Breslaun välisen tien eteläpuolella sijaitsi Liticen, (saks. Lititz) linna, ja läheisestä Zamberkin (saks. Senftenberg) kaupungista he saivat ennen utraquistien kirkkoa palvelleen Michael Bradazius pastorikseen.

Kunvaldin seurakunta oli toimiva yhteisö - se toimi kuin pieni itsenäinen valtio. Sen johtoon valittiin 28 miestä. Muutamassa vuodessa yhteisöön liittyi useita tuhansia uusia jäseniä. Tulijoiden joukossa oli entisiä pikardeja, valdolaisia, bogomilejä, utraquisteja, sekä taborilaisia, jotka kaikki toivat mukanaan oman tietotaitonsa - yhteiseen sulatusuuniin, jonne he pian kaikki joutuivat.

 

## Kuninkaan suhteellisuuden taju pettää

Veljesseurakunta Kunvaldin laaksossa tuli pian kuuluisaksi siitä, että se oli "separatistinen", sen ehtoollispöytiin kun ei kasteella käymättömillä ja uskosta osattomilla naapureilla ollut asiaa. Kaiken lisäksi veljet käyttivät ehtoollisleipänä tavallisista jauhoista leivottua happamatonta leipää, mikä kirkon kasvateille oli kauhistus. Mutta siinä vaiheessa kun tieto veljesseurakunnan ehtoolliskäytännöstä oli tullut kuningas Jirí z Bodebradin korviin, se oli jo muuttunut hurjasti: Hänelle kerrottiin, että uskovien kokoukset ovat luonteeltaan aivan hurjia muutenkin kuin ehtoolliskäytännön osalta. Sen kuultuaan "kerettiläisten" hävittämiseen sitoutunut, utraquistien lahkoon kuuluva kuningas määräsi tapettavaksi kaikki, jotka nauttivat ehtoollista veljesseurakunnan tapaan, elikkä käyttävät leipää leipänä.

Vuosina 1461-1465 veljesseurakuntaa metsästettiin kuin metsän eläimiä utraquistisen kuninkaan johdolla. Mutta kaikesta tästä uskovilla oli vuosituhantisien aikana kerättyä kokemusta. Yhteisöt, joita joskus ennen oli nimitetty "kouluiksi" (scholae), toimivat edelleen ja kasvattivat uutta uskovien sukupolvea.

Kohta kuningas Podebradyn antaman määräyksen jälkeen veli Rehor oli Prahan "uudessa kaupungissa", eli Novo Mestossa pitämässä kokousta yliopiston opiskelijoille. Hänet ja hänen kuulijansa pidätettiin. Nuoret miehet, jotka hetkeä aikaisemmin olivat luulleet kestävänsä vainoja miehekkäästi, käyttäytyivät kidutuspenkkiin vietynä kuin Pietari hiilivalkealla, mutta vanha Rehor näki näkyjä. Hän näki puun, joka kantoi paljon hedelmää, sekä lintuja niitä keräämässä hohtavan kirkkaan olennon ohjauksessa ja kolme miestä puuta vartioimassa.

Ehtoollisleivästä alkunsa saanut ajojahti oli ensimmäinen Jednotan veljiä kohdannut vaino. Heitä syytettiin jumalanpilkasta, murhista ja noituudesta. Heiltä kiellettiin Jumalan palveleminen ja kokoontuminen. Kaikki määrättiin liittymään utraquistien kirkkoon tai katoliseen kirkkoon. Ehtoollisen nauttiminen veljesseurakunnan tapaan tuli kuolemalla rangaistavaksi "rikokseksi".

Liticen asukkaat häädettiin kotoaan talvella. Uskovien käsiä leikattiin irti, toisia sidottiin köysillä hevosten väliin, ja vedettiin kappaleiksi. Kunvaldin seurakunnassa pappina palvellut utraquisteihin kuuluva Michael Bradarius joutui vankilaan, neljä Jednotan johtavaa veljeä päätyi roviolle. Metsissä ja vuorilla piileskeleviä uskovia alettiin kutsua "luolamiehiksi", tsh. "jamnici" (kuoppamiehet) ja saks. "grubenheimer" (kuopassa-asujat).

Veli Rehorin kuningas Podebrad kuitenkin päästi palaamaan Kunvaldiin, kun hänen enonsa, arkkipiispa Rokycan sitä häneltä kauniisti pyysi.

 

## Veljesyhteisö järjestäytyy kirkon tapaan, mutta siitä riippumattomaksi yhteisöksi

Vuonna 1464 veljesyhteisö, jonka nimenä vielä oli Bratri Zakona Kristrova, piti Rychnov nad Knezin vuoriston kätköissä avotaivaan alla veljeskokouksen, jonka tuloksena syntyi seurakuntaohje. Seurakuntaohjeen sisältönä ovat yhteisön pelisäännöt. Ohjeessa sovitaan asioista, joita nykyajan "seurakunnissa" ei edes tarvita, koska yhteisöelämään ei juuri ollenkaan harjoiteta. Veljesseurakunnassa tilanne oli päinvastainen. Ohje on julkaistu sarjassa Akty Jednoty bratrske, mutta jollet osaa tshekkiä, onhan sinulla kai Raamattu.

Vainot saivat Jednotan veljet tekemään myös sellaisen ratkaisun, jota he eivät olisi halunneet tehdä. Yhteisön vanhimmat kokoontuivat 1467 Rychnov nad Knezin (saks. Reichenau) lähistöllä, päivämatkan päässä Kunvaldista kokoontui veljesseurakunnan synodi oman hierarkiansa valitsemista varten. Tässä Rychnovin lähellä pidetyssä Lhotkan ("Lhotan") synodissa veljet päättivät vihdoinkin erota utraquistien kirkosta, mikä merkitsi myös lopullista eroa Rooman kanssa.

Synodissa seurakunta valitsi yhteisölle vanhimmat eli piispat. Mutta tämä synnytti kysymyksen siitä, kuka siunaisi piispan virkaansa. Joku ehdotti, että Jednotan veljet kääntyisivät valdolaisten vanhimman Stepanin puoleen. Veljet hyväksyivät neuvon, mutta päättivät kuitenkin menetellä siten, että Jumalallekin jäisi mahdollisuus sanoa sanansa. Veljet valitsivat yhdeksän ehdokasta, joista jokainen sai vetää arvan korista, jossa oli yhdeksän tyhjää arpaa ja kolme kyllä-arpaa. Kaikki kolme kyllä-arpaa nousivat korista ja näin tulivat valituksi veljet Matej z Kunvaldu, 25-vuotias vuokraviljelijä Kunvaldista, kirjanpitäjä Tuma Preloucsky ja mylläri Elias Chrenovicky, jonka jälkeen oli vielä löydettävä valdolaisten vanhin Stepan ja saatava hänen suostumuksensa valinnalle. Matkalle lähetettiin veli Michal Zamberksky, joka löysi Stepanin Moravian etelälaidoilta Nova Bystricestä Jindrichuv Hradecin lähistöltä. Veli Michal sai odotetun siunauksen Stepanin käsien kautta ja kotiin palattuaan hän vuorostaan siunasi virkaan ne, jotka arvalla oli valittu vanhimmiksi.

Veljet tiesivät, kuinka tarkkaan heidän liikkeitään seurattiin, ja yrittivät siksi pitää piispanvihkimyksensä vihollisilta salassa. Se tuli kuitenkin ilmi, ja valdolaisten vanhin Stepan poltettiin roviolla Wienissä jo 1467.

Valtion ja kirkon johto pyrki pukemaan paholaiselle tekemänsä palvelukset laillisuuden kaapuun. Tshekin valtiopäivät vahvistivat arkkipiispa Rokycanin ehdottamat veljesyhteisön vastaiset mandaatit 1468. Kansa nimesi asetukset veriasetuksiksi. Paroni Zdenek Kostkan mailla Richengurgissa Jakub Hulavan vaimo ja lapset saivat katsella vierestä, kun perheenpää paronin neljän muun maatyömiehen kanssa poltettiin roviolla.

Vainot päättyivät vasta, kun sekä Rokycan että Podebrad vuoden 1471 kevättalvella kuolivat.

 

## Paavi tarvitsee rahaa

Vuonna 1471 Tshekinmaan kuninkaaksi tuli Puola-Liettuan kuningashuoneen poika Vladislav Jagellonsky, se sama, jonka poika Unkarin kuninkaan ominaisuudessa kuoli Mohacin taistelussa 1516.

Vladislav tuli kuninkaaksi Jiri Podebradin suosituksesta, mutta hän ei alkuunkaan noudattanut edeltäjänsä utraquisteja suosivaa linjaa. Miellyttääkseen paavia Vladislav alkoi vainota myös utraquisteja, mutta sitä prahalaiset eivät sietäneet. Kaupunki nousi kapinaan. Raivostuneet prahalaiset heittivät kaupunginjohtajan ulos kaupungintalon ikkunasta ja lynkkasivat muutamia kaupunginneuvoston jäseniä. Kapina asettui vasta, kun katolinen hallitsija lupasi jättää utraquistit vähemmälle ahdistelulle. Paavikin huomasi virheensä ja peruutti saarnauttamansa ristiretken ja sekä julistamansa maankirouksen eli interdiktin. Paavin tepastelu oli kuitenkin sitä vanhaa saatanan meininkiä, askel taakse ja kaksi eteen. Kun paavin kirkon asema ei enää tuntunut uhatulta, pantiin paholaisen palvelijat taas utraquistien kimppuun. Monet kuolivat kidutuspenkissä.

 

## Jednotan patriarkan viimeiset neuvot

Jednota Bratrskan "patriarkka", veli Rehor kuoli 13.09.1473 Jednotan vanhimpien läsnäollessa. Ruumis haudattiin Klopotin vuorille Brandys nad Orlicin (Brandeis-am-Adler) seudulle haudanhäpäisijöiltä piiloon.

Viimeisenä neuvonaan veli Rehor oli kehottanut seurakuntaa "varomaan koulutettuja ja oppineita miehiä", jotka hänen lähtönsä jälkeen tulisivat vääristelemään niitä näkemyksiä, joille Jednotan veljesyhteys perustui. Mutta juuri silloin, kun nämä neuvot olisivat olleet tarpeen, niitä ei kuunneltu, sillä niiden noudattaminen ei näyttänyt järkevältä.

Tilanne, jossa neuvoja tarvittiin, syntyi siitä, että ne veljesseurakuntaan ystävällisesti suhtautuneet paronit, joiden mailla veljet perheineen asuivat, tahtoivat veljien ottavan osaa läänitysmaidensa hallintoon. Olihan jonkun se kuitenkin tehtävä, niin miksei sitten niiden, jotka oman taloutensa ja perheensä hoidossa olivat osoittautuneet alustalaisista kyvykkäimmiksi?

Esteenä oli vala, jota uskovat eivät suostuneet vannomaan. Kysymys oli myös siitä, että Evankeliumin mukaan uskovien tulee hoitaa omassa yhteisössään syntyneet kiistakysymykset, mutta maailman ongelmien ratkaisu on jätettävä niiden murheiksi, jotka sen ovat keksineetkin. Kaiken lisäksi valalla siihen sortunut sitoutuu ratkaisemaan ongelmatilanteita keisarikunnan mandaatilla, eikä suinkaan kuningas Jeesuksen lain ja järjestyksen antaman mandaatin mukaisesti.

Uskovat olivat tavallaan kiitoksen velkaa niille, jotka heidät olivat alustalaisikseen ottaneet. Olivathan uskovia alustalaisikseen ottaneet aateliset ainakin menetelleet jalommin, kuin ne ihmiset, jotka heitä säälimättömästi olivat vainonneet. Mutta perimmältään kysymys oli kuitenkin siitä, voiko joku keisarille tai kirkolle joskus jonkun palveluksen tehnyt suku edes pitää hallussaan sitä maata, joka kuului Jumalalle. Jos joku oli jollekin jotakin velkaa, niin ne, jotka estivät Jumalan lapsia asumasta Jumalan maalla.

 

## Öljyvuori, Karmel ja muita uusia yhteisöjä

Rehorin kuoleman aikoihin kuninkaat taistelivat vallasta, eikä heiltä riittänyt aikaa uskovien vainoamiseen. Kun Litomyslin (Leitomischl) paroni Jan Kostka tuli uskoon, hän osoitti vainotuille uskoville paikan Lanskrounin lähistöltä. Uskovat nimesivät paikan Öljyvuoreksi.

Paroni Jan Tomacovsky antoi veljesseurakunnan käyttöön hyljätyn luostarin, jolle veljet antoivat nimen Karmelin vuori. Paikka sijaitsee Mlada Boleslavin (saks. Jungbunzlau) kaupungissa.

Myös Tshekinmaan eteläisessä osassa Nova Bystricen, Jindrihuv Hradecin ja Chelcicen vanhalla valdolaisalueella syntyi yhteisöjä: Prerov, Hustopece (Auspitz), Ivancice (Eibenschitz) ja Slavkov (Austerlitz). Myös saksankielisiltä alueilta Fulnekiin muuttaneiden valdolaisten yhteisö Moraviassa liittyi Jednotaan.

1400-luvun lopulla Jednotan yhteisöissä oli jo noin sata tuhatta jäsentä. Uskovia poltettiin, ja vainottiin muilla keinoin. Vuonna 1487 Tshekinmaalla tuli voimaan maaorjuus ja Moravia joutui katolisten valtaan. Uskovien muuttoliike jatkui taas kohti itää, kohti turkkilaisten hallitsemia maita.

 

## Mensi strana ja Vetshi strana - Pieni puoli ja Suuri puoli

Jednotan vanhin Matej z Kunvaldu, seurakuntaneuvostonsa tukemana yritti ratkaista kysymykset uskovien osallistumisesta maailman väkivaltaiseen asianhoitoon tekemällä siitä omantunnonkysymyksen, jonka jokainen seurakunnan jäsen saisi ratkaista miten halusi. Ratkaisu olisi ollut ehkä hyväksyttävissä, mutta samalla oli tehty päätös siitä, ettei päätöstä saanut arvostella. Ja sitähän kaikki eivät hyväksyneet. Amos Stekensky, (Amos z Stekna?) mehiläisvahan kerääjä Vodnanystä, Chelcicen kylän lähistöltä Tshekinmaan etelälaidoilta ja hänen työtoverinsa Jakub keskustelivat asiasta kotimatkallaan ja perille saavuttuaan varoittivat muitakin poikkeamasta evankeliumin suoralta linjalta.

Pääsiäisen edellä 1474 Jednotan johto tapasi Amos Stenkenskyn ja Jakubin Chelcickyn kylän lähistöllä, Jakubin kotona. Kokouksen aihe oli yksinkertainen: Mikä on uskovan suhde maailmaan?

Jednotan valistuneen siiven johtajat olivat sitä mieltä, että pitihän uskovien ottaa vastaan heille tarjotut yhteiskunnalliset tehtävät, myös silloin, kun he siinä tehtävässään joutuisivat käyttämään väkivaltaa, vannomaan valoja ja tekemään muuta sellaista, jotka veljesyhteisö aiemmin oli kammoksunut.

Jednotan "Mensi strana", pieni puoli, olisi ottanut kantaakseen vain seurakunnan - Jumalan perustaman vaihtoehtoisen yhteiskunnan - järjestyksenpidon, mutta jättänyt vastustajan huolet vastustajan itsensä hoidettavaksi.

Yhteisymmärrykseen ei päästy.

 

 

## Veljesseurakunnan aika

Hussin kuolemaa seuranneen sotaisan ajan ja sitä seuranneen juonitteluvaiheen taistoista voittajina selviytyivät vain Pyhän Hengen täyttämät uskovat. Muut tshekit suostuivat alentaviin kompromisseihin, muun muassa suorittamaan itse "puhdistuksia" kompromisseihin tyytymättömien keskuudessa.

Paavi jäi ei-uskovien tsekkien uskonnolliseksi johtajaksi. Hän joutui myöntymään siihen, että tsekkiläisissä kirkonmenoissa kirkkoväelle jaettiin myös ehtoollisviini. Paavi piti sanansa parisataa vuotta, jonka jälkeen kompromissikirkkoa uskovien hävittämiseksi ei enää tarvittu.

Toisten jäädessä paavin orjuuteen pyrkivät toiset yhä tietoisemmin hengelliseen vapauteen. Monet veljistä siirtyivät naapurimaihin lähetystyöhön. Hus sai kirkkaan muistomerkin elämäntyölleen, kun hänen kasvattinsa Tuomas ja Valentin käänsivät Raamatun unkariksi. Myös Hussin oma tsekinkielinen raamatunkäännös julkaistiin. Böömin veljinä (Jednota bratska/ Unitas Fratrum/ United Brethren) tunnettu seurakunta otti käyttöön aikuiskasteen ja painui maan alle.

Toimettomaksi tshekkiläiset veljet eivät "maan alla" suinkaan jääneet: Raamattu käännettiin tshekiksi useampaankin kertaan. Ensimmäinen painettu Raamattu ilmestyi vuonna 1488 - vain kaksikymmentä kahdeksan vuotta Gutenbergin painaman latinankielisen raamatun jälkeen. Erityisen suosituksi tuli Kralicessa painettu Raamattu vuodelta 1593. (Vertailun vuoksi mainittakoon, että Saksan valdolaiset - toinen varteenotettava aidon kristinuskon ilmentymä - olivat painaneet saksankielisen raamattunsa jo vuonna 1466, vain kuusi vuotta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen).

Tshekkien panos muiden slaavilaisten kielien raamatunkäännöstyössä on myös mittava. Vuonna 1517-1519 ilmestyivät Prahassa niinsanotun Skarinan Raamatun kaksikymmentä kolme ensimmäistä kirjaa. Osa Skarinan rusin kielisestä raamatusta on käännetty suoraan tshekinkielisestä raamatunkäännöksestä vuodelta 1506. Prahasta Frantsisk Skarina (1476-1551) siirtyi kotiseudulleen Liettuaan. Loppuosa Skorinan raamatusta painettiin vuonna 1525 Vilnassa.

Tshekkiläisen raamatun vaikutus on huomattavissa myös ortodoksisen kirkon piirissä syntyneessä neljän evankeliumikirjan käännöksestä "bulgariasta" (kirkkoslaavista) Ukrainaksi. Käännös vuosilta 1556-1561 tunnetaan nimellä Peresopnikin Evankeliumi, ja lienee ensimmäisiä ukrainankielisiä kirjallisia teoksia.

Unkarin tulo tsekkiläisen herätysliikkeen piiriin rikkoi tärkeän kielimuurin. Unkarilaisen Transsylvanian herätysliike sai 1500-luvulla uusia vaikutteita kalvinisteilta ja vahvistui. Unkarilainen herätysliike synnytti myös valakian kielisen kirjallisuuden. Vaikka valakit olivat tulleet katolisen kirkon valtapiiriin jo 400-luvulla, ei kansalla ollut kirjakieltä eikä Raamattua. Vasta unkarilaiset uskovat panivat alulle valakien, nykyisten romanialaisten henkisen kehityksen. Ensimmäisinä ilmestyi Neljän evankeliumin käännös ja vuonna 1582 Vanha Testamentti nykyisen Romanian valtakielellä.

Pyhät veljet työskentelivät inhimillisesti katsoen hyvin vaikeissa, "stressaavissa" olosuhteissa. Kompromissikristittyjen järjestämien uskovien vainojen kovuus vaihteli. Vuonna 1507 veljet yritettiin hävittää tyystin, mutta muutaman vuoden päästä yritys taas unohtui, kunnes 1547 ajettiin veljet maanpakoon taas kerran. Hengellisen elämän keskus siirtyi heidän mukanaan Puolaan. Vuoden 1556 jälkeen pakolaiset saivat luvan palata.

 

## Uusia kasvoja, oppineita miehiä ja rikkaita kannattajia

Muutamissa vuosikymmenissä veljesseurakuntaan oli liittynyt kymmeniä tuhansia uusia jäseniä. Uskoviksi tultuaan maan aateliset olivat luopuneet titteleistään ja tiluksistaan, joita he uskoviksi tultuaan eivät kuitenkaan olisi voineet pitää. Jo kieltäytyminen valan vannomisesta olisi sen estänyt. Yksi heistä oli Jan Kostka, joka uskoon tultuaan oli luovuttanut läänityksensä pojalleen Bohusille, jonka mailla hän ja hänen luokseen kerääntynyt yhteisö nyt asui. Mutta siitä, että myös poika Bohus halusi liittyä yhteisöön, syntyikin ongelma: Jos poikakin liittyisi veljesseurakuntaan, minne joutuisivat kaikki hänen maillaan elävät uskovat alustalaiset sen jälkeen, kun läänitys olisi siirtynyt pois uskoviin myönteisesti suhtautuvalta suvulta? Eikö olisi parempi, jos uskovat veljet tulisivat mukaan kaupungin hallitukseen ja muihin virkatehtäviin, kuin että niillä palleilla istuisi uskosta osattomia teeskentelijöitä?

Joukkoon oli liittynyt myös uusia kasvoja, kuten Prahan yliopiston kirjastossa Peter Chelcickyn kirjaan "Set Very", Uskon verkko, tutustunut Jan Prazhkij. Hän oli valmis luopumaan siitä Messiaan käskystä, jota Peter Chelcicky ja "patriarkka" Rehor olivat pitäneet uskovien ja maailman ihmisten välisenä rajapaaluna.

Muutamat Prahan utraquistien papit olivat sanoneet paavia Antikristukseksi. Heidät vangittiin 1480-08-31. Yksi heistä, Michael Pollack kidutettiin kuoliaaksi, mutta säätyjen onnistui pelastaa muut imperialistien kourista. Yksi vapautetuista oli Lukas Prahalainen ja toinen Johann Nix. Lukas Prahalaisesta tuli myöhemmin yksi veljesseurakuntien johtajista.

 

## Brandenburgin valdolaisia muuttaa Moraviaan

Brandenburgin maakreivikunnassa Saksassa valdolaiset olivat vuoden 1458 jälkeen kokeneet ankaraa vainoa. Vuonna 1479 eräs heistä, Peter nimeltään, oli käynyt Tshekeissä ja kuullut uskovien vainojen vähentyneen. Seuraavana vuonna neljä veljesyhteisön jäsentä päättää käydä Brandenburgissa, mutta heidät pidätetään Kladskossa, Prahan lähistöllä. Vain Tomas, joka on saksalainen kansallisuudeltaan, saa jatkaa matkaa sillä seurauksella, että pian Brandenburgin valdolaisia saapuu joukoittain Lanskrounin seudulle Litomyslin itäpuolelle sekä Jan Zerotinin maille Oloumuchin (Olmütz) ja Moravaska Ostrovan välille.

1480-xx Valdolaisten piispa Stefan ja useita muita poltetaan Wienissä, monet pakenevat, Jednotan sisäinen muuttoliike kasvaa; Valdolaisia muuttaa Brandenburgin maakreivikunnasta Moravian Fulneckiin ja Tshekinmaan Landskroniin. Moravian Fulneckista heidät sekä Jednotan veljet määrätään lähtemään 1488.

 

1483-09-24

## Utraquistit saavat helpotuksia

Prahan imperialistit tekevät salaliiton teurastaakseen kaikki utraquistit yöllä 24.09.1483; hanke paljastuu, kun kaikki valmistelut on jo tehty ja asianmukaiset ediktit (ts. "dekrety") julkaistu. Praha kapinoi katolisten terroria vastaan, muutamia katolisia tapetaan. Ladislaus ei ryhdy rankaisutoimiin, sillä se olisi vaatinut myös katolisten rankaisemista salaliitosta.

1485-xx Compactata tulee voimaan; näin vuoteen 1567 asti EI KAI? katso seuraavasta!"

Valtiopäivillä 1485 neljä artiklaa, kuningas hyväksyy

1486-1489.. tutkimusmatkoja seurakuntien löytämiseksi..

1490.. synod Brandysky

1490-xx Corvinus kuolee;

 

## Jednotan asiamiehet Wienissä

1493.. Maximilian tulee keisariksi isänsä Frederikin jälkeen.

1493-zz Jednotan veljet esittävät kuninkaalle vastineensa koskien niitä villejä tarinoita, joita imperialistit heistä levittivät. Vastine on laadittu veljessopimuksen muotoon, jossa kerrotaan, mihin Jednotan veljet pyrkivät ja miten. Tämä veljien Reichenaussa laadittu asiakirja ja vainojen perusteluina käytettyjen valheiden samanaikainen paljastuminen vaikuttivat sen, että vainoja tilapäisesti lievennettiin. Kuningas salli jopa Unkarista Moldaviaan paenneiden Jednotan veljien asettua Tshekkeihin.

TARKASTA: GEORGE WOLINSKY STRAKONIC PAROONI JOHN OF ROSENBERG GRAND PRIOR OF MALTA PRIOR OF STRAKONIC "NO PICARDS"

 

## Johtajien linjakiistat jakavat veljesyhteisöä

1494-xx Reichenaun synodi kieltää Peter Chelcickyn auktoriteetin

Jednotan yhtenäisyyttä koetteleva mielipide-erot ratkesivat, kun Peter Chelcickyn opetuksia ei enää otettu täydestä. Ratkaisu oli kuitenkin kallis, sillä perinteisen valdolaisen linjan kannattajat jättivät Jednotan.

Lukas Prahalainen ja Prokop Neuhausilainen tulevat veljesseurakuntien johtoon; perinteinen haara jää maanviljelijöiden Amos z Stekna ja Jaakob johtoon nimellä "pieni lauma".

1495- Reichenaun toinen synodi; Raamattu yksin tunnustetuksi auktoriteetiksi;

 

## Jednota tutkii maailmaa

1498-xx Luukas Prahalainen Roomassa

Luodakseen yhteyksiä maailmalla mahdollisesti löytyviin Jumalan lapsiin Luukas Prahalainen käy Kreikassa ja Roomassa. Roomassa hän näkee paavi Aleksanteri VI:n pojan murhaamia ihmisiä kadulla. Matkalla hän poikkeaa Savoyn herttuakunnassa valdolaisten luona, heikolla menestyksellä, sillä kirkon v. 1488 valdolaisia vastaan tekemän ristiretken jälkeen valdolaiset ovat entistä enemmän hajallaan maailmalla.

1499.. Utraquistien papit käyvät Armeniassa yliopiston suosituskirjeet mukanaan etsimässä tunnustusta käytännölle, jonka mukaan ehtoollista vietettäessä käytetään sekä leipää ja viiniä. Armenialaiset suorittavat tshekkien piispanvihkimykset. Myöhemmin ainakin yksi näistä armenialaisten vihkimistä piispoista, Martin z Tabora, kärsi marttyyrikuoleman Raudnitzissa.

tarkasta: Martin Kabatnikin (?) matkakirja "Matka Tshekinmaalta Jerusalemiin ja Egyptiin" ilmestyi 1491.

 

## Jednotasta tulee Tshekinmaan johtava painotalo

## Kirjapainotaito

Vuoteen 1460 asti kaikki kirjat oli kopioitu käsin tai painettu kaiverrettuja painolaattoja käyttäen. Vuonna 1455 valmistettiin Mainzissa ensimmäinen, irtokirjaimilla painettu kirja, latinankielinen raamattu, jota tekniikan keksijän nimen mukaan kutsutaan Gutenbergin raamatuksi. Keksintö alensi kirjojen hintoja ratkaisevasti ja jo yksitoista vuotta myöhemmin (1466) valdolainen Heinrich Eggelstein painoi ensimmäisen saksankielisen raamatun.

 

Hengellinen ekspansio

Tshekkiläinen herätysliike sai aktivoi myös naapurimaiden uskovia. Tshekkiläiset opettajat olivat vuosisadan alusta lähtien vaikuttaneet maanosan hengelliseen elämään, ja tuloksia alkoi syntyä myös Tshekin- ja Moraviankielisen kielialueen ulkopuolella. Tärkeä kieliraja oli ylitetty, kun Raamattu käännettiin unkariksi. Käännöksestä on säilynyt kopio vuodelta 1466, jota säilytetään Münchenissä. (Haku Codex of Munchen)

 

Ensimmäinen venäjänkielinen raamattu

Tshekkien panos muiden slaavilaisten kielien raamatunkäännöstyössä on myös mittava. Vuonna 1517-1519 ilmestyivät Prahassa Biblia Ruska, Fransisk Skorinan rusin eli valkovenäjän kielelle kääntämän raamatun kaksikymmentä kolme ensimmäistä kirjaa. Osa Skarinan rusinkielisestä raamatusta on käännetty suoraan tshekinkielisestä raamatunkäännöksestä vuodelta 1506. Prahasta Frantsisk Skarina (1476-1551) siirtyi kotiseudulleen Liettuaan. Loppuosa Skorinan raamatusta painettiin vuonna 1525 Vilnassa.

Ensimmäinen venäjänkielinen raamattu levisi vain Liettuan alueelle, jonka 1500-luvulla ulottui paitsi nykyisen Belorusin eli Valkovenäjän alueille ja Ukrainaan, myös pitkälle nykyisen Venäjän puolelle, mutta Moskovan Venäjälle se ei koskaan päässyt. Ensimmäinen Moskovan venäjän kielinen raamattu julkaistiin 1876.

Tshekkiläisen raamatun vaikutus on huomattavissa myös Liettuan ortodoksikirkon piirissä syntyneessä neljän evankeliumikirjan käännöksestä "bulgariasta" (kirkkoslaavista) ukrainaksi. Käännös vuosilta 1556-1561 tunnetaan nimellä Peresopnikin Evankeliumi, ja lienee ensimmäisiä ukrainankielisiä kirjallisia teoksia.

1499-x Paavi Aleksanteri VI lähetti kaksi inkvisiittoria Tshekkeihin estämään kristillisten kirjojen julkaisemista ja edistämään katolisen kirjallisuuden levikkiä

1500/tai 1500-02-04

Henry Institoris, lehdistösensori, kts. 1502.

Lehdistösensori informoi paavia väittäen, että Saatana on opettanut Jednotan veljet lukemaan. Puolet kirkonmiehen väitteestä olikin totta - Keskiajan Euroopasta tuskin löytyi toista kansaa, jossa lukutaito olisi ollut yhtä korkealla kuin Jednotan "kerettiläisten" keskuudessa. Paavin lehdistösensori ei toki keksinyt juttua itse. Alkuperäisessä erään Lezekin keksimässä versiossa väitettiin lisäksi, että jos Jednotan veli kääntyy katoliseksi, ottaa Saatana lahjansa pois, ja miehestä tulee yhtä lukutaidoton, kuin on ollutkin.

Uskovia vastaan keksityt valheet ovat pitkäikäisiä. Suomalaisissa peruskoulun oppikirjoissa on useita samankaltaisia hyökkäyksiä Jeesuksen seuraajia vastaan. Tapana on väittää, että uskovat ovat lukutaidottomia, sivistymättömiä, taikauskoisia moukkia, jotka eivät välitä "korkeammasta opetuksesta". Näissäkin väitteissä on puolet totta - saatanallisesti vääristeltynä tietysti. Jednotan veljet eivät todellakaan arvostaneet aikansa "korkeampaa opetusta", sillä heillä ei ollut mitään käyttöä kreikkalaisen mytologian houremaailmalle, kirkkoisien sairaille uskonnollisille spekulaatioille tai katolisen kirkon skolastiikan taitajien opeille.

Toinen paavin Tshekkeihin osoittamista inkvisitiotohtoreista, Augustin Käsebrot, kirjoitti kuningas Vladislaville, että "metsästä kiinni ne häpeämättömät kulkurit, ne eivät ansaitse tulla roviolla poltettavaksi. Niiden ruumiit pitäisi antaa villieläinten ruuaksi ja veri koirien nuoltavaksi".

1500- x Veljesyhteisöön kuuluu nyt noin 100.000 jäsentä. Kahdellasadalla seurakunnalla on oma veljeskoti; mutta myös kotikokoukset ja kätköpaikkojen käyttö kokoustiloina on tavallista.

Vuosina 1500-1510 veljesseurakunta julkaisee 50 kirjaa, muu tshekki - 10 Tshekinmaalla on nyt viisi kirjapainoa, niistä 3 Jednota Bratrskalla. Yksi Jednota Bratrskan kirjapainoista painaa vain raamattuja. Yhden erän tshekinkielisiä raamattuja veljesseurakunnat painattivat Venetsiassa ja yhden erän Nürnbergissä.

Luukas Prahalaisen tuotantona syntyi katekismuksen tapainen "Lasten kysymyksiä ja vastauksia" 1501/1502, ja sama saksaksi 1522. Saksan luterilaiset julkaisivat sen Magdeburgissa 1524 ja Wittenbergissä 1525. Sveitsin protestantit julkaisivat Lukas Prahalaisen Lasten katekismuksesta lyhennetyn version St. Gallenissa 1527.

Lasten katekismus oli tarkoitettu kotikäyttöön, sillä veljesyhteisön kasvatuksesta ja koulutuksesta huolehdittiin kodeissa 12 ikävuoteen asti. Siinä oli 76 kysymystä vastauksineen, ja se on selvästikin ollut mallina Lutherin Vähälle katekismukselle. Lutherin kuulijakunta oli iältään vanhempaa, mutta hengellisissä asioissa kokemattomampaa ainesta kuin Luukas Prahalaisen Jednota-seurakuntien lapset. Näin Lutherin katekismuksista tuli lapsille liian teoreettinen ja aikuisille liian lapsellinen esitys.

Myös Luukas Prahalaisen 1501 julkaisemasta laulukirjasta tuli menestys. Tshekinkielisiä laitoksia ilmestyi 1501, 1505, 1519. Vuonna 1531 Mikael Weiss toimitti sen saksaksi ja 1541 se ilmestyi taas tshekiksi Jan Hornin toimittamana. Kuudes painos 1554 oli taas tshekin kielinen. Seitsemännen painoksen toimitti Jiri Izrael puolalaisia seurakuntia varten. Kahdeksas painos ilmestyi 1561 Jan Blahoslavin toimittamana tshekiksi, ja yhdeksäs saksaksi 1566. Kymmenes, 1569 ilmestynyt painos oli puolan kielinen. Jednotan laulukirjaa käytettiin myös Unkarin hallintoon silloin kuuluneessa Slovakiassa.

 

## Pienen puolen, "Mensi stranan" julkaisutoiminta

Myös Jednotan "pienellä puolella" oli oma kirjapainonsa. Se sijaitsi entisessä luostarissa, Vilemovissa. Kirjapaino julkaisi uusia painoksia Peter Chelcickyn kirjasta Uskon verkko ja vastauksia "ison puolen" taistelukirjoituksiin, jotka panivat Lukas Prahalaisen johtaman ison puolen ahtaalle, kiemurtelemaan kuin käärme. Näyttää siltä, ettei Jumala halunnut antaa tiedon monopolia kummallekaan Jednotan osapuolista.

1502-02-04 (1500-02-04) Aleksanteri VI bulla

Aleksanteri VI lähetti dominikaanitohtorin Henry Institoris tutkimaan veljesyhteisöä

 

## Vainoja valtiopäivien mandaatilla

Yrittäessään tulla hovikelpoisiksi Rooman silmissä utraquisteista oli tulleet yhä pahemmiksi kristittyjen vainoojiksi, jonka takia paras utraquistien aines siirtyi Jednotan leiriin.

1503.. Tshekin valtiopäivät päättivät hävittää "kerettiläisten" yhteisöt maasta, mutta kuninkaan epäröidessä Jednotan miehet lupasivat tulla väittelemään utraquistien kannalla olevien teologien ja katolisten kiivailijoiden kanssa. Väittely oli määrä pitää joulukuussa, mutta yliopiston rehtori kuolla kupsahti juuri sovittuna päivänä ja väittely jäi pitämättä.

Mandaty proti bratrim krale..

Narizeni Svatojakubske /dekretu Svatojakubskeho /Narizeni Vladislavovo (kts. bratri cesti), vuodelta 1503, "prvni narizeni krale Vladislava (1503) celila toliko proti pikartum bydlicim na ..."

1503- xx Vladislava II (1503 a 1509); kts

1509-xx

1547-xx Ferdinanda I (1547 a 1548, a 1554); kts

1548-xx

1554-xx

xxx Maxmiliana II; kts. linkki 529;

1584-xx Rudolfa II (1584 a 1602);

1602-xx

1504.. Jednotan veljet sopivat kotikokouksista. Ehtoollisen toimittajana voi toimia kuka tahansa vanhemmista veljistä.

 

1505-xx Moravian säädyt Brnossa päättävät, ettei veljesseurakunnan kirjapainotoimintaa sallita Moravian aatelisten omistamilla mailla

 

Täystuhomandaatit uudistetaan

1508-07-25.. Nimillä Mandaty Svatojakubskoho/../Edicts of St. Jacob jne tunnetut ..

kuningas ja valtiopäivät päättävät hävittää kristinuskon maasta. Kirjojen julkaisu estettävä, KTS MANDATY..

1508-08-10.. Valtiopäivien ja säätyjen suostumuksella julkaistussa tekstissä sanotaan: "Kaikki pikardit, sukupuoleen tai ikään katsomatta, on rangaistava kuolemalla".

,,,

Veljesseurakuntaa "Jednota Bratrska" oli ryhdytty nimittämään pikardeiksi, koska "pikardit" oli haukkumasana, kun taas Jednota Bratrska on paras tshekinkielinen ilmaisu, jota kristillisestä seurakunnasta on koskaan käytetty. Sanan jednota perusmerkitys on "yhteys", mutta laajennetussa merkityksessä tshekit käyttivät sitä erilaisista yhteisöistä. Sanaa "cirkev", kirkko, kristityt eivät tietenkään itsestään käyttäneet.

Toinen sana, joista keskiajan eurooppalaisista uskovista käytettiin, oli patareeni. Nimitys "patareeni" on väännös sanasta pataria, rääsyläinen. Milanon rääsyläisten kaupunginosassa "Pataria" oli 1000-luvun alkupuolen Milanosta lienee ollut paljon uskovia, sillä nimeä patareeni, rääsyläinen, alettiin käyttää Italian ulkopuolellakin asuvista kristityistä.

 

1508-- x Mandaty proti bratrim krale Vladislava II/ Narizeni Svatojakubske /dekretu Svatojakubskeho /Narizeni Vladislavovo (kts. bratri cesti), vuodelta 1503, "prvni narizeni krale Vladislava (1503) celila toliko proti pikartum bydlicim na ..." kts. myös 1547, 1548, 1554, 1584, 1602

Tshekeissä oli asetuksen julkaisuhetkellä noin kolme miljoonaa ihmistä, joista veljesseurakuntiin kuuluvia aikuisia noin 10 prosenttia. Yli kahdensadantuhannen aikuisen, ja kahdensadan tuhannen lapsen joukkoteurastus oli kuninkaallekin kova pala, huolimatta siitä, että veljesseurakunta ei tehnyt aseellista vastarintaa edes itsepuolustukseen. Kuninkaan epäröimisen takia edikti ei tullut voimaan, mutta jo vuonna 1510 se julkaistiin uudelleen. Tällä kertaa vain vapaaherra Schwamberg asettui sitä vastustamaan.

Veljesseurakunnat pakenee taas vuorille ja luoliin. Yösijan tai majapaikan antamisesta vainotuille säädettiin ankarat rangaistukset. Maltan ritarikunnan suurmestari, vapaaherra Jan z Rozmburga (Johannes von Rosenberg) vangitsi maillaan asuneen Juri Volynskin, mutta kun käsky tuli, vapaaherra vangitsi hänet ja pisti vankityrmään kuolemaan. Viiden vuorokauden kuluttua suurmestari tuli katumapäälle, ja toi vangilleen kyyneleet silmissä ruokaa, jonka jälkeen hän karkoitti Volynskin mailtaan.

Vainot kestivät vuoteen 1516 saakka, mutta sitten kuningas Vladislaus II kuoli.

Vainovuosien aikana Lukas Prahalainen kirjoitti kirjan "Seurakunnan uudistus", mutta erään matkansa aikana kuuluisa maantierosvo Peter z Suda vangitsi hänet. Rosvopäällikkö uhkasi kyllä polttaa "kerettiläiten" päällikön, mutta jätti sen tekemättä, ja vapautti hänet vainojen päätyttyä.

 

## Erasmuksen neuvo

1511-.. Erasmus kehottaa veljesseurakuntaa pitämään matalaa profiilia. Yksinäisyys ja eristyneisyys muista uskovista rasittavat uskovia, jotka kyselevät toisiltaan: "Olemmeko me ainoita Kristuksen seuraajia maailmassa".

1516-03-13 Wladislaus II (Vladislav Jagellonsky?) kuolee. Tshekin ja Unkarin kuninkaaksi tulee hänen kymmenvuotias poikansa Lajos/Ludvik Jagellonsky. Vainot päättyvät, utraquistit ja katoliset alkavat riidellä keskenään. Maa joutui sekasortoon, ja uskovat saavat hengähdystauon.

 

Turkkilaiset tulevat

1526-08-29.. Mohacin taistelu, Unkarin ja Tshekin kuningas Lajos/Ludvik Jagellonsky kuolee

1526-ss. Habsburgit valtaan, tshekin yläluokka hyväksyy..

Unkarin kuningas Louis oli perinyt Böömin, Moravian ja Hunkarin kruunut isältään Vladislavilta ja kun hän 1526 kuoli johtaessaan Unkarin joukkoja taistelussa turkkilaisia vastaan, jäi kunkun paikka auki. Sitä kärkkymässä oli Ferdinand, Itävallan arkkiherttua, joka oli hankkinut vaimokseen Luisin sisaren Annen.

Vaimojen hankkiminen oli keskiajan Euroopassa shakkipelin tapaista urheilua, sillä vaimojen avulla pyrittiin kunkuksi. Hyvän vaimon perintönä seurasi kuningaskunta, kun vaimon suvulle joutunut kuningaskunta jäi ilman hallitsijaa.

 

1517-11-xx Luther naulaa teesit oveen. Jednota lähettää delegaation onnittelemaan Lutheria.

1523-1529.. Theinin (Utraquistien) kirkossa Prahassa saarnaa Lutherin koulukunnan pappi Gallus Cahera

Theinin eli Tynin kirkossa saarnaaminen on ollut monen kirkonmiehen, varsinkin nousukkaitten sellaisten, unelmana.

Joskus nuorempana Callus Zahera/Cahera oli oleskellut ja ehkä opiskellutkin Wittenbergin luterilaisten luona, mutta Prahassa hän osoittautui ahdasmieliseksi utraquistiksi, jota paavin Prahaan lähettämä legaatti käytti välineenä järjestellessään Jednotan veljien uusia vainoja.

Prahasta karkotettujen joukossa oli Betlemska Kaplen pastori Martin. Joitakin poltettiin roviolla ja monia kidutettiin.

Vuonna 1526 käydyn Mohacin taistelun jälkeen valtaan päässeelle Ferdinandille Zahera oli taakka ja mainettaan parantaakseen Ferdinand karkotti Zaheran kaupungista.

1524- xxx utraquistit asettavat omat sensuurivirkamiehensä, edes Lutheria ei sallita julkaista

1524... Jan Augusta opiskelee Wittenbergissä, tulee myöhemmin Jednotan piispaksi

1528.. Itävallan yläluokka luterilaistuu vauhdilla ja 1534 säädyt vaativat jo uskonnonvapautta, mutta Ferdinand on paavin valjaissa.

Wienissä Paul von Spratten (Speratus) saarnaa Lutherin oppia, karkoitetaan ja hänen seuraajansa Tauler poltetaan roviolla.

 

## Uusia pienen puolen yhteisöjä

Amos z Stekna, Jednotan perinteistä linjaa johtanut veli kuoli vuonna 1522. Hänen työtään jatkamaan tuli Jan Kalenec, veitsenteroittaja. Hänen aikanaan pienen puolen yhteisöt palasivat vanhaan, valdolaisilta perittyyn kastekäytäntöön. Samaan aikaan valdolaisten kastekäytännön jatkajaksi olivat tulleet vastustajan anabaptisteiksi nimittävät uskovat. Kalenecin aikalainen, historioitsija Sebastian Frank kertookin, että "Pienen puolen veljet ovat aivan samanlaisia kuin anabaptistit". Veljeys myös tunnustettiin, mutta se ei estänyt Kalenecia moittimasta anabaptisteja käytännön elämässä havaituista konkreettisista synneistä.

Vaikka läheskään kaikki uskovat eivät eläneet yhteistalouksissa, uskovien kommuuneja oli myös Jednotan perinteisillä yhteisöillä. Pienen puolen yhteisö Letovicessä Moraviassa oli yksi näistä. Lulecin yhteisöllä oli myös kirjapaino, jonka tuotanto oli runsasta erityisesti 1530-luvulla. Lulecin yhteisöstä tiedetään myös, ettei sen vanhimmille suoritettu pappisvihkimystä.

Habrovanyn yhteisö Slavkov u Brnan pohjoispuolella syntyi, kun Jan Dubcansky tuli uskoon.

 

## Anabaptistit Moraviassa

Keisarikunnan laajuinen ajojahti baptisteja vastaan alkoi Sveitsistä 1520-luvun puolivälissä, ja pian olivat melkein kaikki uskovat ajettu kodeistaan. Tuhannet päätyivät Moraviaan, jossa Jednotan ison puolen paronit ottivat heidät vastaan ja sijoittivat hallitsemilleen maille. Lyhyessä ajassa Moraviaan syntyi Jednotan maille paitsi Jednotan omia yhteisöjä, myös 18 anabaptistien yhdyskuntaa, "Bruderhöfe". Tärkeimmät niistä olivat Mikulovissa (saks. Nikolsburgissa), Hustopecessä (Auspitz) ja Slavkov u Brnassa (Austerlitz).

1526 xx Hubmaier tulee Moraviaan

1527-02-24 a Brüderlich Vereinigung etzlicher Kinder Gottes sieben Artikel betreffend,Schleitheim confession (= Schlatten conclusions). 1527

1527- Hubmaier ja hänen vaimonsa Elisabeth vangittiin Mikulovissa, Moraviassa. Hubmaier tapettiin 1528-03-10 ja saman kuun 13 päivänä Elisabethin kaulaan sidottiin iso kivi ja heitettiin Tonavaan. Jo kolme vuotta aikaisemmin Hubmaier oli kirjoittanut siitä mitä hän "Kerettiläisistä ja heidän polttajistaan" ajattelee.

1528-Ferdinand I (1526-1564) asetuksella "kerettiläisten" kirjojen julkaisu ja myynti kielletään, kirjakauppojen tarkastukset alkavat, kirjapainojen perustaminen maaseudulle kielletään, anonyymien kirjojen tuottajat teloitettavaksi ja omaisuus takavarikoitavaksi; 1541 kielletään minkä tahansa tekijännimettömän kirjan julkaisu

 

## Luukas Prahalaisen tilinpäätös

1522.. Amos Stekensky (Steknalainen) kuolee..

1528-12-11.. Lukas Prazhky (1460-1528) kuolee Mlada Boleslavissa (saks. Jungbunzlau, lat. Bumsla)

Luukas Prahalaisen testamentti: "Ohjeita ja Neuvoja..", kaksiosainen teos, toinen papeille ja toinen kaikille muille. Ohjeissaan Luukas lähestyy taas herätysliikkeen vanhaa linjaa. Hän varoittaa uskonnollisesta kevytmielisyydestä ja jopa Lutherin koulukunnan johtajien maailmallisuudesta. Toisaalta vielä kuollessaankin Lukas Prahalainen on vielä monessa asiassa katolisen perinteen vanki. Ratkaisematta ovat kysymykset katolisen kysymyksen "seitsemästä sakramentista", seurakunnan jaosta "papistoon ja maallikkoihin", vaikka jo Kunvaldin alkupäivinä tämä asia oli ratkaistu varsin onnistuneesti. Etu oli hukattu Rychnov nad Knezin eli Reichenaun synodissa.

Luukas Prahalainen laati ja julkaisi katekismuksen lapsille, laulukirjan v. 1501, psalmien selitysteoksen, Johanneksen evankeliumin selitysteoksen, Ehtoolliskysymyksen tarkastelun 1.Korintolaiskirjeen luvun 11 perusteella ja uskontunnustuksen tapaisen esityksen liikkeen opeista.

1531.. Schmalkaldenin liitto syntyy

 

 

###07

VENÄJÄN KIRKON PROTESTILIIKKEET

 

Moskovan ruhtinas, suuriruhtinaan arvoa tavoitteleva Ivan III Vasiljevitsh (1440-1505) mieltyi Novgorodissa 1479 käydessään uudistusmielisiin saarnaajiin Aleksei ja Denis, ja toi heidät mukanaan hovipapeiksi Moskovaan. Aleksei ja Denis olivat riittävän itsenäisiä puuttumaan kirkon pahimpiin poikkeamiin kristinuskon periaatteista, ja saivat opetuksellaan pian joukon kannattajia. Aleksein ja Deniksen kritiikillä oli ruhtinaalle käyttöä, joka sen avulla ylitti rajoittaa kirkon valtapyrkimyksiä nyt, kun mongolit eivät enää olleet kirkon vallanhalua rajoittamassa.

Uudistusliikkeen hengelliset juuret olivat strigolnikkien herätysliikkeessä, mutta uudeksi nimeksi tuli nyt "Moskovan-Novgorodin kerettiläisyys". Liikkeen vankimpia tukialueita olivat Tverin, Jaroslavlin ja Rostovin alueen luostarit. Näillä seuduilla kansallisuuskysymys oli tärkeä, ja kansojen tasa-arvo ja omantunnonvapaus olivat liikkeen sanomassa keskeisellä sijalla.

Uudistusmieliset kirkollinen liike sanoutui irti kolminaisuusopin kirkollisesta tulkinnasta. Munkkilaitosta he pitivät vain ihmisen itsekkyydestä johtuvana keksintönä, jolle Raamatusta ei löydy perusteluja. Eniten kirkkoruhtinaita suututti kuitenkin se, että "kerettiläiset" nauroivat kirkon viralliselle opille siitä, että maailmanloppu tulee yöllä 24-25 maaliskuuta 1492. Usko maailmanloppuun koko ortodoksikirkossa oli niin vahva, että jo Stefan Permalainen oli saanut aikanaan nuhteita siitä, että hän laati komeille kirjakielen ihan turhaan, kun maailmanloppuun oli aikaa enää 120 vuotta.

Osoittautui, että Ivan III ei pystynyt suojelemaan suojattejaan. Kirkkoruhtinaat kutsuivat koolle kokouksen, ja kerettiläisiksi tuomitut lähetettiin Novgorodiin rangaistavaksi 1490. Kirkolliset ruhtinaat halusivat yhdistää kaikki Itä-Euroopan ruhtinaskunnat saman valtikan alle. Suuriruhtinaan arvoa tavoittelevalle Ivan III:lle ei jäänyt muuta keinoa kuin totella kirkkoruhtinaita. Krimin turkkilaisten avulla Ivan III valloittikin muutamia Liettuan kaupunkeja Moskovan lähistöltä.

Vuonna 1490 Ivan III asetti Moskovan ja "koko Venäjän" metropoliitan virkaan oman miehensä, Zosiman, joka antoi Aleksein ja Deniksen aloittaman opetustoiminnan jatkua. Joukko ruhtinaskunnan korkeimpia virkamiehiä liittyi kirkollisiin uskoviin, heidän joukossaan diplomaattitehtävissä Unkarissa Mathias Corvinuksen hovissa ja Liettuassa kunnostautunut Fjodor Kuritsyn. Myös ruhtinaan pojan vaimo Jelena oli kaikella tarmollaan mukana hengellisen uudistusliikkeen toiminnassa.

Moskovan vainoja monet kirkolliset uskovat olivat paenneet pohjoiseen, Valgetjärven lähistölle vuonna 1397 perustettuun Kyrillo-Belozerskin luostariin. Luostarista muodostui nyt venäjänkielisen hengellisen elämän keskus, sillä moskovalaiset olivat mongolien avustuksella 1322 tuhonneet Rostovin kirkollisen riippumattomuuden. Kyrillo-Belozerskin ja muiden sen läheisyyteen nousseiden luostareiden kirjastot vastasivat seudun asemaa hengellisenä keskuksena. Paikallisen väestön keskuudessa vaikuttava strigolnikkien herätysliike oli uudistusliikkeelle tärkeä tuki sekin.

Kirkon sisällä oli syntynyt myös toinen ongelma: Mongolien asettamien rajoitusten poistuttua monet luostarit olivat ahneudessaan haalineet suuria maa-alueita, kyliä asukkaineen, ja pitivät alaisiaan orjan asemessa. Ne jotka vastustivat ahneutta ja riistoa, olivat joutuneet antamaan periksi, ja pakenemaan pohjoiseen. Riistoa ja moskovalaista kolonialismia vastustavat pohjoisen munkit olivat Moskovassa saaneet nimen Zavolzkie startsy, Volgantakaiset vanhukset. Volgantakaisten vanhusten kannattajia kutsuttiin myös nimellä "netjazatelei", riiston vastustajat. Liikkeen keskukseksi muodostuivat vepsäläisiin metsiin perustetut luostarit.

Kyrillo-Belozerskin luostari pystyi antamaan tukea myös kirkon omille uudistuspyrkimyksille. Kun Moskovan kirkollinen johto 1490 pyrki hävittämään uudistusliikkeen, saatiin järjellinen, tosin väliaikainen, ratkaisu syntymään pääosin Kyrillo-Belozerskin luostarin munkin Nil Sorskiin (1433-1508) ponnistusten ansiosta.

Nil Sorskij (oik.: Nikolai Maikov) oli munkkikunnan parhaimmistoa. Athos-saaren luostareissa Kreikassa ja Konstantinopolissa opittu kreikan kieli oli hänelle ovi suureen maailmaan. Toisaalta Valgetjärven seudun kerettiläisinä pidettyjen uskovien näkeminen antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Kääntäjänä, toimittajana ja kirjailijana toimineen Nil-munkin vaikutus levisi laajalle hänen itselleen luostarin takamaille Sora-joen rannalle perustaman majan ulkopuolelle. Kirjoituksissaan tämä Sora-joen Niilo nousi vastustamaan luostareiden ahneutta ja niiden harjoittamaa ei-venäläisen maalaisväestön riistoa sekä ei-kirkollisten uskovien raakaa vainoa. Kaiken lisäksi Belozerskin luostarit sijaitsivat alueella, jossa vain muutama vuosikymmen aikaisemmin oli suoritettu kansanmurha, jota takia vanha Valgetjärvi jäi kokonaan autioksi.

Maailmanloppua vuonna 1492 ei tullut. Kirkolliset eivät voineet sulattaa ilmeistä tappiotaan. Kirkon omat ja muut kerettiläiset saivat nyt kokea nahoissaan fariseusten turhautuneen raivon. Uusi kirkolliskokous nyt Novgorodin-Moskovan kerettiläisyytenä tunnetun liikkeen tukahduttamiseksi kokoontui 1503-1504. Kokouksen päätöksellä poltettiin elävältä rautahäkkiin suljetut Fedor Vasiljevitsh Kuritsyn, Ivan Vasiljevitsh Kuritsyn, Mitja Konoplev, Ivan Maksimov ja joukko muita kirkollisia uskovia.

Nil Sorskij oli v. 1499 saanut oppilaakseen luostarielämään pakotetun Vassian "Kosoin" (oik.: Vasilij Ivanovitsh Patrikejev, 1470-1531). Patrikejev oli diplomaatti, roviolla poltetun Kuritsynin entinen esimies. Yhdessä Kuritsynin kanssa kanssa hän oli aikoinaan osallistunut neuvotteluihin Liettuassa. Vuonna 1494 Patrikejev johti Venäjän sotaretkeä Suomeen, Ruotsia vastaan. Munkiksi Patrikejev joutui, kun kannatti Ivan III jälkeisessä valtataistelussa hävinnyttä osapuolta.

Mongolivallan aikana pravoslaavisen kirkon luostarilaitos oli muuttunut venäläisen kolonialismin työkaluksi. Luostarissa Patrikejev joutui omin silmin näkemään sen hädän, johon luostarit ahneudellaan lähiseutujen asukkaille aiheuttivat. Kirkolliskokouksessa 1504 Patrikejev, nyt nimellä Vassian, ryhtyi puolustamaan maakansan oikeuksia luostareiden harjoittamaa riistoa vastaan. Munkkikunta jakautui nyt riistäjiin ja ei-riistäjiin. Moskovan kirkolliset kannattivat riistoa, karkotetut vastustivat sitä.

Vassian-munkin tärkein kirjallinen tuote on uusi Kormtsaja kniga, Perämiehen opas, alun perin Konstantinopolin patriarkan Fotiuksen laatiman Nomokanonin ja sen pohjalta Volodomyr I aikana laaditun kirkkolain uudistettu laitos. Kirjassaan Vassian-Patrikejev esittää muiden kirkollisten auktoriteettien näkemyksiä luostareiden maaomistuksia koskevassa asiassa. Vassian-Patrikejev puolusti myös "kerettiläisiä".

Uuden Kormtsaja knigan laatimisessa Vassian sai konsulttiapua kreikkalaiselta Maksim Trivolikselta (Maksim Grek), joka 1518 oli saapunut Moskovaan suorittamaan kirkollisten kirjojen käännösten tarkistustyötä. Kun virheitä löytyi, kreikkalainen tuomittiin muitta mutkitta luostarivankeuteen, mutta Vassian oli kovempi pala kirkkoruhtinaille. Vasta 1531 kirkkoruhtinaat pääsivät käsiksi monia kokeneeseen köyhien ja kerettiläisten puolustajaan. Kirkolliskokouksessa Vassiania syytettiin pyhien kirkollisten tekstien vääristely-yrityksistä, väärästä kristologiasta jne. Vassian-Patrikejev tuomittiin vietäväksi vastapuolen valvonnassa olleeseen Josifo-Volokolamskin luostariin, jossa Vassian kohta kuoli. Tapettiin, sanovat historiankirjoittajat.

Moskovan ruhtinas Iivana IV Julma (1530-1584) alkoi käyttää itsestään nimeä tsaari. Tsaari Ivan IV Groznyi (ven. groznyi: pelottava) ei ollut mikään tyhmä mies, päinvastoin: hän oli kiinnostunut uskonnosta, luki paljon ja kävi mielellään keskusteluja hengellisistä asioista. Ongelma oli kuitenkin siinä, että tämä Venäjän ensimmäinen tsaari ei pitänyt siitä, että joku oli häntä viisaampi ja nimenomaan sellainen mies oli Matvei Semenovitsh Bashkin. Kaiken lisäksi Bashkin ei ollut ollenkaan samaa mieltä kaikista asioista tsaarin ja pappien kanssa. Bashkin tuomittiin v. 1553 elinkautiseen luostarivankeuteen. Tsaari piti kuitenkin luontevampana polttaa Bashkin elävältä puuhäkkiin vangittuna jo seuraavana kesänä.

Valgetjärven lähiseudun luostareiden kasvatteja oli myös 1500-luvun tunnetuin julistaja Theodosius Kosoi (kosoi: kiero, vastustajain antama pilkkanimi). Theodosius kirjoitti useita raamatun kommentaareja, joissa hän osoittaa kirkon edustaman uskonnon ja alkukristillisen seurakunnan olevan täysin eri asioita. Theodosiusta epäiltiin yhteyksistä Bashkiniin. Valgetjärven munkki haluttiin Moskovaan kuulusteltavaksi. Moskova on päättänyt lopettaa Valgetjärven koulukunnan toiminnan. "Volgantakaisia vanhuksia" ryhdyttiin kuljettamaan Moskovaan tuomiolle.

1500-luvun puolivälin jälkeen Moskovan ote pohjoisessa oli vahvistunut niin, että tiettömien taipaleiden takana 600 kilometrin päässä Moskovasta pohjoiseen sijaitseva Valgetjärvi ei enää ollut turvallinen paikka edes kirkon omille toisinajattelijoille. Uuden uudistusliikkeen vastaisen kirkolliskokouksen (1553-1554) edellä Theodosius joutui pakenemaan Valgetjärveltä Liettuaan. (Joidenkin lähteiden mukaan Theodosius pakeni vasta Moskovasta, juuri kirkkoruhtinaiden kokouksen edellä).

Vuonna 1565 tsaari Iivana Julma otti henkilökohtaiseen valvontaansa Moskovan Venäjän Pohjois- ja Itä-Euroopasta valloittamat maat. Iivana Julma ryhtyi hävittämään niitä seutuja, joilta soraäänet hirmuvaltaa vastaan tavan takaa olivat kuuluneet. Erikoistehtävää varten perustettiin erikoisjoukot, opitshnikit, joiden tehtävänä oli tuhota kaikki elävä, joka mahdollisesti voisi kilpailla Moskovan vallan kanssa. Novgorod hävitettiin 1570. Opritsnikit tappoivat niin paljon Pohjois- ja Koillis-Venäjän asukkaita, että haluttu tulos saavutettiin. Kaupungit muuttuivat kyliksi ja kylät hukkuivat vereen. Maaseudun ihmiset laitettiin mierolle, ja ne, jotka vastustelivat, tapettiin. Moskovan valta kasvoi erityisesti Koillis-Euroopassa. Viimeiseksi opritshnikit järjestivät Moskovassa näyttävät tappajaiset niille, jotka vielä uskalsivat lausua ajatuksensa terrorista ääneen.

Vuonna 1572 Iivana Julma lakkautti virallisesti maan jaon opritshninaan ja zemzhinaan tarpeettomana, sillä tavat oli juurrutettu valtakoneistoon syvälle. Oman aikuisen poikansa Iivana Julma tappoi omin käsin v.1582. Se oli selvää tekstiä se.

 

###08

SAKSAN REFORMAATIO

 

Saksassa joutui nuorimies Martin Luther (1483-1546) tekemisiin Yhteisen elämän veljien kanssa käydessään heidän ylläpitämäänsä koulua vuoden ajan Magdeburgissa. Myös yliopisto, jossa Luther opiskeli, oli Yhteisen elämän veljien ajatusten (devotio moderna) läpitunkema. Isä odotti pojasta lakimiestä, mutta poika valitsi katolisen teologian. Martin saavutti teologian tohtorin arvonimen vuonna 1512.

Luther itse kertoo Raamatun jälkeen eniten arvostaneensa Augustinusta ja Johan Tauleria. Suhteellisen tuntemattoman Taulerin (1294-1361) asettaminen näin korkealle pallille on mielenkiintoinen yksityiskohta. Johan Tauler oli dominikaanimunkki, joka tuli uskoon viidenkymmenen kahden vuoden iässä Reinin laakson Jumalan ystäviin kuuluneen Nikolaus Baselilaisen vaikutuksesta. Kun muistetaan, että slaavinkielisen sanan "bogomilit" käännös on juuri tuo Jumalan ystävät, voidaan arvata, että tuttavuus todellakin on mielenkiintoinen. Mahdollisesti Jumala oli kätkenyt ystävänsä pahimpien vihollistensa suojiin.

Vuonna 1511 Luther joutui virkamatkalle Roomaan. Kaupungin mahtava rakennustaide ja elämän korska vaikutti saksalaiseen tulijaan aivan toisin kuin nykyajan massaturistiin: Luther tiesi, että Italian talouden veturina olivat saksalaisten synnit. Mitä enemmän saksalaiset tekivät syntejä, sen enemmän he ostivat kirkolta synninpäästökirjoja, aneita, ja sitä vauraampia ja nokkavampia olivat Italian papit ja arkkitehdit.

Lutherin aikana tajuttiin hyvin paavinkirkon mädännäisyys, harva vain uskalsi sanoa sen ääneen. Monet roviolla poltetuistakin olivat tyytyneet puolustelemaan itseään. Kun sitten Luther vuonna 1517 esitti kirkolle haasteen naulaamalla Wittenbergin linnankirkon oveen 95 lauselmaa, joissa hän asetti paavinkirkon synninpäästökäytännön kyseenalaiseksi, tajusi koko oppinut Eurooppa teon merkityksen. Kaikki alkoivat odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vain Luther itse ja paavi näyttivät olevan onnellisen tietämättömiä siitä, mistä oli kyse. Vaikka kaikki näytti olevan rauhallista, pelasivat päälliköt isoa peliä. Eikä asia ollut mitenkään yksinkertainen.

No, tilanne selveni ajallaan. Vuonna 1520 paavi julisti Lutherin kirkonkiroukseen. Mutta silloin alkoivat vaikeudet. Saksan poliittinen oppositio Ulrich von Guttenin johdolla kutsui kansaa julkisesti kapinaan Roomaa vastaan. Kaikki ruhtinaat eivät suostuneet julkaisemaan paavin julistusta. Fredrik Viisas ilmoitti, että jos syyllisyyttä ei ole näytetty toteen, ei ihmistä voi kirota. Ja kun ilmoitus kirkonkirouksesta viimein toimitettiin Lutherille, tämä kutsui koko Wittenbergin yliopiston ja järjesti yhdessä opiskelijoiden ja kollegojen kanssa juhlallisen kulkueen ja poltti kaupunginportin ulkopuolella paavin bullan 10. joulukuuta 1520.

Kun paavi totesi hävinneensä ensimmäisen näytöksen, hän lähetti asialle työrukkasensa, Pyhän Rooman keisarikunnan keisarin. Keisarin piti itse tuomita Luther. Keisari ja hänen seurueensa Madridista lähti Saksaan. Luther kutsuttiin keisarin eteen Wormsiin. Keisarille tuli selväksi, että Lutheriin kajoaminen aiheuttaa sisällissodan, niin että koko Saksa irtoaa Pyhän Rooman keisarikunnasta. Saksalaiset olivat kyllästyneet rahoittamaan Italian arkkitehtejä. Lutherin takana seisoivat Saksan ruhtinaat, yliopistomaailma, humanistit, maanviljelijät, ritarit, raskaiden ammattien työläiset ja suuri osa kirkollisia. Martin oli kaivosmiehen poika, ja häneltä odotettiin paljon. Keisarin oli oltava äärimmäisen varovainen, ettei kipinää synny.

Saksalainen yhteiskunta ei sallinut Lutherin tuomitsemista suljettujen ovien takana. Toisaalta Lutherin tuomitseminen rehellisesti oli mahdotonta. Ja lisäksi nuorelle keisarille Luther oli aivan liian kova pala. Kahdeksastoista huhtikuuta 1521 Luther vastasi hänelle esitettyihin kysymyksiin. Vastaukset eivät jättäneet sijaa enemmille keskusteluille. Vallanpitäjät asettivat kuitenkin komission taivuttelemaan Lutheria, jos vaikka Luther sittenkin pyörtäisi sanansa. Säälittävä yritys. Luther lähti Wormista ennen tuomion julistamista. Senjälkeen lähtivät Lutherin taustavoimat. Vasta tämän jälkeen keisari uskalsi allekirjoittaa Lutherin polttotuomion. Poltettavaksi määrättiin myös hänen kirjallinen tuotantonsa.

Paluumatkalla Wormsista Fredrik Viisaan luottohenkilöt kaappasivat tuomitun "kerettiläisen" ja toimittivat suojiinsa Wartburgin linnaan. Suojapaikassaan Luther käytti väärää nimeä ja jatkoi rauhassa töitään. Rauhassa kuohunnalta hän käänsi nopeasti (1522) Uuden Testamentin saksaksi. Se ja hänen aiemmin kirjoittamansa kirjat saivat valtavan levikin. Kirjapainotaitohan oli hieman aikaisemmin mullistanut tiedonvälityksen. Lutherin Uusi testamentti oli kirjapainotaidon ensimmäinen best seller.

Uuden testamentin käännöksen pohjana Luther käytti Erasmuksen julkaisemaa kreikkalaisten tekstien laitosta. Käännöksessään Luther luopui sanan "kirkko" käytöstä, korvaten sen sanalla "gemeinde", (seurakunta). Myös Vanhan Testamentin Luther käänsi suoraan sen alkukielestä. Vanhan Testamentin kääntäminen ei ollut pelkkää käännöstyötä, monien sanojen ja ilmaisujen ymmärtäminen vaati kääntäjältä monenlaista tietoa, oli selvitettävä kasvien ja eläinten nimiä ja asioiden taustoja. Vanhan testamentin kääntämiseen Luther tarvitsi 10 vuotta, mutta siitäkin tuli alansa mestarinäyte, sekä käännöksen tarkkuuden että saksan kielen käytön puolesta. Ilman alkutekstin sanoman vääristymistä Luther osasi esittää koko Raamatun tekstin niin, että yksinkertaisinkin saksalainen voi sen hyvin ymmärtää.

 

Luther Wormsin jälkeen

Muodollisesti Luther oli tuomittu kuolemaan roviolla, mutta tuomiota ei pantu täytäntöön. Alkuvaiheessa häntä auttoivat ne, jotka häneen uskoivat. Poltetuksi tulemisen uhka ei tehnyt Lutherin päiviä iloisemmiksi, paremminkin päinvastoin. Lutherin myöhemmät toimet ehkä selittyvät sillä, että Luther tajusi olevansa riippuvainen maallisista suojelijoistaan. Jos nämä hetkeksikin kyllästyisivät Lutheriin, olisi Lutherin lähdettävä poltettavaksi.

Lutherin työtaakka oli valtava. Yksin Vanhan Testamentin kääntämisen vaatima tutkijantyö olisi riittänyt normaalin ihmisen elämäntyöksi. Luther tarvitsi apulaisen. Wormsin jälkeen Luther esiintyi vielä munkkina, mutta löydettyään sopivan nunnan 1523 ei munkkimartinista enää voi puhua. Perhe-elämässään Martin menestyi hyvin.

Kirjoituksissaan Luther painottaa erityisesti kolmea pääasiaa: Raamatun arvovaltaa, yleistä pappeutta ja vanhurskauttamista uskon kautta.

Raamatun arvovallan painottaminen oli tärkeä perustelu sille kritiikille, jota Luther esitti paavillista uskonnollista järjestelmää vastaan. Raamatusta löytyvät perustelut yleiselle pappeudelle, ja Raamatusta löytyvät perustelut vanhurskauttamiselle uskon kautta. Näitä esittäessään Luther pelasi varman päälle eikä joutunut häpeään. Mutta Raamatusta löytyy perustelut monelle sellaiselle asialle, joita Luther ei uskaltanut julistaa ja vielä vähemmän noudattaa. Pyrkimys takaisin Raamattuun jäi iskulauseen tasolle. Esitystä siitä, mitä kaikkea olisi pitänyt panna uusiksi ja opettaa, ei julkistettu. Liioin ei esitetty sitä, mitkä kaikki väärät opit ja säännökset kirkkokansan olisi pitänyt hyljätä. Esitystä ei voitu antaa, koska se olisi johtanut koko järjestelmän kaatumiseen. Siihen Luther ei ollut valmis. Mutta kun kansalle kerrottiin, että Raamattuun voi luottaa, se alkoi luottaa siihen.

Eräs niistä, jotka yksinkertaisella uskolla ryhtyivät noudattamaan sitä mitä saarnattiin, oli Lutherin työtoveri professori Andreas Bodenstein von Karlstadt (n. 1480-1541). Jouluna 1521 Karlstadt riisui papinpukunsa ja jakoi ehtoollisleivän ja viinin kaikille, tekemättä erotusta papistoon ja maallikoihin (katolisessa kirkossahan ei jaeta ehtoollisviiniä "maallikoille"). Luther syöksyi kätköpaikastaan estämään oppinsa toteuttamista. Kävi ilmi, että Luther vain puhui ja puhui, mutta ei ollut tarkoittanut, että puhe otettaisiin todesta.

Jumalan Valtakunnan järjestyksestä poiketen Luther julisti: "Kenen valtio, se uskonto". Siten Lutherin seuraajat kielsivät omantunnonvapauden ja korottivat väkivaltajärjestelmän johdon tahdon Jumalan tahtoa korkeammalle. Sitä eivät apostolit tehneet lausuessaan juutalaisille virkamiehille: "Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmistä". Luther itse ei koskaan vapautunut Augustinuksen harhaopeista.

Lutherin toiminta hengellisenä uudistajana päättyi vuonna 1521. Usko puuttui. Syntyi katolisen kirkon reformoitu haara. Paavinkirkon järjestys jäi voimaan suuremmitta muutoksitta pappisvihkimyksineen kaikkineen, valtionkirkkoajatus jäi vallalle ja oppi uskonvanhurskaudesta vesitettiin. Paluuta paavinkirkon helmaan ei toistaiseksi kuitenkaan ollut. Luther oli nimittänyt paaveja Antikristukseksi ja paavi oli julistanut Lutherin pannaan.

Karlstadt sensijaan jatkoi, mutta hänkin epäröi. Hänen rehellinen epäröintinsä synnytti kuitenkin kirjan "Onko tarpeen edetä hitaasti?"

 

Luther ja maanviljelijät

Oman vastauksensa Karlstadtin kysymykseen antoivat saksalaiset talonpojat. Maan työtätekeväiset ja raskautetut eivät ajatelleet anekauppaa ja vanhurskauttamisoppia, kun he lukivat toisesta korinttolaiskirjeestä selvällä saksan kielellä:

Sillä ei ole tarkoitus, että muilla olisi huojennus, teillä rasitus, vaan tasauksen (isotita) vuoksi tulkoon tätä nykyä teidän yltäkylläisyytenne heidän puutteensa hyväksi, että heidänkin yltäkylläisyytensä tulisi teidän puutteenne hyväksi niin että syntyisi tasaus (isotita), 2.Kor 8:13-14.

Maanviljelijät Saksassa olivat ajautuneet orjuuteen. Tasapuolisuutta toivoen he esittivät täysin konkreettisia vaatimuksia säälittömän kohtelun lopettamiseksi. Jos päälliköt ja maaorjat ovat molemmat kristittyjä, niin onhan silloin myös noudatettava kristillisiä periaatteita, kansa ajatteli. Maanviljelijät vaativat maaorjuuden poistamista, veropäivien ja muiden luontaisverojen alentamista (rahaa ei olisi ollutkaan), jokamiehen oikeuksia villinä kasvavien marjojen ja hedelmien keruussa, kalastuksessa ja metsästyksessä, oikeutta talouspuiden hakkuuseen metsistä omaan käyttöön ja suurtilallisten ja aatelisten anastamien kylien yhteislaitumien palauttamista yhteisiksi laitumiksi.

Kun viljelijät olivat määritelleet vaatimuksensa 12-kohtaisessa ohjelmassa, he alkoivat järjestää mielenosoituskulkueita koko maassa. Viljelijät ehdottivat myös, että Luther tai hänen työtoverinsa Filipp Melanchthon (1497-1560) toimisivat kiistassa välittäjinä.

Luther vastasi kutsuun kirjasella "Kutsu rauhaan". Kirjanen siinä tilanteessa ei riittänyt. Maanviljelijöiden esittämissä kysymyksissä Raamattu antaa konkreettiset vastaukset, jotka lisäksi vastaavat saksalaisten maaorjien vaatimuksia. Näitä raamatullisia normeja Luther ei joko halunnut tai ei uskaltanut julkisesti esittää. Täysin perustellusti viljelijäorjat tunsivat tulleen petetyksi, ja - koska eivät uskoneet Jumalaan hekään - tarttuivat aseisiin.

Luther oli nostattanut toiveita tasauksesta, mutta teki täyskäännöksen, kun kansa vaati tasa-arvon soveltamista käytäntöön. Luther ei Wormsin jälkeen enää pystynyt puolueettomaan tilannearviointiin ja asettui hallitsevan luokan puolelle, mutta eräs Lutherin läheisimmistä työtovereista, Tuomas Müntzner (1490-1525), ei pelännyt. Hän säilytti oikeudenmukaisen kantansa riistettyjen ja riistäjien välisissä asioissa. Omistajaluokka kukisti kapinan tahallisen verisesti 1525. Yksistään Frankenhausenin verilöylyssä 15. toukokuuta tapettiin viisi tuhatta maanviljelijää. Maanviljelijöiden vaatimuksiin oikeudenmukaisesti suhtautunut Tuomas Müntzner kidutettiin kuoliaaksi.

Se, että Saksassa oli uskovia jotka uskalsivat ja halusivat esittää julkisesti raamatulliset normit esitetyissä asioissa, sai Lutherin raivoon. Se, että talonpoikien johtajina esiintyi hänen läheinen työtoverinsa, pani "uskonpuhdistajan" pelkäämään oman henkensä puolesta. Helvetillisellä kielellä ja ympärileikkaamattomin sydämin Luther hyökkäsi niitä uskovia vastaan, jotka olivat rohjenneet olla rehellisiä. Inhoten kansa hylkäsi entisen epäjumalansa Martinin. Enää vain hallitseva luokka tuki Lutheria. Lutherin uskovista ja kansasta käyttämä hillitön kieli kertoo, että kysymys oli jostakin vielä merkittävämmästä asiasta kuin jokapäiväisestä leivästä.

Sana isotita, equalite, jäi kuolleeksi kirjaimeksi moneen raamattuun. Turhaan sai Saksan kirkkokansa odottaa tasausta. Tätä vanhurskauden hedelmää kasvoivat kiellettyjen "lahkolaisten" istutukset. Lutherin johtama "maltillinen" uudistuslinja hylkäsi Raamatun ohjeet lakihenkisinä. Lakihenkisyydeksi leimaaminen oli tietysti hämäystä. Ahneudestahan siinä oli kysymys.

 

Lutherin kriisi

Lutherin kääntyminen omia oppejaan vastaan 1521 on ollut monen väitöskirjan aihe. Siksi seuraavassa asiaa katsellaan epätieteellisesti, keinustuolista päin.

Lutherin ajan saksalaisessa hengellisessä taistelussa oli kolme osapuolta: kansa, kirkko ja kerettiläisiksi luokitellut uskovat. Kirkon terroristijärjestö inkvisitio piti yllä toimintaansa murhattujen uskovien omaisuudella. Tehdäkseen hyvän taloudellisen tuloksen inkvisition piti löytää paljon kerettiläisiä.

Suurin osa kansasta kannatti uskovia, joita oli enintään 15 prosenttia kansasta. Kirkko oli sekä kansan, että uskovien vihollinen. Kirkko oli liitossa valtion kanssa, ja niin kirkko kuin valtiokin eli kansan ja uskovien kustannuksella. Kansa vihasi niin kirkkoa kuin valtion kanssa liitossa olevaa valtiokoneistoakin. Yhteiskunta oli räjähtämistilassa. Poliittinen johto ei voinut olla tiedostamatta sitä uhkaavaa vaaraa. Sen oli tehtävä jotakin, ja Lutherissa se löysi tekijänsä.

Lutherin oli välttämättä ensi saatava kansan kannatus taakseen. Sen hän sai avoimesti tukemalla muutamia uskovien oppeja, ja ymmärtämättömät alkoivat pitää Lutheria toivomiensa muutosten keulakuvana. Kun tämä oli saavutettu, kääntyi Luther uskovia vastaan. Muutoksen vuosi oli 1521. Muutoksen syy oli Lutherin moraalinen heikkous. Niinkauan, kun kaikki oli helppoa, Luther ratsasti mielellään yhteiskunnan kunnian kukkuloilla, mutta silloin, kun olisi pitänyt luottaa yksin Jumalaan, Lutherilta puuttui usko ja uskallus. Reformit jäivät tekemättä. Valtion ja nyt hänen kannattajikseen ainoiksi kannattajiksi jääneen yläluokan avulla Luther järjesti kirkossa pieniä muutoksia, jotka eivät olennaisesti muuttaneet asiaintilaa. Muodollisesti kirkko erosi Rooman kirkosta. Senjälkeen Luther taustavoimineen ryhtyi järjestelmällisesti tuhoamaan saksalaisalueille syntyneitä uskovien seurakuntia.

 

Sveitsin reformaatio

Pari kuukautta Lutheria nuorempi mies Huldreich Zwingli (1484-1531) oli katolinen pappi, ja miten ollakaan, papilla oli suhde, tietysti salainen, sillä eihän katolisella papilla saanut olla vaimoa. Mutta koska apostoli Pietarilla ja muillakin apostoleilla oli vaimot, niin tottamaar papillakin on siihen oikeus. Zwingli joutui ulos katolisesta kirkosta, koska hän piti kiinni yhdestä raamatullisesta periaatteesta: "Olkoon joka miehellä oma vaimonsa ..." Anna Reinhardt oli Zwinglin mielitietyn nimi.

Vuoden 1519 alussa Zwingli ryhtyi hoitamaan saarnaajan tointa Zürichissä kaupungin johdon pyynnöstä. Paria vuotta myöhemmin hän perusti humanistisen opintopiirin, sillä 1515 Zwingli oli tutustunut Erasmus Rotterdamilaiseen. Opintopiirin jäsenet Simon Stumpf, George Binder, Conrad Grebel, Valentine Tsuchude, Felix Manz, ja monet muut pyrkivät tutkimaan niitä asioita, jotka kuuluisa humanisti oli nostanut keskustelun kohteeksi.

Opintopiiri oli täysin akateeminen. Se kokoontui viisi kertaa viikossa tutkimaan järjestelmällisesti sekä antiikin auktoriteetteja että kirkollisia virtauksia. Kun seura yhä enemmän keskittyi kristinuskon perusteiden uudelleentarkasteluun, siihen liittyi yhä merkittävämpiä asiantuntijoita. Kysymys ei enää ollut siitä, saako papilla olla vaimo vai ei. Sekä opintopiirin jäsenille että Zürichin kaupungin johdolle kävi selväksi, että kristitty ei voi olla katolisen kirkon jäsen.

Kaupungin johto otti nyt ohjat käsiinsä. Kaupunki julistautui evankeeliseksi. Käytännössä julistus ei kuitenkaan merkinnyt mitään. Kun pari vuotta oli kulunut, alkoivat opintopiirin jäsenet kysellä, eikö niitä uudistuksia nyt sitten tehdäkään? Tällä välin kaupungin johdolle ja myös Zwinglille oli selvinnyt, miten suuria uudelleenjärjestelyjä Raamatun oppien noudattaminen yhteiskunnassa aiheuttaisi, ja siihen he eivät pystyneet. Zwingli ei halunnut noudattaa Raamatun ohjeita, mutta ei myöskään olla katolisen kirkon jäsen. Tuloksena oli uusi lahko, Zürichin reformoitu kirkko.

 

Marburgin taistelevat kukot 1529

Zwinglillä eikä Lutherilla ei riittänyt kärsivällisyyttä neuvotella Jumalan kanssa siitä, mitä he olivat tekemässä. Uudistukset alkoivat sillä perusteella, että katolinen kirkko oli paha. Mutta se ei vielä takaa, että uusi kirkko olisi parempi. Ensiksi on tiedettävä, kuka tulee olemaan kirkon jäsen. Vasta senjälkeen voidaan keskustella seurakunnan sisäisistä asioista, sellaisista kuin leivänmurto ja muut. Mutta Zwinglillä, kuten myös Lutherilla ja Karlstadtilla oli kiire. Kaikki kolme herraa jakoivat leipää ja viiniä kenelle sattui, paitsi ei uskoville. Kaiken lisäksi he alkoivat kiistellä ehtoollisen teoriasta. Näin riitautuivat uskonpuhdistajat Zwingli, Luther ja Karlstadt, kaikki keskenään ja erikseen.

Herrat uskonpuhdistajat menivät katolisen kirkon ansaan, joka perustui munkki Paschasius Padbertuksen kirjoitukselle "Kristuksen ruumiin sakramentista" vuodelta 831. Katolinen munkki oli selittänyt, että ehtoollisleipä muuttuu papin sitä siunatessa Kristuksen ruumiiksi niin tykkänään, ettei leipää jää yhtään. Tämä oppi, myöhemmin transsubstantiaatio-oppina tunnettu, kelpasi paavin kirkon tarpeisiin erittäin hyvin, sillä se oli omiaan synnyttämään riitoja kristikunnassa. Opin kannattajat muuttivat muistoaterian uhritoimitukseksi, Jeesuksen ristinkuoleman uusintanäytökseksi. Jos herrat uskonpuhdistajat olisivat olleet lapsenmielisiä, he olisivat syöneet leivän ja juoneet viinin ilman akateemisia rautalankamalleja, mutta, mutta ...

 

Lapsikaste

Kristikunnan suurin harhaoppi sisältyy kokonaisuudessaan sanaan "lapsikaste". Lapsikaste on kooste useista vääristä opeista, jotka vuosisatojen kuluessa ovat kirkkoon pesiytyneet. Ihminen tulee uskoon evankeliumin sanan kautta. Mutta hänet voidaan pettää ennen, kuin hän on edes tullut uskoon. Lapsikasteen avulla vastustaja yrittää tehdä tyhjäksi Herran käskyn:

Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla (baptizontes, upottamalla) heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.

Kysymys on seuraavista asioista:

Pirskottamalla vai upottamalla?

Lapsena vai aikuisena?

Vapaaehtoinen valinta vai pakkokaste?

Onko kastettavalla usko Jeesukseen vai ei?

Tunnustaako kastettava uskonsa Jeesukseen vai ei?

Raamattu tuntee vain upottamalla suoritetun upotuksen. Pirskotus upotusta korvaavana menettelynä tavataan ensimmäistä kertaa Novatianin teksteissä noin vuodelta 250, ja silloinkin on kyse sellaisen sairaan kasteesta, jolle upotuskaste on sairauden takia mahdoton suorittaa. Paavi Stefanus III mainitaan sallineen lapsen kastamisen pirskottamalla vuonna 753.

Kristillisten yhteisöjen kokoontumispaikkoihin rakennetut kastealtaat kertovat upotuksen olleen normaalikäytäntö apostolien ajoilta aina 1300-luvulle saakka. Vasta Ravennassa herrapiispat päättivät vuonna 1311, että pirskotuskin sallitaan. Tämän jälkeen Ranskassa pirskotuskaste tuli yleiseksi. Ranskasta pirskotus levisi vähitellen muualle Eurooppaan, mutta joutui kilpailemaan raamatullisen käytännön kanssa. Nykyisin uskovat kastavat vain upottamalla ja ei-uskovat kastavat ei-uskovia pirskottamalla.

Raamattu tuntee aikuisten upotuksen, mutta aikuisten upotettavien mukana saattoi olla myös samaan perheeseen kuuluvia upotettavia lapsia. Yksittäisten lapsien upotusta Raamattu ei tunne. Ensimmäinen tunnettu kirkonmies, joka uskalsi vaatia upotuskasteen suorittamista jo lapsille, oli Augustinus ja neljätoista muuta kirkonmiestä vuonna 416. Augustinus, joka oli tuonut väkivallan kirkon viralliseksi opiksi, seurasi tässäkin kysymyksessä samaa väkivaltaista linjaa. Nyt haluttiin siirtää lapset vanhempien määräysvallasta kirkon ja valtion määräysvallan alaiseksi. Lapsikasteen tarkoituksena oli siis lapsenryöstö.

Augustinuksen vastustajat, Pohjois-Afrikan suuret donatiolaiset seurakunnat eivät hyväksyneet valtiokirkon piispojen määräysvaltaa paikallisseurakuntien asioissa. Käydäkseen donatiolaisten kimppuun, Augustinuksen oli löydettävä heissä jotakin vikaa. Kun vikaa ei löytänyt, Augustinus keksi itse sellaisen säännön, jota donatiolaiset eivät hyväksyneet.

Augustinus ja hänen Numibian Melaan kokoontuneet kannattajansa vaativat lapsikasteen käyttöönottoa kirouksen uhalla. Augustinuksen uhkailut eivät vielä tässä vaiheessa paljon painaneet, eikä lapsikaste tullut käyttöön. Vuonna 517 pidetty Gerudan pappismiesten kokous Espanjassa hyväksyi sentään lasten kastamisen hätäkasteena. Lapsien kastaminen alkoi varsinaisesti vasta vuonna 789, kun Augustinuksen kirjasta "Civitatio Dei" hullaantunut Kaarle "Suuri" vaati kaikkien kansalaisten pakkokastamista kuolemanrangaistuksen uhalla ja lasten kastamista vuoden sisällä syntymästä.

Pakkokaste ei ole Jumalasta. Uskoon ei voi pakottaa ketään, orjuuteen kyllä. Jeesus on Vapahtaja, ei orjuuttaja. Hän vapauttaa synnin koukussa olevat ihmiset, että ihmiset eläisivät Jumalan lasten kirkkauden vapaudessa. Mikään lapselle suoritettu temppu ei tee lapsesta kristittyä. Ennen kuin ihmistä voidaan sanoa kristityksi, hänellä on oltava usko Jumalaan. Jos joku tulee upotettavaksi jostakin muusta syystä kuin uskonsa takia, ei kristillistä kastetta voi toimittaa.

Kristitty on ihminen, joka tunnustaa Jeesuksen Herruuden ja on ottanut upotuksen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Lapsikasteessa nämä molemmat perusvaatimukset jäävät täyttämättä. Maailmalla on yli miljardi ihmistä, jotka eivät ole kristittyjä siitä yksinkertaisesta syystä, että heitä on petetty.

Luther, joka julisti paluuta Raamattuun, ei uskaltanut käydä käsiksi Augustinuksen vääriin oppeihin. Se tehtävä jäi toisille. Mutta työ oli jo alkanut. Kristikunnassa on aina ollut niitä, jotka ovat eläneet Jumalan yhteydessä ja noudattaneet Herran määräyksiä. Luther ei uskaltanut lähteä vainottavaksi, mutta monet muut uskalsivat.

Paavillisen kirkon Neljäs Lateraanisynodi oli jo vuonna 1215 määrännyt, että kaikki uudelleenkastajat oli tapettava. Silloin oli kyse siitä, että uskovat eivät tunnusta sellaista kastetta, jossa kastettava ei ole voinut omasta vapaasta tahdostaan tunnustaa uskoaan Jeesukseen. Siten pakkokastetut ja lapsena kastetut, jotka olivat tulleet uskoon, oli kastettava. Siihen aikaan kirkkokin suoritti kasteensa vielä upottamalla, joten kastetavasta ei ollut kysymys. Speyerin valtiopäivillä 1529 kastajien tappokäsky uusittiin. Vasta tämä raju vastustus Raamatun määräämää käytäntöä vastaan aukaisi uskovien silmät näkemään, että kastetavalla on näinkin suuri merkitys. Oli käynyt selväksi, että pirskotus ei ollenkaan ole kaste, siten myös pirskotetun upotus oli uskoon tulleelle ensimmäinen kaste, ei suinkaan kasteen uusinta.

Luther pelasti katolisen kirkon täydelliseltä romahtamiselta 1500-luvun alussa. Katolisen kirkon luterilaiset ja muut reformoidut muunnokset tulivat valtion uskonnoksi Pohjoismaissa, Saksassa ja Englannissa. On vain ajan kysymys, kun nämä muunnokset liittyvät takaisin paavin valtakuntaan ja Luther luetaan Katolisen kirkon suurimpien pyhimyksien joukkoon. Samaan joukkoon kuuluvat myös sveitsiläisten Zwingli ja ranskalaisten Calvin.

 

 

## Uskollinen kuolemaan asti

Vain muutama vuosikymmen ennen reformiliikkeiden esiinmarssia katoliset olivat järjestäneet ristiretken valdolaisia vastaan. Kansanmurhasta jäljelle jääneet vähälukuiset valdolaiset liittyivät vuonna 1532 kalvinisteihin, ja luopuivat aikuiskasteesta. Muut merkittävät hengelliset liikkeet oli lyöty hajalle sitä ennen. Hajalleen lyödyistä oli jäljellä jäännös ja heissä Jumala osoitti voimansa.

Hajalle lyötyjen "kerettiläisten" yhteinen piire oli ollut aikuiskaste. Lisäksi bogomilit, kataarit, valdolaiset, patareenit, albigenssit, kutojat, hussilaiset, picardit, lollardit jne tunnettiin myös siitä, että heidän seurakuntansa olivat uskovien seurakuntia. Jumala kokosi laumansa, joka 1500-luvun alussa tuli eurooppalaiseen tietoisuuteen nimellä anabaptistit, uudelleenkastajat. Nimi on vastustajien antama.

Useimmat kastajien tunnetuista nimistä olivat valdolaisia: Hans Koch, Leonard Meyster, Michael Sattler, Hans Denck, Leonard Kaser, Thomas Hermann tai "vanhavaldolaisia", esimerkkinä Hans Hut. Konrad Grebel, jota pidettiin Sveitsin kastajien johtajana, oli saanut kasvatuksensa valdolaisten joukossa. Tietenkin myös muut herätysliikkeet toivat kortensa kekoon. Hollannin kastajien juuret olivat niissä albigensseissa, jotka Tolousen seudulta olivat aikoinaan siirtyneet Alankomaihin. Picardilaiseen herätysliikkeeseen kuuluvia olivat Ludwig Hätzer, jne.

Uskonpuhdistusliikkeet eivät kastajia hyväksyneet. Calvin, Zwingli ja Luther pysyttelivät katolisella tappolinjalla. Ensimmäisenä kantansa toi julki Zwingli, jonka mielestä oli oikein tappaa upottajat upottamalla. Zwingli jättäytyi perustamansa opintopiirin ulkopuolelle 1524 ja ryhtyi yhdessä kaupungin johdon kanssa ahdistelemaan entisiä tovereitaan. Tammikuun 18 päivänä 1525 Zürichin kaupungin johto määräsi, että kaikki lapset on kastettava kahdeksantena päivänä syntymisensä jälkeen perheen kaupungista karkoittamisen uhalla.

Kolme päivää myöhemmin, 21.01.1525 Zürichin kaupungin johto kielsi kaikkien lapsikastetta vastustavien henkilöiden tapaamiset ja Konrad Grebelin ja Feliz Manzin julkiset esiintymiset. Zwinglin opintopiirin ne jäsenet, jotka eivät olleet kaupungin kansalaisia, määrättiin poistumaan kaupungista. Vielä saman päivän iltana ryhmän jäsenet ottivat kasteen. Ensin Konrad Grebel kastoi George "Blaurock" Cajacobin, jonka jälkeen Cajacob kastoi muut ryhmän jäsenet. Seuraavan viikon aikana aikuiskasteelle tulijoita oli 35 henkilöä.

Kastajien vainot Zürichissä alkoivat välittömästi. Uudet lait astuivat voimaan 1526, ja niiden turvin hukutettiin Felix Manz, Jacob Falk ja Henry Reiman tammikuussa 1527. Tappamisesta hullaantuneet "uskonpuhdistajat" julistivat "Qui mersus fuerit mergatur". Pyhän Hengen pilkkaa harjoitettiin taas kerran lain voimalla. Latinan kieltä käytettiin, koska latina antoi jumalanpilkalle erikoisen juhlallisen sävyn. Tappamisesta haluttiin tehdä taidetta.

Tsekkiläisten veljien tapaan Zürichin uskovat kastoivat vain ne ihmiset, jotka itse sitä halusivat ja siten tunnustautuivat Kristuksen ruumiin jäseniksi. Kastamiset jatkuivat ja vainot jatkuivat. Ainut, mikä oli uutta, oli se, että murhaajat olivat nyt "evankelisia". Oliko jotakin siis muuttunut? Euroopan johtajat pitivät Zürichin tapahtumia erittäin merkittävinä. Euroopan korkein valtiollinen ja kirkollinen johto päätti Speyerin valtiopäivillä 1529, että kaikki kastajat on tapettava.

Katoliset hyökkäsivät "evankeliseen" Zürichiin 1531 ja entinen opintopiirin johtaja Zwingli kuoli sotilaspapin virassa.

 

Uskovat hävitetään saksalaisalueilta

Ennenkuin Keski-Euroopan uskopuhdistusliikkeet alkoivat, oli kaikki oleellinen jo sanottu ja tehty. Uskovat eivät tarvinneet uskon puhdistusta, koska heidän uskonsa oli puhdas. Uskoa ei myöskään tarvinnut tuoda, uskovia oli 1500 luvulla Euroopassa enemmän kuin koskaan. Se, että kaikki eivät olleet uskosta osallisia, ei ollut uskovien vika. Uskovat olivat todistaneet Jumalan Valtakunnasta ennen uskonpuhdistusliikkeitä, ja tekivät sitä edelleen, yhteiskunnallisista muotiliikkeistä riippumatta.

Kun uskonpuhdistuksesta tuli muotiliike, jäivät uskovat syrjästäkatsojiksi. Kirjallisuudessa näitä syrjäänvetäytyjiä sanotaan usein mystikoiksi ja spiritualisteiksi. Luther kutsui heitä halventavasti hurmahenkisiksi ("Schwärmer"). Pyhän Hengen täyttämien uskovien alatyylinen nimitteleminen oli pian näkyvä tekoina. Se, että Luther teki hyvän raamatunkäännöksen, ei asiaa korjaa. Uskovista käytetyt nimet vain osoittavat, että kuuluisilla uskonpuhdistajilta puuttui hengellisen elämän alkeellisinkin tietotaito. Eikä se vielä mitään. Kerrankos sitä tieto puuttuu, mutta kaiken lisäksi Luther oli niin tyhmä, että ei käyttänyt mystikkojen tietoja hyväkseen. Tyhmiähän me kaikki olemme, kysymys on vain siitä, kuka haluaa oppia ja omaksua tietoa viisastuakseen. Luther oli siinä onnellisessa asemassa, että tietoa oli tarjolla. Mutta Luther vastusti kristinuskoa ja siksi hän vastusti myös mystikkoja. Luther vastusti Jumalaa ja siksi hän vastusti myös Pyhää Henkeä.

Kristinuskon sanoma on, että Jumalan lapsella on suora yhteys Isään, mutta Lutherin ja muiden kirkonmiesten sanoma on, että suoraa yhteyttä ei ole, vaan yhteys muka toteutuu pappien ja sakramenttien kautta.

Kristinuskon jälleenrakennus ei päättynyt, vaikka Luther ja Zwingli käänsivätkin kelkkansa sitä vastaan. Uudistusliike levisi koko Keski-Eurooppaan ja aikuiskaste yleistyi. Eniten kastajia oli Pohjois-Italiassa, Sveitsissä, Alankomaissa, Böömissä, Puolan Itämeren rannikolla, Preussissa, Unkarissa ja Itävallassa. Kaste ei ollut kastajille pääasia, kaste toimitettiin, koska se on Jumalan Valtakunnan ja maailman raja. Kastajien seurakunta oli uskovien seurakunta, jossa ehtoollista voivat nauttia vain ne, jotka tunnustavat Jeesuksen Herrakseen.

Helmikuussa 1527 uskovat pitivät Schleitheimissä, Sveitsissä, kokouksen, jossa sovittiin seuraavista periaatteista:

1. Vain uskovat kastetaan.

2. Seurakuntakuria harjoitetaan.

3. Ehtoollista vietetään Herran kuoleman muistoksi.

4. Uskovat eivät veljeile ei-uskovien kanssa.

5. Seurakunnan paimenien tulee opettaa ja kehoittaa.

6. Uskovat eivät käytä miekkaa eikä käy oikeutta.

7. Uskovat eivät vanno valaa.

Kokousta johtanut Mikael Sattler tapettiin toukokuussa 1527 Rottenburgissa Saksassa, noin 120 kilometrin päässä Schleitheimistä. Veljeä kuljetettiin ensin piestävänä ympäri kaupunkia, ja sitten poltettiin se, mitä oli jäänyt jäljelle. Sattlerin vaimo hukutettiin yhdessä muiden sisarten kanssa. Samalla katkaistiin kaupunginvankilaan vietyjen veljien päät.

Schleitheimin kokouksen osanottajat uskoivat, että uskovien kaste on perusta, jolle kristillisten seurakuntien jälleenrakennus perustuu. Lausumaa voidaan sanoa sekä nöyräksi, että itsevarmaksi. Veljet eivät suinkaan ilmoittaneet, että he olisivat korjanneet kokonaan vihollisen tekemän tuhon, he olivat vasta alussa. Itsevarmaa lausunnossa oli usko, ja sitä ei Schleitheimin kokoukseen osallistuneiden veljien fyysinen tuhoaminenkaan voinut tehdä tyhjäksi - tänään aikuisina kastettuja uskovia eri puolella maailmaa on satoja miljoonia.

Vuonna 1529 Speyerin valtiopäivillä määrättiin kaikki kastajat tapettaviksi ilman kuulustelua tai inkvisition suorittamaa ennakkotutkintaa. Valtiopäiviä johti Pyhän Rooman keisarikunnan keisari, Habsburgien dynastiaan kuulunut Karl V (Kaarle V, 1519-1556). Uskovien teurastus suoritettiin saksalaisella laadulla. Kokonaisten kyläkuntien raaka teurastus saattoi monet luulemaan, että lopun ajan suuri ahdistus on tullut.

"Pyhän Rooman keisarikunnan" valtiopäivät yrittivät myös muuttaa muutama vuosi aiemmin samassa Speyerin kaupungissa hyväksymäänsä lakia, jonka mukaan kullakin imperiumin kreivikunnalla on oikeus itse päättää, mitä uskontunnustusta kansalaisilta vaaditaan. Paavi ja hänelle kuuliainen keisari halusivat kerralla ja lopullisesti päästä eroon myös luterilaisista. Mutta tässä asiassa nousikin ongelmia. Valtiopäivien osanottajista Philip von Hessen (1504-1567) esitti päätöstä vastaan protestin. Hessenin vaaliruhtinasta tuki 4 ruhtinaskuntaa ja 14 kaupunkia. Protestin johdosta vuoksi kirkollisen uudistuksen kannattajia ryhdyttiin nimittämään protestanteiksi.

Kastajat eivät Speyerin valtiopäivillä olleet edustettuina. Luterilaiset eivät uskovien asioita ajaneet, ja uskovien tappaminen jatkui samaan tapaan, kuin ennen uskonpuhdistusliikkeitäkin. Näissä oloissa jonkun yksinkertaisen käsityöläisen tai maalaismummon roviollapolttaminen tuskin herätti ihmetystä, mutta tunnetuimpien uskovien kohtaloista on kirjallisuuteen jäänyt muistiinpanoja, samoin isoimmista joukkomurhista.

Suurta riemua katolisten sydämissä herättivät kuuluisien saarnamiesten julkiset teloitukset. Ensimmäinen anabaptistien marttyyri, Conrad Grebel, kuoli ruttoon ajojahdin ja vankeusajan raakuuksien murtamana jo kesällä 1526, mutta muut anabaptistien johtajat tapettiin kirkonmiesten vaatimuksesta jumalattomien käsien kautta. Tässä pieni muistilista kastajaliikkeen ensimmäisistä marttyyreista:

Feliz Manz, Zürich, 1527

Hans Hut, Augsburg, k. vankilassa 1527.

Hans Leupold, Augsburg, 1528.

Eithelhans Langenmantel + 4, Augsburg, 1528.

Michael Kirchner, 1528, Innsbruck.

Hansen Langegger ja Jürgen "Blaurock" Cajacob, 1528, Klausen, nyk. Chiusa Italian Alpeilla

Wolfgang Brandhuber + 70, Linz 1528.

Balthasar Hubmayer, Wien, 1528.

Melchior Hofmann, Strasbourg, vangittiin 1533, kuoli 1543.

Jacob Hutter, Innsbruck, 1536.

Hans Mändl ym., Innsbruck, 1560.

Thomas Drücker, Köln, 1556.

Kolme anabaptistien johtajaa kuoli luonnollisen kuoleman: Peter Riedemann (Ridemann), 1556, Pilgram Marbeck, 1556 ja Menno Simonszoon 1561. Riedemann vietti vankiloissa 9 vuotta, Marbeckilla oli ylhäisiä tuttavia, jotka pitivät hänen puoliaan ja Mennosta tulee puhe seuraavassa.

Ketä kirkot eivät pystyneet vangitsemaan ruotuunsa, ne vainosivat. Vainottujen uskovien elämästä olisi paljon kerrottavaa, mutta tässä siihen ei ole mahdollisuutta. Ensi vaiheessa kannattaa tutustua mm. seuraavien veljien elämäkertoihin: Sebastian Franck (1499-1542), Kaspar von Schwenkfeld (1489-1561), Hans Denck (1500-1527), Ludwig Hätzer (1500-1529), David Joris (1501-1556) jne. Hollantilaisen lasimestarin David Jorisin tarina on tyypillinen. David lähti inkvisitiota karkuun, ja asettui asumaan Baseliin nimellä "Johann von Brügge". Baselissa veli kirjoitteli saarnoja uskovien käyttöön. Kun sitten tuli ilmi, että Johann oli onnistuneesti väistellyt kirkollista kuolemaa kymmeniä vuosia, suivaantuneet kirkonmiehet kaivoivat luut ylös haudasta ja polttivat ne roviolla v.1566.

Niin Lutherin, kuin useimpien kastajienkin ongelma oli, että he olivat lähteneet soitellen sotaan, ennen kuin olivat siihen valmiit. Maailmalla nähty hätä ja vääryys näyttävät vaativan välitöntä toimintaa. Jumalan armon ja huolenpidon kokeminen ei vielä ole merkki siitä, että lapsi olisi valmis vaativiin ponnistuksiin. Kun kasvukausi käytetään oikein, tulee sato kuin itsestään. Jumalan patriarkaalisen järjestelmän tehtävä on tuottaa yksilöitä, joilla jokaisella on suora isä-poika-suhde taivaallisen isän kanssa.

Useimmat kastajat kuolivat nuorena. Kokeneille veljille oli kysyntää, sillä nuoria uskovia oli paljon. Hollantilainen pappi Menno Simonszoon, (1496-1559), kasvoi hiljalleen ottamaan vastuun baptistiliikkeen johdossa. Kastekysymyksen lisäksi Mennon ajatteluun vaikuttivat Erasmuksen humanismi ja Yhteisen elämän veljien etiikka. Kypsymiskautta kesti yksitoista vuotta, mutta 1537 Simons otti kasteen ja ryhtyi kaitsemaan monissa taisteluissa koeteltua uskovien laumaa. Tehtävänsä vuoksi Simons joutui olemaan lähes aina matkoilla. Jo vuonna 1539 tapettiin yksi veljistä, koska tämä oli antanut yösijan vaeltavalle seurakunnan opettajalle. Vuonna 1542 Pyhän Rooman keisarikunnan keisari Karl V itse lupasi 100 guldenin palkkion Menno Simonsin pidättämisestä. Matkoillaan Simonszoon liikkui myös Puolassa, Tanskassa ja Reininmaalla. Viimeiset kaksi elinvuottaan Menno Simonszoon vietti Lübeckin lähellä Friezenburgissa.

Mennon kokoamia anabaptistien rippeitä alettiin pian kutsua mennoniitoiksi. Nykyisin mennoniittojen nimellä kulkevia uskovia on muutamia miljoonia eri puolilla maailmaa. Waterloossa, Kanadassa mennoniittojen yliopistossa on 17000 opiskelijaa, ja puolet heistä mennoniittoja. Turha sanoakin, että yliopisto on Kanadan paras. Euroopassa mennoniitat säilyivät luterilaisten ym. järjestämien vainojen yli luopumalla aikuiskasteen julkisesta käytöstä.

Venäjä ryhtyi 1700-luvulla päästämään maahan mennoniittoja sillä ehdolla, että nämä eivät saarnaisi venäjän kielellä. Maahanmuuttajat sijoittuivat pääasiasssa venäläis- ja turkkilaisasutuksen rajaseuduille Volgalle ja Ukrainaan. Maahan muuttaneiden mennoniittojen henkinen elämä oli kuitenkin ehtinyt väjähtyä, ja vasta 1860-luvulla se alkoi elpyä. Puhdasoppisten kommunistien valtakaudella mennoniittojen tuhoaminen suoritettiin valikoidusti. Vankileireiltä palasivat tavallisesti vain ne, jotka olivat jollakin tavalla luopuneet alkuperäisistä ihanteistaan.

Monet Venäjän mennoniitoista ovat samaistuneet nykyään helluntailaisiin, erona on kuitenkin mennoniittojen ehtoollistilaisuuksissa harjoittaman jalkojen pesu Johanneksen evankeliumin 13:4-17 mukaisesti. Venäjällä yhteisön keskus on Malojaroslavetsissa, ja kantaa nimeä Evankelinen kristillinen kirkko. Yhteisöä johtava Ivan Petrovitsh Fedotov on toistaiseksi ehtinyt viettää vankiloissa 18 vuotta. Herätysliike Venäjälle tuli Ukrainasta, ja nykyisin liikkeeseen kuuluu Venäjällä noin 200 yhteisöä. Yhteisö noudattaa tiukkaa keskusjohtoista linjaa, mikä usein on aiheuttanut hämmennystä itsenäisissä paikallisseurakunnissa.

Vuonna 1536 Insbruckissa tapettu Jakob Hutter oli ennen kuolemaansa ehtinyt saattaa osan uskovia turvaan tshekkien luo. Uskovat asuivat kommuuneissa, jotka myöhemmin tulivat kommunistisen liikkeen esikuviksi. Moraviasta uskovien yhteisöt levisivät Unkariin ja Ukrainaan, Amerikan Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, pääasiassa Albertan maakuntaan. Vielä nykyäänkin Albertan hutteriittien kommuuneissa on parikymmentä tuhatta jäsentä.

Suurin osa kastajista oli köyhiä maatyöläisiä ja talonpoikia. Kirkko oli suurin maanomistaja, paikoitellen jopa puolet viljelysmaasta oli kirkon omistuksessa. Maatyöläiseltä ei vaadittu suurtakaan teologista lahjakkuutta ymmärtääkseen, että kirkolla ei voinut olla mitään yhteistä sen Nasaretin puusepän kanssa, joka ruokki viisituhatta satunnaista perässäkulkijaa ilmaiseksi. Jeesuksen antama apu oli aina ilmaista. Ei kastajia voitu saada kirkon ruotuun, sillä heillä oli silmät päässä. Kirkko edusti täysin päinvastaista ideologiaa, uskontoa. Eikä se aikonut jakaa omaisuuttaan orjilleen, varsinkin, jos orjat voitiin näppärästi luokitella kerettiläiseksi sen perusteella, että sanoivat mielipiteensä teologien viisasteluista.

Vainojen takia sadat tuhannet Keski-Euroopan uskovat joutuivat pakenemaan kotiseuduiltaan. Jeesuksen oppien mukaan hänen seuraajansa ei tule tarttua aseisiin, mutta vainoista pakeneminen on sallittu. Talonpoikaiskapinan kukistamisen jälkeen yhä suuremmat joukot olivat liikkeellä myös Saksassa.

Münsterissä, Saksan ja Hollannin rajalla, luterilainen pappi Bernhardt Rothman oli asettunut tukemaan sorrettuja. Kaupunkiin kerääntyi paljon kodittomia luterilaisia ja vainottuja anabaptisteja, ja 1534 kaupungin johto siirtyi Hollannista tulleiden Jan Beuckelsonin (Jan van Leiden, 1509-1536) ja Jan Mathijsin käsiin. Vastustajat eivät voineet tilannetta hyväksyä, ja aloittivat sodan Münsteria vastaan, olihan anabaptistien tappokäsky voimassa kaikkialla Pyhän Rooman keisarikunnan alueella. Beuckelson ja Mathijs noudattivat Melchior Hoffmanin opetusta, jonka mukaan itsepuolustus on sallittu.

Luterilaiset ja katoliset löysivät toisensa ja järjestivät kaupungin asukkaille verilöylyn. Mathijs oli kuollut jo sodan alkuvaiheessa, mutta Beuckelsonin ja muita hänen kanssaan olleita kidutettiin muutamia kuukausia. Kun kidutetut viimein kuolivat, laitettiin ruumiit teräshäkkiin kirkon ovenpielen koristeeksi.

Luther ja Zwingli eivät olleet ainoita, joilta usko uudistusliikkeen rajuissa melskeissä loppui kesken. Heihin on laskettava myös ne kastajat, jotka turvautuivat samoihin keinoihin kuin vastustajansa. Beuckelsonin ja hänen kannattajiensa odottamaa oikeudenmukaista yhteiskuntaa ei heidänkään konsteillaan syntynyt. Osa kastajista pysyi hiljaa kotonaan ja osa pakeni maasta. Saksasta oli tullut hengellinen tyhjiö. Pian alkoivat luterilaiset ja katoliset tappaa toisiaan, kun mitään arvokkaampaa tapettavaa ei enää ollut.

 

Lutherin uskonto

Luther ei hyväksynyt Jeesuksen opetuksia vain hengen asein käytävästä sodankäynnistä. Välttyäkseen tekemästä ideologista itsemurhaa Luther selitti, että "Kenen valtio, sen uskonto". Siten hän kajoaa Jumalan määräysvaltaan selittäessään, että Jumalan ihmisen tulisi poiketa Jumalan ohjeista, mikäli keisari, parlamentti tai muu valtiollinen elin niin määrää. Mikäli parlamentti luterilaisessa valtiossa määrää, että kansa on ylin lainsäätäjä, on uskovan silloin Lutherin mukaan hyväksyttävä, että Jumala on menettänyt paikkansa ylimpänä lainsäätäjänä.

Kun Luther oli syrjäyttänyt Jumalan, tuli luterilaisesta kirkosta tuli väistämättä kansanvaltainen. Oltiin siirrytty Ilmestyskirjan seitsemän mallikirkon seitsemänteen eli Laodikean seurakunnan aikaan. Sana Laodikea on yhdyssana joka muodostuu sanoista "laos", kansa, ja "dikaios", oikeus, tuomiovalta. Ilmestyskirja kertoo, että Jumala oksentaa sen suustaan, kts. Ilm 3:16. Mutta kirkon kansanvaltaisuus ei ollenkaan koske yhteiskunnan kansanvaltaisuutta. Jos yhteiskunta hylkää Jumalan, se saa hallitsijakseen diktaattorin.

Se mikä jää jäljelle Lutherin ideologiassa keisarin niin halutessa on vain oppi vallansiirrosta. Kaikki muu kun tulee kumotuksi keisarillisella asetuksella. Valtiovallan niin salliessa jätti Luther kuitenkin kirkolleen oikeuden selostaa yhtä oppia: vanhurskautusta ilman lain tekoja. Tätä jäännöstä, oppia vallansiirrosta ja vanhurskautusta ilman lain tekoja luterilaisessa maailmassa sanotaan uskonnoksi. Jumalasta tuli luterilaisessa kirkossa pelkkä anteeksiantoautomaatti.

Ihmisille oli selvää, ettei kuningas hallinnut kaikkia asioita. Aurinko nousi ajallaan, lehmät ammuivat, kissat syntyivät ja kuolivat kuninkaasta välittämättä. Lutherilaisessa maailmassa asiasta selvittiin siten, että ne asiat, joissa kuningas ei selvästikään ole ylin auktoriteetti, ovat tiedettä, jota pitää tutkia. Tutkimuksen tarkoituksena oli, että kunhan saadaan riittävästi tietoa, niin kuningas sitten pääsee määräämään myös lehmien ammumista ja kissojen syntymistä. Asiassa onkin edistytty hyvin: Brysselissä olevasta keskuksesta annetaan jo direktiivejä, jotka tungettelevaisuudessaan voittavat sekä juutalaisten perinnäissäännöt ja muslimien shariaatin määräykset. Euroopan hengellinen perintö ajaa eurooppalaista ihmistä totalitääriseen järjestelmään, koska oikea vaihtoehto, Jumalan lasten kirkkauden vapaus, ei ole kelvannut.

 

Luterilainen teologia

Roomalais-katolinen kirkko oli jatkanut kirkkoisien tapaa tuoda uusia harhaoppeja kirkkoon lähes vuosittain. Jokainen itseään kunnioittava paavi piti tarpeellisena lausahdella jotakin uutta jumalalliselta kuullostavaa huuhaata. Luterilaiset eivät voineet jatkaa tätä teologista linjaa, koska luterilainen teologia pyrki takaisin Raamattuun. Tämäkään ei ollut mahdollista, sillä luterilainen oppi "kasteen armosta" on ristiriitainen luterilaisen opin "vanhurskauttamisesta uskon kautta" kanssa. Luterilaisessa teologiassa oli sisäinen ristiriita, joka tappoi luterilaisen teologian heti seimeensä. Kun ajattelu oli kompastunut heti ensimmäiseen ristiriitaan, jäi jäljelle vain uskonlauseiden ulkoluku, hurskaat hokemat. Lopulta luterilaiset teologit kiersivät koko ongelman siten, että panivat kaikki Jumalan syyksi. Tyypillinen luterilainen teologi julistaa että Raamattu on ristiriitainen.

Ristiriitaiset opit tekevät vaikeaksi ymmärtää niitä asioita, joista ulkoaopituissa hurskaissa hokemissa on kyse, sitä, miten soveltaa Jeesuksen opetusta käytännössä. Siksi vain kaikkein oppimattomimmat luterilaiset pystyvät noudattamaan Pyhän Hengen johdatusta, koska he eivät tiedä teologiasta mitään.

 

Luterilainen reformaatio tulee Skandinaviaan

Tuhlaavainen paavi Leo X lähetti suurlähettiläänsä Johannes Angelus Archimbolduksen Ruotsiin rahastusreissulle vuonna 1515. Syntiä oli taas tehty paljon ja aneet menivät hyvin kaupaksi. Skandinavian liittovaltiossa, Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa suoritettu rahastus tuotti miljoona florinttia. Suuri osa rahasta käytettiin Tanskan kuninkaan tukemiseen, mitä Ruotsi tietenkin vastusti. Huorilta ja varkailta kerätty raha aiheutti Skandinaviassa valtiollisen kriisin. Paavin puolue kielsi kaikki uskonnolliset toimitukset Ruotsin kuninkaan alueella. Eikä siinä kyllin. Paavin puolue, Tanskan kuningas Kristian II johdolla, julisti Ruotsin hallituksen kerettiläiseksi ja tappoi koko porukan, 70 henkilöä.

Tapettujen valtiomiesten joukossa sattui olemaan Erik Vaasa, jonka poika Kustaa Vaasa ryhtyi keräämään armeijaa tanskalais-roomalaista sortajaa vastaan. Kustaa Vaasa onnistui hyvin. Hänestä tuli Ruotsin hallitsija, mutta Tanskassa syntyi kapina Kristian II:sta vastaan. Kristian pakeni Hollantiin.

Oli selvä, ettei Kustaa Vaasa tykännyt katolisista kirkonmiehistä. Onneksi hänelle oli tarjolla toinenkin vaihtoehto, Lutherin saarnaama evankelinen oppi. Ruotsalaiset alkoivat lähettää nuoria miehiä Wittenbergiin opiskelemaan. Kustaa Vaasa itse oli jo perillä Lutherin opista, sillä pakomatkallaan hän oli viipynyt Lübeckissä ja siellä tutustunut luterilaisiin.

Kuninkaaksi tultuaan Kustaa I Vaasa kutsui kutsui Lübeckistä pappeja Ruotsiin. Wittenbergistä opiskelleesta Olof Petersenin (Olavus Petri) määräsi Tukholman tuomiokirkkoon saarnaajaksi ja hänen veljensä Laurentius Petersenille (Laurentius Petri) kuningas osoitti Uppsalan yliopiston teologisen tiedekunnan professorin viran.

Roomalaisen puolueen vastarintaa evankelista kirkkoa vastaan johti Linköpingin piispa Rask. Vastarinta vain lisäsi kiinnostusta kirkollisia uudistuksia kohtaan. Petersenin veljekset vastasivat kääntämällä Uuden Testamentin ruotsiksi v. 1526. Katoliset lupasivat tehdä oman käännöksensä ja pyysivät kuningasta tuhoamaan Petersenin veljesten käännöksen, joka katolisten mielestä oli kerettiläinen. Kuningas tarttui sanaan "kerettiläinen" ja ryhtyi järjestämään kilpailevien kirkkojen turpakäräjiä Uppsalaan. Kokouksen anti oli paljon enemmän, kuin mitä odotettiin. Evankelisten Olof Petersen käytti tilaisuutta hyväkseen ja vertasi evankelisia oppeja katolisiin. Kuningas saattoi olla tyytyväinen valintaansa.

Kun katoliset eivät pärjänneet ideologisella rintamalla, avasivat he toisen rintaman. Tanskasta karkoitetun kuningas Kristian II:n appiukko, Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan keisari avusti epäsuosittua kuningasta antamalla hänen käyttöönsä laivaston.

Ruotsi halusi lähettää joukkojaan Tanskan kuninkaan Frederikin avuksi. Sodankäyntiin tarvittiin rahaa ja Kustaa I Vaasa määräsi sotaveron. Kirkko, jonka oli Ruotsin suurin suurmaanomistaja, suurempi kuin valtio ja aateliset yhteensä, kieltäytyi maksamasta osuuttaan sotaverosta. Kuningas kutsui nyt molemmat kirkkokunnat väittelemään omaisuusasioista. Koska piispat tiesivät, miten väittelyssä tulee käymään, he panivat papit kiihottamaan kansaa kapinaan. Tässä tilanteessa Ruotsin valtiopäivät joutuivat selvittämään kantansa asiassa. Valtiopäivät päättivät, että katolisen kirkon tulee palauttaa ne maatilat, jotka se oli Kalmarin unionin aikana saanut valtaansa takaisin oikeille omistajilleen. Palautettavia kartanoita oli noin 15.000.

Kun Kustaa I Vaasa oli saanut valtiopäivien tuen, kruunattiin hänet juhlallisesti Ruotsin kuninkaaksi 1528. Vuonna 1529 julkaistiin perustuslaki ja se oli jo ruotsinkielinen. Ruotsi sai myös uskontunnustuksen, vuotta ennen Saksassa laadittua Augsburgin tunnustusta.

 

###09

KASTAJAT

 

Saksassakin on joskus ollut kristittyjä. Joskus 1200-1500 luvulla Saksassa asuvia kristittyjä sanottiin valdolaisiksi, ja heitä vainottiin aivan niin kuin Jeesus oli ennustanutkin:

Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää, että se on vihannut minua ennen kuin teitä. Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta koska te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, sentähden maailma teitä vihaa. (Joh 15:18-19)

Valdolaisten jälkeen uskovia nimitettiin uudelleenkastajiksi (Wiedertäufer) eli "ana-baptisteiksi". Uskoville annettiin tämä nimi, koska oli olemassa joskus 500-luvulla säädetty laki, jonka mukaan "anabaptistit" oli tapettava. Kuinka ahkerasti tätä leimasinta sitten uskovien tappamisessa käytettiin, selvinnee kohta.

Sveitsissä kastajien liike alkoi muodollisesti tammikuun 21 päivänä 1525, kun Zürichissä kokoontuneen raamattupiirin jäsen Georg "Blaurock" Ca'jacob pyysi ryhmän muita jäseniä kastamaan hänet. Kastetoimituksen toimitti Konrad Grebel, jonka jälkeen Blaurock kastoi Grebelin ja Felix Manzin. Samaan raamattupiiriin aiemmin kuulunut Zwingli oli vetäytynyt pois pari vuotta aiemmin, huomattuaan, ettei kaupungin raati häntä tue ja ryhtyi johtamaan kastajien vainoa. Uskovat itse puhuttelivat toisiaan veljiksi ja sisariksi, ja puolueeton tarkkailijakin käyttää heistä nimeä Sveitsin veljet. Kaste oli heille kuitenkin tärkeä, sillä sen kautta tullaan Jumalan valtakuntaan.

Sana "kaste" on väärä käännös kreikankielisen lähdetekstin sanasta baptizmos. Lähdetekstin sana tarkoittaa upottamista. Kasteen esikuvallinen vastine Vanhassa Liitossa on valtakunnanrajana toimineen vesiesteen, kuten joen tai meren ylitys. Israelilaisista maailmalla käytetty nimi "hebrealainen" on muisto siitä, että he olivat ylittäneet suuren virran, Eufratin, siirtyessään Kaksoisvirranmaan Aramista Israelille luvattuun maahan. Uskovat ottavat kasteen samaistuakseen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, tullakseen Taivaan valtakunnan kansalaisiksi. Kasteen jälkeen alkaa tie, josta meidän pelastuksemme Päämies sanoi:

Ja te joudutte kaikkien vihattaviksi minun nimeni tähden; mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu. Ja kun teitä vainotaan yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen; sillä totisesti minä sanon teille: te ette ehdi loppuun käydä Israelin kaupunkeja, ennenkuin Ihmisen Poika tulee. (Matt 10:22-23)

Aika paljon kastajat kuitenkin ehtivät, ennen kuin heidät tapettiin. Pari kuukautta oman kasteensa jälkeen Konrad Grebel julisti evankeliumia ja kastoi useita satoja Sankt Gallenissa, Sitter-joessa Sveitsissä. Kymmenessä vuodessa liike oli levinnyt kaikkialle saksaa puhuvaan maailmaan.

Paholaisen sensuroimassa kirjallisuudessa Saksan kristityistä ei juuri puhuta. Tarkoitus lienee ollut lakaista kristityt vähin äänin historian sontaläjään, mutta täydelleen temppu ei onnistunut. Vuonna 1527 veljet astuivat esiin siinä kunnossa, jossa he puolentoista tuhannen vuoden jatkuvan vainon jäljiltä olivat. Zwinglin perustama "evankeelinen" kirkko ja Zürichin kanttooni sen mukana olivat jo ryhtyneet tappamaan uskovia ja Lutherkin oli ryhtynyt vastustamaan niitä oppeja, joita hän Wormsissa oli puolustanut. Oli selvää, että uskonpuhdistus ei tulisi kantamaan hyvää hedelmää. Piti siis nostaa lippu, jonka Jeesuksen seuraajat voisivat tunnistaa omakseen.

Lippu pystytettiin 24.02.1527 Schlatten am Randenissa eli Schleitheimissä, Schaffhausenin kanttoonissa Sveitsissä. Paikalle tulleet veljet sopivat seitsemästä asiasta, joita he tulisivat noudattamaan välttyäkseen siltä tuholta, johon uskonpuhdistus oli ajautumassa. Nämä seitsemän asiaa kirjattiin asiakirjaan Brüderlich Vereinigung etzlicher Kinder Gottes sieben Artikel betreffend…

 

Conrad Grebel - vallassuvun vesa Zürichistä

Conrad Grebel syntyi Zürichissä noin vuonna 1498 hyvin toimeentulevaan perheeseen. Hänen isänsä suvulla oli paljon sananvaltaa kaupungin asioissa, ja pojalle haluttiin järjestää sen mukaiset kehitysmahdollisuudet. Lapsuusvuotinaan hän kävi latina-koulua, kuten muutkin vallasperheiden pojat ja 1514 hänet lähetettiin Baselin yliopistoon. Baselissa Conrad opiskeli Heinrich Loritin ("Glarean") johtamassa koulussa. Kristillisestä humanismistaan kuuluisaksi tullut Erasmus oli tullut Baseliin pari vuotta aikaisemmin, mutta hänen koulussaan Sodalitas Basiliensis opiskeli pääasiassa muualta tulleita oppilaita.

Conrad Grebel oli tuskin päässyt sisälle Baselin yliopistoon, kun hänen isänsä hankki keisari Maximilianilta pojalleen neljän vuoden stipendin Wienin yliopistoon. Wienissä Conrad Grebel opiskeli maanmiehensä Vadianin (Joachim von Watt) johtamassa ryhmässä vuoden 1518 kesäkuuhun asti. Vadian oli kuin isä lukuisalle joukolle sveitsiläisiä poikia, eikä Grebel ollut mikään poikkeus. Conradin Vadianille osoittamia kirjeitäkin on säilynyt yli 50. Conradin nuorempi sisar Martha meni naimisiin Vadianin kanssa.

Vuonna 1518 Vadian ja Grebel lähtivät Wienistä, vaikka stipendistä olikin vielä osa käyttämättä. Tällä kertaa Conradin isä hankki pojalleen Ranskan kuninkaan sveitsiläisiä poikia varten varaaman stipendin ja syyskuussa Conrad Grebel aloitti lukunsa Pariisissa. Poika oli kuitenkin huikentelevainen, jopa siinä määrin, että sai taudin. Jakob Grebel pisti rahahanan kiinni, ja Conrad joutui palaamaan Zürichiin.

Vuonna 1519 Huldrich Zwingli oli aloittanut saarnata evankeliumia Zürichissä. Hän sai kanttoonin johdon tuen toiminnalleen, joka irroitti koko kanttoonin Paavin kirkon alaisuudesta 1523. Hetken aikaa näytti siltä, että evankelinen liike on nyt hyvää vauhtia rakentamassa aitoa kristillistä seurakuntaa Zürichiin. Millaisen seurakunnan piti olla, sitä tutkittiin ahkerasti, ja samalla lakkautettiin useita katolisen kirkon omaksumia ei-kristillisiä ohjelmia ja säännöksiä.

Zwinglin ympärille kerääntyneiden opiskelijoiden ja humanistien kanssa Grebel jatkoi kreikan ja hebrean opiskeluaan, mutta pian hän sai töitä oikolukijana Baselissa ja muutti pariksi kuukaudeksi sinne. Baselista Grebel palasi 1519, mutta ei edelleenkään löytänyt sopua perheensä kanssa. Suhteet perheeseen katkesivat tyystin, kun Conrad 1522 helmikuussa meni naimisiin sosiaalisessa nokkimisjärjestyksessä alempiarvoisen tytön kanssa. Pian tämän jälkeen Conradin - tai ehkä jo vähän sitä ennen - Jeesus Kristus astui Conradin elämän ykköspaikalle Zwinglin saarnoista saadun kipinän vaikutuksesta.

Zwinglin ja hänen evankelisten tovereittensa innostus oli valtava. Zwinglistä ja Grebelistä tuli ystäviä, mutta ei pitkäksi aikaa. Kun kävi ilmi, etteivät kaupungin johtajat suostuisi messun ja epäjumalankuvien poistamiseen, Zwingli perääntyi vaatimuksistaan. Hän myös luopui kannastaan, jonka mukaan kaste on tarkoitettu aikuisille, ei lapsille. Grebel ja useat muut humanistisen raamattupiirin jäsenistä halusivat jatkaa, mikä johti osapuolten väliseen "disputaatioon" lokakuussa 1523 ja vuoden 1524 syksyllä Zwingli jo julisti Grebelin ystävineen "valkeuteen pukeutuneiksi Saatanan enkeleiksi". Zwingli jatkoi messuamistaan huolimatta siitä, että hän itse oli tuominnut myös sen "kauhistukseksi" vuoteen 1525 asti.

Jumalan tiellä kulkeminen johtaa väistämättömästi tilanteisiin, joissa on tehtävä oikeat valinnat. Zwinglin perääntyminen siitä, mihin he yhdessä jo olivat tulleet, ei estänyt muiden etenemistä. Zwingli tunsi olevansa vastuussa teoistaan maistraatille, mutta Grebel kumppaneineen Jumalalle.

Raamatuntutkisteluun, rukouksiin ja muuhun uskovien yhteyden muotoihin osallistui nyt noin viisitoista miestä. Kesällä 1524 Grebel kirjoitti Andreas Karlstadtille, ja syksyllä Karlstadt kävikin Zürichissä, mutta toimivan veljesyhteyden edellytyksiä ei löytynyt. Samoihin aikoihin Grebel kirjoitti Thomas Münzerille, mutta hänkin kulki eri polkuja kuin Sveitsin veljet. Münzer ei huomioinut Grebelin kirjeessään lausumaa varoituksen sanaa, eikä edes vastannut Grebelille. Luther ei myöskään vastannut, mutta hänen kerrotaan kuitenkin lähettäneen rohkaisun sanan Grebelille ja muille hänen ryhmänsä miehille yhteisen ystävän kautta. Vuoden lopulla kirjeessään Vadianille Grebel osoittaa jo ymmärtävänsä, miten ei ainoastaan kirkko, vaan myös monenkirjavat uskonpuhdistusliikkeet tulevat Jumalan seurakuntaa kohtelemaan.

 

Kaste

Wilhelm Reublin (n. 1480-1559) oli saapunut Zürichiin 1522 ja liittyi heti Zwinglin evankeliseen liikkeeseen. Jo ennen sitä hän oli julistanut evankeliumia Baselissa suurille kuulijajoukoille, karkotettu sieltä heinäkuussa 1522, sitten valittu Lauffenburgin pastoriksi, missä katoliset kerettiläisten metsästäjät estivät hänen työnsä heti alkuuna. Mutta juuri silloin Zürichillä oli etsikkoaikansa. Zürichiin kuuluvan Wytikonin maatyöläiset valitsivat hänet pastorikseen 1523, ja työ jatkui. Reublin selvitti kuulijoilleen muutamia kristinuskon perusasioita, joita vääristelemällä kirkko piti kansoja orjuudessaan. Vuodesta 1524 lähtien hän puhui myös aikuiskasteesta ja seurakunnasta uskovien yhteisönä, ja kohta monet perheet lakkasivat tuomasta lapsiaan kastettavaksi. Reublin vangittiin, mutta pääsi pian vapaaksi. Reublin oli evankelisen liikkeen papeista ensimmäinen, joka meni julkisesti naimisiin. Hänen vaimonsa nimi oli Adelheid Leemann.

Zwingli, joka aikaisemmin oli ollut aikuiskasteen kannalla, kutsui lasten kastamatta jättämistä kapinaksi. Sitä se tavallaan onkin, jos asiaa arvellaan kaupunginjohtajien mielen mukaan, sillä Zürichin kaupunginjohtajat eivät uskovien kastetta hyväksyneet. Tammikuun 17 päiväksi 1525 järjestettiin aikuiskasteen kannattajien ja Zwinglin puolueen väittely mielipidejohtajien tarpeita ja syytösaineiston keräämistä varten. Kastajia väittelyssä edustivat Conrad Grebel, Felix Manz, Georg "Blaurock" Cajacob sekä Reublin. Väittelyn jälkeen kaupunki antoi kaksi mandaattia, 18 ja 21 tammikuuta 1525, joissa Grebelin, Manzin ja samanmielisten toiminta kiellettiin täysin, ryhmän raamatuntutkistelu määrättiin lopetettavaksi ja kastamattomat lapset määrättiin kastettaviksi kanttonista karkotuksen uhalla. Ne aikuiskasteen kannattajat, jotka eivät olleet Zürichissä kirjoilla, karkotettiin; heidän joukossaan Reublin, Brötli, Hätzer ja Castelberg.

Aikuiskasteen saama kova vastustus oli paljastanut veljille, kuinka tärkeästä asiasta todella oli kysymys. Vielä saman päivän iltana, 21.01.1525 Georg "Blaurock" Cajacob, eli "Vahva Körkö" (der Starker Jörg) pyysi Conrad Grebeliä kastamaan itsensä, ja kun se oli tehty, pyysivät muut Georgia kastamaan heidät. Kertomus tapahtumasta on säilynyt Moravian baptistien, hutteriittien kronikassa:

Rukouksen jälkeen Georg Jakobin huoneesta nousi, ja pyysi Grebeliä Jumalan tähden kastamaan hänet oikealla kristillisellä kasteella hänen uskonsa ja ymmärryksensä mukaisesti ja kun hän oli sellaisen pyynnön ja halun takia polvistunut, kastoi Conrad hänet, koska siellä ei ollut silloin ketään määrättyä sananpalvelijaa sitä tekemään. Kun tämä oli tapahtunut, kääntyivät muut samoin Georgin puoleen pyytäen, että hän kastaisi heidät, ja näin he Jumalan pelossa sitoutuivat yhdessä Herran nimeen, jokaisen vahvistaessa toisensa Evankeliumin palvelukseen ja alkoivat opettaa ja pysyä uskossa.

 

Zürichistä maaseudulle

Seurakunnan syntymisen jälkeen se hajaantui evankeliumia julistamaan. Zürichin seudulle jääneet Grebel, Manz ja Blaurock kulkivat kylästä kylään saarnaten ja kastaen. Ehtoollista vietettiin taas niin kuin pitää, eli uskovien kesken.

Conrad Grebel oli jo helmikuussa 1525 Schaffhausenissa, vajaan sadan kilometrin päässä Zürichistä pohjoiseen. Schaffhausenissa Grebel hän kastoi Wolfgang Uolimannin, kävi sitten salaa Zürichissä ja tuli pääsiäisen edellä Sankt Galleniin. Sankt Gallenissa Grebel kastoi yhdellä kertaa viisisataa sanankuulijaa, jotka kasteen kautta halusivat siirtyä taivastielle. Sankt Gallenista Grebel palasi lapsuusaikojensa maisemiin Zürichin lähistölle julistamaan evankeliumia Jumalan valtakunnasta.

Conrad Grebel, Felix Manz ja Georg "Blaurock" Cajacob vangittiin lokakuussa 1525. Heitä pidettiin vangittuna ilman oikeudenkäyntiä, mutta puolen vuoden kuluttua veljet pääsivät karkuun ja jatkoivat evankeliumin julistamista entiseen tapaansa. Talven aikana vankilassa Grebel oli kirjoittanut lyhyen traktaatin, jonka painaminen kirkollisessa Euroopassa oli tosi vaikeaa. Teksti joutui jollain tavoin Zwinglin käsiin, ja hänen vastakirjoituksestaan vain voi päätellä, että jotakin tietoa siitä Zwinglilläkin on ollut.

Vankilasta karattuaan veli Conrad siirtyi pois Zürichistä kauemmas Maienfeldiin, jossa hänen sisarensa aikoinaan asui. Kesällä 1526 Conrad Grebel kuoli ruttoon Maienfeldissä. Hänen hautapaikkaansa tai tarkkaa kuolinpäivää ei tunneta.

 

Felix Manz

Ceorg "Blaurock" Cajacob ja Felix Manz olivat tammikuun lopulla vielä Zürichin lähistöllä Zollikonissa, kun heidät ja 25 paikallista uskovaa vangittiin 30.01.1525. Paikalliset uskovat päästettiin ulos Zürichin augustinolaisluostarin vankilasta suurten sakkojen ja oikeutta halveksivien herjojen jälkeen, mutta Blaurock ja Manx vietiin neuvoston eteen. Georg "Blaurock" puolustautui neuvoston edellä vertaamalla omaa toimintaansa apostolien toimintaan Jerusalemissa kohta kristinuskon syntymisen jälkeen. Puhe lienee ollut vakuuttava, sillä 18.02.1525 hänet päästettiin vapaaksi; julistustoiminnan kieltoa ei kuitenkaan kumottu. Sunnuntaina 24.02.1525 hän oli taas Zollikonissa ja saarnattuaan ensin evankeliumia hän saattoi yli 200 aikuista kasteen kautta taivastien alkuun.

Estääkseen Ristin Uskon leviämisen Zürichin evankeliset yrittivät pysäyttää prosessin tekemällä rististä mahdollisimman raskaan. Maaliskuun 11 päivänä neuvosto määräsi karkotettavaksi kaikki ne - vaimoineen ja lapsineen -, jotka vast'edes kastattaisivat itsensä. Maaliskuun 16 päivänä pidätettiin 19 Zollikonin asukasta. Oikeudenkäynti pidätettyjä vastaan kesti saman kuun 25 päivään asti ja jo sen aikana pidettiin Zürichin toinen evankelisten ja kastajien julkinen väittelytilaisuus. Veljet tekivät selväksi, etteivät he väitelleet, vaan julistivat Jumalan sanaa. Vangittujen kohdalta neuvosto päätti 25.02.1525, että Gerg "Blaurock" ja hänen vaimonsa lähetetään laivalla Blaurockin kotiin Churiin ja uhattiin vaientamisella, jos he vielä palaisivat Zürichiin.

Felix Manz löysi Blaurockin Churista. He tulivat yhdessä Zürichin vuoristoseudulle, mutta palasivat jo toukokuussa Churiin jatkamaan työtä, jonka vetäjänä seudulla oli Andreas Castelberg, Zürichin 21.01.1525 mandaatin perusteella kanttoonista karkotettu kirjakauppias. Churin "evankeliset" olivat tällä välin ehtineet julkaista mandaatin, jolla "uudelleenkastamisesta" tavattu henkilö menetti "elämän, kunnian ja omaisuuden". Blaurock ja Manz vangittiin ja Manz saatettiin 18.07.1525 päivätty kirje mukanaan Zürichiin. Blaurock, joka oli kotikaupungissaan ennestään tuttu ja arvostettu henkilö, päästettiin vapaaksi, ja siirtyi Appenzelliin.

Zürichissä Manz sai olla Wellenbergin linnan vankina, kunnes hänet lokakuun 9 päivänä vapautettiin. Seuraavana päivänä hän otti osaa veljeskokoukseen Bezholzissa; myös Grebel oli läsnä. Maistraatti yllätti heidät kesken kokousta, Grebel vangittiin, mutta Manz saatiin kiinni vasta 30 lokakuuta. Kun kastajien vanhimmat olivat kiinni, järjesti kaupungin maistaraatti taas uuden, jo kolmannen "dispuutin" oman puolueensa ja kastajien välillä. Se pidettiin Grossmünsterin tiloissa 6 ja 8 marraskuuta 1525. Väittelytilaisuus ei ollut mikään akateeminen väittely. Tuomarin puoli voitti, sanoivatpa miehet mitä tahansa. 18.11.1525 Grebel, Manz ja Blaurock tuomittiin määräämättömäksi ajaksi vankeuteen "leivällä, vedellä ja muussilla". Kaikki yhteydet ulkomaailmaan katkaistiin. Mutta jostakin tuntemattomasta syystä kaikki kolme olivat kohta taas Zürichin vuoristossa entisissä puuhissaan.

Ja kun heidät oli löydetty, heidät vangittiin, heitä kuulusteltiin ja kidutettiin. Zwinglin johdolla tehty asennemuokkaus ja viranomaisten raakuus oli jo vaikuttanut väestöön kirkon ja valtion toivomalla tavalla, mutta Grebel, Manz, Blaurock eivät ottaneet haastetta vastaan. He eivät kinastelleet eivätkä käyttäneet miekkaa. Manz totesi, ettei hän väitellyt, vaan todistanut uskostaan. Kastetta koskeva kanstansa hän oli omaksunut Raamatusta.

Tuomarin puoli voitti taas, sanoivat miehet mitä tahansa.Tuomio julistettiin 07.03.1525. Grebel, Manz ja Blaurock sekä kaksitoista muuta miestä sekä kuusi naista uuden tornin oljille vedelle ja leivälle kunnes he kuolevat ja mätänevät. Kaikki yhteydet ulkomaailmaan estettiin. Lisäksi tuomittiin "armotta" hukuttamalla tapettaviksi kaikki, jotka uusisivat "rikoksensa".

Tuomio oli julistettu 07.03.1525, mutta jo huhtikuussa 1526 kaikki kolme nähtiin Grisons ja Appenzellin kanttooneissa muiden uskovien keskuudessa julistamassa evankeliumia suurille kansanjoukoille.

Conrad Grebel kuoli ruttoon kesällä 1526. Vankilaolot ja ihmismetsästyksen kohteena oleminen olivat heikentäneet häntä, mutta myös Manzin päivät olivat vähiin päin. Manz ja Blaurock olivat syksyllä Grüningenin seudulla Zürichin kanttoonissa julistamassa Kristusta ja Jumalan valtakuntaa, mutta joulukuun kolmantena kirkon ja valtion miehet yllättivät heidät kesken veljesyhteisön kokousta. Manz ja Blaurock vietiin Wellenbergin vankilaan Zürichiin. Kahden päivän kuluttua hänet tuomittiin kuolemaan.

Tuomiossaan nuo "evankeliset" "kristityt" perustelivat tekoaan näin:

Koska hän vastoin kristillistä järjestystä ja tapaa on sotkeutunut kasteenuusijoihin, hyväksynyt sen, opettanut muita, ja tullut näiden asioiden johtajaksi ja alkuunpanijaksi tunnustaen, että hän haluaa koota ne, jotka haluavat ottaa vastaan Kristuksen ja seurata Häntä, ja haluaa olla yhtä heidän kanssaan kasteen kautta, ja antaa loppujen elää uskonsa mukaan, niin että hän ja hänen seuraajansa irroittautuisivat kristillisestä kirkosta ja kasvattaisivat ja kehittelisivät oman lahkon kristillisen kokoontumisen ja kirkon varjolla; koska hän on tuominnut kuolmemanrangaistuksen ja lisätäkseen kannattajiensa määrää on kehuskellut tietyillä Paavalin paimenkirjeistä lainatuilla ilmestyksillä. Mutta koska sellainen on oppi on vahingollista kaiken kristikunnan yhteiselle käytännölle ja johtaa hallituksen vastaisiin rikkomuksiin, kapinointiin ja viettelyksiin sekä horjuttaa yleistä rauhaa, veljellistä rakkautta, kansalaisten yhteistyötä ja johtaa kaikkeen pahaan, on Manz toimitettava pyövelille, jonka tulee sitoa hänen kätensä, pantava hänet veneeseen, ja kuljetettava hänet alamajalle, ja siellä revittävä hänen sidotut kätensä ales hänen polviensa päälle, pantava keppi hänen polvien ja käsiensä väliin ja niineen työnnettävä hänet veteen ja annettava hänen tuhoutua vedessä; millä hän on sovittanut lain ja oikeuden…

Tuomionkirjoittajat eivät unohtaneet myöskään Felix Manzin omaisuuden takavarikointia herransa hyväksi.

Felix Manz hukutettiin Zürichin järven kylmiin vesiin 05.01.1527 kello kolme iltapäivällä. "Evankelinen" saarnaaja yritti vielä vietellä Felix Manzia luopumaan uskostaan, mutta kun Felix kuuli äitinsä ja ja veljiensä kehoitukset seisoa lujana uskossa, Felix vastasi laulaen suurella äänellä latinaksi: In manus tuas, Domine, commendo spiritum meum", (Sinun käsiisi Herra, minä annan henkeni) kunnes vesi peitti hänen päänsä.

 

Blaurock lähtee Tiroliin

Georg "Blaurock" Cajacob (n. 1492-1529) oli tullut Zürichiin kohta sen jälkeen, Zwingli oli alkanut julistaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Hänellä lienee ollut katolisen papin koulutus, mutta sellaiset eksytykset hän oli jättänyt jo taakseen, päätellen siitä, että hänellä oli jo vaimo, joka katoliselle papille on kiellettyä elämää. Zwinglin julistuksessa Blaurock näki sellaisia puutteita, joita Grebelillä ja Manzilla ei ollut, ja Zwinglin kompastuttua kastekysymykseen ihmispelon takia, jäi kaidan tien etsijöitä vähän jäljelle. Näistä juuri Blaurock oli se, joka 21.01.1525 teki seurakunnan syntyyn johtaneen aloitteen pyytäessään Grebeliä kastamaan itsensä uskon ja tunnustuksen kasteella Jeesukseen.

Kun Manz kasteen määriteltiin kasteen uusijaksi ja tuomittiin upottamalla tapettavaksi, tuomittiin Blaurock ulkopaikkakuntalaisena vain karkotettavaksi Zürichistä:

Georg Jaakogin Huoneesta, jota Blaurockiksi (suom: sinitakiksi) kutsutaan, jota aiemmin on pidetty minun herrojeni tyrmässä Anabaptismin todellisena kiihottajana ja johtavana edustajana toivossa, että hän tulevaisuudessa parantaisi tapansa ja lopettaisi Anabaptismin virheellisen suunnitelman, oli armollisesti laskettu vapaalle, koska …

Blaurock vietiin Zürichin Niederhofin portille 21.01.1527 ja luvattiin tappaa hukuttamalla, jos hän vielä palaisi kaupunkiin. Blaurock pudisti kaupungin pölyt kuteistaan, eikä enää palannut Zürichin kanttooniin. Kesällä hänen tiedetään olleen Grüningenin veljien apuna. Vuoden 1528 tammikuussa hänet oli matkalla Berniin kastajien ja reformoitujen väliseen julkiseen "disputaatioon", mutta hänet vangittiin jo ennen "väittelyä". Väittelyn päätteeksi - kirkolliseen tapaan - järjestettiin väittelyyn kutsuttujen uskovien "oikeudenkäynti". Karkotetut uskovat siirtyivät yhdessä Bieliin, jossa oli suuri seurakunta. Se ei kuitenkaan pysynyt salassa, ja Bernin painostuksesta kaupunginisät julkaisivat 09.03.1528 asetuksen uskovien karkotuksesta ja ripustivat esiin plakaatteja, joilla kaikkia, jotka jollakin tavoin myötävaikuttaisivat uskovien parhaaksi, uhattiin ankarilla rangaistuksilla. Kun Georg "Sinitakki" Cajacob sai karkotustuomion myös Appenzellin kanttoonista, ei hän enää palannut Sveitsiin, vaan siirtyi itään, Tyroliin.

Katoliset Jeesuksen seuraajien metsästäjät olivat ottaneet Adige-laakson seurakunnan sananjulistajan Michael Kirsnerin (Kürschner, Kirschner) ja polttaneet hänet roviolla Insbruckissa 02.06.1529 rankan kidutuksen jälkeen. Michael Kirsner oli saanut kasteen 1528 Georg Zaunringilta, joka lähetti hänet Tiroliin. Blaurockin tullessa seudulle yksin Adige-joen laaksossa oli sadan henkilön seurakunta.

Ihmismetsästäjiä välttääkseen Blaurockin oli liikuttava salaa ja vaihdettava usein paikkakuntaa. Se sopi Evankeliumin ja Jumalan valtakunnan julistajalle mainiosti, sillä koko Tiroliin, joka silloin kuului Itävallan alaisuuteen, oli syntynyt paljon nuoria seurakuntia. Elokuun 19 päivänä 1529 Georg Blaurock ja Hans Langegger kuitenkin saatiin kiinni, ja viranomaiset ryhtyivät valmistelemaan uusia lynkkajaisia. Paikalliset viranomaiset olivat haluttomia tappamaan, mutta tiedättehän ne virkavalat ja muut sellaiset. Kun paikalliset saivat "virka-apua" ryhdyttiin kiduttamaan. Georg "Blaurock" Cajacob ja Hans Langegger poltettiin roviolla Klausenissa 06.11.1529.

Nykyisin Klausen kuuluu Italiaan, ja sen nimenä on Chiusa.

 

Michael Sattler

Michael Sattler (n.1490-1527) tuli Zürichiin noin vuonna 1525. Kastajiin hän oli tutustunut jo sitä ennen, olipa hän ehtinyt toimia jo "puskasaarnaajanakin" yhdessä toisten uskovien kansssa. Oleskelu Zürichissä jäi lyhyeksi, kun ulkopaikkakuntalaiset uskovat 18.11.1525 karkotettiin kaupungista. Katoliselle kotiseudulleen hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan meni kohta Strasbourgiin, jossa reformoitujen johtaja Capito otti hänet ystävällisesti vastaan. Nähtävästi myös hänen vaimonsa Margaretha oli mukana myös tällä matkalla.

Capiton koti oli monenlaisten uskovien kohtauspaikka. Täällä Sattler tutustui ensin hollantilaiseen Hans Denckiin ja sitten Ludwig Hätzeriin. Lisäksi kaupungissa oli kastajayhteisö, jolta Sattler sai tukea kun hän joutui esittämään "uskon perusteita" Capiton ja Bucerin tarkasteltavaksi. Asiallisesti käydyissä keskusteluissa keskeisiksi nousivat kysymykset kasteesta, ehtoollisesta, miekan käytöstä, valasta ja seurakuntayhteydestä erottamisesta. Keskustelun rungoksi Sattler laati joukon lauselmia, jotka keskustelukumppanitkin voivat hyväksyä periaatteessa; mutta vasta käytäntö näyttää kuka kulkee suoraan, ja kuka tekee kompromisseja maailman kanssa omaksi ja muidenkin vahingoksi.

Vaikka Capito ja Bucer olivat protestanteista parhaimpia, eivät hekään hyväksyneet näitä Sattlerin julki tuomia kristinuskon periaatteita:

Jeesus on tullut pelastamaan kaikki, jotka uskovat Häneen;

Se, joka uskoo ja kastetaan, pelastuu, mutta se, joka ei usko tuomitaan;

Usko Kristukseen sovittaa meidät Isän kanssa, ja avaa pääsyn Hänen luokseen;

Kaste sinetöi kaikki uskovat Kristuksen ruumiiseen, jossa Kristus on heidän päänsä;

Kristus on Ruumiinsa pää, siis uskovien seurakunnan pää;

Kuten Pää, niin myös on ruumis oleva;

Ennaltavalittut ja ja kutsutut uskovat mukautuvat Kristuksen kuvan mukaisiksi;

Kristus halveksii maailmaa, ja niin pitää myös hänen lastensa tehdä. Hänellä ei ole valtakuntaa tässä maailmassa, maailma vastustaa Hänen valtakuntaansa.

Uskovat on valittu ulos maailmasta; siksi maailma vihaa heitä;

Paholainen on koko maailman ruhtinas; ja hänen kauttaan pimeyden lapset hallitsevat;

Kristus on kaikkien henkien ruhtinas; Hänen kauttaan elävät kaikki, jotka valkeudessa vaeltavat;

Paholainen yrittää tuhota, Kristus pelastaa;

Lihalla on vihollisuus henkeä vastaan; ja henki lihaa vastaan;

Hengelliset ovat Kristuksen, sielulliset ovat kuoleman ja Jumalan vihan alaisia;

Kristityillä on rauha ja luottamus Taivaalliseen Isäänsaä ilman mitään maallista aseistusta;

Kristuksen kansalaisuus on taivaallinen, eikä maallinen;

Kristityt ovat Jumalan perheväkeä ja pyhien kansalaisia, ei maailman;

Ne, jotka toteuttavat teoillaan Kristuksen opetuksia, ovat todellisia kristittyjä;

Liha ja veri, komeilu, maallinen kunnia eikä maailma voi ymmärtää Kristuksen opetuksia. Kristuksella ja Beliaalla ei yksinkertaisesti voi olla mitään yhteistä.

Vuioden 1526 lopulla Sattler lähti Strassburgista Horbiin Reublinin ottaessa kontolleen työn Rottenbergin eteläpuolella. Horbin seudulla syntyi nopeasti suuria seurakuntia, ja helmikuun lopulla 1527 saapui heidän luokseen Jumalan viinimäen työntekijöitä kauempaakin yhteiseen neuvotteluun.

 

Schleitheimin kokous

Helmikuun 24 päivänä 1527 veljet kokoontuivat neuvotteluun Sveitsin Schleitheimissä. Puhetta johti Zürichissä uskoon tullut ja sieltä 18.11.1525 karkotettu Michael Sattler. Kokouksen päätösasiakirja sai nimen Brüderlich Vereinigung etzlicher Kinder Gottes sieben Artikel betreffend (Muutamien Jumalan lasten veljellinen sopimus seitsemästä artiklasta, jotka koskevat …)

Schleitheimin artiklat ei ole uskontunnustus, vaan ohje. Ensin luetellaan käsiteltävät asiat, jotka jaetaan kahteen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat kaste, seurakuntayhteydestä poistaminen, ehtoollinen, ero maailmasta, opettajan virka, miekka ja vala - ja toiseen seurakuntajärjestys. Siinäkin otetaan esille seitsemän asiaa - keskinäisten tapaamisten minimimäärä viikossa, sanan lukeminen ja sen tutkistelu kokouksissa, kehoitus hyvään käytökseen sekä seurakunnan että maailman edessä, eksyneen varoittamisesta, omaisuuden yhteydestä, ylensyönnistä ja määrätään, että ehtoollista on nautittava aina, kun veljet tulevat yhteen. Johdannossa esitetään sivun pituinen katsaus maailman, kirkon ja uskonpuhdistuksen tilasta.

Veljessopimuksessa ei ole mitään erikoista. Siinä käsitellään vain käytännön asioita. Teologisiin rotanloukkuihin siinä ei kajota. Tekstissä on parikymmentä sivua. Jos tekstissä jotakin erikoista on, niin se, että juuri näitä kristinuskon keskeisiä asioita "suuren ja mahtavan" kristikunnan keskellä tuskin koskaan kuulee. Sama koskee myös seurakuntajärjestystä.

Jumalanpalveluksesta veljet kirjoittivat vähän, mutta sitä harjoitettiin koko ajan. Sivulliset sanoivat:

Pieniä anabaptistien yhteisöjä nousi kaikkialle kuin sieniä. Pysyäkseen salassa he vaihtoivat kokouspaikkaa talosta taloon. Kokouksissa opiskeltiin pyhiä kirjoituksia ja nautittiin muistoateriaa, ehtoollista.

Uskovat itse näkivät sen näin:

Joka kerta kun me tapaamme veljinä, meidän tulee syödä illallista yhdessä, julistaaksemme siten Herran kuolemaa. Näin tehdessämme me autamme toisiamme muistamaan kuinka Kristus antoi itsensä ja kuinka hänen verensä vuodatettiin meidän tähtemme. Samalla tapaa tulee meidän olla halukkaita - Kristuksen tähden - antamaan ruumiimme ja elämämme veljiemme puolesta.

Sellaisista asioista, jotka kaikille uskoville ovat selviä, Schleitheimin artikloissa ei puhuta mitään, vaikka juuri sellaiset asiat kirkonmiehille ovat jatkuvan riitelyn aihe. Jos Schleitheimin artikloissa on jotakin arveluttavaa, sitä on etsittävä seurakunnan vanhimman asemaa koskevista linjauksista, sillä kun Moraviaan siirtyneet baptistit myöhemmin pääsivät toteuttamaan seurakuntaihannettaan käytännössä, aiheuttivat yksinvaltaisten ryhmänjohtajien väliset kiistat monenlaista hankaluutta uskovien elämään. Toisenlaista hankaluutta aiheutti seurakunnissa sovellettu raamatullinen käsitys avioliitosta, joka salli, tai jopa velvoitti eroamaan liittosopimuksensa rikkoneesta aviopuolisosta. Kun tällainen, toisen osapuolen uskottomuuteen päättyneen avioliiton syytön osapuoli myöhemmin otti vaimon, pitivät kirkolliset uutta liittoa pätemättömänä ja jopa huoruutena ja kun asia sitten vietiin maalliseen tuomioistuimeen, saatettiin syytön osapuoli tappaa maan avioliittolain mukaan.

 

Schleitheimista Rottenburgiin

Viikko Schleitheimin kokouksen jälkeen Itävallan katoliset vangitsivat Sattlerin, hänen vaimonsa Margarethan, Wilhelm Roublin (Reublinin) ja hänen vaimonsa, Matthias Hillerin, Veit Verringerin ja muita uskovia.

Sattler vietiin Binsdorfiin. Hänen oikeudenkäyntiään valmisteltiin useiden kuukausien ajan. Oikeudenkäynnin piti näyttää lailliselta, mutta Tübingenin yliopisto, siihen aikaan vielä katolinen laitos, oli haluton osallistumaan raakaan teatteriin, jota johti kreivi Joachim von Hohenzollern.

Oikeudenkäynti alkoi perjantaina 17.05.1527. Kaksikymmentä neljä tuomaria, kymmenen miestä ja yhdeksän naista sotilaiden vartioimana Rottenburgissa syytettyinä pitäytymisesta Jeesukseen ja hänen oppiinsa vastoin "Pyhän" Rooman diktaatteja. Oikeudenkäynnistä on säilynyt neljä eri kertomusta. Sattler vastasi syytöksiin kirkkaasti, mikä yhä enemmän suututti ennestään pahan hengen riivaamia syyttäjiä. Puolentoista tunnin neuvonpidon jälkeen julistettiin tuomio:

Michael Sattler on luovutettava pyövelille, jonka on saatettava hänet torille, ja ensiksi leikattava pois hänen kielensä. Sitten hänet on taottava kiinni vaunuihin, ja siinä hehkuvilla rautatongeilla revittävä kaksi palaa hänen ruumiistaan, ja matkalla teloituspaikalle vielä viisi kertaa samalla tavalla, jonka jälkeen hänen ruumiinsa on poltettava poroksi "arkki-kerettiläisenä".

Tuomio julistamisen jälkeen hänen pieni ja reipas Margaretha-vaimonsa syleili miestään koko eurooppalaisen "sivistyneistön" edessä. Tuomio pantiin täytäntöön kolmen päivän kuluttua. Sattler oli silloin 37-vuotias. Raakuuksien jälkeen Hohenzollernin kreivitär yritti vielä vietellä Sattlerin vaimoa luopumaan Jeesuksesta, tarjosi kaikenlaista syöttiä, mutta paholainen jäi taas tappiolle. Kahdeksan vuorokauden kuluttua hänet hukutettiin Neckarin jokeen. Maakansa oli raivoissaan, mutta voimaton kirkon ja valtion edessä, koska siltä puuttui uskoa vanhurskasten ylösnousemukseen ja Jumalan voimaan.

 

Marttyyrisynodi

Teurastaja Mathias Finderin luona Augsburgissa oli elokuun 24 päivänä 1527 koolla noin 70 uskovaa eri puolelta Etelä-Saksaa, Itävaltaa ja Sveitsiä. Kokouksesta lähdettiin julistamaan Jumalan valtakunnan evankeliumia uskonnolliseen Eurooppaan, eikä kauan kestänytkään, ennen kuin kerettiläistulet taas roihusivat Salzburgin, Rattenburgin, Moravian Brunnin, Schwatzin, Weissenburgin, Wienin, Augsburgin, Passaun ja Linzin toreilla. Lähetystyöhön lähtenyt joukko menetti parissa vuodessa 11 kaatuneina, ja viiden vuoden kuluttua joukosta oli elossa enää kaksi henkilöä. Tappio? No ei suinkaan. Augsburgin seurakunnassa oli silloin jo yli tuhat jäsentä.

Leonhard Dorfbrunner ja Hänslin Mittelmeier saivat kontolleen Linzin sekä Salzburgin kovamaineisen hiippakunnan. Marttyyrisynodin nimen saaneen kokouksen jälkeen Leonhard Dorfbrunner jäi vielä joksikin aikaa Augsburgin vainotun seurakunnan keskuuteen, sillä kaikki sen saarnaajat olivat vankilassa, ja kun Leonhard lähti, hän jäi kiinni jo Passaussa. Kidutuspenkissä hän ei juoruillut eikä valittanut. Hänet poltettiin roviolla tammikuussa 1528.

Pääsiäisen aikana 1528 Augsburgin vapaakaupungin viranomaiset vangitsivat 89 kuvanveistäjä Adolf Doucherin kotiin kokoontunutta uskovaa. Hans Leupold tuomittiin 25.05.1528 kuolemaan, hänen vaimonsa ja kaksi pikkuista lasta tuomittiin karkoitettavaksi kaupungista kuten muutkin pidätetyt, mutta ei heitä noin vain matkalle lähetetty: Heidän poskiinsa poltettiin kuumalla raudalla reiät.

Jeesuksen seuraajien ja protestanttien ero oli aivan liian suuri, että heitä molempia voitaisiin pitää saman isän lapsina. Augsburgin marttyyrisynodin seuranta tuotti pian kirjan. Kirjoittajana pidetään Pilgram Marbeckiä ja Leopold Scharnschlageria. Kirjan sisällöstä suuri osa on säilynyt noin vuonna 1530 julkaistussa kirjassa Aufdeckung der Babylonischen Hurn und Antichrists alten unnd newen gehaimnuss und grevel.. (Vanhan ja Uuden Babylonian Huoran ja Antikristuksen paljastaminen …) Kirjassa esitetyt näkökohdat ovat juuri niitä, joita vastaan luterilaiset kuuluisassa Augsburgin tunnustuksessaan vuodelta 1530 hyökkäävät.

 

Solo Christus

Anabaptistien aikalaisen, Martin Lutherin tärkeimpiä iskulauseita oli "Sola Scriptura", Yksin Raamattu - oppi. Myös Zwingli oli "evankeelinen" "raamattukristitty", jopa aivan fanaattinen sellainen ja sitä oli myös Calvin joukkoineen. Mutta Anabaptistit menivät kirjoituksia pitemmälle: He halusivat löytää Kristuksen, ja olla hänen kanssaan. He löysivät etsimänsä ja liittyivät häneen kasteessa. Peter Rideman kirjoitti 1540:

Jeesus sanoi Nikodemokselle, että uudestisyntyminen tapahtuu vedestä ja hengestä. Hän puhuu ensin vedestä, sillä Nikodemos tiesi jo Johanneksen kastaneen vedessä. Johannes, kasteineen ja opetuksineen, oli Kristuksen airut.

Myös Kristus pani veden ensin koska kaste veden kautta on vanhan ihmisen - syntisen luonnon - tappamista ja kuolemista. Siinä ajatellaan, että me samaistumme Kristuksen kuolemaan. Mutta vanhan ihmisen kuoleminen ei riitä. On tultava eläväksi uudestaan. Eläväksi tuleminen voi tapahtua vain Pyhän Hengen kasteen kautta.

Mitään ei voida tehdä uudestaan eläväksi ellei se ensin kuole. Synnintekijät eivät voi ottaa vastaan Jumalan Henkeä. Siksi parannuksen kasteen - vesikasteen - on tapahduttava ensin, että uskovat voisivat tulla kastetuiksi Hengellä.

Aivan kuin Johannes oli Kristuksen airut ja edeltäkävijä, on vesikaste Hengen kasteen edelläkävijä. Johannes opetti ja saarnasi ennen kuin hän kastoi. Samalla tavoin pitää opetuksen ja saarnan vieläkin käydä esikasteen edellä. (Peter Ridemann: Rechenschaft…)

Kasteesta kastajat puhuivat ikäänkuin kasteessa Kristukseen olisi kolme osaa, kaste Hengessä, kaste vedessä ja kaste tulessa ja veressä, kuten myös Johanneksen aikoinaan kertoi:

Minä kastan teidät vedellä parannukseen, mutta se, joka minun jäljessäni tulee, on minua väkevämpi, jonka kenkiäkään minä en ole kelvollinen kantamaan; hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. (Matt 3:11)

Evankelista Johannes kirjoittaa:

Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä, vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä. (1.Joh 5:6-8)

Uskovat opettivat, että kaste tulessa ja veressä on muutakin, kuin kidutusta. Veljet puhuivat, että kärsimystä on paitsi vaino (Verfolgung), myös kiusaus (Anfechtung) sekä ahdistus ja murhe (Trübsal).

Kastajat eivät olleet uusi ilmiö Euroopan horisontissa. Uskovia on kastettu aina siitä lähtien, kun evankeliumia on julistettu. Aikuisille tehty upotuskaste oli valdolaisten käytäntö, ja Jednotan "Pieni puolikin" oli säilyttänyt saman käytännön. Mutta siitä baptistit tuskin tiesivät mitään. He olivat tulleet uskoon, olivat ottaneet kasteen ja saaneet Pyhän Hengen lahjan. He iloitsivat lapsenomaisesti, mutta heillä ei ollut vanhimpia - tai jos olikin, sellaiset joutuivat kovin nopeasti katolisen kirkon palvelijoiden tai Sola-Scriptura-miesten käsittelyyn. Kastajien kirjoitustenkin hallussapidosta tuomittiin ihmisiä kuolemaan.

Taikauskoiset katoliset peloittelivat toisiaan kertomalla, että anabaptisteilla on taikajuomaa, jota itse pirukaan ei tunne. Kun sitä kerran maistaa - ja sitä anabaptistit muka käännynnäisilleen juottavat - joutuu täysin heidän valtaansa. Ihminen vakavoituu niin, ettei enää pysty elämään entiseen tapaansa. Rahallakaan ei heitä enää saa houkuteltua takaisin entiseen elämänmuotoonsa. He mieluummin kuolevat, kuin luopuvat oudoista uskomuksistaan.

Leonard Schiemer oli jo vankilassa teloitusta odottamassa, kun hän tekstissään Vom Fläschl (Pikkupullosta) vastasi tarinankertojille:

Voi teitä jumalattomat! Antakaas kun kerron, miten asiat ovat. Oletetaan, että olette oikeassa. Oletetaan, että meidän kaikkien on todella juotava pienestä pullosta. Ja kuten sanotte, ei paholainen todellakaan tiedä, mitä siinä pullossa on. Ja jollette tekään tiedä, te myös olette paholaisia. Mutta jos haluatte tietää, voin kyllä paljastaa nesteen salaiset koostumukset teille.

Kaiafaan lailla te puhutte totuudesta tuntematta sitä. Te sanotte, että jos vain joku maistaakin siitä pullosta, muuttuu pysyvästi toisenlaiseksi. Aivan oikein! Sillä neste siinä pullossa ei ole mitään muuta kuin ristin maljassa ja huhmareessa murskattua, hienonnettua, raastettua ja jauhettua katuvaa sydäntä siinä nesteessä, jonka meidän rakas veljemme ja ystävämme Jeesus joi etikan ja sapen kera.

Se astia on sama, jota hän tarjosi Sebedeuksen pojille. Se on sama, josta hän joi puutarhassa. Se on sama, joka ajoi hänet hikoilemaan kunnes hän hikoili veripisaroita, tärisi ja kaatui pyörtyneenä niin, että enkelien piti nostaa hänet pystyyn. Se neste on todella niin kauheaa nestettä, ettei kukaan voi juoda sitä ilman, ettei naapuri huomaisi hänen täysin muuttuneen.

Kuka vain otta siemauksen siitä pullosta, saa halun luopua kaikesta, mitä hänellä on. Koska Kristuksen henki opettaa häntä ja paljastaa hänelle sellaisia asioita, joita kukaan ihminen ei voi ilmi tuoda, ja mitä ei voi paperille kirjoittaa. Ei kukaan tiedä, mitä ne asiat ovat, paitsi ne, joille ne on paljastettu.

Leonard Schiemer ei ehtinyt olla mukana Zürichin mittelöissä, Schlatten am Randenin veljeskokouksessa tai Augsburgin marttyyrisynodissa. Hän tuli tuli uskoon etsimällä, kunnes löysi Wienin Kärnternstrasselta uskovien kokouspaikan keväällä 1527. Hänet kastoi Hubmaierin kastama Oswald Glait, ja kohta sen jälkeen hän lähti julistamaan evankeliumia, sillä hänen asiansa olivat kunnossa ja kirjatietoakin oli tullut hankittua jo pitkään. Mutta jo 25.11.1527 katoliset fundamentalistit ottivat hänet kiinni Rattenberg am Inissä, Tirolissa.

Leonard Schiemeriä kidutettiin vankilassa tavalliseen tapaan, mutta siltä hän ehti tämän maallisen elämän viimeisinä seitsemänä viikkonaan kirjoittaa kristillisen kirjallisuuden kirkkaimpia helmiä, kuten Kristillisen uskon 12 kohdan lyhyt selitys (Eine hübsche Erklärung der 12 Artikel des christlichen Glaubens). Tekstin sisältö vastaa Schleitheimin artikloita, mutta on lyhyempi. Kertomukseen pikku pullosta, "Vom Fläschl" tutustuimme edellä. Uskovien kolmesta kasteesta - vesikasteesta, henkikasteesta ja kasteesta veren kautta Schiemer kirjoittaa tekstissään Von der Tauff im Neuen Testament, also called Von dreyerlei Tauff. Myös armo on monimuotoista. Siitä Schiemer kirjoittaa tekstissään Was die Gnad sey. Eine Vorred. (Mitä armo on. Esipuhe) Muita ovat lohdutuskirje veljelle "Trostbrief an einen schwachen Bruder", Ein wahrhaft kurz Evangelium, heut der Welt zu predigen ja Ein Bekanntnus vor dem Rickter zu Rotenburg (nyk. Rattenberg) sekä teksti seurakuntajärjestyksestä "Ordnung der Gemein, wie ein Christ lebensoll".

Vain vajaan vuoden mittaisen erämaataipaleensa aikana Leonhard Schiemer ehti kirjoittaa myös muutamia meille säilyneitä lauluja ja muutamia ilman tekijännimeä ilmestyneitä kirjoituksia; yksi niistä on jopa kasteoppilaan kirja.

Leonhard Schiemer teloitettiin miekalla 14.01.1528. Piirituomarina toimineen Bartholomeus Angstin ansioksi mainitaan, että hän salli asiakkaalleen mahdollisuuden ostaa paperia ja mustetta niin kauan, kun tämä niitä tarvitsi.

 

Michael Schneider oli vangittuna Passaun linnassa Baijerissa, kun hän kirjoitti:

Hänen, joka kaipaa yhteyttä Kristukseen ja haluaa olla osallisena hänen valtakuntaansa, pitää tehdä sitä, mitä Kristus teki maan päällä. Se, joka haluaa hallita Kristuksen kanssa, pitää ensin olla halukas kärsimään hänen nimensä tähden. Ihminen, joka kuolee Kristuksen kanssa tässä elämässä, astuu hänen kanssaan Isän valtakuntaan, ikuiseen iloon. Mutta mies, joka ei halua seurata Kristusta, ei ole Kristuksen verellä lunastettu, eikä häne syntejään anneta koskaan anteeksi.

Hans Hut tuli uskoon ja kastettiin 26.05.1526 Augsburgissa. Vuonna 1527 häntä kuulusteltiin Augsburgissa. Kuulusteluja oli seuraamassa hänen kymmenvuotinen poikansa Filipp. Kuulustelumenetelmät olivat sen verran raakoja, että poika menetti tajuntansa ja kannettiin pois. Kynttilä kaatui, ja oljet, joita oli tuotu kuulusteltavan "vuoteeksi", syttyivät palamaan. Kun vartijat saapuivat, oli Hans Hut jo kuollut. Tästä harmistuneet "kuulustelijat" sitoivat ruumiin vaunuihin, veivät "oikeuteen", joka tuomitsi ruumiin kuolemaan. Sitten ruumis poltettiin roviolla. Ennen sitä veli Hans ehti kuitenkin tehdä paljon. Seurakunnasta hän kirjoitti:

Missä on joukko ristin tietä kulkevia, kärsiviä ja murheellisia, mutta Liiton yhdistämiä kristittyjä, he tulevat seurakunnaksi ja yhdeksi ruumiiksi Kristuksessa - näkyväksi yhteisöksi.

Herran yhteisössä ilmestyy kaikki hyvyys, armo, ylistys, kunnia ja kiitos Pyhässä Hengessä. Kaikkia esineitä pidetään yhteisinä: yksityistä omaisuutta ei ole mikään… Me osoitamme Liittomme antamalla itsemme Kristukselle. Me annamme itsemme Kristukselle antamalla itsemme veljillemme ja sisarillemme. Me annamme itsemme heille ruumiissamme, elämässämme, kunniassamme välittämättä siitä, miten maailma sen väärin ymmärtää.

Eucharius Binder oli yksi Hans Hutin 1526 kastamista ja matkalle siunaamista veljistä. Vuoden päästä jäi kiinni Salzburgissa, ja pantiin säilöön. Kun säilöön oli saatu 37 muuta, pantiin koko talo palamaan. Eucharius Binderin kastamina jäi taivastielle kuitenkin yli sata uutta vaeltajaa.

Leenaerdt Boewens piti lukua kastamistaan uskovista. Hän kastoi keskimäärin kolmesataa henkilöä vuodessa; kolmenkymmenen vuoden ajan.

Balthasar Hubmaier oli joskus Ingolstadin yliopiston vararehtorinakin, ja uskovanakin hän ehti olla pari vuotta, kunnes hänet poltettiin roviolla Wienissä 10.03.1528. Kirkon ja valtion killereille hän sanoi:

Totuus on kuolematon.

Ambrosius Spittelmayria ne kiduttivat Ansbachin linnassa Etelä-Saksassa, ennenkuin löivät hänen päänsä irti 06.02.1528. Spittelmayr kirjoitti:

Kaikki, jotka ovat yhtä Kristuksessa hänen jumalallisen sanansa kautta ovat hänen ruumiinsa jäseniä: he ovat hänen käsiään, jalkojaan ja silmiään… Jeesus on todellinen ihminen, lihaa. Hän on ruumin pää, ja ruumiinjäseniä hallitaan hänen kauttaan.

Hans Leupold tapettiin miekalla Augsburgissa 25.05.1528. Juuri ennen siirtymistä elämästä kuolemaan - tai kuten hän itse tuomion julistustilaisuudessa korjasi: "kuolemasta elämään", Hans kirjoitti laulun "Jumalani, sinua minä rakastan" (Ausbund 39) Hän kirjoitti myös:

Jos me tiedämme jonkun olevan puutteessa, me pidämme velvollisuutenamme auttaa häntä Jumalan rakkauden tähden, olipa hän yhteisömme jäsen tai ei.

Eithelhans ("Hans") Langenmantel ja neljä muuta joutuivat päidenkatkojan käsittelyyn Augsburgin lähistöllä Weissenhornissa, 11.05.1528 Baijerissa.

Elävän Jumalan Sanan noudattaminen on ainut ruoka, joka ravitsee Hengen ja Sielun.

Lynkkaajistaan Eithelhans oli jo edellisenä vuonna sanonut:

Luther sanoo, että hän saarnaa Kristuksen evankeliumia ja tuo fysikaalisella äänellään Kristuksen kuulijoittensa sydämiin. Mutta minä sanon, että meidän sisällämme pitää olla jotakin, joka voi ottaa vastaan fysikaalisen äänen.

Michael Kürchner (Kirchner) poltetettiin katolisella roviolla 02.06.1529 Insbruckissa, Tirolissa.

Jürgen "Blaurock" Cajacob tuli jatkamaan Michael Kirchnerin työtä, mutta hänet sekä Hansen Langegger vangittiin Klausenin (it. Chiusan) lähistöllä 14.08.1528, kidutettiin - todennäköisesti nimien ja osoitteiden saamisen toivossa - ja poltettiin sitten roviolla 06.09.1529. Toimitusta katselemassa oli kahdeksanvuotias poika Peter Walbot. Kun poika myöhemmin tuli uskoon, hän kirjoitti:

Koska Kristus sanoi, "Minä olen totinen viinipuu", ei hän fysikaalisesti ollut mikään viinipuu. Häntä sanottiin karitsaksi, mutta ei hän fysikaalisesti mikään lammas ollut. Hän sanoi Simonia kallioksi, mutta ei Pietari miksikään kiveksi muuttunut. Hän oli edelleen ihminen. Paavali sanoo Saarasta ja Hagarista, että he olivat kaksi liittoa. Tekikö se heistä asiakirjoja, kirjaimellisesti? Ei tehnyt, he olivat asiakirjoja vain kuvannollisesti.

Kristus sanoi: "Minä olen ovi lammastarhaan, ja Minä olen tie. Hän sanoi, että jos joku, kuka tahansa, uskoo häneen, niin hänestä on juokseva elävän veden virrat. Mutta se ei tarkoita vettä kirjaimellisesti. Kristus puhui miehestä, jolla oli palkki silmässä, mutta se ei tarkoittanut parkoittanut palkkia tai kärrin aisaa kirjaimellisesti. Hän sanoi Marialle ollessaan ristillä: "Katso poikasi" ja Johannekselle hän sanoi: "Poika, katso äitisi". Näiden selvien sanojen mukaan Johannes olisi ollut Kristuksen luonnollinen veli, mutta hän ei sitä ollut. Hänen äitinsä oli joku muu. Kristus sanoi, että siemen on Jumalan sana, ja pelto on maailma. Seitsemän lihavaa lehmää ja seitsemän laihaa lehmää olivat seitsemän vuotta - pyhät kirjoitukset puhuvat usein tämän kaltaisilla sanoilla. Jos me otamme kaikki kirjaimellisesti, tuloksena olisi paljon hullutuksia. Samalla tavalla, kun Kristus sanoo, että leipä on hänen ruumiinsa ja viini hänen verensä, se ei ole fyysisesti sitä, mutta se merkitsee niitä.

Wolfgang Brandhuber, vähän ennen kuin hänet ja seitsemänkymmentä muuta tuomittiin kuolemaan "tulen, veden ja miekan kautta" Itävallan Linzissä 1528, kirjoitti kirjeen, jossa hän sanoi:

Se, joka pelkää Jumalaa pitää Jumalan aina, aina silmäinsä edessä ja vaeltaa tarkkana, koska hän tietää, ettei voitto loppujen lopuksi ole hänen, vaan Jumalan. Hän ei luota omaan lihaansa, vaan katsoo toiseen: luomakunnan Luojaan. Mies seisoo jatkuvasti Jumalan pelossa kuten Job, peläten Jumalan töitä, ei paljon huolehdi itsestään. Hän ei usko olevansa sitä, miltä hän näyttää. Hän pitää itseän arvottomana ja hääjuhlassa hän istuu alhaisimmalle paikalla.

Johannes ("Hans") Denck (1495-1526) tunnusti olevansa hengellisesti köyhä. Hän sai Ingolstadtin yliopistolta BA tittelin 19-vuotiaana kahden vuoden opiskelun jälkeen. Hänen ensimmäinen työnsä oli kreikan sanakirjan toimittaminen. Denckin ollessa Sankt Sebald-koulun johtajana Nürnbergissä, pari kerettiläisten metsästäjien käsiin joutunutta taiteilijaa kertoivat Denckin sanoneen jotakin "epäilyttävää" kasteesta ja ehtoollista, jonka johdosta myös Denck joutui kuulusteltavaksi. Tuomio langetettiin 25.01.1525. Kaupunginlain vartijat tuomitsivat hänen vaimonsa ja lapsensa ja omaisuutensa omaan hallintaansa, ja karkottivat Hansin. Mutta Hans jätti taakseen muutakin. Hänet oli koulutettu humanistiksi, ja opetettu ajattelemaan itse. Hänen oma ajattelunsa ei vienyt häntä eteenpäin, ja kun Jeesus kutsui, oli Hans Denck valmis seuraamaan häntä. Kesäkuussa Hans Denck oli jonkin aikaa St. Gallenissa, asui erään baptistin luona ja kävi uskovien kokouksissa. Syys-lokakuussa Denck oli Augsburgissa ja opetti aatelisten lapsille latinaa ja kreikkaa. Kaupunkiin oli juuri syntynyt uskovien seurakunta ja Denck otti kasteen. Kastajana oli Hubmaier. Kun Hubmaier lähti Moraviaan, jäi Denck Augsburgin uskovien seurakunnan vanhimmaksi. Seurakunta kasvoi nopeasti ja vastustus myös. Luterilaiset kutsuivat Denckin väittelyyn (lue: maskeerattuun kuulusteluun), mutta kun hänet haastettiin uudestaan väittelyyn, Denck poistui kaupungista. Marraskuussa 1526 Denckin tiedetään olleen jo Strassbourgissa. Kastajat olivat siitä mielissään, mutta johtavat papit - Capito ja Bucer ei. Herrat protestantit kutsuivat Hans Denckin väittelyyn. Vastassa oli nyt Bucer. Denck karkotettiin luterilaisesta Strassbourgista joulukuussa 1526. Hänet nähtiin talvella Pfalzissa. Landaussa hänet kutsuttiin taas pappien järjestämään väittelytilaisuuteen syytösaineiston kokoamista varten. Sitten Denck oli Wormsiin avustamaan Hätzeriä raamatunkäännöstyössä. Hätzerin ja Denckin kääntämät Vanhan Testamentin profeetallisen kirjoitukset ilmestyivät huhtikuussa 1527 Wormsissa. Elokuussa Denck kävi taas Augsburgissa, osallistuakseen kuuluisaan "marttyyrisynodiin" sen puheenjohtajana. Denckin osaksi lankesi työ Sveitsissä, Zürichin ja Baselin seudulla. Baselissa hän etsi ymmärrystä johtavien uskonpuhdistajien luota, mutta uskonpuhdistajat yrittivät käyttää Denckin sovinnonhalua vain omiin propagandatarkoituksiinsa. Hans Denck kuoli 15.11.1527 Baselissa paiseruttoon 32 vuotiaana. Hän jätti jälkeensä joukon järisyttävän painokkaita kirjoituksia. Eräässä niistä Hans kirjoitti:

Seurakunta luovuttaa valinnan vapautensa Kristukselle niin kuin halullinen morsian antautuu sulhaselleen. (Hans Denck, Was geregt sey.., Augsburg 1526)

Adrian Henckel kertoi pidättäjilleen yksinkertaisen totuuden: "Lammas ei pure sutta".

Hans Haffner kirjoitti:

Sama Kristus, joka sanoo, "Tulkaa minun luokseni kaikki työtä tekevät ja raskautetut, niin minä virkistän teidät", sanoo myös, "Ei kukaan, joka ei luovu isästään ja äidistään, voi olla minun opetuslapseni". Jokaisen, joka rakastaa totuutta, on hyväksyttävä nämä molemmat asiat. Jokaisen, joka haluaa omistaa Kristuksen, on omistettava hänet myös kärsimyksien tiellä. On hullua sanoa: "Me uskomme, että Kristus on lunastanut meidät, mutta me emme halua elää kuin hän". (Hans Haffner: Von einem Wahrhaften Ritter Christi, und …; 1533)

Balthasar Hubmayer (1482-1528) muistetaan sanoistaan "Die Wahrheit ist untödlich" (Totuus on kuolematon) Balthasa ja hänen vaimonsa Elisabeth vangittiin Mikulovissa, Moraviassa. Balthasar poltettiin roviolla Wienissä 1528-03-10 ja saman kuun 13 päivänä Elisabethin kaulaan sidottiin iso kivi ja heitettiin Tonavaan. B.H kirjoitti paljon, tässä vain yksi lause monista:

Jumalan sana on vesi kaikille, jotka janoavat pelastusta, ja jotka Jumalan Henki on tehnyt eläviksi - Henki, jota ilman sanakin on vain kuollutta kirjainta.

Melchior Hofmann vangittiin 1533, kuoli Strasbourgissa 1543. Monet hänen uskonkäsityksensä poikkesivat terveestä opista, mutta se, mitä hän sanoi kasteesta, kertoi hänen käyneen myös elävän veden lähteellä. Hän kirjoitti:

Uskovat liittoutuvat ja sitoutuvat Herraan Jeesukseen Kristukseen kuin morsian, julkisesti ottamalla Liiton aidon merkin, kasteen vesikylvyn.

Jacob Hutter poltettiin roviolla Innsbruckissa, Itävallassa 25.02.1536. Hän kirjoitti:

Minun pitää puhua teille myös avioliitosta, koska teidän keskuudessanne on niin monta naimatonta veljeä ja sisarta. Toiveeni on, että jokainen teistä osaisi käsitellä ja hallita itsensä.

Claus Felbinger, jonka pää irroitettiin muusta ruumiista 19.07.1560 Landshutin linnan tyrmässä Baijerissa, kirjoitti vähän ennen teloitustaan:

Maailma on tullut erämaaksi ja hukkunut syntiin. Jumalasta se tietää vähän tai ei mitään. Jopa evankeliumin julistuskin on tullut sille uudeksi, ja tuntuu siltä harhaopilta, ja pitää sitä maailman pettämisenä. Heti kun Jumala nostaa pelastussanoman julistajan…, jonkun joka julistaa heille todellista Jumalan sanaa ja osoittaa heille oikean kulkutien, he kieltäytyvät uskomasta häntä ja ajattelevat hänen olevan hullu tai pelle. Jokaista Hengen täyttämää pidetää tyhmänä tai tärähtäneenä.

Hans Schlaffer, roomalaiskatolinen pappi, poikkesi kotimatkallaan anabaptistien kokoukseen ja jäi siitä kiinni. Teloitusta edeltävän, Frundsbergin linnassa vietetyn yön aikana hän kirjoitti pitkän kirjeen, jossa hän sanoi:

Oi Jumala! Sinun hyvyytensi valaisemana me ymmärrämme sana usko tekojen yhteydessä. Se, jolla on usko Kristukseen, antaa itsensä sinulle ja sinun tahtoosi. Hän kieltää itsensä, ottaa ristinsä ja seuraa Kristusta, opettajaansa, ja Herraa, joka on hänen päänsä…. kuolemaankin asti. Hän sanoo Paavalin tavoin: "Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa" ja "ettei kukaan, jolla ei ole Kristuksen henkeä, ole hänen omansa".

Wolfgang Uolimann (Uliman) oli 1528 viemässä pientä uskovien ryhmää Appenzellistä Moraviaan, kun he joutuivat katolisten käsiin Waldseessä, Swabiassa. Uolimanin ja kymmenen muun miehen päät katkaistiin, piilukirveellä tai miekalla, sitä en tiedä. Naisten tappamiset toteutettiin hukuttamalla. Lapset pantiin mierolle. Wolfin todistus oli:

Me tunnemme vain yhden kasteen. Kaste ilman uskoa Kristukseen, ilman kuolemaa synnille ja ilman astumista uuteen elämään ei ole mitään. (Wolf Uliman protestanttisen Sankt Gallenin kaupungin lainvartijoiden edessä 1525)

 

Aikaa on vähän, mutta nopeita ovat pojatkin

Wolf Uolimann oli kotoisin Sankt Gallenista, Sveististä. Hänen isänsä oli hyvin toimeentuleva kankuri. Poika lähti munkiksi, omasta halustaan. Sillä välin Johann Kessler oli matkoillaan tavannut valepukuisen Lutherin ja alkoi kotiin palattuaan lukera Raamattua ja pitää kotikouksia. Wolf Uoliman oli yksi kokousvieraista. Kun Sankt Gallenin kaupunki kielsi kotikokoukset, Uolimann jatkoi niitä kankurien killan kokoustiloissa. Yksi kokousvieraista oli Lorenz Hochrütiner, joka Zürichiin palattuaan oli paikalla, kun veljet 21.01.1525 alkoivat kastaa uskoon tulleita. Myös Lorenz otti kasteen.

Helmikuussa Wolf Uolimann oli matkalla Konstanzista Schaffhauseniin. Matkalla hän tapasi Conrad Grebelin, joka kastoi Wolf Uolimannin Reinin kylmissä vesissä. Sankt Galleniin palattuaan Wolfgang Uolimann kertoi kuulijoilleen 18.03.1525:

Jumalan on osoittanut minulle, että meidän pitäisi erota kirkosta. Se, mitä kirkko opettaa, ei ole totta. Totuutta ei kirkoissa ole koskaan saarnattu, eikä sitä tehdä siellä nytkään.

Viikkoa myöhemmin Conrad Grebel tuli Sankt Galleniin. Hänen mukanaa oli Eberhard Bolt, eli "Eberli". Eberlikin otti kasteen, ja alkoi kohta saarnata evankeliumia. Palmusunnuntaina 09.04.1525 "melkein koko kaupunki" oli kuulemassa, kun Grebel ja Eberli saarnasivat Berlisbergin ruohikolle kokoontuneille kuulijoille. Kokouksen päättyessä mentiin Sitter-joelle, jossa useat sadat kuulijat ottivat kasteen. Seurakunta oli syntynyt ja sen vanhimmat joutuivat heti laittomuuden vartijoiden käsittelyyn. Sankt Gallenin seurakunnan kokoukset kiellettiin ja 17.05.1525 heidät määrättiin poistumaan kanttonin alueelta. Eberli Boltin kulkiessa roomalaiskatolisen Schwyzin kanttoonin kautta hän puheli paikallisen papin kanssa, joka myös otti kasteen. Ja siitähän katoliset saivat aiheen polttaa molemmat nuotiollaan 29.05.1525.

Wolf Uolimannille, joka oli kirjoilla Sankt Gallenissa, järjestettiin väittelytilaisuus - siis kuulustelu väittelyn nimikkeellä. Kuulustelijat eivät itse pystyneet Uolimannin väitteitä kumoamaan, vaan lukivat tilaisuudessa ääneen Zwinglin kirjaa Kasteesta, Kasteen uusimisesta ja Lapsikasteesta. Uolimann sanoi:

Teillä saattaa olla Zwinglin sana, mutta minulla on Jumalan sana.

Kaupunista karkotettu Wolf Uolimann vei ryhmän uskovia Moraviaan. Vuoden päästä hänet nähtiin Baselissa, ja karkotettiin sieltä. Kun hän oli viemässä toista ryhmää Gallenin uskovia Moraviaan, koko ryhmä jäi kiinni katolisella alueella ja tuhottiin.

 

Koinonia - Yhteys ja osallisuus Kristukseen

Kristuksen tunteminen on sitä, että Kristus tuntee sinut ja sinä Kristuksen niin, että syntyy yhteys, koinonia. Anabaptistit käyttivät tästä yhteydestä sanaa Gemeinschaft, yhteys, ja seurakunta oli heille Gemein. Kirkon he jättivät niille, jotka olivat sen keksineetkin.

Koinonia, Kristuksen ja hänen seurakuntansa yhteys oli se asia, joka kaatoi Lutherin. Säilyttääkseen valtiokirkon Luther oli torjunut maakansan oikeudenmukaiset vaatimukset uskovien yhteyden käytännön merkityksestä ja asettunut vääryyden puolelle kaikella arvovallallaan, mikä päättyi maakansan verilöylyyn 1525 ja johti lopulta koko Saksan luopumiseen Ristin uskosta sekä sosialismin syntyyn - yritykseen parantaa maakansan olot ilman Jumalan apua.

Paitsi uskovien kasteesta, anabaptistit tunnetaan juuri koinonian harjoittamisesta. He elivät yhteistalouksissa ja kantoivat toistensa taakkoja. Heidän keskuudessaan toteutui tämä:

Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa. Ja jokaiselle sielulle tuli pelko; ja monta ihmettä ja tunnustekoa tapahtui apostolien kautta. Ja kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä, ja he myivät maansa ja tavaransa ja jakelivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä ja mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella, kiittäen Jumalaa ja ollen kaiken kansan suosiossa. Ja Herra lisäsi heidän yhteyteensä joka päivä niitä, jotka saivat pelastuksen. (Apt 2:42-47)

Yksi niistä kolmesta ensimmäisestä anabaptista, jotka kuolivat luonnollisen kuoleman, Peter Riedeman, kirjoitti Wolkersdorfin linnan vankilassa 1540:

Me tulemme Kristuksen armon osallisuuteen uskon kautta, kuten Paavali sanoo: "Kristus elää sydämissänne uskon kautta". Sellainen usko tulee Evankeliumin saarnan kuulemisen kautta. Kun me kuuntelemme tarkkaavaisesti Evankeliumia, ja mukaudumme siihen, me tulemme osalliseksi Kristuksen yhteydestä, kuten olemme nähneet Johanneksen sanoista: "Jota me olemme nähneet ja kuulleet, sitä me teille julistamme, että teillä olisi yhteys meidän kanssamme, ja meidän yhteytemme on yhteyttä Isään Jumalaan ja hänen poikaansa, Jeesukseen Kristukseen, Herraamme, joka on antanut meille kaiken, mitä hän on kuullut ja vastaanottanut isältään".

 

Vainot

Kirkonmiesten johtama kristittyjen vaino ei uskovia ihmetyttänyt. Onhan siitä kirjoitettu:

Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana - että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta, jos minä ehkä pääsen ylösnousemiseen kuolleista. (Filippil. 3:8-10)

Vaikka Zürichin evankelinen kirkko, katolinen kirkko, luterilainen kirkko ja kalvinistit eivät voineet päästä keskenään yksimielisyyteen eikä sopuun keskenään, ne olivat yksimielisiä yhdestä asiasta: ne kävivät kaikki innolla baptisteja hävittämään. Samoin tekivät Euroopan kaikki hallitsijat Liettuaa, osittain Puolaa ja turkkilaisten vasallivaltiota Transylvaniaa lukuunottamatta. Miksi? Ehkäpä Menno Simonsin vuonna 1539 kirjassaan Dat Fundament des Christelycken leers esittämä ajatus antaa vastauksen:

Kristus yksin on omantunnon mittapuu, eikä hänen lisäkseen ole ketään muuta. Anna hänen olla keisarisi ja Hänen Pyhän Sanansa sinun lakisi. Sinun tulee totella Jumalaa ennen keisaria ja pitää sitä, mitä Jumala sanoo sen yläpuolella, mitä keisari sanoo.

Suomi sai itsenäisyyden Jumalan lahjana vuonna 1917. Itsenäisyyden ajan sotilaspassissakin oli omatunto asetettu esivaltaa korkeammalle. Minun sotilaispassissanikin olevassa valan kaavassa vaaditaan vain, että "lupaan omantuntoni mukaan palvella laillista esivaltaa". Itsenäinen Suomi tunnusti sen, mitä Menno Simons kirjassaan "Kristillisen uskon perusteet" vuonna 1539 esitti.

Kastajat eivät olleet rähmällään keisarin edessä, mutta luterilaiset olivat. Augsburgin "tunnustus" on osoitettu keisari Kaarle V:lle ja se alkaa näin:

Korkea-arvoisin (Allerdurchlauchtigester), suurivaltaisin (grossmächtigester), voittamattomin (unüberwindlichsten) Keisari, kaikkein armollisin Herra.

Augsburgin tunnustus on keisarinpalvontaa, eikä siitä luterilaisillekaan mitään hyvää seurannut. Keisari teki laskelmansa sotavoimiensa perusteella. Filip Melanchtonin käsin kirjoittama "Confessio Augustanan" latinankielinen alkuperäiskappale vietiin 1569 Kaarle V:n pojan Felipe II käskystä Espanjaan, "jotta sellainen kirottu teos joutuisi ikuisen häviön omaksi". Keisarin haltuun joutuneet alkuperäiskappaleet katosivatkin pian katolisen kirkon syövereihin, mutta onneksi teksteistä oli ehditty tehdä painoa varten kopioita, joiden epätarkkuuksia Melanchton itse korjaili. Näihin painettuihin laitoksiin perustuu myös meille tunnettu teksti.

 

Mandaatit

"Pyhän" Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan direktiivejä sanottiin mandaateiksi. Keisari Friedrich II:n kirkkolaissa säädettiin 1232, että kirkon tuomitsemat ja valtiolle luovuttamat henkilöt on tapettava. Direktiivien ensimmäinen tarkoitus oli kirkosta erilleen pyrkivien tai sitä uudistamaan pyrkivien yksilöiden tai yhteisöjen tuhoaminen.

Kastajien liike alkoi Zürichistä tammikuun 21 päivänä 1525. Uusia mandaatteja ryhdyttiin heti laatimaan kastajia vastaan. Tässä poimintoja lähinnä anabaptisteja vastaan suunnatuista mandaateista. Jotkut merkitsevät päivämäärän uuden, jotkut toiset vanhan kalenterin mukaan. Näin päivämäärissä näyttää olevan noin 10 päivän heittoja, mutta niitä en ole lähtenyt tarkistamaan:

1525-01-18...

Zürich määrää lapset kastettaviksi, ja karkottaa kotipaikkaoikeutta ilman olevat kastajat;

1525-03-01...

Zürich kieltää uskovien kasteen sakon ja karkoituksen uhalla;

1525-11-30...

Gröningen kieltää uskovien kasteen sakon ja karkotuksen uhalla;

1526-03-01...

Zürich uhkaa uskoontulleita kastavia uskovia kuolemanrangaistuksella;

1526-07-14...

Basel määrää kuolemanrangaistuksen ja omaisuuden menetyksen pelkästä läsnäolosta tilaisuuksissa, joissa uskovat puhuvat;

1526-11-19...

Zürich määrää kuolemanrangaistuksen kristittyjen saarnan kuuntelemisesta;

1527-08-20...

Ferdinand I antaa yleisen, myös protestantteja koskevan mandaatin;

1527-11-01...

Regensburg julistaa aikuiskasteen sekä majapaikan antamisen uskoville kielletyiksi kuolemanrangaistuksen uhalla;

1528-01-04...

Keisari Kaarle V julistaa mandaatin Speierissä;

1528-01-31...

Mainzin johtaja, kardinaali Albrecht määrää kuolemanrangaistuksen siirtymisestä kirkosta uskovien leiriin; mutta lupaa armahtaa kaikki juudakset;

1528-02-27...

Ferdinand I täsmentää, että aikuisena kastetut uskovat on tapettava, vaikka nämä hylkäisivätkin uskovien kastetta koskevat käsityksensä;

1528-04-22...

Uskovien tappamista vaativasta mandaatista tulee keisarikunnan laki Speierin valtiopäivillä

1528-04-23...

Keisari Kaarle V julistaa oman mandaattinsa.

Mandaatteja uskovien hävittämiseksi pelkästään "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan alueelta julkaistiin yli kaksi sataa, mahdollisesti paljon sitäkin enemmän, sillä kirjallisuudessa esitetyt mandaattiluettelot eivät kerro valtakunnan vähäisempien osien julistamista tuhoamismääräyksistä. Kun mandaattien anto vuoden 1761 paikkeilla päättyi, ei se tapahtunut siksi, että hallitsijat olisivat muuttuneet, vaan sitä, ettei uskovia enää keisarikunnasta löytynyt, ja jos löytyikin, voitiin heidät tuomita kuolemaan vanhojenkin mandaattien perusteella, sillä mandaatteja pahantekoon Saatanan uskolliset palvelijat olivat kirjoitelleet ihan tarpeeksi paljon.

 

Moravia

Nykyajan "eurooppalaiset" tuskin tietävät, mikä maa se sellainen Moravia on. Kartalta pitäisi Tshekin ja Slovakian välistä löytyä ainakin joki, nimeltä Morava. Sen ympäristöstä on siis kysymys, kun puhumme Moraviasta. Moravian kieli on toinen tshekin päämurteista, ja jo 1500-luvulla se oli lähes sama, kuin tshekin kieli. Nyt alue Moravia kuuluu Tshekin tasavaltaan, ja siellä on noin 2,5 miljoonaa asukasta. Joskus viisisataa vuotta sitten Morava oli vielä maakreivikunta, jonka Habsburgit ovella taktiikallaan saivat hallintaansa.

Hussilaissotien jälkeen tshekkiläiset ja moravialaiset vapaaherrat olivat nähneet viisaaksi suojella tshekkiläiseen herätyksen piiriin kuuluneita kristittyjä kirkon ja keisarikunnan uskonnollisen oikeaoppisuuden varjoon puettua saksalaista kansalliskiihkoa vastaan ja tämän perinteen mukaisesti Moravian kartanonherrat yhä vieläkin ottivat hallitsemiinsa kyliin ja kaupunkeihin vainottuja kristittyjä verenhimoisten katolisten vastaväitteistä välittämättä.

Kun Luther oli aloittanut oman reformiohjelmansa Saksassa, kutsuttiin Moravian kyliin saarnaajiksi myös luterilaisia pappeja. Lichtenteinien suvun hallitsemassa Nikolsburgissa eli Mikulovissa oli jo 1524 saarnaajana luterilainen Hans Spittelmaier ja vuodesta 1525 myös Oswald Glaidt. Kaupunki oli myös huomattava juutalaisuuden keskus. Uskovat kartanonherrat katselivat vähän ihmeissään sitä, että nämä heidän hyvät työntekijänsä olivat kovin riippuvaisia oman ryhmäkuntansa saarnaajien mielipiteistä. Vuonna 1526 kutsui Jan Dubcanski tshekkiläisen herätyksen monien haarojen ja muiden evankelisten yhteisöjen vanhimpia yhteiseen neuvonpitoon Austerlitziin, eli Slavkov u Brnaan. Tästä kokouksesta on säilynyt Oswald Glaitin painettu selostus. Kokoukseen osallistuneet kartanonherrat ja uskovien vanhimmat sopivat 19.03.1526, että ehtoolliselle pääsyn edellytyksenä on Jumalan sanan synnyttämä henkilökohtainen usko Herraan Jeesukseen. Vain muutamia viikkoja kokouksen jälkeen Nikolsburgiin (Mikulov) saapui pakolainen nimeltä Balthasar Hubmaier.

 

Balthasar Hubmaier

Balthasar Hubmaier (noin 1480-1527) oli syntyisin Baijerista, Augsburgin kupeessa kyyhöttävästä pienestä kylästä. Koulunkäyntinsä hän aloitti kotonaan, ja oli jo hyvässä vauhdissa, kun hän aloitti "latinakoulun" Augsburgissa. Vuonna 1525 Balthasar Hubmaier sai tohtorin arvon Ingoldstadtin yliopistosta ja 1515 hänestä tuli mainitun yliopiston vararehtori. Tähän aikaan hyvänä katolisena pidetty tohtorismies saarnasi katolisissa kirkoissa ja sai 1516 pastorin viran Regensburgista. Regensburgissa Hubmaier osallistui juutalaisvainoihin ja juutalaisten karkotukseen kaupungista.

Vuonna 1521 Hubmaier sai siirron Waldhutiin. Seuraavana vuonna hän ryhtyi tutkimaan Lutherin kirjoituksia, tutustui Conrad Grebelin opettajaan Glareaniin sekä Erasmus Rotterdamilaiseen Baselissa ja kohta tämän jälkeen Huldryich Zwingliin. Tässä vaiheessa Balthasar Hubmaier oli jo selvillä siitä, että raamatullista opetusta antaa yksin raamattu. Waldshutissa hän järjesteli julkiset jumalanpalvelukset uuteen malliin, ja auttoi riistettyä maakansaa sellaisissa asioissa, joista Luther oli kieltäytynyt. Hubmaier meni naimisiin Elisabeth Hügelinen kanssa ja kun kaupungin johtajat alkoivat käydä kuumina, siirtyi hän vaimoineen Schaffhauseniin. Siellä hän kirjoitti kirjasen "Kerettiläisistä ja heidän polttajistaan" (Von Ketzern und ihren Verbrennern), mutta kun kerettiläisten metsästäjät häntä sielläkin kovasti ahdistelivat, palasi Hubmaier takaisin Waldhutiin ja vei loppuun kaupungin kirkon reformaation.

Selvitettyään kastekysymyksen teorian Hubmaier osallistui Zürichin kastekysymystä koskevaan väittelyyn 17.02.1525 kastajien rinnalla, vaikka hän itseään ei vielä ollut kastettu. Vasta kun Zürichistä karkotettu Wilhelm Reublin kevättalvella 1525 saapui Waldshutiin "puskasaarnaajaksi", oli Hubmaier yksi niistä kuudestakymmenestä, jotka ottivat kasteen. Pääsiäispäivänä Hubmaier itse jo kastoi kolmesataa henkilöä. Toisena pääsiäispäivänä nautittiin ehtoollista. Ehtoollisella Hubmaier pesi uskovien jalat, kuten asiaan kuuluu.Tiistaina jatkui julistaminen ja kastaminen. Tähän aikaan myös Conrad Grebel poikkesi Waldshutissa veljiä katsomassa. Zürichissä Zwingli pani jakeluun taistelukirjoituksensa "Kasteesta, Uudelleenkasteesta ja Lapsikasteesta". Hubmaier vastasi huutoon omalla kirjallaan, jota Zwingli ei enää pystynyt kumoamaan, vaan siirtyi seuraavassa vastineessaan nimittely- ja syyttelylinjalle. Uhkakuvia maalailemalla Zwingli yrittää nyt saada muita mukaansa uskovien vastaiseen taisteluun. Kiihotustyö onnistuikin Zwingliltä paremmin kuin Jumalan palveleminen, vaikka hän tässä vaiheessa vielä kutsuukin Hubmaieria nimellä "rakas Balthasar".

Samana vuonna - 1525 - oli käynnissä kuuluisa talonpoikaiskapina, jonka monissa taisteluissa noin sata tuhatta riistettyä maatyöläistä menetti henkensä. Itävallan vaatiessa Waldshutia antautumaan, pakeni talonpoikien oikeutettuja vaatimuksia moraalisesti tukenut Hubmaier vaimoineen Zürichiin. Kaupunki olisi kyllä asevoimin puolustanut suosittua saarnaajaansa, mutta sitä Hubmaier ei tahtonut. Itävalta valtasi Waldshutin joulukuun viidentenä, ja parin viikon päästä katoliset taas messusivat kaupungissa.

Hubmaier kutsui Zwinglin vastaamaan puheistaan siitä, että vaikka tämä oli ennen julistanut aikuiskasteen olevan Raamatun mukainen, oli hän kaupunginneuvoston painostuksesta luopunut tästä käsityksestään. Kaupunki järjestikin tapaamisen, mutta Hubmaier vietiin sinne vangittuna. Nyt sai Hubmaier itse kokea sitä samaa painostusta, joka oli murtanut Zwinglin, ja vieläpä niin kovana, että hänelle oli vähällä käydä samoin kuin Zwinglille oli käynyt. Mutta väittelytilaisuus, jonka Zürichin miehet olivat julistaneet Zwinglin murskavoitoksi, oli todellisuudessa Zwinglin teologialle murskatappio. Onneksi paikalla oli neutraali kirjuri, joka pani asiat muistiin.

Tuomaripelin jälkeen alkoi toinen tuomaripeli. Kaupungin kunniaksi on sanottava, että vaikka myös Itävalta vaati päästä osalliseksi Hubmaierin verestä, Zürichin kaupunginisät eivät häntä heille luovuttaneet. He kiduttivat häntä itse, sillä heti kun Hubmaier oli päässyt jaloilleen, hän puolusti taas lapsikastetta entiseen malliin, ja joutui kuukaudeksi vankilakäsittelyyn. Vankilana toimineessa vesitornissa olikin aikamoinen uskovien kokous; myös Hubmaierin vaimo oli siellä. Kiduttamalla Hubmaieria painostettiin lausunto, jolla hän kumoaisi Raamatusta omaksumansa totuudet, mutta Hubmaierin teksti on enemmän selitys hänen ideologisesta kehityksestään, kuin vaadittu "rekantaatio", uskosta luopuminen. Myöhemmin Hubmaier kuitenkin katkerasti katui antaneensa tätäkään selitystä.

Kun Zwingli oli saanut tarpeeksi katsomansa hyvityksen, hän suostutteli kaupunginvaltuuston järjestämään Hubmaiereitten karkoituksen niin, etteivät he heti joutuisi surman suuhun. Kun sopiva hetki tuli, matkalaiset lähetettiin vähin äänin kohti tuntematonta määränpäätä. Matkalaiset kulkivat ensin Konstanzin kautta Augsburgiin ja sieltä kesällä 1526 Nikolsburgiin, eli Moravian herttuakunnan Mikuloviin. Augsburgin käyntikään ei jäänyt turhaksi, sillä siellä Hubmaier kastoi Hans Denckin.

Balthasar Hubmaierin tulo Mikuloviin oli tarkkaan ajoitettu ja korkeammalta taholta suunniteltu. Hänet otettiin hyvin vastaan, ja paljon vainottuja uskovia tuli hänen perässään. Leonhard von Liechtensteinin (1482-1534) maille saapui lyhyessä ajassa noin 12000 Euroopan vainoamaa kristittyä. Kun uskovia kaiken aikaa muualla tapettiin, sai Hubmaier itsekin hetkeksi työrauhan. Hänen vastauksensa Zwinglin oppeihin painettiin, ja hän kirjoitti muutamia erittäin tärkeitä puheita ja kirjoja, kuten Tahdon vapaudesta (Von der Freiheit des Willens, Nikolsburg 1527), Toinen kirjanen ihmisen tahdon vapaaehtoisuudesta (Das Andere Büchlein von der Freiwilligkeit des Menschen (Nikolsburg, 1527) ja muita. Hubmaier näkee kirkkaammin, kuin miljoonat saarnaajat hänen jälkeensä, että koska ihminen on kolmiosainen luomus, on tahdon vapauttakin tarkasteltava ikään kuin se koskisi kolmea asiaa - lihan tahtoa, sielun tahtoa ja hengen tahtoa.

On selvä, ettei "Pyhän" Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan keisari sellaista miestä kuin Balthasar Hubmaieria sietänyt. Hänen oli kuitenkin otettava huomioon, että Moravian ruhtinaat vastustivat uskovien teurastuksia. Ferdinand I järjesti niin, että Leonhard von Liechtenstein hovisaarnaajineen oli hänen vieraanaan Wienissä kun Hubmaierin vangitsijat tulivat ja sitoivat hänet vaunuihinsa ja veivät heidät molemmat sekä joukon veljiä mukaanaan.

Hubmaier vietiin Kreuzensteinin linnaan. Linnassa riitti kävijöitä, sekä ystäviä että vihamiehiä, heidän joukossaan Ambrosius Salzer, Wienin yliopiston rehtori. Linnassa Hubmaier kirjoitti vielä selostuksen uskonsa sisällöstä (Rechenschaff seines Glaubens) ja lähetti sen keisarille. Ja mitä luulet keisarin vastanneen? Hubmaier vietiin Wieniin, levitettiin kidutuspenkkiin, ja kun silläkään tempulla ei saatu miestä pilkkaamaan Jumalaa, hänet istutettiin roviolle, tuikattiin tuli ja poltettiin. Hubmaierin viimeiset sanat olivat "Oi taivaallinen isäni! Oi armelias Jumala!" ja kun parta ja tukka jo olivat tulessa hän sanoi: "Oi Jeesus".

Balthasar Hubmaier poltettiin 10.03.1528. Hänen vaimonsa, uskollinen kilvoittelija ja miehensä todellinen apu Elisabeth Hügeline tapettiin hukuttamalla kolme päivää myöhemmin. Hänen kaulaansa sidottiin iso kivi, ja työnnettiin Tonavaan. Kaksi niistä veljistä, jotka oli pidätetty samalla kertaa heidän kanssaan, poltettiin roviolla 24.03.1528.

Hubmaier oli enemmän teoreetikko kuin kilvoittelija. Pätevänä teoreetikkona hän yritti tilanteen niin vaatiessa sorvailla tekstejä, jotka miellyttäisivät sekä Jumalaa, että keisaria. Yksi näistä oli Hubmaierin kirjanen miekan käytöstä. Raamattuhan sanoo selvästi, ettei esivalta miekkaa turhaan kanna, sillä se on kostaja. Mutta pitäisikö uskovan ottaa siihen osaa, olikin jo toinen kysymys. Hubmaierin kirjaa, jota en ole lukenut, tulkittiin kuitenkin puheenvuoroksi miekan käytön puolesta, tosin vain itsepuolustukseksi, mutta kuitenkin. Tämähän oli myös niiden Jednotaan kuuluvien Moravian uskovien tilanherrojen kanta, jotka sukutiloilleen olivat kastajia ottaneet. Poikkeuksiakin oli, sillä Jednotan pienen puolen uskovat, kuten Jan Dubcanski, eivät pitäneet miekan käyttöä uskovien, vaan uskomattomien tehtävänä.

Hubmaierin epäselvä kanta aiheutti sekaannusta kastajien keskuudessa. Mutta kun hän oli poissa, hänen kantansa unohtui nopeasti, ja jo parin vuoden päästä suurin osa Moraviaan tulleista kastajista oli taas selvillä siitä, ettei Jumalan valtakunnan asioita miekalla hoidella. Ferdinand I:n painostamille tilanherroille tämä oli kuitenkin ongelma.

 

Uusia tulijoita ja uusia yhteisöjä

Jakob Widemann löysi elämän tien Kristuksessa 1527 ja pakeni Augsburgista karkotettuna Moravian Mikuloviin (saks. Nikolsburg), jossa jo ennen hänen tuloaan oli muodostunut noin 12000 uskovan seurakunta. Osa tästä suuresta joukosta oli kuitenkin vielä pahasti sitoutuneita maailman ruhtinaan järjestelmään, ja kun Wiedemann tuli, miekankäytön hyväksyneet anabaptistit ajoivat muut, nyt Wiedemannin johtamat baptistit ulos kaupungista.

Austerlitzista lähti 08.01.1531 Reublinin johtama ryhmä, noin 300 henkilöä kohti Auspitziä, nykyistä Hustopeceä. Talvi oli kylmä, joukko repaleinen ja nälkäinen. Matkan varrrella äidit, lapset ja sairaat saivat suojaa Johanna von Boskowitzin järjestettyä heille sijaa Brnon lähellä sijaitsevaan nunnaluostariin. Auspitzissa pakolaisten oli opeteltava maanviljelys, ..Mutta Reublinin asema ryhmän johdossa ei jäänyt pitkäikäiseksi. Vaikka hän oli saanut ryhmän liikkeelle uskovien yleiseen pappeuteen vedoten, hän oli itse aikamoinen diktaattori. Kaiken lisäksi hänen rahankäyttönsä tuskin vastasi yhteisön yleisiä periaatteita, ja hänet karkotettiin. Reublin palasi länteen, jossa hän esiintyi taas "evankelisena" saarnaajana. Ei siis ihme, että Reublinin hyvin alkanut taivastie ei päättynyt roviolle. Saipa hän keisarin takavarikoiman omaisuutensakin takaisin.

Matkalla kohti pohjoista nämä pakoon ajetut pakolaiset keräsivät kolehdin, jonka tuloksena oli tietty määrä yhteistä omaisuutta, yhteisomistuksen alkuna. Von Kaunitzin isänniltä vuokrattiin taloja - matkalaisia oli kahdensadan miehen lisäksi vaimot ja lapsia - Austerlitzin kaupungista. Sanan palvelijana toimivat Jakob Widemann ja Ulrich Stadler. Muutaman vuosikymmenen kuluttua Moravian veljeskodeissa, Bruderhofeissa, asui noin 60.000 uskovaa - Rossnitzissa, Lundenburgissa, Schäkowitzissä, Dämberschitzissä, Pausramissa, Pellertitzissä, Rampensdorfissa, Stignitzissä, Koblitzissa, Alternmarkissa, Neumühlissä, Prustschanissa, Landhutissa, Nemschitzissä, Maskowitzissä ja muualla.

Yhteisöelämä oli kuulunut Sveitsin uskovien opetukseen jo Felix Manzin ajoista lähtien. Todistuksessaan Zürichin kaupungille Manz oli kertoi, että hän oli opettanut heitä edistymään rakkaudessa, yhteydessä ja pitämään kaikkea yhteisenä kuten Apostolien tekojen toisessa luvussa on kerrottu. Muistin virkistykseksi vilkaisemme sinne:

Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa. Ja jokaiselle sielulle tuli pelko; ja monta ihmettä ja tunnustekoa tapahtui apostolien kautta. (Apt 2:42-43)

Oikeastaan tässä on kyse kahdesta asiasta. Jos ensimmäinen jae toteutuu, toteutuu toinenkin, mutta jos hyppäät suoraan jakeeseen 43, saat turhaan odottaa sen toteutumista. Jatkossa kerrotaan, kuinka Juudean uskovat myivät omaisuutensa seurakunnan hyväksi, mutta "Pyhän Rooman" imperialistit olivat Juudean uskottomia pahempia: imperialistit takavarikoivat vainomiensa kristittyjen omaisuudet ja ajoivat uskovat mierolle, jolleivät perin tappaneet heti alkuun.

Tirolin kastajat lähtevät Moraviaan

Kun Georg "Blaurock" Cajacob ja Hans Langegger 06.11.1529 oli poltettu roviolla silloin Itävaltaan kuuluneessa Klausenissa (it. Chiusa), ryhtyi kirkon ja valtion epäpyhä pariliitto tuhoamaan Tirolin vielä monilukuisia uskovien yhteisöjä. Jo vuoden 1529 toukokuussa viranomaiset olivat saaneet eräästä Balthasar Hutterin luona kokoontuvasta ryhmästä. Työmääräyksen ryhmän pidättämiseksi sai Toblasch-Welsbergin poliisipäällikkö. Muutamia saatiin kohta kiinni, ja Balthasar Hutterin sisar Agnes tuomittiin "rikoksenuusijana", sillä häntä oli jo nuhdeltu Jeesuksen seuraamisesta.

Uskovien seurakunnat Tirolin alpeilla eivät olleet mikään uusi ilmestys, mutta kun kastajat tulivat, seudun monissa vainoissa ja ristiretkissä hajalle lyödyt uskovat - beguinit ja valdolaiset - saattoivat tuntea heidät heti omikseen. Kun viranomaiset nyt ryhtyivät tosi toimiin, paljastui pian että uskovia oli paljon. Veri virtasi, kirkon uhritulet roihusivat Tirolin laaksojen kylissä ja kaupungeissa vankilat olivat täynnä kidutuspenkkien vapautumista odottavia asiakkaita. Tiedot kuulustelujen - inkvistion - tuloksista lähetettiin Ferdinand I:n päämajaan Insbruckiin.

Balthasarin ja Agnesin veli Jakob oli jonkin aikaa asunut Prahassa, hatuntekijän ammattiin perehtymistä varten, ja mahdollisesti juuri hän toi Tiroliin tiedon Moraviassa vallitsevasta tilanteesta. Ennen Tirolista pakenemista veljet päättivät kuitenkin lähettää ensin pari miestä tutkimaan, miten Moraviassa uskovia kohdeltiin. Tiedustelijoiksi valittiin Jakob Hutter ja Sigmund Schützinger. Tieto Moravian aatelisten suopeasta suhtautumisesta uskoviin osoittautui todeksi, ja pian alkoi uskovien muutto Tirolista Moraviaan. Ensimmäisten joukossa lähtivät Klausenin (it. Chiusa) uskovat.

 

 

 

Uusia Saksasta ja Sveitsistä karkotettuja ryhmiä saapui Moraviaan koko ajan. Philip Plenerin mukana tulleet uskovat asettuivat Auspitziin. Jacob Hutter ja Jörg Zaunring toivat mukanaan Itävallasta pakenevia uskovia.

Ursula Hellrigl oli yksi niistä, jotka olivat päässeet vanhempiensa mukana pakenemaan saksalaisia kirkonmiehiä Moraviaan, jossa tshekkiläiset marttyyrit olivat jo kauan vuodattaneet vertaan kirkonmiesten käsissä. Maaperä oli muokattu, eivätkä paikalliset ruhtinaat, feodaaliherrat enää olleet kovin innokkaita kirkon ja valtion toimia tukemaan. Muutaman vuoden myös Ursula sai elää jokapäiväistä raakuutta ja vainoa näkemättä Auspitzin veljesyhteisön keskuudessa. Mutta vuonna 1535 yhteisön oli taas jatkettava taivalta. Joukko, jonka matkassa Ursula tällä kertaa oli, jäi kiinni Passaussa, Baijerissa.

Kirkonmiehet ja valtio yrittivät saada viidentoista vuoden ikäistä tyttöä luopumaan uskosta kiduttamalla häntä piinapenkissä, "rakissa". Hänen äitinsä oli kuollut vankilassa. Hänellä oli vielä kaksi veljeä, mutta heidät oli vangittu, ja viety tytölle tuntemattomaan paikkaan. Viiden vankilassa vietetyn vuoden jälkeen Ursula näki toisen uskovan, Jörg Liebichin. Yht'äkkiä viranomaiset toivat heidät samaan mukavaan huoneeseen ja antoivat ruokaa syötäväksi. Ursula kahlehdittiin kiinni saarnaajan jalkaan, ja perkeleen uskolliset palvelijat alkoivat odottaa tuloksia. Tuloksena oli kuitenkin laulu, Ursulan rukous:

Ikuinen Isä taivaassa. Sisimmästäni minä sinua huudan. Älä salli minun kääntyä pois sinusta; pidä minut sinun totuudessasi loppuun saakka. Oi Jumala, varjele sydämeni ja suuni. Tarkkaile minua joka hetki. Älä salli minun kääntyä pois sinusta huolten, pelon tai masennuksen takia. Pidä minua vahvana ilossasi…Minä makaan täällä kahlehdittuna, odottaen sinua Jumala, hyvin suuresti kaivaten aikaa, jolloin päästät minut vapaaksi.

Schleitheimin artikloissa (Brüderlich Vereinigung etzlicher Kinder Gottes sieben Artikel betreffend, 24.02.1527) tehdään hyvin selvä ero valkeuden töiden ja pimeyden töiden välillä:

Asiat, jotka eivät ole Jumalasta, eivät voi olla muuta kuin inhottavia. Meidän tulee paeta sellaisia. Tällä me tarkoitamme kaikkea Roomalaiskatolista ja Protestanttista toimintaa, kuten jumalanpalveluksia, yleisiä kokouksia, politiikkaa, valojen vannomista, kapakoita..

 

 

Luterilaisen "uskon" tunnustuskirja

Keisarikunnan valtiopäivillä Augsburgissa 1530 protestanttien johtajat laativat Augsburgin "uskontunnustuksen". Otavan Pieni tietosanakirja vuodelta 1955 kertoo siitä näin:

Augsburgin tunnustus, lat. Confessio Augustana, ev.-lut. kirkon tärkein tunnustuskirja, Melanchtonin laatima, annettu Kaarle V:lle Augsburgin valtiopäivillä 1530. Sen ensimm. osassa korostetaan, mikä katolilaisten ja evankelisten käsityksen mukaan on yhteistä, ja esitetään erimielisyydet lievästi, toisessa osassa puhutaan evankelisten poistamista väärinkäytöksistä. - Augsburgin tunnustuksen puolustus, ev.-lut. kirkon tunnustuskirjoja, Melanchtonin 1530 laatima, esittää Augsburgin tunnustuksen, jonka puolustamiseksi se on kirjoitettu, laveammin teologisessa muodossa. (m.t. Osa I, hakusana "Augsburgin tunnustus")

Vastuun "Augsburgin tunnustuksesta" jakavat paitsi Melanchton, myös koko se jengi, joka 25. kesäkuuta 1530 oli sitä rustaamassa. Siinä sanotaan mm.

Meidän keskuudessamme opetetaan, että kaikki maailman hallitukset ja kaikki vakiintunut järjestys ja lait ovat Jumalan asettamia ja määräämiä hyvän järjestyksen turvaamiseksi, ja että kristityt voisivat syntiä tekemättä ottaa vastaan siviilivirkoja ja palvella johtajina ja tuomareina, tehdä päätöksiä ja antaa keisarikunnan lakien ja muiden olevien lakien mukaisia tuomioita, rangaista pahantekijöitä miekalla, käydä oikeudenmukaisia sotia, palvella sotilaina, ostaa ja myydä, ottaa vastaan vaadittavia valoja, omistaa omaisuutta, mennä avioliittoon ….

Augsburgin tunnustuksessa "anabaptistit" kirotaan moneen kertaan, joskus donatolaisten ja novatiolaisten kera, joskus erikseen:

Tässä tuomitaan Uudestikastajat, jotka opettavat, ettei mikään edelläosoitetuista asioista ole kristillistä. Myöskin ne tuomitaan, jotka opettavat sen olevan kristillistä täydellisyyttä, kun ruumiillisesti jättää talot ja tavarat, vaimon ja lapset sekä eroaa edellämainituista kappaleista… (Augsburgin tunnustus, Eero Hyvärisen suomennos kirjassa Evankeelis-Luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat, Helsinki 1907, kts. sivut 13-14)

Augsburgin kysymyksenasettelu on sama kuin se, mikä jakoi Tshekkiläisen herätyksen Pieneksi ja Suureksi puoleksi runsas sata vuotta aiemmin. Vielä 1400-luvun lopulla Jednotan veljet eivät vannoneet valaa, eivät ryhtyneet tuomareiksi ja kaihtoivat kaikkea sellaista, mikä olisi velvoittanut heitä toimimaan omaatuntoansa ja sen yläpuolella olevaa Jumalan kirjoitettua ja selvää sanaa vastaan. Tuomariksi järjestelmään, joka säädöksellä juuri äsken - 1487 - heidät oli tehty orjiksi? Ei kiitos. Jednotan "patriarkka", veli Rehor sanoi silloin: "Varokaa koulutettuja ja oppineita miehiä, joita minun jälkeeni saattavat tulla uskoa vääristelemään". Silloin asia nousi esille, kun Litomyslin omistaja paroni Bohus Kostka halusi liittyä veljesyhteisöön. Hän oli hyvä mies, olihan hän antanut maansakin veljesyhteisön käyttöön. Veljien oli vaikea kieltäytyä ryhtymästä hyväntekijänsä järjestyksenvalvojiksi, jäseniksi kaupunginvaltuustoon, tuomareiksi, sillä maan lakien mukaan tilanherran piti järjestää läänityksensä hallinto. Mutta silloin Jednotan veljet olivat perillä asiasta. Siitä oli keskusteltu ja eräs toinen Rehor niminen mies Woticista oli kirjoittanut tutkielman "Siviilioikeudesta" ja varoittanut siinä hyväksymästä hallituksen virkamiehiä, ritareita tai paroneita yhteisöön, elleivät he sitä ennen luovu viroistaan ja omaisuuksistaan. Veljesyhteisön vanhin, veli Matej, oli samaa mieltä, mutta paroni Kostka ei tällaista kantaa ymmärtänyt. Vielä vähemmän ymmärrystä oli hussilaisten "maltillisella" siivellä. Pappi Koranda kirjoitti 1492:

Meidän keskuudessamme on ollut, ja vieläkin on väkeä, jotka kieltäytyvät ottamasta vastaan kaupunginvaltuutetun virkaa tai muuta virallista asemaa. He sanovat, että he eivät halua jakaa oikeutta, perustellen tekoaan Kristuksen käskyllä "älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", jonka he tietysti tulkitsevat omalla tavallaan. Mutta jos nämä veljet todella ovat niin paljon parempia, kuin me muut, ja jos he todella rakastavat oikeutta ja totuutta, niin mikseivät he sitten ota vastaan vallankäyttäjän asemaa jakaakseen reilua ja kristillistä oikeutta, että oikeudenmukaisuus vallitsisi keskuudessamme, ja se, mikä on paha, pidettäisiin kurissa?

Viettelys oli suuri. Mestarille uskolliset ajattelivat, että ne, joille Kristuksen laki ei kelpaa, hoitakoot itse soppansa, mutta vain osa veljesyhteisön jäsenistä torjui vihollisen pilkaten esitetyn tarjouksen, vaikka se merkitsi heille meidän Mestarimme kirjallisessa muodossa säilyneitten käskyjen rikkomista. Jednota jakautui silloin Pieneen puoleen ja Suureen puoleen. Suuri puoli, Vetshi strana, menestyi ja kukoisti aikansa, mutta sen sortuminen oli suuri: Koko Eurooppa kutsuttiin Tshekkejä hävittämään 1618 ja kun hävitys oli ohi, oli Eurooppa raunioina ja Suuri puoli hävisi historian horisontin taa. Mutta sitähän Augsburgin "tunnustuksen" laatijat ja allekirjoittajat vuonna 1530 vielä tienneet. He luulivat toimivansa järkevästi, ja Raamatun ohjeiden mukaisesti, kuten myös se oppinut veli Lukas, joka Jednotan oli ohjannut "kestävään kehitykseen" muutama vuosikymmen ennen Melanchtonia, Lutheria ja Saksin, Brandenburgin, Lüneburgin, Hessenin, Anhaltin, Nürnbergin ja Reutlingenin johtajia.

Augsburgin tunnustuksessa "anabaptistit" kirotaan moneen kertaan, joskus donatolaisten ja novatiolaisten kera, joskus erikseen. Augsburgin kirouksien viidennessä opinkappaleessa "Saarnavirat" sanotaan:

Ja tuomitaan Uudestikastajat sekä muut, jotka opettavat, että me ilman ulkonaista evankeliumin sanaa saamme omalla valmistuksellamme, ajatuksillamme ja töillämme Pyhän Hengen. (Augsburgin tunnustus, Eero Hyvärisen suomennos kirjassa Evankeelis-Luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat, Helsinki 1907, sivulta 9)

Augsburgin tunnustuksen allekirjoittajina mainitaan Vaaliruhtinas ja Saksenin herttua Johanns, Brandenburgin maakreivi Georg, Braunschweigin ja Lüneburgin herttua Ernst, Hessenin maakreivi Filip, Saksenin herttua Johannz Friedrich, Anhaltin ruhtinas Wolfgang, Mansfeldin kreivi ja herra Albrecht sekä Nürnbergin ja Reutlingenin kaupunginjohtajat. Herrat panivat nimensä paperiin, jossa esitetyt väitteet eivät yksinkertaisesti pitäneet paikkaansa. Kun myöhemmin joudumme kertomaan, että Augsburgin kirouksien nojalla aloitettiin suuri ihmismetsästys, on hyvä tietää jo heti alussa, että jokainen tappo ja laittomuus perustui Augsburgin "tunnustuksen" kirouksiin, joista osat olivat sellaisia, joilla he kirosivat Jumalan selvän sanan, ja osa sellaisia, jotka perustuivat baptisteista esitettyihin vääriin syytöksiin.

Vuonna 1530 Augsburg oli yksi Euroopan tärkeimmistä kaupungeista. Uskovien yhteisö oli siellä vielä nuori. ## (sama tässä jo toista kertaa..) Teurastaja Mathias Finderin kotona pidettiin kotikokousta elokuun 24 päivänä 1527. Kokous oli tietysti viranomaisten silmissä laiton, ja heidän julistukseensa sisältyvä sanoma siitä, että uskoon tulleet oli kastettava, oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Raamatussa ollaan kyllä toista mieltä. Pietarin lopetettua kuuluisan helluntaisaarnansa koko apostolien joukko neuvoi näin:

Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: "Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?"

Niin Pietari sanoi heille: "Tehkää parannus (Metanoiete) ja ottakoon kukin teistä kasteen (kai baptiztitho ekatos imon) Jeesuksen Kristuksen nimeen (epi to onomati Iisou Hristou) syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan (tin dorean tou Agiou Pneumatos). (Apt 2:37-38).

Kirkko ja Suuri Eurooppalainen Imperiumi oli ajettu seinää vasten, ja se taisteli raivoisasti kuin haavoitettu eläin. Näennäisesti kirkko ja valtio taistelivat baptisteja vastaan, ja mutta kyse oli enemmästä. Augsburgin tunnustus oli suoraa jatkoa katolisen kirkon taistelulle kristinuskoa, Jumalaa ja Raamattua vastaan. Vaikka baptistit vastasivatkin hyvin Augsburgin tunnustuksessa esitettyihin väittämiin, on siis oikeaa vastata myös Augsburgin tunnustuksen väitteisiin Raamatun sanoin. Jo ylläolevassa tekstissä sanotaan, että kaste, tai oikeammin baptismos, upotuskaste, suoritetaan Jeesuksen Kristuksen nimeen. Kirkollisten mielestä tämä kuitenkin oli väite, josta saattoi saada kuolemantuomion, koska siinä ei puhuta mitään kolmiyhteisestä Jumalasta, Vai oletko kuullut kirkon kastavan ketään Jeesuksen nimeen? Muutenkaan ei pirskotus tai "kaste" ei ole minkäänlainen upotus, eikä siinä tapahdu minkäänlaista rajanylitystä, ei edes kuvannollista sellaista, ja kaikkein vähimmin siinä siirrytään paholaisen vallasta Jumalan valtakuntaan.

Augsburgin tunnustuksen kärki on suunnattu Jeesuksen opetuksen eniten painotettuja periaatteita vastaan. Kastajien tappaminen, "niin kauhealta kuin se näyttääkin" (Lutherin mukaan) on sittenkin vain sivuseikka. Kyse on mielenmuutoksesta, uskosta, luopumisesta ja tälle maailmalle kuolemisesta sekä kasteesta syntien anteeksisaamisesta.

Johannes Kastaja, Jeesus ja hänen oppilaansa aloittavat Evankeliumin julistuksensa vaatimalla mielenmuutosta, eikä suinkaan katumusta tai "parannusta". Raamatunkääntäjänä Luther kyllä tiesi, mitä kreikan sana metanoio tarkoittaa, mutta hän käänsi silti väärin. Mielenmuutos on psyken prioriteettien vaihtamista ihmiskeskeisyydestä Kristuskeskeisyyteen. Tie imperialismista Jumalan valtakuntaan alkaa tästä:

Siitä lähtien Jeesus rupesi saarnaamaan ja sanomaan: "Tehkää parannus (Metanoiete, Muuttakaa mielenne), sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle". (Matt 4:17)

Usko Jumalaan on luopumista uskosta ihmisiin, rahaan ja kaikkeen muihin inimillisiin tai luotujen henkivaltojen tarjoamiin turvajärjestelyihin, ja toimintaa Jumalan osoittamalla tavalla uskoen hänen myös hoitavan oman puolensa sopimuksesta. Usko näkyy teoista, mutta Kristuksen herruus on tunnustettava, sillä hän voima saadaan vain olemalla yhteydessä voiman lähteeseen uskon kautta. Sitä varten yhä vieläkin julistetaan:

Varmasti tietäköön siis koko Israelin huone, että Jumala on hänet Herraksi ja Kristukseksi tehnyt, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte. (Apt 2:36)

Luopuminen maailmasta ja kaikesta, mitä siinä on, on uskosta johtuva seuraus. Kristuksen ensimmäinen sana yksilölle on "Seuraa minua". Jos uskomme häneen, me luovumme siitä, mikä ei mahdu neulansilmän läpi:

Ja hän sanoi kaikille: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä (oik. psykensä=, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä (oik. psykensä) minun tähteni, hän pelastaa sen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saattaisi itsensä kadotukseen tai turmioon? (Lk 9:23-25)

Kaste on samaistumista Kristuksen kuolemaan. Se on kuin juutalaiset kihlajaiset: Kristus maksoi morsiamen hinnan verellään, ja kun morsian hyväksyy tarjouksen Seurata Jeesusta, käydään ristin tielle kasteen ja Jeesuksen herruuden tunnustamisen kautta. Ristin tie vie taivaisiin. Risti on ainut silta maan ja taivaan, ajan ja ikuisuuden välillä. Se on muuten aika kuvannollinen silta: vaakapuu muodostaa horisontin, jonka yläpuolelle Kristuksen pää ensin kohotettiin ja kiinni naulittiin. Horisontin yläpuolinen osa kuvaa taivaita. Meidän ei tarvitse enää jäädä "ristin juurelle". Sinne jätetään vain taakat. Hebrealaiskirjeessä meitä uskovia kehoitetaan käymään luottamuksella tätä siltaa pitkin jo nyt:

Koska meillä siis, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi, joka käy esiripun, se on hänen lihansa, kautta, ja koska meillä on "suuri pappi, Jumalan huoneen haltija", niin käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä; pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän. (Hebr 10:19-25)

Lainaan vielä Pietarin tekstiä siitä, mitä se kaste oikein on. Huomaa, että uskossa Kristukseen kastettu ihminen on heti pelastettu Jumalan valtakuntaan, mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, että oltaisiin jo taivaissa. Onpahan kuitenkin lähdetty tielle, joka johtaa Luvattuun maahan, taivaalliseen Jerusalemiin. Syntien anteeksiantamuksesta taas seuraa, että puhdistettuun sydämeen voimme ottaa vastaan Pyhän Hengen, josta omantuntomme saa luotettavan tietokannan toimintaansa varten:

Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö; hän, joka tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä, jossa hän myös meni pois ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät olleet kuuliaiset, kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta. Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena - joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta (sin'eidisios agathis eperotima eis Theon) - Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta, hänen, joka on mennyt taivaaseen ja on Jumalan oikealla puolella; ja hänen allensa ovat enkelit ja vallat ja voimat alistetut. (1.Piet 3:18-22)

Jos siis olemme kuolleet ristin kautta tälle maailmalle, kuinka vielä voisimme ryhtyä tuomitsemaan muita maailman lakien mukaan, niin kuin Lutherin tai paavin koulukunta väittää? Se mitä Augsburgin tunnustus tuomitsee, on Raamatun ehto Kristuksen seuraamiselle. Pietarikin kysyi vain sitä, mitä hyötyä luopumisesta on:

Silloin Pietari sanoi: "Katso, me olemme luopuneet siitä, mitä meillä oli, ja seuranneet sinua". Niin hän sanoi heille: "Totisesti minä sanon teille: ei ole ketään, joka Jumalan valtakunnan tähden on luopunut talosta tai vaimosta tai veljistä tai vanhemmista tai lapsista, ja joka ei saisi monin verroin takaisin tässä ajassa, ja tulevassa maailmassa iankaikkista elämää". (Lk 18:28-30)

Jeesus selosti monella eri tapaa sitä, miten meidän piti katkaista napanuoramme syntiseen ja tuomittuun maailmaan päästäksemme sisälle Taivasten Valtakuntaan. Katolinen, luterilainen ja kalvinistinen kirkko jouduttivat prosessia miekalla, tulella ja "upottamalla upottajia", kuten Sveitsin reformoidun kirkon pyövelit uskovia hukuttaessaan sanoivat.

 

Lopullinen ratkaisu

Sotahistorioitsijat kertovat Hitlerin yrittäneen päästä lopulliseen ratkaisuun juutalaiskysymyksessä. Miten naiveja ne ovatkaan, nuo sotahistorioitsijat. Lutherkin yritti päästä lopulliseen ratkaisuun, ja jo paljon Hitleriä aiemmin, mikä näkyy myös Augsburgin tunnustuksen sivuilta. Ja muuten, Saatanan lopullinen ratkaisu ei rajoitu juutalaisten hävittämiseen; Hitler pyrki myös kristinuskon täydelliseen hävittämiseen. Aabrahamin hengellisten jälkeläisten hävittäminen onnistui Hitleriltä vähintään yhtä hyvin kuin juutalaisten hävittäminen. Melkein kaikki Saksan papit vannoivat uskollisuuden valan Hitlerille. Kristukselle uskolliset saksalaiset papit olisivat mahtuneet yhden hevosen rekeen, ja luulen, että tilaakin olisi vielä jäänyt. Ideologinen valmistelu oli tehty jo kauan ennen kansallissosialismin syntyä.

Augsburgin tunnustuksessa tuomitaan kastajat ja "eräät juutalaiset opit":

Sen tähden hyljätään Uudestikastajat, jotka opettavat, että perkeleet ja kadotetut ihmiset eivät saa iankaikkista vaivaa ja tuskaa.

Samoin hyljätään tässä myöskin eräät Juutalaisten opit, joita nykyaikanakin esiintyy, että ennen kuolleitten ylösnousemusta pelkät pyhät ja hurskaat saavat ajallisen valtakunnan sekä hävittävät kaikki jumalattomat.

(m.t. 17:sta opinkappaleesta, s.14)

Eivät hurskaat ole hävittämässä juutalaisia eikä kristittyjä, vaan Saatanan joukot. Juuri äsken, siis 23.09.2009 Obama piti YyKoossa puheen, ja kohta sen jälkeen sai Nobelin RAUHAN palkinnon! Aaaika ovelaa! En kuitenkaan usko, että Jumala jättäisi työnsä kesken sen tähden, ettei se Jumalan sanan ja uskovien opetuksen vääristelijöitä miellytä. Augsburgin "tunnustus" on paitsi kirouskirja, myös raakaa herjaa ja sodanlietsontaa kristittyjä, Jumalaa ja Israelia vastaan. Millerianismi ei todellakaan miellytä kirkonmiehiä edes oppina, mutta kun se on Raamatussa, eivät he ole näköjään keksineet muuta kuin vääristellä Raamatun sanaa. Danielin kirjan mukaan maailman valtakuntien murskaaminen tulee tapahtumaan ihmiskäden koskematta.

 

Mitä sitten

Katoliset, luterilaiset, kalvinistit ja muut reformoidut taistelivat kristittyjä, juutalaisia ja Jumalaa vastaan yhteisrintamassa.

Heinz Kraut joutui Lutherin miesten käsiin 20.11.1535. Lutherilaiset panivat parhaat kirjanoppineensa - Filip Melanchtonin ja Kaspar Kreutzingerin veli Heinziä ympäripuhumaan, mutta lopulta hän sanoi: "Maisteri Filip. Te olette tappaneet kuolleilla kirjoituksillanne enemmän ihmisiä, kuin Saksan kaikki hirttäjät yhteensä". Ja mitä luulette luterilaisten siihen vastanneen? He katkaisivat Heinz Krautin pään miekalla Jenassa 26.01.1536.

Berthold Aichele oli "Swabian League" rovasti. Uudenvuoden päivänä 1531 hän sai kiinni kokoustaan pitäviä uskovia Württenbergin Mantelhofissa, ja määräsi joukon tuhottavaksi. Kun muutama vuosi oli kulunut, rovasti kehui tappaneensa vähintään neljäkymmentä saarnaajaa ja tuhat kaksisataa muuta "kerettiläistä anabaptistia". Mutta hänenkin mittansa alkoi vähitellen täyttyä. Katsellessaan Onophrus Greisingerin teloitusta Brixenissä, Itävallassa 31.10.1538 hän nosti kätensä kohti taivasta ja alkoi pyytää armoa, ja lupasi, ettei hän enää koskaan käy anabaptistien kimppuun.

Jean Calvin, Kalvinismin keksijä, tuli mukaan baptistien tappotalkoisiin jo ennen, kuin hänellä oli siihen kykeneviä pyöveleitä käytettävissään. Calvin oli kynämies, joka kirjoitti:

Jos kristitylle miehelle on väärin mennä lakitupaan kenen kanssa tahansa ratkaistakseen omaisuuksia, perintöjä ja muita asioita koskevia riitoja, kysyn minä näiltä hyviltä opettajilta, mitä maailmasta silloin tulee? (Brieve Instruction pour armer tous bons fideles contre les Erreurs de la secte des Anabaptistes, Geneve 1544).

Ehkä Calvinilta oli jäänyt lukematta tämä:

Kuinka rohkenee kukaan teistä, jolla on riita-asia toisen kanssa, käydä oikeutta vääräin edessä? Miksei pyhien edessä? (1.Kor 6:1)

Mennoniitat

Talvella 1553-1554 "menniitit" pystyivät maksamaan Lascon kalvinisteille pahan hyvällä. Kalvinistit oli karkotettu Lontoosta, ja olivat Wismarin edustalla laivassa, mutta heitä ei päästetty maihin. Mennon ystävät menivät ja toivat pulassa oleville pakolaisille muonaa ja muuta apua, niin että matkalaiset saattoivat jatkaa matkaansa kohti Preussin saksalaiskaupunkeja.

Mennon kirjoituksia painettiin salaisessa kirjapainossa Lübeckin lähistöllä Saksan Itämeren rannikolla. Viranomaiset löysivät kirjapainon, mutta ammattimies pelastui ja alkoi kohta painaa kirjoja toisella paikkakunnalla.

Elämänsä ehtoopuolella Menno sai perheelleen asunnon Holsteinin maakunnasta. Matkoillaan Simonszoon liikkui paitsi Alankomaiden maakunnissa, myös Puolassa, Tanskassa ja Reininmaalla. Viimeiset kaksi elinvuottaan Menno Simonszoon vietti Lübeckin lähellä Friezenburgissa.

Menno Simonszoonin elämäntyö oli uskoville tärkeä siksi, että samaan hänen aikanaan kiusaus ruveta vastustamaan maailman pahuutta lihan asein oli suuri. Lähellä Hollannin rajaa Münsterissä eräs pasifismista luopunut kastaja järjesti sellaisen näytelmän, että anabaptistin nimikin sai toisen sisällön, kuin mitä sillä ennen oli ollut. Nimi mennoniitat uskovien nimityksenä oli siis tervetullut. Myös Jumala on huomioinut tämän: mennoniitat ovat olemassa tänäänkin, ne anabaptistit, jotka miekkaan tarttuivat, ovat jo kauan sitten hukkuneet.

 

1632-04-21.. Mennoniitat julkaisevat Dordrechtin credon

###10

KALVINISMIN SYNTY

 

Ranskassa inkvisitio piti uskovat maan alla. Albigenssit oli tuhottu lähes täysin, ja valdolaisiakin oli jäljellä vain rajaseutujen vuoristokylissä, kun jo vanheneva pappi ja filosofian opettaja Jacques LeFevre d'Etaples tuli kosketuksiin hollantilaisten Yhteisen Elämän veljeskunnan jäsenten kanssa. Tämän jälkeen LeFevre käytti ammattitaitonsa hengellisen kirjallisuuden tuottamiseen. Uusi Testamentti painettiin Meauxissa, ensin kahdessa osassa 1522 ja vuonna 1524 yksissä kansissa. Seuraavana ilmestyivät psalmit 1525 ja vuonna 1530 koko Raamattu ranskaksi (ns. Antwerpenin Raamattu).

Toiminnan keskukseksi tuli ensin Meaux'in kaupunki, alussa piispa Guillaume Briconnetin myötävaikutuksella. Inkvisitio puuttui pian peliin ja Briconnet luopui kisasta 1523. Luopio joutui luopiolle tyypilliseen tehtävään - järjestelemään uskovien polttamista roviolla. Hänen oli kuitenkin ehtinyt ojentaa Uuden Testamentin Ranskan kuninkaan sisarelle, Margaretille, joka otti vastaan sekä kirjan, että sen sanoman.

LeFevre siirtyi vainoja Strassbourgiin ja sieltä Neraciin. Meauxin uskovista Gerard Roussels siirtyi Navarran kuningaskuntaan ja Guillaume Farel, LeFevren oppilas jo yliopistoajoilta, siirtyi takaisin Pariisiin. Kaikilla ei ollut mahdollisuutta paeta ulkomaille; muutamia tuotiin Pariisiin roviolla poltettavaksi. Place de Greve alkoi saada kuuluisuutta murhapaikkana. Tappaminen suoritettiin polttamalla, sillä giljotiinia ei vielä silloin oltu keksitty.

Vainot pakottivat Guillaume Farelin (1489-1565) pakenemaan Pariisista syntymäseuduilleen, Ranskan alpeille. Selkokielistä saarnaaja ei hänen kotiseudullaan hyväksytty, ja hän joutui jatkamaan matkaansa Sveitsiin. Joulukuussa 1523 Farel saapui Baseliin. Baselissa kuuluisa "humanisti" Erasmus Rotterdamilainen ilmiantoi Farelin kaupungin johdolle, ja Farel karkoitettiin kaupungista. Nyt hänen oli kuitenkin esiinnyttävä salanimellä. Hän jatkoi saarnaajantoimintaansa kiertävänä saarnaajana eri kylissä ja kaupungeissa ja 1526 hän ryhtyi opettajaksi ja saarnaajaksi Aigleen, Valoisin laaksoon. Vuonna 1530 Farel tuli Neuchateliin, Geneve-järven pohjoisrannalle.

Neuchatelin kaupungissa Sveitsissä Farel menestyi saarnaajana siinä määrin, että kaupungin virallinen uskonto vaihtui. Katolinen kirkko kiellettiin Neuchatelissa ja sijalle tuli sen reformoitu, Farelin oppien mukainen haara. Vuonna 1532 Farel siirtyi Geneveen, järven etelärannalle. Geneven kirkkouudistus toteutettiin 1536 Farelin johdolla.

LeFevren kääntämää Uutta Testamenttia painettiin Strassbourgissa, Ranskan ja Saksan rajaseudun pienessä ruhtinaskunnassa. Monet uskoon tulleista ryhtyivät kulkukauppiaiksi ja kuljettivat muiden tavaroidensa ohella kirjaa Ranskan markkinoille, henkensä kaupalla. Monet kirjakolportöörit joutuivat roviolle. Uusi Testamentti ja marttyyrien veri herättivät monet etsimään kristinuskon juuria. Myös Lutherin kirjat alkoivat levitä Ranskaan. Niistä omaksuttiin yksi oppi: Vanhurskautus ilman lain tekoja, uskon kautta. Katolisen taikauskon hylkääminen teki ihmisistä selväjärkisiä rationalisteja.

Vuonna 1532 kuninkaan sisar Margaret d'Angoulême kutsuu Rousselin saarnaamaan typistettyä evankeliumia - vanhurskauttamista uskon kautta - Louvreen, piispojen suureksi harmiksi. Parin vuoden ajan, päivittäin, saivat pariisilaiset käydä palatsissa kuuntelemassa saarnaajaa.

Giulleme Farelin menestys saarnaajana oli huomattu Ranskan raamatunlukijoiden keskuudessa. Vasta uskoontulleet veljet halusivat viedä asiaa nopeasti eteenpäin, ja kääntyivät Farelin puoleen. Todennäköisesti Farel itse kirjoitti vastauskoontulleille lyhyen taistelukirjoituksen, jossa voimakkain sanoin hyökättiin roomalaista taikauskoa vastaan. Taistelukirjoitus painettiin ja valmiit plakaatit tuotiin Ranskaan levitettäväksi.

Plakaatit naulattiin näkyville paikoille eri puolille Ranskaa yöllä.....1534. Ranskan yhteiskunnallisille vaikuttajille sama teksti toimitettiin suoraan kotiosoitteisiin. Plakaattien vaikutus oli karmea. Jo ennen tekstin jakoa monet olivat arvelleet tekstin vain herättävän vastustusta, sillä hyökkäävän tekstin pääpaino kohdistui kirkon harhaoppeihin, ei niinkään Totuuden julkituomiseen. Hyökkäys kostautui heti vainoina. Silmät kiiluen katoliset lähtivät teurastamaan niitä, jotka olivat rohjenneet julistaa heille niin epämiellyttävät tosiasiat.

Plakaatit olivat nostattaneet tavallisen katolisen kansan vastustamaan maahan leviävää uudistusta. Kuningas, joka oli ennen jarrutellut Pariisin yliopiston katolisten professorien verenhimoa, taipui professorien tahtoon. Uskovien muutto pois Ranskasta alkoi 1535. Ensimmäinen ranskalainen pakolaisseurakunta perustettiin Strassbourgiin 1538 ja 1550 ranskalaiset saivat avata oman, protestanttisen kirkkonsa Lontoossa.

Ranskalainen herätysliike sai selvän ohjelmajulistuksen, kun pakolaiskirjailija Jean Calvin julkaisi Baselissa katekismuksensa, ensin latinankielisenä nimellä Institutio Religionus Christianae, (Kristillisen uskonnon perusteet) vuonna 1536 ja vuonna 1541 ranskaksi. Kirja oli laadittu tavanomaisten 300-600 lukujen kirkollisten uskontunnustusten runkoon, Calvinin näkemyksillä täydennettynä. Verrattain ahdasmielinen teos antoi kristinuskolle tulkinnan, joka palautti asetelmat siihen aikaan, jolloin suuri osa katolisista harhaopeista oli vielä syntymättä. Calvin tunnusti Raamatun ilmoituksen, mutta ei Pyhän Hengen jatkuvaa, persoonallista ohjausta uskovan elämässä.

Selvä ohjelmajulistus synnytti perinteisesti katoliseen Ranskaan uuden uskontopuolueen, reformoidut. Vuodesta 1547 alkoi reformoidun puolueen ilmiömäinen kasvu. Ensimmäistä kertaa kolmeensataan vuoteen maassa oli tarjolla vaihtoehto katoliselle kirkolle.

Hallituksen otteet protestantteja vastaan yhä kiristyivät 1550-luvun alussa, mutta siitä huolimatta maan aateliset alkoivat suosia protestantteja. Pitkän harkinnan jälkeen Gaspard de Coligny, maan arvostetuin sotilasjohtaja, asettui kannattamaan protestantteja. Nyt protestantit olivat tulleet takaisin kuninkaan lähipiiriin, ja kuningas joutui taiteilemaan erilaisten näkemysten välimaastossa.

Syyskuussa 1555 syntyi ensimmäinen kotiseurakunta Pariisiin. Tällä välin Calvin oli noussut Geneven tasavallassa diktaattorin asemaan, ja alkoi lähettää kouluttamiaan saarnamiehiä Ranskaan. Vuonna 1559 Calvinin kannattajat, huguenotit, pitivät ensimmäisen kirkolliskokouksensa Pariisissa. Kokouksessa edustajia oli 15 kirkosta. Seitsemän vuotta myöhemmin, 1562, protestanttisia kirkkoja on jo 2150.

Kun mitkään roviot eivät enää riitä tuhoamaan huguenotteja, alkaa ensimmäinen sota huguenottien tuhomiseksi vuonna 1562. Huguenotit piiritetään Rouenissä, ja huguenottien armeija tuhotaan Vassyn verilöylyssä. Huguenotit keräävät uuden armeijan, ja taistelevat itselleen voiton Dreuxissa.

Ranskan katolisten ideanikkari, kuningataräiti Catherini de Medici, keksii viimein juonen huguenottien tuhoamiseksi. Hän päättää naittaa huguenottien Henry Navarralaisen katolisen Marguerite d'Valoisin kanssa. Kun protestanttiset juhlavieraat on saatu houkutelluksi Pariisiin, heidät tapetaan. Pärttylin yönä, elokuun 24 päivän vastaisena yönä 1572 toteutetussa joukkomurhassa kuolee Pariisissa noin 4000 protestanttisen puolueen kannattajaa, heidän joukossaan huguenottien marsalkka Coligny. Vainot leviävät ympäri maata, ja pian on 70.000 huguenottia vainaana.

Lokakuussa 1572 kansalaissota alkaa uudestaan. Vaikka protestanttien kannattajia on vieläkin vain yksi miljoona Ranskan 20-miljoonaisesta väestöstä, sota päättyy ratkaisemattomaan. Aatelissuvut määräävät alueillaan valtauskonnon, jonka jälkeen katolisten terrori rajoittuu katolisten ruhtinaitten alueille, ja kaksi kolmasosaa Ranskasta jää katolisten valtaan.

Vuonna 1589 kuninkaaksi tuli Henrik Navarralainen, protestantti, joka katsoi velvollisuudekseen osallistua katolisen kirkon kouhotukseen. Vuonna 1598 hän julkaisi Nantesin ediktiksi kutsutun julistuksen, jossa protestanteille myönnettiin eräitä kansalaisoikeuksia. He saivat ylläpitää myös 200 aseistettua varuskuntaa itsepuolustusta varten.

Katolisia Henrik Navarralaisen harjoittama kahden kirkkokunnan politiikka ei miellyttänyt. Pariisissa vuonna oli vuoden 1534 vainojen aikana perustettu uusi järjestö Societe de Jesu edistämään paavin asiaa. Jesuiittojen toimiala on paljon laajempi kuin kolmesataa vuotta aiemmin perustetun inkvisition. Inkvisitio tarvitsi toimiakseen valtiovallan täyden tuen, mutta jesuiitat pyrkivät ensisijaisesti muuttamaan poliittista järjestelmää niin, että suotuisat olosuhteet katoliselle terrorille syntyvät. Jesuiittojen toimintaperiaatteeksi tuli "tarkoituksenmukaisuus" ja oppilauselmaksi "Tarkoitus pyhittää keinot". Latinankieliset fraasit ovat tulleet tunnetuksi kaikkialla maailmassa, koska niitä käyttävät paitsi jesuiitat, myös sosialistien teoreetikot.

Vuonna 1540 paavi antoi jesuiitoille vuonna toimiluvan kaikkiin maihin. Henrik Navarralaista vastaan jesuiitat tekivät vuonna 1594 ja 1595 murhayrityksen, mutta vasta 1610 munkit onnistuivat tappamaan Ranskan kuninkaan. Huguenottien vainot alkoivat 1613, nyt jesuiittain johdolla. Vuonna 1618 kardinaali Richelieu laati huguenottien tuhoamisohjelman.

Protestanttien osuus väestöstä oli noin 10 prosenttia. Protestanttien vahva itsepuolustus teki hankalaksi koko väestönosan tappamisen, ja katoliset tyytyivätkin ensi vaiheessa järjestämään vaikeuksia. Protestanttien kouluja, yliopistoja ja sairaaloita suljettiin, lapsia riistettiin vanhemmiltaan ja kasvatettiin katolisiksi jne. Huguenotit pakenevat maasta, mutta jesuiitat seuraavat perässä ympäri maailmaa. Katolinen terrori levisi myös Kanadaan.

Huguenottien turvakaupunkien oli määrä suojella reformoitua kansaa, mutta vähitellen katolisten onnistui valloittaa turvakaupungit toinen toisensa jälkeen. Englannin laivasto yritti pelastaa 1628 La Rochellen huguenotteja, mutta yritys epäonnistui. Vuonna 1661 katoliset raakuudet muuttuvat lopulliseksi kansanmurhaksi. Lokakuussa 1685 Henry IV:n vuonna 1598 antama Nantesin Edikti perutaan kokonaan. Tässä vaiheessa Ranskasta pääsee poistumaan vielä noin 80.000 huguenottia. Myös Saksassa, jossa viimeiseen asti oli toivottu rauhaa Ranskan huguenoteille, luovutaan toivosta. Hessenin maakreivi avasi rajat Ranskan pakolaisille 1685.

Katolisen kirkon voitto protestenteista kääntyi sitä itseään vastaan. Katolinen kirkko oli täysin menettänyt kasvonsa. Sata vuotta myöhemmin sen orjat ryhtyivät kapinaan kirkkoa ja sen liittolaisia vastaan. Puhkesi Ranskan vallankumous. Kirkonmiehet joutuivat maksajan paikalle.

Calvinin onnistui järjestellä Ranskan uskovien oloja liiankin hyvin. Tiukka uskonnollinen järjestelmä sitoi uskovat, eikä Hengen toiminnalle jäänyt tilaa seurakunnissa. Calvinin järjestelmä tuli hyväksytyksi myös valdolaisten keskuudessa, mikä johti vuosisataisen herätysliikkeen kangistumiseen kirkolliseksi uudistusliikkeeksi. Ranska jäi hengelliseksi kääpiöksi.

Nuori Jean Calvin

Ranskan kirkollisen uudistusliikkeen pääarkkitehti Jean Calvin (1509-1564) oli syntynyt Noyonin kaupungissa pikkuvirkamiesperheeseen. Calvinin isä, Gerard Cauvin sai hankituksi 12-vuotiaalle pojalleen Jean Calvinille kappalaisen viran. Poika pääsi opiskelemaan, ensin Pariisiin ja sieltä 1528 Orleansiin, jossa oli sen ajan parhaat lainopettajat. Lainluku vei pojan Orleansista Bourgesiin, jossa hän alkaa Melchior Wolmarin johdolla opiskelemaan kreikkaa, jättään lain ja kirjoittaa ensimmäiset evankeliset kirjoitelmansa.

Meuxin pienen seurakunnan hävityksen jälkeen Bourges Berryn maakunnassa on tullut Ranskan protestanttisia ajatuksia tutkiskelevan oppineiston keskukseksi siksi, että maakunta kuului kuninkaan sisaren Margaretin valvontaan. Bourgesin hautomossa kehittyvät nyt muutamat ajattelijat uskoviksi, ja jo 1529 yksi kreikan opiskelijoista, saarnaaja Berguin, poltetaan roviolla Pariisissa. Oli tämä nuori mies sanonut suorat sanat Sorbonnen piispoista.

Calvin oli tullut takaisin Pariisiin samana vuonna, kun Berguin poltettiin. Varovainen Calvin oli pysytellyt syrjässä, mutta ei toimettomana. Vuonna 1533 hän kirjoittaa saarnan, jonka Sorbonnen rehtori Nicholas Cop lukee yliopiston avajaisissa. Cop kutsutaan Parlamentin kuullusteltavaksi Oikeuspalatsiin, mutta hän pakenee Baseliin. Calvin, puheen kirjoittaja, pukeutuu maalaismieheksi ja pääsee karkuun. Muutaman viikon kuluttua Calvin tule Du Tilletin tuttavaperheen luo Angoulêmeen, Margaretin syntymäkaupunkiin. Calvin käy tapaamassa vanhaa LeFevreä Neracissa.

Calvin viipyy Angoulemessä puoli vuotta, mutta siirtyy sitten kahdeksi kuukaudeksi Poictiersiin, jossa hän aloittaa varsinaisen uransa saarnaajana ja pääsee nauttimaan ehtoollista vasta uskoontulleiden oppilaittensa kanssa luolassa, kaupungin lähistöllä. Huhtikuussa 1534 Calvin lähtee Poictiersistä. Hän on edelleen muodollisesti katolisen kirkon kappalainen. Hänellä on nyt ikää 25 vuotta, ja hänen pitäisi ottaa vastaan virkatehtävänsä katolisen kirkon palveluksessa. Toukokuussa Calvin käy kotikylässään Noyonissa ja luopuu samalla kappalaisen virasta, jonka hänen isänsä oli hänelle hankkinut.

Calvin tulee Pariisiin 1534 ja tapaa espanjalaisen Michael Servetuksen. Kaksi 25 vuoden ikäistä miestä käyvät keskustelemaan kolminaisuusopista ja sopivat julkisesta väittelystä asian tiimoilta. Väittely on tarkoitus pitää St. Antoinen esikaupungissa, mutta Servetus ei tule paikalle sovittuun aikaan. Hän välttää rovion vielä tällä kerralla, eikä Calvin saa tarvitsemaansa mainosta katolisen kolminaisuusopin puolustajana.

Pariisi on kiihdyksissä ilman väittelyäkin. Yliopiston professorien vaatimuksesta LeFevren raamattuja poltetaan roviolla ja miehiä toisella. Rousselin kokouksissa Louvressa uskoon tulleet uudistusmieliset katolilaiset, 300 henkilöä, vangitaan. Calvin joutuu lähtemään Pariisista heinäkuussa 1534. Calvin tulee Strassbourgiin, jota kirkonuudistaja Bucer johtaa saarnastuolista käsin. Pysähdys Strassbourgissa jättää nuorukaisen mieliin unelman.

Strassbourgista Calvin siirtyy Baseliin, ja löytää toivomansa "hiljaisen nurkan". Basel ei ole kuitenkaan hiljainen; baptistit ovat herättäneet Baselin. Calvinin katekismus, "Institutiot" kirjoitetaan vahvassa Pyhän Hengen vastaisessa ilmapiirissä.

 

Calvinin oppi

Jean Calvin oli hakeutunut Baseliin, turvaan Ranskassa raivoavilta inkvisiittoreilta. Baselissa hän kirjoitti kokosi ajatuksensa kristikunnalle välttämättömistä uudistuksista kirjaan Institutio Religionus Christianae, (Kristillisen uskonnon perusteet). Kirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1536. Ensimmäisen painoksen teksti oli vielä varsin suppea, mutta myöhemmissä painoksissa Calvin täydensi tekstiään kerta kerran jälkeen, eikä suinkaan parempaan suuntaan.

Calvinin "Instituutioiden" ensimmäisen painoksen esipuheessa, Ranskan kuninkaalle osoitetussa omistuskirjoituksessa Calvin esittää, että hänellä ei ole mitään tekemistä niiden mellakoiden ja kiistojen kanssa, joita Saatana "Katabaptistien" (Baptistien) kautta aiheuttaa. Myöhemmin, Psalmien selitysteoksen esipuheessa 1557 Calvin jopa paljastaa syyn, miksi hän kirjoitti "Instituutionsa". Oman kertomansa mukaan Jumala oli kukistanut Calvinin mielen äkillisen kääntymyksen kautta koulutettavaksi. Katoliset olivat peloitelleet Calvinia anabaptistien (baptistien) kohtalolla, jonka vuoksi Calvin piti velvollisuutenaan vastustaa kastajia (katabaptisteja, anabaptisteja, baptisteja) kaikin voimin.

Calvinin rakensi kirjansa Apostolisen uskontunnustus raameihin. Nämä raamit eivät kuitenkaan vastanneet uskonpuhdistuksen perusajatusta Raamatun opetuksiin palaamisesta, sillä niinsanottu "apostolinen uskontunnustus" oli syntynyt Ranskassa 600-luvulla, eikä sillä ollut mitään muuta tekemistä apostolien kanssa kuin harhaanjohtava nimi.

Jean Calvinin "Instituutio" esittää tavanomaista selkeämmin kirkkoisien opit Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Calvinin oppi kirkosta näyttää olevan paluuta kirkkoisien aikaisiin käsityksiin, ja siten hän pääsee eroon paavista, jota kirkkoisien aikaan ei vielä ollut olemassa. Calvinin oppi seurakunnasta on sisältää kuitenkin opin pyhästä katolisesta seurakunnasta. Miksi Calvinille ei kelvannut oppi pyhästä seurakunnasta, jäi selvittämättä. Eikö Calvin ymmärtänyt mikä on ero seurakunnalla ja yleisellä seurakunnalla? Eikö Calvin ymmärtänyt mikä ero on naisella ja yleisellä naisella?

Calvin ymmärsi, että seurakunnan tulee olla pyhä, mutta siihen se jäikin. Calvin tarjoaa selitykseksi, että Jumala on määrännyt jotkut ihmiset autuuteen, ja rupusakin kadotukseen. Tämä ennaltamääräämisoppi näyttää syyllistävän Jumalan ja ainakin siitä lakimiehen koulutuksen saaneen Calvinin olisi pitänyt ymmärtää, että ehkä hänen opissaan on jotain vikaa.

Kysymys pyhityksestä ja mielenmuutoksesta muuttuu Calvinin työpöydällä pelkäksi moraalikysymykseksi. Calvin vaatii korkeata moraalia, mutta ei tunne tietä sen saavuttamiseen, vaikka juuri Baselissa Erasmus Rotterdamilaisen herättämä keskustelu mielenmuutoksesta (kts. Matt 4:17) oli päivänpolttava keskustelun aihe. Jeesuksen oppi ajatusmaailman muutoksesta Pyhän Hengen ohjauksessa ei Calvinille aukene. Calvin reformoi kirkkoa vain sen verran, kuin kansan pettämiseksi ja baptistien vastustamiseksi on välttämätöntä.

Calvinin "Instituutiot" otettiin alkavassa herätysliikkeessä hurraten vastaan. Vaikka kirja ei tarjonnut juuri mitään käyttökelpoista materiaalia kristikunnan rakentamiseksi, näytti se silti olevan valtava askel aiottuun suuntaan, sillä se poisti omantunnon vapauden tieltä pahimman esteen - Katolisen kirkon ja palautti Raamatun nimellisen auktoriteetin oppiasioissa. Raamatun auktoriteetti jäi kuitenkin vain nimelliseksi, sillä Calvin jo Instituutioissaan oli esittänyt Raamatun opetuksesta täysin raamatunvastaiset tulkinnat. Calvinin omista moraaliopeista ei vielä ollut kokemusta, ja vain harvat näkivät, että niillä eväillä ei pitkälle päästäisi. Se, että Calvinin seurakuntarakenteesta antama malli oli katolisen kirkon toisinto, oli pian tuleva ilmi.

Instituutioiden ensimmäisen laitoksen esipuheessa esitetty syytös, jonka mukaan baptistit aikaansaavat mellakoita ja kiistoja Saatanan toimeksiannosta, on saanut historian tuomion. Calvinin Ranskassa harjoittama kirkkopolitiikka, eikä suinkaan anabaptistien opit, ajoivat Ranskan, tosin katolisten hyvällä avustuksella, kansalaissotiin, jotka kestivät kaksisataa vuotta, ja jotka lopulta aiheuttivat Ranskan vallankumouksen syntymisen.

 

Farel tulee Geneveen

Kaarle "Suuren" ajoista lähtien Geneve oli ollut vapaakaupunki, jota paavi ja Savoyn herttuakunta jatkuvasti uhkailivat miehityksellä. Kun William Farel 1526 pakeni Ranskan inkvisitiota Sveitsin Alpeille, saivat hänen sanansa aikaan herätyksen. Geneven naapurikaupungin Neuchatelin kaupungin tuomiokirkon seinään ilmestyi teksti, jossa todetaan epäjumalanpalveluksen päättyneen kaupungissa 23.10.1530.

Vuonna 1532 William Farel on palaamassa Chanforanin synodista valdolaislaaksoista Geneven kautta, kun kaupungin johto tulee saarnaajaa vastaan. Farel kutsutaan kaupunkiin, jossa hän pitää pari saarnaa. Ensimmäisessä saarnassa Farel kertoo, että Raamattu on hengellisten asioiden tietolähde, eikä suinkaan kirkkoisien opit. Toisessa puheessaan Farel esittää, että Jumala antaa synnit anteeksi armosta, eikä suinkaan rahasta, niin kuin anekauppiaat opettavat. Jopa maksukyvyttömät voivat päästä taivaaseen.

Farelin oppi herättää Genevessä valtavaa kiinnostusta, ja myös papit ovat kiihtyneitä. Mistä Geneven sadat katoliset papit saavat elantonsa, jos kukaan ei enää maksa synneistään? Kuohunta kaupungissa jatkuu, monet hyväksyvät Farelin evankeliumin, mutta tammikuussa 1534 Geneven johtajat määräävät kaikki raamatut poltettavaksi. Vaatimusta ei noudateta, ja 27. elokuuta 1535 Geneve hylkää paavin. Kahdenkymmenen tuhannen asukkaan Geneven tasavalta oli valinnut tiensä, ja nyt protestanttien oli näytettävä, mihin uusi oppi pystyi käytännössä.

Liikkeelle lähdettiin alhaalta. Tarvittiin sitä tapojen uudistamista josta Calvin vielä unelmoi kirjoituspöytänsä ääressä Baselissa, sadan kilometrin päässä Genevestä. Mutta kaupunki oli jo liikkeellä. Kaupunkivaltion rahojen uusi teksti julistaa: "Post tenebras - lucem", Pimeyden jälkeen - valo!

 

Calvin tulee Geneveen

Kun Calvin on saanut kirjansa kirjoitettua, hän on vapaa mies. Hän lähtee matkalle. Geneve on Calvinille vain läpikulkupaikka, mutta Farel tarvitsee apua. Hän saa Calvinin jäämään kaupunkiin. Alku ei näytä lupaavalta. Farel oli kaupunkiin tullessaan julistanut syntien vapaata anteeksiantoa kaikille, mutta Calvin vaati paheiden kurissapitämistä ehtona ehtoollisyhteydelle. Kaupungissa moisista moraalisaarnoista ei pidetty, ja pian tilanne toi eteen valinnan mahdollisuudet: joko liberaalit tai Calvin lähtevät kaupungista. Ensin lähti Calvin, ja Farel joutui kantamaan saman kohtalon Calvinin takia.

Calvinin moraalioppi ei ollut uskovalle mikään ongelma, mutta Calvin vaati kristillisen etiikan noudattamista myös uskosta osattomilta. Ja sehän on mahdotonta. Calvin vaati tulosta ollenkaan ymmärtämättä Jeesuksen, Johannes Kastajan ja muiden sanomaa:

Muuttakaa mielenne, sillä Jumalan valtakunta on tullut lähelle.

Calvin vaati mielenmuutoksen tuloksia vaatimatta tai edes opettamatta mielenmuutosta. Calvinilla ajatustyö oli pahasti kesken, mutta eipähän ollut pojalla vielä ikääkään kuin vajaat kolmekymmentä vuotta. Mahdollisuudet olivat vielä olemassa.

Kysymys omantunnon vapaudesta nousi tärkeimmäksi asiassa Genevessä. Yleisestä omantunnonvapaudesta ei tosin edes puhuttu, kysymys oli ensin vain siitä, onko kaupunki mahtikäskyllä katolinen vai mahtikäskyllä reformoitu. Nyt kun katolinen taikausko oli hylätty, oli ratkaistava kysymys siitä, onko refomoidun kaupungin asukkailla lupa säilyttää kansalaisoikeutensa silloinkin, kun reformoitu kirkko on torjunut heidät ehtoollisyhteydestään.

Geneven liberaalit eivät vastustaneet Calvinin oppeja, eikä heitä siten voida pitään reformoidun kirkon kerettiläisinä. Kysymys oli moraalista, opin käytännön toteutuksesta. Oliko uhkapelin pelaaja karkoitettava kaupungista? Calvin teki asiasta suuren asian. Ensin määrättiin vähemmän askeettisen elämänmuodon kannattajat lähtemään kaupungista, mutta vuonna 1538 kaupungista saivat lähteä sekä Guillaume Farel että Jean Calvin. Farel vietti sitten muutaman vuoden kiertävänä saarnajana, kunnes 1543 palasi pysyvästi Neuchateliin.

Calvin tuli Strassburgiin kuin lomalle. Strassbourgissa hän löysi ystäviä ja sai työrauhan. Euroopan protestanttien ja katolisten välisiin neuvotteluihin Calvin osallistui Strassbourgin edustajana. Calvin tunnustettiin nyt ranskalaisten protestanttien johtajaksi. Hän solmi tuttavuuksia ja harjoitti kirjeenvaihtoa Euroopan johtajien kanssa. Calvin meni myös naimisiin hollantilaisen lesken Idelette de Buren kanssa. Calvinin arvo nousi myös Genevessä. Hänet haluttiin takaisin. Kun Calvin oli ensin varmistunut siitä, että Geneven johto on polvillaan hänen edessään, hän meni.

 

Michael Servetus

Historioitsijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että Calvinin uskoontulosta ei tiedetä mitään. Hiljainen, kalpea ja määrätietoinen opiskelija ei avautunut toisten uskovien keskuudessa kertomaan omista asioistaan. Calvinin sulkeutuneisuuden syistä on olemassa erilaisia arvioita, yksi niistä seuraavassa.

Pariisissa Calvin tapasi espanjalaisen Michael Servetuksen (Michael Served y Reves, 1511-1553), joka oli jättänyt kirkkoisien opit omaan arvoonsa. Kahdenkymmenen vuoden ikäinen Servetus oli kirjoittanut kirjan De Trinitatis Erroribus, (Kolminaisuusopin erheet, 1531) ja vuotta myöhemmin kirjan De Trinitate, (Kolminaisuudesta). Calvin yritti houkutella Servetusta väittelemään kanssaan julkisesti kolminaisuusopista, mutta Servetus ei leikkiin ryhtynyt. Jos asiasta olisi noussut julkinen väittely, olisi hänet ilman muuta poltettu roviolla. Muutenkin Servetuksella oli tarpeeksi hankaluuksia inkvisition välttelemisessä.

Inkvisitiota välttääkseen Michael Servetus otti salanimekseen Michel de Villeneuve, kotikylänsä nimen mukaan. Servetus asui jonkun aikaa Lyonissa opiskellen geometriaa ja antiikin tieteitä, mutta siirtyi sitten takaisin Pariisiin, ensin opiskelemaan lääketiedettä. Jonkin aikaa Servetus - Villeneuve - elätti itseään Pariisissa lääketieteen luennoitsijana saavuttaen paikkansa lääketieteen historiassa keuhkoverenkierron löytäjänä. Vuonna 1541 hän siirtyi Vienneen paikallisen arkkipiispan henkilääkäriksi, jossa toimessa hän oli yli kymmenen vuotta.

Viennessä Servetus kirjoitti kirjan Restitutio Christianismi, (Kristikunnan jälleenrakennus). Kirja julkaistiin salanimellä vuoden 1553 alussa. Kirja toimitettiin myös Calvinille, ja Rooman kirkon historioitsijat - ilmeistä mielihyvää tuntien - kertovat Calvinin ilmiantaneen Servetuksen heidän inkvisiittorilleen. Kesäkuussa Lyonin inkvisitio vangitsi ja tuomitsi Servetuksen "poltettavaksi elävältä, hitaalla tulella, kunnes hänen ruumiinsa on muuttunut tuhkaksi".

Servetus oli ryhtynyt kirjeenvaihtoon Calvinin kanssa jo 1545. Vuonna 1546 Calvin kirjoitti Farelille, että jos Servetus joskus uskaltaa tulla Geneveen, ei se mies elävänä Genevestä lähde, mikäli se hänestä riippuu.

Servetus pääsi karkaamaan inkvisition vankilasta ja saapui Geneveen. Calvin vangitutti hänet heti. Kuulustelupöytäkirjoihin merkittiin Servetuksen Calvinille osoitetut sanat: "Te ette tunne asioiden ensimmäisiä alkeita. Te teette ihmisistä pelkkiä harkkoja ja kiviä saattamalla heidät omantunnon vankeuteen". Kun Michael Servetusta 27.10.1553 vietiin poltettavaksi Geneven paavin kirkkotulella, hän sanoi: "Calvin pysähtyi liian aikaisin, uudistusten puolitiehen".

 

Calvinin perhe

Vaikka Calvin vihasikin baptisteja aina veritekoihin saakka, valitsi hän vaimokseen baptistin lesken. Tosipaikan tullen Calvinkin tiesi, mistä joukosta hyvät vaimot löytyvät. Sisar Idelettellä oli edellisestä avioliitosta lapsia. Yksinäisen naisen oli vaikea huolehtia lapsista, avioliitto tarjosi siihen paremmat mahdollisuudet. Sisar uhrautui lapsiensa hyväksi.

Raamatun arvojärjestyksen mukaan nainen palvelee miestään. Palveleminen ei ole vaikeaa, jos molemmilla on samat pyrkimykset. Mutta kun nainen on viisaampi miestään, ja kun mies kaiken lisäksi sotii vaimon koko maailmankuvaa vastaan, ei naisen osa ole helppo. Idelette de Bure on yksi niistä harvoista naisista jotka tehtävästä ovat kunnialla selviytyneet.

Calvineiden lapsista vain yksi jäi eloon, ja hänkin kuoli jo vauvaiässä. Myös Idelette de Bure itse sairastui. Vajaat kymmenen vuotta hän oli kestänyt Calvinin rinnalla. Kuolinvuoteella, todistajien kuullen, Idelette pyysi Calvinia huolehtimaan lapsistaan.

Calvin oli saanut sen, mitä pyysi: huolehtivaisen, viisaan ja aina kuuliaisen palvelijan. Calvin tunnusti sen. Calvin ei osannut levätä, eikä iloita, eikä huolehtia terveydestään. Paha migreeni vaivasi Calvinia, mutta työnteosta hän ei luopunut. Calvin itse eli vaimonsa kuoleman jälkeen vielä viisitoista vuotta, ja oli kuollessaan 55 vuotias. Calvin kuoli tuberkuloosiin.

 

Geneven paavi

Calvinin uskonpuhdistus jäi puolitiehen. Servetus oli tuomittu katolisten keisareiden Theodosiuksen (379-395) ja Justinianuksen (527-565) laatimien lakien perustella, ei suinkaan Raamatun mukaan. Raamatun ohje olisi ollut: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", mutta sitä Calvin ei kuunnellut. Vaikka uskonpuhdistajat puhuivat paluusta Raamattuun, eivät he sitä tarkoittaneet. He tuskin tiesivät asioiden ensimmäisiä alkeita. Mutta jo se, että kirkon uudistajat olivat työntäneet paavin ja hänen tuhannen vuoden aikana rakentamansa järjestelmän sivuun, oli jo valtava parannus. Geneveläiset olivat valmiit hyväksymään yksinäisen uskovan tappamisen, sillä he eivät tienneet, mitä tekivät. Geneveläiset olivat antaneet Calvinin määrätä asioistaan, ja tämä piti huolen, ettei kukaan päässyt hänen toimiaan arvostelemaan.

Calvinin Geneveen perustaman koulun johtaja Sebastian Castellio oli jättänyt Geneven ja siirtynyt Baseliin. Castellio oli huomannut Calvinin mieheksi, joka ei pystynyt omaksumaan uusia asioita. Baselissa Castellio toimi kreikan kielen professorina vuodesta 1553 lähtien. Hän käänsi myös Raamatun sekä latinaksi että ranskaksi. Servetuksen murhan johdosta Castellio kirjoitti kirjan "Onko kerettiläisiä vainottava?". Turvallisuussyistä Castellio julkaisi kirjansa salanimellä Martin Bellius. Tässä 1554 julkaistussa kirjassa Castellio osoittaa, että ne, joita uskonnolliset ihmiset uskon takia vainoavat, ovat jo Vanhan Testamentin ajoista lähtien tavallisesti osoittautuneet Jumalan lähettiläiksi. Vedoten siihen, että kuolemantuomiot on tavallisesti julistettu väärille miehille, olisi parasta lopettaa kuolemantuomioiden antaminen kokonaan.

Calvinin suosikkioppilas ja myöhemmin hänen seuraajansa, Beza, torjui Calvinin puolesta uskonnonvapauden vaatimuksen. Calvin itse käänsi Bezan kirjoituksen Ranskaksi 1559. Castellion vastakirjoitus "Vaticanus" pystyttiin julkaisemaan vasta 1612. Vastakirjoituksessa Castellio nimittää Calvinia "Geneven paaviksi".

Genevessä ei ollut uskonnonvapautta. Orjuuttava katolisuus oli vain vaihdettu orjuuttavaan reformoituun (muodoltaan uudistettuun) kirkkojärjestykseen. Itse ajatuskin uskonnon- ja omantunnonvapaudesta oli uusi, mutta se syntyi 1550-luvun Euroopassa yht'aikaa monessa maassa. Pisimmälle omantunnonvapauden vaatimuksessa menivät Servetuksen hengenheimolaiset Liettuassa, Puolassa ja Unkarin Transylvaniassa sekä muutamat Sveitsin ja Saksan baptistien teoreetikot. Tavalliselle riviuskovalle omantunnonvapaus on ollut aina selviö.

Keskustelu omantunnonvapaudesta ei ollut turhaa akateemista polemiikkia. Genevessä oli muutamassa vuodessa pantu toimeen 58 kuolemantuomiota ja 73 maastakarkoitusta, vaikka koko kaupungissa oli alle 20.000 asukasta. Pyövelin kirves heilui nyt niin tiuhaan, että jopa Rooman paavin olisi luullut halkeavan kateudesta. Joka vuosi noin sata ihmistä julistettiin kirkosta erotetuksi, ja vähempiä rangaistuksia sai jo sellaisistakin syistä, kuin Calvinin tervehtiminen "mestarin" titteliä mainitsematta.

Calvinin vainoamat miehet olivat samoja, joita myös katolinen kirkko yritti tuhota. Rooman kirkkoa Italiasta paenneet Alciati ja Gribaldo eivät saaneet suojaa myöskään Genevessä, italialainen Gentile saatiin kiinni Bernissä ja tapettiin ....

Calvin loi uskonnollisen järjestelmän, joka tuli kaupungin viralliseksi uskonnoksi. Järjestelmän paras anti oli siinä, että katoliseen kirkon 600-luvun jälkeen keksimät harhaopit putsattiin pois. Jean Calvin oli etevä kirkon uudistaja, mutta Hengen mieheksi häntä tuskin voidaan sanoa. Jo ensimmäisissä hengentuotteissaan, kohta Servetin tapaamisen jälkeen Pariisissa, Calvin ottaa kantaa Pyhään Henkeen ja kastajiin tavalla, jotka estivät hänen ajatusmaailman myöhemmän kehityksen.

Kun luterilaisiin ennakkoluuloihin koulutettu ihminen alkaa puhua kalvinismista, hän tuskin jättää arvostelematta Calvinin "ennaltamääräämisoppia". Jumala armahtaa sen, kenet tahtoo ja paaduttaa sen, kenet tahtoo. Asian pitäisi olla selvä, kts. Room 9:15. Kyse on kuitenkin siitä, että Calvinille oli selvinnyt jotakin siitä, että jotkut ovat uskossa, ja jotkut eivät. Calvin selvitteli itselleen sitä, miksi näin on, ja päätyi siihen, että näin on määrätty. Jos Calvin olisi pystynyt jatkamaan aiheensa tarkastelua, hän olisi huomannut, että seurakunta on uskovien yhteisö, mutta siinä hän olisi jo joutunut perumaan puheensa anabaptisteja vastaan.

 

 

 

 

###11

Inkvisitio tulee ALANKOMAihin

hae: ensimmäinen hollannin kielinen raamattu Biestkens.. kts. 1.Piet 3:20-21..

Keisari Karl V, ilmeisen odottamatta monille, toi inkvisition Hollantiin vuonna 1522. Kaikki luterilaiset kirjat käskettiin polttaa. Vuonna 1525 kiellettiin kaikki sellaiset kokoontumiset, joissa luettiin Raamattua. Vuonna 1546 kiellettiin Raamatun painaminen ja hallussapito. Anabaptistien tappolaki astui voimaan 1535, mutta inkvisitio tappoi yhtä mielellään niin luterilaisia, kalvinisteja kuin anabaptistejakin. Yli satatuhatta ihmistä tapettiin katolisten kuninkaiden Karl V ja hänen poikansa Felipe II (Filip II, 1556-1598) aikana. Lopulta protestantit yhdessä nousivat vastarintaan. Vuoden 1574 jälkeen uskovia ei enää tapettu ja uskonnonvapaus tuli voimaan vuonna 1609. Hollanti sai myös painovapauden. Hollannin uskonnonvapauden merkitys oli suuri erityisesti siksi, että samoihin aikoihin Moravia-Böömi oli juuri menettämässä viimeisetkin rippeet omantunnonvapaudesta.

Belgia sensijaan jäi katoliseksi.

 

Albigenssiristiretkistä alkaen Alankomaat olivat ottaneet vastaan kirkon vainoamia "kerettiläisiä" heidän yksityiselämäänsä erityisesti kajoamatta. Mutta 1520-luvulla tilanne muuttui, kun keisari Karl von Habsburg pani papit ja orjansa töihin "lahkolaisia" tappamaan. Viimein katolisen kirkon terrori nostatti hollantilaiset sotaan kirkkoa ja sen tukijoita vastaan. Yritys onnistui ja sen myötä myös pienestä Hollannista tuli taloudellinen suurvalta. Jumalalla olisi ollut parempaakin tarjottavaa, mutta sitä valtaosa alankomaalaisista ei ymmärtänyt.

REFORMAATIO ALANKOMAISSA

Liittyy osana kirjaan Uusi Katekismus

 

Espanjan kuningas Carlos I (1516-1556) valittiin "Pyhän" Saksalaisen keisarikunnan keisariksi vuonna 1519. Alankomaat, joihin silloin kuuluivat nykyisen Hollannin, Belgian ja Luxemburgin alueet, olivat Habsburgien vallassa. Carlos I, joka paremmin tunnetaan keisarillisella nimellään Karl V, (Kaarle V), joutui jo kohta virkaan astuttuaan tekemisiin Saksan reformaation kanssa. Saksalaisten tukema Luther oli hänelle liian kova pala, mutta Alankomaissa hän päätti hävittää kristinuskon kokonaan.

 

## Kansalliset lait imperialismin jarruina

Kirkko ja valtio olivat osanneet valmistautua kansannousuihin, mutta jo vuonna 1415 Konstanzissa kirkko oli valinnut tiensä. Se ei halunnut parantaa tapojaan, eikä se olisi siihen pystynytkään, sillä uskovaisiksi piispat, papit ja munkit eivät halunneet tulla. Sehän olisi merkinnyt lihavan ja irstaan elämän päättymistä. Kirkonmiehet pitivät parempana hallita maallisia valtioita ja lypsää kansoja, kuin odottaa sellaisen Jumalan valtakunnan tuloa, johon he eivät uskoneet.

Hussilaissodat olivat osoittaneet, etteivät kerettiläisroviot riitä sammuttamaan Ristin Uskoa maailmasta. Wormsin valtiopäivät olivat osoittaneet nuorelle Habsburgille, että jopa nuori augustinolaismunkki pystyy räjäyttämään hajalle hänen imperiuminsa ideologisen perustan. Hänellä oli enää vain yksi ase: täydelliseen ideologiseen ja sotilaalliseen herruuteen perustuva yksinvalta.

Alankomaiden 17 maakunnan suhteellisen suuri itsenäisyys oli este Kaarle V:n hankkeiden tiellä. Sen murtamiseksi Utrechtin kaupunginhallitus korvattiin keisarilla varakuninkaalla 1528 ja kansalaisten valvontaa varten aloitettiin Vredenburgin, Vihan linnoituksen rakentaminen.

Anekaupan hinnasto kertoo siitä, mitä Vihan linnakkeilla yritettiin puolustaa. Ihmisen myrkyttämisestä selvisi kirkon ja valtion edessä yhdellätoista dukaatilla, mutta jos murha oli toteutettu vähemmän hienostunein konstein, oli hintakin halvempi. Aneiden myyntimiehet olivat valmiit myymään takuita syntien anteeksiannosta, vaikka sille, "joka olisi raiskannut Jumalan äidin, jos se vain mahdollista on" ja kiinteään hintaan. Paratiisikin oli kaupan, ja tavallista oli, että sen myynnistä saadut tulot kirkonmiehet veivät heti omaan paratiisiinsa, kaupungin yleisille naisille. Lutherin 95 kohtaa käsittävässä listassa luetellaan lisää asioita, joista kirkko ei halunnut luopua.

Luther oli esittänyt kysymyksensä nöyrästi, mutta vastauksen sijaan keisari antoi vuonna 1521 asetuksen, jossa sanotaan:

Koska on käynyt ilmi, että kyseinen Martin ei ole ihminen, vaan ihmisenmuotoinen ja papin vaatteisiin puettu Perkele, on kaikki hänen oppilaansa ja käännynnäisensä rangaistava kuolemalla ja heidän omaisuutensa on takavarikoitava.

Heinäkuun ensimmäisenä 1523 poltettiin Brysselin torilla kaksi augustinolaismunkkia, jotka Paavin tiedusteluosasto oli määritellyt Lutherin kannattajiksi. Kun aikaa pelannut paavi Hadrianus saman vuoden syyskuussa kuoli, oli kirkkokin valmis sotaan. Sveitsissä alkaneet kirkonmiehetkin lähtivät uskovien tappotalkoisiin. Anabapteista Zwingli sanoi: "Qui iterum mergit mergatur".

Hollannin nousun olivat aiheuttaneet maan vakaiden ja rauhallisten olojen takia maahan eri puolilta katolista maailmaa muuttaneet uskovat käsityöläiset, joista monet olivat kutojia. Heidän työnsä nimi Hand-werpen, käden (ja sukkulan) heitto" jäi elämään maan teollisuuden keskuksen nimessä, joka vielä tänäkin päivänä tunnetaan muodossa Antwerpen.

 

Alankomaat valtiollisen terrorin alkaessa

Alankomaissa ei ollut sellaista Lutheria, joka olisi saanut uskovia petetyksi, ja näin ollen uskovien vainot saivat Alankomaissa toisen luonteen, kuin saksaa puhuvilla alueilla. Alankomaissa ei myöskään ollut sellaista Hussia, joka olisi avannut koko kansan silmät kerralla näkemään sen, miten heitä petettiin. Se, mitä Alankomaissa löytyi, oli epämääräinen joukko hyvin nöyriä uskovia tavallisissa ammateissaan, kutojina ja käsityöläisinä, joita maan hyvinvoiva kansa käytti eri tavoin hyväkseen, mutta joiden kohtalo ei sitä erityisemmin kiinnostanut.

Uskovilla oli monta erilaista nimeä, vaikka eroa näillä uskovilla oli tuskin nimeksikään. Yhteistä näillä uskovilla oli paljonkin. Heitä yhdisti kaikille sama Herra Jeesus sekä kaikille uskoville yhteinen uskovien kaste, leipä ja viini, yhteisöllinen elämäntapa, varovaisuus valtion virkojen suhteen, luottaminen Jumalan turvaan aseellisen itsepuolustuksen asemesta, paavin käsittäminen vasta- eli antikristukseksi, valasta kieltäytyminen, kirkon kolminaisuusopin hylkääminen ja paljon muuta. Uskovilla oli käytössä jopa tunnussanat ja merkit, jotka tietämällä he voivat liikkua jalan maasta toiseen ja koko matkalla nauttia veljesrakkauden ja vieraanvaraisuuden eduista. Eräs monista nimistä, joita uskovista käytettiin, oli "hengelliset". Vasta Sveitsissä 1520-luvulla alkaneen kastajain liikkeen takia ryhdyttiin kaikkia uskovia nimittämään yhteisellä nimellä anabaptisteiksi.

Omia keskusjärjestöjä uskovilla ei ollut, eikä myöskään sellaisia uskontunnustuksia, kuin kirkolla. Mutta kohta kun kristinuskon periaatteita noudattavat uskovat Sveitsissä laativat yhteisen julkilausuman Kristuksen näkyvän seurakunnan luovuttamattomista perusteista, tapahtui uskovien keskuudessa liikekannallepano, jonka edessä kaikki Eurooppaa hallinneet Saatanan voimat tunsivat asemansa olevan toden teolla uhattuna. Uskovat, jotka vainoilla oli pidetty näkymättömissä, nostivat päänsä ja lähtivät liikkeelle julistamaan evankeliumia, kastoivat uskoontulleita ja opettivat uskoontulleita pitämään kaikki, mitä Jeesus oli käskenyt heidän pitää. Toiset, kuten Ingolstadissa opiskellut Nürnbergin Sankt Sebaldin koulun rehtori Hans Denk, suorastaan pakotettiin lähtemään heti kun hän oli ilmaissut halunsa seurata Jeesusta.

Keisari Karl V toi kirkollisen terrorin Hollantiin vuonna 1522. Oli kirkko sitä ennenkin terroria harjoittanut, mutta nyt keisari ja kirkko oli saanut haastajan myös luterilaisista. Kaikki luterilaiset kirjat käskettiin polttaa. Vuonna 1523 poltettiin jo ihmisiä Brysselin torilla. Vuonna 1524 tuli painotuotteiden ennakkosensuuri. Vuonna 1525 kiellettiin kaikki sellaiset kokoontumiset, joissa luettiin Raamattua. Vuonna 1526 kiellettiin Raamatun painaminen ja hallussapito sekä Raamatulle uskollisen kristillisen opetuksen antaminen kuolemanrangaistuksen uhalla. Vuonna 1528 vaino laajennettiin koskemaan niitä munkkeja, jotka olivat poistuneet luostareistaan. Vuonna 1529 tapettavaksi määrättiin kaikki, jotka eivät olleet luovuttaneet luterilaisia kirjoja ja kirjoituksia poltettavaksi. Tapettavaksi määrättiin myös kaikki, jotka olivat antaneet yösijan kerettiläisiksi luokitetuille kristityille. Keisarikunnan Speierin valtiopäivillä 1529 säätämä anabaptistien tappolaki astui Habsburgien dominioissa voimaan 1535, mutta "Pyhän" Saksalais-roomalaisen keisarikunnan pyövelit tappoivat yhtä mielellään niin luterilaisia, kalvinisteja kuin anabaptistejakin.

Keisarilliset, kristinuskon vastaiset lait pantiin nähtäväksi seinälehtien tavoin kaikkialle Alankomaiden asutuskeskuksiin. Julisteiden mukaan lait saivat nimen "plakardi", juliste. Kuolemaa henkivät julisteet ja keisarilliset "mandaatit" seurasivat toinen toistaan. Uusia plakardeja tuli vuosittain, ja vanhoja uusittiin niin tiuhaan, ettei kirkon ja valtion sanoma oli varmasti kaikkien tiedossa. Ja jolleivät plakardit tehonneet, niin olisihan toreilta nousevan palaneen ihmislihan käryn ja kaduilta kuuluvan orpolasten itkun nyt ainakin pitänyt tehota. Mutta ei. Kerettiläisten luku vain kasvoi, vaikka yli 50.000 alankomaiden kansalaista sai heittää henkensä pyövelin käsissä ennen kuin keisari vuonna 1555 luopui kruunustaan - kerettiläisille hävinneenä.

 

Alankomaiden kuvernööri Maria von Habsburg, (1530-1555), Karl von Habsburgin sisar

Maria von Habsburg (1505-1558) oli Kaarle V:n sisar. Hänet naitettiin Unkarin kuningas Lajokselle, jonka jälkeen Unkarissa järjestettiin kapina kuningasvallan heikentämiseksi. Sitten tulivat turkkilaiset. Wienissä Habsburgit olivat odottaneet tätä, eivätkä tulleet unkarilaisten avuksi turkkilaisia vastaan. Kun Lajos julistettiin Mohacin taistelussa 1526 kuolleeksi, putosi Unkarin kuuluisa kruunu kuin omena puusta Habsburgien haaviin. Kun hänen tätinsä Margaret von Habsburg 01.12.1530 kuoli, pani Kaarle V Maria von Habsburgin hänen paikalleen. Vaikka virka oli koiran virka, hän näytti pitävän siitä, sillä sadismin suosijalle Alankomaat tarjosi paljon katseltavaa.

Tarinan mukaan Unkarin kuningas Lajos hukkui Tonavaan. Oli asia niin tai näin, niin tuskin se herkkua olisi ollut Maria von Habsburgin seurassakaan. Ehkäpä Lajos vain käytti tilaisuutta hyväkseen ja karistit Habsburgit kannoiltaan?

 

Marttyyrikronikka "Het Offer des Heeren"

Kun vainot Alankomaissa yltyivät, alkoivat paikalliset uskovat tehdä muistiinpanoja uskovien kuulusteluista ja teurastuksista. Vanhin säilynyt marttyyrikronikka on vuodelta 1562. Kirjasta, jonka nimi on Het Offer des Heeren, on säilynyt alkuperäiskappale, jota säilytetään nykyisin Hampurin museossa. Kirjassa esitetyt marttyyrikertomukset ovat Hollannin ja Flaamin maakunnista, Antwerpenista ja Friisinmaalta. Kirjaan on otettu vain sellaisten uskovien todistuksia, jotka eivät puolustaneet itseään aseellisesti. Luterilaisten ja kalvinistien marttyyrit on siitä jätetty pois kokonaan, samoin kertomukset niistä kastajista, jotka osallistuivat Münsterin kansannousuun katolista hirmuvaltaa vastaan.

Het Offer des Heeren- kronikka alkaa vuodesta 1527, jolloin sana "anabaptisti" sai nykyisen merkityksensä Schleitheimin konferenssissa tehtyjen päätösten ja Zürichin tapahtumien vuoksi. Sveitsin ja Saksan rajaseutujen marttyyrit ovat siksi mukana myös niissä marttyyrikronikoissa, jotka Alankomaiden uskovat seurakunnissaan lukivat ja lauluissaan lauloivat. Marttyyrikronikan ensimmäinen versio on melko suppea, mutta vainojen jatkuessa kirjakin tuli paksummaksi. Tiedemann van Brahgtin vuonna 1631 nimellä "Het Brilleken.." eli "Marttyyrien peili" julkaisemassa versiossa luettavaa on jo yli puolitoistatuhatta sivua.

 

Anneken Jans ja Christiana Barentsintytär

Anneken Jans yhdistyi kasteen liitossa Kristuksen kuolemaan ja uskossa ylösnousemukseen 24 vuoden ikäisenä. Kaste suoritettiin Briellessä, eteläisessä Hollannissa. Samalla kertaa kasteen liiton teki hänen miehensä Arent Jans. Vuonna 1536 Arents ja Anneken pakenivat Englantiin, jossa Arents pian kuoli.

Christiana Barentsintytär yhdistyi kasteen liitossa Kristuksen kuolemaan ja uskossa ylösnousemukseen hänen kanssaan noin 45 vuoden ikäisenä. Hänet kastoi Jan Smeitgen Maastrichtista. Kaksi vuotta myöhemmin hän pakeni Englantiin yhdessä Anneken ja Arents Jansin kanssa.

Marraskuussa 1538 Anneken Jans ja Christina Barentsintytär olivat tulossa Englannista tapaamaan veljiä Delftiin. He tekivät matkaa hevosvaunuissa Ijsselsmondesta Rotterdamiin, ja lauloivat laulun, joka paljasti heidät uskoviksi. Kun he olivat Rotterdamissa vaihtamassa Delftiin menevään laivaan, heidät pidätettiin. Heitä kuulusteltiin jouluaattona 1538 lahkolaisuudesta syytettynä ja tasan kuukausi myöhemmin Anneken Jans ja Christina Barentsintytär tapettiin hukuttamalla. Christinan tytär Anna tapettiin samalla tapaa 11.06.1539 Utrectissa.

Annekenilta jäi poika Esaias, jolle Anneke jätti testamenttinsa. Se painettiin jo vuonna 1539, ja siitä otettiin yhä uusia painoksia. Se on julkaistu myös osana vuonna 1632 julkaistua, yli 1500-sivuista marttyyrikronikkaa Marttyyrien peili. Annekenilta on säilynyt myös laulu, joka alkaa sanoilla "Minä kuulen pasuunan raikuvan"

 

Mandaatit

Sen lisäksi, että kirkolla oli omat järjestönsä kristittyjen etsimiseksi ja tuhoamiseksi, tekivät sen valtiolliset yhteistyökumppanit kaikkensa löytääkseen ja tuhotakseen kaikki Jeesuksen seuraajat. Keisarikunnan tuhoamismääräyksiä sanottiin mandaateiksi. Slaavilaista herätysliikettä yritettiin tuhota ensin ristiretkien, ja sitten mandaattien avulla.

Mandaatteja anabaptisteja vastaan julistettiin joka puolella keisarikuntaa, sillä niitä anabaptistit asuivat tyypillisesti siellä, missä oli saksalaisasutusta. Tässä poimintoja lähinnä anabaptisteja vastaan suunnatuista mandaateista.

1525-01-18...

Zürich määrää lapset kastettaviksi, ja karkottaa kotipaikkaoikeutta ilman olevat kastajat;

1525-03-01...

Zürich kieltää uskovien kasteen sakon ja karkoituksen uhalla;

1525-11-30...

Gröningen kieltää uskovien kasteen sakon ja karkotuksen uhalla;

1526-03-01...

Zürich uhkaa uskoontulleita kastavia uskovia kuolemanrangaistuksella;

1526-07-14...

Basel määrää kuolemanrangaistuksen ja omaisuuden menetyksen pelkästä läsnäolosta tilaisuuksissa, joissa uskovat puhuvat;

1526-11-19...

Zürich määrää kuolemanrangaistuksen kristittyjen saarnan kuuntelemisesta;

1527-08-20...

Ferdinand I antaa yleisen, myös protestantteja koskevan mandaatin;

1527-11-01...

Regensburg julistaa aikuiskasteen sekä majapaikan antamisen uskoville kielletyiksi kuolemanrangaistuksen uhalla;

1528-01-04...

Keisari Kaarle V julistaa mandaatin Speierissä;

1528-01-31...

Mainzin johtaja, kardinaali Albrecht määrää kuolemanrangaistuksen siirtymisestä kirkosta uskovien leiriin; mutta lupaa armahtaa kaikki juudakset;

1528-02-27...

Ferdinand I täsmentää, että aikuisena kastetut uskovat on tapettava, vaikka nämä hylkäisivätkin uskovien kastetta koskevat käsityksensä;

1528-04-22...

Uskovien tappamista vaativasta mandaatista tulee keisarikunnan laki Speierissä;

1528-04-23...

Keisari Kaarle V julistaa oman mandaattinsa.

Mandaatteja uskovien hävittämiseksi pelkästään "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan alueelta julkaistiin yli sata, mahdollisesti paljon sitäkin enemmän, sillä kirjallisuudessa esitetyt mandaattiluettelot eivät kerro valtakunnan vähäisempien osien julistamista tuhoamismääräyksistä. Kun mandaattien anto vuoden 1761 paikkeilla päättyi, ei se tapahtunut siksi, että hallitsijat olisivat muuttuneet, vaan sitä, ettei uskovia enää keisarikunnasta löytynyt, ja jos löytyikin, voitiin heidät tuomita kuolemaan vanhojenkin mandaattien perusteella, sillä mandaatteja pahantekoon Saatanan uskolliset palvelijat olivat kirjoitelleet ihan tarpeeksi paljon.

 

## Keisarin viimeiset vuodet

Habsburgien hallitsijasuku ja Rooman paavi tarvitsivat toisiaan. Kirkon salaisen poliisin ei tarvinnut toimia yksin. Hallitsijan direktiivit, tai mandaatit, kuten niitä siihen aikaan nimitettiin, seurasivat toinen toistaan, sillä uskovia oli paljon. Jumalan Sanan palvelijoita poltettiin roviolla, Jumalan Sanan kuulijoilta hakattiin päät irti ja naisia haudattiin elävinä maahan. Kymmeniä tuhansia uskovia ja uskosta kiinnostuneita ehdittiin tappaa, ennen kuin Alankomaiden kansojen tuki katolisen kirkon teurastajille alkoi horjua. Aluksi kansa ei edes ollut kiinnostunut "kerettiläisten" tappamisesta, mutta vähitellen kävi seurakuntien ulkopuolisillekin ihmisille selville, että uskovien teurastus on politiikan väline Habsburgien ja paavin yhteisen taustavaikuttajan tukemiseksi.

Kaarle V ei pelkästään tappanut aseettomia ja rauhallisia uskovia. Protestantteja vastaan hän kävi sotia. Mutta uskovat tai protestantit eivät häntä tuhonneet. Jatkuva sodankäynti tuhosi kyllä ihmiselämää ja Espanjan talouden, mutta Kaarlen tuhosivat himot, naimahimo ja syömähimo, joita hän ei pystynyt hallitsemaan, sekä viha Kristusta ja hänen seurakuntaansa vastaan. Noin viisikymmenvuotiaana ihmisraunioksi muuttunut Kaarle joutui luopumaan vallasta ja vetäytyi luostariin, jossa hän neljän vuoden kuluttua kuoli.

Kaarlen suurelliset läksiäiset pidettiin Brysselissä vuonna 25.10.1555. Kaarle V seuraajaksi Espanjan kuninkaana ja Alankomaissa tuli hänen poikansa Felipe (Felipe II, 1556-1598). Asemansa "Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan" keisarina hän luovutti veljelleen Ferdinand I:lle (1556-1564), sille samalle miehelle, joka jäämällä syrjään katselemaan Unkarin puolustautumista turkkilaisia vastaan, oli päässyt Unkarin ja Tshekinmaan hallitsijaksi. Vallan symbolit Ferdinandille toimitti Wilhelm Oranialainen. Paavin hyväksynnän valtajärjestelyille antoi vasta Pius IV (1559-1565).

Karl V kuoli joulukuussa 1558. Ruumis nostettiin symboliseen laivaan, jota kuljetettiin pitkin Brysselin katuja. Laivan miehistönä olivat ei Usko, Toivo ja Rakkaus, vaan niiden katoliset muunnokset. Mies, jonka elämä oli ollut jatkuvaa jumalanpilkkaa, lähetettiin Suuren tuomarin eteen yhtä röyhkeästi kuin hän oli elänytkin. Viime sanoissaan tämä mies oli velvoittanut poikansa jatkamaan samaa linjaa henkilöihin ja mihinkään heidän puolestaan esitettyihin vetoomuksiin katsomatta, mikä toteutuikin kirjaimellisesti.

 

## Felipe de Habsburgo

Karl von Habsburgin ainut avioliiton puitteissa syntynyt poika Felipe syntyi Vallodolidissa vuonna 1527. Hänen äitinsä oli Portugalin prinsessa Maria, ja vuosikymmeniä myöhemmin, kun Portugalin kuningas kuoli sotaretkellä Marokossa, vaativat Habsburgit Portugalin kuninkuutta itselleen ja saivatkin, kun lähettivät riittävän mahtavan armeijan asiaa ajamaan. Portugalin ja Espanjan hallitsijana Felipe siis saattoi ilmoittaa olevansa lähes koko maailman hallitsija, sillä paavit olivat jakaneet maailman Espanjan ja Portugalin valtapiiriin. Filippiinien saarivaltion nimessä elävä Felipen nimi on yhä vieläkin näyttö ja uhkakuva tästä pyrkimyksestä. Äitinsä ja ristiretkien perintönä Felipe sai myös Napolin kuningaskunnan ja Jerusalemin kuninkaan kyseenalaisen arvonimen. Tapahtumainkulun ymmärtämiselle Felipen saama Jerusalemin kuninkaan arvonimi on sitäkin tärkeämpi.

Isältään hän peri Espanjan kuninkaan tittelin 1556 ja seuraavana vuonna hänen Habsburgien suunnattoman vallanhimon sanelema sotapolitiikka vei Espanjan (ensimmäiseen) konkurssiin.

Vuonna 1554 Felipe oli nainut Englannin kuninkaan Henry VIII tyttären, ilmeisesti päästäkseen myös Englannin kuninkaaksi, mutta hänen kovaluontoinen puolisonsa "verinen Meeri" osasi kyllä noudatella Trenton kirkolliskokouksen toiveita ilman Habsburgejakin. Kuningatar Mary kuoli 1554, ja Englannin uudeksi hallitsijaksi tuli Elisabeth, joka piti maansa katolisen kirkon ulkopuolella espanjalaisten suureksi harmiksi.

 

 

Ensimmäisen kerran Felipe oli käynyt Alankomaissa 1548. Vuoanna 1554 hän oli mennyt naimisiin Englannin kuningattaren Maria Tudorin kanssa. Heitä yhdisti yhteinen asia, kristittyjen hävittäminen, mutta lapsia heille ei syntynyt. Kun Maria 1558 kuoli, ei Felipellä näyttänyt olevan mitään suremista.

Paavin ja Habsburgien maailmanherruutta eivät enää turkkilaiset uhanneet, sillä heidät oli voitettu Lepanton meritaistelussa 1571. Jäljellä olivat enää Espanjan naapurimaiden kristityt, joita Felipe oli yrittänyt hävittää jo ennen kuninkaaksi tulemistakin.

Vielä vanhoilla päivillään Felipe lähetti saarivaltiota valloittamaan laivaston, mutta se tuhoutui 1588. Oli espanjalaisten onni, ettei Espanjan suuri "Armada" saanut edes niitä maihinnousujoukkoja mukaansa, jotka sitä Belgian rannikoilla odottivat.

 

Felipe antaa asetuksen

Felipe oli käynyt tutustumassa Alankomaihin 1548. Hänet oli otettu loisteliaasti vastaan, ja silloin hän oli luvannut kunnioittaa maan lakeja. Mutta vain kuukausi vallanvaihdon jälkeen, Marraskuun 28 päivänä 1555 Felipe julkaisi uudestaan isänsä Carlos de Habsburgon antaman asetuksen kristittyjen hävittämisestä. Kyseisessä plakardissa kiellettiin uskovien tiedonvälitys ja kokoontuminen:

Kenenkään ei tule painaa, kirjoittaa, kopioida, pitää hallussaan, kätkeä, myydä, ostaa tai luovuttaa kirkoissa, kaduilla tai muissa paikoissa mitään Martin Lutherin, Johannes Ecolampadiuksen, Ulrich Zwinglin, Martin Bucerin, Jean Calvinin tai muiden, Pyhän Kirkon kadotukseen tuomitseman kerettiläisen tekemää kirjaa tai kirjoitusta, eikä rikkoa tai muuten vahingoittaa pyhän neitsyen tai kirkon pyhimysten kuvaa, eikä pitää talossaan seuroja tai laittomia kokouksia tai olla läsnä missään sellaisessa, miissä yllämainittujen kerettiläisten kannattajat opettavat, kastavat ja tekevät salahankkeita Pyhää Kirkkoa ja yleistä hyvinvointia vastaan.

Keisari oli siirtänyt ihmisten sielunelämä ja hengellistä elämää koskevat ihmisoikeudet pappien hallintaan. Hänen alamaisillaan ei ollut oikeutta keskustella omaa omaatuntoaan koskevista asioista, eikä edes säilyttää muistissaan muita kuin kirkkoperkeleen oppeja:

Lisäksi me kiellämme kaikkia maallikkohenkilöitä keskustelemasta ja kiistelemästä Pyhiä Kirjoituksia koskevista asioista sekä avoimesti, että salaisesti, erityisesti kaikista epäilyttävistä tai vaikeista asioista, tai lukemasta, opettamasta ja julistamasta Kirjoituksia, elleivät he ole asianmukaisesti opiskelleet teologiaa ja saaneet jonkun tunnetun yliopiston hyväksyntää, tai saarnaamasta joko salaisesti tai avoimesti, tai pitää mielessään mitään yllämainittujen kerettiläisten mielipiteitä sillä uhalla, että jos joku havaitaan rikkoneeksi jotakin yllämainittua kohtaan, on häntä rangaistava valtiomme ja yleisen rauhan häiritsijänä.

Rangaistuksen muodosta ja määrästä asetuksessa säädettiin:

Sellaiset yleisen rauhan häiritsijät on teloitettava, nimittäin: miehet miekalla ja naiset hautaamalla elävältä, mikäli he luopuvat virheistään; mutta jos he pitävät niistä kiinni, on he teloitettava tulella; ja on heidän omaisuutensa molemmissa tapauksissa takavarikoitava kruunulle.

Asetuksella kaikki ihmiset määrättiin ilmiantajiksi:

Kaikki, jotka tietävät jonkun kerettiläisyyden tahraaman ihmisen, ovat velvollisia ilmiantamaan ja luovuttamaan heidät kaikille tuomareille, piispojen upseereille tai muille paikallisille viranomaisille sillä uhalla, että heitä rangaistaan tuomarin harkinnan mukaan. Samoin kaikki, jotka tietävät jonkun paikan, jossa kerettiläiset majailevat, ovat velvollisia ilmoittamaan siitä viranomaisille sillä uhalla, että muutoin häntä pidetään rikoskumppanina, ja rangaistaan samoin, jos kerettiläinen itse olisi saatu kiinni.

Lasillinen vettä "kerettiläiselle" annettuna saattoi tulla keisarin alamaiselle kalliiksi:

Me kiellämme kaikkia henkilöitä majoittamasta, ottamaksi vieraakseen, antamasta ruokaa, lämpöä tai vaatetusta tai tekemästä muuta suosionosoitusta ketään kerettiläiseksi tunnettua tai sellaiseksi yleisesti epäiltyä kohtaan; ja on jokainen, joka jättää ilmiantamatta jonkun, jota meidän määräyksemme koskee, on yllämainittujen rangaistuksien alainen.

Ilmiantajien halukkuutta nostettiin rahalla:

Mikäli ilmianto johtaa tuomioon, on ilmiantaja oikeutettu puoleen syytetyn omaisuudesta, ellei se ole suurempi kuin sata Flaamin puntaa; jos enemmän, niin kymmenen prosenttia kaikelta sen ylimenevältä osalta.

Juudaksia etsittiin myös opetuslasten keskuudesta:

Jos joku on läsnä salaisessa kokouksessa mutta tulee myöhemmin esiin ja pettää seurakuntansa jäsenen, saa täyden armahduksen.

Samassa asetuksessa määrättiin rangaistavaksi myös ne tuomarit, jotka mahdollisesti tulisivat väittämään asetuksessa säädettyjä rangaistuksia kohtuuttomiksi tai pyrkisivät anomaan niihin lievennyksiä. Todistusaineiston puuttuessa voitiin tuomio langettaa pelkän epäilyn perusteella.

 

Wilhelm von Nassau

Keisari Karl von Habsburg (1500-1558) oli nuorena ollut hyvännäköinen urheilijatyyppi, mutta paheellinen elämä raunioitti hänet ennen aikojaan. Hän tarvitsi sekä fyysistä, että henkistä tukea, ja sellaisen hän löysi Dillenburgissa vuonna 1533 syntyneestä Nassaun kreivin vanhimmasta pojasta. Jos joskus nimi on enne, on Nassaun suvun linnan nimi Dillenburg sitä, sillä sana viittaa tilliin, jolla sanotaan olevan rauhoittava vaikutus.

Vuonna 1533 syntynyt Wilhelm oli saanut lämminhenkiseltä äidiltään hyvän luterilaisen kasvatuksen, mutta kun keisari vaati pojan pistämistä katoliseen oppiin, joutui poika Brysseliin, jossa hänen valvojakseen tuli keisarin sisar Maria von Habsburg, Unkarin kuninkaan Lajoksen leski, joka oli Alankomaiden kuvernöörinä 1530-1555.

Yksitoistavuotiaana Willem oli perinyt ranskalaisen serkkunsa ruhtinaskunnan ja Orangen prinssin arvonimen (1544), sekä suuria perintömaita Alankomaista. Vuonna 1551 kahdeksantoistavuotinen Nassaun kreivi avioitui Anna van Egmond en Burenin kanssa, ja sai Egmondin herran ja Burenin kreivin arvonimet. Avioliitto oli keisarin järjestämä. Samana vuonna kreivi Willemistä tehtiin ratsuväen kapteeni. Keisarin sympatiatko lienevät olleet syynä siihen, että nousu sotilasuralla oli nopeaa ja keisarin luopuessa kruunustaan 1555 tuli Willemistä Alankomaiden valtioneuvoston, Staten Generaal, jäsen.

Luopuessaan vallasta keisari asetti Alankomaiden hallitsijaksi poikansa Felipen, Espanjassa kasvatuksensa saaneen nuorukaisen, joka ei osannut Alankomaiden kieliä, eikä tuntenut maata muutenkaan omakseen. Kun Felipe 1559 lähti Alankomaista pysyvästi Espanjaan, asetti hän prinssi Wilhelmin Hollannin, Zeelandin, Utrechtin ja Burgundin "stadtholderiksi", maakunnalliseksi kuvernööriksi.

Saman vuoden lokakuussa kuoli Wilhelm von Nassau, Wilhelmin isä. Häneltä Wilhelm, joka oli perheen vanhin lapsi, peri Nassaun kreivin arvonimen, mutta maat menivät Johannekselle, joka oli hänestä seuraava ikäjärjestyksessä.

 

 

Perrenotista tehdään kardinaali

Paavali IV (1555-1559), Pius IV (1559-1565), Pius V (1566-1572)

Alankomaiden vainojen tehostamiseksi paavit Paavali IV (1555-1559) ja Pius IV (1559-1565) perustivat kolme uutta arkkipiispakuntaa. Niistä tuli johtavaksi Mechelenin/ Meclinin piispanistuin, jolle pantiin Antoine Perrenot, entinen Arraksen piispa, joka pian palkittiin kardinaalin arvonimellä, ja tuli tunnetuksi kardinaali Granvellen nimellä.

Ainakin Willem van Oranje ymmärsi uudelleenjärjestelyjen tarkoituksen ja vastusti niitä kaikin lain sallimin keinoin ja asemansa tuomin mahdollisuuksin. Kun Felipe halusi lähettää joukkoja Ranskan katolisten avuksi taisteluihin hugenotteja vastaan, Alankomaiden neuvosto "Staten Generaal" kieltäytyi. Espanjaan lähetettiin Montigny ja Willem itse lähti Maksimilianin kruunajaisiin Felipen vastustuksesta huolimatta.

Kansa, joka ei näistä ja kulissien takana pelatusta pelistä mitään tiennyt, näki ja koki uusien inkvisiittorien uhan olevan todellisen. Mutta se oli lakannut pelkäämästä. Kansa tuli kaduille laulamaan pilkkalauluja ja esittämään näytelmiä, joissa kardinaali Granvelle nähtiin kaiken pahan tukipilarina.

 

täydennä....

Alankomaihin hän lähetti Espanjan armeijan osastoja valvomaan uskonvainojen edistymistä. Armeijan kulut maksatettiin Alankomaiden kansoilla. Sitä mukaa, kun kansaa tuli uskoon, sille alkoi valjeta, että maa oli Saatanan miehittämä.

Ensimmäisen kerran Felipe oli käynyt Alankomaissa 1548. Vuoanna 1554 hän oli mennyt naimisiin Englannin kuningattaren Maria Tudorin kanssa. Heitä yhdisti yhteinen asia, kristittyjen hävittäminen, mutta lapsia heille ei syntynyt. Kun Maria 1558 kuoli, ei Felipellä näyttänyt olevan mitään suremista.

 

Rauhansopimus Ranskan kanssa

Vallanvaihdon jälkeen aina Felipen Espanjaan lähtöön saakka Alankomaiden kuvernöörinä oli Savoyn herttua Emmanuele Filiberto. Kuuluisaksi Savoyn herttuakunnan oli tehnyt herttuakunnan sammumaton viha ja vuosisatoja jatkunut vaino valdolaislaaksoissa eläviä kristittyjä kohtaan, mutta Emmanuele Filiberton aikana Savoy oli joutunut Ranskalle, ja herttua palveli Habsburgien armeijassa, joka kävi sotaa Ranskaa vastaan. Saint-Quentinissä Espanjan Habsburgien armeija löi ranskalaiset, ja Emmanuelo Filiberton saattoi odottaa palkintoaan, vaikkei hän erikoista intoa Alankomaiden kristittyjen vainoissa osoittanutkaan.

Huhtikuun kolmantena 1559 Ranska ja Habsburgit solmivat rauhan Cateau-Cambresissa, joka päätti maiden 60 vuotta kestäneen sotatilan. Rauhanneuvottelijoina Espanjan puolelta olivat Arraksen piispa Antoine Perrenot de Granvelle, Ruy Gomez de Silva ja sotapäällikkö Wilhelm von Nassau, Oranjen prinssi. Rauhansopimuksessa Savoyn herttuakunta palautettiin Felibertolle, ja lisäksi hän sai Margaretin, Henri II sisaren. Rauhansopimuksen toteutumisen takeeksi Espanja jätti Wilhelm Oranialaisen Ranskaan.

Rauhansopimuksen syntymisen syynä olivat tässäkin tapauksessa Habsburgien naimakaupat. Kun Englannin kuningatar "Verisen" Maryn nuori sisar Elisabeth ei suostunut katolisen kirkon työrukkasen kelkkaan, päätti Felipe kosiskella Ranskan kuninkaan Henry II:n toista tytärtä. Sota, joka kosiskelua haittasi, piti siis lopettaa. Samoin kävi Felipen pojalle Carlosille, jolle Henri II tytär Elisabeth oli aikaisemmin luvattu. Henryn II:n tytär Elisabeth joutui kyllä Felipelle, mutta poistui näiltä maailmanmarkkinoilta vuonna jo 1568, vain 23 vuoden ikäisenä. Hänen paikalleen tuli Anna, keisari Maksimilian II tytär.

Rauhansopimuksen takuumieheksi jätetty Willem van Oranje asui Pariisissa Henri II vieraana. Ollessaan 1559 hirvimetsällä Henrin kanssa Bois de Vincennesin metsässä, Henri kertoi salaisesta, Alban herttuaan välityksellä tehdystä Ranskan ja Espanjan kuninkaiden yhteistyösopimuksesta "kerettiläisyyden" ja Alankomaiden perinteisen vallanjaon hävittämiseksi. Ranskan kuningas kertoi sopimuksesta vapaasti, sillä hän luuli Willem Oranialaisen olevan asemansa ja virkojensa puolesta tietoinen suunnitelmasta. Willem kuunteli kaiken paljastamatta, ettei hän tiennyt asiasta mitään, mutta hänen sielunelämäänsä se muutti pysyvästi. Prinssistä tuli hiljainen mies, joka vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin paljasti ne kortit, joilla hän oli pelannut, ja silloinkin vasta sen jälkeen, kun Espanjan kuningas ja Habsburgien suvun kakkosmies Felipe II oli luvannut hänen päästään - "elävänä tai kuolleena" - suuret rahapalkinnot ja aatelisarvon.

 

Felipe valmistautuu kansanmurhaan

Alankomaiden kuvernöörinä vuosina 1555-1559 toimi Kaarle V sisarenpoika, sodissa köyhtynyt Savoyn herttua Emmanuel Filibert. Espanjan Ranskaa vastaan käymässä sodassa hänellä, yhdessä Vilhelm Oranialaisen kanssa oli ollut töitä riittämiin, eikä hän kiireiltään ehtinyt paljon kristittyjä häiritä. Kun Emmanuel Filiberton toiveet Savoyn herttuakunnan takaisin saamisesta vuonna 1559 toteutuivat, poistui hän kuvasta. Mutta olihan Felipe itse vielä paikalla.

Vuoden 1559 alkupuolella Felipe trimmasi Alankomaiden hallintokoneistoa uusia vainoja silmälläpitäen. Alankomaiden 17 maakunnalla oli ennestään maakunnille yhteiset raha- oikeus- ja valtioneuvostot, jotka Felipe miehitti niin, että syntyisi kuva siitä, että maakunnilla on edelleen laaja itsehallinto. Käytännössä asia oli toisin. Felipe pani Arraksen piispa Perrenotin jäseneksi kaikkiin kolmeen neuvostoon, ja piti huolen, että missään neuvostossa ei niiden muilla jäsenillä ollut maakuntien asioihin nokan koputtamista.

Wilhelm Oranialainen, johon Alankomaiden toiveet kohdistuivat, pantiin jäseneksi neuvostoon, jossa hänellä ei ollut kuitenkaan toimintamahdollisuuksia, sillä Felipen lähdettyä Espanjaan, maata johti kuvernööri, joka harvoin kuunteli neuvoston mielipiteitä. Kaiken lisäksi Alankomaiden maakuntien keskusneuvostoa, Staten Generaal, hallitsi salainen kolmen troikka "consulta", jossa piispa Perrenot oli vahva mies, ja muut kaksi pelkkää rekvisiittaa.

 

Felipe II lähtee Espanjaan

Vallanvaihdon jälkeen Felipe viipyi Alankomaissa neljä vuotta. Koska hänen hallituksensa päätarkoitus oli uskovien hävittäminen, hän asetti Alankomaiden hallituksen johtoon kirkon miehen, Arraksen piispa Antoine Perrenot de Granvellen (1517-1586), joka jo Trenton kirkolliskokouksen avajaisissa oli käyttänyt keisari Kaarle V ääntä. Hän jos mikä tiesi, mitä varten kirkko on olemassa.

Neljän vuoden kuluttua vallanvaihtojuhlallisuuksista lähti Filipe II isänsä, keisari Kaarlen keräämien aarteiden kera laivoillansa kohti Espanjaa.

Alankomaiden kuvernööriksi Felipe II asetti isänsä Karl V:n avioliiton ulkopuolelta syntyneen tyttären Margaret Parmalaisen (1559-1567). Varmistuakseen siitä, että sisarpuoli tekisi kaiken, mitä Felipe määrää, otti hän Margaret Parmalaisen pojan Alexander Parmalaisen mukaansa Espanjaan sekä panttivangiksi, että kasvatettavaksi Habsburgien käyttöön.

Saman vuoden elokuussa Margaretin hallituksen pääministeri tuli Antoine Perrenot, jonka jälkeen hänen systeeminsä Alankomaiden hävittämiseksi oli valmis. Ennen maasta lähtöään Felipe ehti saada paavilta kirjeen, jossa paavi lupasi perustaa lisää piispanistuimia joita tarvittiin piispallisen inkvisition tehostamiseksi.

Oli olemassa myös pelko siitä, että Alankomaiden neljän hiippakunnan piispat eivät siinä määrin innostuisi kerettiläisjahdista kuin heidän paavinsa ja kuninkaansa. Siksi paavin luo lähetettiin teologi anomaan lisää piispanistuimia, johon paavi kaunopuheisesti suostui, sillä hän tiesi, mihin tarkoitukseen lisäpiispoja tarvitaan. "Satoa on paljon, mutta työmiehiä vähän", kirjoitti paavi, ja määräsi perustettavaksi koko joukon uusia virkoja.

Sotatoimet Ranskaa vastaan olivat päättyneet Vaucellesissa solmittuun välirauhaan. Tarvittiin enää sopiva tekosyy, jonka nojalla Felipe saattaisi lähettää sotajoukot jatkamaan vallanvaihdon aikana keskeytynyttä Alankomaiden kristittyjen vainoa.

 

Lähdön edellä.........

Alankomaiden säädyt ymmärsivät yskän, eivätkä panneet pyöveleitään töihin. Mutta Philip ei hyötynyt vastarinnasta, sillä hänen oli saatava jostain rahaa. Alankomaalaille määrättiin yhden prosentin kiinteistövero ja kahden prosentin liikevaihtovero, eikä kuningas halunnut vaarantaa tulolähdettään vaatimalla kristittyjen verta ennen kuin rahat oli saatu.

 

1559-1567

Margaret Parmalainen, Kaarle von Habsburgin avioton tytär

Alankomaiden kuvernööri 1559-1567

Margaret Parmalainen (1522-1586) oli Karl von Habsburgin avioton tytär. Seitsemän vuoden ikäisenä tyttö kihlattiin paavin sisarenpojalle, ja häät pidettiin 1536, mutta jo seuraavana vuonna Margaret jäi leskeksi, kun mies murhattiin. Kuusitoistavuotiaana hänet naitettiin paavi Paavali III kolmetoistavuotiselle pojanpojalle, Parman herttualle.

Margaret Parmalaisen äiti oli yksi Karl von Habsburgin monista maakuntamorsiamista. Lapseensa hänellä ei ollut juuri mitään oikeuksia, sillä Kaarle oli sangen nykyaikainen mies. Valtionpäänä hän ymmärsi hienosti sellaisiakin asioita, että valtion piti saada määrätä lasten kohtalosta ja kasvatuksesta.

Margaret, jonka hänen isänsä oli tunnustanut vuonna 1533, kasvatuksesta huolehtivat Margaretha von Habsburgo ja Maria von Habsburg, joista edellinen oli Alankomaiden kuvernöörinä 1507-1517 ja 1519-1530 ja jälkimmäinen 1530-1555.

Alankomaiden seitsemäntoista maakunnan kuvernööriksi Felipe pani sisarpuolensa Parman herttuattaren Margaretin jonka Margaretha von Habsburgo ja Maria von Habsburg olivat kasvattaneet Habsburgeja palvelemaan. Hän hallitsi Alankomaiden kuvernöörinä 1559-1567

Velipuoli Felipe pani sisarpuolensa Alankomaiden käskynhaltijaksi 1559, kun hän itse lähti isänsä keräämän saaliin kera kohti Espanjaa. Margaret parka oli joutunut pahaan rakoseen, mutta kasvatus teki tehtävänsä. Lähes aina hän totteli verenhimoista velipuoltaan ja kardinaali Granvellea. Vasta 1567 Margareta sai Espanjasta luvan poistua rikospaikalta.

Margaretin äiti oli ollut aivan samanlainen nainen, kuin mitä olivat olleet ne monet alankomaalaiset naiset, joita Margaret oli tapattanut. Margaret lähti Alankomaista katkeroituneena...

 

 

Riidankylväjä

Antoine Perrenot de Granvelle (1517-1586) oli syntyisin "Pyhään" Roomalais-saksalaiseen keisarikuntaan kuuluneen ranskalaisen France-Compten maakunnan Besanconista. Hänen isänsä Nikolai oli ollut palvellut Habsburgeja keisari Kaarle V:n valtakunnankanslerina, ja osallistuen samalla Alankomaiden hallintaan, ja toiminut keisarin avustajana saksalaisen uskonpuhdistuksen vastaisessa taistelussa.

Antoine Perrenot de Granvelle sai vihittiin katoliseksi papiksi ja sai Arraksen piispan arvonimen 23 vuoden iässä vuonna 1540. Luonteeltaan arkkipiispan tehtävät olivat poliittisia, enemmän tai vähemmän samanlaisia, kuin politrukin tehtävät Neuvostoliitossa. Näihin tehtäviin Antoine Perrenot osallistui kuten isänsäkin keisari Kaarlen nimissä, ja kun hänen isänsä NIkolai 1550 kuoli, tuli hänestä keisarikunnan kansleri. Kanslerin ominaisuudessa hän osallistui myös Kaarle V sotaan Saksin vaaliruhtinasta vastaan ja Passaun rauhansopimuksen 1552 laatimiseen.

Piispan tehtävät olivat moninaiset. Kosiomiehen ominaisuudessa Antoine Perrenot de Granvelle lähestyi Englannin Meeriä, mutta jos siinä meni jotain vinoon, niin syy lienee ollut ennemmin Felipessä, kuin hänen asianajajassaan.

Vuonna 1555, kun keisari Kaarle V luovutti hallitustehtävät pojalleen, asui myös Granvelle Felipen palvelukseen. Vuonna 1559 hän solmi Ranskan ja Espanjan välisen sodan lopettaneen Cateau Cambresisin rauhan, jonka jälkeen Felipe lähtikin Alankomaista Espanjaan ja jätti de Granvellen valvomaan Alankomaiden kuvernöörin Margaret Parmalaisen toimia pääministerin ominaisuudessa.

Vuonna 1560 Antoine Perrenotista tehtiin Alankomaiden arkkipiispa, jonka piispanistuin oli Mechelenissä. Vuonna 1561 Antoinesta Perrenotista tuli kardinaali.

Kardinaali Granvellen työhistoria olisi erinomaisen komea, jollei marginaaliin olisi kirjoitettu eräitä yksityiskohtia hänen elämästään. Häntä vihattiin, eikä syyttä, ja vielä niin kovasti, että maaliskuussa 1564 hän joutui poistumaan Alankomaista pilkkalaulujen kaikuessa.

Felipe II:n valtakauden alussa Antoine Perrenot toimi ranskalaisen Arraksen kaupungin piispana. Hänet tuotiin Alankomaihin, ylennettiin kardinaaliksi ja pantiin valvomaan sitä, miten Margareta Parmalainen suoriutuu tehtävistään, joista tärkein oli kristittyjen hävittäminen. Juonittelutaidossa kardinaali ylitti kirkkaasti sekä keisarin, Margaretasta puhumattakaan.

 

Kansa vain vihasi häntä niin, että kardinaali joutui lähtemään maasta 1564 keisarin käskystä "sairasta äitiään katsomaan".

Alankomaiden kansa ei ollut ainut, joka vihasi kardinaalia. "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan keisari Maximilian väitti, että Antoinen Perrenot oli yrittänyt tappaa hänet myrkyllä. Perrenotin töitä oli myös se asiakirjaväärennös, jonka takia Hessenin maakreivi Filipp joutui pitkään istumaan kiven sisässä.

 

## Alankomaiden inkvisitio

Marraskuun 28 päivänä 1555, kuukausi ja kolme päivää vallanvaihdon jälkeen Felipe julkaisi uudestaan isänsä 28.04.1550 julkaiseman kristittyjen hävittämismääräyksen. Alankomaiden säädyt ja osittain myös papisto olivat kuitenkin haluttomia tekemään kaikkea likaista työtä yksin. Felipe oli nähnyt tämän ongelman ja saanut paavilta virallisen määräyksen neljäntoista uuden piispanviran perustamiseksi entisten neljän lisäksi. Uusien piispojen henkilökuntaan tuli kuulumaan myös kaksi inkvisiittoria kutakin hiippakuntaa kohti.

Kirkolla oli käytössä kolmen eri sortin inkvisitiomallia. Oli paavillinen inkvisitio, piispallinen inkvisitio ja dominikaanimunkkien hoitama espanjalainen inkvisitio. Alankomaiden säädyille Felipe oli luvannut, ettei espanjalaista inkvisitiota tuoda maahan, ja siksi hän lähetti paavin luo tohtori Sonnoyn pyytämään, että paavi panisi toimeksi. Ja pistihän paavi. Jo ennen Espanjaan lähtöään Felipe sai kuulla paavin kirjoittaneen "bullan", jossa vaadittuja kuoleman enkeleitä myönnettiin lisää. Näin Alankomaiden inkvisitiosta tuli piispallinen inkvisitio.

Inkvisition tehtävänä oli löytää ja tuhota sellaiset ihmiset, jotka ajattelivat jotakin muuta kuin kirkko salli. Työtään helpottaakseen kirkko oli säätänyt koko joukon merkkejä, joista sen palvelijat helposti näkivät, kuka ei kunnioittanut kirkon touhuja. Suoraan roviolle pääsi jo siitä, ettei langennut polvilleen maahan, kun kirkonmiehet menivät ohi kadulla auringonpalvojien pyöreä "ehtoollisleipä" mukanaan. Erityisen rikolliseksi katsottiin Raamatun luku. Raamatun lukua kuulemassa olleet lapsetkin tapettiin.

 

Espanjalainen sotaväki

Kun sota Ranskaa vastaan oli 1559 päättynyt, ei espanjalaisen sotaväen läsnäololle enää ollut perusteita. Säädyt vaativat sotaväen poiskuljettamista, ja Alankomaiden asukkaat olivat saaneet kylläksensä raaistuneen sotaväen tekemistä pakko-otoista, raiskauksista ja muista julmuuksista maan asukkaita kohtaan.

Espanjalainen sotaväki rassasi myös maan aatelisia, sillä sitä voitiin käyttää maakuntien itsehallintoa vastaan. Espanjalainen sotaväki, jota maassa oli ehkä 4000 miestä, vaikutti Alankomaiden säädyissä sen, että alkoi nähdä espanjalaiset vallanpitäjät ja sitä tukevan kirkon vihollisenaan. Maan suhteellisen vauras kauppias- ja käsityöläisluokka tunsi yhä enemmän olevansa enemmän vainottujen "kerettiläisten" kun kirkon ja valtion kavereita ja pian sympatiaa "kerettiläisten" asialle alkoi löytyä myös "feodaaliherrojen" leiristä.

Kun Felipe ei halunnut jäädä pelkästään kirkon asiakkaiden tuen varaan, hän suostui lopulta armeijan joukkojen poisvetämiseen, mutta vain aikaa voittaakseen. Neljän tuhannen pois viedyn sotilaan tilalle hän alkoi kerätä paljon suurempaa armeijaa.

 

## Kirkon rahat

Ne rahat, jotka kirkonmiehet kansalta keräsivät, tarvittiin kirkonmiesten ylelliseen ja siveettömään elämään. Porttolaan viedyt rahat suututtivat kansaa enemmän, kuin teologiset saivartelut siitä, miksi auringonmuotoinen hostia papin loitsujen vaikutuksesta muuttuu tai ei muutu. Lopulta kaksinaismoraalin vaikutus kiusasi kansaa niin, että he olivat valmiit hävittämään koko rituaalin. Eräs ensimmäisistä vastarinnan merkeistä tuli esiin, kun muuan veikko meni alttaripalvelusta suorittavan papin luo, otti "ehtoollisleivän" omiin käsiinsä, ja kysyi kirkkoväeltä, onko hänen kädessään nyt Kristus vai ei? Miestä luonnollisesti kidutettiin ja lopuksi poltettiin. Jos hän olisi perunut sanansa hänet olisi voitu teloittaa miekalla, sillä hallitsijan mielestä miekalla teloittaminen oli "laupeutta".

Vakavampi tapaus sattui Valenciennessä 1561. Kaupungin herrat eivät uskaltaneet panna kahden papin kuolemantuomioita täytäntöön, ennen kuin arkkipiispa ja Margaretin sijaishallituksen pääministeri Perrenot alias Granvelle itse sitä vaati. Kun tuomitut huhtikuun 27 päivänä 1562 lopulta tuotiin kaupungin keskustorille poltettavaksi, tuli alkoi kansa kivittää pyöveleitä. Sillä kertaa papit pääsivät vapaaksi, mutta ainakin toinen heistä poltettiin myöhemmin samalla torilla. Katolinen rangaistusretkikunta saapui Valencienneen 16.05.1562 ja tappoi umpimähkäisesti kaupungin väestöä, kunnes "mitään ei jäänyt tekemättä".

 

Mennoniitat

Karl von Habsburgin vainoissa oli tapettu lähes kaikki ne Alankomaiden uskovat, joista ennen oli käytetty nimeä "anabaptisti". Mutta asia ei ollut sillä selvä. Kaarlen mentyä manan majoille maahan ilmaantui aivan samanlaisia uskovia kuin baptistit, mutta eri nimellä. Baptistien eniten metsästetyksi mieheksi nousi Menno Simonszoon eli Menno Simoninpoika (1496-1559) ja hänen mukaansa baptisteja ryhdyttiin kutsumaan ensin mennisteiksi ja myöhemmin mennoniitoiksi.

Menno Simonszoonin vanhemmat olivat katolisia ja panivat pojan luostariin. Luostarissa Menno oppi tuntemaan kirkkoisien kirjoitukset, mutta Raamatusta ei poika tiennyt juuri mitään. Kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäisenä Menno vihittiin papiksi. Seitsemän vuotta, 1524-1532, hän toimi katolisena pappina lähellä kotikyläänsä Pingjumissa ja sieltä hän sai siirron kotikyläänsä Vitmarsumia, jossa toimi vuoteen 1536 saakka suorittaen katolisen kultin vaatimia kirkollisia toimituksia, pelasi korttia ja vietti aikaansa pappien juopotteluseuroissa ja muissa paheissa. Mutta samalla häntä alkoi vaivata epäilyt siitä, että mahdollisesti tämä kirkollinen elämänmuoto ei ole aivan oikea.

Kirkonmiehenä Menno tiesi hyvin, mitä maassa tapahtui ja miksi. Vuonna 1533 maakunnan pääkaupungissa Leeuwardenissa oli julkisesti teloitettu uskova räätäli Sicke Snijder, "anabaptisti". Menno sai huomata, että vaikka Jumala antaa lahjaksi pelastuksen maailmasta, saattaa maailma kostaa katalasti niille, jotka yrittävät päästä sen pahuutta pakoon. Viimein Menno Simoninpoika uskalsi avata Raamatun. Siitä kävi ilmi, että koko kirkollinen touhu on kaukana Raamatun opetuksista. Rehellisenä miehenä hän alkoi kirkkoväellekin puhua siitä, mitä Raamatussa sanottiin, mutta toistaiseksi hän ei pystynyt luopumaan kirkonmiesten moninaisista etuisuuksista.

Menno sai kirkossaan julistaa Raamatusta löytämiään totuuksia usean vuoden ajan, ennen kuin hän jätti toimensa kirkossa. Hän tiesi, että kohta kun hän ottaisi kasteen, häntä tultaisiin metsästämään ahnaammin kuin metsän elukkaa. Vuoden 1536 viimeisenä päivänä hän kuitenkin piti jäähyväispuheen kirkkoväelleen ja ryhtyi toden teolla etsimään Jumalan kasvoja. Ensimmäinen askel tällä tiellä on luopumisvaihe. Mennolta meni palkka, virka, koti, ja arvostettua asema yhteiskunnassa. Menno siirtyi maanalaisen seurakunnan elämäntapaan. Hänet kastoi luultavasti Obbe Phillips noin vuonna 1536. Aluksi hän lienee asunut Gröningenin seudulla, josta hänen saattoi pitää yhteyksiä Itä-Friisinmaan uskoviin, mutta myöhemmin Vuoden 1539 teloitettiin Tjaard Renicx Alankomaiden Friisinmaan Kimswerdistä, koska hän oli sallinut Mennon asua hänen luonaan.

Mennon ensimmäisten kirjallisten tuotteiden nimet kertovat, mitä hän näinä aikoina ajatteli. Ensimmäinen teos "Jan van Leyden pilkkaa Jumalaa" syntyi siitä, että Jan van Leyden oli ryhtynyt rakentamaan omaa Jerusalemiaan aivan kirkolliseen tyyliin, aseet kädessä. Kirjan julkistaminen kuitenkin kävi tarpeettomaksi, kun Jan van Leydenin "Jerusalem" romahti katolisten ja luterilaisten armeijoiden edessä. Ensimmäisinä Mennon kirjoista ilmestyivät "Hengellinen Ylösnousemus", "Uusi Luomus" ja Mietteitä psalmista 25, mutta jo vuosikymmenen vaihteessa ilmestyi "fundamentalistinen", niin kuin nykyisin sanottaisin, teos kristinuskon perusteista nimellä Dat Fundament des Christelycken leers, Kristillisen opin perusteet.

Uskovaksi tultuaan Menno otti vaimon. Joulukuun seitsemäntenä 1542 Friisinmaan viranomaiset lupasivat sadan guldenin palkkion Mennon ja hänen vaimonsa Geertruydtin kiinniottamisesta, jonka takia perheen piti olla lähes aina "matkoilla". Itä-Friisinmaalla he saattoivat saada tilapäistä suojaa Ulrich von Dornumin luona Oldersumissa, vaikka Ulrich itse oli kuollut jo 1536. Ehkä joku muukin majoitti siellä uskovia, sillä Peter Janzin tunnustuksen mukaan Menno kastoi hänet Oldersumissa vuonna 1540.

Itä-Friisinmaata hallinnut kreivitär Anna oli kutsunut puolalaisen Jan a Lascon (Jan Laski) kreivikunnan kalvinistisen kirkon johtajaksi. Tammikuussa 1544 Menno ja Jan a Lasco keskustelivat neljän päivän ajan kristinuskon perusteista. Keskustelun tuloksen perusteella a Lascon oli määriteltävä, mitä tehdä Mennolle ja hänen veljesyhteisönsä jäsenille, jotka maasta löytyi, sillä keisari painosti kreivitärtä hävittämään ainakin uskovat maasta.

Oldenburgissa 27-31 tammikuuta 1544 päivinä käyty keskustelu oli maailmanhistoriallisesti tärkeä. Tulos oli kyllä odotetun mukainen, mutta siitä löytyi vivahteita: Kreivittären seuraavana vuonna antamassa karkotusmääräyksessä Mennon kannattajien sallittiin lähteä maasta rauhassa, mikäli he läpäisivät kalvinistien kuulustelut, mutta David Joris ja muut baptistit määrättiin "niskasta opetettavaksi", eli tapettaviksi miekalla, kohta kun heitä maasta tavattaisiin. Kalvinistien suorittamalla kuulustelulla uskovat yritettiin siis jakaa kahteen leiriin.

Maailmanhistoriallisesti merkittäväksi kokouksen teki se, että Jan a Lasco oli humanismin patriarkkana tunnetun Desiderius Rotterdamilaisen, eli Erasmuksen entinen asuintoveri, taloudellinen tukija ja läheinen ystävä. Jan a Lascon myöhempi ura paljastaa, että tämän tapauksen jälkeen Puolan katolisetkin olivat valmiit sallimaan a Lascon paluun Puolaan, ja a Lascon ura siellä lähti uuteen nousuun, mutta maan kristikunta syöksykierteeseen. Lyhyesti sanottuna Erasmuksen "kristillinen" humanismi on alusta alkaen ollut antikristillistä, oli Erasmus itse mitä hyvänsä.

Kalvinistit eivät sallineet kristittyjen asua Itä-Friisinmalla miellyttääkseen "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan keisaria. Karkoituksen jälkeen Menno kirjoitti vielä vastauksensa a Lascon esittämään kysymykseen Kristuksen lihaksitulemisesta eli inkarnaatiosta, ja toimitti sen a Lascolle, joka painatti sen kommentein varustettuna ilman Mennon lupaa osoittaakseen, että Menno on väärässä.

Toukokuussa 1544 Menno siirtyi Kölnin ja Bonnin seuduille Saksaan, jossa hän viipyi vuoden tai pari. Kirjeet a Lascolta paikalliselle kalvinistien ylipapille pitivät miehet liikkeessä päivin ja öin, ja monia uskovia tapettiin.

Vuonna 1546 Gertrudin nimiin vuokrattu talo takavarikoitiin, ja perhe, johon tuohon aikaan lienee kuulunut myös pari lasta, joutui taas taipaleelle.

Syksyllä 1546 Menno tapasi karismaattisia anabaptisteja Lübeckin lähistöllä. Neuvonpidossa kohtasivat nyt ne kaksi erilaista seurakuntakäsitystä, jotka jo a Lasco oli Oldenburgissa määritellyt, eikä yhteisymmärrykseen päästy. Tämän jälkeen Mennon tiedetään käyneen ainakin Danzingin seudulla Preussissa, Itäfriisinmaalla ja taas Friisinmaalla. Huhtikuussa 1549 Menno viipyi yhden yön yli Klaas Jansin kotona, joka siitä hyvästä teloitettiin Leeuwardenissa kesäkuun ensimmäisenä vuonna 1549. Kohta tämän jälkeen Menno oli taas Preussin uskovien luona, jossa hänen ystävänsä Kirk Philips oli Danzigin (nyk. Gdansk, Puolassa) mennoniittojen "ensimmäinen vanhin" eli piispa.

Mennon monet kirjat ovat hyviä. Niitä painettiin maanalaisissa kirjapainoissa ainakin Antwerpenissä, Lübeckissä, Oldesloessa ja Wüstenfeldissä. Tärkein niistä oli tietysti Dat Fundament des Christelycken leers, Kristillisen opin perusteet vuodelta 1539 tai 1540. Muutamia alkuperäiskappaleita kirjasta on säilynyt. Kun Lübeckissä oleva kirjapaino paljastui viranomaisille, he löysivät kymmenen tonnia kirjoja. Antwerpenissa 600 Mennon kirjaa painanut Jan Claesz tapettiin miekalla 19.01.1544.

Mennon Kristillisen opin perusteet ilmestyi hollanniksi 1558 ja saksaksi 1575. Vuonna 1558 se ilmestyi hollanniksi ja 1575 saksaksi. Kirjan ensimmäisessä 1539-40 julkaistussa laitoksessa käsiteltyjä asioita olivat: Armon aika, Todellinen mielenmuutos, Usko, Apostolinen kaste, Herran ehtoollinen, Ero maailmasta ja Todellinen Palvelija. Kirjan 1558 laitos oli sitä laaja-alaisempi.

Muuta Mennon tuotantoa olivat mm. Hengellinen ylösnousemus, Uudestisyntyminen, Kristillinen kaste, Miksi en lopeta opettamista ja kirjoittamista; Aito kristillinen usko; Lempeä kehoitus seurakuntakuriin; Pyhien Risti, Lasten kasvatus ja vuonna 1558 julkaistu Ohjeet seurakunnasta erottamisesta ja muita pidempiä ja lyhyempiä tekstejä.

Niin hyviä kuin Mennon kirjat olivatkin, hän ei pystynyt kaikessa niitä noudattamaan. Karismaattisiin anabaptisteihin Menno oli suhtautunut varauksellisesti aivan uskoontulostaan lähtien. Mennon elämän loppupuolella ongelmaksi muodostui kysymys seurakunnan rakenteesta ja seurakuntakurista.

Holsteinin maakunnan Oldersloen lähellä sijaitsevan Wüstenfelden isäntä oli majoittanut anabaptisteja, ja painattanut omassa kirjapainossaan heidän kirjojaan jo pitkään. Hänen maatilallaan myös Menno sai viettää viimeiset vuotensa sateelta ja tuulelta suojassa. Menno kuoli 1561 ja haudattiin Wüstenfeldin ("Aution niityn") multiin, mutta mihin hänen vaimonsa ja lapsensa haudattiin, ei taida olla kenenkään tiedossa.

Menno kastoi elämänsä aikana noin 10.000 uskoon tullutta. Kun hän vuonna 1561 kuoli, oli Alankomaissa kyllä uskovia, joita jahdata. Mutta Alankomaiden vapauden hiljainen puuhamies oli jo silloin sitä mieltä, että hänen luvallaan ei uskovia koskaan tulla vainoamaan. Aina kun Alankomaiden katoliset tai kalvinistit halusivat jättää anabaptistit tulevan valtion uskonvapauden ulkopuolelle, Willem Vähäpuheinen uhkasi jättää koko porukan. Tämänkin asian Jumala huomioi, ja Willem sai palkan, joka varmasti on enemmän kuin lasi kylmää vettä. Maan kansallislaulunkin nimi on "Wilhelmus van Nassowe". Mutta vuonna 1561 se tuntui todella kaukaiselta haaveelta.

 

###12

PAAVIN KUTSUT

 

Etelä-Italiassa oli tapettu muutama tuhat valdolaista, mutta heidän saarnaajansa tuotiin Roomaan poltettavaksi. Genevessä koulunsa käyneelle saarnaajalle Jean Louis Paschalelle järjestettiin arvokkaat tappajaiset Roomassa 09.09.1560.

Juhlavieraiden joukossa ensimmäisenä istuu paavi Pius. Hänen takanaan punaisissa viitoissaan istuvat kardinaalit. Kardinaalin takana juhlapaikoillaan istuu Rooman muu ylimystö kaikessa koreudessaan. Jokainen paikka Sankt Angelon hovissa on täytetty, hovin ulkopuolisilla kummuilla tuhannet uteliaat katselijat odottavat, mitä hovissa tapahtuu. Rooman kaikki kirkonkellot soivat.

Lähestytään katolisen kirkon suurinta juhlaa, uskovan tappamista. Kaikki on perusteellisesti harkittu ja lavastettu. Marttyyri, Jean Louis Paschale, on puettu narrin vaatteisiin, siksi että hänen viimeisten sanojensa vaikutus ei jäisi kaivelemaan mieliä. Marttyyri sanoo: "Minut on tuotu tänne kuollakseni Herrani ja Jumalani Jeesuksen Kristuksen tunnustuksen tähden". Katsojat ovat tyytyväisiä, mutta kun marttyyri aloittaa puheen ja varoittaa murhaajia tulevasta tuomiosta, toimivat pyövelit nopeasti. He kuristavat marttyyrin kuoliaaksi ja sytyttävät rovion. Kuollut ruumis vääntelehtii tulessa ja muuttuu hiljalleen tuhkaksi. Tuhka kerätään, ja heitetään Tiberiin.

Marttyyri halusi varoittaa murhaajia tulevasta tuomiosta, mutta ei ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun. Todennäköisesti hän halusi vain sanoa vain seuraavat sanat:

Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun, että ruumiin hukuttaa helvettiin. (Matt 10:28).

###13

Englannissa etsitään pelastusta paavista

 

Englantilaiseen hengenelämään vaikutti voimakkaasti hengellinen liike, jonka jäseniä sanottiin lollardeiksi. Opillisesti nämä keskiajan hihhulit olivat valdolaisen Walter Lollardin ja mahdollisesti irlantilaisen kristikunnan hengellisiä perillisiä. Lollardien aikalainen John Wycliffen (1329-1389) on myös samaistettu lollardeihin. Wycliffe tunnetaan raamatunkäännöstyöstään ja vaikutusvaltaisesta asemestaan Oxfordin yliopistossa. Vuoden 1415 yleinen kirkolliskokous määräsi hänen hautansa kaivettavaksi ylös ja Wycliffen maalliset jäännökset sekä hänen kirjallisen tuotantonsa poltettavaksi roviolla. Smithfieldissä Lontoon lähistöllä poltettiin roviolla Sir John Oldcastle 1417. Ne veljet, joilla ei ollut maallisen aatelin arvonimiä, tapettiin vähemmän juhlallisesti.

Calvinin, Lutherin ym. uskonnollisten remonttimiesten ajatukset saivat hyvän kasvualustan lollardien herätysliikkeestä. Tavanomaisten vainojen aikana uudistusliikkeiden sanoma juurtui ja Englanti tuli Roomasta riippumattomaksi. Kukin uudistusliikkeen vaihe jäi elämään omana kirkkokuntanaan, mikä aikaa myöten pakotti eri ryhmittymät jollain tavalla sietämään toisiaan. Tämä synnytti niinsanotun eurooppalaisen parlamentarismin. Parlamentarismin ulkopuolelle jäivät uskovat, jotka eivät olleet tarttuneet aseisiin itseään puolustaakseen.

Lutherin aikalainen William Tyndale (1484-1536) otti tehtäväkseen Raamatun kääntämisen uudestaan englanniksi. Edellinen, Wyckliffen käännös, oli käännetty latinasta, mutta Tyndale käänsi raamattua alkukielistä. Kirkollisen vastustuksen takia Tyndale joutui pian siirtymään Saksaan. Ensimmäisenä painettiin Uusi Testamentti 1525, seuraavana valmistuivat viiden Mooseksen kirjan käännökset. Painopaikat vaihtelivat. William Tyndale ei ehtinyt kääntää koko Raamattua, ennenkuin englantilaiset vakoojat löysivät hänet Belgiasta. Tyndale kuristettiin kuoliaaksi ja ruumis vielä poltettiin roviolla, varmuuden vuoksi, 1536.

Mantereelta raamatut oli salakuljetettava Englantiin. Raamatunosien tulo kohtasi raivokasta vastustusta. Valtiosihteeri Sir Thomas More, kuuluisan "Utopian" kirjoittaja ja Erasmus Rotterdamilaisen hyvä ystävä, väitti, että käännös on täynnä virheitä. Urkkijat tekivät ylitöitä. Papit olivat hurjana, kun Raamattu tuli kansan kielelle ja oli vaara, että pappien latinankielistä erikoisosaamista ei enää tarvittaisi. Asiallisesti käsiteltynä Tyndalen käännös oli hyvä. Lutherin tavoin myös Tyndale luopui "kirkko" sanan käytöstä. Merkityksessä "seurakunta" alettiin käyttää sanaa "congregation".

Pakanain käsitykset vaihtuivat nopeasti. Kuningas Henry VIII valtasi paavilta Englannin kirkon johtajan tittelin vuonna 1531. Tyndalen kuolinvuonna 1536 hänen työtoverinsa Miles Coverdale sai kuninkaalta käskyn käydä läpi Tyndalen käännös, jonka jälkeen siitä 1539 tuli koko maan virallinen Raamattu. Vuonna 1543 Tyndalen ja Coverdalen raamattujen hallussapito ja käyttö taas kiellettiin.

Sekä katoliset että Englannin uusi valtionkirkko vastustivat Tyndalen Uuden Testamentin levitystä Englannissa. Englantilainen baptisti Joan Bocher poltettiin roviolla v. 1550, syystä että hän jakoi kirjaa muiden hovinaisten keskuudessa. Sisaren "syntiä" tutki oikein Englannin arkkipiispa (Canterburyn arkkipiispa), kuuluisa Thomas Cranmer. Turhaan piispa ja muut Saatanan asiamiehet yrittivät saada sisarta myymään sielunsa. Sisar ei vaihtanut hetken kestävää elävänä grillausta ikuiseen helvetin tuleen. Samaan johtopäätökseen tulivat monet muut, vähemmän kuuluisat henkilöt.

Englannin valtiokirkon itsenäistyminen (ero paavista) Henry VIII aikana (1531) tapahtui lähes yksinomaan poliittisista syistä. Itsenäistyminen ei paljon muuttanut itse kirkon luonnetta. Osa Englannin uskovia katsoi kuitenkin oikeaksi, että uskon asioissa kirkon tuli noudattaa Raamatun ohjeita, ja luopua katolisesta perinnöstä. Kirkko heidän mielestään vaati perusteellista puhdistusta. Kirkon tuli olla puhdas (engl. pure), ja ajatus synnytti puritaanien liikkeen. Puritaanien liikkeen syntyyn vaikuttivat sekä Manner-Euroopan kirkollisten reformiliikkeiden (Calvin, Luther etc), että vanhojen herätysliikkeiden (lollardien, anabaptistien, Moravian evankelisen liikkeen, valdolaisten etc.) opit ja käytäntö.

Englannin uskovilla ei ollut tarvetta sanoutua irti katolisesta kirkosta, koska seurakunta oli saarilla vanhempi kuin katolinen kirkko. Konflikti eri suuntien välillä jatkui kuitenkin vuosisatoja.

Riviuskovia kirkon uudistaminen ei kiinnostanut. Tehtävän näkivät toivottomaksi monet. Uskovat eivät voineet vaihtaa mielipiteitään joka kerta kun kuningas vaihtui tai kirkko teki uusia päätöksiä. Uskovien oli pakko olla riippumattomia. Tämän ratkaisun tehneitä kristittyjä alettiin Englannissa kutsua independenteiksi ja separatisteiksi. Ratkaisut tehtiin tavallisesti tiedostamattomasti, lapsenkaltaisesti. Riviuskovalle kirkolliset riidat ja Roomaan asti ulottuvat juonittelut jäivät kaukaisiksi asioiksi. Baptistien ja muiden uskovien yhteisöjen lailla independenteille ja separatisteille tärkeä oli seurakunta, ei kirkko. Konkreettisempaa oli se, että niitä, jotka kävivät tiukkaamassa ihmisten mielipiteitä hengellisistä asioista, näytti riittävän edelleen. Puritaanit joutuivat vainottaviksi.

Vaino oli se tekijä, joka pakotti uskovat erottautumaan entisistä kirkollisista organisaatioista. Vuonna 1581 Robert Browne (1553-1633) perusti ensimmäisen kongregationaalisen (lat.: congregatio, liittymä, yhteisö) vapaaseurakunnan. Lakimies nimeltä Henry Barrow (1550-1593) avusti uskovia vapaaseurakuntien perustamisessa. Hän sai seurakseen vankilaan, hirsipuuhun ja taivaaseen veljen nimeltä John Greenwood. Monet pakenivat Hollantiin. Sellaisista mainittakoon tässä Henry Ainsworth (1571-n.1622), yliopistomies, jolta olisi varmaan jäänyt hebreankielisen Vanhan Testamentin selitykset kirjoittamatta, jollei hän olisi ajoissa siirtynyt Amsterdamiin, Hollantiin.

Kastajaliike tuli Englantiin 1600-luvun alussa. Joukko vainojen takia Hollantiin paenneita uskovia tuli tekemisiin anabaptistien kanssa ja vakuuttui seurakunnan olevan ainoastaan uskovien yhteisö, joten kastekin tuli suorittaa vain uskoville. Englantiin palaavien kastettujen mukana kastajaliike tuli Englantiin. Lontoon ensimmäinen baptistiyhdyskunta aloitti toimintansa 1611.

Lordi Cromwellin (Oliver Cromwell, 1599-1658) aikana Englannin parlamentin ja kuninkaan väliset ristiriidat johtivat sisällissotaan, jonka osapuolina olivat toisaalta kuningas ja Englannin valtiokirkko (Church of England) kannattajineen, ja toisaalta parlamentti, jota myös vapaakirkot, lähinnä kongregationaaliset vapaaseurakunnat, kannattivat. Sisällissodan aikana myös kastajaliike vakiintui erikoisesti Cromwellin armeijan keskuudessa. Puritaanijohtoinen parlamentti saavutti sarjan sotilaallisia voittoja ja maa julistettiin tasavallaksi. Valtioneuvosto, Council of State, julisti 1653, että "ketään ei saa pakottaa noudattamaan mitään julkista uskontoa (huomaa: uskontoa), ei rangaistuksilla tai muutoin". Sama julistus antoi myös jokaiselle uskovalle vapauden harjoittaa ja julistaa oman katsomuksensa mukaista kristillistä oppia vapaasti.

###14

RANSKAN REFORMAATIO

 

Syyskuussa 1555 syntyi ensimmäinen kotiseurakunta Pariisiin. Tällä välin Calvin oli noussut Geneven tasavallassa diktaattorin asemaan, ja alkoi lähettää kouluttamiaan saarnamiehiä Ranskaan. Vuonna 1559 Calvinin kannattajat, huguenotit, pitivät ensimmäisen kirkolliskokouksensa Pariisissa. Kokouksessa edustajia oli 15 kirkosta. Seitsemän vuotta myöhemmin, 1562, protestanttisia kirkkoja on jo 2150.

Kun mitkään roviot eivät enää riitä tuhoamaan huguenotteja, alkaa ensimmäinen sota huguenottien tuhomiseksi vuonna 1562. Huguenotit piiritetään Rouenissä, ja huguenottien armeija tuhotaan Vassyn verilöylyssä. Huguenotit keräävät uuden armeijan, ja taistelevat itselleen voiton Dreuxissa.

Ranskan katolisten ideanikkari, kuningataräiti Catherini de Medici, keksii viimein juonen huguenottien tuhoamiseksi. Hän päättää naittaa huguenottien Henry Navarralaisen katolisen Marguerite d'Valoisin kanssa. Kun protestanttiset juhlavieraat on saatu houkutelluksi Pariisiin, heidät tapetaan. Pärttylin yönä, elokuun 24 päivän vastaisena yönä 1572 toteutetussa joukkomurhassa kuolee Pariisissa noin 4000 protestanttisen puolueen kannattajaa, heidän joukossaan huguenottien marsalkka Coligny. Vainot leviävät ympäri maata, ja pian on 70.000 huguenottia vainaana.

Lokakuussa 1572 kansalaissota alkaa uudestaan. Vaikka protestanttien kannattajia on vieläkin vain yksi miljoona Ranskan 20-miljoonaisesta väestöstä, sota päättyy ratkaisemattomaan. Aatelissuvut määräävät alueillaan valtauskonnon, jonka jälkeen katolisten terrori rajoittuu katolisten ruhtinaitten alueille, ja kaksi kolmasosaa Ranskasta jää katolisten valtaan.

Vuonna 1589 kuninkaaksi tuli Henrik Navarralainen, protestantti, joka katsoi velvollisuudekseen osallistua katolisen kirkon kouhotukseen. Vuonna 1598 hän julkaisi Nantesin ediktiksi kutsutun julistuksen, jossa protestanteille myönnettiin eräitä kansalaisoikeuksia. He saivat ylläpitää myös 200 aseistettua varuskuntaa itsepuolustusta varten.

Katolisia Henrik Navarralaisen harjoittama kahden kirkkokunnan politiikka ei miellyttänyt. Pariisissa vuonna oli vuoden 1534 vainojen aikana perustettu uusi järjestö Societe de Jesu edistämään paavin asiaa. Jesuiittojen toimiala on paljon laajempi kuin kolmesataa vuotta aiemmin perustetun inkvisition. Inkvisitio tarvitsi toimiakseen valtiovallan täyden tuen, mutta jesuiitat pyrkivät ensisijaisesti muuttamaan poliittista järjestelmää niin, että suotuisat olosuhteet katoliselle terrorille syntyvät. Jesuiittojen toimintaperiaatteeksi tuli "tarkoituksenmukaisuus" ja oppilauselmaksi "Tarkoitus pyhittää keinot". Latinankieliset fraasit ovat tulleet tunnetuksi kaikkialla maailmassa, koska niitä käyttävät paitsi jesuiitat, myös sosialistien teoreetikot.

Vuonna 1540 paavi antoi jesuiitoille vuonna toimiluvan kaikkiin maihin. Henrik Navarralaista vastaan jesuiitat tekivät vuonna 1594 ja 1595 murhayrityksen, mutta vasta 1610 munkit onnistuivat tappamaan Ranskan kuninkaan. Huguenottien vainot alkoivat 1613, nyt jesuiittain johdolla. Vuonna 1618 kardinaali Richelieu laati huguenottien tuhoamisohjelman.

Protestanttien osuus väestöstä oli noin 10 prosenttia. Protestanttien vahva itsepuolustus teki hankalaksi koko väestönosan tappamisen, ja katoliset tyytyivätkin ensi vaiheessa järjestämään vaikeuksia. Protestanttien kouluja, yliopistoja ja sairaaloita suljettiin, lapsia riistettiin vanhemmiltaan ja kasvatettiin katolisiksi jne. Huguenotit pakenevat maasta, mutta jesuiitat seuraavat perässä ympäri maailmaa. Katolinen terrori levisi myös Kanadaan.

Huguenottien turvakaupunkien oli määrä suojella reformoitua kansaa, mutta vähitellen katolisten onnistui valloittaa turvakaupungit toinen toisensa jälkeen. Englannin laivasto yritti pelastaa 1628 La Rochellen huguenotteja, mutta yritys epäonnistui. Vuonna 1661 katoliset raakuudet muuttuvat lopulliseksi kansanmurhaksi. Lokakuussa 1685 Henry IV:n vuonna 1598 antama Nantesin Edikti perutaan kokonaan. Tässä vaiheessa Ranskasta pääsee poistumaan vielä noin 80.000 huguenottia. Myös Saksassa, jossa viimeiseen asti oli toivottu rauhaa Ranskan huguenoteille, luovutaan toivosta. Hessenin maakreivi avasi rajat Ranskan pakolaisille 1685.

Katolisen kirkon voitto protestenteista kääntyi sitä itseään vastaan. Katolinen kirkko oli täysin menettänyt kasvonsa. Sata vuotta myöhemmin sen orjat ryhtyivät kapinaan kirkkoa ja sen liittolaisia vastaan. Puhkesi Ranskan vallankumous. Kirkonmiehet joutuivat maksajan paikalle.

Calvinin onnistui järjestellä Ranskan uskovien oloja liiankin hyvin. Tiukka uskonnollinen järjestelmä sitoi uskovat, eikä Hengen toiminnalle jäänyt tilaa seurakunnissa. Calvinin järjestelmä tuli hyväksytyksi myös valdolaisten keskuudessa, mikä johti vuosisataisen herätysliikkeen kangistumiseen kirkolliseksi uudistusliikkeeksi. Ranska jäi hengelliseksi kääpiöksi.

## Geneven paavi

Calvinin uskonpuhdistus jäi puolitiehen. Servetus oli tuomittu katolisten keisareiden Theodosiuksen (379-395) ja Justinianuksen (527-565) laatimien lakien perustella, ei suinkaan Raamatun mukaan. Raamatun ohje olisi ollut: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", mutta sitä Calvin ei kuunnellut. Vaikka uskonpuhdistajat puhuivat paluusta Raamattuun, eivät he sitä tarkoittaneet. He tuskin tiesivät asioiden ensimmäisiä alkeita. Mutta jo se, että kirkon uudistajat olivat työntäneet paavin ja hänen tuhannen vuoden aikana rakentamansa järjestelmän sivuun, oli jo valtava parannus. Geneveläiset olivat valmiit hyväksymään yksinäisen uskovan tappamisen, sillä he eivät tienneet, mitä tekivät. Geneveläiset olivat antaneet Calvinin määrätä asioistaan, ja tämä piti huolen, ettei kukaan päässyt hänen toimiaan arvostelemaan.

Calvinin Geneveen perustaman koulun johtaja Sebastian Castellio oli jättänyt Geneven ja siirtynyt Baseliin. Castellio oli huomannut Calvinin mieheksi, joka ei pystynyt omaksumaan uusia asioita. Baselissa Castellio toimi kreikan kielen professorina vuodesta 1553 lähtien. Hän käänsi myös Raamatun sekä latinaksi että ranskaksi. Servetuksen murhan johdosta Castellio kirjoitti kirjan "Onko kerettiläisiä vainottava?". Turvallisuussyistä Castellio julkaisi kirjansa salanimellä Martin Bellius. Tässä 1554 julkaistussa kirjassa Castellio osoittaa, että ne, joita uskonnolliset ihmiset uskon takia vainoavat, ovat jo Vanhan Testamentin ajoista lähtien tavallisesti osoittautuneet Jumalan lähettiläiksi. Vedoten siihen, että kuolemantuomiot on tavallisesti julistettu väärille miehille, olisi parasta lopettaa kuolemantuomioiden antaminen kokonaan.

Calvinin suosikkioppilas ja myöhemmin hänen seuraajansa, Beza, torjui Calvinin puolesta uskonnonvapauden vaatimuksen. Calvin itse käänsi Bezan kirjoituksen Ranskaksi 1559. Castellion vastakirjoitus "Vaticanus" pystyttiin julkaisemaan vasta 1612. Vastakirjoituksessa Castellio nimittää Calvinia "Geneven paaviksi".

Genevessä ei ollut uskonnonvapautta. Orjuuttava katolisuus oli vain vaihdettu orjuuttavaan reformoituun (muodoltaan uudistettuun) kirkkojärjestykseen. Itse ajatuskin uskonnon- ja omantunnonvapaudesta oli uusi, mutta se syntyi 1550-luvun Euroopassa yht'aikaa monessa maassa. Pisimmälle omantunnonvapauden vaatimuksessa menivät Servetuksen hengenheimolaiset Liettuassa, Puolassa ja Unkarin Transylvaniassa sekä muutamat Sveitsin ja Saksan baptistien teoreetikot. Tavalliselle riviuskovalle omantunnonvapaus on ollut aina selviö.

Keskustelu omantunnonvapaudesta ei ollut turhaa akateemista polemiikkia. Genevessä oli muutamassa vuodessa pantu toimeen 58 kuolemantuomiota ja 73 maastakarkoitusta, vaikka koko kaupungissa oli alle 20.000 asukasta. Pyövelin kirves heilui nyt niin tiuhaan, että jopa Rooman paavin olisi luullut halkeavan kateudesta. Joka vuosi noin sata ihmistä julistettiin kirkosta erotetuksi, ja vähempiä rangaistuksia sai jo sellaisistakin syistä, kuin Calvinin tervehtiminen "mestarin" titteliä mainitsematta.

Calvinin vainoamat miehet olivat samoja, joita myös katolinen kirkko yritti tuhota. Rooman kirkkoa Italiasta paenneet Alciati ja Gribaldo eivät saaneet suojaa myöskään Genevessä, italialainen Gentile saatiin kiinni Bernissä ja tapettiin ....

Calvin loi uskonnollisen järjestelmän, joka tuli kaupungin viralliseksi uskonnoksi. Järjestelmän paras anti oli siinä, että katoliseen kirkon 600-luvun jälkeen keksimät harhaopit putsattiin pois. Jean Calvin oli etevä kirkon uudistaja, mutta Hengen mieheksi häntä tuskin voidaan sanoa. Jo ensimmäisissä hengentuotteissaan, kohta Servetin tapaamisen jälkeen Pariisissa, Calvin ottaa kantaa Pyhään Henkeen ja kastajiin tavalla, jotka estivät hänen ajatusmaailman myöhemmän kehityksen.

Kun luterilaisiin ennakkoluuloihin koulutettu ihminen alkaa puhua kalvinismista, hän tuskin jättää arvostelematta Calvinin "ennaltamääräämisoppia". Jumala armahtaa sen, kenet tahtoo ja paaduttaa sen, kenet tahtoo. Asian pitäisi olla selvä, kts. Room 9:15. Kyse on kuitenkin siitä, että Calvinille oli selvinnyt jotakin siitä, että jotkut ovat uskossa, ja jotkut eivät. Calvin selvitteli itselleen sitä, miksi näin on, ja päätyi siihen, että näin on määrätty. Jos Calvin olisi pystynyt jatkamaan aiheensa tarkastelua, hän olisi huomannut, että seurakunta on uskovien yhteisö, mutta siinä hän olisi jo joutunut perumaan puheensa anabaptisteja vastaan.

 

Kalvinismi lähtee maailmalle

Calvinin uskonnollinen järjestelmä jäi Ranskassa korjaamatta, mutta Hollantiin levinneen kalvinismin pahimmat poikkeamat Raamatun ideologiasta korjasi Jacob Arminius, oik. Jacob Harmensen, (1560-1609), Calvinin jyrkän ennakkovalintaopin vastustaja. Arminius opetti Leidenissä kuolemaansa asti. Arminiuksen julistus on nykyisin hyväksytty yli lahkorajojen kaikkialla maailmassa.

Englannissa kalvinismin maltillinen suunta tuli osaksi puritaanien liikettä. Sen kannattajat muodostivat presbyteriaanisen kirkkokunnan, joka on levinnyt kaikkialle englantia puhuviin maihin. Presbyteriaanien keskuudessa on esiintynyt aitoja herätysliikkeitä, jotka ovat olleet siunaukseksi myös englantilaisen maailman ulkopuolella.

Skotlannissa kalvinismin presbyteriaaninen suunta tuli valtionuskonnoksi jo 1500-luvun lopulla. Kalvinismi on menestynyt myös Unkarissa rinnan anabaptistien ja tsekkiläisen herätyksen kanssa. Usean herätyksen yhteisvaikutus on tasoittanut kalvinismin jyrkkyyttä Unkarissa niin, että hengellisellekin elämälle on löytynyt sijaa.

 

###15

ALANKOMAIDEN VAPAUSSOTA

 

Katolinen kirkko ja sen ohjauksessa harjoitettu imperialismi olivat orjuuttanee Euroopaa yli tuhannen vuoden ajan, ennen kuin kansat pystyivät sitä vastustamaan. Vastustaminenkin olisi ollut mahdotonta, elleivät monet Euroopan kansat olisi nähneet, kuinka Jeesukseen turvaavat "lahkolaiset" olivat pystyneet elämään itsenäisesti ja voitokkaasti katolisesta hirmuvallasta huolimatta. Se, että pienet uskovien joukot olivat kokeneet jatkuvaa vainoa ja hävitystä, ei suurempia kansanjoukkoja enää pelottanut, sillä ne uskoivat yhteistyöllä pystyvänsä riisumaan yltään kirkon ja imperialismin ikeen.

 

## Kalvinistit tulevat Alankomaihin

Anabaptistien tappaminen oli ollut helppoa. Luterilaisten tappaminen oli vähän vaikeampaa, sillä oli olemassa vaara, että Saksan luterilaiset tulisivat heidän avukseen, vaan eivätpä tulleet. Mutta sitten tulivat kalvinistit.

Kalvinisteilla oli oma kaupunkivaltio Sveitsissä, ja sen johdossa oli Jean Calvin, "Geneven paavi". Ranskassa, josta Calvin itse oli kotoisin, kalvinisteja sanottiin hugenoteiksi, eli "uskonnollisiksi". Kristittyjä he eivät olleet sen enempää kuin katolisetkaan, olivatpahan vain kyllästyneet katolisen kirkon touhuihin. Mutta vaikka kalvinistit eivät olleet kristittyjä sanan Raamatullisessa merkityksessä, olivat he päättäneet korjata kirkon virheet. Ja sitä he ryhtyivät tekemään päättäväisesti ja melkoisella menestyksellä, varsinkin aluksi. Muutaman Genevestä tulleen saarnaajan voimin he tekivät hetkessä enemmän Alankomaiden vapauden puolesta, kuin mitä aatelisten remukemuilla, anomuksilla ja diplomatialla oli saatu aikaan.

Kalvinistit yrittivät palauttaa kirkon sen alkuaikojen tilaan, siihen tilaan, joka sillä oli ollut Nikean ja Kalkedonin kirkolliskokouksien jälkeisenä aikana. Alkukristillistä aikaa he eivät ihannoineet ja anabaptisteja ja muita varsinaisia kristittyjä he vihasivat sydämensä pohjasta. Katoliseen kirkkoon verrattuina kalvinistit näyttivät kuitenkin pyhimyksiltä. Tuhatviisisataaluvun puolivälistä alkaen Ranskan kalvinistit eli hugenotit tarjosivat Ranskan katolisille kovan vastuksen, varsinkin kun maan tärkein sotilasjohtaja, amiraali Coligny oli Alankomaissa sotavankeudessa aikaa tappaakseen lueskellut Uutta Testamenttia ja tullut kääntymykseen.

Kansanjoukot olivat odottaneet jotakin, joka panisi kirkon mielivallan kuriin. Kun anabaptistit eivät siihen ryhtyneet, kansa valitsi kalvinismin. Kun kalvinistien saarnaaja tuli paikkakunnalle, häntä lähdettiin kuuntelemaan raudoitetut matkasauvat kädessä.

Kalvinistit vihasivat kirkkoa, mutta vielä enemmän baptisteja. Luterilaistenkin kanssa heillä oli ylikäymättömiä erimielisyyksiä. Teoriassa kalvinistien oppi ihmisen vanhurskauttamisesta uskon kautta oli kuitenkin hyvin lähellä luterilaista ja kastajien oppeja. Kun entinen munkki Peter Gabriel heinäkuussa 1566 saarnasi kymmenille tuhansille hollantilaisille Efesolaiskirjeen toisen luvusta, hyväksyivät kaikki sanoman kaikki muut, paitsi katoliset:

Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme. (Ef 2:8-10)

Ongelmat tulivat esiin vasta, kun teoriaa yritettiin panna käytäntöön. Kokouksesta kalvinistit lähtivät suunnittelemaan maailman valloitusta, mutta baptistit menivät kasteelle, kuollakseen tälle maailmalle Kristuksen ristin kautta. Baptisteille kuolema lihan vallalle oli se pelastus, jonka kautta he pääsivät sisälle Jumalan valtakuntaan, ja alku niille hyville töille, jotka Jumala on edeltäpäin seuraajilleen valmistanut. Jean Calvinin vuonna 1544 julkaisema taistelukirja anabaptisteiksi kutsuttuja kristittyjä vastaan sinetöi kalvinistien ja anabaptistien eron.

 

##

Kardinaali Granvelle, entinen Arraksen piispa lähtee "lomalle"

Alankomaiden neuvosto, "Staten Generaal" kolme salaiseen komiteaan kuulumatonta jäsentä kirjoitti 11.05.1563 kirjeen kuningas Felipelle, jossa he ilmoittivat maan olevan sisällissodan partaalla, ja ilmoittivat jättävänsä paikkansa. Kirjeen allekirjoittajia olivat Vilhelm Oranialainen, Hoornin kreivi ja Egmontin herttua - sanatarkasti Guillaume de Nassau, Lamoral d'Egmont ja Philippes de Montmorency. Kirjeen taakse asettuivat melkein kaikki maan johtohenkilöt, vaikka tiedettiin Felipen todennäköisesti ryhtyvän raakoihin vastatoimiin arvostelijoitaan kohtaan.

Felipe vastasi kirjeeseen 05.06.1563 pyytämällä asianomaisia saapumaan "neuvotteluihin" Madridiin, mutta kukaan ei lähtenyt. Vastauksen saatuaan Wilhelm Oranialainen, Hoornin kreivi ja Egmontin herttua jättivät hallituksen. Margaretin lisäksi neuvostoon jäivät vain kaikkein verenhimoisimmat kerettiläisten metsästäjät kardinaali Granvelle, juridisen neuvoston presidentti Viglius ja Berleymont.

Kun Granvelle lähti, palasivat Vilhelm Oranialainen, kuten myös Hornin ja Egmontin kreivit takaisin virkaansa.

 

Päivälliskutsut

Vuoden 1563 joulukuussa eräs Antwerpenin pörssin mahtimiehistä, Caspar Schetz piti kutsuja. Viini virtasi ja keskustelu kääntyi kardinaalin puuhiin, kuinkas muuten. Kardinaali tunnettiin miehenä, joka piti kaikesta mikä kimaltaa ja näyttää mahtipontiselta. Läsnäolijat päättivät keksiä uuden puvun, joka sopivalla tavalla esittäisi nämä kardinaalin mieltykset. Ja sehän keksittiin. Puvusta tuli heti menestys ja Margaret kirjoitti kantelukirjeen Felipelle. Aateliset puettivat palvelijansa kardinaalia esittävään pellen pukuun.

Eri kansankerroksien lauluissa, runoissa, pilapiirroksissa, lentolehtisissä ja vitseissä ilmaisema vastalause pakotti lopulta Felipen turvautumaan kovempiin otteisiin, kuin mihin kardinaali ja hänen inkvisitionsa oli pystyneet. Kardinaali sai mennä "sairasta äitiään tapaamaan".

Kardinaali lähti maasta 13.03.1564 ja joku pilakuono pani hänen Brysselin palatsinsa ovelle suuren ilmoitustaulun "Myytävänä, nyt heti".

 

Ristiäiset

Kardinaali Granvellen lähdön jälkeen Luxemburgin kreivi Mansfeld vietti poikansa ristiäisiä. Juhlan kunniaksi kreivi järjesti hallituskaupungissaan Luxemburgissa suuret naamiaisjuhlat, joiden vetonumero oli kardinaaliksi sonnustautunut mies, punainen hattu päässään. Hevosen edellä marssi erakko, ja perässä tuli paholaiseksi pukeutunut piiskuri.

 

Anabaptisteiksi nimitettyjen uskovien tappaminen oli ollut helppoa, mutta protestantit, erityisesti kalvinistit oli kirkolle ja keisarikunnallekin vaikeampi tehtävä kuin pelkkä joukkomurha. Kirkollisten protestiliikkeiden tukahduttamiseksi järjestetyn Trenton kirkolliskokouksen (1545-1563) päätöksien toimeenpano olisi vaatinut kenties satojen tuhansien uskovien teurastamista Alankomaissa. Mutta se olisi johtanut maan talouden tuhoutumiseen, ja sitä maan säädyt eivät halunneet.

##14 Trenton kirkolliskouksen päätökset vastatuulessa

Vuonna 1564 päättyi Trenton kirkolliskokous. Kirkon herrat päättivät siellä siitä ohjelmasta, miten taistelua kristinuskoa ja kirkon reformiliikkeitä vastaan tullaan jatkamaan. Kuningas Felipe vaati Alankomaiden hallitusta julkaisemaan päätökset. Mutta hallitus epäröi julkaista sellaista tekstiä, jota muuallakaan ei hyväksytty. Kaiken lisäksi vankilat olivat jo täynnä entistenkin mandaattien perusteella vangituista, tuomiotaan odottavista "kerettiläisistä".

Oikeusneuvoston, johon inkvisition kannattajat olivat vedonneet, otti selvän kannan. Sen mukaan kansalaisilla ei ole oikeutta sekaantua teologiaan. Kannanoton johdosta Wilhelm Oranialainen piti 31.12.1564 kiivassävyisen puheen jonka vaikutus oli sitäkin suurempi, koska hänet tunnettiin hiljaisena ja sovittelunhaluisena miehenä. Oikeusneuvoston puheenjohtaja Vilius oli äimän käkenä hämmästyksestä, kun maan vaikutusvaltaisin mies vaatii omantunnonvapautta ja inkvisition lakkauttamista vastoin kaikkia maan ja katolisten mielestä myös taivaan lakeja.

Kun Alankomaiden hallitus ei saavuttanut keskinäistä sopua Trenton kirkolliskokouksen päätösten julkaisemisesta, lähetettiin Egmont selostamaan Alankomaiden hallituksessa syntynyttä pulmatilannetta.

Egmont lähti matkaan Cambraysta 30.01.1565 huolimatta siitä, että Felipe oli uhannut kuolemalla kaikkia niitä, jotka mahdollisesti anoisivat lievennystä tai armahdusta inkvisition päätöksiin. Estääkseen Egmontiin kohdistuvat väkivallanteot toimittivat Alankomaiden aatelismiehet Margaretille verellä kirjoitetun uhkauksen, jossa he sitoutuivat kostamaan kardinaali Granvellelle tai kaikille Egmontiin matkalla mahdollisesti kohdistuvat rankaisutoimet tai terroriteot. Cambrayn arkkipiispa oli kyllä sitä mieltä, että aina on helppo löytää uusi Egmont, mutta pani suunsa kiinni, kun Culemberg vastasi arkkipiispalle samalla mitalla.

Vuonna 1565 Ranska ja Espanja kävivät Bayonnessa salaisia neuvotteluja Trenton kirkolliskokouksen loppuvaiheessa protokollan ulkopuolella käydyistä neuvotteluista salaisesta "kerettiläisten" hävittämisestä. Hanke oli sama, josta Wilhelm Oranialainen oli kuullut jo Henri II:lta Ranskassa rauhansopimuksen takuumiehenä ollessaan. Vuoden 1565 neuvotteluihin osallistuivat Catherine de Medici, Ranskan "kuningataräiti" ja tosiasiallinen valtionpäämies; hänen tyttärensä, Espanjan kuningatar Isabella ja Alban herttua Fernando Alvarez de Toledo. Suunnitelma kansanmurhasta piti kuitenkin haudata vielä toistaiseksi, sillä Catherine de Medicin oma valta perustui vallan tasapainoon Ranskan hugenottien ja kalvinistien välillä.

 

## Kapina alkaa

Alankomaiden johdolta Espanjan kuningas oli vaatinut Trenton kirkolliskokouksen julkisten määräysten julkaisemista ja täytäntöönpanoa, mikä olisi vaatinut kymmenien tuhansien kansalaisten välitöntä murhaamista. Vuonna 1565 ne kuitenkin julkaistiin, mutta niiden täytäntöönpanoon ei ryhdytty kuin osittain. Hallituksella ei juuri sillä hetkellä ollut sotaväkeä ja muita resursseja niin suuren kansanmurhan suorittamiseen ja suuri osa etelän kalvinisteista pääsi karkuun Pohjoisiin maakuntiin, Englantiin ja Itä-Friisinmaalle. Eteläisten maakuntien talous hiljeni, kun väki siirtyi muualle.

Trenton kirkolliskokouksen päätöksiä vastaan kansa oli voimaton. Mutta kuten tavallisesti viranomaisten terrori ja mielivalta synnytti runsaan kansanrunouden. Pilkkalaulut kaikuivat ja yön pimeydessä katutaiteilijoiden teoksia ilmestyi kirkonmiesten ja katolisen aatelin talojen portteihin. Pilkkakirveiden veistelyä vakavammasta asiasta oli kysymys, kun Markiisi Berghen, kreivi Mansfeld nuorempi ja parooni Montigny kieltäytyivät julkaisemasta ja panemasta toimeen Trenton kirkolliskokouksen päätöksiä hallitsemissaan maakunnissa.

Brabantin maakunnan neljä tärkeintä kaupunkia toimittivat kuvernööri Margaretille kirjeen, jossa ilmoitettiin Felipen vaatimuksillaan rikkoneen ne ehdot, joihin hän oli hallitsijanvakuutuksessaan suostunut. Margaret yritti vielä päästä pälkähästä etsimällä sopivaa ennakkotapausta, mutta Brabantin maakuntaneuvosto ilmoitti, ettei heillä ole koskaan ollut inkvisitiota.

Viranomaisten kieltäytyminen Felipe II määräysten täyttämisestä aloitti kapinan, joka oli päättyvä vasta yli 80 vuotta myöhemmin.

 

Aatelisten "Pyyntö" ja Trenton kirkolliskokouksen päätökset

tarkasta: 1565-11-11: Farnesen häät...

Lokakuun 11 päivänä 1565 Brysselissä vietettiin häitä. Muutaman korttelin päässä juhlapaikalta saarnasi Genevestä oppinsa hakenut Francis Junius kahdellekymmenelle aateliselle. Kokouksen jälkeen Juniuksen aateliset kuulijat pitivät oman kokouksensa, ja päättivät yhdistää voimansa inkvisition lakkauttamiseksi.

Samaan aikaan oli aateliston keskuudessa syntynyt asiakirja, jossa Trenton kirkolliskokouksen päätöksen synnyttämä suuttumus sanoja säästelemättä ilmaistiin. Wilhelm Oranialaisen neuvosta aatelisten protestiliikkeen jäsenet kuitenkin poistivat tekstistä suorasukaiset ilmaisut siitä, mitä he inkvisitiosta ja sen toimeenpanijoista ajattelivat ja esittivät lopulta vain parin tuhannen allekirjoittaman nöyrän "Pyynnön" espanjalaiselle hallitsijalleen järjestelmällisen murhaamisen ja muiden raakuuksien lopettamiseksi.

Kuvernööri Margaretin hallituksessa aateliston "Pyyntöä" käsiteltiin 28.03.1566. Wilhelm Oranialainen antoi tukensa aatelisten anomuksella, ja kun eräät hallitusneuvoston jäsenet olivat sitä mieltä, että Pyynnön esittäjät pitäisi hakata kappaleiksi, Wilhelm torjui ehdotuksen kuninkaan arvolle sopimattomana tekona.

Margaretille oli kerrottu huhua, että aatelisilla oli muka yli 30.000 miestä aseissa. Margaret uskoi huhua, ja halusi paeta kaupungista. Vain vaivoin onnistui Wilhelm suostuttelemaan Margaretia jäämään paikalleen ja ottamaan Pyynnön esittäjät vastaan. Huhtikuun alussa 1566 kolmesataa aatelista saapui kaupunkiin ja "Pyyntö" esitettiin Felipen sijaishallitsijalle Margaretille 05.04.1566. Nöyrän anomuksen esitteli Brederode ja kertoi, että Felipen uudet määräykset mandaateista, inkvisitiosta ja Trenton kirkolliskokouksen päätöksestä olivat ajamassa maan kaaokseen, mahdollisesti sisällissotaan.

 

Kuuluisat sanat

Kun anomus oli luettu, alkoi vilkas keskustelu, mutta Margaret meni sanattomaksi. Wilhelm Oranialainen oli suostutellut Margaretia hyväksymään anomuksen, joka hänen mielestään oli ainut tapa sisällissodan torjumiseksi, mutta Berlaymont, yksi hallitusneuvoston kuudesta jäsenestä neuvoi silloin Margaretia sanoilla "Madam, ette kai anna näiden kerjäläisten ("geux") terrorisoida itseänne? Eikö ole ilmeistä, minkälaisia miehiä nämä ovat. Heillä ei ole ollut viisautta ..." Belaymontin kannalle asettuivat myös Aremberg ja Meghem.

Seuraavana päivänä - huhtikuun kuudentena - lähetystö tuli Brederoden johdolla kuulemaan vastausta anomukseensa. Margaret palautti anomuksen pienen muistion kera. Margaret ilmoitti, ettei hänen valtuutuksensa riitä asian lopulliseen ratkaisuun, mutta lupasi toimittaa kysymyksen Madridiin Felipen ratkaistavaksi. Odotusaikana Margaret lupasi patistaa inkvisition noudattamaan "kohtuutta ja hienotunteisuutta".

Seuraava päivä oli sunnuntai, mutta maanantaina Brederode liittolaisineen palasi palatsiin vaatien, että Margaret antaa heti maistraateille ja inkvisitiolle määräykset lopettaa uskonnolliset vainot aina siihen saakka, kunnes kuninkaan tahto ilmoitetaan. Aateliset vaativat myös, että heidän anomuksensa julkaistaan painettuna.

Margaret oli suostuvinaan aatelisten vaatimuksiin. Hänellä ei ollut armeijaa, ja hän tarvitsi aikaa palkkasoturien värväämiseen. Espanjaan asiaa selvittämään lähti asiaa selvittämään kaksi miestä. Montigny lähti Brysselistä 29.05.1566 ja saapui Madridiin 17.06.1566. Markiisi Berghen lähti matkalle 01.07.1566. Molemmat herrat otettiin ylenpalttisen ystävällisesti vastaan ja tapettiin vasta myöhemmin. Molemmat herrat olivat katolisia, mutta he tulivat maasta, jossa kerettiläisten tappaminen ei ollut edennyt kuningas Felipen vaatimalla tavalla.

 

Lähetystö Madridiin

1566-05-29 Montgomery lähtee Madridiin Felipen puheille. Häneltä jää raskaana oleva nuori vaimo. Lapsi ei tule koskaan näkemään isäänsä.

1566-07-01. Markiisi Berghen lähtee Brysselistä Madridiin. Hänkin kuoli Madridissa. Kuolinsyy selvisi vasta 300 vuotta myöhemmin.

 

Kerjäläiset tulevat

Virallisen vastaanoton jälkeen aatelisnuorukaiset marssivat kaduilla kansan kannustaessa heitä pitämään pintansa, ja illalla joukko kokoontui kreivi Culemburgin luo juhlimaan tapausta Brederoden johdolla. Juhlat olivat riehakkaat. Yht'äkkiä Brederodella leikkasi. Hän muisti Berlaymontin halveksivan huomautuksen "kerjäläisistä", ja ehdotti maljaa "kerjäläisille" sanoin "Vivent les geux" - Eläköön kerjäläiset!

Tarjous otettiin innolla vastaan. Aatelisten protestiliikettä tuli tämän jälkeen tunnetuksi "kerjäläisten" (ranskan "geux", kerjäläiset, siitä myös suomalainen väännös "göösit").

Riehakkaat juhlat Culembergin talossa jatkuivat pitkälle yöhön. Malja toisensa jälkeen "kerjäläisten" menestykseksi. Yhdessä hetkessä aateliston liike oli saanut nimen ja rituaalin ja kohta tämän jälkeen syntyi aateliston "kerjäläisten" pukumuoti sauvoineen ja laukkuinee sekä "kerjäläisvala".

Valtakunnan neuvosmiehet eivät olleet mukana Brederoden riehakkailla illallisilla Culembergin luona, mutta Wilhelm Oranialainen sekä Hornin ja Egmontin kreivit poikkesivat sinne noutamaan tuttavaansa.

Brysselistä Brederoden meluisa kulku jatkui Antwerpeniin.

 

Oikeustaistelu jatkuu

Vuoden 1566 alussa Alankomaiden aateliset muodostivat liiton, (Confederacy)

Muutamia satoja aateliston ja porvariston edustajaa esitti Filippen sijaishallitsijaksi asettamalle sisarelleen, Margaretelle anomuksen, jossa pyydettiin hallitsijaa luopumaan omaksumastaan teurastuspolitiikasta. Margarete olisi ehkä suostunutkin, ellei hänen avustajansa olisi ratkaisevalla hetkellä neuvonut häntä hylkäämään "noiden kerjäläisten (gueux)" pyyteet.

Maan aateliston, jolle Alankomaiden 17 hallintokunnan valta perustuslain ja Filippen itsensä antaman hallitsijanvakuutuksen mukaan kuului, nimittäminen kerjäläisiksi oli viimeinen pisara. Kansanjohtajat saivat pilkkasanasta nimen aatteelleen ja nostivat maljansa sanoin "Vivent les gueux!" Lipukseen Alankomaiden aateli valitsi kerjäläisen laukun samalla, kun se vielä jatkoi jo turhaksi osoittautunutta oikeustaistelua Madridissa istuvaa hallitsijaa vastaan.

Oikeustaistelu osoittautui turhaksi, eivätkä edes kaikki aateliset olleet vielä halukkaita ryhtymään aseelliseen vastarintaan sortajaansa vastaan. Rovioilla poltetut ja kuristamalla tapetut 50.000 kansalaista oli leimattu "kerettiläisiksi" eikä heidän kohtalonsa katolisia huolettanut lainkaan. Vain harvat näkivät, että uskovien teurastuksen jälkeen alkaisi koko kansan teurastus. Vasta vähitellen maan aateliset alkoivat ymmärtää jo aiemmin valtakunnanneuvostoon valittua Willem Oranialaista (Willem van Oranje, 1533-1584), joka määrätietoisesti pyrki tekemään Alankomaista uskonnollisesti sitoutumattoman maan.

Willem Oranialainen erosi aikansa valtiollisista vaikuttajista siinä, että hänen valtiojärjestyksessään oli sijaa myös niille uskoville, joita siihen aikaan nimitettiin anabaptisteiksi, vaikka hän yhä edelleenkin itse piti itseään katolisena ja osallistui katolisen kirkon kulttimenoihin. Habsburgien hallitsijasuvulle tai paaville Willemin valtiojärjestys ei kelvannut lainkaan, mutta he tarvitsivat Willemiä maata uhkaavan kapinan rauhoittamiseen. Willem saikin kansan asettumaan, kun sille luvattiin rajoitettu uskonnonvapaus ja inkvisitio määrättiin hiljaiseksi, sillä aikaa kun Filipe-kunkku keräsi uutta, vahvempaa armeijaa maan "köyhiä " (geuseja eli göösejä) kukistamaan.

 

Kenttäsaarnaajat tulevat

Kristinuskon opettajien toiminta oli paitsi kiellettyä, myös vaarallista. Sen saivat huomata myös kalvinistit kohta, kun heitä alkoi maahan saapua. Mutta kun kiinnostusta oli niin keinotkin keksittiin. Kesällä 1566 kansanjoukot alkoivat kerääntyä tuhatmäärin kaupunkien ulkopuolisille kentille, jonne kuin tyhjästä ilmaantui se saarnaaja, jota kansa halusi kuulla. Joukot olivat niin suuria, ettei kaupunkien sotaväki pystynyt niitä hajoittamaan, varsinkin kun usein myös sotaväki oli itse mukana saarnoja kuuntelemassa.

Kesäkuun neljäntenätoista 1566 seitsemän tuhatta Ghentin kaupungin ja lähikylien asukasta oli kokoontunut pellolle kuuntelemaan Hermon Modetia, kalvinistisaarnaajaa. Kaupungeissakin hän oli saarnannut ja opettanut, mutta kaupungeissa oli se vaara, että viranomaiset yllättäisivät. Myös pellolle, kokousväen keskuuteen valtion tiedustelu-upseeri ratsasti miekka kädessä ja pistooli toisessa, mutta kansa, joka itsekin oli maan lakien mukaan syyllistynyt kuolemalla rangaistavaan tekoon tullessaan evankeliumia kuulemaan, tervehti valtion tiedustelijaa kivisateella.

Kesäkuun lopulla 1566 Tornayn kaupungin ulkopuoliselle kentälle kerääntyi kuusi tuhatta kuulijaa kuuntelemaan Ambrose Willeä. Heinäkuun seitsemäntenä kuulijoita oli jo 20.000. Kun kuvernööri Margaret vaati Antwerpenin kaupungin maistraattia pistämään saarnaajat kuriin, jakautuu kaupungin väestö puolueisiin, jotka kaikki ovat halukkaat ratkaisemaan kysymyksen voimakeinoin. Vasta kun William heinäkuun 17 päivänä saapuu Antwerpeniin, hänen saa kaupungin rauhoittumaan ja pelastaa Margaretin hallituksen oman henkensä kaupalla.

Etelän maakunnista peltokokoukset levisivät pohjoiseen. Heinäkuun neljäntenätoista oltiin jo Hoornin lähistöllä Hollannin maakunnassa. Estääkseen kansaa osallistumasta nopeudella laajentuneisiin massakokouksiin Overeenin kaupunginherrat Harlemin lähistöllä päättivät 21.07.1566 pitää kaupungin portit suljettuina, ettei kansa lähtisi kaupungista pellolle sanaa kuulemaan. Mutta portit olivat jo käyneet heikoiksi.

Margaretin hallitus oli tällä välin ryhtynyt palkkaamaan lisää sotaväkeä kenttäkokouksien hajoittamista varten. Saarnaajien päästä Margaret lupasi kesällä 700 kruunun palkkion. Siihen Margaretin rahat vielä riittivätkin, sillä saarnaajia oli vähän.

 

Kuvainraastajat tulevat

Elokuun neljäntenätoista päivänä 1566 Alankomaiden eteläosien flaamien keskuuteen ilmestyi joukko, joka päätti riisua katolisen kirkon epäjumalien kuvat kirkoista. Kansa, joka inhosi kirkollista pakkovaltaa, katseli joukon toimia tyytyväisinä, eivätkä viranomaisetkaan puuttuneet asiaan.

Kun kuvainraastajien tuloa Antwerpeniin, maailman suurimpaan kauppakaupunkiin tiedettiin odottaa, kutsui Margaret Williamin kirjeitse Kultaisen Taljan sääntökunnan kokoukseen Brysseliin. William esteli lähtöä, sillä hän tiesi kaupungin mielialat paremmin kuin kukaan muu, sillä hän oli kaupungin kuvernööri ja ainoa, joka kaupunkilaiset luottivat. Lopulta Wilhelm Oranialaisen oli suostuttava Margaretin vaatimuksiin, ja lähdettävä kaupungista juuri kun myrsky oli puhkeamassa.

Vuonna 1566 Wilhelm Oranialainen oli vielä ainakin nimellisesti katolisen kirkon jäsen. Hän osallistui kaikkeen kirkolliseen toimintaan ja kun Amsterdamin porvarit anoivat häneltä oikeutta päästää kalvinistit saarnaajat kaupungin muurien sisään, porvarit nielivät kielteisen päätöksen "kunnioituksesta Williamin persoonaa kohtaan", mutta sallivat sentään kalvinistien, anabaptistien ja luterilaisten kokoukset esikaupunkialueilla ja kaupungin ulkopuolella.

Elokuun 18 päivänä 1566 kaupungissa vietettiin Maria-kulttiin liittyviä juhlia, ja kaupungin mahtavan tuomiokirkon suuri Maria-patsas kannettiin ulos. Patsaan ympärillä kehkeytyi kahakointia, mistä pikaisesti ilmoitettiin kaupunginhallituksen jäsenille. Kaupunginhallitus ei osannut tehdä muuta, kuin lähettää hakemaan Willemiä takaisin kaupunkiin. Seuraavana päivänä kaupunginhallituksen jäsenet sentään menivät tuomiokirkolle, jossa heidän ilmestymisensä paikalle vain pahensi tilannetta. Noin 1000 henkilön joukko ryhtyi puhdistamaan kirkkoa väkivallan symboleista. Hävitystyö jatkui myöhään yöhön ja seuraavina päivinä samaa työtä tehtiin jo muissakin Antwerpenin kirkoissa.

Elokuun 22 päivänä tieto Antwerpenin tapahtumista saapui Tornayhin ja seuraavana päivänä Tornayn kirkot puhdistettiin väkivallan symboleista. Samana päivänä Wilhelm Oranialainen, Egmontin ja Hoornin ruhtinaat ja muita valtiomiehiä kutsuttiin Margaretin luo Brysseliin. Margaret oli päättänyt paeta kaupungista Monsin linnoitukseen, sillä hän kuvitteli kansanjoukkojen tulevan ja murhaavan kaikki katoliset. Luulo oli väärä, sillä kalvinistit eivät olleet tappaneet ketään; heidän hävitystyönsä oli kohdistunut vain väkivallan symbolien hävittämiseen. Vain vaivoin onnistui valtiomiesten suostutella Margaretia jäämään paikalleen, sillä pako olisi tulkittu koko hallituksen kaatumiseksi.

Valenciennessa, jossa kirkonmiesten vuonna 1562 järjestämä verilöyly hyvin muistettiin, kirkkojen epäjumalat riisuttiin alas Pärttylin päivänä 24 elokuuta 1566. Kirkonmiesten yritys lahjoa kuvainraastajat osoittaa, kuinka väärin kuvainraastajien tarkoitukset ymmärrettiin.

Kuvainriisto oli kansan vastine katolisen kirkon teurastuksille. Kansa ymmärsi hyvin, että heitä oli poltettu, tapettu miekalla, kaivettu elävinä maahan, kidutettu ja kuristettu kuoliaaksi ja hirtetty juuri sen uskonnon ylläpitämiseksi, joita katolisen kirkon "pyhäinkuvat" edustivat.

Kalvinistien saarnaajat eivät kuvainriistoon osallistuneet. Heitä oli ensinnäkin aivan liian vähän sellaiseen hommaan, ja toiseksi he uskoivat lopettavansa epäjumalien palvonnan julistamalla Jumalan sanaa, joka muuttaa ensin ihmisen sisältä päin, jonka seurauksena epäjumalan kuvat häviävät sitä mukaa kaikkialta sieltä, missä ihmisten sydämet ovat muuttuneet.

Yritykset kuvainraastajien hillitsemiseksi alkoivat vasta Amsterdamissa. Liike loppui, kun keskushallinnon kuvernööri Margaret 25.08.1566 antoi kirjallisen ilmoituksen, jonka mukaan "Inkvisitio tulee lakkauttaa tästä päivästä lukien ainiaaksi". Se, että kuvainraastajat olivat tosi yksinkertaisia ihmisiä ilmenee siitä, että he uskoivat Margaretin lupausta.

Williamia ei Margaretin lupauksilla petetty, mutta silti hän rauhoitti kaupungin, kun Margaret sitä pyysi. Palkkioksi hän sai Margaretilta lämminhenkisen kirjeen, sillä Margaret parka ei ymmärtänyt, kuin tarkkaan Wilhelm tunsi ne kirjeet, jotka hän velipuolelleen Felipelle kirjoitteli.

Felipe antoi kansan olla siinä luulossa, että asiat nyt kääntyisivät parempaan päin. Paaville Felipe joutui kuitenkin tekemään selkoa asiasta. Paavin luo Felipe lähetti erikoislähettilään, jota hän ohjasti näin:

mitä niihin armahduksiin tulee, jotka minun nimessäni on julistettu, kuiskaa hänen Pyhyytensä korvaan, että minä en teeskentele anteeksiantoa uskonnollissa asioissa. Vakuuta hänen Pyhyydelleen, että ennemmin minä menetän ruhtinaskuntani ja sata elämää, kuin siedän vähäisintäkään uskonnolle tehtävää haittaa. Ja jos minun on käytettävä voimakeinoja, minä toteutan aikomukseni itse, eikä...

 

Hetken ilo

Margaretin lupaus inkvisition lakkauttamisesta otettiin Alankomaissa riemuiten vastaan. Maakuntien ja suurten kaupunkien johtajat eivät olleet näin helposti petettävissä, mutta hekään eivät tietäneet, mitä kuningas tai hänen sisarpuolensa aikoivat nyt tehdä. Espanjassa systeemit oli tiedossa, mutta tilanne pakotti myös Felipen näyttelemään myöntyväistä, tai ainakin vitkastelemaan niin kauan, kun sotajoukkojen kokoaminen ja Alankomaihin kuljettaminen vaatisi.

Felipen pelkona oli myös, että Alankomaiden säädyt kutsuisivat säätyvaltiopäivät kokoon ilman hänen valtuutustaan, ja sen hän tahtoi hintaan mihin hyvänsä estää. Suuria ponnisteluja ei kuitenkaan tarvittu, sillä säädyt olivat niin ymmällä ja erimielisiä toimintatavoista, että Wilhelm piti ajatusta mahdottomana heti ensimmäisen tunnustelukierroksen tehtyään. Viimeinen neuvonpito Dendermondessa kesti vain niin kauan, että päivällinen ehti valmistua.

Syksy 1566 oli Alankomaissa vilkasta kirkkojenrakentamisaikaa, mutta jo saman vuoden aikana Margaret pääsi näyttämään voimiaan. Tornayssa kaupungin varuskunta oli estänyt ediktin toimeenpanon, ja tammikuun toisena päivänä 1567 kaupungin varuskunnan tueksi tuli yhdentoista komppanian vahvistusjoukko käännyttämään kalvinisteja Antikristuksen kannattajiksi. Kaupunki antautui heti, kun katoliset uhkasivat hävittää sen maan tasalle.

Margaret oli pettänyt lupauksensa, mutta samoin oli tehnyt hänen velipuolensa Felipe. Hallitsijanvakuudessaan hän oli vannonut kunnioittavansa maakuntien perusoikeuksia, mutta jo kymmenen vuoden ajan hän oli itsevaltaisesti ja määrätietoisesti toiminut maakuntien itsemääräämisoikeutta vastaan ja hävittänyt niitä sekä estänyt Alankomaiden valtiopäivien kokoontumisen.

Dendermonden kokouksen jälkeen Wilhelm Oranialainen luopui kaikista viroistaan ja ryhtyi tutkimaan Pyhiä Kirjoituksia luterilaisten opettajien avustamana. William Oranialaisen poistuttua näyttämöltä maa oli ilman uskoa, kuningasta ja lakia.

 

## Katoliset imperialistit kostavat kuvainraastajien teot

 

1566-08-23.. The Accord..

1567-04-.. Disaster at Ooterweel..

Kun maa Margaretin 25.08.1566 antaman lupauksen jälkeen rauhoittui, lähtivät eteläisten maakuntien kuvernöörit kostamaan kuvainraastajien tekoja summittaisesti kaikille maakuntien asukkaille. Uudestaan alkanut terrori sai aikaan uuden pakolaisvirran etelästä Alankomaiden pohjoisiin maakuntiin.

Margaretin 25.08.1566 antamassa julistuksessa oli kalvinisteille luvattu myös, että he saavat rakentaa kokoustilojaan kaupunkien sisäpuolelle. Kun terrori uudestaan alkoi, jo alulle laitetut rakennustyömaat hävitettiin ja rakennuksista otetuista hirsistä rakennettiin hirsipuita rakentajien hirttämistä varten.

Kohta lupauksensa jälkeen Alankomaiden kaksimielinen kuvernööri Margaret von Habsburg oli alkanut kerätä palkkasotureita, ja kun se oli tehty, kiellettiin kokoustilojen käyttö vetoamalla siihen, että lupa oli myönnetty vain saarnaamista, vaan ei suinkaan laulujen laulamista tai rukoilemista varten. Uusien palkkasoturien varuskuntakaupungeiksi määrättiin Valencienne Hainaultin maakunnasta, Tornay ja muita sellaisia kaupunkeja, missä kalvinisteja oli runsaasti.

Tammikuussa 1567 William palasi Antwerpeniin, jossa hänen poissaollessaan Hoogstraten oli hoitanut kaupungin kuvernöörin virkaa. Helmikuussa "kerjäläisten" johtaja Brederode oli kaupungissa muodostamassa omaa armeijaa, mutta siihen Oranialainen ei puuttunut. Hän ei myöskään mennyt "kerjäläisarmeijan" avuksi, kun katoliset sen kaupungin ulkopuolella tuhosivat. Kalvinistit olivat raivoissaan, mutta lopulta Wilhelm pelasti kaupungin sekasorrolta turvautumalla kaupungin luterilaisiin ja ulkomaalaisten kauppahuoneiden turvamiehiin.

Valenciennes, jossa kalvinisteja oli 80 prosenttia kaupungin asukkaista, ei ottanut vastaan palkkasotureita.

Joulukuun 17 päivänä 1566 herttuatar Margareta antoi julistuksen, jolla Valenciennesin asukkaat julistettiin kapinallisiksi ja ilmoitettiin kaupungin saarrosta. Samalla tuomittiin kuolemaan jokainen, joka auttaisi saarrettuja asukkaita. Ympäröivän maaseudun asukkaat kyllä yrittivät tulla kaupungin avuksi, mutta sotaan tottumattomat muutaman tuhannen miehen joukot lyötiin kevyesti, jotkut avustusjoukot niin tarkkaan, ettei ketään jäänyt jäljelle. Kaupunki ei kuitenkaan antautunut, sillä se odotti apua, jota ei tullut.

Lopulta puhuivat tykit ja 23.03.1567 kaupungin puolustus alkoi horjua. Kaupunki antautui, kun sille luvattiin hyvät antautumisehdot. Katoliset eivät lupauksiaan pitäneet, eikä katolisten teologien mukaan "kerettiläisille" annettuja lupauksia tarvitsekaan pitää, ja niin kaupungissa järjestettiin verilöyly tavanomaisten ryöstelyn ja raiskaamisen lisäksi. Kaupungista löytyi myös pari saarnaajaa, jotka lyhyen vankeusajan jälkeen hirtettiin.

Antwerpenin "tumult" 13-15.05.1567

 

Myös Wilhelm Oranialaista pyydettiin osallistumaan katolisen pakkovallan palauttamiseen. Wilhelm suostui, vaikka ymmärsi, ettei rauhaa ilman omantunnonvapautta synny. Lokakuun kolmantenatoista Wilhelm lähti Antwerpenistä maaseutukaupunkeihin tyynnyttelemään kansaa, joka oli taas nähnyt kuinka heitä petetään. Kansa asettui, kun Wilhelm salli kalvinistien kokoontumiset kaupunkien ulkopuolisilla niityillä. Sama järjestely toteutettiin myös Utrechtissa, vaikka siellä Margaretin miehet jo värväsivätkin uutta palkka-armeijaa.

Amsterdamista Wilhelm kirjoitti Margaretille, että saarnatoiminnan estäminen on mahdotonta. Wilhelmin perustelut kuultuaan Margaret antoi Wilhelmille luvan myöntyä saarnojen pitämiseen kaupungin edustalla olevissa proomuissa ja laivoissa, mutta ei kaupungissa. Wilhelm torjui ehdotuksen vuodenaikaan vedoten, ja lopulta Margaretkin suostui siihen, mistä Wilhelmiä lopulta syytettiin.

 

Espanjalainen hunaja

Felipen, Margaretin ja kardinaali Granvellen kirjeenvaihto paljastaa sen kaksinaismoraalin, joka tämä Alankomaiden johtoryhmä käytti salatakseen pyrkimyksensä jopa Alankomaiden hallitukselta. He pettivät myös toisiaan, mutta kun kyse oli kansasta, saattoi Felipe eräissä tapauksissa kertoa Margaretillekin, mitä hän todella tahtoi, vaikka he yhdessä kansalle kertoivat aivan muita satuja. Marraskuun 17 päivänä 1565 Felipe kirjoitti Segoviasta Margaretille.

"Mitä inkvisitioon tulee, on minun tahtoni se, että inkvisiittorit panevat ne täytäntöön niin kuin kaikki lait - sekä ihmisten antamia tai jumalallisia - vaativat. Tämä asia on hyvin lähellä sydäntäni, ja minä vaadin käskyjeni täyttämistä. Kaikki vangit tapettakoon, eikä heidän enää sallittako paeta tuomarien laiminlyöntien, heikkouden tai puuttuvan uskon takia. Jos joku on liian pelokas näitä mandaatteja toimeenpanemaan, minä tulen panemaan heidän tilalleen sellaiset miehet, joilla on enemmän sydäntä ja intoa.

Felipen ohjeet saatuaan Margaretha ilmoitti, että niiden täytäntöönpano on mahdoton, ja pyysi eroa. Maakuntien johtajat ilmoittivat, että he eivät lähde polttamaan viittäkymmentä tuhatta kansalaistaan. Keskusneuvoston jäsenistä Willem van Oranje, Egmont ja de Berghes uhkaavat eroavansa.

Toukokuussa 1566 Felipe kirjoitti kaikille osapuolille kirjeet, joissa jokainen sai kuulla sitä, mitä oli toivonutkin. Felipe valehteli kaikille. Vielä 26.03.1567 hän kirjoitti mitä rakastettavimmat ylistys- ja kiitoskirjeet Egmontille, jonka hän oli jo määrännyt teloitettavaksi.

Felipen katolinen moraali ei poikennut kirkonmiesten moraalista, mutta luterilaisten keskuudessa se herätti pelkoja. Hessenin maakreivi, joka varoitti Wilhelm Oranialaista uskomasta Felipen valheellisiin suitsutuksiin, käytti Felipen tappavasta mielistelystä sanaa "espanjalainen hunaja".

 

Felipe vaatii uutta valaa

Vuoden 1567 alusta Margaret alkoi painostaa Wilhelmiä vannomaan valan, jota Espanja vaati Williamin alankomaalaisilta joukoilta. Kirjallisen määräyksen valan vannottamisesta Margaret antoi 08.03.1567. Vala, jota joukoilta vaadittiin, velvoitti ne tottelemaan sokeasti Espanjan kuningasta ja toimimaan kaikkia ja jokaista vastaan, siten kuin kuningas parhaaksi näki. Wilhelmille tämä uusi vaatimus oli liikaa, sillä se olisi velvoittanut hänet tappamaan vaikka vaimonsa sen lisäksi, että vala olisi ollut kuolettava isku myös hänen omaa omaatuntoansa vastaan.

Wilhelmin ei auttanut muuta kuin luopua kaikista hallitustehtävistään - nyt jo toisen kerran. Ainut virka, joka hänelle vielä jäi, oli perintövirka Antwerpenin kaupunginjohtajan. Margaret, joka tarvitsi Oranialaisen vaikutusvaltaa kapinan estämiseksi, yritti vielä kerran saada Wilhelmiä jäämään, mutta turhaan. Wilhelm, joka tiesi Felipen aikomukset, yritti saada myös muutamia muita neuvoston jäseniä lähtemään, mutta siinä hän ei onnistunut. Näille henkilöille Wilhelmin neuvon hylkääminen kävi kalliiksi.

Wilhelm ei toiminut pelkästään sen tiedon varassa, joita hän oli saanut Ranskan ja Espanjan yhteisestä suunnitelmasta tai Trenton kirkolliskokouksen salaisista loppuneuvotteluista. Hänen yhteistyöhenkilönsä ja maksetut agenttinsa toimittivat hänelle jatkuvasti kopiot niistä kirjeistä, jotka Felipe, Granvelle ja Margaret toisilleen kirjoittivat. Niistä hän oli lukenut, että uutta espanjalaista sotajoukkoja johtamaan määrätty Alban herttua oli velvoitettu tappamaan hänet ja muut kirkon ja valtion hankkeeseen kriittisesti suhtautuvat valtiomiehet "kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa". Mutta Wilhelmille itselleen kirjoittamissaan kirjeissä Felipe oli Wilhelm Oranialaista kohtaan kuin sula rakastettavuus.

 

PAKENE ENNEN ALBAN TULOA

 

## Oranialainen pyytää eroa

Valenciennen verilöylystä alkoi taas uusi vaihe vainojen historiassa. Kalvinistien kokoustilojen purkamiset ja kalvinistien hirttämiset olivat vasta alkua sille koko maan hävittämiselle, jota Trenton kirkolliskokouksen päätösvaiheessa oli suunniteltu, josta Katerine de Medicin katolinen pesä oli käynyt neuvotteluja Felipen edustajien kanssa Bayonnessa ja josta Willem van Oranje oli ensimäistä kertaa kuullut Ranskan kuninkaalta Henri II:lta ollessaan Espanjan ja Ranskan rauhansopimuksen takuumiehenä Ranskassa.

Wilhelm Oranialainen, joka vielä 11 vuotta sitten oli taluttanut Kaarle V:n lähtöjuhliinsa, luopui toukokuussa 1567 itse Alankomaiden korkeimman neuvoston jäsenyydestä ja kaikista muistakin viroistaan maakuntien johdossa, ja siirtyi - oikeastaan pakeni - sukunsa kreivikuntaan Saksaan. Hän ei aikonut liata käsiään viattomaan vereen, eikä antaa katolisten tappaa itseään turhan vuoksi.

 

 

Wilhelmin yritykset Antwerpenin pelastamiseksi järjen keinoin olivat olleet turhia. Maaliskuun 19 päivänä hän kirjoitti Margaretille, ettei hän vanno Felipen vaatimaa valaa ja maaliskuun 26 päivänä kaupungin porteista sisään marssi kuusitoista jalkaväkikomppaniaa Mansfeldin kreivin johdolla.

Wilhelm Oranialaisen pyytämää vapautusta valtiollisista viroista Margaret ei vieläkään Williamille myöntänyt. Kun Margaret vielä lähetti miehiään ympäripuhumaan Wilhelmiä, tämä kertoi Margaretin miehille, että hän on lähdössä Saksaan sukunsa kreivikuntaan. Huhtikuun 11 päivänä 1567 William jätti Antwerpenin. Lähtiessään William kirjoitti Felipelle itselleen ja ilmoitti lähdöstään.

Huhtikuussa 22.04.1567 William lähti Bredan palatsistaan kohti Dillenburgin linnaa, sai syyskuussa pojan, josta isä oli saavan seuraajansa, ja josta oli tuleva Hollannin Tasavallan valtionpäämies. Mutta vuonna 1567 sellaista valtiota ei ollut vielä olemassakaan.

 

Habsburgien joukot

 

Aateliskerjäläisten surkea loppu

Diplomaattiset ponnistelut inkvisition lakkauttamiseksi olivat olleet turhia. Suuri osa aatelia oli yhä katolista, ja suhtautui hyvin "suvaitsevaisesti" anabaptistien murhiin ja protestanttien vainoon. Alankomaiden aateliset "kerjäläisetkin" olivat pahasti erehtyneet Kirkon ja Habsburgien todellisista aikeista. He olivat luottaneet kirkkoon, palvelleet sitä; he olivat luottaneet valtioon, palvelleet sitä, ja minkä palkan he luulivat siitä saavansa?

Vielä 03.10.1566 aateliset etsivät sopua Termonden kokouksessa, mutta sopua ei löytynyt, vaikka kokouksessa luettu Margaretille osoitetussa kaapatussa Espanjan Pariisin lähettilään kirjeessä vaadittiinkin Orangen, Edmontin ja Hoornin kuolemaa. Kirjeen aitous on askarruttanut historioitsijoita, mutta totta se ainakin oli: Felipe tappoi heidät kaikki. Ensin kuolivat hyväuskoiset katoliset kuninkaansa ja kirkkonsa määräyksestä.

Felipe ja Margaret säilyttivät valheellisen ystävällisyytensä uhrejaan kohtaan loppuun asti. Vielä 12.04.1567 päivätyssä kirjeessään aateliskerjäläisten johtajana suurellisesti esiintynyt Brederode tarjosi Egmontille vapaat kädet etsiä sovintoa Margaretin kanssa ymmärtämättä, että Egmont on ollut jo pitkään ollut Felipen tappolistalla. Vuoden kuluttua Brederode kuoli viinaan Saksassa.

Tällä välin myös Espanjassa vangitut Alankomaiden virallisen valtuuskunnan jäsenet markiisi Berghen ja paroni Montigny alkoivat tajuta, mihin he olivat joutuneet. Mutta sellaiset asiat heidän olisi pitänyt ymmärtää paljon aikaisemmin, sillä nyt se oli myöhäistä.

 

 

 

## Fernando Alvarez de Toledo, Alban herttua

Alankomaiden kuvernöörinä 1567-1573

Alankomaissa suoritettavan hävitystyön johtoon kuningas Felipe oli jo joulukuussa 1566 määrännyt Alban herttuan Fernando Alvarez de Toledon ja samana vuonna asiasta oli ilmoitettu sijaishallitsija Margaretille Brysseliin. Nimitys oli tullut shokkina sekä Margaretille, että hänen johtamalleen neuvostolle. Nämä yrittivät tietysti selvittää Alban herttua valtuudet, mutta sitä heille ei kerrottu. Alba itse tiesi valtuutensa, ja Felipen huhtikuun 15 päivänä 1567 allekirjoittamassa valtuutuskirjassa hänet oli valtuutettu "toimittamaan kaikkien äskettäisten vaikeuksien aiheuttajien rankaisemisen Sääntökunnan Perustuslaista piittaamatta, jopa Kultaisen Taljan sääntökunnan jäsenen ollessa kysymyksessä"

Fernando Alvares de Toledo oli kiihkokatolinen sotapäällikkö, joka Kaarle V:n rinnalla oli osallistunut 1530 sotaan turkkilaisia vastaan, 1535 Tunisian sotaretkeen ja 1546-1547 johtanut sotaa protestantteja vastaan sekä osallistunut Mühlbergin taistelun jälkiselvittelyyn sotilastuomioistuimen puheenjohtaja. Hän oli myös pelastanut Kaarlen joukot täydelliseltä tuholta Metzin piirityksen yhteydessä. Hän oli myös seurannut Felipeä häämatkalle Englantiin vuonna 1554. Järjestäytymättömän kansanliikkeen murskaaminen lienee kokeneen sotapäällikön silmissä näyttänyt lasten leikiltä.

Felipen Ranskaa vastaan käymässä sodassa Habsburgit olivat jälleen voittaneet, mutta kunnia voitosta oli mennyt alankomaalaiselle Egmontin herttualle. Kun Alba lähestyi Alankomaiden rajoja, hänet oli jo valtuutettu tappamaan sekä Egmontin herttua sekä monet muut Alankomaiden ylimykset.

Alba ja hänen joukkonsa lähtivät kolmellakymmenellä seitsemällä kaljaasilla kohti Alankomaita 10.05.1567 Carthagenan satamasta. Laivasto saapui Genovaan, ja joku päivä vietettiin Nissassa. Italiassa Alban joukkoihin liittyi neljä musketeilla varustettua rykmenttiä, joita komensivat espanjalaiset sotapäälliköt Don Sancho de Loronjo, Don Gonzales de Bracamonte, Julien Romero ja Alfonso de Ulloa sekä ratsuväkeä 1200 miestä, Alban pojan, Johanniittain ritarikunnan suurmestarin Don Frederico de Toledon johdolla. Tykistöä komensi Gabriel Garbelloni. Rakennus- ja pioneeritöiden asiantuntija Pacerotti saatiin Savoyn herttualta. Tykistön ja ratsuväen käyttöön oli alistettu 2000 sotilaalliseen kuriin tottunutta huoraa.

Alban armeijakunnan katselmus pidettiin ennen Alppien ylitystä Italiassa 02.06.1567. Matkalle lähdettiin kapeita vuoristoteitä pitkin Savoyn herttuakunnan kautta. Marssi Burgundin poikki kesti 12 vrk ja kulkeminen Lorrainen läpi vaati yhtä pitkän ajan. Matkan etenemistä ranskalaiset ja sveitsiläiset joukot seurasivat tarkkana, mutta kahakoita ei syntynyt. Elokuun puolessavälissä Alban armeijakunta oli Luxemburgin rajalla Thionvillessä.

Alban saapuminen ei miellyttänyt kuvernööri Margaretia. Rajalle oli kuitenkin mentävä herttuaa vastaan, ja sinne lähetettiin kaksi katolisen sotilasaatelin raainta miestä, Berleymont ja Noircambers. Tirlemontiin Albaa vastaan tuli Ranskaa vastaan käydyn sodan kuuluisaksi tekemä Egmont, jonka Felipe oli jo määrännyt teloitettavaksi, ja jota Wilhelm Oranialainen oli turhaan yrittänyt varoittaa kuninkaan aikeista.

Elokuussa Alba saapui Brysseliin, mutta virallisesti Alban herttuasta tuli Alankomaiden kuvernööri vasta 06.10.1567, kun hän esitti 31.01.1567 päivätyn valtuuskirjansa.

Alba joukkoineen lähti 10.05.1567 Carthagenan satamasta kohti Alankomaita suunnitelmaa toteuttamaan.

Sotajoukkoja johti Alban ruhtinas, joka Alppien yli kuljettuaan saapui Alankomaiden rajoille elokuussa ja asettui 23.08.1567 Brysseliin. Häntä vastaanottamassa, olivat neuvoston jäsenet Horn ja Egmont, joiden ystävällisyyden Alba tulisi pian kuittaamaan omalla tavallaan. William Oranialaista hän ei saanut käsiinsä, mutta Williamin Louvainissa opiskeleva poika jäi hänen valtaansa. Margaretin hän suututti heti ottamalla vallan ohjat käsiinsä ikään kuin Margaret olisi ollut hänelle tyhjää ilmaa.

 

## Inkvisition lopettaminen

Alankomaiden säätyjen diplomaattiset ponnistelut Inkvisition lakkauttamiseksi olivat olleet turhia, mutta myös Kirkon ja Valtion tavoitteista oltiin vielä kaukana. Espanjan katoliset halusivat lopettaa Ristin Uskon Alankomaista, ja koska maan säädyt eivät siihen ryhtyneet, lähettivät kirkko ja Habsburgit asialle kokeneimman sotapäällikkönsä ja parhaat sotilaansa.

Alban herttua oli kardinaali Granvellen ja kardinaali Spinozan Alankomaita varten valitsema sotapäällikkö. Hän oli kokenut ja luotettava katolinen, ja jopa ainutlaatuinen, sillä maailmasta tuskin löytyi toista sotapäällikkö, joka olisi niin antaumuksella ryhtynyt toteuttamaan sitä suurta suunnitelmaa, jonka "kerettiläisten" kukistamiseksi oli laadittu. Inkvisition lopettamiseksi oli olemassa eräs keino, jota kaikki eivät olleet tajunneet. Keino oli yksinkertainen. Jos kaikki pahat kerettiläiset tapettaisiin, kävisi inkvisitiokin tarpeettomaksi. Tehtävä oli suuri, sillä Inkvisition omien laskelmien mukaan eloon tulisi jäämään vain muutama Alankomaiden asukas.

 

## Alba ryhtyy töihin

Alban herttua Ferdinand Alvarez (1508-1582) de Toledo ryhtyi innolla töihin kokeneen espanjalaisen sotaväen kera. Ensiksi hänen oli sijoitettava varuskuntansa. Kaupunkineuvostoille osoitetuissa 28.02.1567 päivätyissä kirjeissä kerrottiin, että joukot olivat tulleet valmistelemaan kuningas Felipen saapumista maahan. Margaretin saatekirjeessä kaupunkineuvostoille vaadittiin ehdotonta alistumista Alban herttuan valtaan. (Margaret inhosi espanjalaisia, mutta mitäs orja isännälleen mahtaa).

Elokuun yhdeksäntenä 1567 Felipelle lähettämissä selonteossa Alba kertoo myös uudesta hallintoelimestä, jonka hän aikoi pystyttää mellakointiin syyllistyneiden tuomitsemiseksi. Hallintoelimen nimeksi tuli Mullistusraati, Raad van Beroerten, mutta kansa nimesi sen Veriraadiksi.

Veriraati piti ensimmäisen istuntonsa 20.09.1567 Alban herttuan asunnolla. Raadin jäsenet olivat valallisesti sitoutuneet ikuiseen vaitiolovelvollisuuteen tekemisistään, ja tuskin me Alankomaiden tapahtumista nyt mitään tietäisimmekään, elleivät jotkut muut olisi paholaista ja Habsburgeja menestyksekkäästi vastustaneet. Mutta veriraadin aloittaessa toimintansa vastarinta ei ollut vielä edes herännyt.

Ensimmäisten kolmen toimintakuukautensa aikana veriraati oli toimittanut pois päiviltä 1800 asiakastaan. Erikoisesti veriraatia näin alkuvaiheessa kiinnostivat rikkaat asiakkaat, sillä Espanjan rahanjano oli kyltymätön, sekä maan yhteiskunnallinen eliitti, olipa se mitä laatua hyvänsä. Nyt ei enää ollut kysymys uskovien tappamisesta, vaan siitä, että Saatana pyrki maassa absoluuttiseen valtaan nollatoleranssin kautta. Saatanalle kaikki alankomaalaiset olivat nyt "kerettiläisiä". Veriraadin keulakuvaksi asetettu Vargas ilmaisi sen - latinaksi tietenkin - näin: "Heretici fraxerunt templa, boni nihili faxerunt contra, ergo debent omnes patribulare" (Kerettiläiset tuhosivat temppeleitä, hyvät miehet eivät tehneet mitään sitä vastaan ja siksi heidät on kaikki hirtettävä). Lausetta paremmin ymmärtäville tuli kai sekin selväksi, ettei siihen kovin hyvää latinan taitoa tarvita, että tappamaan pystyy.

Ranskan sisällissota oli tällä välin edennyt katolisten puolueen kannalta huonosti ja kirkonmiehet pyysivät apua Alban herttualta. Tilanne ei Habsburgien kannalta ollut suinkaan synkkä, sillä jos Charles ja hänen veljensä kuolisivat, voisi Felipe vaatia Ranskan kruunua, olihan hänen vaimonsa Katerine de Medicin tytär. Albakin innostui, kun kardinaali Lorraine tarjosi palveluksista kaupunkeja, ja kirjoitti: "niiden omistaminen olisi Felipelle hyödyllisiä, kun hän vaatii Ranskan kruunua vaimonsa oikeuden omistajana". Espanjalaisia joukkoja Ranskaan ei kuitenkaan lähtenyt, vaan sinne lähetettiin muutamia tuhansia Alankomaiden katolisia, joille ranskalaisten tappaminen oli tietysti helpompaa kuin omien maanmiestensä teurastus.

Myös Antwerpenin viisikulmaisen linnoituksen, Pentagonin, rakentaminen oli edennyt nopeasti 2000 rakentajan voimin. Pentagonin tornit herttua nimitti oman nimensä mukaan herttuaksi, Ferdinandoksi, Toledoksi ja Albaksi, paitsi viidettä, joka sai pioneerijoukkojen komentaja Paceron nimen.

Tammikuun 19 päivänä 1568 Pentagoniinsa palannut Alban herttua haastoi Wilhelm Oranialaisen, hänen veljensä Louisin ja muita maasta poistuneita Alankomaiden johtavia valtiomiehiä verituomioistuimen eteen ikuisen karkoituksen ja läänitysten menetyksen uhalla. Ketään ei tullut, mutta Wilhelm Oranialainen suostui alentavasti selostamaan Alban herttualle, mitä Kultaisen Taljan ritarikunnan jäsenten oikeuskäsittely on suoritettava. Edes Felipe, joka oli ritarikunnan pää, ei voinut haastaa ritarikunnan jäsentä oikeuteen, ellei haaste saanut kuutta ritarikunnan jäsentä taakseen. Haasteen, josta Felipen allekirjoitus puuttui, saattoi Wilhelm pistää roskakoriin.

Lähtiessään Alankomaista Willem van Oranje oli jättänyt kolmetoistavuotisen poikansa Louvainin yliopistoon. Oliko kysymys varomattomuudesta vai oliko teko pakon sanelema, sitä emme tiedä, mutta Alba käytti sitä heti hyväkseen. Granvellen ehdottaman ja Felipen antaman määräyksen perusteella Alban herttua pani 13.02.1568 miehensä asialle, jotka kaappasivat pojan ja lähettivät Wilhelm Oranialaisen esikoispojan Burenin kreivin. Yliopiston johto yritti kyllä protestoida, mutta mitäs ne professorit Veriraadin puheenjohtaja Vargasille mahtoivat. Poika vietiin Espanjaan ja kun hän kaksikymmentä vuotta myöhemmin palasi Alankomaihin, ei hän enää paljon eronnut "isistään" jesuiitoista.

Alban herttua aloitti kansanmurhan vastarintaa kohtaamatta. Entisten valtiollisten elinten tärkeimmät henkilöt oli pian joko vangittu, tapettu tai paenneet maasta, eikä Veriraadin toimia kukaan vastustanut. Esivallan puuttuminen vaikutti kuitenkin sen, että jokaisen ihmisen oli otettava oikeus omiin käsiinsä. Eri puolella maata syntyi "villien kerjäläisten" joukkioita, jotka kävivät katolisten pappien, munkkien ja laitosten kimppuun, hävittivät niitä aivan samalla raivolla, kuin kirkko ja valtio aikoivat "sivistyneesti" tehdä koko kansalle.

1568-01-24.. Alban herttua julistaa Wilhelm Oranialaisen lainsuojattomaksi

 

## Kirkon ja valtion lopullinen päämäärä paljastetaan

Kirkossa, kuten myös uskovien keskuudessa, asiat nähtiin selvemmin. Kun kirkossa nähtiin, että inkvisitio ja ristiretket eivät riittäneet Ristin Uskon tukahduttamiseen, sen johtajat olivat sopineet yhteisistä toimista kaikkien kerettiläiseksi nimittämiensä kristittyjen tappamisesta yhdellä kertaa. Inkvisition laatima ja Felipen 26.02.1568 vahvistama määräys Alankomaisen koko väestön tuhoamisesta oli sekin vain osa tätä suurta suunnitelmaa. Toinen samaan projektiin kuuluva suunnitelma oli valmisteilla Ranskaa varten.

Kuningas Felipe oli määrännyt Alban herttua Alankomaissa suoritettavan kansanmurhan johtoon joulukuussa 1566 ja samana vuonna asiasta oli ilmoitettu sijaishallitsija Margaretille Brysseliin. Nimitys tuli shokkina sekä Margaretille, että hänen johtamalleen neuvostolle. Nämä yrittivät tietysti selvittää Alban herttua valtuudet, mutta sitä heille ei kerrottu. Felipen huhtikuun 15 päivänä 1567 allekirjoittama valtuutuskirja, jossa tehtävä oli määritelty "toimittamaan kaikkien äskettäisten vaikeuksien aiheuttajien rankaisemisen Sääntökunnan Perustuslaista piittaamatta, jopa Kultaisen Taljan sääntökunnan jäsenen ollessa kysymyksessä"

 

## Kuningas vahvistaa Inkvisition päätöksen kansanmurhasta

1568-02-16 Inkvisitio julistaa kaikille Alankomaiden asukkaille kuolemantuomion. Kuolemantuomion ulkopuolelle jäi vain muutamia, nimeltä mainittuja henkilöitä. Kymmenen päivää myöhemmin kuningas Felipe vahvisti inkvisition päätöksen, ja määräsi valtiokoneiston suorittamaan kansanmurhan. Päätös on mielenkiintoinen, sillä kului melkein neljäsataa vuotta, ennenkuin samasta kulttuuriperinnöstä syntyi uusia, vastaavia päätöksiä.

Kohta maahan tultuaan Alban herttua, tai "Alva", kuten häntä lyhyesti nimitetään, alkoi rakentaa Antwerpeniin linnoitusta sotilaidensa suojaksi maan asukkaita vastaan. Kun kansaa yhä pakeni eteläisistä maakunnista pohjoisiin, alettiin myös liikennevälineitä valvomaan. Kukaan ei saanut päästä karkuun, sillä "Alva" oli tullut toteuttamaan Trenton kirkolliskokouksen pöytäkirjan ulkopuolella käytyjen neuvottelujen suunnitelmia ja paavin kirkon taustavaikuttajan tahtoa.

Viimein myös Felipe II:n kirjalliset ohjeet siitä, mitä maassa oli tehtävä, alkoivat tulla tunnetuksi. Ohjeiden sanoma oli yksinkertainen: Kaikki Alankomaiden asukkaat olivat joko kerettiläisiä tai kerettiläisten apureita, joten he ovat kaikki syyllistyneet majesteettirikokseen. Nämä inkvisiittoreiden kirjoittamat ohjeet Felipe oli itse saanut kirkonmiehiltä 16.02.1568 ja hän vahvisti ne 26.02.1568 samalla kun antoi määräykset niiden toimeenpanosta. Mutta Ferdinand Alvarez de Toledolla, Alban herttualla ei ollut mitään syytä odottaa esimiehensä ohjeita. Tapojensa mukaan Felipe antoi eri alaisilleen erilaisia ohjeita, kaikkia hämätäkseen, mutta Ferdinandia Felipen ei tarvinnut hämätä. Alaisiltaan Felipe odotti vain sokeaa tottelemista ja Euroopan suurin pyöveli tiesi kyllä, mitä hänen isäntänsä tahtoi.

Alankomaat olivat huonosti valmistautuneet sotaan, sillä he olivat uskoneet järjen voittavan. Siksi Alban joukot saivat rauhassa tappaa ketä halusivat ennekuin maan kansa ryhtyi edes miettimään, mitä tässä nyt sitten pitäisi tehdä. Alankomaiden kannalta tilanne näytti toivottomalta ja verinen se olikin. Ongelman vakavuutta lisäsi se, että maan asukkaista suuri osa oli edelleen katolisia, jotka olivat vain hyvillään kun "kerettiläisiä" listittiin.

Ainut henkilö, johon alankomaalaiset yhä luottivat, oli Wilhelm Oranialainen, mutta tämäkin luottamus oli pelkkää arvostusta ja kunnioitusta, ilman toiveita sotilaallisesta välintulosta maan vapauttamiseksi espanjalaisten käsistä. Lyhyesti sanottuna Alankomaat olivat todella alamaissa.

 

Mullistusraati, Raad van Beroerten

 

 

 

Välitilinpäätös

Nassaun suvun pääkaupunkiin Dillenbergiin saavuttuaan Wilhelm Oranialainen ehti tekemään sitä, mihin hänellä Felipen ja Margaretin juoksupoikana ei ollut aikaa. Hän ryhtyi tutustumaan asiaan, jota sanottiin kristinuskoksi. Hessenin maakreivi lähetti hänelle opettajaksi parhaan saarnaajansa, ja Melanchtonin systemaattisen teologian Corpus Christianae doctrinae. Paras Williamin opettaja oli kuitenkin hänen äitinsä.

Kolmantena maaliskuuta 1568 William julkaisi selonteon siitä, mitä viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut vastineeksi Alban herttuan haasteeseen.

Wilhelm Oranialainen aloittaa selontekonsa kertomalla Alankomaiden historiasta, ja siitä, kuinka ensimmäiset kristinuskon ja kirkon reformiliikkeiden vastaiset mandaatit annettiin. Prinssi kertoo itsestään, kardinaali Granvellesta ja niistä 50.000 alankomaalaisesta jotka on tapettu tai ajettu maanpakoon, ja siitä, mikä on Alankomaiden tilanne kirjoitushetkellä on.

Lähes viidenkymmenen sivun mittaisessa tekstissä Wilhelm kertoo myös piispanistuimista tehtiin inkvisition konttoreita ja alankomaiden valtiomiesten tekemistä anomuksista kirkollisen terrorin hillitsemiseksi ja osoittaa, että kiihottuneiden mielialojen syy löytyy keisarin mandaateista, inkvisitiosta, vainoista ja uusista piispanistuimista, eikä suinkaan Wilhelm Oranialaisen eikä kenenkään muun toimista.

Syytökset siitä, mitä aatelisten "kerjäläiset" olivat omasta aloitteestaan tehneet, Wilhelm Oranialainen torjuu. Ja olihan Wilhelm von Nassau, Oranjen prinssi yksinään vahvempi, kuin kevyen sarjan kukkopoikien johtajana.

Dokumentissaan Wilhelm toimii omana sanomalehtimiehenään aikana, jolloin sanomalehtiä ei ollut. Hän kirjoitti dokumentin ranskaksi ja pian sen saksan, latinan, englannin ja espanjankieliset käännökset tekivät alankomaalaisten asiaan tunnetuksi maailmalla. Ideologisella rintamalla Wilhelm oli voittanut vihollisensa ennen kuin varsinainen sota oli alkanutkaan.

###

lisää tämä kohtaan….

Kahdeksankymmenvuotinen sota alkaa

Valheen ammattilaiset kertovat, että Alankomaat nousivat kapinaan vuonna 1568. Monet näistä "historioitsijoista" laskevat kapinan alkaneen Reinin laaksossa Roermondin lähistöllä 23 huhtikuuta käydystä kahakasta, toiset 23.05.1568 käydystä Heiligerleen taistelusta. Kysymys oli kuitenkin siitä, että Roomalaiskatolinen kirkko ja "Pyhä" Roomalais-saksalainen keisarikunta oli käynyt totaalista sotaa kristittyjä vastaan perustamisestaan asti. Yksin Felipe II isän Kaarle V aikana oli jo teurastettu noin 40000 kansalaista, jotka eivät olleet edes yrittäneet puolustaa henkeään aseellisin keinoin ja sen jälkeenkin tuhannet aseettomat ja viattomat kansalaiset olivat kuolleet katolisten pyövelien käsiin. Jonkinlaista vastarintaakin oli esiintynyt jo kauan, mutta kesti vielä kauan, ennen kuin kansa tajusi tilanteen vakavuuden.

 

Suurmestarin päivälliset

1567-09-09.. päivälliset Suurmestari Don Ferdinandon luona.. Kutsuttujen joukossa olivat myös Felipen välittömästi tapettavaksi määräämät Egmont ja Hoorn. Suurmestari, joka oli ehtinyt mieltyä Egmontiin, kehoitti vielä Egmontia pakenemaan mitä pikimmin, mutta Egmont ymmärsi pakenemisen tässä vaiheessa ehkä olevan ansan, tai ainakin turhaa.

Kello neljän aikaan iltapäivällä herrat siirtyivät Alban herttuan asunnolle, jossa heille esiteltiin Antwerpeniin rakennettavan linnakkeen piirustukset. Esittelyn kestäessä yksi Alban joukkojen komentajista hoiti Egmontin pidätyksen ja vei hänet talon vankilaksi muunnettuun ylimpään osaan. Hoornin kreivi pidätettiin samalla tapaa. Parin viikon kuluttua molemmat vietiin Ghentiin.

Syyskuun yhdeksäntenä espanjalaiset olivat pidättäneet myös muita hyväuskoisia hölmöjä. Mutta vankkumattomien katolisten maanisien Egmontin kreivin Lamoralin ja Hoornin kreivin Philip de Montmorencyn pidätys oli jotakin sellaista, jota alankomaalaiset eivät edes pahimmissa unissaan olisi voineet odottaa.

 

Margaret lähtee

Margaret Parmalaisen (1522-1586) äiti oli yksi Karl von Habsburgin monista maakuntamorsiamista, aivan samanlainen nainen, kuin mitä olivat olleet ne monet alankomaalaiset naiset, joita Margaret oli tapattanut. Hän oli ollut Alankomaiden kuvernöörinä 1559-1567 ja häntä oli hyväksikäytetty aivan samoin kuin Habsburgit olivat käyttäneet hyväksi hänen äitiään.

Margaret Parmalainen, keisarin avioton tytär sai lopulta pyytämänsä eron.

 

Wilhelm Oranialainen ryhtyy vastarintaan

Tilannekatsauksen julkaisemisen jälkeen Wilhelm Oranialainen ryhtyi käytännön toimiin maan vapauttamiseksi katolisen valtion ja kirkon vallasta. Maaliskuun kuudentena 1568 hän valtuutti veljensä Louisin ja muita Alankomaiden aatelisia palkkaamaan armeijat ja käymään sotaa Felipeä vastaan, pakottaakseen Felipeä noudattamaan niitä lakeja, joita Felipe oli valaehtoisesti luvannut kunnioittaa. Mutta sekä William, että nämä muut Alankomaiden aateliset olivat juuri niitä, joilta Alban Veriraati oli riistänyt kaikki heidän Alankomaissa olevat oikeutensa ja omaisuutensa. Pystyisivätkö he käymään sotaa?

Ensimmäisenä Alankomaiden rajoille, Maestrichtin luokse, saapui 20.04.1568 noin 3000 miehen osasto, jonka piti ottaa haltuunsa Roermonde. Kaupunki ei kuitenkaan tukenut vapautusliikettä, ja sulki porttinsa, ja saapuvat espanjalaiset karkoittivat joukon. Huhtikuun 23 päivänä käydyssä taistelussa espanjalaiset tuhosivat koko sotilasosaston.

Huhtikuun lopulla Wilhelmin veli Louis von Nassau saapui pohjoisiin maakuntiin pienen sotilasosaston kera, mutta joukko kasvoi nopeasti, kun maata harhailevat "kerjäläiset" musketteineen ja maalaiset mukaan hangot ja talikot aseinaan liittyivät mukaan. Vihollinen kohdattiin 23.05.1568 Heiliger Leen, eli "Pyhän Leijonan" luostarin läheisillä suo- ja metsämailla. Vapautusliikkeen joukot ajoivat ylimielisesti ja verenhimoisesti taisteluun lähteneet espanjalaiset suohon. Espanjalaisia komentanut Aremberg kuoli, mutta ehti vähän ennen kuolemaansa tappaa Adolfin, Louis von Nassaun nuorimman veljen.

Louis von Nassaun johtaman armeijan voitto oli karvas pala Alban herttualle. Paluumatkalla Brysseliin Alba joukkoineen teki kaikkea sitä pahaa, mitä raakalaisten armeijat ovat kautta aikain puolustuskyvyttömille siviileille tehneet - ryöstivät, raiskasivat, hävittivät ja tappoivat.

Alban joukot olivat hävinneet ensimmäisen taistelunsa ja menettäneet noin tuhat miestä. Alba raivosi. Toukokuun 28 päivänä Alba antoi asetuksen, jolla Wilhelm ja muutamia aatelisia karkotettiin kuolemanrangaistuksen uhalla maasta ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Kesäkuun ensimmäisenä teloitettiin arvovaltaisia vankeja Brysselin hevostorilla. Kesäkuun toisena teloitukset jatkuivat, ja kesäkuun kolmantena Egmontin ja Hoornin kreivit tuotiin Brysseliin, jossa heidät juhlallisesti tapettiin. Tappajaisten jälkeen Alva itse lähti sotimaan Louis von Nassaun joukkoja vastaan pohjoiseen.

Alban ja Louisin joukot kohtasivat Jemmingenissä 21.07.1568. Alba menetti noin kymmenen miestä, Louis ehkä seitsemän tuhatta. Melkein kaikki ne saksalaiset palkkasoturit, jotka palkkarästien takia kieltäytyivät taistelemasta, kuolivat. Tappajaiset kestivät kaksi päivää, sillä tällä kertaa Louis oli johtanut joukkonsa umpikujaan, josta ei ollut pääsyä muuten kuin uimalla. Tätä keinoa käyttivät Louis ja hänen vapaussoturinsa ja pelastuivat täpärästi.

Brysselistä Alban herttua lähti 15000 miestä mukanaan Alankomaiden pohjoisosiin, jonne Louis von Nassau saapunut Saksasta. Joukot kohtasivat Gemmingenissä 14.07.1568. Espanjalaiset voittivat, koska Nassaun saksalaiset palkkasoturit eivät olleet saaneet palkkojaan, ja kieltäytyivät taistelemasta. Louis joutui pakenemaan.

päivämääriä:

1568-04-06.. Prinssi Guillaume valtuuttaa aatelisten "kerjäläiset" palkaamaan armeijan

Alankomaiden kaupunkien ja maasta paenneiden kansalaisten tuella William keräsi palkkasoturiarmeijan, joka saapui rajalle 24.05.1568. Joukkoja johti Williamin veli Louis von Nassau.

1568-04-23.. The Battle of Rheindalen..near Roermond aloitti kahdeksankymmentä vuotta kestäneen sotatilan

1568-05-23.. The Battle of Heiliger-Lee ..

 

Keisarin vetoomus

Alankomaiden neuvoston jäsen kreivi Egmont ja kreivi Horn vangitaan ja tapetaan vuotta myöhemmin Brysselin suurtorilla "kerettiläisiä" kohtaan osoitetun (vähäisen) suvaitsevaisuuden takia. Kreivit olivat katolisia. Se, että tappajaisten järjestäjinä oli espanjalainen Alva, loukkasi Alankomaiden itsehallintolakeja, suututti Alankomaiden säädyt. Tuhansien muiden alempisäätyisten teloitukset .. kansa nimitti espanjalaisten mullistusraadin Raad van Beroerten, Verituomioistuimeksi.

04.05.1568..

Brysselin hevostorilla Alba teloitutti 19 alankomaisten johtomiestä, joista 8 oli roomalaiskatolisia ja 11 kalvinistia.

Margaretin hallituksen luottomiehinä toimineet Egmont ja Hoorn olivat vangittuina Ghentissä, odottamassa Felipen määräyksen täytäntöönpanoa. Habsburgien itäisen haaran johtaja, keisari kirjoitti itse Felipelle vetoomuksen Hoornin puolesta 02.03.1568, mutta Felipe vastasi:

"koko maailma tulee lopulta hyväksymään hänen tekonsa, eikä hän kuitenkaan toimisi eri lailla edes maakuntien menettämisen uhalla, eikä silloinkaan, vaikka taivas putoaisi hänen päälleen".

Egmontin kreivi ja amiraali Hornin tuomitsemiseksi järjestettiin "maailmassa" normaali valeoikeudenkäynti, ja heidät teloitettiin toukokuun viidentenä 1568.

Uskovien ja uskoviksi epäiltyjen julkiset teloitukset keräsivät aina suuret katselijajoukot. Monet tulivat kannustamaan uskovia kestämään uskovia loppuun asti, mutta kalvinistien marttyyrien aikana tultiin myös katsomaan, voisiko asialle vielä tehdä jotakin. Koska uskovien viimeiset sanat tavallisesti kirjoitettiin muistiin, ja näitä viimeisiä kehoituksen sanoja sitten levitettiin kirjallisessa muodossa ja puettiin lauluiksi, pyövelien herrat ryhtyivät ruuvaamaan uhriensa kielet kitalakeen, puhumisen estämiseksi. Kapula, jota ennen oli käytetty tähän tarkoitukseen, jäi pois, mutta joskus uhrien kieli yksinkertaisesti poltettiin kuumalla raudalla niin, että puhuminen kävi mahdottomaksi.

 

Alban patsas ja paavin kehut

Wilhelm Oranialaisen organisoima sotaretki Alban joukkoja vastaan oli ollut fiasko. Alankomaalaiset eivät uskaltaneet nousta espanjalaisia vastaan, vaikka haluja olisi ollutkin. Wilhelmin joukkojen ytimenä oli saksalaisia palkkasotureita, jotka tekivät vapausliikkeen asialle huonoa mainosta, josta myös Wilhelm sai osansa. Felipelle Alba kirjoitti: "Hänellä ei ole vaikutusvaltaa eikä luottoa". Alba oli oikeassa: maksaakseen palkkasotureittensa palkan Wilhelm oli pantannut kaikki tulonsa - kaiken irtaimen hän oli myynyt jo ennen sitä, sen lisäksi, että Alba oli jo vienyt kaiken sen, mitä hänellä Alankomaissa oli.

Alba oli enemmän kuin tyytyväinen itseensä, sillä Jemmingenin taistelussa vallatuista tykeistä hän teetti itsestään suuren pronssipatsaan, joka sijoitettiin Antwerpenin Pentagoniin.

Paavi Pius V (1566-1572) lähetti Roomasta erikoislähettiläänsä onnittelemaan Albaa, ja miekan lahjaksi.

Nassaun veljekset Wilhelm, Louis ja Henri lähtivät Ranskaan, jossa katoliset ja hugenotit taistelivat keskenään. Ranskassakin heidän menestyksensä oli heikko. Myös Alba osallistui Ranskan sotaan Anjoun suvun katolisten rinnalla. Hugenotit hävisivät Jarnacin ja Montcontourin taistelut, mutta Wilhelm ei niihin osallistunut. Wilhelmin hännillä seurasi palkkamurhaajia, jonka takia hän siirtyi vähin äänin Nassaun kautta piilopaikkaansa Arnstadtiin. Myös hänen luterilaiset ystävänsä hylkäsivät hänet.

1568-10-05.. Wilhelmin armeija ylittää Maasin, ja valtaa Brabantin

Alankomaiden raiskaus jatkuu /kts. Mookhead /Mookerheide..68+6/4=72? ..Louis, Henri kuolevat...

Jemmingenin taistelun jälkeen Alban joukot saattoivat käydä varsinaiseen tehtäväänsä: Alankomaiden hävittämiseen. Jemmingenin taisteluista palaavat joukot antoivat esimakua siitä, mitä tuleman piti.

Kun Wilhelmin väliintulo oli torjuttu, pääsi verineuvosto oikeuksiinsa: se hoiti lynkkauksien oikeuskäsittelyn liukuhihnatuotantona. Raadilla ei ollut aikaa edes tutustua inkvisition kuulustelupöytäkirjoihin, vaan pöytäkirjojen lukeminen annettiin joutilaille kirkonmiehille. Sekin oli turhaa, sillä olipa lausunto mikä tahansa, tuomioistuimella oli valta tuomita ihminen kuolemaan pelkän epäilyn perusteella.

Verineuvoston hoitaessa teloituksia ja hankkiessa valtiolle rahaa, Alban sotakone saattoi käydä rauhassa yksittäisten kaupunkien hävittämiseen. Jemmingenistä Alban joukot kulkivat Amsterdamin, Utrechtin, Bois-le-Ducin kautta Brysseliin raiskaten, ryöstäen ja tappaen. Ensimmäiseksi tapettiin kristityt, sitten ne, joiden omaisuuden takavarikoimisesta oli valtiolle hyötyä. Kaikkia kansalaisia ei vielä tapettu, mutta hirsipuuhun joutui jo siitäkin, että lapset osasivat laulaa hengellistä laulua.

Yksi ongelma Alballa oli. Hänellä ei ollut rahaa, eikä sitä ollut Felipelläkään siellä Madidissa. Inkojen aarteet eivät korvanneet sitä valtavaa tulonmenetystä, jonka Alankomaiden talouden lama oli aiheuttanut. Alban sotilaiden palkat olivat maksamatta, ja siitä sotilaat eivät pitäneet. Oli kerättävä enemmän veroja. Pitäisiköhän tässä välissä huomauttaa, että mitä huonompi hallitsija, sitä suuremmat verot. Vaan olkoon. Yksi konsti oli tietysti inkvisitio, sillä teloitettujen omaisuus siirtyi valtiolle. Koska uskovat olivat käyneet varovaisiksi, keksivät hurskaat katoliset uuden tavan paljastaa uskovia tai ainakin jotakin sinne päin. Pantiin urkit kaduille tarkkailemaan ihmisten ilmeitä hetkellä, jolloin papit kulkivat "ehtoollisen" tykötarpeita kaduilla. Jos kadunmiehen naamalle sinä hetkenä ilmestyi virnistys, hänet lähetettiin inkvisitiokierrokselle, joka tavallisesti päättyi ennenaikaiseen kuolemaan ja - mikä tärkeintä valtiolle - vainajan omaisuuden takavarikkoon.

 

Merikerjäläiset tulevat

Nassaun veljesten sotaretket olivat päättyneet surkeasti, mutta maasta pakenevat göösit, eli "kerjäläiset" olivat siirtäneet taistelut merelle. Vuoden 1570 tienoilla Wilhelm, joka yhä oli piilopaikassaan Arnstadtissa, ryhtyi organisoimaan merellä merkittäväksi käynyttä kahakointia. Elokuussa 1570 merikerjäläisten, göösien laivat saivat uuden amiraalin, jonka tehtävänä oli valvoa, etteivät göösit ahdistele muita, kuin espanjalaisten laivoja. Englanti oli antanut hollannin pakolaislaivastolle turvasatamia, eikä tätä etua pitänyt menettää. Myös yhteistyö La Rochellen ranskalaisten hugenottien kanssa tuntui lupaavalta. St. Germainin rauhan jälkeen Ranskan protestantit olivat saaneet kansalaisoikeudet, ja tulleet kelvollisiksi valtion virkoihin. Myös Oranjen ruhtinaskunta palautettiin Oranjen prinssi Wilhelm Oranialaiselle. Hänen veljensä Louis oli yhä hugenottien johtajan amiraali Colignyn luona, ja hänestä uumoiltiin jopa Ranskan hugenottien seuraavaa johtajaa.

Mutta jo vuonna 1570 alankomaalaisille ilmaantui uusia huolia. Pohjanmereltä tullut vuorovesiaalto pyyhkäisi Alankomaiden rantavallien yli 1570-11-02 ja tappoi tuhansia ihmisiä, hävitti viljelyksiä ja asutuskeskuksia. Onneksi myös Alvalla oli huolia: rahahuolia, joita hän yritti paikata määräämällä alankomaalaisille 10 prosentin liikevaihtoveron, joka perittiin kaikesta kaupasta joka kerta, kun tavara vaihtoi omistajaa, sekä muita pienempiä uusia veroja.

Vapaustaistelijoiden aseman näyttäessä yhä toivottomammalta, tapahtui uusi yllätys. Ensin tuo yllätys tuntui pahalta yllätykseltä, sillä Englanti karkoitti satamistaan kanaalin sille puolelle turvaan siirtyneet alankomaalaisten laivat. Pakolaisilla ei nyt ollut minne mennä, paitsi kotiin, joka oli vihollisen vallassa. Pakotettuna tunkeutumaan omaan maahansa he menivät sinne, ja ottivat valtaansa pienen Briellen kaupungin aprillipäivänä 01.04.1572.

Alban espanjalaisten yritys vallata kaupunki takaisin epäonnistui, sillä "merikerjäläiset" polttivat heidän laivansa ja aukaisivat padot, jolloin nouseva vesi pakotti kaupunkia piirittävät espanjalaiset vetäytymään.

Paluumatkalla Brillen piirityksestä perääntyvät espanjalaiset poikkesivat Rotterdamiin ja teurastivat kostoksi 400 asukasta, mutta sympatioita espanjalaisia kohtaan he sillä teollaan eivät nostattaneet. Pian toinenkin merenrantakaupunki, Flushing, karkotti espanjalaisen varuskunnan ja hävitti heidän linnoituksensa. Muutamassa kuukaudessa muutkin Hollannin kaupungit olivat, Amsterdamia lukuunottamatta, olivat siirtyneet vapaustaistelijoiden puolelle. Tulemme myöhemmin näkemään, miten Amsterdam siitä hyötyi. Walcherenin saari vapautettiin; mutta siellä tärkeä Middelburgin kaupunki jäi espanjalaisille. Valtaosa Hollannin maakunnan, Friisinmaan ja Guelderlandin maakuntien kaupungeista oli pian vapautusliikkeen hallinnassa.

 

Kansa nousee

1572-04-01.. Hollantilaiset merenkävijät valtasivat Briellen. Voitto oli vähäinen, mutta kohta sen jälkeen Hollannin maakunnan ja Zeelandin maakunnan kaupungit siirtyivät "kerjäläisten" puolelle. Vain Amsterdam ja Middelburg jäivät espanjalaisten käsiin.

1572-04-15.. William kirjoittaa Dillenburgista taistelukirjoiksen, mutta oli huono profeetta.

1572-06-09.. Wilhelmin armeija valloittaa Gelderlandin

1572-07-09.. Yhdeksäntoista katolista pappia hirtetään Borcumissa, Hollannissa.

1572-08-24

Pärttylinyön verilöyly Ranskassa..

Alankomaat melkein täysin Espanjan hallussa

Willem siirtää hovinsa Delftiin, koska hänen alankomaalaisen kreivikuntansa pääkaupunki ? Breda oli jäänyt espanjalaisten valtaan

 

Alba heikoilla

Felipelle 26.04.1572 kirjoittamassaan kirjeessä Alban herttua ihmettelee, miksi kansa häntä oikein vihaa. Felipe tulkitsi Alban vuodatuksen heikkouden merkiksi, ja lähetti Madridista Alankomaiden asioiden päällikön Medine-Coelin Albaa vahtimaan. Medine Coelille oli käydä heti alkuun hullusti, kun merikerjäläiset kaappasivat suuren espanjalaisen arvolastikuljetuksen.

 

Wilhelm Oranialaisen toinen sotaretki

Merikerjäläisten vallatessa Hollannin rannikkoa espanjalaisilta oli Nassaun kreivi Luis, Wilhelm von Nassaun veli, avannut toisen rintaman etelässä ja piiritti Monsin kaupunkia. Sinne lähtivät myös Alban espanjalaiset joukot. Myös Wilhelm oli lähtenyt kesäkuussa Dillenbergistä tuhannen ratsumiehen kera kohti Alankomaiden etelää, kun hän heinäkuussa lähestyi Roermondea, oli hänellä jo liki 20.000 Ranskan kuninkaan Charle IX rahalla palkattua miestä matkassaan. Kaikki ymmärsivät, että nyt ratkaistaan Alankomaiden eteläisten maakuntien kohtaloa. Paikalle oli luvannut tulla myös Ranskan hugenottien johtaja, Amiraali Coligny 15000 miestä mukanaan.

Kaikkia sotaa käyviä osapuoli vaivasi sama pulma: kenelläkään ei ollut rahaa. Verotuloja saadakseen Alba oli kutsunut Alankomaiden säädyt heinäkuun viidenneksitoista päiväksi Haagiin, mutta säädyt eivät tulleet, vaan menivät Dortiin, jonne Wilhelm oli heidät kutsunut. Wilhelmin vetoomukset ymmärrettiin osittain, mutta ei täysin. Hänen onnistui kuitenkin koota palkka-armeija, joka ylitti Reinin 07.07.1572, ja eteni sen johdossa Roermondeen saakka, jonka katoliset kaupunginherrat eivät päästäneet häntä sisään. William avasi portit väkivalloin, mutta hänen saksalaiset palkkasoturinsa tekivät muutakin pahaa, vapautusliikkeen maineen kustannuksella.

Roermonden valtauksen jälkeen monet muutkin eteläisten maakuntien kaupungit avasivat porttinsa Wilhelmin joukoille, myös Mechlin, maakuntien arkkipiispan kaupunki. Mutta rahaa, jota joukkojen ylläpito olisi vaatinut, ei lupauksista huolimatta tullut mistään. Ja sitten Ranskasta tuli tieto Pärttylinyön verilöylystä, joka muutti koko tilanteen. Vielä muutamaa päivää ennen Pariisin verihäitä, eli pärttylinyön verilöylyä 24.08.1572 oli Alba kirjoittanut Felipelle, ettei hän pysty valloittamaan Monsia, ja kertonut Flandersin, Brabantin ja Hollannin olevan kapinallisten hallussa.

Vaikka Wilhelm oli toiveikas, hän ei lähtenyt Roermondesta veljensä Louisin avuksi. Matkaa olisi ollut 150 kilometriä. Veljelleen Johannekselle hän kirjoitti 11.08.1572 Roersmondesta yhdentoista sivun pituisen kirjeen, jossa hän kertoi odottavansa amiraali Colignyn tulemista 12.000 jalkamiestä ja 3000 ratsumiestä mukanaan. Wilhelmin viivyttely tuli kalliiksi.

Coligny ei koskaan tullut. Katoliset olivat tappaneet kaikki Henri Navarralaisen häihin saapuneet muutama tuhat protestanttia vuoteisiinsa 24.08.1572, jonka jälkeen hugenottien vainot levisivät Ranskan maaseutukaupunkeihin. Vain 5000 Colignyn lupaamaa soturia ehti Alankomaiden rajoille asti, ja nekin Alba tuhosi ennen kuin ne pääsivät piiritetyn Monsin kaupungin ja sitä puolustavan Louisin avuksi.

Vasta syyskuussa William hyökkäsi lähti Louisin avuksi, eikä siitäkään tullut mitään, sillä 11.09.1572

Mutta Coligny oli väärässä, pahasti väärässä. Katoliset olivat pettäneet hänet juonillaan ja vain muutamia viikkoja Luisille lähettämänsä kirjeen kirjoituksen jälkeen hänet oli tapettu Pariisissa, yhdessä tuhansien muiden hugenottijohtajien kanssa Pärttylinyön verilöylyssä 24.08.1572 - vuoteestaan yllätettynä.

 

Espanjalaiset menestyvät eteläisissä maakunnissa

Pärttylinyön verilöylyn jälkeen Wilhelm lopulta lähti veljensä Louisin avuksi Monsiin, jossa Alban joukot häntä piirittivät, mutta kesken matkanteon Juan de Romeron johtama kuudensadan miehen iskujoukko tunkeutui suoraan Williamin leiriin, ja hajotti koko Williamin armeijan. William itse yllätettiin, ja pelastui yön selkään, ja sekin vain siksi, että hänen koiransa herätti hänet juuri kun espanjalaiset olivat tunkeutumassa hänen asuntoonsa. William joutui kotiuttamaan koko kelvottoman armeijansa. Vain muutama mies mukanaan Wilhelm Oranialainen siirtyi pohjoisiin maakuntiin, jossa häntä odotettiin.

Kun toiveet pikaisesta avusta olivat menneet, Louis joukkoineen antautui Monsissa. Alba oli armollinen ja kuumeinen Louis miehineen poistui Saksaan. Mutta jos Alban herttua oli ollut armelias Louisia kohtaan, sitä hän ei ollut siviileille.

Espanjalaisten käsiin joutuminen merkitsi etelän maakunnille teurastuksien, ryöstöjen, raiskauksien ja kidutuksen uutta alkamista. Monsin kaupungin asukkaille kostettiin tappamalla muutamia satoja kaupungin asukkaita valikoivasti sen varmistamiseksi, ettei kaupunki enää nouse, mutta pahemmin kävi Mechlinille, koska arkkipiispalle kerettiläisen muistokin oli kauhistus.

Monet kaupungit säilyivät summittaisilta murhilta ja raiskauksilta maksamalla espanjalaisille suuret lunnaat, sillä espanjalla ei ollut rahaa maksaa sotilaiden palkkoja sen enempää kuin Williamillakaan. Köyhille kaupungeille espanjalaisten vaatimat lunnaat olivat kuitenkin liian suuret. Kolmea kaupunkia rangaistiin köyhyydestä erityisen raa'asti. Naarden, se sama kaupunki, johon nykyaikaisen koululaitoksen isä Jan Amos Komenski noin sataviisikymmentä vuotta myöhemmin omasta toivomuksestaan haudattiin, sai toimia Alban herttua pojan työnäytteenä.

Ensin Alban poika Don Frederic sopi kaupungin kanssa siitä, että kaupunki maksaa pienet lunnasrahat ja avaa porttinsa, josta hyvästä kaupunkia ei tuhota, eikä asukkaita tapeta. Sitten Don Frederic sotilaineen tappoi kaupungin miespuoliset asukkaat. Sitten raiskattiin naiset ja tytöt, tai pitäisikö sanoa lapset, jonka jälkeen hekin tapettiin. Kun asumukset ja luostarit oli puhdistettu arvotavaroista, kaupunki poltettiin.

Poikansa Don Fredericin Alban herttua lähetti pohjoisen maakuntia hävittämään. Zutphen ensimmäisenä joutui kokemaan Alban määräyksen: "älä jätä ketään eloon ja sytytä kaupunki tuleen monesta kohdasta".

Saatettuaan etelän maakunnat paavilliseen kuriin ja järjestykseen, Alban herttua suuntasi kulkunsa Amsterdamiin, siihen ainoaan pohjoisen kaupunkiin, joka oli pysynyt katolisen kirkon leirissä, jonka ympärillä Hollannin laivat olivat jäiden vankina. Vaaran nähdessään hollantilaiset panivat luistimet jalkoihinsa, ja hyökkäsivät lähestyvän joukon kimppuun, ampuivat ja luistelivat pois pyssyjään lataamaan. Seuraavana päivänä laivatkin pääsivät irti jäistä, ja purjehtivat karkuun.

Jos espanjalaiset olivat toivoneet voittavansa hollantilaiset kuoliaaksi pelottelemalla, he erehtyivät. Naardenin, Zutphenin ja Meclinin hävitys lujitti maakuntien puolustustahtoa ja kun espanjalaiset olivat käymässä Haarlemin kimppuun, ei kaupunkilaisia enää neuvotteluilla petetty.

 

Wilhelm tulee Delftiin

Wilhelmin suuri saksalainen roskasakki oli pärttylinyön verilöylyn ja Roermondessa saamansa opetuksen jälkeen poistunut saaliineen Saksaan. Wilhelm itse lähti pohjoiseen vain pieni kansallinen sotaväki mukanaan, ja saapui Haarlemin ja Leydenin kautta Delftiin, mistä oli tuleva hänen hallituskaupunkinsa hänen loppuiäkseen.

 

Alba menee Amsterdamiin

Merikerjäläisten suorittaman Brillen valtauksesta oli ehtinyt kulua vain , ....

Alba saattoi palata Amsterdamiin, jatkamaan viimeisten vastarintapesäkkeiden tuhoamista.

-- ja jonka keskelle Delftiin Wilhelm oli luonut päämajansa.

kuinka monta kilometriä Delftistä Amsterdamiin....

Haarlemin piiritys

Haarlemin piiritys alkoi 11.12.1572. Asukkaita kaupungissa oli ehkä 30.000 ja pian oli piirittäjiä yhtä paljon sen ympärillä. Ensimmäiset menetykset koettiin, kun Wilhelmin Leydenistä lähettämä avustusretkikunta joutui taisteluun espanjalaisten kanssa ja tuhottiin. Sitten tuli espanjalaisten vuoro kuolla, kun ensimmäinen rynnäkkö epäonnistui. Näin jatkui, ja 25. maaliskuuta 1573 puolustajat tekivät yllätyshyökkäyksen piirittäjien leiriin ja palasivat saaliit mukanaan kaupunkiin. Toukokuussa loppui leipä, ja elokuussa espanjalaiset tuhosivat avustusretkikunnan, jonka piti viedä leipää ja lisäjoukkoja piiritettyyn kaupunkiin. Yritys epäonnistui, kuten aikaisemmatkin vastaavat. Tällä kertaa 2000 avustusretkikunnan jäsentä jäi kentälle. (avustusretkikunnat: de la Marck: 3000; Batenberg: 2000; Sonoy+laivat: toukokuussa)

Kun kaikki näytti menetetyltä, kaupunki 12.07.1573 suostui luovuttamaan piirittäjälle 57 nimettyä päätä ja 200.000 guilderia, ja silloinkin vain siksi, että osa kaupungin varuskunnan sotilaista oli saksalaisia, jotka vaativat antautumista.

Haarlemin asukkailla ei ollut mitään harhakuvitelmia katolisen sotajoukon suhteen. Kun Alban poika joukkoineen heti antautumisen jälkeen aloitti massateurastukset, se vain vahvisti ennestään tunnettua tietoa siitä, että katoliset olivat tulleet maahan tappaakseen, raiskatakseen ja ryöstääkseen. Saarron aikana kuolleiden lisäksi espanjalaiset tappoivat yli 2000 heille antautunutta henkilöä.

 

Alban voimat hiipuvat

Haarlemista katoliset hävittäjät määrättiin Alkmaarin kimppuun, mutta hävittäjän taivaalle alkoi nousta pilviä. Jos joka kaupungin hävittämiseen menisi yli puoli vuotta, kestäisi Alankomaiden hävitys suhteettoman kauan. Kaiken lisäksi Alban joukot kieltäytyivät marssimasta mihinkään, kunnes palkkarästit oli maksettu. Alba itse oli entisellään, ja Felipelle hän kirjoitti: "Olen päättänyt, ettei ketään jätetä eloon. Veitsi työnnetään joka kurkkuun. Kun Haarlemin esimerkistä ei ole ollut mitään hyötyä, niin ehkä esimerkki julmuudesta saa toiset kaupungit järkeensä".

Alkmaarin piirittäjien tykistö moukaroi kaupunkia molemmilta puolilta, mutta rynnäköt kaupunkiin päättyivät hyökkääjälle harmillisesti. Taistelua käytiin myös merellä. Ratkaisu alkoi häämöttää, kun Espanjan laivaston ylpeys "Inkvisitio", ja päällikkö Bossu sen mukana, antautui hollantilaisille. Lokakuussa 1573 hollantilaiset piirittäjät joutuivat itse uimaan hollantilaisten päästettyä vettä pelloille.

 

Alba lähtee

Alba teki omat johtopäätöksensä Alkmaarin piirityksestä ja pyysi eroa, joka heti myönnettiin. Marraskuussa 1573 hänen tilalle astuivat toiset miehet.

Alban herttua oli suunnitellut valtaavansa ja tuhoavansa kaikki kaupungit yksi toisensa jälkeen, ja tappavansa kaikki "kerettiläiset". Hän säilytti tapansa loppuun asti. Vain muutama päivä ennen lähtöään hän poltti "hitaalla tulella" vangitsemansa .. Seuraajiaan hän neuvoi menettelemään toisin: tuhoamaan kaiken sitä mukaa, kun rintama eteni.

Koska espanjalaiset eivät enää voineet liikkua laivoilla Alankomaiden rajojen tuntumassa, Alba lähti matkalle Saksan kautta. Matkalla hän arvio kahdeksantoistatuhannen kerettiläisen kuolleen inkvisition käsiin niiden viiden ja puolen vuoden aikana, jotka hän oli ollut Alankomaissa. Kuinka paljon sota- ja rankaisutoimissa kuolleita oli, sitä tuskin tietää kukaan.

Alban tilalle määrättiin hänen yhteysmiehensä, Alankomaiden asioiden vastaava Medina Coelin herttua. Mutta maan katastrofaalisen tilan nähtyään, herttua de Medina Coeli lähti saman tien paluumatkalle. Hänen tilalleen tuli Don Luis de Requesens y Zuniga, entinen Milanon kuvernööri. Hänen johdollaan entinen peli pääsi jatkumaan, mutta jo ennen sitä hän hävitti Alban patsaan Alban Antwerpenin rakentamasta Pentagonista. Yhdessä asiassa Don Luis de Requesens y Zuniga kuitenkin erosi edeltäjästään Albasta: hän yritti taas välillä höynäyttää alankomaalaisia kauniilla puheilla.

 

Requesen

kuten jo 1576 oli periaatteessa sovittu.

 

Imperialistien käsissä Espanjan talous oli romahtanut, eikä Alban herttua pystynyt kustantamaan sotilailleen ruokaa eikä maksamaan sotilailleen palkkoja, eikä hävitetyssä maassa löytynyt ruokaa ryöstäjille. Alban yritys paikata taloutta uudella pakkoverolla nostatti alankomaalaisten hiipumassa olevaa taistelumieltä

1572-07-18.. Wilhelm tulee Hollannin kuvernööriksi (stadholder). Holland & Zeeland; ?Friesland Utrecht?

1572-12.. Naarden antautuu Alban joukoille. Kaupunki poltetaan ja asukkaat tapetaan.

1572.. Haarlemin piiritys

1573.. Alkmaarin kaupunki säästyy Naardenin kohtalolta, kun hollantilaiset laskevat kanavien vedet pelloille hukuttaakseen espanjalaiset piiritysjoukot.

1573-07-20.. Lancelot d'Brederode - vesikerjäläinen - tapetaan miekalla

1573- .. Alba lähtee, ... luovuttaa, Requesens jatkaa

 

1573... Requesens uudeksi kuvernööriksi lokakuussa, kuolee 1576 maaliskuussa

1574-04-xx.. Louis von Nassaun armeija tuhotaan, Louis kuolee Mookissa.

1574-05-26 to1574-11-03 Leydenin piiritys ja pelastus

1574-10-1to2. Leydenin piiritys; Wilhelmin joukot rikkovat patovallit, ja vesi pääsee pelloille. Wilhelmin laivat tuovat piiritetyn kaupungin asukkaille ruokaa.

1574-..x Leydenin yliopisto perustetaan

1575-04-to 1576-06 Bredan rauhanneuvottelut

1575-to1576 Espanjalaisten menestys

1576.. Requesens kuolee, espanjalaisten hallinto kaatuu

 

Uskonnonvapaus vai ei?

Kuuluminen kirkkoon tuli Roomassa pakolliseksi vuonna 380, ja vasta 1573 asiaa harkittiin uudestaan. Alankomaiden kalvinistit ja luterilaiset olivat sitä mieltä, että Roomalainen kirkko pitäisi lakkauttaa sen muille ihmisille aiheuttamien mittaamattomien kärsimyksien takia.

Wilhelm Oranialaisen kanta oli, että kaikille uskonnoille tuli taata yhtäläiset vapaudet, myös anabaptisteille, mutta nyt ei ollut kysymys siitä, vaan Roomalaiskatolisesta kirkosta. Oliko Rooman kirkko uskonto vai poliittinen elin, joka käytti vapauksiaan uskontoonsa kuulumattomien orjuuttamiseen ja hävittämiseen. Lopuksi säädettiin, että julkisissa jumalanpalvelusmenoissa noudatetaan kalvinismin sääntöjä, mutta muut harjoittakoot uskontoaan yksityisesti kuten haluavat.

Päätös oli ennenkuulumaton, mutta Wilhelm Oranialainen seisoi päätöksen takana raudanlujasti. Aina, kun kalvinistit vaativat muun uskonnonharjoituksen kieltämistä, Wilhelm oli valmis luopumaan kaikista viroistaan. Aina kuitenkin kävi niin, että Wilhelmin kanta voitti.

 

Sota jatkuu Requesensin johdolla

Luis de Requesens y Zuniga

Alankomaiden kuvernöörinä marraskuusta 1573 maaliskuulle 1576. Hän saapui Brysseliin 17.11.1573 ja kuoli 05.03.1576.

Barcelonassa 1528 syntynyt Don Luis de Requesens y Zuniga pantiin johtamaan Alankomaiden hävitystä 1573, mutta jätettiin ilman rahaa, kuten edeltäjänsäkin. Ne sotajoukot, jotka Alba oli tuonut maahan, joutuivat nyt ryöstelemään ihan tosissaan elääkseen itse sekä seuralaisiaan ruokkiakseen. Vajaan kymmenen tuhannen espanjalaisen lisäksi espanjalaiset olivat palkanneet yli viisikymmentä tuhatta miestä Saksasta ja Alankomaiden ranskaa puhuvista maakunnista. Armeijan kulut olivat samaa luokkaa, kuin Etelä-Amerikoista Espanjaan jatkuvana virtana tuleva ryöstösaalis. Inkojen kulta meni Euroopan rikkaimman maan hävittämiseen, eikä oikein piisannutkaan.

Alban hirmuhallitus oli kohdellut raa'asti sekä katolisia että reformoituja alankomaalaisia. Requesensin tullessa maahan tuskin kukaan enää halusi olla katolinen. Espanjalaisia inhottiin siinä määrin, että Felipen oli nyt teeskenneltävä laupiasta, ainakin puheissaan. Liikkeellä oli huhuja, joiden mukaan espanjalaiset saattaisivat suostua rauhaan keinona säilyttää katolisen kirkon ja Habsburgien ylivalta alueella.

Heti maahan saavuttuaan Requesensin oli riennettävä Middelburgissa piiritettynä olevien joukkojensa avuksi. Hän sai hankituksi yli sata alusta, jotka tammikuun lopulla 1574 muonalla, miehillä ja ammuksilla lastattuina lähtivät kohti Middelburgia. Myös merikerjäläisten laivat olivat liikkeellä. Tammikuun 20 päivänä Wilhelm Oranialainen oli liittynyt merikerjäläisten seuraan Zierick Zeessä. Kaljaasi, jolla Wilhelm purjehti, joutui espanjalaisten tuleen, mutta selvisi vähin vaurioin.

Ratkaiseva meritaistelu käytiin 29.01.1574 Bergenin lähistöllä. Requesens seurasi sen kulkua Shakerloossa, kanaalin rannalla, jonne illalla rämpi myös taistelun hävinneen armeijakunnan komentaja, Romero.

Bergenin taistelun jälkeen espanjalaisten oli luovuttava myös Middelburgista. Wilhelm Oranialainen oli espanjalaisille armelias. Helmikuun 21 päivänä 1575 Middelburgin espanjalainen varuskunta poistui kaupungista aseet ja henkilökohtainen omaisuus mukanaan. Niitä muutamaa alankomaalaista, jotka espanjalaiset antautumisehdoissa olivat sitoutuneet vapauttamaan, ei heille osoitetusta armeliaisuudesta huolimatta vapautettu. //Leyden Leiden

 

Middelburg, Zeelandin maakunnan pääkaupunki

Requesensin tullessa seitsemäntoista maakunnan kuvernööriksi, Walcherenin saarella vain Middelburgin kaupunki oli espanjalaisten hallussa ja sitäkin hollantilaiset piirittivät jo toista vuotta. Kuvernöörin onnistui kerätä sadan aluksen laivasto, joka lähetettiin Middelburgin varuskunnan avuksi. Tammikuun 27 päivänä 1574 laivasto kohtasi merikerjäläisten laivaston. Espanjalaiset kärsivät murskatappion. Amiraali antautui, laivat paloivat, toiset pakenivat ja kohta meritaistelun jälkeen Middelburg antautui vapautusliikkeen miehille.

Kalvinistit vihasivat kristittyjä yhtä paljon, tai jopa enemmän kuin katolisetkin, mutta Wilhelm Oranialainen pakotti heitä noudattamaan kohtuullisuutta vainoissakin. Yhtään anabaptistia tai mennoniittaa ei kaupungissa enää tapettu, mutta kalvinistien päinvastaisista haluista huolimatta.

 

Leydenin piiritys

Leydeniä espanjalaiset olivat piirittäneet jo talvella 1573-1574, mutta jo toukokuun 26 päivänä 1574 he palasivat työpaikalleen. Puolustusta johti Nordwyckin herra Jean van der Does. Requesens yritti horjuttaa puolustuksen taistelutahtoa julkaisemalla 08.03.1574 Brysselissä yleisen armahduksen kaikille, jotka menisivät katoliseen messuun. Vastaus tuli heti: "Emme tarvitse armahdusta, koska emme ole tehneet rikosta". Suuttumusta vain lisäsi paavi Gregorius XIII 30.04.1574 julkaisema bulla, jossa lupailtiin armahdusta niille alankomaalaisille, jotka tunnustautuisivat rikollisiksi anomalla kirkolta anteeksiantoa ja katumusharjoituksia tekemällä.

Leydenissä riitti leipää vain pariksi kuukaudeksi. Ylirasittunut Wilhelm sairastui, ja oli kuolemaisillaan. Hädissään puolustajat alkoivat murtaa kanavien reunavalleja muuttaakseen pellot laivoin kuljettavaksi sisämereksi. Puolustajilla oli 200 matalakulkuista alusta odottamassa veden nousua, mutta vesi oli matalalla. Onneksi jo tietokin puolustajien hankkeesta pelästytti piirittäjän. Jos vesi nousisi he jäisivät kaikki veden varaan ja hukkuisivat. Mutta ratkaisulla alkoi olla kiire. Nälänhädän lisäksi kaupungissa raivosivat kulkutaudit. Kuolleita kannettiin hautoihin katkeamattomina virtoina.

Vasta 01.10.1574 meriveden pinta alkoi nousta. Vuorokauden kuluttua pelastuslaivaston alukset olivat jo liikkeellä, mutta laivojen oli vielä päästävä piiritysrenkaan läpi. Kolmannen päivän lopussa, keskellä yötä kuultiin valtava räjähdys, mutta mikä sen aiheutti, sitä eivät tienneet ei espanjalaiset eikä avustajatkaan. Vasta aamulla nähtiin, että kaupungin muuri oli kaatunut. Espanjalaiset olivat poissa, ja kohta kaupungissa taas syötiin leipää.

Leyden merkitsi Alankomaille uuden toivon aamunkoittoa. Leydenin täpärää, mutta ihmeellistä pelastumista Alankomaat muistivat 05.02.1575 perustamalla Leydenin yliopiston. Keisari Maximilian yritti toimia välittäjän Wilhelm Oranialaisen ja Felipe II välillä, mutta rauha kaatui Felipen vaatimukseen katolisen kirkon yksinoikeudesta ihmisen sieluun.

 

Mookerheyde

Wilhelm oli tehnyt kaiken voitavansa säilyttääkseen Alankomaat yhtenäisenä, mutta etelän maakunnissa katoliset olivat kukistaneet kalvinistien haaveet uskonnonvapaudesta katolisen kirkon rinnalla. Suuri osa kalvinisteista oli jo paennut, osa piileskeli vielä kotinurkkiensa raunioiden tuntumassa ja osa oli kristillisen uskon puutteessa alistunut suorittamaan katolista kulttia. Wilhelm päätti kuitenkin vielä yrittää etelän vapauttamista.

Helmikuussa 1575 Wilhelm lähetti uuden, pienen armeijakunnan eteläisiin maakuntiin nähdäkseen, joko etelä liittyisi mukaan vapaussotaan. Odotukset olivat turhia. Huhtikuun 13 päivänä 1575 vapautusarmeija kohtasi espanjalaiset Mookin niityllä ja kärsi musertavan tappion. Kentälle jäi 6000 vapaussoturia sekä heidän päällikkönsä, Pfalzin vaaliruhtinaan poika Kristofer ja Williamin veljet Louis ja Henry. Heidän ruumiitaan ei koskaan löydetty, mutta todennäköisesti he olivat kuolleet muiden vainajien joukkoon.

Espanjalaisia komentanut Avila olisi ehkä ajanut Williamia takaa, mutta hänen armeijansa vaati ensin kolmen vuoden palkkarästien maksamista. Kun rahaa ei ollut, sotilaat päästettiin Antwerpeniin, jossa he omankäden oikeutta käyttäen tekivät mitä tahtoivat, kunnes kaupunki kolmen viikon kuluttua maksoi heidät ulos kaupungista.

 

Requesens kuolee

Leydenin epäonnistuneen piirityksen jälkeen espanjalaiset keskittyivät pienempien kohteiden hävittämiseen. He saivat myös uusia tehtäviä. Requesens pantiin hankkimaan turvasatamia Espanjan rakenteilla olevaa laivastoa, Armadaa, varten. Keskiyöllä 27.09.1575 espanjalaisten joukot astuivat veteen ja kahlasivat Schovenin saarelle, ja valtasivat Duyvelandin kaupungin.

 

Kuoli neljän päivän sairauden jälkeen kuoli 05.03.1576 eikä ehtinyt asettaa seuraajaa. Kuvernöörin kuoltua valta jäi Hallituksen käsiin, jossa oli yksi espanjalainen, Jerome de Roda. Sotilaskomentajaksi hallitus valitsi Peter Ernest Mansfeldin.

 

Espanjalaiset raivoavat Antwerpenissa

Mutta juuri kun espanjalaiset olivat taas kerran pääsemässä tilanteen herraksi, korkeammat voimat palauttivat heidät lähtöruutuunsa. Requesens kuoli yllättäin, samoin kävi hänen parhaimmalle sotapäällikölleen. Myös Felipen valtionkassa oli tyhjä. Sotilaat, jotka eivät olleet saaneet palkkojaan kolmeen vuoteen, tekivät kapinan ja asettivat itse omat päällikkönsä rahastusta johtamaan.

Espanjalaiset sotilaat valtasivat omaan laskuunsa Alostin pääkaupungikseen ja alkoivat rahastaa lähiseudun kaupunkeja Requesensin katsellessa syrjästä kieli keskellä suuta.

Alostista espanjalaisten sotilaiden kapinointi levisi kaikkialle Alankomaihin. Requesensillä ei ollut keinoja joukkojensa taltuttamiseksi, mutta flaamilaiset maakunnat ryhtyivät itse taistelemaan hänen rosvojoukkioitaan vastaan. Maakuntien hallitus keräsi kodinturvajoukkoja, sikäli kun siihen pystyi, mutta niistä espanjalaiset ammattisotilaat tekivät nopeasti selvää jälkeä. Tuhansia kuoli, ja vielä huonommin kävi naisille, jotka espanjalaiset saivat käsiinsä.

Pahimmin espanjalaiset kohtelivat Antwerpenia, vaikka kaupunki nimellisesti olikin Espanjan hallinnassa. Kaupungin kuvernöörinä oli kardinaali Granvellen veli Champagny.

Felipen kurinalaiseksi ylistetty raakalaisarmeija oli saapunut Antwerpeniin 26.04.1575. Aluksi Requesens yritti saada kaupunkia maksamaan sotilaiden kolmen vuoden palkkasaatavat, mutta siihen kaupunki ei suostunut. Pian kaupungin espanjalainen varuskuntakin liittyi ryösteleviin joukkoihin. Toukokuun lopulla kaupunki otti kaupungilta lainan, ja maksoi osan velkojaan.

Vapautusarmeija ei jäänyt katselemaan Antwerpenin tapahtumia sivusta. Pian Bergenin taistelun jälkeen merikerjäläisten amiraali Boisot toi laivastonsa Antwerpenin edustalle, hävitti espanjalaisten laivaston, ja poistui paikalta.

 

 

Antwerpenin varuskunta liittyi kapinaan, ja hävitys alkoi sunnuntaina 04.11.1575. Kello yhdentoista aikaan aamupäivällä Alvan Pentagonin porteista kaupunkiin syöksyi 6000 aseistettua miestä. Kaupunkilaiset yrittivät puolustautua, tuhansia ruumiita ja haavoittuneita lepäsi kaduilla, tuhat taloa paloi ja kun yö saapui, päivän kauhun sijaan astuivat yön kauhut.

Kun puolustajat oli nujerrettu, jatkoivat murhat, ryöstöt, raiskaukset ja muu hävitys vielä kolmen päivän ajan, jonka jälkeen maailman suurin ja vaurain liikekaupunki ei enää ollut maailman suurin ja vaurain liikekaupunki.

Maailman suurin kauppakeskus ei ollut pannut rikkaa ristiin niinä päivinä, kun katoliset joukot olivat hävittäneet pienempiä kaupunkeja sen ympäriltä. Se oli ollut kuuro kaikille kirkon ja valtion vainoamien "lahkolaisten" valitushuudoille, se oli pidellyt nenäänsä, ettei vain palaneen lihan käry pääsisi häiritsemään sen makuhermoja, silmänsä se oli sulkenut ja sen "kerettiläisiltä" sen portit olivat olleet kiinni. Mutta lopulta se miehitysarmeija, jonka pahuutta se oli kaikin voimin sietänyt, kannustanut ja rahoittanut, antoi sille oppitunnin siitä, mikä on pahan palvelemisen palkka.

 

Wilhelmin uskonto

Wilhelm oli kasvatettu luterilaiseksi, koulutettu katoliseksi ja neljänkymmenen vuoden iässä hän lukeutui kalvinisteihin. Mutta tämä koski vain sitä, minkä kaavan mukaan järjestetyissä jumalanpalveluksissa hän milloinkin kävi. Hänen kirjeistään paljastuu paitsi usko Jumalaan, myös selvä vakaumus pakkovaltaa vastaan omantunnonvapauden puolesta.

Wilhelm joutui taistelemaan paitsi katolisten, myös kalvinistien kirkkokäsitystä vastaan. Kun hänen omat veljensä olivat yksi toisensa jälkeen kuolleet, ei hänelle jäänyt monta samanmielistä, selkeästi ajattelevaa kannattajaa. Suuri osa kansasta kyllä kannatti häntä, ja monet, myös ylimykset, pitivät häntä melkein jumalana, mutta miltei kaikki näistä kannattajistakin olisi ollut valmis käymään "eriuskoisten" kimppuun heti, kun vain Wilhelm olisi luvan antanut. Louis von Nassaun kuoleman jälkeen Wilhelmin lähimmäksi tukijaksi noussut Philip van Marnix Saint Aldegonde on tyypillinen esimerkki.

Saint Algedonge (1540-1598) oli saanut koulutuksensa Leydenin, Pariisin ja Dolen yliopistoissa, sekä kalvinisteihin liityttyään myös Genevessä. Kirjoituksillaan hän oli antanut tukea kuvainraastajien toimille, mutta anabaptisteja, jotka kuvainraastamiseen eivät olleet ryhtyneet, hän piti fanaatikkoina ja valtiolle vaarallisina. Katolisia Aldegonde olisi sietänyt, mutta vain poliittisista syistä. Saint Aldegonden mielestä anabaptistit ja mennoniitat olisi pitänyt tappaa, ja tähän uskoon hän yritti taivutella myös Wilhelm Oranialaista. Kun Villem ei suostunut, kirjoitti Aldegonde 31.03.1577 kirjeen Middelburgin kalvinistisaarnaajalle Caspar Heidanukselle, ja valitti, ettei Wilhelm aio tehdä mitään anabaptistien ja mennoniittojen pään menoksi. Aldegonden valituksen taustalla oli anabaptistien 26.01.1577 Wilhelmille kirjoittama kirje, jossa uskovat pyytävät vapautusta sellaisista asioista, kuten valan vannominen, mikä oli tehty kaupungissa elämisen ehdoksi. Tähän kirjeeseen Wilhelmin taholta vastattiin:

Hänen Ylhäisyytensä käskee ja velvoittaa Middelburgin maistraattia ja kaikkia, jota tämä koskee, lopettamaan anomuksen esittäjien painostamisen vastoin heidän omiatuntojaan vala-asiassa tai muutoin.

Huolimatta siitä, että Wilhelm kunnioitti teologeja, hän ei antanut pappien määrätä käsityksistään. Lutherin oppia "kenen maa, sen uskonto" Wilhelm ei hyväksynyt. Joka kerta, kun säädyt vaativat anabaptistien jättämistä uskonnonvapauden ulkopuolelle, Wilhelm oli valmis lyömään hanskat tiskiin ja jättämään koko vapaustaistelun sikseen. Mikä oli sellainen vapaus, joka koskisi vain vallanpitäjiä itseään?

 

Vallanvaihtoja ja sopimuksia/Ghentin pasifikaatio

Kuoli neljän päivän sairauden jälkeen kuoli 05.03.1576 eikä ehtinyt asettaa seuraajaa. Kuvernöörin kuoltua valta jäi Hallituksen käsiin, jossa oli yksi espanjalainen, Jerome de Roda. Sotilaskomentajaksi maakuntien hallitus valitsi Peter Ernest Mansfeldin.

Requesensin kuolema, Felipen vararikko ja sotajoukkojen kapinointi olivat jättäneet Alankomaat yleisen laittomuuden valtaan. Hollanti ja Zeeland ratkaisivat ongelman nimittämällä Willem Oranialaisen yhteiseksi kuvernöörikseen, eli stadholderiksi ja hetkeksi myös maakuntien yhteinen neuvosto, Staten Generaal, sai takaisin toimivallan, joka sille perustuslain mukaan kuului.

Espanjalaisten pahat teot olivat siinä määrin loitontaneet Alankomaiden vielä viidentoista katolisen maakunnan väestöä kirkosta, että ne yhteistyö kalvinististen maakuntien kanssa kävi mahdolliseksi. Marraskuussa 1576 maakuntien edustajat kokoontuivat Ghentiin ja päättivät yhdessä ajaa espanjalaiset joukot maasta. Inkvisitio päätettiin lopettaa heti, mutta muista asioista maakunnat päättivät sopia sitten, kun espanjalaiset oli karkoitettu. Uskontokysymys päätettiin ratkaista antamalla kalvinismille virallinen asema kahdessa pohjoisessa maakunnassa ja katoliselle kirkolle vastaava virallinen asema muissa viidessätoista maakunnassa. Molemmille annettiin lisäksi lailla turvattu asema niissä maakunnissa, joissa ne jäisivät vähemmistöön.

Ghentissä sovittu asiakirja tunnetaan nimellä Gentin pasifikaatio. Se allekirjoitettiin 08.11.1576 vain muutama päivä Antwerpenin raiskauksen jälkeen. Mutta Antwerpenin hävitys unohtui katolisten mielistä pian, ja niin kävi myös Gentin pasifikaation, kun Espanja lähetti uudeksi kuvernööriksi Don Juan d'Austian, yhden Kaarle V:n maakuntamorsiamen pojan. Alankomaiden valtaapitäville riitti, että Don Juan tullessaan sitoutui noudattamaan Gentin pasifikaation ehtoja. Don Juan teki vaaditun valan 17.02.1577 ja lähetti mukanaan tuomansa espanjalaiset joukot paluumatkalle Italiaan.

 

Don Juan d'Austria, Kaarle V avioton poika

Alankomaiden kuvernöörinä 1576-1578

Syömähimon lisäksi keisari Kaarlea vaivasi naimahimo, mutta siitä syystä hänellä olikin poikia ja tyttäriä enemmän tai vähemmän. Eräs heistä oli Regensburgissa, Baijerissa syntynyt Don Juan d'Austria (1547-1578). Hän hankki kylmäverisen sotilaan maineen turkkilaisia vastaan 1571 käydyssä Lepanton meritaistelussa, ja haaveili suuria. Kävi kuitenkin niin, että hänet pantiin hävittämään Jumalan pyhiä ja niitä alankomaalaisia, jotka eivät sellaisessa työssä viihtyneet. Don Juan d'Austrian - Itävallan Jussin - työkausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä vuonna 1576 alkanut ura Alankomaiden maaherrana päättyi koruttomasti miehen kuollessa 1578 sairasvuoteella.

Ennen Alankomaihin tuloaan Don Juan d'Austria oli laatinut paavin kanssa suunnitelman, jossa tehtävä Alankomaissa oli vain ponnahduslauta seuraavia seikkailuja varten. Näistä suunnitelmista Felipe II tuskin oli tietoinen, mutta Don Juanin sihteerille kertoi salaisuudet henkilölle, jota hänen olisi kannattanut varoa.

 

Wilhelm Oranialaisen neuvottelut Don Juanin kanssa..

1576-10-08.. Kaikki Alankomaiden 17 maakuntaa yhdistyvät taistelemaan espanjalaista miehitysvaltaa vastaan Gentissä 08.10.1576 sovituin ehdoin. Sopimus tunnetaan nimellä Gentin pasifikaatio.

1576-11-03.. Don Juan d'Austria saapuu Luxemburgiin ja riisuu...

1576-11-04.. Espanjalaiset palkkasoturit valloittavat Antwerpenin ryöstäen, raiskaten ja murhaten. Noin 7000 kaupunkilaista kuolee.

1576-12-06....

1577-01-24... Don Juan vastaa..

1577-02-xx Don John of Austria; "Eternal Edict"

1577-02-17 Ikuinen mandaatti allekirjoitetaan Brysselissä.. Wilhelm Oranialaisen työ hukkaan..

1577-04-xx.. Huhtikuun lopulla 1577 Don Juan lähettää espanjalaiset joukkonsa .. kotiin, mutta ei saksalaisia palkkasotureita.

1577-05-01.. Don Juan ratsastaa Brysseliin ja tunnustetaan kuvernööriksi..

1577-07-24.. Don Juan d'Autria ja hänen vallooneista koottu armeijansa tekee yllätyshyökkäys Namurin kaupungin ja valloittaa Namurin linnakkeen.

1577-08-26.. Säädyt vaativat Don Juania lähettämään saksalaiset palkkasoturit .. ja luopumaan.. Englantia koskevista suunnitelmistaan

1577-09-17.. Wilhelm Oraniolainen saapuu Anwerpeniin ja 5 vrk kuluttua lähtee sieltä uutta kanavaa pitkin Brysseliin

1577-09-23.. Wilhelm Oranialainen tulee juhlasaatossa Brysseliin, ja tekee lopun Don Juanin kanssa käytävistä neuvotteluista

Brysseliin tullessaan Wilhelm oli Hollannin ja Zeelandin maakuntien kuvernööri. Näiden maakuntien säädyt olivat vain vastahakoisesti suostuneet Wilhelmin Brysselin matkaan, sillä he pelkäsivät espanjalaisia palkkamurhaajia ja myös katolisten säätyjen vehkeilyjä. Nämä vehkeilyt johtivat kuitenkin siihen, että Itävallan kaksikymmenvuotias arkkiherttua - tuleva keisari - kutsuttiin Alankomaihin

1577 Brysselin unioni, ei Luxemburg

1577... Wilhelmin neuvosta Antwerpenin asukkaat hävittivät Alban viisikulmaisen linnoituksen, pentagonin, maan tasalle. Purkutöiden aikana löytyi myös Alban itsestään teettämä patsas, joka myös tuhottiin.

1577 pvm.. Farnese lähetetään tuomaan apujoukkoja

1578-01-31.. Gembloux Alankomaiden /Staten armeijan tappio

1578-07-.. Uskonrauha, ei ratkaise asioita...

1578-10-.. John Casimir Ghentissä

tapausten jälkeen John Casimir poistuu näyttämöltä, mutta hänen maahan tuomansa nälkiintynyt 30.000 miehen palkka-armeija...

1578-10-04.. Hessels ja Visch

1578-12.. Wilhelm Ghentiin; Uskonrauha Ghentissä 27.12.1578

 

Don Juan d'Austria, Karl von Habsburgin avioton poika, paljastaa aikeensa

Kokonaan ilman aseita Don Juan ei jäänyt, sillä Felipellä oli Alankomaissa vielä 15000 saksalaista palkkasoturia ja kaikki merkittävät kaupungit hallussaan. Sen turvin hän saattoi aloittaa "ikuiseksi mandaatiksi" sanotun valansa rikkomisen suhteellisen huolettomasti. Ensimmäiseksi uhrikseen hän valitsi räätälin, joka oli käynyt kuuntelemassa kalvinistisaarnaajaa Meclinin kaupungissa. William Oranialainen pyysi uutta kuvernööriä hartaasti jättämään räätälin rauhaan, mutta Don Juanin määräyksestä räätäli Peter Panisin pää hakattiin irti.

Seuraavaksi Don Juan sai petoksella haltuunsa Namurin linnan Alankomaiden Ranskan vastaiselta rajalta.

Don Juanin pyrkimyksenä oli päästä valtaan. Felipelle hän kirjoitti, että "tauti on päässyt niin pitkälle, ettei siihen ole muuta lääkettä kuin tuli ja miekka". Kirje, jossa Don Juan tämän ilmoitti, tuli kuitenkin maakuntien hallituksen tietoon, jotka pian ilmoittivat, etteivät he hyväksy Don Juania Alankomaiden kuvernööriksi, ja kutsuivat Wilhelm Oranialaisen Brysseliin ja asettivat hänet Brabantin maakunnan kuvernööriksi. 23.09.1577

Wilhelm saapui Brysseliin lautalla kansan hurratessa rannalla. Kaksi kertaa hän oli turhaan yrittänyt saada etelän maakuntia liittymään vapautusliikkeeseen, mutta tällä kertaa kaikki näytti sujuvan kitkattomasti. Mutta eihän se maakuntien katolisille ylimyksille sopinut. He kävivät salaisia neuvotteluja Habsburgien itävaltalaisen haaran kanssa siitä, että "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan keisari Rudolfin veli, arkkiherttua Matthias saapuisi Alankomaiden kuvernööriksi.

Matthias lähti Wienistä 03.11.1577 varkain yöllä ja palvelijaksi pukeutuneena ratsasti Kölniin saakka. Wilhelm Oranialainen, jonka valtaa rajoittaakseen katolinen aateli oli Matthiaksen maahan kutsunut, meni Antwerpeniin Matthiasta vastaan 2000 ratsumiestä mukanaan ja ryhtyi hänen sotapäällikökseen. Matthias asetettiin virkaansa Brysselissä 19.01.1578. Samalla Don Juan menetti asemansa ja säädyt kielsivät häneltä kaiken tukensa.

Kansaa arkkiherttua Matthiaksen tulo ei miellyttänyt. Säätyjen pahoja tekoja estääkseen kansalaiset pitivät huolta Wilhelmin turvallisuudesta järjestäen omia vartioitaa Wilhelmin kulkureittien varsille.

Kohta Matthiaksen tulon jälkeen Wilhelm nimitettiin Brabantin maakunnan kuvernööriksi, paikalle, jota katolinen Aerschotin herttua oli havitellut itselleen. Herttuaa lepyttääkseen Flandersin katoliset nimittivät Aerschotin Flandersin kuvernööriksi, mutta nimitys ei miellyttänyt kansaa, ja herttua vangittiin. Vasta..

Joulukuun seitsemäntenä 1577 Alankomaat pystyivät vielä tekemään uuden "Brysselin sopimuksen", jossa maakunnat esiintyivät yhtenä rintamana Espanjaa vastaan. Englannin kanssa tehtiin sopimus, jossa Englanti sitoutui avustamaan vapautusliikettä.

Samaan aikaan Don John keräsi uutta armeijaa sen lisäksi, että Felipe oli lähettänyt Aleksanteri Parmalaisen, entisen kuvernööri Margaretin pojan Italiasta ja Espanjasta koottujen joukkojen kera taistelemaan "roomalaisen uskon" puolesta.

Virasta erotetulla Don Juan d'Austrialla oli Aleksanteri Parmalaisen tulon jälkeen 20.000 sotilasta.

Alankomaiden ja Espanjan maan rajoille tuoma armeija kohtasivat Gemblourxissa 31.01.1578. Alankomaiden hallituksen armeijan tappi oli täydellinen. Se, että kirkko ja katolinen valtio oli taas kerran rikkonut sopimuksensa, ei lohduttanut ketään, sillä nyt sen oli kiireesti valmistauduttava vielä pahemman varalle.

 

Paavi julistaa ristiretken

Kirkossa odotettiin kärsimättömänä inkvisition 16.02.1568 julistaman ja kuningas Felipe II:n 26.02.1568 vahvistaman kansanmurhamääräyksen tuloksia.

Menestyksestään varma paavi Gregorius XIII (1572-1585) julisti bullan Alankomaita vastaan. Kirkon perinteiseen tapaan niille, jotka lähtisivät taistelemaan "kerettiläisiä, kerettiläisiä kapinallisia ja roomalaisen uskon vihollisia vastaan" Don Juanin lippujen alla, luvattiin kaikenlaisia vapautuksia rangaistuksista, jotka he synneistään katolisen opin mukaan "kiirastulessa" muuten joutuisivat kärsimään. Don Juanille tarjotut erivapaudet olivat maallisia: hänelle paavi lupasi kerätä kirkolta sotaveroa "roomalaisen uskonnon puolustamista" varten.

Vuoden 1578 alussa edellytykset suurimittaisen kansanmurhan suorittamiseen näyttivät olevan olemassa. Katolisten Gembloursissa saavuttama voitto oli hävittänyt viimeisetkin aseellisen vastarinnan rippeet Alankomaiden eteläisistä osista, eikä kaksi pohjoista maakuntaa yhtä Eurooppaa vastaan paljon paavin vaa'assa painanut.

Don Juanin käytettävissä oli jo 30.000 miestä. Maakuntien hallituksen armeijan komentajalla, Bossulla oli 20.000 heikosti koulutetun miehen kansalaisarmeija, mutta avuksi oli tulossa Englannin tukema Pfalzin vaaliruhtinas, herttua Johann Casimir 12.000 miestä mukanaan.

Armeijat kohtasivat 01.08.1577. Kuningasmieliset saavuttivat pienehkön voiton

Casimirin joukot saapuivat 26.08.1578. Niiden oli ollut määrä liittyä Bossun komentamiin ...

 

Amsterdam vapautuu katolisesta hirmuvallasta

Amsterdam, pohjoisten maakuntien merkittävin kaupunki oli jäänyt kalvinistien ympäröimäksi katoliseksi saarekkeeksi. Kun kaupunki vuoden 1578 helmikuussa halusi tunnustaa Wilhelm Oranialaisen kuvernöörikseen ilman luopumista katolisen kirkon yksinvallasta asukkaiden sieluihin, ei Wilhelm suostunut, vaan vaati, että kaupungin oli sallittava kaupungista karkoitettujen ja paenneiden protestanttien paluu, vapaat kokoontumiset kaupungin ulkopuolella, ja protestanttien hautaaminen ilman uskonnollisia menoja.

Saadakseen Wilhelmin kuvernöörikseen Amsterdam suostui Wilhelmin ehtoihin. Mutta kun protestantit palasivat, heitä tuli niin paljon, että heillä oli kaupungissa enemmistö. Toukokuun 26 päivänä 1578 protestantit vaihtoivat kaupungin johdon. Entinen kaupungin johto vangittiin ja kuljetettiin kolmeksi päiväksi laivoilla kaupungin ulkopuolelle. Kansa vaati entistä kaupunginjohtoa hirteen, ei Wilhelm suostunut siihenkään. Uuden, Wilhelmin hyväksymän järjestyssäännön mukaan julkiset jumalanpalvelukset suoritettiin kalvinistien määräämällä tavalla, luterilaisille ja anabaptisteille annettiin oikeus noudattaa omia tapojaan julkisesti, ja katolisille sallittiin oikeus harjoittaa yksityisesti uskontoaan.

 

Kalvinistinen pappeinkokous Dortissa ja ehdotus uskonrauhasta

Pohjoisten maakuntien ensimmäinen yleinen pappeinkokous alkoi 02.06.1578. Kokouksen esittämän anomuksen perusteella Wilhelm Oranialainen laati lakiehdotuksen uskonrauhasta, joka Matthiaan allekirjoittamana esitettiin parlamentille, Staten Generaal, hyväksyttäväksi. Uusi lakiehdotus takasi vapaan julkisen uskonnonharjoituksen myös katolisille kaikilla paikkakunnilla, joissa katolisten luku oli vähintään sata perhettä.

Katoliset magnaatit Aerschot, Champagny etunenässä, eivät hyväksyneet lakiehdotusta. Maassa puhkesi levottomuuksia, jotka etelän maakunnissa alkoivat muistuttaa sisällissotaa, joiden seurauksena valloonit, yksi Alankomaiden kolmesta suuresta kansanryhmästä, jäivät kokonaan sivuun Alankomaiden kehityksestä.

Armeijat eivät olleet sekaantuneet lakiehdotuksen käsittelyyn, vaikka ne lukumääräisesti olivat kasvaneet koko ajan. Alankomaiden tueksi oli tullut englantilaisia palkkasotureita, ja myös ranskalaisia oli maassa paljon. Suurilla sotajoukoilla oli suuret kulut, ja eikä yhdelläkään osapuolella ollut tarpeeksi rahaa pannakseen armeijansa liikkeelle. Myös paavin suunnitelmat valuivat santaan. Ristiretken johtajaksi määrätty Don Juan kuoli anastamassaan Namurin linnassa 01.10.1578. Uudeksi Alankomaiden kuvernööriksi tuli aluksi Don Juanin kuolinvuoteellaan nimittämä Aleksanteri Parmalainen, Margaret Parmalaisen poika.

 

Kolme löytöä

Wilhelm Oranialaisen haluttomuus ottaa vastaan hänelle useasti tarjottua kuninkuutta oli pannut kaikki taistelevat osapuolet etsimään mieluistaan herrahahmoa rakenteilla olevan uuden kuningaskunnan valtaistuimelle. Don Juan d'Austrian kuoleman jälkeen katoliset säädyt toivat 1577 näyttämölle Itävallan arkkiherttua Matthiaksen, eteläisten kaupunkien aateliset toivat Anjoun herttua Francisin (k.1584) Ranskasta ja Englannin tukemat kalvinistit Pfalzin vaaliruhtinaan pojan Johann Casimirin. Wilhelm Oranialainen otti kaikki nöyrästi vastaan, oli heille ystävällinen ja viihdytti heitä parhaansa mukaan, mutta piti heitä lyhyessä lieassa, etteivät he pääsisi kovin paljon pahaa tekemään, ja pussitti heidät sitten - jokaisen vuorollaan. Mutta Aleksanteri Farnesen pussittaminen oli vielä kesken, kun katolisen kirkon ja valtion palkkamurhaaja hänet tappoi.

 

Aleksander Farnese, Karl von Habsburgin aviottoman tyttären Margaretin poika

Parman prinssi

Alankomaiden kuvernöörinä 1578-1581, ja vuoteen 1584 Espanjan Alankomaiden kuvernöörinä

Aleksander Farnesen isä Ottavio Farnese, Parman herttua, oli paavi Paavali III:n pojanpoika. Äiti Margaret oli keisari Karl von Habsburgin avioton lapsi.

1579-01-06.. Union of Arras (Atrecht) ?? yhdistää valloonien asuttamat maakunnat Artois, Hainault, Lille, Douay, Orchies...

Farnesen joukkojen tukemana Alankomaiden eteläisten maakuntien katoliset luopuivat Ghentin puolustusliitosta ja solmivat keskenään Arraksen katolisen Unionin. Unionin suojissa kristittyjen hävittäminen pääsi taas jatkumaan entiseen malliin; ja nyt lynkattavien listalle joutuivat myös kalvinistit kannattajineen.

 

1579-01-23.. Parma hyökkää Pohjoisiin maakuntiin

1579-01-25.. vai ..29??

Pohjoiset maakunnat vastasivat haasteeseen solmimalla Utrechtin Unionin. Unioniin liittyy seitsemän maakuntaa. Hollannin valtio alkaa saada nykyisiä muotojaan. Mukana nyt Holland, Zeeland, Gelderland, Ghent, Utrecht, Overrysel, Gröningen.

1579-03-02.. Aleksanteri Parmalainen hyökkää Antwerpeniin. Kaupungin puolustusta johtava Wilhelm Oranialainen katselee kaupungin muurilta sen ulkopuolella käytävää taistelua; Parma perääntyy menetettyään noin 400 miestä kaatuneina.

1579-03-12 .. Kuningasmieliset hyökkäävät Maestrichtiin. Puolustus urheaa, yöllinen hyökkäys.

Seuraavana päivänä joukkoteurastus, 4000 kuollutta. Espanjalaiset kiittävät "jumalaa" onnistuneesta teurastuksesta.

1579-03-23.. Friisinmaa /Friesland/ liittyy Utrechtin Unioniin

1579-05-19 Etelän katoliset provinssit sopivat Aleksanteri Parmalaisen kanssa ja joutuvat espanjalaisten ja katolisen kirkon valtaan.

157,,,, Antwerpenin piiritys

puolet asukkaista pakenee pohjoisiin maakuntiin

1580-06-18.. Utrechtin valtiopäivät kieltävät katolisen kultin julkisen harjoituksen

1580-.. Rennenberg, secession of

 

## Aleksander Farnese

Alankomaiden kuvernöörinä 1578-1581 ja vuoteen 1584 Espanjan Alankomaiden kuvernöörinä

Aleksanteri Parmalainen pani vauhtia hiipumassa oleviin sotaponnisteluihin. Ensiksi hän valtasi valloonien alueella sijaitsevan Maestrictin kaupungin, ja järjesti kolme päivää kestäneen verilöylyn, jonka jälkeen kaupungin 30.000 asukkaasta vain 300 oli jäljellä kaupungissa. Kaupunki asutettiin uudelleen, mutta ei tietenkään sellaisilla ammattimiehillä, kuin tapetut ja karkuun päässeet olivat olleet.

Verilöylyn jälkeen Aleksanteri Parmalainen tarjosi rauhaa vallooneille. Erillisrauha oli konsti, jolla kolmas osa Alankomaista saatiin pois pelistä.

Williamin seuraava siirto oli solmia liitto jäljellä olevien maakuntien kesken. Se solmittiin 23.01.1579 (29.?) ja se sai nimekseen Utrechtin Unioni. Liittoon menivät Hollanti, Zeeland, Utrecht, Guelderland, Zutphen, Overryssel ja Gröningen. Tämä alkoi olla jo se liitto, mistä nykyinen Hollanti on syntynyt. Liitto perustui Wilhelm Oranialaisen vaatimukselle, jonka mukaan ketään ei ahdistella mielipiteen tai uskonnon takia ja että jokaisella maakunnalla on oikeus itse päättää virallisesta kultista.

Felipe yritti vielä hajottaa liiton kutsumalla sen Kölniin "neuvotteluihin". "Neuvotteluita" käytiin puoli vuotta, mutta katolisen ruhtinaan neuvottelijat eivät halunneet kuullakaan uskonnonvapaudesta, mutta olivat kovin innokkaat puhumaan. Wilhelmin viimeinen tarjous oli se sama, jonka hän oli kertonut aina ennenkin: espanjalaiset joukot pois maasta, maakuntien perustuslaki voimaan ja uskonnonvapaus kaikille sekä varmat takeet. Kun maakunnat eivät suostuneet Felipen ehtoihin pakkokatolistamisesta, pani kirkko orjansa lahjomaan Wilhelm Oranialaista. Kun se ei onnistunut, pantiin sotaväki liikkeelle. Ja 15.03.1580 Felipe julisti Wilhelm Oranialaisen valtakunnankiroukseen.

 

Valtakunnankirous

Felipe de Habsburgon, Espanjan jne. kuninkaan Wilhelm Oranialaista vastaan 15.03.1580 julistama valtakunnankirous tarjosi 30.000 kruunua kenelle tahansa, joka toimittaisi Wilhelm Oranialaisen "elävänä tai kuolleena" kuninkaan käsiin.

Valtakunnankirouksen johdannossa Felipe de Habsburgo tuomitsee Wilhelm Oranialaisen syylliseksi kaikkeen pahaan, mitä haukkumasanoja ja solvauksia keksivä rääväsuinen retku saattaa keksiä tai historiallisista lähteistä löytää. Samankaltaisia parjauskirjeitä on maailmalla kirjoiteltu iät ja ajat, mutta silti Felipen kiroilu on mielenkiintoinen dokumentti, sillä siinä käytetään aivan samanlaisia ilmaisuja, kuin Neuvostoliiton kommunistit käyttivät vihaamistaan ihmisistä. Felipe II kirjoittaa:

Me olemme havainneet mainitun Wilhelmin ihmiskunnan viholliseksi, ja annamme hänen omaisuutensa kenelle tahansa, joka sen haltuunsa ottaa. Ja jos jollakin meidän alamaisistamme, tai jollakin muukalaisella sattuisi olemaan riittävän jalomielinen sydän päästääkseen meidät vapaaksi tuosta maanvaivasta, toimittamalla hänet meille, joko kuolleena tai elävänä, tai riistääkseen häneltä elämän, me otamme huoleksemme toimittaa hänelle, heti kun teko on tehty, kahdenkymmenen viiden tuhannen kultakruunun summan. Jos hän on tehnyt jonkun rikoksen, oli se kuinka katala tahansa, me lupaamme armahtaa hänet; ja jos hän ei vielä ole aateloitu, me korotamme hänet siihen arvoon.

 

Wilhelmin vastaus

- kirkon kirous vai kirouksen kirkko...

Kuningas Felipe de Habsburgon julistama tappomääräys kohdisti koko Euroopan mielenkiinnon Alankomaiden itsenäisyystaistelun hiljaiseen ja pyyteettömään puuhamieheen. Kukaan ei tiennyt, vastaisiko Wilhelm kuninkaan huutoon, ja jos vastaisi, niin miten. Vai ehtisikö hän sanoa mitään, ennen kuin hänet olisi jo murhattu? Ja löytyisikö ketään, joka ryhtyisi puolustamaan Wilhelmin mainetta ja kunniaa röyhkeää murhaajaa ja hänen mahtavia taustavoimiaan vastaan?

Wilhelmin vastaus luettiin Alankomaiden säädyille Delftissä 13.12.1580 jonka jälkeen Alankomaalaisten säädyt itse vastasivat Felipelle, ei suoraan, vaan julistamalla Felipen viraltapannuksi ja valitsemalla Wilhelm von Nassaun Alankomaiden hallitsijaksi - virkaan, jonka Wilhelm oli aiemmin torjunut, mutta johon hän 05.07.1581 suostui "niin pitkäksi aikaa, kun sotaa kestää".

Viimeisen silauksensa vastaus sai Haagin valtiopäivillä 26.07.1581, kun valtiopäivämiehet julistivat, ettei "kansa ole kuningasta varten, vaan kuningas kansaa varten" asiakirjassa, jossa Felipe virallisesti julistetaan valtansa menettäneeksi. Asiakirjassa esitetty Felipen rikosrekisteri on pitkä. Se on samalla perusteellinen selostus siitä, mitä Alankomaissa oli hänen hallituskaudellaan tehty, eikä se oli kaunista luettavaa kuin sille, joka pystyy iloitsemaan Saatanan saavutuksista niin kuin paavi.

 

Aleksanteri Parmalaisen saa tuoreita joukkoja ja menestystä

(Alankomaiden kuvernöörinä 1578-1581, ja vuoteen 1584 Espanjan Alankomaiden kuvernöörinä)))

rutto ...

Vuoden 1582 keväällä espanjalainen sotakone oli pitkään piirittänyt Oudenardea, mutta heinäkuun viidentenä kaupunki antautui. Antautumisehdot olivat kohtuulliset, olihan Oudenarde Aleksanteri Parmalaisen äidin kotikaupunki. Toisaalta, Aleksanterilla oli kiire, sillä Anjoun johtamat Alankomaiden joukot olivat jo tulossa kaupungin avuksi.

Seuraavana vuorossa oli Ninoven linnoitus. Sen aikana espanjalainen piirittäjä näki nälkää, mutta niin tehtiin myös linnoituksessa. Ninove antautui.

Seuraavana vuorossa oli Lochumin kaupunki. Anjoun herttua ehti apuun, ja piiritys epäonnistui.

Seuraavana vuorossa oli Steenwyk, sama kaupunki, joka edellisenä talvena oli kestänyt piirityksen. Nyt Parmalla oli joukkoja enemmän; liki 60.000 miestä, joten olisihan se ollut tavatonta jos Steenwyk olisi taas pystynyt torjumaan kaikki hyökkäykset. Tällä kertaa yhtä hyökkäystä ei pystytty torjumaan.

Kaupunkien valtauksen lisäksi espanjalaiset olivat ahkeria tekemään murhayrityksiä. Orangen ja Anjoun prinssit piti tappaa myrkyttämällä, samalla tapaa kuin Saint Adegonde jo oli murhattu. Myrkyttäjät - yksi italialainen, yksi espanjalainen ja yksi hollantilainen saatiin ajoissa kiinni. Italialainen tappoi itsensä, espanjalainen lähetettiin Ranskaan, jossa hänet revittiin kappaleiksi, mutta kolmas, Wilhelmin hyvän katolisen ystävän Lamoral Egmontin katolinen poika Lamoral Egmont, säilytti päästettiin Wilhelmin pyynnöstä vapaaksi ja häipyi Ranskaan.

Aleksanteri Parmalainen yritti myös itse Wilhelmin ja Anjoun herttuan tappamista. Kerran hän seurasi Anjoun herttuaa Ghentiin saakka, mutta taistelukosketus syntyi vasta kaupungin portilla. Wilhelm ja Anjoun herttua katselivat kaupungin muurilta taistelua, jossa Parman herttuan joukot kärsivät ikävän pettymyksen.

 

Kesällä 1582 Aleksanteri Parmalainen sai uusia joukkoja Espanjasta, ja pääsi

 

Murhayrityksiä

Katoliset palkkamurhaajat olivat ahdistelleet Wilhelm Oranialaista jo kauan ennen valtakunnankirouksen julkaisemistakin, mutta aina turhaan.

Vakavampi yritys,

Charlotte de Bourbon kuoli 05.05.1582, 35 v, lapsi 3kk,,.. kuusi tytärtä

 

Wilhelm Oranialaisen vaimot..

Willemin vaimo Anna van Egmont oli kuollut 1558 kuumeeseen, johon hän itsekin sairastui, vaikka ei menettänyt henkeään. Annan kuoleman jälkeen prinssillä oli rekisteröimätön vaimo Eva Eliver, joka synnytti hänelle pojan vuonna 1559. Poika sai nimen Justinus ja Nassaun suvun nimen ja hänestä tuli myöhemmin Hollannin ja Zeelandin amiraali ja velipuolensa Moritzin hyvä taistelutoveri. Mutta sitten Willem päätti kosia Saksin vaaliruhtinaan hoivissa luterilaiseksi kasvatettua Saksin herttuan Moritzin tytärtä Annea. Tukea ajatukselle Willem ei saanut juuri miltään taholta, mutta lopulta häät pidettiin Leipsigissä 1561. Ja hienothan ne kuuluvat olleen. Mutta jos Willemin vastustajat joskus olivat olleet oikeassa, niin tämä oli se tapaus, jossa vihamiesten neuvoa olisi kannattanut kuunnella. Myös seitsemäntoistavuotias Anne pettyi unelmissaan. Elämä katolisen terrorin keskellä maassa miehen rinnalla, joka melkein yksin taisteli koko maailmaa vastaan, olisi ollut rankkaa monelle muullekin. Annen kohdalta se kuitenkin päättyi traagisesti avioeroon, ulkosuhteisiin ja mielisairauteen ja lopuksi vankeuteen kaikkien hylkäämänä.

 

Orangen prinssi Willemin vaimo Anna oli kuollut 1558, jonka jälkeen Willemillä oli kirjaamaton vaimo, joka synnytti hänelle pojan. Toisen kirjatun avioliittonsa Willem solmi 1561 luterilaisen Anna von Sachsenin kanssa, sekä luterilaisten, että katolilaisten kauhuksi. Kaiken kaikkiaan näytti siltä, että prinssi Willemin kasvatus tuottaa juuri sitä hedelmää, jota siltä on odotettukin. Mutta sitten alkoi tulla esiin merkkejä jostakin muusta. Vuonna 1565 joukko Alankomaiden aatelisia esitti kuvernööri Margaretille anomuksen, jossa pyydettiin lopettamaan protestanttien vainot. Anomuksen esittäneiden joukossa oli Willemin nuorempi veli Louis.

 

Charlotte de Bourbon

Charlette de Bourbon oli katolisen Ranskan kasvatti. Kaksitoistavuotiaana tyttö pantiin luostariin ja kahdeksantoistavuotisena hänet määrättiin naisluostarin abbedissaksi. Mutta kun tämä tapahtui, tyttö jätti Ranskan ja tuli Heidelbergiin, kalvinistisen Pfalzin pääkaupunkiin.

William oli nähnyt Charlotte de Bourbonin joskus vuosia aikaisemmin Heidelbergissä. Kun William kosi, oli Charlotte .. Häät pidettiin 12.06.1575. Vuonna 1576 syntyi esikoistytär..

Vuonna 158.. William joutui murhayrityksen kohteeksi. Jaugereu.. ampui lähietäisyydeltä Williamia tämän kotona. William makasi muutaman viikon elämän ja kuoleman rajamailla, josta vasta lapsivuoteelta noussut Charlotte järkyttyi niin, että hän 05.05.1582 kuoli. Lapsia jäi kuusi tytärtä, joista nuorin 3 kuukautta.

 

12.05.1583 Louise de Coligny

28vuotta

William 50

lapsi Tammik 1584 Frederick Henry

Agathan

Vajaan vuoden päästä Charlotten kuolemasta Wilhelm solmi avioliiton Ranskan hugenottien, pärttylinyönä tapetun johtajan amiraali Colignyn tyttären Louisen kanssa Antwerpenissa.

Louise oli jäänyt leskeksi 17-vuotiaana, kun hänen miehensä Charles de Telignyt oli kuollut samassa verilöylyssä appensa, amiraali Colignyn, Louisen isän kanssa. Verilöylyn jälkeen Charlotte oli paennut henkensä kaupalla Savoyn herttuakuntaan, mutta havainnut olevansa siellä samanlaisessa hengenvaarassa kuin Ranskassakin, ja palannut Ranskaan.

Tammikuussa 1584 Wilhelmille ja Louisille syntyi Frederick Henri. Poika oli viiden kuukauden, kun Espanjan kuninkaan Felipe Habsburgon valtuuttama ja maksama salamurhaaja ampui hänen isänsä Wilhelm von Nassaun, Oranjen prinssin, .. jne. Vuonna 1625 Frederik Henri tuli Hollannin Alankomaiden valtionpäämieheksi eli "stadtholderiksi" vanhemman veljensä Mauricen kuollessa.

Wilhelm Oranialaisen murhan (10.07.1584) jälkeen Louise oli se henkilö, joka kasvatti kaikki Williamin lapset, lukuunottamatta sitä yhtä, jonka Felipe II oli ryöstänyt Espanjaan. Kasvatustehtävä tuotti hyvää hedelmää, ainakin jos sitä Habsburgeihin verrataan.

 

Willem de Zwijger - Vilhelmi vähäpuheinen

Moninaisten perintömaiden ja hallitsijantoimiensa takia Willemillä oli monta nimeä. Mutta nimen Willem de Zwijger, Vilhelmi Vähäpuheinen, oli hänelle annettu muista syistä. Willemin oli pakko olla vähäpuheinen jo siksi, että sekä Kaarle V että hänen poikansa Felipe olivat yksinvaltiaita, jotka eivät pullikointia sietäneet. Varsinkin uskovien vainoamisen suhteen keisari ja hänen poikansa eivät sietäneet minkäänlaisia arvostelua. Jo nöyrä pyyntökin vainottujen puolesta olisi saattanut viedä pyynnön esittäjän kirkonmiesten käsiin ja sitä tietä pyövelin käsittelyyn.

Anabaptistien hävittäminen Alankomaista oli sujunut rauhallisesti ja tehokkaasti, mutta niitä vain näytti riittävän. Vasta kun kalvinistit tulivat, joutuivat espanjalaiset ensimmäisen kerran huomaamaan, että heitä saatetaan vastustaa heidän omilla aseilla. Mutta eiväthän espanjalaiset sitä pelänneet. Heillähän oli mahtava valtakunta, paljon Amerikoista tuotua ryöstösaalista ja harjaantuneet sotilaat sekä juonittelun maailmanmestarin, Rooman paavin tuki, papeista, munkeista ja inkvisitiosta puhumattakaan. Ja kun vastarintaan lopulta ryhdyttiin, se kohdistui vain kirkon ei-kristillisiin kohteisiin - kuviin ja koristeisiin. Vasta espanjalaisten rajut reaktion vähälukuisten kuvainraastajien tihutöihin nostatti alankomaalaisten - friisien, hollantilaisten, flaamien ja valloonien verenpainetta.

Willem Oranialainen oli seurannut asioiden kehitystä tietoisena siitä, mihin kirkon ja valtion johto pyrki. Anabaptistien tai kalvinistien asialla ei näyttänyt olevan minkäänlaista tulevaisuutta. Tiedot hän oli saanut Ranskan kuninkaalta Henry II:lta.

Kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisenä prinssi oli osallistunut Espanjan ja Ranskan välisiin rauhanneuvotteluihin ja oli jätetty Ranskaan rauhan pantiksi. Ollessaan 1559 hirvimetsällä Henrin kanssa Bois de Vincennesin metsässä, Henri kertoi salaisesta, Alban herttuaan kanssa tehdystä Ranskan ja Espanjan kuninkaiden yhteistyösopimuksesta "kerettiläisyyden" ja Alankomaiden perinteisen vallanjaon hävittämiseksi. Ranskan kuningas kertoi sopimuksesta vapaasti, sillä hän luuli Willem Oranialaisen olevan asemansa ja virkojensa puolesta tietoinen suunnitelmasta. Willem kuunteli kaiken paljastamatta, ettei hän tiennyt asiasta mitään, mutta hänen sielunelämäänsä se muutti pysyvästi. Prinssistä tuli hiljainen mies, joka vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin paljasti ne kortit, joilla hän oli pelannut, ja silloinkin vasta sen jälkeen, kun Espanjan kuningas ja Habsburgien suvun kakkosmies Felipe II oli luvannut hänen päästään - "elävänä tai kuolleena" suuret rahapalkinnot ja aatelisarvon.

 

Don Juan d'Austria, Kaarle V avioton poika

Alankomaiden kuvernöörinä 1576-1578

Syömähimon lisäksi keisari Kaarlea vaivasi naimahimo, mutta siitä syystä hänellä olikin poikia ja tyttäriä enemmän tai vähemmän. Eräs heistä oli Don Juan d'Austria (1547-1578). Hän hankki kylmäverisen sotilaan maineen turkkilaisia vastaan käydyssä Lepanton meritaistelussa, ja haaveili suuria. Kävi kuitenkin niin, että hänet pantiin hävittämään Jumalan pyhiä ja niitä alankomaalaisia, jotka eivät sellaisessa työssä viihtyneet. Don Juan d'Austrian - Itävallan Jussin - työkausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä vuonna 1576 alkanut ura Alankomaiden maaherrana päättyi koruttomasti miehen kuollessa 1578 sairasvuoteella.

 

Anjoun herttua .. Francis of Valois, Duke of Anjou and of Alençon.

Vastapainoksi espanjalaisille, saksalaisille ja englantilaisille vallantavoittelijoille Alankomaiden Staten Generaal, toi maahan pahamaineisen Anjoun suvun kasvatin, Ranskan kuninkaan veljen, jonka kanssa tehtiin Plessis-les-Toursin Bordeauxissa 1580 ratifioitu sopimus, jossa Anjoun herttua tuli Alankomaiden "puolustajaksi" Alankomaiden saamaa sotilasapua vastaan. Kauppa tasapainotti sopivasti kilpailevien vallantavoittelijoiden tunteita, mutta vaaratonta peli ei tietenkään ollut.

Anjoun herttua oli suostunut toimeen sillä ehdolla, että Alankomaiden säädyt valallisesti julistavat Espanjan kuninkaan valtansa menettäneeksi.

Kesällä 1581 Anjoun herttua saapui Alankomaiden rajalle. Hänen mukanaan seurasi ranskalaisten aatelisten johtama 5000 miehen ratsujoukko ja 12000 jalkamiestä. Aleksanteri Parmalainen oli parhaillaan piirittämässä Cambrayn kaupunkia, mutta siirsi joukkonsa Tornayn suuntaan, jonka jälkeen Anjoun herttua muonitti nälkäänäkevän kaupungin. Suurta iloa ranskalaisten avusta kaupungille ollut, sillä hänen ranskalaiset aatelisensa olivat lähteneet Alankomaihin vain huvittelemaan, ja kun he palasivat Ranskaan, jäivät heidän joukkonsa työttömäksi, mutta Anjoun herttua itse meni Englantiin.

Ranskalaisten mentyä Parman herttua ryhtyi piirittämään Tornayn kaupunkia. Lokakuun alussa 1581 alkanut piiritys päättyi marraskuun 30 päivänä antautumiseen kaupungin maksettua vaaditut lunnaat. Kaupungin puolustuksesta miehensä poissaollessa vastannut Mary de Montmorency sai miehineen poistua kaupungista ehjin nahoin.

 

## Anjoun herttua tulee takaisin

Kun Englannin rahoittama Casimir oli lähtenyt, tuli Anjoun herttua takaisin. Syyskuussa 1580 hänestä tuli Alankomaiden Yhdysvaltojen hallitsija, paitsi Hollannin ja Zeelannin osalta, jotka jo aiemmin olivat saaneet Wilhelmin suostumaan hallitsijakseen.

Kesällä 1581 Anjoun herttua saapui valtakunnan länsirajalle, mutta siirtyi pian Englantiin, koska säädyt eivät olleet valmiit luovuttamaan hänelle valtaistuinta. Syksyllä Alankomaihin levisi tieto, jonka mukaan Anjou on mennyt kihloihin Englannin kuningattaren kanssa. Tieto ei ollut tarkka ja vuoden 1582 lopulla kävi ilmi, ettei aiottuja häitä tule. Helmikuun kymmenentenä 1583 saapui epäonninen sulhasmies itse kertomaan, miten hänen oli Englannissa käynyt.

 

Konnuuksistaan kuuluisan Valoisin suvun vesan, Alenconin ja Anjoun herttuan Francis Herculeksen kosiomatka Englantiin kesti kolme kuukautta. Hän sai rukkaset, ehkä siksi, että hän oli tavattoman ruma. Häitä ei tullut, mutta Alankomaihin palatessaan hän toi koko joukon englantilaista herrasväkeä. Tulijoita oli Flushingissa vastaanottamassa Wilhelm Oranialainen, ja muita silmäätekeviä. Viikon kuluttua, 17.02.1582 herttua lähti kohti Antwerpeniä saattojoukon seuratessa perässä 53 laivalla.

Ennen Antwerpeniin tuloa Anjoun herttua vannoi noudattavansa maan perustuslakeja, mutta kun hän oli sen tehnyt, hänet otettiin vastaan kaupungissa kuninkaallisin juhlallisuuksin, englantilaisten, ranskalaisten ja hollantilaisten merkkimiesten ollessa rekvisiittana.

Anjoun herttua toimivalta oli tarkkaan rajattu. Hän sai Brabantin maakunnan herttuan arvonimen, ja vuotuisen palkan, eikä hän saanut tehdä mitään sopimuksia espanjalaisten kanssa ilman Alankomaiden valtiopäivien hyväksyntää. Katoliset, joilta lupa katolisen kultin harjoittamiseen oli muutaman kuukauden ajan ollut evättynä, saivat nyt osallistua katoliseen kulttiin siinä kirkossa, joka Anjoun herttualle oli sitä varten myönnetty.

 

Melkein onnistunut murhayritys

Maaliskuun 18 päivänä 1582 Anjoun herttua vietti syntymäpäiväänsä. Samaan aikaan Wilhelm Oranialainen vietti sunnuntaita päivällisvieraittensa kanssa kotonaan, kun hänen luokseen tunkeutui nuori mies paperi kourassaan. Kun Wilhelm ryhtyi lukemaan paperia, veti nuori mies esiin pistoolin ja ampui prinssiä päähän. Luoti osui oikean korvan alapuolelle, ja tuli ulos vasemman leukaluun alapuolelta. Wilhelmin sanoja "Älkää tappako häntä; minä annan hänelle anteeksi" ei ehkä kuultu, sillä paikalla olleet herrasmiehet lähtivät palkkamurhaajan perään miekat sojossa, jonka jälkeen vartiomiehet tekivät hänestä selvän.

Epäilys siitä, että palkkamurhaaja oli Anjoun herttuan lähettämä, syntyi heti. Mutta Wilhelm Oranialaisen pojan, Mauricen suorittama tutkinta osoitti, että nuoren miehen paperit olivat espanjalaisia ja todistivat hänen kiihkokatolisesta mielenlaadustaan. Pian saatiin selville, että mies oli Juan Jaurequy, Antwerpenissa asuvan espanjalaisen kauppiaan Gaspar d'Anastron palvelija. Ja kun asiaa edelleen tutkittiin, saatiin koko salaliitto selville. Kauppias itse oli kuitenkin jo lähtinyt kohti Parman herttuan leiriä palkkiotaan perimään. Parman herttua piti kuolemaa toteennäytettynä, ja ehti jo lähettää kiertokirjeet Alankomaiden johtaville kaupungeille, joissa hän tarjoaa niille sitä, mistä ne yhdessä Wilhelmin kanssa olivat irti pyrkineet - katolista kirkkoa ja Habsburgien valtaa.

Juan Jaurequyn espanjalainen isäntä ehti täpärästi poistua vapautusliikkeen hallitsemalta alueelta ja saapui Aleksanteri Parmalaisen leiriin palkkiotaan perimään. Palkkion periminen oli kuitenkin ennenaikaista. Prinssi Wilhelmin kuolema näytti kyllä varmalta, mutta verenvuoto saatiin pysähtymään. Huhtikuun viidentenä verenvuoto alkoi uudestaan, mutta saatiin taas pysäytettyä. Toukokuun toisena prinssi saattoi jo itse olla läsnä kiitosjumalanpalveluksessa, kansan riemuitsevan ja kiitollisen kansan keskellä. Mutta yksi koettelemus oli vielä edessä: Wilhelm Oranialaisen vaimo Charlotte de Bourbon, joka juuri vuoden alussa oli synnyttänyt kuudennen lapsensa, oli sairasvuoteen äärellä istuessaan uupunut niin, että hän toukokuun viidentenä kuoli kuumeeseen.

 

Prinssin asema

Wilhelm von Nassau, Oranjen prinssi, oli pitänyt tarkkaa huolta siitä, ettei häntä koskaan voitaisi sanoa vallananastajaksi. Hollannin ja Zeelandin kreivin arvonimenkin hän oli torjunut, kun sitä hänelle tarjottiin. Vuoden 1581 kesällä sitä tarjottiin hänelle uudestaan, nyt osana Anjoun herttuan kanssa tehtyä vallanjakosopimusta. Tämän tarjouksen Wilhelm oli hyväksynyt, mutta vain siksi aikaa, kun sotaa kestäisi. Murhayrityksen jälkeen viimein suostui ottamaan toimen vastaan rajoituksetta sen jälkeen, kun asian vaatima lainsäädäntötyö oli viety päätökseen. Myöntymyksensä Wilhelm ilmaisi Brugesissa 14.08.1582 päivätyssä kirjeessä, jonka saatuaan Alankomaiden säädyt ryhtyivät asian vaatimiin toimiin. Jos asiat olisi saatu päätökseen, olisi Wilhelmistä tullut kuningas; mutta salamurhaajat ehtivät ennen, jonka seurauksena syntyi juuri se, mitä Wilhelm oli aikonutkin, eli tasavalta.

 

Anjou näyttää ranskalaiset karvansa

Anjoun herttuan ja Alankomaiden säätyjen solmima sopimus julkaistiin 1581 ja vuoden 1582 helmikuussa Anjou astui virkaansa Antwerpenissa Brabantin herttuaan arvossa. Ranskan kuninkaan velimiehelle se oli vähän, eikä edes Friisinmaan herran, Guelderlandin herttuan ja Flaamin kreivin arvonimet tautia parantaneet, sillä hän vaati päästä kuninkaaksi. Kun siihen ei suostuttu, hän näytti todelliset karvansa. Hänen miehensä järjestivät kaupungissa 17.01.1583 "Ranskalaisen raivokohtauksen", (haku: French fury), mutta poliittisia tuloksia ranskalaisten raivolla sillä kertaa saavutettu ja kesäkuussa 1583 Anjou lähti takaisin sukunsa luo moraalisesti ja sotilaallisesti lyötynä miehenä. Vuotta myöhemmin hän kuoli.

Anjoun herttuan lähtö jätti Alankomaat ilman hallitsijaa. Parlamentti, Staten Generaal tarjosi virkaa Vilhelm Oranialaiselle, mutta hän ei suostunut. Alankomaista tuli tasavalta.

 

1581-.. Seitsemän maakuntaa eroaa Espanjasta, Act of Abjuration...

1582.. Salamurhaaja ampuu Williamia, Granvelle iloitsee ennen aikojaan, Filipp toipuu, mutta vaimo, joka..

1583.. Coup d'etat epäonnistuu

1584-06-10 Anjou kuolee

1584-07-10.. Willem I murhataan

 

Kirkko ja valtio murhaavat Wilhelm Oranialaisen

Vuonna 1580 Espanjan kuningas Filip lupasi 25000 guldenin palkkion sille, joka tappaa Willem Oranialaisen. Jesuiitat järjestivät murhan, ja vuonna 1584 Willem Oranialainen tapettiin. Hänen yhdeksäntoistavuotias poikansa Moritz ryhtyi johtamaan vapaustaistelua jopa isäänsä päättäväisemmin ja saavutti useita huomattavia joukkoja katolilaisten Habsburgien armeijoista. Lopulta Espanja luopui taistelusta, mutta vain yhdeksän Alankomaiden seitsemästätoista maakunnasta saavutti ne tavoitteet, joiden puitteissa kunniallinen ihmiselämä on mahdollista. Belgia ja Luxemburg jäivät edelleen katolisten valtaan.

Yli satatuhatta ihmistä tapettiin katolisten kuninkaiden Karl V ja hänen poikansa Felipe II (Filip II, 1556-1598) aikana katolisen saatananpalvonnan varmistamiseksi Alankomaissa, mutta se ei riittänyt. Uskonnonvapaus tuli voimaan Hollannissa vuonna 1609. Hollanti sai myös painovapauden. Hollannin uskonnonvapauden merkitys oli suuri erityisesti siksi, että samoihin aikoihin Moravian ja Tshekinmaan uskovat oli juuri menettämässä viimeisetkin rippeet omantunnonvapaudesta.

 

 

1584-08-.. Antwerpenin piiritys alkaa, ja kestää vuoden. Parman joukot ryöstävät kaupungin. Kaupunki menettää asemansa, Amsterdam ja Rotterdam hyötyvät

1584.. Hollantilaiset perustavat kauppahuoneen Vienanjoen suuhun Arkangeliin

1586-02-.. Leicester kuvernööriksi

1585-05- kaupankäyntiä vihollisen kanssa rajoitetaan

1587... Maurice of Orange ylipäälliköksi

Kun Alankomaiden parlamentti ei löytänyt kyvykkäitä johtajia maalle, se luovutti Hollannin armeijan ylipäällikkyyden Willem van Nassaun pojalle, Maurice Oranialaiselle vuonna 1587. Kun espanjalaisten "voittamaton" Armada seuraavana vuonna ilmestyi Alankomaiden rannikoille noutamaan lisäjoukkoja Englannin hyökkäystä varten, se joutui toimimaan epäsuotuisissa olosuhteissa. Armadan tuhoutumisen jälkeen Espanja oli taas vararikossa, ja Maurice pääsi valloittamaan takaisin menetettyjä kaupunkeja. Etelän katolisiin provinsseihin hän ei kuitenkaan halunnut tunkeutua, ja kun muut sitä yrittivät, esti hän sen. Etelän uhkaa torjumaan Hollanti vahvisti laivastoaan, ja 1602 perustettiin Hollannin Itä-Intian kauppaseura. Vain parikymmentä vuotta itsenäisyysjulistuksen jälkeen Hollanti taisteli Espanjan kanssa tasavertaisena merien herruudesta.

1588-.. The Armada

1595-04-02.. Cornelius de Houtman lähtee Javalle, palaavat 1597

1596-05-18.. Willem Barents lähtee Amsterdamista Novaja Zemlja, löytää Huippuvuoret, kuolee 1597.

1598- Rotterdamista lähtee 5 laivaa tutkimaan Japania, englantilainen navigaattori Will Adams

1600.. Hollannin väkiluku n. 3 miljoonaa

1600-12-31.. Englanti perustaa Brittiläisen Itä-Intian kauppaseuran (British East India Company) kilpailemaan hollantilaisten kanssa

1602-02-20.. Hollannin Itä-Intian kauppaseura perustetaan

1602.. Japanin Shogun Ieyasu takavarikoi hollantilaisen laivan Liefde. Miehistölle turvataan elinmahdollisuudet Japanissa. Vuonna 1605 Ieyasu sallii osan miehistöä palata kotiin, mutta laivan englantilainen navigaattori jää, ja ottaa japanilaisen vaimon.

1606 .. Rembrandt syntyy Leydenissä

1607 .. Gibraltarin taistelu Hollannin laivasto kohtaa Espanjan laivaston Gibraltarin salmessa

1608.. Lincolnshirestä Bostonista tulee laivalastillinen puritaaneja Hollantiin; osa heistä lähti 1617 Amerikkoihin, ja päätyivät Massachusetsiin.

1609.. Pohjoisen ja etelän välirauha 1609-1621 ja jatkosota

Ranskan ja Englannin välityksellä syntyi kalvinistisen pohjoisten ja eteläisten katolisten maakuntien välille välirauha, jota kesti kaksitoista vuotta. Välirauhan aikana neuvoteltiin pysyvästä rauhasta, mutta neuvotteluratkaisu kaatui katolisten maakuntien haluttomuuteen sallia kalvinistien eläminen. Kolmikymmenvuotisen sodan jo alettua Espanja ryhtyi vielä kerran sotimaan pohjoisten maakuntien väestön saattamiseksi Suuren Roomalaisen teurastajan valtaan. Ratkaisutaistelu käytiin 1639 merivoimien kesken. Downsin taistelussa Espanja menetti maailman merien herruuden.

1609-09-12.. Hollantilaiset lähtevät etsimään länsiväylää Intiaan Henry Hudsonin johdolla, päätyy Kanadaan joelle, joka nyt kantaa hänen nimeään.

 

1609-1713.. Hollannin kulta-aika

1610.... laivalasti teetä idästä Amsterdamiin

1612.. Manhattanin saari - turkiksienostopaikaksi

1614.. Gröningenin yliopisto

1617.. Englantilaisia puritaaneja lähtee Amerikkoihin

1617.. Alankomaiden tasavallan liberaalipuolue ajaa läpi julkilausuman (Sharp Resolution) Maurice van Oranjea vastaan. Päätös sallii kaupunkien hyökkäykset ja oikeustoimet Maurice Oranialaisen puoluetta vastaan.

1618.. Maurice of Nassau vangitsee kansainvälisen oikeuden isänä tunnetun Hugo Grotiuksen epäiltynä vehkeilystä hallitusta vastaan

1619.. Hollannin kalvinistit kokoontuvat Dortrechtissa. Jakaantuvat perinteisiin ja liberaaleihin puolueisiin. Uusi raamatunkäännös "Staten Bible" tilataan.

1620-07-22.. Speedwell lähtee Hollannista mukanaan joukko Leydenissä pakolaisina eläneitä Englannin separatisteja. Elokuussa Southamptonissa mukaan liittyy suurempi Mayflower, ja merikelvottomaksi havaittu Speedwell jätetään Plymouthiin, Englantiin. Koko joukko lähtee kohti Pohjois-Amerikkaa 16.09.1620.

1625-.. Prinssi Maurice kuolee, hänen velipuolensa Frederic Henry seuraa

Maurice Oranialainen jatkoi menestyksekkäästi Wilhelm Oranialaisen elämäntyön. Sota, joka oli alkanut yrityksenä rajoittaa katolisen kirkon terroria oli kuluneen kuudenkymmenen vuoden aikana muuttunut vapaussodaksi. Maurice korvasi raa'at ja mielivaltaisesti käyttäytyvät palkkasoturiarmeijat kurinalaisilla kansallisilla ammattilaisjoukoilla. Hänen kuollessaan Alankomaiden seitsemän pohjoisen maakunnan itsenäisyys alkoi olla ulkovaltioiden tunnustusta vailla, mutta ensin oli odotettava yleiseurooppalaisen kolmikymmenvuotisen sodan päättymistä.

1625.. Espanjalaiset valloittavat Bredan 11 kuukauden piirityksen jälkeen

1627.. Hendrick ter Brugghen maalaa taulun "Melankolia".

1628.. Hollantilaiset voittavat Espanjan hopealaivaston Kuuban merellä. Saalisrahat käytetään Hertogenboshin piiritykseen.

1629-10-23.. Hollannin Länsi-Intian kauppaseura myöntyy uskonnonvapauteen hallitsemillaan alueilla

1629-- Kauppaseuran alus Batavia ajaa karille Australian länsirannikolla. Aluksella olleiden pelastuneiden johtoon nousee nuorempi upseeri, joka panee pystyyn hirmuhallituksen. Kolmen kuukauden kuluttua tulee Javalta hollantilainen avustusryhmä, ja pelastaa vielä hengissä olevat 70 haaksirikkoutunutta.

1631.. Hollantilaiset perustuvat Delawaren siirtokunnan.

1632.. Rembrandt van Rijn maalaa taulun Euroopan raiskaus.

1632-04-21.. Mennoniitat julkaisevat Dordrechtin credon (teksti kts. www.bibleviews.com)

1633.. Connecticutin hollantilainen siirtokunta

1634.. Utrechtin yliopisto perustetaan

1635.. Hollantilaiset valtaavat Formosan, "Kauniin saaren" (Espanjalta?)

1637-11-20.. Ruotsalais-hollantilaisen kauppaseuran alukset Kalmar Nyckel ja Gripen lähtevät Ruotsista kohti Delawarea mukanaan perustettavan ruotsalaisen siirtokunnan miehitysjoukko varusteineen. Alukset saapuvat Delaware-joen laaksoon maaliskuussa 1638 ja jo 29.03.1638 retkikunta ostaa intiaaneilta maata perustettavaa siirtokuntaa, Uutta Ruotsia varten. Nykyisen Wilmingtonin paikalla sijainneen "Kristiinan linnan" vartijoiksi jätettiin parikymmentä miestä, jonka jälkeen alukset palasivat Ruotsiin. Syksyllä 1639 Kalmar Nyckel lähti jo toiselle matkalleen, ja lienee tuonut mukanaan ensimmäiset varsinaiset siirtolaiset "Uuteen Ruotsiin".

Vuonna 1641 ruotsalais-hollantilainen kauppaseura siirtyy kokonaan ruotsalaisomistukseen. Kauppaseuran johtajana on edelleen Klaus Fleming Suomesta, mutta hän ei itse osallistu matkoihin. Värmlannin suomalaiset ovat ensimmäisiä halukkaita lähtijöitä. Kun ruotsalaisia ei muutto meren yli kiinnosta, tulee siirtokunnasta pääasiallisesti suomalainen. Kun alue myöhemmin joutuu englantilaisille, perustaa William Penn pääkaupunkinsa Philadelphian paikalle, jonka nimi ruotsalaisten kartoissa on Sauno. Suomalaisen saunakulttuurin edistämiskampanjaa ehkä?

1637.. Hollantilaiset valloittavat Ghanan (Elmina) portugalilaisilta

1639.. Espanjan laivasto, "Armada" tekee viimeisen yrityksen kukistaa Alankomaiden "kapinalliset". Espanjalaisilla on mukanaan 20.000 miehen maihinnousujoukot, mutta amiraali Maartenin johtamat "kerjäläiset" saavuttavat Downsin taistelussa espanjalaisista murskavoiton. Taistelu päättää lopullisesti Espanjan herruuden maailman merillä.

 

1640.. Espanja menettää otteensa Portugaliin

1642-12-13.. Abel Janszoon Tasman saapui Uuteen Seelantiin (New Zealand)

1642.. Frederic Henryn poika William II nai Mary Stuartin, James I of England tyttären

1642-1651.. Englannin sisällissota

1642.. Curacao tulee hollantilaiseksi siirtokunnaksi

1645.. Hollanti miehittää Sankt Helenan

1646 .. The "Great" Elector Frederick William of Brandenburg nai Frederick Henri Oranialaisen tyttären Louisen.

1647.. Peter Stuyvesant saapuu Manhattanin saaren eteläkärjessä olevaan Uuden Amsterdamin kauppasiirtolan kuvernööriksi

1647.. Frederick Henri kuolee, hänen poikansa William II jatkaa

 

Westfalenin rauha ja Alankomaiden tasavalta

1648-01-30 .. Hollanti ja Espanja solmivat rauhan Münsterissä. Espanja joutui tunnustamaan Hollannin, Zeelannin, Utrechtin, Gueldersin, Overijselin, Frieslandin ja Gröningenin maakunnan muodostaman tasavallan itsenäisyyden.

1648-05-15.. Hollanti ja Espanja ratifioivat 30.01.1648 Wilhelm II allekirjoittaman Münsterin sopimuksen

Kolmikymmenvuotinen sota päättyi Westfalenin rauhansopimukseen 1648. Espanjan ja Alankomaiden osalta taistelut olivat päättyneet 1648-01-30 solmittuun Münsterin sopimukseen. Rauhansopimuksessa tosiasiallisesti tunnustettiin Alankomaiden, tai paremminkin Hollannin valtion syntyminen. Uuden valtion rajojen sisälle jäivät Hollannin, Zeelannin, Utrechtin, Guldersin, Overijselin, Frieslandin ja Gröningenin maakunnat. Itsenäisyystaistelun loppuvaiheessa pohjoisen valloittamat rajamaakunnat jäivät edelleen maakuntien yhteishallinnon alaisuuteen. Kahdeksankymmentä vuotta kestänyt itsenäisyyssota oli päättynyt.

1650.. Wilhelm II kuolee isoonrokkoon. Ensimmäinen kausi ilman Stadholderia vuoteen 1572.

1650-11-04(-14)Wilhelm III, Orangen prinssi ja Englannin kuningas syntyy.

1652-04-07.. Hollanti perustaa Cape Townin siirtokunnan Hyvän Toivon niemelle Etelä-Afrikkaan

1652 .. Englanti hyökkää. The battle of Downs Rauha solmitaan 1654.

Vain 4 vuotta Westfalenin rauhan jälkeen Englanti hyökkäsi Alankomaiden tasavallan kimppuun.

1654.. De Witt rakennuttaa laivastoa kaiken varalle

1655-04-26.. Hollannin Länsi-Intian kauppaseura ei salli Peter Stuyvesantin ajaa juutalaisia pois Uuden Amsterdamin siirtokunnasta Manhattanilla.

1660 -- buurit asettuvat Etelä-Afrikkaan

1661.. Hollanti myy Brasilian portugalille 8 miljoonasta guilderista

1662.. hollantilaiset aarteenetsijät tappavat 400 Najaria Keralassa

1664-09-05.. Uusi Amsterdam joutuu briteille. Paikallishallinto ja uskonnonvapaus taataan. Britit nimittävät kaupungin New Yorkiksi.

1664.. Toinen sota Englantia vastaan alkaa. Clarles II julistaa sodan 04.04.1665 Hollantia vastaan.

1666.. Hollanti, Brandenburg, Brunswick ja Tanska sitoutuvat avustamaan Hollantia.

1667-06-18.. Hollantilaiset tulevat Thamesille ja tuhoavat englantilaisten laivoja ja telakan Chathamissa. Englannissa syntyy "Glorious revolution", vallankumous, jossa James Stuart syrjäytetään ja Wilhelm Oranialainen tulee kuninkaaksi.

artiklat ...

1667-07-21.. Englannin ja Hollannin sota päättyy Bredan rauhaan. Hollanti luopuu Uudesta Amsterdamista ja saa Surinamin Englannilta.

1667-.. Ranskalaiset joukot hyökkäävät Hollantiin. "War of Devolution".

1668.. Hollanti, Englanti ja Ruotsi solmivat puolustusliiton Louis XIV vastaan.

1670.. Spinozan (1632-1677) Tractatus Theologico-Politicus ilmestyy. Vanhan testamentin arviointia ja vetoomus uskonnollisen vapauden puolesta.

1672-04-29.. Louis XIV tunkeutuu Alankomaihin; hollantilaiset avaavat sulut pelastaakseen Amsterdamin ranskalaisilta

1672-07-04.. Hollannin valtiopäivät julistavat "Ikuisen määräyksen" Eternal Edict pätemättömäksi.

1674-02-09.. Englantilaiset joukot ajetaan pois Hollannista. Helmikuun 19 Englanti ja Hollanti solmivat Westminsterin rauhan. New York siirtyy taas englantilaisille (1664:sta)

1675-03-02.. Prinssi Willem III asetetaan Overijssel'in kuvernööriksi

1677-02-21.. Charles II julkistaa Hollannin ja Englannin tekemän Ranskan vastaisen liiton

1677-11-04.. Wilhelm ja Mary naimisiin Englannissa. Mary oli Wilhelm Oranialaisen serkku, ja James toisena tunnetun Yorkin herttuan Jamesin tytär.

1678-.. Englannin, Ranskan ja Hollannin sota päättyy.

1683.. Haagin liiga /League of Hague Leopold I ja Charles II of Spain liittyvät Hollannin ja Ruotsin Ranskan vastaiseen liittoon.

1688-11-26.. Louis XIV julisti sodan Alankomaita vastaan. Yhdeksän vuoden sota vuoteen 1697.

1688-12-10.. James II pakenee Lontoosta, kun "Glorious Revolution" pani Wilhelm Oranialaisen ja kuningatar Maryn valtaistuimelle

1688-12-11.. James II luopuu kruunusta, kun Wilhelm Oranialainen saapuu Englantiin

1688-12-28.. Wilhelm Oranialainen marssii voittosaatossa Lontooseen.

1689-05-12.. Englannin Wilhelm III Oranialainen liittyy Augsburgin ja Alankomaiden "Suureen" Allianssiin, joka oli muodostettu torjumaan Ranskan hyökkäystä Pfalzin vaaliruhtinaan maita kohtaan.

1689.. Leydenin messut

1696.. William III osallistuu Hollannissa sotatoimiin Ranskaa vastaan

1702 .. William III kuolee lapsetonna

1702-1747 Toinen kausi ilman "stadholderia". Maata johtaa englantilaismielinen Hollannin Councillor Pensionnaires

1711-.. William IV, Oranian ja Nassaun prinssi, Friisinmaan stadholder tulee isänsä paikalle, ja nimitetään myös 1718 Gröningenin, sekä 1722 Gelderlandin ja Drenthen stadholderiksi.

1728.. Vitus Behring löytää Behringin salmen

1740-- 1748 Itävallan perimyssodat

1746.. Itävalta menettää otteensa Alankomaihin

1747.. Wilhelmus IV valitaan Yhdistyneiden provinssien perinnölliseksi stadholderiksi

1751.. Wilhelmus V seuraa isäänsä valtaistuimelle tämä kuollessa; demokratiavaatimukset pakottavat Wilhelmuksen pakenemaan Englantiin

1756.. Matthias Nyberg Porvoosta saapuu Hollannin Surinamiin ja kuolee Saronin lähetysasemalla viiden kuukauden kuukauden kuluttua maahantulosta

1775.. Hollanti tukee Yhdysvaltojen vapaussotaa

1780.. Englanti aloittaa sodan Hollantia vastaan

1781.. Englantilaiset kaappaavat Madrasin siirtokunnan Hollannilta

1787.. Vilhelmiinan, Wilhelm V:n preussilaisen vaimon ja preussilaisten tukemina Wilhelm saa takaisin stadholderin paikkansa

1787.. Itävaltojen Alankomaat julistetaan Habsburgien valtakunnan provinssiksi

1795.. Ranskalaiset ylittävät jäätyneet Hollannin joet, Wilhelm V pakenee Englantiin, jossa kuolee 1806.

1795-1813.. Alankomaat Ranskalaisessa hallinnossa

1813-11-30.. William II poika palaa Englannista ja julistaa hallituksensa perinnöllisen prinssin valtuuksin

1814-.. Hollannin perustuslaillinen kuningasvalta alkaa, Kuningas Willem I Oranialainen.

1815.. Alankomaiden joukot kukistavat Napoleonin Waterloossa englantilaisten rinnalla

1830.. Belgian vallankumous. Willem I lyö belgialaiset, mutta muut eurooppalaiset valtiot tulevat väliin, ja Belgia julistautuu itsenäiseksi 1839.

1831.. Alankomaihin Wienin kongressista alkaen kuulunut Luxemburgin suuriruhtinaskunta jaetaan. Suurin osa liitetään Belgiaan.

1840.. Willem I luopuu vallasta Belgian tapahtumien tähden; hänen poikansa Willem II tulee kuninkaaksi.

1842.. Buurien vapaavaltio syntyy.

1943.. Friisinkielinen raamatunkäännös julkaistaan

 

 

 

 

###16

VILNA - EUROOPAN SYDÄMESSÄ

 

Liettuan kuningas oli joutunut pakkokasteelle vuonna 1251. Kun hän kasteen jälkeen antoi pakkokasteelle sille kuuluvan arvon - kieltäytyi hänelle osoitetusta huomaavaisuudesta - hänet tapettiin. Liettua joutui ase kädessä puolustautumaan katolisia "ritarikuntia" vastaan, jotka Kristuksen nimeä häväistäkseen pyrkivät alistamaan Baltian kansat orjuuteen. Kun Liettua valloitti mongoleilta valtaosan entisen Kiovan Rusin maista, jäi Moskovan ikeen alle vain viidesosa viikinkidynastian luomasta imperiumista.

Liettuan slaavilaisilla alueilla uskonnoksi tuli Konstantinopolin patriarkan alainen kreikkalais-katolinen kirkko. Liettuan kirjakielenä oli "ruska", Valkovenäjän, Ukrainan ja Rutenian kielen mukaan uudistettu slaavin kieli. Valkovenäjää Liettuassa käytettiin myös valtion virallisissa asiakirjoissa, sillä kirjakielen ja omakielisen Raamatun Liettua sai vasta 1700-luvulla.

Liettuan kreikkalais-katolinen kirkko oli rappeutunut niin, ettei sen tavallisesti lukutaidottomia pappeja kiinnostanut juuri muu kuin luostareista saatava raha ja hyvinpalkatut papinpaikat. Mutta rappeutuneilla papeilla oli yksi hyve: suvaitsevaisuus. Eikä ortodoksipappien suvaitsevaisuus ollut pelkkää paheiden sietoa: he sietivät myös pyhiä miehiä, sietivät tieteitä, sietivät raamatunkääntäjiä ja sietivät uskonsa takia vainottuja pakolaisia.

Liettuan pääkaupunki Vilna (liett.: Vilnius) sijaitsee Euroopan maantieteellisessä keskuksessa. Liettuaan tulvi pakolaisia eri puolelta Eurooppaa: Moskovan Venäjältä, Tsekeistä, Saksasta, Italiasta ja Ranskasta. Pakolaiset toivat mukanaan omat oppinsa ja taitonsa. Tulijoiden joukossa oli hussilaisia, baptisteja ja muita kastajia, kalvinisteja ja luterilaisia sekä Moskovan Venäjän kirkon protestiliikkeiden edustajia. Islamilaisia tataareja asettui Liettuaan 1420 luvulta lähtien. Myös juutalaiset löysivät telttapaikkoja 1500-luvun Liettuasta. Kuningas suosi katolisia, mutta inkvisitio puuttui.

Vilnassa, Euroopan sydämessä tehtiin 1500-luvulla ratkaisuja, joiden merkitystä tämän päivän Euroopassa harvoin ymmärretään. Kaikki alkoi kansankielisen Raamatun julkaisemisesta vv. 1517-1525, jota seurasi ensin kypsymisvaihe ja sitten kiihkeä toimeliaisuuden kausi vuosien 1550-1570 välillä. Lopputulos oli kuitenkin odotettua huonompi, mutta huonollakin tuloksella on tekijänsä.

 

## Hussilaiset Liettuassa

Georgij Lukitsh Skarina (1476-1551, venäl. sukunimi Skorina; haku: Skaryna) oli kotikaupungissaan Polatsakissa (haku: Polotsk, Polock) opiskellut kirkkoslaavia ja kreikkaa, kun hän vuonna 1504 tuli Krakovan yliopistoon jatkamaan opintojaan. Yliopiston kirjoihin Georgi Lukitsh Skarina vietiin nimellä Fransisk Skarina. Paduan yliopistosta hän sai lääketieteen tohtorin arvonimen v. 1512.

Vain muutaman peninkulman päässä Paduasta sijaitsi Venetsia, vasta keksityn kirjapainotaidon keskus. Koska Padua oli poliittisesti riippuvainen Venetsiasta, on todennäköistä, että Skarina tutustui Venetsian kirjanpainajiin paikan päällä. Muutaman vuoden kuluttua Skarina alkaa julkaista Prahassa osia Raamatusta kotiseutunsa Valkovenäjän (nyk. Belarus) kielellä. Kirjan nimeksi tulee "Bivlia Ruska". Ensimmäisenä tulee painosta Jobin kirja v. 1517 ja kohta se jälkeen Psalmit. Työ Prahassa jatkuu vuoteen 1519 asti, mutta vuosina 1522-1525 Skarinan tuotantoa julkaistaan jo Vilnassa, Liettuassa, Skarinan itsensä kaupunginjohtaja Jakub Babitshin taloon perustamassa kirjapainossa. Skarinan toimintaa rahoittivat paitsi hänen oma kauppiassukunsa, myös Vilnan rusien kauppiassuvut.

Vuonna 1525 valmistuivat Apostolien teot ja kirjeet. Apostolien tekojen esipuhetta kirjoittaessaan Skarinalla on nähtävästi ollut mielessä ne sanat, joilla hänen edeltäjiensä, Kyrilloksen ja Metodiuksen työtä vastustettiin, sillä nyt Skarina letkauttaa, että "Apostoleille ... ja kaikille, jotka uskovat Kristukseen, ja joille Pyhä Henki on annettu, niin, että he julistaisivat jumalallista totuutta, pelastuksen sanaa ja Jumalan Valtakuntaa kaikilla kielillä, mitä auringon alla on".

Skarina palasi Prahaan vuonna 1535 puutarhanhoitajaksi. Skarinan aloittamaa kirjapainotyötä Liettuan rusien keskuudessa jatkoi Vasili Tjapinski (1540-1604; haku myös: Ciapinski). Vasili Tjapinski perusti kirjapainon maatilalleen Tjapinoon (nyk. Lelelin kaupungin lähellä Belarusissa) ja painoi kolme evankeliumia sisältänyttä Evankeliumikirjaa kansan käyttöön.

 

## Luterilaiset Liettuassa

Liettuan naapurimaassa Livoniassa, nyk. Latviassa, valta oli katolilaisilla. Livonia oli peloittava esimerkki siitä, mitä Liettuassakin olisi voinut tapahtua, jos katoliset olisivat päässeet valtaan. Livonian kansaa katoliset saksalaiset pitivät orjinaan. Orjien kohtelu oli saatanallista.

Kun baltialainen tyttö meni naimisiin, katolinen kartanonherra kävi hääyönä raiskaamassa vastavihityn tytön. Katolisen oikeuden mukaan kartanonherran teolla oli lain suoja. Ei sitten ihme, että kun luterilainen protestiliike v. 1525 saapui Riikaan, katsoivat latvialaiset aikansa koittaneen, polttivat katolisia kirkkoja ja purkivat vihaansa katolista terroristeja vastaan.

Luterilaiset eivät saarnanneet vihaa, heillä oli parempaa tarjottavaa Baltian kansoille. Itäpreussissa "vanhurskauttamista uskon kautta Jeesukseen Kristukseen" saarnasi Albert. Puolan ja Liettuan kuningas Zygmunt II Augustus yritti estää luterilaisen protestiliikkeen tulon Livoniasta Liettuaan, mutta turhaan. Liettualaiset eivät yksinkertaisesti panneet toimeen kuninkaan tappomääräyksiä. Vuodesta 1539 Saksassa koulunsa käynyt Avraam Kulva saarnasi evankeliumia kirkossa ja perusti koulun. Katolisten onnistui kuitenkin painostaa Kulva pois kotimaastaan. Kulva siirtyi Preussiin vastaperustetun Köningsbergin yliopiston teologian professoriksi. Kulvan jälkeen työtä Vilnassa jatkoi Jan Winkler.

Kuninkaan toimet herätysliikkeiden tukahduttamiseksi eivät saaneet kansan tukea ja vuonna 1544 hänen oli luovuttava vallastaan poikansa Zygmunt II:n (Sigismund Augustus, 1544-1572) hyväksi. Uusi kuningas lopetti herätysliikkeiden ahdistelemisen kokonaan Liettuan puolella rajaa. Vuonna 1548 Sigismund Augustus tuli myös Puolan kuninkaaksi. Siellä sama mies harjoitti katolista suvaitsemattomuuspolitiikkaa, kuitenkin maan aatelisten asettamissa rajoissa.

 

Kalvinistit Liettuassa

Zygmunt II kävi itse henkilökohtaista kirjeenvaihtoa Jean Calvinin kanssa aikana, kun kalvinismi oli tulemassa Liettuaan kaikista ovista ja ikkunoista. Kuningas ja varsinkin hänen vaimonsa miehineen oli myötämielinen katolisen kirkon reformiliikkeille, mutta kalvinismin varsinaiseksi johtohahmoksi Liettuassa tuli kreivi Nikolai Radziwill Tsernyi (Musta). Opiskeluaikanaan Euroopan yliopistoissa kreivi oli tullut vakuuttuneeksi kalvinismin opeista, ja vuonna 1553 hän tunnustautui julkisesti uskovaksi kalvinistiksi yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa. Tämän jälkeen Nikolai Radziwill käytti kaiken tarmonsa omien maaorjiensa hengellisen ja aineellisen tilan kohottamiseksi. Radziwillien kotikaupunki Nesvizh noin 120 kilometrin päässä Minskistä tuli kalvinismin keskukseksi Valkovenäjällä, nykyisessä Belorusin tasavallassa.

Radziwillien aineelliset resurssit olivat mittavat. Omilla maillaan Nikolai Radziwill rakensi kirkkoja ja kutsui niihin saarnaajia. Kirjapainoja perustettiin Nesvizhiin ja Brestiin. Kouluja perustettiin Vitebskiin, Keidaniin, Kovnoon, Metsheriin, Novogorodokiin, (nyk. Navahradak, Novogrudok), Nesvizhiin, Slutskiin ja Zaslaviin. Kun Nikolai Radziwill Tsernyi 1565 kuoli, hänen paikalleen Liettuan kalvinistien johtajana astui Nikolai Radziwill Ryzhiy (Punatukka), edeltäjänsä serkku.

Radziwillit eivät toki olleet ainoita kalvinisteja Liettuassa. Kymmenessä vuodessa Liettuan katoliset ja ortodoksit olivat menettäneet asiakkaansa lähes tyystin siitä yksinkertaisesta syystä, että kalvinistit todella opettivat sitä, mitä Raamatussa sanotaan, kansan kielellä ja ilman filosofisia hienouksia ja taka-ajatuksia ja tekivät sellaisia tekoja, jotka olivat sopusoinnussa puheiden kanssa.

Szymon Budny (1530-1593) oli uskova, jonka mieltä Tertullianuksen ym. harhaopit eivät olleet saastuttaneet. Teknisen koulutuksensa Szymon Budny oli saanut Krakowan yliopistossa. Hebrean, kreikan, latinan, puolan, valkovenäjän ja saksan taitajana hänellä oli edellytykset suorittaa sellaisia hengelliseen elämään liittyviä tehtäviä, jotka hänen ajallaan olivat ensiarvoisen tärkeitä. Budny oli paitsi raamatunkääntäjä, myös yleisen koululaitoksen kannattaja. Kouluja varten Bydny kirjoitti oppikirjoja. Myös hänen panoksensa luonnontieteiden kehitykseen on huomattava.

Toimipaikkana Szymon Budnyillä oli ensin Vilnan ja myöhemmin Kletskin kalvinistinen tuomiokirkko. Kletskissä, Radziwillien Nesvizhin naapurikaupungissa, Budny kirjoitti katekismuksen - kasteoppilaan kirjan - valkovenäjän kielisiä lukijoita varten 1562. Samana vuonna ilmestyi hänen kirjansa "Syntisen ihmisen vanhurskauttaminen Jumalan edessä". Puolankielisiä lukijoita varten Budnyi käänsi Raamatun.

 

Ortodoksit Liettuassa

Liettuan Venäjän lukemattomat luostarit, kirkot, papit ja munkit heräsivät varsin myöhään huomaamaan maassa riehuvan uskontotaistelun. Konstantinopolin patriarkan alaisen ortodoksikirkon todelliseksi johtajaksi Liettuan Venäjällä nousi 1500-luvulla Kiovan sotilaskomentaja Konstantin Konstantinovitsh Ostrozhky. Konstantin Ostrozhky (1526-1608) ymmärsi hengellisiä asioita, ja hänen kattonsa alla eri suunnat kastajista kalvinisteihin asti kohtasivat usein toisensa, mikä olikin tarpeen, sillä 1550-luvulla myös jesuiitat ja Puolan katoliset pääsivät esteettä sekaantumaan Liettuan Rusin eli Rutenian poliittiseen elämään.

 

Kastajat Liettuassa

Moskovan Venäjältä Liettuaan paenneet venäläiset toisinajattelijat Theodosius Kosoi, Ignatius, Artemij Troitskij ja monet muut löysivät hengellisen kodin slaavilaisen veljesliikkeen keskuudessa. Theodosius ja muita Moskovan ruhtinaskunnasta paenneita uskovia tapasivat toisensa Uso-Tsertissä, jonka jälkeen he siirtyivät Vitebskiin. Sekä Uso-Tsertissä että Vitebskissä syntyi herätystä.

Theodosius Kosoin ystävä, veli Foma (Tuomas) siirtyi Polotskiin ja kaupungissa syntyi herätystä. Moskovan Venäjä oli Iivana Julman (Ivan IV Vasiljevishin) johdolla aloittanut sodan Liettuan Venäjää vastaan ja sai 1563 Polotskin väliaikaisesti valtaansa. Veli Foma joutui Moskovan venäläisten käsiin ja hukutettiin jokeen.

Vitebskistä Theodosius Kosoi yhdessä muiden Moskovan Venäjän pakolaisten kanssa siirtyi Volynian maakuntaan, Konstantin Konstantinovitsh Ostrozhkyn kotiseudulle. Volyniassa Moskovan Venäjän pakolaiset kohtasivat Länsi-Ukrainan suuret vapaakirkot, jotka olivat luopuneet lapsikasteesta, kirkkoisien raamatuntulkinnoista ja muista katolisen kirkon pahimmista harhaopeista.

Vapaaseurakuntien jäseniä sanottiin kastajiksi, koska he kastoivat upottamalla ne, jotka tulivat uskoon, ja hylkäsivät pirskottamalla suoritetun lapsikasteen epäraamatullisena. Kastajia sanottiin myös antitrinitaareiksi, koska he eivät arvostaneet Tertullianuksen tai muiden epäraamatullisten kirkkoisien teologiaa. Kastajia sanottiin myös sosiaaneiksi, koska yksi Italiasta Puolaan tullut kastaja oli nimeltään Socinus. Kastajia sanoittiin myös uusareiolaisiksi, koska he eivät tunnustaneet Nikean kirkolliskokouksen arvovaltaa. Vapaaseurakuntien jäseniä olisi voitu kutsua myös nimellä "milleriaanit", sillä he toivat takaisin käsitteen tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka oli ollut unohduksissa Papiaan (100-luku) ajoista lähtien.

Saksassa kastajat oli päätetty tappaa Speyerin valtiopäivän päätöksellä vuonna 1529, mutta Liettuassa kastajia ei tapettu. Maahan tuli vainottuja uskovia eri puolilta Eurooppaa, ja pian alkoi Liettuassa ja varsinkin nykyisen Valkovenäjän (Belarus) aluella sellainen nousukausi, jota valkovenäläiset vieläkin haikaillen muistelevat.

Vaikka kastajien liike oli yksinkertaisten uskovien liike, se veti puoleensa myös teologeja, kalvinistisia presbyteerejä, aristokraatteja ja tiedemiehiä. Kun Vitebskiläinen Kishkan (Kiszka) suku asettui arvovallallaan kastajien taakse, ei kastajien rauhaan kajottu. Jan Kishka perusti kirjapainoja kastajien kirjallisuutta varten Lovkiin (Oshmanskin piirikunta), Zaslavliin (Minskin piirikunta) ja Ljubtsheen (Novogrudokin piirikunta).

Myös raamatunkääntäjä Szymon Bydnyi liittyi opetuksessaan kastajien linjoille. Luopumalla kirkkoisien virheiden puolustelemisesta hän päätyi puhtaalle raamatulliselle linjalle aikana, jolloin jesuiitat olivat juuri ryhtyneet johdattelemaan luterilaisia pois raamatullisesta teologiasta kirkkoisien filosofisiin sokkeloihin. Luterilaiset eivät huomanneet, että heitä viedään kuin pässiä teuraalle, mutta Bydnyillä oli se jokin, joka pani hänet vetäytymään syrjään harhaopeista.

Ortodoksit siirtyivät kyläkunnittain kastajien piiriin. Moskovan venäläinen historioitsija Andrei Kurbskij, joka 1564 pakeni Iivana Julman hirmuhallitusta Liettuan Ukrainaan, kirjoittaa kastajien menestyneen niin hyvin, että "lähes koko Volynia" seuraa kastajien oppia.

 

## Hengelliset liikkeet tulevat Puolaan

Liettuan kuningas Jogaila (1377-1434; Jagiello) tuli Puolan kuninkaaksi avioiduttuaan Puolan kuningattaren (Jadwiga/Hedvig) kanssa vuonna 1377. Puolan kuninkaana Jogaila otti nimen Wladyslaw II. Wladislav II Jogailan hallituskaudesta alkaa Puolan historiassa kausi, jonka aikana kristinusko sai jalansijaa Puolassa, ensin tsekkiläisen herätysliikkeen muodossa.

Wladislaw II pyynnöstä Prahan uskovat tohtorit olivat järjestelemässä opetusta Krakowan yliopistossa ja puolalaiset nuoret miehet opiskelivat Prahassa. Vuonna 1411 Prahassa katolisten tappama Stanislav Pazek oli puolalainen uskova. Kun myös Prahan tohtorit oli tapettu, Wladislaw II käänsi kelkkansa ja määräsi kaikki Puolassa tavatut uskovat tapettavaksi (Wielunin edikti 1424). Hussilaisen herätysliikkeen ensimmäisiä marttyyreitä katolisessa Puolassa olivat Melstinus-niminen aatelismies ja hengenheimolaisineen 1439 ja Poznanin piispan Andreas Bninskin Zbonszynissä roviolla polttamat viisi saarnaajaa.

Myös Krakowan yliopistossa uskovat opiskelijat ja katoliset kirkonmiehet joutuivat kahnauksiin. Yliopistomaailma kuunteli paitsi Hussin, myös Wycliffen opetusta. Wycliffen kirjoja yliopistossa levitti professori Andreas Kalka. Vuonna 1431 Krakowan yliopiston katoliset opettajat, Puolan kuningas ja senaatti väittelivät viikon ajan tsekkiläisten opettajien kanssa. Katoliset pitivät itseään väittelyn voittajina, koska hussilaisilla ei ollut muuta kättä pitempää kuin Raamattu.

Kuningatar Sofian aikana v. 1455 Raamattu käännettiin tsekistä puolaksi. Kuinka täydellinen tämä ns. Sarospatakin raamattu oli, on vaikea sanoa, sillä vain osia siitä on säilynyt.

Saksassa alkaneet protestiliikkeet katolista kirkkoa vastaan saavuttivat pian Puolan. Papit kielsivät Lutherin kirjojen lukemisen ja Torunin valtiopäivät kielsivät hänen kirjoituksiensa maahantuonnin, myynnin ja käytön maastakarkoituksen ja omaisuuden takavarikon uhalla. Kieltoa ei noudatettu. Vuonna 1523 Lutherin kirjojen lukemisesta sai jo kuolemantuomion. Kun sekään ei auttanut, kielsi kuningas Zygmunt I Vanha (Sigismund I, 1506-1544) opiskelun ulkomailla 1541 ja ulkolaisilta opettajilta pääsyn maahan. Baptistit oli karkoitettu maasta jo 1535. Vuoden 1543 valtiopäivillä pappien säädökset julistettiin laittomiksi. Seuraavana vuonna kuningas joutui luopumaan vallasta poikansa hyväksi.

Aateliset eivät pitäneet pappien tavasta määräillä maallisissa asioissa. Valtiopäivät olivat 1501 ja 1505 rajoittaneet pappien valtaa sen verran, että aateliset saivat luvan ajatella itse. Muuta valtaahan aatelisilla oli jo ennestään. Kun tuhannet pakolaiset pyrkivät Tsekeistä 1548 Puolan läpi Preussiin, pyysi Anreas Gorka, sileesialainen suurmaanomistaja pakolaisia asettumaan mailleen. Tsekkien vaikutus paikallisiin asukkaisiin oli suuri. Herätysliikkeellä oli huomattava paljon lauluja, joita kansa mielellään kuunteli. Papit painostivat Gorkaa karkottamaan uskovat, mutta vasta kuninkaan puuttuminen asiaan pakotti uskovat taas liikkeelle. Preussin kuningas Albert Brandenburgilainen otti pakolaiset vastaan kunniallisesti. Kuningas Albert oli luterilainen.

Pinczovin kreivi Nicholaus Olesnicki oli järjestänyt maillaan kirkollisen elämän Geneven mallin mukaan. Olesnicki saattojoukkoineen joutui vastaamaan kerettiläissyytöksiin Krakowan katolilaisten eteen, mutta pikaoikeudenkäynti jäi pitämättä, kun papit näkivät Olesnickin joukon aseistuksen.

Vakavampi yritys aateliston uskonnonvapauden rajoittamiseksi tehtiin Prjotkovin katolisessa synodissa 1552 kardinaali Hosiuksen johdolla. Synodi laati oman uskontunnustuksen, jossa puolalaisia vaadittiin hengen ja omaisuuden menetyksen uhalla hyväksymään katolisia oppeja kiirastulesta jne. Hosius oli uskonut ostavansa kuninkaan puolelleen lupaamalla kerettiläisten omaisuuden valtiolle. Katoliselle kirkolle itselleen olisi riittänyt uskovien veri.

Hosiuksen katolinen uskontunnustus joutui testiin, kun Stanislav Stadnicki uudisti kirkonmenot tiluksillaan Geneven malliin. Stadnickia vaadittiin kirkollisen pikatuomioistuimen eteen. Aatelisherraa kuulematta papit tuomitsivat Stadnickin kuolemaan ja menettämään omaisuutensa.

Hosius oli ehkä jättänyt huomioimatta, että aatelisherrat voivat suuttua. Näin ainakin kävi. Puolan valtiopäivien loistokkaan avajaismessun aikana 1552 kuningas oli rähmällään pappien edessä, mutta aatelisto ei. Valtiopäivien puhemieheksi valittiin Raphael Leszcynski, joka paavinpalvelijoiden messutessa seisoi hattu päässä. Vuoden 1552 valtiopäivät päättivät, että kirkolla ei ole Puolassa tuomiovaltaa. Suurin este Puolan hyvinvoinnille oli poistunut.

 

## Jan a Lasco

Puolan herätysliikkeet olivat syntyneet vainottujen pakolaisten ja tavallisen kansan parissa. Herätysliikkeen suuri johtaja on suuri Jumala. Maallisia keulakuvia hussilaisilla tai kastajilla ei ollut; myös kalvinistit ja luterilaiset olivat menestyneet erinomaisesti ilman keulakuvia. Puolalaiset olivat ottaneet itse asiat hoitaakseen.

Katoliset etsivät kuumeisesti keulakuvia aatelisten joukosta ja luulivat jo löytäneensä sopivan kandidaatin, kun Zwinglin luona Zürichissä ja Erasmuksen, Oecolampadiuksen ja Pellicaniuksen luona Baselissa oppinsa hankkinut puolalainen aristokraatti Jan a Lasco (1499-1560; haku myös: Laski) vannoi kirjallisesti olevansa katolilainen. Hänelle valmisteltiin paikkaa katolisten ykkösriviin, mutta Jan oli kuitenkin jo saanut raamatunlukutartunnan.

Samaan aikaan kun Jan a Lascon ura lähti jyrkkään nousuun, hän alkoi yhä paremmin ymmärtää katolisen kirkon olemusta. Ratkaisun paikka tuli eteen, kun nuorelle miehelle tarjottiin katolisen piispan pallia Unkarista, ja toista Cujaviassa, Puolasta. Mies ymmärsi tilanteen, ja lähti Puolasta 1536. Työtä löytyi Itä-Friisinmaan kalvinistisen herttuan palveluksessa uskontoasiain hoitajana, kunnes sitten Brüsselin herra ryhtyi jaagaamaan puolalaista kalvinistia pois maakunnasta. Jan a Lasco ilmoitti Brüsselin herran miehille, että kyllä se olisi kiva olla jossain kivassa paikassa, mutta Herran antamaa työtä hän ei painostuksen takia hylkää.

Kuudessa vuodessa a Lasco oli sovitellut Itä-Friisinmaan kalvinistien ja muiden reformiliikkeiden keskinäiset kiistat, jonka jälkeen hän oli lyhyen aikaa presbyteerin virassa Emdenissä. Itä-Friisinmaalta a Lasco kutsuttiin Englantiin, joka oli juuri irtaantunut paavin vallasta. Englannissa puolalainen aristokraatti pantiin järjestelemään Lontoon pakolaisseurakuntien asioita. Virkanimikkeenä oli ylitarkastaja, superindententti, joka kalvinistisissa kirkoissa on katolisen piispanviran kaltainen toimi.

Verisen Meerin valtaantulo Englannissa pakotti a Lascon taas matkalle. Tanskan kuningas Christian III päästi pakolaisten laivan maihin, mutta luterilaiset suuttuivat kuninkaalle siitä, että tämä oli noudattanut Jeesuksen ohjeita. A Lasco joutui uudestaan merelle. Nyt Lübeck, Hampuri ja Rostock torjuivat sympaattisen kalvinistin. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa ehti jo tarjota auttavaa kättä, mutta a Lasco lähti takaisin Friisinmaalle ja sieltä Frankfurt-am-Maineen. Frankfurtissa a Lasco perusti turvakodin Belgian katolilaisia pakeneville uskoville. Samalla hän yritti sovitella Frankfurtin kalvinistien ja luterilaisten johtajien oppiriitoja, mutta turhaan.

Frankfurtista a Lasco oli kirjoittanut Puolan kuninkaalle ja selvittänyt kantanaan, että omantunnon ratkaisujen ei tule perustua traditioon, tapoihin, kirkolliskokouksien päätöksiin tai kirkkoisien kirjoituksiin, vaan Raamattuun. Kirjeenvaihto oli pehmittänyt kuninkaan ja vuonna 1556 Puolan kuningas ja aateliset kutsuivat vihdoin a Lascon takaisin Puolaan. A Lasco osallistui ensimmäisen protestanttisen raamatun julkaisemiseen.

Kalvinistisen piispan, ylitarkastajan, ominaisuudessa a Lasco yritti yhdistää luterilaiset ja kalvinistit, mutta epäonnistui yhdestä yksinkertaisesta syystä: a Lasco yritti yhdistää mielipiteitä, mikä on mahdotonta. Jos hän olisi etsinyt uskovien yhteyttä Pyhässä Hengessä, onnistumisen mahdollisuudet olisivat olleet paremmat. Mutta siihen sympaattinen superintendentti ei kyennyt, päinvastoin. Hän kävi jatkuvaa kirjallista sotaa kastajia vastaan.

Luterilais-kalvinistinen oppi siitä, että Raamattu on uskon ja elämän ainoa ohje, on hyökkäys Pyhän Hengen arvovaltaa kohtaan. Raamattu on hyvä vain Pyhän Hengen tulkitsemana. Jos Raamattua tulkitsee kirkolliskokous, kirkkoisät tai sympaattinen aristokraatti, on tulos väärä. Jumala ei lopultakaan hallitse kirjan kautta, vaan Pyhän Hengen ominaisuudessa. Ja Jumala johtaa omiaan, jokaista yksilönä, Pyhässä Hengessä vaan ei massojen mielipiteen tai mielipidejohtajien kautta.

Vuonna 1560 a Lasco kuoli. Taistelukirjoituksillaan loistava a Lasco oli neljässä vuodessa ajanut Puolan kukoistavan herätysliikkeen hajalle. Kalvinistien ja luterilaisten johtajat ryhtyivät ruuvaamaan vastauskoontulleita kastajia vastaan, alussa kuitenkin varovasti.

 

## Puola parhaimmillaan, muttei kovin hyvä silloinkaan

Vuoden 1552 valtiopäivien jälkeen Puolasta oli tullut vapaamielinen valtio. Vaikka varsinaisesta omantunnonvapaudesta ei vielä ollutkaan kyse, oli Puola eräs harvoja paikkoja Euroopassa, jossa uskova saattoi elää kutakuinkin normaalia elämää. Vainottuja uskovia saapui Italiasta, Ranskasta, Tsekeistä ja Saksasta. Oli Moravian veljiä, hugenotteja, valdolaisia, anababtisteja, mennoniittoja ja kaikkia siltä väliltä. Jopa areiolaisiksi leimatuilla veljillä, jotka eivät tunnustaneet Tertullianuksen kolminaisuusoppia, oli Puolassa omat koulut, kirjapaino Racowissa ja 300 seurakuntaa ympäri maata. Myös juutalaiset saivat töitä kukoistavassa kuningaskunnassa.

Krakowan yliopistossa oli jonkin aikaa toiminut kristillinen salaseura, jota vetivät italialainen uskova pappi "isä" Lismanini ja belgialainen Pastoris. Kuninkaan puoliso, italialainen Bona Sforza oli seuran aktiivi jäsen. Seuran perustajaksi arvellaan puolalaista Piotr Giezek z Goniadza (Peter Gonezius), joka ennen Puolaan paluutaan oli toiminut logiikan opettajana Paduan yliopistossa. Myös Michael Servetuksen teokset tunnettiin. Lisäksi seura sai vaikutteita italialaiselta Leo Sozzinilta, joka hylkäsi kaikki kirkkoisien kirjoitelmat harhaoppisina.

Salaseurassa käyty keskustelu tuli julkiseksi ja pian Krakowan yliopiston hebrean professori Francesco Stancaro (1501-1574), ensimmäisen puolan kielen kieliopin laatija Pierre Satorius-Stoinski, italialainen lääkäri Giorgio Blandrata, ja monet muut toivat kortensa kekoon. Katolisten kolminaisuuden ympärille kehittämän saivartelun hylkääminen sai sotajalalle paitsi katoliset, myös luterilaisten ja kalvinistien johtajat. Hurskaanoloinen vastarinta johtui lähinnä kastajaliikkeen kansansuosiosta.

Paavi lähetteli Puolaan kiukkuisia kirjeitä ja kardinaali Hosius teki parhaansa taivutellakseen Puolan kuninkaan veritöihin. Kuningas olisi suostunut kastajien karkoittamiseen, mutta Hosiukselle se oli liian vähän. Vuonna 1563 kuningas päätti kuitenkin karkoittaa Puolasta kaikki ei-katoliset ulkolaiset, tsekkiläisiä veljiä lukuunottamatta. Käytännössä määräys koski vain italialaisia, sillä muut olivat ehtineet saada Puolan kansalaisoikeudet.

Luterilaiset käänsivät Uuden Testamentin puolaksi vuonna 1553. Koko Raamattu Puolaksi ilmestyi 1563 kalvinistisen ruhtinas Mikolaj ("Musta") Radziwillin (1515-1565) tuella. Tämä ns. Brestin raamattu (Biblia Brezska) oli Szymon Bydnyin käytettävissä, kun hän v. 1572 julkaisi oman puolankielisen käännöksensä. Szymon Budnyin käännöksestä tuli myöhemmin perustetun katolis-ortodoksisen kirkkounionin virallinen raamattu.

Jan a Lascon kuoleman jälkeen 1560 vain kastajat olivat enää kasvava hengellinen liike. Kastajilla oli niin monta mieltä kuin miestäkin, mutta yhteisiä pyrkimyksiäkin löytyi. Niistä tärkeimpiä oli ihmisen omantunnonvapauden kunnioittaminen, uskonnonvapaus, Raamatun tulkinta järjen, vaan ei dogmatiikan suodattimen läpi sekä ihmisten sosiaalinen tasa-arvo. Kastajien kirjapainot Racowissa ja Wegrowissa tuottivat 1585-1638 välisenä aikana noin 500 painotuotetta, joiden pääteemana oli väärentämättömän kristinuskon soveltaminen käytäntöön. Kastajien kirjat saivat kirkonmiehet kiristelemään hampaitaan raivosta, mutta niitä lukivat sellaiset kaverit kuin John Locke, John Stuart Mill, Isaac Newton ja monet muut yksinkertaiset ja sivistymättömät ihmiset.

 

## Liettuan ja Puolan valtioliitto

Liettua ja Puola solmivat valtioliiton vuonna 1569. Liettuan kalvinistinen Radziwillien ruhtinassuku vastustusti valtioliittoa, sillä uskovina he ymmärsivät asioita. Kun Puolan kuningas Zygmunt II (Sigismund Augustus) vuonna 1572 kuoli, maahan laadittiin liettualaisten vaatimuksesta perustuslaki v. 1573, jossa luvattiin omantunnonvapaus ja tasa-arvo lain edessä kaikille Liettua-Puolan liittovaltion asukkaille uskontoon kuulumatta. Puolan uudeksi kuninkaaksi v. 1573 valittiin Radziwillien vastustuksesta huolimatta Ranskassa protestanttien massamurhissa kunnostautunut Henri de Valois, joka kuitenkin lupasi olla puuttumatta ihmisten omantunnonvapauteen, kunhan vain pääsisi kuninkaaksi. Pakon edessä ranskalainen vannoi kunnioittavansa lakia, mutta pakeni pian maasta. Vuonna 1592 Puolan kuninkaaksi noussut Zygmunt III Vasa (Sigismund III Vaasa, 1592-1599), entinen Ruotsin kuningas, ryhtyi vääntämään Puolaa katoliseen kirkkoon. Jesuiitat olivat jo maassa, mutta etenivät alussa salakavalasti. Pakkotoimet viivästyivät senverran, että Puola säästyi pahimmilta tuhoilta kolmikymmenvuotisen sodan 1618-1648 aikana.

 

## Jesuiitat tulevat Puolaan ja Liettuaan

Kirkolliset reformiliikkeet, kalvinismi ja luterilaisuus heiluttivat katolisen kirkon valtaa Puolassa pahasti. Kastajien ja hussilaisten tulo horjutti jo pimeyden henkivaltojakin. Kirkot tarvitsivat nyt pikaisesti apua, ja sitä oli tulossa.

Ensimmäiset jesuiitat tulivat Puolaan katolisen kirkon tueksi vuonna 1564. Puolan ja Liettuan valtioliitto solmittiin vuonna 1569 ja jo kuukauden kuluttua jesuiitat saapuivat saapuivat aseistettujen turvamiesten kanssa Liettuan pääkaupunkiin. Seuraavan vuoden kesällä jesuiittakenraali Fransiscus Borgian käskystä Vilnaan saapui Laurentius Magi, jesuiittojen Itävallan ja Puolan osaston komentaja avaamaan Vilnaan jesuiittojen oppilaitosta. Vuonna 1578 valtio luovutti jesuiittojen oppilaitokselle vallan harjoittaa opetustoimintaa yliopiston nimellä.

Jesuiittojen tulo oli Vilnaan oli loistokas, aivan erilainen kuin vainottujen kastajien, hussilaisten, kalvinistien tai luterilaisten saapuminen maahan parikymmentä vuotta aikaisemmin. Ja jesuiitat opettivat aivan eri asioita, kuin uskovat. Jesuiitat olivat Euroopan parhaimmin koulutettuja filosofeja. Uskovien kanssa jesuiitat olisivat keskustelleet mielellään kirkkoisien kirjoituksesta, mutta väittelyihin kirkkoisien kirjoituksista antautuivat vain luterilaiset ja hävisivät, sillä luterilaiset joutuivat ristiriitaan itsensä kanssa: oman raamatullisen näkemyksensä ja kirkkoisien oppien kanssa. Kahta vastakkaista oppia ei voinut yht´aikaa puolustaa. Jesuiitoilla tätä ongelmaa ei ollut. He olivat johdonmukaisia: Raamattuja poltettiin ja kirkkoisien oppeja pidettiin arvossa.

Kalvinistien vahvalla miehellä Nikolai Radziwill Mustalla oli kuollessaan neljä alaikäistä poikaa. Jesuiitat saivat pojat haalituiksi omiin kouluihinsa, ja kasvatettiin uudelleen jesuiittojen tarpeita varten. Kun Roomassa kasvatettu Juri Radziwill tuli 1581 katolisen kirkon piispaksi Vilnaan, lahjoitti hän katoliselle kirkolle 5000 dukaattia niiden raamattujen ostamiseksi pois väestöltä, jotka hänen isänsä oli aikoinaan painattanut. Kansalta lunastettut raamatut poltettiin julkisesti jesuiittojen Pyhän Johanneksen tuomiokirkon edessä Vilnassa. Niin että kasvatuksella ja kasvatuksella on eroa.

 

Ostrogin akatemia

Konstantinopolin patriarkan alaisen ortodoksikirkon todelliseksi johtajaksi Liettuan Venäjällä nousi 1500-luvulla Kiovan sotilaskomentaja Konstantin Konstantinovitsh Ostrozhky. Konstantin Konstantinovitsh perusti kotikaupunkiinsa Volynian maakunnan Ostrogiin noin vuonna 1580 ortodoksien kipeästi tarvitseman korkeakoulun.

Jesuiitat olivat v. 1570 perustaneet oman akatemiansa Vilnaan ja tuoneet mukanaan huomattavan joukon katolisen kirkon teologeja. Jesuiittojen tulo vei rauhan maasta, sillä heidän tarkoitusperänsä tunnettiin aivan hyvin. Taistelu Liettuan sieluista oli muuttunut kovaksi. Liettuan kreikkalais-katoliset ortodoksit joutuivat myös panostamaan oman kirkkonsa tukemiseen, siitä huolimatta, että Konstantinopoli oli turkkilaisten vallassa.

Vuonna 1596 Syyrian Aleksandrian patriarkka lähetti Ostrogin akatemian rehtoriksi kreetalaisen Kyrillos Loukariksen (1572-1638). Kyrillos Loukaris oli opiskellut Hollannissa, Sveitsissä ja Englannissa. Erikoista tässä kirkollisessa toimihenkilössä oli, että hän oli uskova. Kyrillos Loukaris oli opettanut Ostrogissa, Vilnassa ja Lvovissa kuusi vuotta, kun hänet valittiin Egyptin Alexandrian patriarkaksi. Hän joutui jättämään Liettuan. Vuonna 1620 Loukaris valittiin Konstantinopolin patriarkaksi.

Paavi ja hänen käskyläisensä Ranskan ja Itävallan kuninkaat eivät voineet sietää sitä, että uskova ihminen on hengissä ja vieläpä patriarkkana Konstantinopolissa. Kaiken lisäksi Geneven kalvinistit olivat 1629 julkaisseet Kyrillos Loukariksen kirjoituksen "Uskon tunnustus". Ranskan ja Itävallan katoliset saivat Kyrillos Loukariksen erotettua patriarkan pallilta viisi kertaa, mutta vasta kuudes juonittelukierros tuotti tulosta. Katolinen vastauskonpuhdistus kohtasi Konstantinopolin patriarkan merellä vuonna 1638. Ruumis heitettiin laidan yli.

 

## Moskovaan perustetaan patriarkaatti

Konstantinopolin jouduttua turkkilaisten käsiin 1453 kreikkalaisen kirkon tulot pienenivät. Köyhä patriarkka Jeremia II (1572-1584) saapui 1588 kerjuumatkalle Moskovaan. Hänet otettiin vastaan Kremlissä 21.07.1588.

Henkisesti rajoittunut tsaari Fjodor I, hänen tataarilainen avustajansa ja myöhempi vallanperijä Boris Godunov sekä valtakunnankansleri Schelkalov ottavat köyhän patriarkan vastaan ja kestitys alkaa. Jeremiaa syötetään ja juotetaan Kremlissä niin kauan, että tämä suostuu isäntien vaatimukseen Moskovan kirkkoruhtinaan julistamiseksi yhdeksi kirkon patriarkoista.

Talvella vangittu patriarkka alkaa osoittaa taipumisen merkkejä. Konstantinopolin patriarkka Jeremia ilmoittaa suostuvansa isäntien vaatimukseen ehdolla, että saa jäädä itse hoitamaan virkaa. Isännät asettavat lisäehtoja, ja patriarkka peruu tarjouksensa. Tällöin isännät asettavat valittavaksi vain kaksi vaihtoehtoa: Joko Jeremia hyväksyy Moskovan patriarkaatin, tai hänet hukutetaan jokeen. Kuolema Kremlin muurin takana virtaavassa Moskova-joessa ei tunnu miellyttävältä, ja niinpä Jeremia-parka 26. tammikuuta 1589 asettaa Joonan patriarkan virkaan Moskovassa. Maailma on saanut uuden patriarkan ja venäläinen vieraanvaraisuus tähden kruunuunsa.

 

## Katolisen kirkon ja Ortodoksikirkon "uudelleenyhdistyminen"

Puolan katolisen kirkon avuksi tulivat jesuiitat, mutta se ei vielä riittänyt. Liettuan Rusin (Belarus ja Ukraina; entinen nimi Rutenia) kreikkalaiskatoliset olivat saman ongelman edessä. Kristinusko valtasi ihmissieluja kirkolta koko maassa. Tässä tilanteessa kreikkalaiskatoliset joutuivat valitsemaan tunnustaako Jeesus Herraksi vai paavi Jeesuksen viransijaiseksi. Kreikkalaiskatoliset kallistivat päänsä antikristuksen pölkylle.

Liettua, johon myös Valkovenäjä, suuri osa Ukrainaa ja osia jaetusta Venäjästä kuuluivat, muodosti 1569 valtioliiton Puolan kanssa. Luonnollinen seuraus valtioliitosta oli kysymys samalla alueella toimivien kirkkojen yhdistymisestä. Paavin kirkko oli jo kauan pyrkinyt nielemään kaikki ortodoksiset slaavit, mutta kun siinä ei onnistuttu, keskittyivät paavin asialle lähettämät jesuiitat Puolalais-Liettualaisen valtioliiton katolistamiseen. Virallisesti puhuttiin unionista kansan hämäämiseksi. Unioni valtioliiton hallitsemilla mailla toimivissa kirkoissa saatiin runnottua kokoon, ja 1595 paavi Klement VIII ilmoitti vatikaanissa juhlallisesti Puolan kirkon liittyneen takaisin Rooman kirkon yhteyteen.

Liettuan ja Puolan liittovaltion alueella Unioni syntyi yllättävän helposti. Siihen oli yksi syy: sekä ortodoksit että roomalais-katoliset halusivat hävittää yhteisen vihollisen - kristinuskon, joka oli 1520-luvulta alkaen levinnyt voimakkaasti Liettuan Venäjälle kalvinistisen herätysliikkeen suojissa. Unionia käytettiin myöhemmin samassa tarkoituksessa Valakian (nykyisen Romanian) herätyksen kukistamiseen 1700-luvulla. Silloin kummisetänä oli Itävallan keisari.

 

## Ukraina nousee kapinaan

Unioni osoittautui vain välivaiheeksi. Valtaosa valtioliiton kansoista oli kreikkalais-katolisia, ja kuului Kiovan metropoliitan alaisuuteen. Ratkaiseva osuus tapahtumainkululle oli kuitenkin Liettuan ja Puolan katolisilla kuninkailla, jotka kaiken lisäksi nimittivät piispat valtioliiton alueella. Jesuiittoja oli alkanut tulla maahan jo 1564, viisi vuotta ennen valtioliiton solmimista. Jesuiitat olivat ammattitaitoisija valtakunnankääntäjiä jo silloin. Kun käännytystyö eteni, siirryttiin raakaan vainoon, mikä pakotti Valko-Venäjän ja Ukrainan kapinaan v. 1648 ja ajoi ne Moskovan valtapiiriin. Ilman jesuiittojen uhkaa nykyistä Venäjää ei olisi koskaan syntynyt.

Jesuiitat olivat päässeet helposti niskan päälle Puolan yläluokasta. Yläluokan tuki saatiin miellyttämällä viehkeästi, mutta kansa tarttui aseisiin. Valko-Venäjän ja Ukrainan kapinaa katolista kirkkoa, jesuiittoja ja Liettualais-Puolalaista valtioliittoa vastaan johti kasakkapäällikkö Bogdan Hmelnicki, jota Ukrainassa kunnioitetaan kansallissankarina. Ukraina vapautui Puolasta, mutta joutui Moskovan Venäjän kouriin. Sotia jatkettiin, liittolaisia vaihdettiin, mutta ukrainalaiset olivat joutuneet ojasta aallikkoon.

Juutalaiset, jotka olivat olleet valtion virkamiehinä, joutuivat kokemaan kapinallisten koko raivon. Ukrainalaisilla ei ollut edes kaasukammioita, juutalaisilta miehiltä leikattiin kurkut ja syötettiin koirilla, lapsia pistettiin keihäillä kuoliaiksi ja poltettiin elävältä. Naiset raiskattiin ja paloteltiin miekalla. Kreikkalais-katoliset papit johtivat kiihotustyötä. Toisella puolella rajaa juutalaiset joutuivat jesuiittojen kynsiin. Ukrainassa vuonna 1648 alkaneissa juutalaisvainossa teurastettiin joidenkin arvioiden mukaan jopa puoli miljoonaa ihmistä.

 

## Puolan hävitys

Liettuan ja Puolan kristikunta oli saanut elää rauhassa kymmeniä vuosia, ennen kuin vainot alkoivat. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana Tsekeistä tulvi vielä uusia pakolaisia hussilaisten keskukseen Lesznoon (saks. Lissa). Tulijoiden mukana oli myös Jan Amos Komenski, joka paremmin tunnetaan koululaitoksen uudistajana. Uskovien päämääränä on koko yhteiskunnan kulttuurivallankumous, vapauttaminen antikristillisen kirkon kahleista. Koulun uudistaminen oli osa tätä työtä.

Ne seudut, jotka olivat vapautuneet katolisen kirkon vallasta, tarvitsivat koululaitoksen asiantuntijoita. Kolmikymmenvuotisen sodan vielä kestäessä Komenski selosti näkemyksiään Lontoossa 1641 ja Tukholmassa 1642 ja 1646, mutta sodan päättymisvuonna 1648 hänet valittiin pakolaisseurakunnan piispaksi Lesznoon. Vuonna 1650 Komenski siirtyi Sarospatakiin, Unkariin. Sarospatakin kaiken viisauden ("pansofia") peruskoulussa toteutettiin ensimmäistä kertaa se koulu-uudistus, joka tänään on itsestäänselvyys kaikkialla koulumaailmassa. Neljän Unkarissa vietetyn vuoden jälkeen Komenski palasi taas Lesznoon, mutta Puolan aika alkoi jo päättyä. Kiihkokatoliset puolalaiset polttivat koko Lesznon kaupungin 1656, ja Jednota Bratskan tsekkiläinen pakolaisseurakunta sai taas muuttaa majaa.

Liettua ja Puola putosivat kuin ylikypsä omena jesuiittojen käsiin. Hävitystyössä noudatettiin katolisen kirkon klassista kaavaa. Ensi alkuun katolisia kansalaisia yllytettiin tekemään kaikkea pienempää ja suurempaa pahaa uskoville. Kuningas Zygmund III Augustuksen (1587-1632) hallitessa valtio katsoi jo läpi katolisten uskovia vastaan tekemiä terroritekoja. Kiellettyjen kirjojen luettelo ilmestyi 1611 ja 1621 voimaan astui yleinen sensuuri. Kristillisten kirjapainojen kirjat poltettiin kaikki, sisältöön katsomatta. Vuonna 1632 julkaistun "Dantsigin raamatun" koko painos poltettiin. Daniel Mikolajevski, joka kanssa Jan Turnowskin oli käännöstyön suorittanut, tapettiin. Jatkossa raamatut jouduttiin toimittamaan Puolaan Saksasta, sillä Jacob Wujekin 1593 laatima, jesuiittojen muuttelema ja katolisen kirkolliskokouksen v. 1607 hyväksymä käännös oli tarkoitettu vain virkakäyttöön.

Raamattujen polttamisesta siirryttiin yliopistomaailmaan. Kastajat olivat Krakowan pohjoispuolelle Racowiin perustaneet oman yliopiston, jonka yhteydessä toimi myös kirjapaino. Racowin akatemia suljettiin Puolan valtiopäivien päätöksellä 1638. Vuonna 1658 Puolassa tuli voimaan laki, jonka mukaan kastajaliikkeeseen kuuluvat veljet tapetaan vuonna 1660, jolleivät he sitä ennen ole kääntyneet katolisuuteen tai lähteneet maasta. Suuri osa veljistä siirtyi unkarilaiseen Transilvaniaan. Luterilaisten ja kalvinistien etua yritti vielä ajaa Radziwillien suvun viimeinen kalvinisti Boguslaw Radziwill (1620-1669), mutta turhaan. Vuonna 1668 määrättiin jokainen uskoontullut katolilainenkin tapettavaksi. Vuonna 1697 Puolan valtiopäivät kielsivät Ruskan (Rutenian) kielen käytön, sillä juuri Valkovenäjän kieli haittasi puolalaisten katolisten pyrkimyksiä. Vuonna 1699 katoliset eväsivät kaikilta ei-katolisilta pääsyn kaikkiin valtion virkoihin.

 

## Belorusin hävitys

Liettuan ja Puolan valtioliiton kukkaseksi perustettu kirkkounioni ei Liettuassa ollut suosittu, ja Puolassa se oli täysin tarpeeton. Puolankielisiä kirkonmenoja ei Puolan katolilaisille edes tarjottu. Unionia paremmin menestyivät "lahkolaiset" herätysliikkeet sekä kirkon protestiliikkeet kalvinismi ja luterilaisuus.

Valkovenäjällä Unionista oli hyötyä taistelussa jesuiittoja vastaan. Kun kastajien tappolait astuivat vuonna 1660 voimaan Puolassa ja Liettuassa, noin 80 prosenttia valtioliiton valkovenäläisestä väestöstä kuului kirkkounioniin. Jesuiitat saivat hävitettyä kalvinistit ja luterilaiset, mutta kirkkounionin tuhoaminen oli jesuiitoille ylivoimaista. Hävitystyön loppuunsaattaminen jäi Moskovan Venäjän tehtäväksi.

Ensimmäiset väliaikaiset voitot slaavilaisesta kristikunnasta Moskovan kirkkoruhtinaat saivat Ivana IV Vasiljevitsh Julman aikana. Moskovan tsaarin 1565 aloittamat sodat Valkovenää vastaan jatkuivat yli kolmesataa vuotta. Sodan varjossa Moskovan omatekoinen patriarkaatti sai tuhotuksi sitä liberaalimman kirkkounionin hengellisen, henkisen, aineellisen, kansallisen ja valtiollisen perinnön. Ei kaikkea voi panna edes Lukashenkon piikkiin.

Kolmesataavuotisen sodan alkuvaiheessa maahan yrittivät tunkeutua Moskovan venäläiset ja Krimin tataarit. Valkovenäläiset pystyivät lyömään moskovalaiset takaisin 1569. Jesuiittoja vastustamaan unionin kannattajat perustivat oman koulutukselle ja kansanopetukselle omistautuneen basiliaanien järjestön. Sotatoimet kuitenkin jatkuivat, ja Valkovenäjä menetti puolet väestöstään, kun Moskovan Venäjä keisari Aleksei Mihailovitshin johdolla hyökkäsi Rutenian slaavien kimppuun 1654. Radziwillit yrittivät pelastaa maan liittoutumalla ruotsalaisten kanssa, mutta turhaan. Napoleonin Moskovan sotaretken jälkeen Valkovenäjä jäi Moskovan valtapiiriin ja sota muuttui sissisodaksi. Vuonna 1839 kirkkounioni kiellettiin. Maan kulttuuriaarteet, niiden joukossa kymmeniä tuhansia kirjoja ja muita kirjallisia dokumentteja kuljetettiin Pietariin ja Moskovaan. Paremmista päivistä kertovat rakennukset, kirkot ja luostarit tuhottiin. Vasta 1880 Moskovan Venäjä katsoi tavoitteet saavutetuksi ja lakkautti sotatilan Valkovenäjällä.

Lopultakin vainojen yli hengissä selvisivät vain ne, joita eniten vainottiin - ne uskovat, jotka eivät kuuluneet mihinkään lahkoon. Yksistään Länsi-Ukrainan Tsernovtsyn läänissä oli vuonna 1999 rakenteilla 120 rukoushuonetta, kun vastaava luku koko Venäjänmaalta on 100. Vaikka amerikkalaiset tekevätkin tänään suurella rahalla näyttävää lähetystyötä Venäjällä, päävastuun kantavat ja suurinta uhrautuvaisuutta Moskovan Venäjän evankelioimisessa osoittavat Belarusin ja Ukrainan uskovat.

 

 

###17

UNKARI

 

Ratsastavana kansana unkarilaiset joutuivat taistelemaan elintilastaan Euraasian aroilla monien muiden kansojen kanssa vuosituhansien ajan. Nykyisen Unkarin seuduille unkarilaiset tulivat 900-luvulla. Pian tämän jälkeen Unkarin kuningas kääntyi katolisen kirkon kannattajaksi. Kirkkoa palvellessaan unkarilaiset tulivat syylliseksi moneen häpeälliseen tekoon. Tosin heiltä ei voinut mitään hyvää odottaakaan, sillä he eivät tunteneet Jumalaa.

Wienissä, aivan Unkarin naapurissa, hallitsivat Pyhän Rooman keisarikunnan keisarin tittelillä Habsburgien dynastian ruhtinaat. Yhdessä paavin kanssa Habsburgit rakensivat maanpäällistä helvettiä Euroopan kansoille. Haaskalintujen tavoin Habsburgit olivat aina vaanimassa, jos naapuri tulisi huonoon kuntoon. Jos sellaista havaittiin, tulivat Habsburgit aina paikalle mukamas kristinuskoa tuomaan. Habsburgien vallantavoittelussa käytettiin avuksi paitsi paavin palveluita myös avioliittokeinottelua. Alistetuilta kansoilta Habsburgit saivat rahaa, ja vastapalveluksena paavin palveluista Habsburgit antoivat kirkon metsästää uskovia.

Kristinusko saavutti Unkarin vasta 1400-luvulla tsekkiläinen herätysliikkeen vaikutuksesta. Jan Hussin kasvatit Tuomas ja Valentin käänsivät Raamatun unkariksi. Tästä käännöksestä on säilynyt profeettojen ja psalmien kirjat sekä evankeliumit. Ensimmäinen kalvinistinen seurakunta perustettiin vuonna 1516 Nagyenyediin (nyk. Aiud Romaniassa). Muutamassa vuosikymmenessä kalvinistinen herätysliike levisi koko unkarilaiseen Trasilvaniaan.

Uskovien määrä Unkarissa oli kasvanut tasaisesti eri herätysliikkeiden ansiosta, ja alue alkoi kiinnostaa paavia. Kun paavi ja hänen koneistonsa virkamiehet, aateliset, papit ja sotakoneisto tajusivat olevansa henkisesti alamittaisia uskoviin orjiinsa verrattuina, he alkoivat pelätä kansannousua. Eikä pelko ollut aiheeton. Kirkon, Habsburgien ja aateliston orjat yrittivät toistuvasti vapautua. Vaikka uskovat eivät kapinointiin osallistuneetkaan, heitä pidettiin syyllisinä, sillä uskovat olivat itsenäisiä, eivätkä kumarrelleet kunniattomia.

Ensimmäinen unkarilainen kuningas, joka tunnusti tosiasiat, oli Matyas Corvinus (1458-1490), unkarilaisen kansallissankarin Janos Hunyadin poika. Habsburgit olivat tappaneet Matyaksen vanhemman veljen, ja Matyas itse oli joutunut Wieniin vangiksi. Hänestä tuli kuitenkin Unkarin kuningas, kun Habsburgien Albert kuoli. Matyas Corvinuksen aikana kirkon ja valtion harjoittamaa sortoa rajoitettiin. Kun Matyas kuoli, Unkarissa sanottiin: "Matyas kuningas on kuollut, oikeus on haudattu".

Unkari oli joutunut sotimaan maahan tunkeutuvia turkkilaisia vastaan toistuvasti vuodesta 1387 lähtien. Vuonna 1526 unkarilaiset kärsivät Tonavan rannalla Mohacissa ratkaisevan tappion Suleyman I (1520-1566) johtamia turkkilaisia vastaan. Turkkilaiset voittivat Unkarin Unkarin oman aateliston tuella, sillä kapinointia peläten Unkarin aateliset olivat juuri ennen sotaa tuhonneet Unkarin armeijan. Sodan aikana Habsburgit vaanivat vieressä, kun turkkilaiset ja unkarilaiset tappelivat. Mohácsissa Unkarin armeijan jäännökset tuhottiin ja sitä johtanut 20-vuotias nuorukainen, kuningas Lajos (1521-1526) hukkui Tonavaan. Kun Lajos oli kuollut, käyttivät Habsburgit hyväkseen odottamaansa tilannetta, sekä avio-optiota ja julistivat oman miehensä Ferdinand I:n Unkarin kuninkaaksi. Unkarilaiset taistelivat Habsburgien aikeita vastaan Janos Szapolyain (1526-1540) johdolla. Rauha Ferdinand I kanssa solmittiin 1533. Vain pieni osa läntistä Unkaria joutui Pyhän Rooman keisarikunnan alaisuuteen. Kun Habsburgit muutaman vuoden päästä hyökkäsivät uudestaan, miehittivät turkkilaiset Budan, ja Unkari jaettiin nyt kolmeen osaan. Kun sotatoimet lakkasivat 1562, istuivat ottomaanit Budassa, habsburgit Wienissä, ja Szapolyai Kolozsvarissa, Transilvaniassa.

Transilvanian unkarilaiset julistivat maahansa uskonnonvapauden Tordassa (nyk. Turda, Romaniassa) vuonna 1556. Transilvanian uskonnonvapausjulistus annettiin aikana, jolloin muualla Euroopassa katoliset systemaattisesti metsästivät, kiduttivat ja murhasivat Jeesuksen opetuslapsia. Eikä edes Transilvanian omantunnonvapaus ollut pysyvää laatua. Jo seuraavat kuninkaat halusivat jättää kastajat omantunnonvapauden ulkopuolelle. Tordan julistuksen näkyvin hankemies David Ferenc kuoli itse vankilassa 1579 vakaumuksensa tähden.

Unkarin uskovat käyttivät lyhyet rauhalliset kaudet hyvin. Vuonna 1531 hussilaisen herätysliikkeen vanhalle tukialueelle Sárospatakiin perustettiin paikallisten ruhtinaitten myötävaikutuksella koulu, joka tuli myöhemmin näyttelemään merkittävää osaa Unkarin ja koko maailman vapaassa kansansivistystyössä. Koulu toimii edelleen Sarospatakin reformoidun korkeakoulun nimellä.

Tshekkiläisen herätysliikkeen ansiosta kirjoitus- ja lukutaito oli vakiintunut Unkarissa. Erasmus Rotterdamilaisen kasvatit Bedenek Komjati, Gabor Pesti ja Janos Erdosi käänsivät kukin osia Raamatusta unkariksi. Vuonna 1541 Sarvarissa ilmestyi Janos Erdosin kääntämänä koko Uusi Testamentti. Vuonna 1545 Gaspar Heltai julkaisi Raamatun kokonaan Kolozvarissa, Transilvanian Unkarin pääkaupungissa. Vuonna 1590 koko Raamattu painettiin myös Vizsolyssä. Sen tekijät, Kaspar Karolyi ja muut, olivat kalvinistisen herätysliikkeen kasvatteja.

Osa Transilvanian asukkaista oli valakialaisia, joita nykuisin kutsutaan romanialaisiksi. Vuonna 1561 unkarilainen Miklos Forro Brassosta julkaisi Neljä evankeliumikirjaa valakian kielellä. Valakiankielisen Vanhan Testamentin julkaisi unkarilainen Ferenc Geszthy vuonna 1582.

Vuonna 1603 Habsburgien tunkeutuivat taas maahan kenraali Bastan johdolla, mutta tällä kertaa he eivät yrittäneet orjuuttaa unkarilaisia. Katolisen kenraalin ohjelmana oli nyt "hävittää kaikki protestantit". Katoliset pääsivät suorittamaan järjestelmällistä hävitystyötä vuoden ajan aivan rauhassa, sillä vasta 1604 kenraali sai vastaansa Istvan Bocskayn (1557-1606) johtaman armeijan. Habsburgit häädettiin takaisin Itävaltaan. Unkarin valtiopäivät julistivat Bocskayn v. 1605 Unkarin kuninkaaksi, ja Turkin sulttaani Ahmet I (1603-1617) hankki hänelle kruunun Persiasta. Habsburgit joutuivat suostumaan rauhaan Transilvanian unkarilaisvaltion kanssa vuonna 1606 ja vielä samana vuonna Bocskay hankki sopimukselle turkkilaisten hyväksynnän. Jesuiitat ja Habsburgit saivat katsella Pozsonystä, nykyisestä Bratislavasta, kuinka Jeesuksen opetuslapset lukivat kirjaansa turkkilaisten valvoessa rauhansopimukseen kirjatun uskonnonvapauden toteutumista Unkarissa. Habsburgit, jotka olivat unkarilaisten keskuudessa kokeneet nöyryyttävän tappion, purkivat raivonsa tsekkiläisiin uskoviin, mikä johti kolmikymmenvuotiseen sotaan Euroopassa (1618-1648).

Turkkilaisten myötävaikutuksella Transilvania ja sen pääkaupunki Kolozsvar, nykyinen Cluj-Napoca Romaniassa, oli tullut paikaksi, jossa vallitsi omantunnon vapaus. Debrecenissä, nykyisen Unkarin itälaidalla, oli kalvinistien kirjapaino aloittanut toimintansa vuonna 1560, ja vuosisadan lopulla v. 1598 Transsylvaniassa oli toiminnassa jo 44 kirjapainoa. Vainottuja uskovia saapui Transsylvaniaan kaikkialta Euroopasta. Ne uskovat, jotka hylkäsivät kaikki kirkkoisien opit, tulivat julkisuuteen 1568, kun David Ferenc, eräs Kolozvarin johtavista kalvinisteista asettui heidän puolelleen. Puolan uskovat muuttivat Kolozvariin vuosina 1658-1660.

Istvan Bocskay oli ehtinyt turvata kansalaisvapaudet suurimmalle osalle unkarilaisväestöä, kun hänet myrkytettiin. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana Transilvanian unkarilaiset joutuivat taas sotimaan omantunnonvapauden puolesta. Habsburgien tappio György I Rakoczin (1608-1648) johtamaa Transilvanian Unkaria vastaan v. 1645 merkitsi omantunnonvapautta Transilvanian asukkaille. Vasta 1699 habsburgit ja jesuiitat pääsivät käsiksi kansaan, kun turkkilaiset kristinuskon suojelijat poistuivat maasta. Opettajia ja pappeja kidutettiin, tapettiin ja myytiin orjiksi. Kansaa painostettiin liittymään kreikkalais-roomalaiseen kirkkounioniin, jonka virallinen kieli oli slaavi. Kansa nousi heti kapinaan kirkon, aatelisten ja habsburgien terroria vastaan, mutta kapina kukistettiin. Habsburgit ja jesuiitat pääsivät jatkamaan mielipuuhiaan Transilvaniassa vuoden 1711 jälkeen, mutta terroristien resurssit eivät enää riittäneet koko kansan tuhoamiseen, koska lakien täytäntöönpanoa valvottiin fyysisin voimin silloin vielä kehittymättömän elektroniikkateollisuuden takia. Mikrosirusta ei silloin vielä uumoiltukaan.

Katolisen terrorin hellitettyä Unkarin protestanttien keskuudessa on ollut merkittävää herätystä. Toisen maailmansodan aikana Debrecenissä tuli uskoon venäläinen sotilas, joka tavatessamme oli jo sangen vanha mies. Hän elätti itseään karvalakkeja tekemällä. Kun veit hänelle koiran ja kymmenen ruplaa, sait pian kävellä uusi karvalakki päässäsi. Veli, nyt jo pois nukkunut, sanoi minulle: "Jos käyt joskus Debrecenissä, sano uskoville terveisiä". Miksipä en sanoisi, mutta minultakin on vielä Debrecenissä käymättä.

###18

NOITAVAINOT

 

Paavi Innocentius VIII päästi kansanomaisen taikauskon valloilleen vuonna 1484 julkaisemalla kuuluisan noitabullansa. Noitia vainoamaan valtuutetut inkvisiittorit laativat käsikirjan nimeltä Noitavasara (Malleus maleficarum). Sairaalloinen hengentuote valmistui 1487 ja piti vallassa Euroopan pakanoiden sielunelämää parinsadan vuoden ajan. Kirkolliset uudistusliikkeet tai "valistusajan" filosofit eivät asiaa korjanneet. Noitia metsästämään lähetetyt inkvisiittorit, sekä heidän luterilaiset työnjatkajansa, humanistit mukaanlukien, löysivät ja tuhosivat noin 50.000 "noitaa", ennenkuin hullus löysi uusia työmuotoja.

Hyökkäys noituutta vastaan oli harhautusliike, jonka tarkoituksena oli torjua uskovien arvostelu katolista noituutta vastaan. Kirkonmiehet uskottelivat pimeydessä pitämilleen ihmisille, että "pyhimysten" luilla, kuvilla ja muulla uskonnollisella höynällä oli ihmeitätekeviä vaikutuksia. Näitä ihmekaluja säilytettiin kirkoissa yleensä alttareiden alla, niin, että alttareista tuli itse asiassa maagisia uhrialttareita. Kirkonmiehet opettivat kansaa myös osoittamaan rukouksensa kuolleille kirkonmiehille. Kuolleille kirkonmiehille osoitetut rukoukset olivat juuri sitä noituutta, jonka Raamattu kieltää.

Ihmisen ei tule rukoilla ketään muuta kuin Jumalaa. Kuningas Saul menetti virkansa, kun kutsutti tietäjän avulla profeetta Samuelin hengen. Kirkon, joka väitti puolustavansa oikeata oppia, opetti ainoastaan harhaoppeja. Kirkko oli suurin noituuden harjoittaja. Noituus ei rajoittunut Roomalais-katoliseen kirkkoon; yhtä lailla kreikkalais-katolinen ja Venäjän pravoslaavinen kirkko oli noituuden saastuttama. Sama koski Idän nestoriaanista kirkkoa; se oli keskiajalla jo tukehtumassa kuolleisiin luihinsa.

Vielä 1200-luvun lopulla Kiinasta tullut turkkilaiskristitty Rabban Sauma oli ihastellut Konstantinopolissa ja Roomassa kirkon taikakaluja, luiden päälle rakennettuja alttareita. Jonkun alttarin alla oli mukamas Pyhän Pietarin luut, toisen alla Stefanus marttyyrin pää ja sen Ananiaan käsi, joka oli kastanut apostoli Paavalin. Yhdessä hopeisessa astiassa säilytettiin apostoli Mattiaan päätä ja Apostolien kirkossa apostoli Filippuksen jalkaa, Jaakob Zebedeuksen pojan kättä ja sillai. San Lorenzossa Kiinasta tullut onguutti sai ihmetellä hopeista ruumisarkkua, jossa väitettiin olevan Johannes Kastajan ruumis. Persiaksi kirjoitetun matkakertomuksen kirjoittaja väittää, että Bar Sauma tuli näkemästään suuresti siunatuksi.

Keski-Euroopan uskonpuhdistusliikkeissä luiden käyttöä kirkollisissa kulttimenoissa inhottiin. Mutta noitavainoihin löytyi silti tarvetta myös siistityissä kirkoissa. Uskonpuhdistusliikkeet olivat torjuneet Pyhän Hengen johdon ja Pyhän Hengen jakamat karismat. Kun karismaattista ilmiötä ei hyväksytty, ne selitettiin paholaisen teoiksi ja karismaattiset uskovat noidiksi.

Noitavainot ovat kouluesimerkki siitä, miten syyttävä omatunto toimii silloin kun tekijä ei tunnusta vääryyttä omakseen. Hän vierittää syyn toisten niskoille.

Raamatun mukaan Jumala on meidän vanhurskautemme, rauhamme, paimenemme, lähteemme, hankkijamme ja voittomme. Hän on meitä lähellä. Hän on meidän pelastajamme ja myös meidän parantajamme. Kreikan kielen verbin "sozo" merkitys on paitsi "pelastaa" myös "parantaa"; kts. Lk 7:3 ja Apt 4:9 kreikkalainen teksti. Koska sanalla sozo tarkoitetaan kokonaisvaltaista pelastusta kaikesta vihollisen vallasta, käytetään kreikkalaisessa tekstissä ruumiillisten sairauksien parantamisesta merkitykseltään suppeampaa verbiä terapeuo:

Ja Jeesus vaelsi kaikki kylät ja kaupungit ja opetti heidän synagogissaan ja saarnasi Valtakunnan evankeliumia ja paransi (terapeuon - parantaen) kaikkinaisia tauteja ja kaikkinaista raihnautta. (Matt 9:35)

Kristus, meidän Pelastuksemme (hebr. Jeshua, kr. Soter) on Jumalan salaisuus, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä. Pelastus pitää aina sisällään myös paranemisen. (Kts Matt 4:23, Matt 9:12, Luuk 19:10). Reformaation teologit eivät ottaneet vastaan tätä sanaa. Toisaalta Raamattu kieltää noituuden, kreikaksi "farmakeia", mikä lähinnä tarkoittaa lääkkeiden valmistusta. Koska lääkkeiden valmistus kuitenkin koettiin ainakin lyhyellä tähtäimellä hyödylliseksi, sitä harjoitettiin. Paha omatunto pani puhdasoppisuuden ideologit etsimään syyllistä muualta ja niin noituudesta syytettiin ja tuomittiin niitä, jotka panivat toivonsa paranemiseen Jumalan suoranaisen asiaanpuuttumisen kautta. Vihamielinen asenne Pyhää Henkeä ja kaikkia karismaattisia ilmiöitä kohtaan levisi koko Eurooppaan. Kun karismaatikkoja ei ollut, kelpasivat kaikki erikoiset yksilöt poltettavaksi.

Pelastus pitää sisällään myös vapautuksen pahoista hengistä. Jeesus ajoi pahat henget ulos ihmisistä ja käski seuraajiaan tekemään samoin:

Ja hän kutsui tykönsä ne kaksitoista opetuslastaan ja antoi heille vallan ajaa ulos saastaisia henkiä ja parantaa kaikkinaisia tauteja ja kaikkinaista raihnautta. (Matt.10:1).

Noitavainot olivat katolisten aloittamia, luterilaiset jatkoivat niitä yhdessä valistuksen ajan filosofien kanssa ja nykyajan poppamiehiä kutsutaan psykologeiksi. Noitavainojen arkkitehdit eivät tunteneet Jumalan voimaa ajaakseen pois saastaisia henkiä, mutta Vanhan Testamentin sivuilta he löysivät lauseen: "Velhonaisen älä salli elää", kts. 2.Moos 22:18. Samaa lausetta juutalaisten uskonnolliset johtajat olivat aikoinaan soveltaneet Jeesukseen, joka paransi sairaita: "Riivaajien päämiehen voimalla hän ajaa ulos riivaajia ...", kts Mark 3:22.

###19

KATOLINEN VASTAUSKONPUHDISTUS

 

Jesuiitat…

Trenton kirkolliskokous…

Ideologisella rintamalla katoliset kärsivät tappion toisensa jälkeen. Inkvisitiokin kävi tehottomaksi, kun tuhottavaksi katsottujen kerettiläisten määrät kohosivat miljooniin. Diplomatiassakaan ei menestytty, mutta periksikään ei annettu. Saatana halusi hallita sieluja, ja se johti sotiin, kun hallittavat pyrkivät saamaan lisää vapautta. Katolisten ensimmäinen sota luterilaisia vastaan alkoi Lutherin kuolinvuonna 1546. Se päättyi 9 vuoden kuluttua Augsburgin rauhaan. Seuraavaksi katoliset hyökkäsivät Hollannin kristikuntaa vastaan, jota paavi piti liian vapaamielisenä. Sotaa käytiin 1566-1609. Englantia vastaan paavin onnistui usuttaa Espanjan kuningas Felipe II, jonka laivasto, "voittamaton Armada" tuhoutui myrskyssä Englannin kanaalissa 1588.

Ranskan protestantteja vastaan käydyt sodat muuttuivat todelliseksi sisällissodaksi ja kolmikymmenvuotisen sodan 1618-1648 aikana katoliset pääsivät jo niskan päälle. Yli sata vuotta kestäneiden sotien aikana katoliset pääsivät tavoitteeseensa: Kristityt oli täysin hävitetty Ranskasta, kun viimeisetkin hugenotit lähtivät pakolaisiksi 1688.

Evankeliset kristityt eivät ole koskaan olleet yksimielisiä siitä, pitäisikö uskovien puolustaa kulttuuriaan aseita käyttäen. Lutherin opissa, oli kuitenkin yksi kohta, joka vei myös evankeliset kristityt sotaan: sokea esivallan kunnioittaminen. Katoliset saivat rauhassa tuhota Unkarin, Itävallan ja Moravia-Böömin evankelisen kristikunnan (1618-1629), mutta kun katoliset lähtivät hävittämään Saksaa, tuli Ruotsin kuningas Gustav Adolf apuun, ja keräsi Suomesta nuoria miehiä puolustamaan Lutherin aikaansaannoksia. Lutherin rekonstruoima kirkkolaitos säilyi Pohjoismaiden ja Saksan pohjoisimpien osien valtioiden uskontopolitiikan perustana useita satoja vuosia.

Kalvinistien oppi oli selväpiirteisempi. Se asetti rajat esivallan kunnioittamiselle. Kalvinistit opettivat, että kristityn tulee puolustautua esivaltaa vastaan, jos se ylittää valtuutensa. Oppi oli hyödyllinen rajoitetuissa konflikteissa, mutta ei auttanut silloin, kun vihollinen oli niinkin vahva kuin katolinen kirkko. Tämän saivat kokea Ranskan protestantit, jotka joutuivat jättämään kotimaansa viimeistään vuonna 1685.

Jumalan ohjeiden mukaan hänen lapsiensa ei tule tarttua miekkaan, ei toisen käskystä eikä edes puolustautuakseen. Jeesuksen seuraajan tulee antaa itsensä eläväksi uhriksi Jumalalle - muutoin tulee sota. Vainoista pakeneminen toisin sallitaan. Tätä oppia eivät noudattaneet katoliset eikä luterilaiset eikä kalvinistit. Sitä noudattivat vain tsekkiläisen herätysliikkeen vähäisempi haara ja anababtistit. He selvisivät voittajina katolisesta terrorista keskiajan Euroopassa ja heidän voittonsa oli pian innoittava muita.

###20

ENGLANTI ITSENÄISTYY

 

Englantilaiseen hengenelämään vaikutti voimakkaasti hengellinen liike, jonka jäseniä sanottiin lollardeiksi. Opillisesti nämä keskiajan hihhulit olivat valdolaisen Walter Lollardin ja mahdollisesti irlantilaisen kristikunnan hengellisiä perillisiä. Lollardien aikalainen John Wycliffen (1329-1389) on myös samaistettu lollardeihin. Wycliffe tunnetaan raamatunkäännöstyöstään ja vaikutusvaltaisesta asemestaan Oxfordin yliopistossa. Vuoden 1415 yleinen kirkolliskokous määräsi hänen hautansa kaivettavaksi ylös ja Wycliffen maalliset jäännökset sekä hänen kirjallisen tuotantonsa poltettavaksi roviolla. Smithfieldissä Lontoon lähistöllä poltettiin roviolla Sir John Oldcastle 1417. Ne veljet, joilla ei ollut maallisen aatelin arvonimiä, tapettiin vähemmän juhlallisesti.

Calvinin, Lutherin ym. uskonnollisten remonttimiesten ajatukset saivat hyvän kasvualustan lollardien herätysliikkeestä. Tavanomaisten vainojen aikana uudistusliikkeiden sanoma juurtui ja Englanti tuli Roomasta riippumattomaksi. Kukin uudistusliikkeen vaihe jäi elämään omana kirkkokuntanaan, mikä aikaa myöten pakotti eri ryhmittymät jollain tavalla sietämään toisiaan. Tämä synnytti niinsanotun eurooppalaisen parlamentarismin. Parlamentarismin ulkopuolelle jäivät uskovat, jotka eivät olleet tarttuneet aseisiin itseään puolustaakseen.

Lutherin aikalainen William Tyndale (1484-1536) otti tehtäväkseen Raamatun kääntämisen uudestaan englanniksi. Edellinen, Wyckliffen käännös, oli käännetty latinasta, mutta Tyndale käänsi raamattua alkukielistä. Kirkollisen vastustuksen takia Tyndale joutui pian siirtymään Saksaan. Ensimmäisenä painettiin Uusi Testamentti 1525, seuraavana valmistuivat viiden Mooseksen kirjan käännökset. Painopaikat vaihtelivat. William Tyndale ei ehtinyt kääntää koko Raamattua, ennenkuin englantilaiset vakoojat löysivät hänet Belgiasta. Tyndale kuristettiin kuoliaaksi ja ruumis vielä poltettiin roviolla, varmuuden vuoksi, 1536.

Mantereelta raamatut oli salakuljetettava Englantiin. Raamatunosien tulo kohtasi raivokasta vastustusta. Valtiosihteeri Sir Thomas More, kuuluisan "Utopian" kirjoittaja ja Erasmus Rotterdamilaisen hyvä ystävä, väitti, että käännös on täynnä virheitä. Urkkijat tekivät ylitöitä. Papit olivat hurjana, kun Raamattu tuli kansan kielelle ja oli vaara, että pappien latinankielistä erikoisosaamista ei enää tarvittaisi. Asiallisesti käsiteltynä Tyndalen käännös oli hyvä. Lutherin tavoin myös Tyndale luopui "kirkko" sanan käytöstä. Merkityksessä "seurakunta" alettiin käyttää sanaa "congregation".

 

Englanti itsenäistyy

1534-xx Englanti vapautuu paavista Act of Supremacy…

Pakanain käsitykset vaihtuivat nopeasti. Kuningas Henry VIII valtasi paavilta Englannin kirkon johtajan tittelin vuonna 1531. Tyndalen kuolinvuonna 1536 hänen työtoverinsa Miles Coverdale sai kuninkaalta käskyn käydä läpi Tyndalen käännös, jonka jälkeen siitä 1539 tuli koko maan virallinen Raamattu. Vuonna 1543 Tyndalen ja Coverdalen raamattujen hallussapito ja käyttö taas kiellettiin.

Sekä katoliset että Englannin uusi valtionkirkko vastustivat Tyndalen Uuden Testamentin levitystä Englannissa. Englantilainen baptisti Joan Bocher poltettiin roviolla v. 1550, syystä että hän jakoi kirjaa muiden hovinaisten keskuudessa. Sisaren "syntiä" tutki oikein Englannin arkkipiispa (Canterburyn arkkipiispa), kuuluisa Thomas Cranmer. Turhaan piispa ja muut Saatanan asiamiehet yrittivät saada sisarta myymään sielunsa. Sisar ei vaihtanut hetken kestävää elävänä grillausta ikuiseen helvetin tuleen. Samaan johtopäätökseen tulivat monet muut, vähemmän kuuluisat henkilöt.

Englannin valtiokirkon itsenäistyminen (ero paavista) Henry VIII aikana (1531) tapahtui lähes yksinomaan poliittisista syistä. Itsenäistyminen ei paljon muuttanut itse kirkon luonnetta. Osa Englannin uskovia katsoi kuitenkin oikeaksi, että uskon asioissa kirkon tuli noudattaa Raamatun ohjeita, ja luopua katolisesta perinnöstä. Kirkko heidän mielestään vaati perusteellista puhdistusta. Kirkon tuli olla puhdas (engl. pure), ja ajatus synnytti puritaanien liikkeen. Puritaanien liikkeen syntyyn vaikuttivat sekä Manner-Euroopan kirkollisten reformiliikkeiden (Calvin, Luther etc), että vanhojen herätysliikkeiden (lollardien, anabaptistien, Moravian evankelisen liikkeen, valdolaisten etc.) opit ja käytäntö.

Englannin uskovilla ei ollut tarvetta sanoutua irti katolisesta kirkosta, koska seurakunta oli saarilla vanhempi kuin katolinen kirkko. Konflikti eri suuntien välillä jatkui kuitenkin vuosisatoja.

Riviuskovia kirkon uudistaminen ei kiinnostanut. Tehtävän näkivät toivottomaksi monet. Uskovat eivät voineet vaihtaa mielipiteitään joka kerta kun kuningas vaihtui tai kirkko teki uusia päätöksiä. Uskovien oli pakko olla riippumattomia. Tämän ratkaisun tehneitä kristittyjä alettiin Englannissa kutsua independenteiksi ja separatisteiksi. Ratkaisut tehtiin tavallisesti tiedostamattomasti, lapsenkaltaisesti. Riviuskovalle kirkolliset riidat ja Roomaan asti ulottuvat juonittelut jäivät kaukaisiksi asioiksi. Baptistien ja muiden uskovien yhteisöjen lailla independenteille ja separatisteille tärkeä oli seurakunta, ei kirkko. Konkreettisempaa oli se, että niitä, jotka kävivät tiukkaamassa ihmisten mielipiteitä hengellisistä asioista, näytti riittävän edelleen. Puritaanit joutuivat vainottaviksi.

Vaino oli se tekijä, joka pakotti uskovat erottautumaan entisistä kirkollisista organisaatioista. Vuonna 1581 Robert Browne (1553-1633) perusti ensimmäisen kongregationaalisen (lat.: congregatio, liittymä, yhteisö) vapaaseurakunnan. Lakimies nimeltä Henry Barrow (1550-1593) avusti uskovia vapaaseurakuntien perustamisessa. Hän sai seurakseen vankilaan, hirsipuuhun ja taivaaseen veljen nimeltä John Greenwood. Monet pakenivat Hollantiin. Sellaisista mainittakoon tässä Henry Ainsworth (1571-n.1622), yliopistomies, jolta olisi varmaan jäänyt hebreankielisen Vanhan Testamentin selitykset kirjoittamatta, jollei hän olisi ajoissa siirtynyt Amsterdamiin, Hollantiin.

Kastajaliike tuli Englantiin 1600-luvun alussa. Joukko vainojen takia Hollantiin paenneita uskovia tuli tekemisiin anabaptistien kanssa ja vakuuttui seurakunnan olevan ainoastaan uskovien yhteisö, joten kastekin tuli suorittaa vain uskoville. Englantiin palaavien kastettujen mukana kastajaliike tuli Englantiin. Lontoon ensimmäinen baptistiyhdyskunta aloitti toimintansa 1611.

Lordi Cromwellin (Oliver Cromwell, 1599-1658) aikana Englannin parlamentin ja kuninkaan väliset ristiriidat johtivat sisällissotaan, jonka osapuolina olivat toisaalta kuningas ja Englannin valtiokirkko (Church of England) kannattajineen, ja toisaalta parlamentti, jota myös vapaakirkot, lähinnä kongregationaaliset vapaaseurakunnat, kannattivat. Sisällissodan aikana myös kastajaliike vakiintui erikoisesti Cromwellin armeijan keskuudessa. Puritaanijohtoinen parlamentti saavutti sarjan sotilaallisia voittoja ja maa julistettiin tasavallaksi. Valtioneuvosto, Council of State, julisti 1653, että "ketään ei saa pakottaa noudattamaan mitään julkista uskontoa (huomaa: uskontoa), ei rangaistuksilla tai muutoin". Sama julistus antoi myös jokaiselle uskovalle vapauden harjoittaa ja julistaa oman katsomuksensa mukaista kristillistä oppia vapaasti.

###21

TSHEKKILÄISEN HERÄTYSLIIKKEEN MENESTYS JA LANKEEMUS

 

## Jan Augusta

n. 1532 Jan Augusta (n.1500-1572) veljesyhteisön vanhimmaksi

Jan Augusta, Prahan utraquistien ja Wittenbergin luterilaisten keskuudessa koulutuksensa saanut pastori tuli Jednotan piispaksi noin 32 vuoden ikäisenä. Heti alkuun hän säikäytti vainoton seurakunnan ohjelmallaan, jonka tarkoituksena oli solmia kiinteät suhteet naapurimaiden protestantteihin, saada Jednotalle viranomaisten myöntämä laillinen asema ja yhdistää kaikki Tshekin ja Moravian protestantit saman katto-organisaation alle.

Jan Augustan ohjelma merkitsi etääntymistä kristinuskon keskeisistä periaatteista, Pyhän Hengen auktoriteetista, Uskovien seurakunnasta ja aikuiskasteesta, ja yleensäkin niistä periaatteista, joiden pohjalta Jednota Bratrska oli syntynyt. Se tulisi toteutettuna johtamaan Jednotan pimeyteen, sillä liittyminen protestantteihin merkitsi välirikkoa elävän kristillisyyden kanssa. Hyväksymällä protestantit yhteyteensä he joutuisivat hyväksymään heidän saatanalliset ediktinsä - kaikkien anabaptistien teurastamisen 1529 Speyerin valtiopäivillä vahvistetun, Sveitsin reformoitujen v. 1527 tekemän päätöksen mukaisesti. He joutuisivat luopumaan aikuiskasteesta ja uskovien seurakunnasta, sekä siitä pasifistisesta perinnöstään, jota Peter Chelcicky oli heille opettanut.

Jednota Bratskalla oli tullut maailmaan hyvin eväin. Hussilaisen herätyksen alkupäivinä, vuonna 1420 laadittujen Prahan artikloiden ensimmäisessä kohdassa oli ollut kaksi asiaa: Jumalan sanaa oli vapaasti julistettava eikä kielilläpuhumista saanut estää. Vuonna 1420 hussilaisessa herätysliikkeessä oli ymmärretty, että kirkosta on erottava, Raamattu on auktoriteetti, ja sen tulkinta on jätettävä Pyhän Hengen tehtäväksi. Jos Jednota loisi oman katto-organisaationsa, Pyhä Henki tuskin alistuisi sen sääntöihin.

Viranomaisten hyväksynnän etsiminen oli suoranaista tyhmyyttä, samanlaista, jota Saatana tarjosi Jeesukselle kiusausvuorella. Saatanan vallassa oleva maailma ei tule koskaan hyväksymään yhteyteensä ihmistä tai yhteisöä, joka on kuuliainen Jeesukselle. Saatana saattaisi kyllä hyväksyä Jednotan yhteyteensä, mutta vain palvelijana ja sellaisin ehdoin, että siitä tulisi uusi Juudas monien muiden Juudasten joukkoon. Kumartamalla Saatanalle Jednota tulisi myös menettämään Jumalan huolenpidon, ja sen menetettyään sen vääjäämättömäksi osaksi tulisi häviäminen historian näyttämöltä.

1534 .. xx Jednota Bratrska luopuu aikuiskasteesta

 

Keisari Ferdinand tukee kirkkoa vainoamalla kristittyjä

1535 .. Keisari Ferdinandin edikti kaiken Rooman kirkon vastaisen liikehdinnän kukistamiseksi; vaikutus suuri erityisesti veljesyhteisöjen keskuudessa; Hollannissa jatkuvat anabaptistien vainot Kaarle V erityisen...

1535-11-11xx Konrad Krajek Ferdinandin luo Wieniin anomaan huojennuksia uskovien kohteluun. "Jos Jeesus oli pikardi, minä olen myös", oli hänen vastauksensa Ferdinandin halveksivaan lausuntoon Jednotan veljistä. Hänellä oli tuotavanaan keisarille myös Jan Augustan laatima esitys kristinuskosta, siis eräänlainen Jednotan credo. Kohta Konrad Krajekin jälkeen, 1535-11-14 Ferdinandin luo saapui kaksi muuta Veljesyhteisöön kuuluvaa paroonia kysymään, onko kuninkaan mielestä oikein se, että papit sanovat koiran tappamista vähäisemmiksi synniksi kuin uskovan tappamista? Myös he toivat mukanaan Jednotan uskontunnustuksen - 12 aatelisen ja 33 ritarin allekirjoituksella varustettuna.

Uskovien vapaaherrojen ja keisarin tapaamisella näyttää olleen tietty vaikutus, sillä usean vuoden ajan saivat Jednotan noin 400 yhteisöä ja niiden yli 200.000 jäsentä olla jokseenkin rauhassa.

1536 ,, poltetaan ...

1538.. Ferdinand kielsi ehtoollisviinin jakamisen "maallikoille". Käsky annettiin Wienissä ja Prahassa sen vaikutus jäi vähäiseksi. Toteutuessaan se olisi kohdistunut pahimmin utraquisteihin, mutta todennäköisesti käsky oli tarkoitetuksi vain silmänlumeeksi, ettei paavi olisi päässyt syyttämään Ferdinandia velttoudesta "taistelussa kerettiläisiä vastaan".

 

Paavin propagandaministeriö

1539.. Vaclav Hajekin Tshekkiläinen aikakirja julkaistaan sensuroituna. Ferdinand I määrää 3 tarkastajaa, sensoria. Syntyy kirja, jossa katolinen kirkko esitetään pulmusena ja Hus kerettiläisenä.

paavi Gregorius XV vuonna 1622 perustaman järjestön "De Propaganda Fidei" (Uskon julistaminen) ..."De Propaganda Fidei et Extirpandis Haereticis". (Uskon tunnetuksi tekemisen ja kerettiläisten hävittämisen seura).

 

1540..x Jan Augustan johtama Jednotan ryhmä Wittenbergissä, Saksan luterilaisten vieraana.

Jan Augusta ja Johannes Horn tekevät matkan Saksaan. Matkakertomus vähentää Jednotan innostusta saksalaista reformiliikettä kohtaan. Jan Augusta tuntee hyvin Lutherin, sillä olihan hän ollut Martin Lutherin oppilaana Wittenbergissä 1524. Nuorena hän oli ollut kovinkin innostunut saksalaisten reformiliikkeestä, mutta nyt mieli on muuttunut. Jan Augusta tuntee velvollisuudekseen varoittaa luterilaisia teoreettisesta uskonnollisuudesta.

credot.. Jan Augustan /Jednotan uskontunnustus

Jan Augustan toimitti laatimansa credon Brandenburgin maakreivi Georgelle..??,, Tshekin kuninkaalle Ferdinandille. Sitä tarkastelleet Calvin, Boucer, Melanchton, Brandenburgin maakreivi ja Saksin vaaliruhtinas Johann Frederick arvostivat sen korkealle. Cervenkan käydessä Strassbourgissa keskusteluja siitä käytiin Boucerin ja Calvinin kanssa...

1545...to Trenton kirkolliskokous Salmeron ja Lainez jesuiitat ohjaavat Loyola taustalla

1545... Calvinin raivoisa hyökkäys kastajia vastaan: "Brieue Instruction pour armer tous bons fideles contre les erreurs de la secte commune des Anabaptistes"

15.. Saksan reformaation jälkeisessä uhkaavassa tilanteessa osa Prahan protestanteista päättää jättää tukematta keisari Ferdinandin vaatimusta joukkojen hankkimiseksi hänen protestanttien vastaista sotaansa varten. Neljä Jednotan johtavista paroneista liittyy Prahan protestanttien perustamaan 8 miehen Turvaneuvostoon, ja päättää avustaa sodassa Saksan protestanttien taistelua

 

Praha katolisille

1546-1547 xx Schmalkaldenin sota; Mühlbergin taistelun jälkeen Ferdinand käy käsiksi tshekkeihin.

Yhdeksän protestanttien ruhtinasta oli solminut 1531 Schmalkaldenissa liiton puolustautuakseen "Pyhän" saksalais-roomalaisen keisarikunnan odotettavissa olevia sotatoimia vastaan. Sota alkoi, kun protestantit 1546 kieltäytyivät tulemasta Katolisen kirkon koollekutsumaan Trenton kirkolliskokoukseen. Protestantit kärsivät Mühlbergin taistelussa tappion, mutta kokonaistulos pakotti keisarin solmimaan rauhan protestanttien kanssa Passaussa 1552.

1547-04-24 Habsburgit voittavat protestanttien ruhtinaat Mühlbergin taistelussa.

1547-08-22.. x Neljä evankelisten tshekkien turvaneuvoston jäsentä hirtetään. Heistä Wenzel Petipesky on yksi heistä.

1547.. Säädyt (estates) häviävät valtataistelun, Ferdinand valloittaa Prahan. Prahan "veriset valtiopäivät". "Edict of St. James revived". 1508-- x

Jednotan veljet ajetaan pois Prahasta, paljon veljiä liittyy utraquisteihin, 1500 lähtee Sleesiaan ja Puolaan. Anabaptistit pakenevat Unkariin, joka tosin ei ole kaukana, sillä jo Slovakia on Unkarin aluetta.

 

Narizeni Svatojakubske /dekretu Svatojakubskeho /Narizeni Vladislavovo (kts. bratri cesti), vuodelta 1503, "prvni narizeni krale Vladislava (1503) celila toliko proti pikartum bydlicim na ..."

 

Jednotan kokoontumiset kielletään, seurakuntatalot kiinni ja muutetaan roomalaiskatolisiksi kappeleiksi. (vrt. Mlada Boleslavin Zbor)

1547-10-08. x Kaikki veljesyhteisön kiinniotetut papit tuodaan Valkean Tornin vankilaan, Prahaan.

1548-05/06. Uskovat määrätään liittymään utraquistien kirkkoon tai katoliseen kirkkoon kuuden viikon sisällä, mikä aiheuttaa Jednotan joukkomuutot Moraviaan ja Puolaan. Kesäkuussa veljesyhteisön joukot saattavat kaksi noin tuhannen henkilön karavaania Glaziin, josta he jatkavat matkaa Preussiin, jonne he tulevat myöhään syksyllä. Preussin luterilaiset ottavat heidät vastaan, mutta viileästi.

Jan Augusta kidutettavana, 16 vuodeksi vankeuteen. Opettajat yms joutuvat pakenemaan, hitaat vangitaan. Uusi muuttoliike alkaa.

1548-05-25 .. Jan Augusta vietellään ulos piilopaikastaan ja pidätetään. Viedään kidutettavaksi Prahaan Valkean Tornin vankilaan. Ferdinand haluaa tietää, missä Jednotan veljet säilyttävät papereitaan ja rahojaan. Prahasta Jan Augusta yhdessä Jacob Bilekin kanssa siirretään Pürglitzin linnaan. Kolme ensimmäistä vuotta Jan Augustaa pidetään pimeässä sellissä, eristettynä muusta maailmasta, ilman kirjoja, mustetta ja paperia, mutta sitten hän saa Jednotaan kuuluvan vartijan, joka ryhtyy hoitamaan hänen yhteyksiään. Kymmenen seuraavan vuoden aikana Jan Augusta kirjoittaa lauluja ja harjoittaa kirjeenvaihtoa linnassa palvelusta tekevän uskovan veljen avustuksella, mutta sitten hänet viedään taas Prahaan. Prahassa 1560-61 Augustalle tarjotaan syöttiä ja koukkua, mutta kun kaupanteko ei onnistu, hänet viedään taas Valkean Tornin vankilaan. Ferdinandin kuoleman jälkeen valtaan tullut Maximilian vapauttaa hänet 1564, ei hyvyyttään, vaan siksi, että maan säätyläisherrojen valtaosa on protestantteja, ja valta maassa on siirtynyt heille. Jan siirtyy veljesyhteisön kaupunkiin Mlada Boleslaviin (saks. Jungbunzlau), mutta ilman keisarin lupaa ei hänellä ole lupa saarnata julkisesti. Veljesyhteisön luottamus ei myöskään palautunut.

. Julkaistavien kirjojen ennakkotarkastuksesta tulee sääntö. Kirjapainojen määrä rajoitetaan minimiin.

 

## Jiri Izrael lähtee Puolaan

1551 .. Jiri Izrael ("George Israel"), Turnaun srk pastori, Puolaan.

Jiri Izrael, yksi Valkean Tornin vankilaan suljetuista Jednotan opettajista ei hyväksy tarjousta päästä vapaaksi lunnasrahoja vastaan, vaan kävelee vankilasta keskellä kirkasta päivää vuonna 1551. Hän siirtyy Puolaan ja pelastuu hukkumasta jäihin monilukuisen joukon silmien edessä. Hänen onnistuu karistaa piispan palkkaamat 40 palkkamurhaajaa kannoiltaan ja muutamassa vuodessa Puolaan on jo syntynyt 40 Jednotan seurakuntaa.

1551 .. Antonin Brus z Mohelnice Prahan arkkipiispaksi

Tässä tekeillä oleva tekstissä ##Jednota marssilla osassa ##mor06 kerrotaan tshekkiläisen veljesseurakuntien vainoista ja vetäytymisestä kauemmas Tshekeistä - itään ja pohjoiseen - sekä imperialistien uusista juonista uskovia kohtaan.

 

## JEDNOTA MARSSILLA - osa 06: PALUU MORAVIAAN

Paluu Moraviaan

Kirkon ja sen yhteistyökumppaneiden - kompromissikristittyjen - järjestämien uskovien vainojen kovuus vaihteli. Vuonna 1507 veljet yritettiin hävittää tyystin, mutta muutaman vuoden päästä yritys taas unohtui, kunnes 1547 ajettiin veljet maanpakoon taas kerran. Hengellisen elämän keskus siirtyi heidän mukanaan Puolaan. Vuoden 1556 jälkeen pakolaiset saivat luvan palata.

Paluu Puolasta Moraviaan, Zerotinin maille. Syntyy Jednotan ja anabaptisteille ja Jednotalle yhteisiä yhteisö Ivanciceen. Koulut, kirjapainot, ja taloudellinen toiminta pääsee taas käyntiin.

 

1557.. Jednotan veljien kokous Slezassa, Moraviassa. Yli 200 saarnaajaa ja paljon puolalaisia aatelisia läsnä. Kokouksessa tutkittiin mahdollista yhteistyötä kalvinistien kanssa, mutta laihoin tuloksin. Näin kävi myös 1560 Mlada Boleslavin synodissa. Vuonna 1570 Puolan luterilaisten, kalvinistien ja Jednotan veljien onnistui solmia liitto, mutta sekin jäi kuolleeksi kirjaimeksi.

 

Jednotan perinteinen linja piti näistä kiinni...

- ei valaa eikä valtion virkaa;

- ei suurta bisnestä, koska sen harjoittajilta vaaditaan valallisia sitoumuksia;

- ei ylellistä elämää;

- ei aseellista vastarintaa;

- ei osallisuutta sodankäyntiin.

 

Jesuiitat tulevat

1556 .. Jesuiitat tulevat Prahaan. Jesuiitat sensuroivat myös juutalaisten kirjat.

1562.. Trenton kirkolliskokous julkaisee kiellettyjen kirjojen luettelon, kaikissa katolisissa maissa käytettäväksi; Kirjailijat velvoitetaan toimittamaan kaksi kopiota käsikirjoituksesta tarkastettavaksi, joista toinen jäi kirkolle, ja toinen palautettiin painotaloon. Tshekeissä valvontakomission johtoon määrätään Prahan arkkipiispa Antonin Brus. Tshekin utraquistit eivät sallineet kiellettyjen kirjojen listan soveltamista maassa.

1562 M

1564- s Maximilian II (1564-1576)

 

## Jednotan raamattutyö

1565.. Jan Blahoslavin kreikasta kääntämä Uusi Testamentti ilmestyy tshekiksi

Jan Blahoslav oli Jednotan vanhinten neuvoston jäsen. Hän käänsi Uuden Testamentin kreikasta tshekkiin, kirjoitti veljesyhteisön historian ja toimitti Tshekin kielen standardikieliopin, joka ilmestyi hänen kuolinvuotenaan 1571. Jan Blahoslavin tuotanto oli paitsi laaja-alaista, myös kielellisesti huippuluokkaa. Muiden Jednotan veljien tapaan hänkään ei sortunut teologisiin saivarteluihin. Häneltä tunnetaan vain yksi teologinen kannanotto, ja se on nimeltään "Armon valinta", ja sekin on enemmän käytännöllinen, kuin teologinen teos.

1566-xx Jednota omisti laulukirjansa Maximilian II:lle. Maximilianin aikana raamatunkäännöstyötä myös naapurimaiden kieliin

1567-03-13.. Arkkipiispa pyysi keisari Maximilian II (1564-1576) kieltämään ulkolaisten kirjojen myynnin tshekeissä.

1571-xx Säädyt vaativat luterilaista kirkkojärjestystä, mutta Maximilian ei suostu; joka johtaa "Confessio Bohemica"n syntyyn vuonna 1575. Myös Jednota osallistuu siihen. Maximilian antaa vain suullisen myöntymyksensä, ja oletetaan, että se sitoo myös häneen poikaansa Rudolfia, joka on kuulemassa isänsä sanan. Rudolf tuli keisariksi vuonna 1576.

Rudolf von Habsburg (1552-1612) oli Katolisen kirkon tuote. Vuosina 1563-1571 hän oli ollut Habsburgien erityisesti Alankomaissa yltäänsä vereen tahriutuneen espanjalaisen haaran johtajan, setänsä Felipe II kasvatettavana. Hän suosi kirkkoa ja harrasti alkemiaa, astrologiaa, juutalaista kabbalaa, taiteita, tieteellis-maagisia kokeiluja ja keräsi ympärilleen laumoittain eri alojen tietäjiä ja poppamiehiä. Kuuluisimpia keisarin hovitietäjistä olivat Johann Kepler ja taiteilija Giuseppe Archimboldo. Rudolfin Henkilökohtaisesti hän tuskin vihasi uskovia, sillä hovilääkärinä hänellä oli Jednotan veljiin kuuluva Johannis Krato ja matemaatikkona juutalainen David Hans.

 

1571-02-03.. Maximilian julistaa taas asetuksen, jolla kielletään Prahan arkkipiispan tarkastamattomien kirjojen julkaisu ja myynti. Asetus seurausta siitä vastustuksesta, jotka sensorit kohtasivat tunkeutuessaan yliopiston maaperälle.

1572... s. Jan Augusta kuolee?

1575 Bohemian Confession

1576-1611.. Rudolf II keisarina; Hovi siirtyy Wienistä Prahaan, keisari sairastaa syfilistä, ahne rahan ja taiteen kerääjä

Jesuiittojen raakuus alkaa herättää vastenmielisyyttä jopa katolisissa

1580.. Rudolf II estää paavin bullan Coena domini levityksen Prahassa, kun "papal nuncio" sitä yrittää

 

## Kralicen Raamattu

1579-1593.. Jednotan veljet julkaisevat Kralitzin eli Kralicen raamatuksi sanotun raamatunkäännöksen. Painotyö suoritettiin Karl z Zerotinin hallinnoimassa Kralicen kaupungissa, jonka takia käännöstä sanotaan Kralicen raamatuksi. Ensimmäinen painos julkaistiin osina 1579-1593, mutta jo 1596 otetussa uudessa painoksessa oli koko Raamattu yksien kansien sisällä. Kolmas painos ilmestyi 1613.

Jan Blahoslav (1523-1571) oli kääntänyt Uuden Testamentin kreikasta tshekiksi vuonna 1565, mutta Jednotan käyttämä vanha testamentti oli vielä latinankielisen Vulgata-version tshekinkielinen käännös. Vanhan Testamentin käännöstyö uskottiin kuudelle kääntäjälle, joiden nimet olivat Aeneas, Cepollo, Streic, Ephraim, Jessen ja Capito. Työn tuloksia alettiin painaa vuonna 1579 Zerotinin suvun hallinnassa olevassa Kralitzin kaupungissa. Näin syntyi Kralitzin ja Kralicen raamattuna tunnettu laitos, joka on säilyttänyt arvonsa maailman parhaiden raamatunkäännösten joukossa aina tähän päivään asti.

Kralicen raamatusta valmistettiin ensin mahtava, selityksillä varustettu moniosainen painotuote, mutta käytännön tarpeisiin julkaistiin varsin pian pieni nykyajan taskuraamattujen kaltainen laitos. Noin neljäkymmentä vuotta Kralicen raamatun julkaisemisen jälkeen katoliset valloittivat Tshekinmaan ja Moravian ja tuhosivat Jednotan kirjapainon myös Kralicessa. Jesuiitat hävittivät kirjapainon osana kampanjaa, jonka tarkoituksena oli hävittää kaikki, mikä vähänkin viittaa Tshekinmaan ja Moravian kerran niin kukoistavasta hengenelämästä. Kirjapainon jäännökset löydettiin vasta 1956 - ja niiden mukana noin 4000 irtokirjasinta.

1615.. Jednota julkaisee uuden katekismuksen, jonka nelipalstaisilla sivuilla kreikan, tshekin, saksan ja latinan kielillä esitetään veljesyhteisön kanta kristillisen elämän perustavista kysymyksistä.

 

## Jan Komenski syntyy Moravian itäosassa

Veljesyhteisön koulut olivat maailman parhaita. Kun 1592 Moraviassa, silloin Unkariin kuuluneen Slovakian rajan läheisyydessä syntyi poika, oli hänellä hyvät mahdollisuudet ei ainoastaan päästä opin tielle, vaan tulla opettajaksi. Poika sai nimekseen Jan ja nyt hänet tunnetaan maailmalla nykyaikaisen koululaitoksen luojana.

Janin isä Martin oli Jednotan veljesyhteisön jäsen. Veljesyhteisön yleisen käytännön mukaan isä ja äiti kasvattivat ja kouluttivat lapsensa kotona ensimmäiset vuodet, jonka jälkeen lapset siirtyivät Jednotan omiin kouluihin. Jan Komenskin molemmat vanhemmat kuitenkin kuolivat hänen ollessaan kaksitoistavuotias, ja yliopistokoulutukselle välttämättömään latinakouluun siirtyminen viivästyi usealla vuodella. Vasta kuusitoistavuotiaana hän pääsi Prerovin "latinakouluun".

 

## Vladislavin mandaatit uudistetaan

Tshekkiläisen herätyksen rinnalle Euroopan hirmuhallituksia vavisuttamaan oli 1500-luvulla syntynyt vahvoja herätysliikkeitä, kuten anabaptistit ja entisistäkin valdolaiset olivat vielä vahvoja siitä huolimatta, että heidän perinteiset yhteisönsä Italian ja Ranskan valdolaislaaksoissa oli hävitetty tyystin. Kun saksankielinen valdolaisten Raamattu vuonna 1466 painettiin Gutenbergin keksimällä menetelmällä, ja anabaptistit 152..

 

Mandaatteja .. ##

1602.. Jesuiittojen onnistui painostaa syfilistä sairastava Rudolf II uudistamaan vanhat Vladislavin ediktit, jotka myös Pyhän Jakobin asetuksien (dekrety Svatojakubskoho) nimellä tunnetaan. Asetuksien taustalla oli tieto siitä, että lähes kaikki maan kansallisista johtajista ja vaikuttajista oli omaksunut luterilaisen tai kalvinistisen kannan, tai kuului Jednotan veljesyhteisöön. Asetuksella kaikki nämä henkilöt tehtiin rikollisiksi. Entisten asetusten voimaansaattamisen lisäksi kalvinistit ja "pikardit", joilla nyt tarkoitettiin Jednotan veljiä, määrättiin lähtemään maasta. Mlada Boleslaviin Jednotan veljeskotia sulkemaan keisari lähetti aseistettuja joukkoja.

Kohta sen jälkeen, kun keisari oli julistanut tshekinmaan kristityt lainsuojattomiksi, hän kääntyi heidän puoleensa ja pyysi rahaa turkkilaisia vastaan käytävän ristiretken rahoittamiseksi. Keisarin rahapyyntöön vastasi parooni ##Wenzel von Budowa. Hän esitti keisarille, että jo vuodesta 1575 lähtien Tshekeillä on ollut yhteinen uskontunnustus, jota myös keisarin on kunnioittaminen, jos mieli saada rahaa tshekkien taskuista. Keisari vastasi kritiikkiin sulkemalla valtiopäivät.

1602.. Sixt Palm Prahasta painattaa katolisen kirkon vastaisen laulun, ja neljän kuukauden vankilassaolon jälkeen karkotetaan maasta.

xx Pius V (1566-1572) kovan linjan paavi, Alban herttua Hollannista hänen mannekiininsa ..

1604,, Jan Komenskin vanhemmat kuolevat Uhersky Brodissa

 

1606 Wienin "rauha"

Paavit ja heidän katoliset orjansa käyvät kovaa kilpajuoksua uskovien kanssa. Kun tshekkiläinen herätysliike tuli Transsilvaniaan, olisivat katoliset niin kovin mielellään tulleet perässä heitä hävittämään, mutta ongelmana olivat turkkilaiset, jotka olivat suvaitsevaisempia kuin Euroopan herrat. Vuonna 1603 Habsburgien joukot tunkeutuivat taas kerran maahan, mutta tällä kertaa he eivät yrittäneet orjuuttaa unkarilaisia. Katolisen kenraalin ohjelmana oli nyt "hävittää kaikki protestantit". Katoliset pääsivät suorittamaan järjestelmällistä hävitystyötä vuoden ajan aivan rauhassa, sillä vasta 1604 kenraali sai vastaansa Istvan Bocskayn (1557-1606) johtaman armeijan. Habsburgit häädettiin takaisin Itävaltaan.

Unkarin valtiopäivät julistivat Bocskayn v. 1605 Unkarin kuninkaaksi, ja Turkin sulttaani Ahmet I (1603-1617) hankki hänelle kruunun Persiasta. Habsburgit joutuivat suostumaan rauhaan Transsilvanian unkarilaisvaltion kanssa vuonna 1606 ja vielä samana vuonna Bocskay hankki sopimukselle turkkilaisten hyväksynnän. Jesuiitat ja Habsburgit saivat katsella Pozsonystä, nykyisestä Bratislavasta, kuinka Jeesuksen opetuslapset lukivat kirjaansa turkkilaisten valvoessa rauhansopimukseen kirjatun uskonnonvapauden toteutumista Unkarissa.

 

## Majesteettikirja

1608- xx Majesteettikirja (Majestat Cisare Rudolfa II) - Keisari Rudolf II lupaukset Tshekin kansalle uskonnon- ja omantunnonvapaudesta

1609-01-28..

Kolmesataa vuotta tshekit olivat yrittäneet saada keisarin hyväksymään heidän olemassaolonsa, mutta turhaan. "Pyhä" Roomalainen keisarikunta ei voinut tunnustaa Tshekkiläistä uskontunnustusta, koska keisarikunta oli paavin luomus ja Antikristuksen palveluksessa. Osa Tshekinmaan uskovista ymmärsi tämän, mutta suurelle osalle tshekkejä tämä ei ollut vieläkään selvinnyt. Nyt, kun protestantit olivat tulleet suuriksi ja mahtaviksi, tämän seikan ymmärtäminen oli tullut vain entistä vaikeammaksi. Jednotan veljet, kalvinistit ja luterilaiset hallitsivat maata, sen kulttuurielämää, oppilaitoksia ja taloutta. Vastustajiinsa katolisiin verrattuna he olivat ylivoimaisia kaikilla elämän aloilla. Protestanttien mielestä valtion oli vihdoinkin tunnustettava heidät, lakkautettava katolisen kirkon ylivalta uskonnon alalla ja kirjattava protestanttien uskontunnustus maan perustuslakiin jos ei muuten, niin ainakin suvaittuna elämänmuotona.

Lopulta keisari myöntyi keskustelemaan asiasta ja valtiopäivät kutsuttiin koolle. Protestanttien puoluetta johti ## Wenzel von Budova. Kun protestantit tammikuun 28 päivänä 1609 esittivät valtiopäiville vaatimuksensa, istui keisari omassa huoneessaan kuvernöörin asemassa olleiden neuvonantajiensa Martinicin ja Slawatan kanssa. Kuninkaan vastausta jouduttiin odottelemaan useita viikkoja, mutta kun se valtiopäivämiehille lopulta julistettiin, se oli selvä: Rooman kirkko on ainut sallittu usko Tshekinmaalla. Huhtikuun viimeisenä päivänä 1609 valtiopäivät suljettiin.

Valtiopäivien sulkemispäätös ei tyydyttänyt protestantteja. Kuningas vastasi protestanttien protestiin kutsumalla maan valtiopäivät uudelleen koolle, ja määräsi säätyvaltiopäivien edustajat saapumaan 25.05.1609 aseistautumattomina paikalle. Mutta protestantit tulivat valtiopäiville pistoolein aseistettuina omat, musketein varustetut turvajoukot mukanaan. Valtiopäivien alkajaiseksi kuningas Rudolf II (1575-1612; keisarina 1576-1612) määräsi koko joukon katoliseen messuun, mutta vain katoliset tottelivat. Protestantit pitivät oman jumalanpalveluksensa.

Aseellisen yhteenoton vaaran käydessä ilmeiseksi protestantit perustivat oma turvaneuvostonsa, johon valittiin 30 jäsentä, joista ##14 kuului Jednotan veljesyhteisöön. Turvaneuvoston ensimmäiseksi tehtäväksi tuli oman armeijan luominen Prahan puolustusta. Tämän nähdessään kuningas alkoi joustaa. ## Heinäkuun yhdeksäntenä 1609 Rudolf II allekirjoitti Hallitsijan vakuutuksen, jossa Tshekinmaan protestanttiselle yhteisölle suotiin uskonnonvapaus. Mutta osa Jednotan veljistä piti saavutettua tulosta arveluttavana. He olivat menettäneet itsenäisyytensä ja tulleet osaksi protestanttista Eurooppaan samalla kun elimellinen yhteys Puolan ja Moravian veljesyhteisöihin oli saanut vakavan särön.

 

## Katolinen liiga - .... kts. seur

1609-07-09.x Majestat Cisare Rudolfa II - Hallitsijan vakuutus. Rudolf II allekirjoittaa julistuksen "Majesteettikirja" protestanttien oikeuksista

Keisari Rudolf II allekirjoittaman Hallitsijan vakuutuksen noudattamista valvomaan Tshekin valtiopäivät asettivat 24-jäsenisen ## Puolustusneuvoston, johon kuului ## 8 Jednotan edustajaa. Mutta itse tekstissäkin oli ongelmia. Se määritteli epäselvästi mihin ja millä ehdoin Jednotan veljesyhteisö voisi rakentaa koulujaan ja kirkkojaan.

Vuonna 1612 valtaan noussut uusi kuningas asettui jesuiittojen tulkinnan kannalle, jonka mukaan Jednotan veljillä ollut rakentaa koulujaan ja kirkkojaan mihinkään. Jesuiittojen mielestä asiakirjalla, jota paavi ei ollut allekirjoittanut, ei ollut mitään arvoa.

 

Vuonna 1612 valtaan noussut uusi kuningas, Rudolf II:n veli Matthias asettui jesuiittojen tulkinnan kannalle, jonka mukaan Jednotan veljillä ei ollut rakentaa koulujaan ja kirkkojaan mihinkään. Maata tosiasiallisesti hallinnoineiden jesuiittojen tulkinnan mukaan asiakirjalla, jota paavi ei ollut allekirjoittanut, ei ollut mitään arvoa.

 

## Katolinen liiga

1609-07-11.. Katolinen liiga perustetaan

Katolinen kirkko oli menettämässä otteensa Eurooppaan. Englanti oli irrottautunut, Hollanti samoin, Sveitsiin oli syntynyt erilaisia reformoituja kirkkokuntia, Luterilainen kirkko ja kalvinistit olivat turvanneet asemansa Saksassa, Ranskan katolisten yritykset hugenottien hävittämiseksi ontuivat ja Unkarissa kalvinistit olivat saavuttamassa määräävän aseman. Itämerestäkin oli tullut luterilaisen Ruotsin sisämeri. Tuloksia oli saavutettu vain anabaptistien ja valdolaisten osalta: heidät oli hirvittävillä vainoilla hävitetty Euroopan mantereelta. Näytti siis siltä, että Kirkon päämies, kuka se sitten olikin, vaati kristittyjen verta.

Katolisen kirkon ideologit olivat Trenton kirkolliskokouksessa määritelleet kantansa Euroopan hengelliseen kehitykseen. Se haluttiin estää. Trenton kirkolliskokouksessa tehtiin suunnitelmat ja paavi Pius V (1566-1572) aikana kirkko oli jo täydessä vauhdissa kerettiläisten päitä katkomassa. Alankomaissa kirkon touhut olivat johtaneet keisarikunnan sotaan maan kalvinisteja vastaan. Tshekinmaan ja Euroopan saksankielisten alueiden kalvinistien kukistamiseksi katoliset ruhtinaat perustivat sotilasliiton, "Katolisen liigan" 11.07.1609 ja vuonna 1610 murhattiin Saksan luterilaisten kanssa puolustusliittoa havitellut Ranskan kuningas Henri ("Henrik") IV Navarralainen.

Katolisen kirkon 1534 Pariisissa perustettu akateemis-aristokraattinen terroristijärjestö oli vuonna 1540 saanut paavilta toimiluvan kaikkiin maihin. Ranskassa katolista kirkkoa vaivasi kuningas Henri IV harjoittama kahden uskonnon politiikka. Kuningas Henri IV Navarralaista vastaan jesuiitat tekivät vuonna 1594 ja 1595 murhayrityksen, mutta vasta 1610 munkit onnistuivat tappamaan hänet. Ranskan hugenoteiksi sanottujen kalvinistien vainot alkoivat 1613, nyt jesuiittain johdolla.

Pärttylinyön verilöylyssä 1572 katoliset olivat tappaneet kuninkaan häihin kutsutut protestantit - Ranskan protestanttien koko kerman yhdellä kertaa. Kuninkaan murhan jälkeen katolisten uskonsota kristittyjä vastaan senkun kiihtyi. Kun Ranskan johtajaksi tullut kardinaali Richelieu 1618 laati hugenottien tuhoamisohjelman oli Ranskakin valmis aloittamaan uudet uskonsodat kristittyjen hävittämiseksi Euroopassa.

 

Mattias Tshekinmaan kuninkaaksi

Keisari Maksimilian II poikien kannattajaleirien taistelun tuloksena Rudolf II joutui luovuttamaan Tshekinmaan veljelleen Mattiaalle 1611. Vuoden 1612 tammikuussa Rudolf II kuoli.

Rudolfin viimeisien elinvuosien aikana Itävallan arkkiherttua, Passaun piispa Leopold hyökkäsi Tshekkeihin "kerettiläisiä" hävittämään. Rudolf II ei katsonut tarpeelliseksi estää maahan hyökänneiden katolisten hirmutöitä ja todennäköistä onkin, että rosvot olivat tulleet itsensä Rudolfin kutsumana. Apuun tuli keisarin veli Mattias, jolle Rudolf oli joutunut antamaan Unkarin, ja ajoi rosvot ulos maasta. Apu oli kyllä tarpeen, mutta se jäi mainostempuksi, jolla hän Mattias myi itsensä tshekeille. Mattias (1612-1618) valittiin kuninkaaksi ja keisariksi

Paitsi Tshekinmaata, Mattias oli jo ennen Rudolfin kuolemaa riistänyt Rudolfilta Moravian, Sleesian ja Lusatian hallinnan. Keisariksi tultuaan hän ei enää teeskennellyt suvaitsevaisuutta. Hän provosoi tshekkiläiset kansanjohtajat, ja eikä edes ottanut heitä puheilleen, kun nämä tulivat valittamaan vääryydestä. Rudolf II antaman Hallitsijan vakuutuksen eli ns. Majesteettikirjan takaajaksi asetetut "defenders" joutuivat nyt näyttämään, mihin he pystyivät.

 

## Ferdinand valitaan kuninkaaksi

1617... Tshekinmaan tulevaa kuningasta valitaan valtiopäivillä: Styrian/Steiermark Ferdinand

Keskiajan Euroopassa oli tavallista, että kuninkuus oli perinnöllistä. Tshekeissä ei ollut näin. Tshekinmaan kuninkaan valinta oli säätyjen tehtävä ja siitä syystä Mattias tarjosi säädyille Steiermarkin arkkiherttua Ferdinandia, jonka hän oli adoptoinut. Säädyt hyväksyivät tarjouksen, vaikka Ferdinandin tiedettiin olevan jesuiittojen Ingolstadtissa kasvattama ja kiihkokatolinen.

Majesteettikirjan mukaan Ferdinandin piti ennen kruunajaisiaan vielä vannoa noudattavansa uskonnonvapauden periaatteita ja Ferdinand vannoikin niin tekevänsä. Katolisen miehen valalla ei ollut kuitenkaan mitään merkitystä, sillä hänen opettajansa, jesuiitat kertoivat hänelle, ettei "kerettiläisille" annettua lupausta tarvinnut pitää.

 

## Ranskan kuninkaan murha

1610-.. Henri IV Navarralaisen murha

Katolisen kirkon 1534 Pariisissa perustettu terroristijärjestö oli vuonna 1540 saanut paavilta toimiluvan kaikkiin maihin. Ranskassa katolista kirkkoa vaivasi kuningas Henri IV harjoittama kahden uskonnon politiikka. Kuningas Henri IV Navarralaista vastaan jesuiitat tekivät vuonna 1594 ja 1595 murhayrityksen, mutta vasta 1610 munkit onnistuivat tappamaan Ranskan kuninkaan. Ranskan hugenoteiksi sanottujen kalvinistien vainot alkoivat 1613, nyt jesuiittain johdolla. Vuonna 1618 Ranskan johtajaksi tullut kardinaali Richelieu laati hugenottien tuhoamisohjelman.

Pärttylinyön verilöylyssä 1572 katoliset olivat tappaneet kuninkaan häihin kutsutut protestantit - Ranskan protestanttien koko kerman yhdellä kertaa.

1610-.. Komenski Hernbornin protestanttiseen yliopistoon Nassaussa.

 

Kuninkaanvaihto Tshekeissä

1612-01-20.. Rudolf II kuolee

Rudolfin viimeisien elinvuosien aikana Itävallan arkkiherttua, Passaun piispa Leopold hyökkäsi Tshekkeihin "kerettiläisiä" hävittämään. Rudolf II ei katsonut tarpeelliseksi estää maahan hyökänneiden katolisten hirmutöitä, ja todennäköistä onkin, että rosvot olivat tulleet itsensä Rudolfin kutsumana. Apuun tuli Unkarin kuningas Matthias ja ajoi rosvot ulos maasta. Apu oli kyllä tarpeen, mutta se jäi mainostempuksi, jolla hän myi itsensä tshekeille.

1612- xx Mathias (1612-1618) keisariksi

Mathias oli jo ennen Rudolfin kuolemaa riistänyt Rudolfilta Tshekinmaan, Sleesian ja Lusatian hallinnan. Keisariksi tultuaan hän ei enää teeskennellyt suvaitsevaisuutta. Hän provosoi tshekkiläiset kansanjohtajat, ja eikä edes ottanut heitä puheilleen, kun nämä tulivat valittamaan vääryydestä. Rudolf II antaman Hallitsijan vakuutuksen eli ns. Majesteettikirjan takaajaksi asetetut "defenders" joutuivat nyt näyttämään, mihin he pystyivät.

 

1614.. Komenski palaa Heidelbergistä jakaisin Prahaan.

1615.. Jednota julkaisee uuden katekismuksen, jonka nelipalstaisilla sivuilla kreikan, tshekin, saksan ja latinan kielillä esitetään veljesyhteisön kanta kristillisen elämän perustavista kysymyksistä.

 

Ferdinand valitaan kuninkaaksi

1617... Tshekinmaan tulevaa kuningasta valitaan valtiopäivillä: Styrian Ferdinand

Keskiajan Euroopassa oli tavallista, että kuninkuus oli perinnöllistä. Tshekeissä ei ollut näin. Tshekinmaan kuninkaan valinta oli säätyjen tehtävä ja siitä syystä Mathias tarjosi säädyille Ferdinand Styrialaista, jonka hän oli adoptoinut. Säädyt hyväksyivät tarjouksen, vaikka Ferdinandin tiedettiin olevan jesuiittojen kasvattama ja kiihkokatolinen.

Majesteettikirjan mukaan Ferdinandin piti ennen kruunajaisiaan vielä vannoa noudattavansa uskonnonvapauden periaatteita, ja Ferdinand vannoikin niin tekevänsä. Katolisen miehen valalla ei ollut kuitenkaan mitään merkitystä, sillä hänen opettajansa jesuiitat kertoivat hänelle, ettei "kerettiläisille" annettua lupausta tarvinnut pitää.

 

1618... Ferdinand II (1618-19; 1620-27 Tshekin kuninkaana), keis. 1618-1637).

Keisarin tukijat: Espanja, Puola ja osa saksalaisista ruhtinaista; Ferdinandin idoli: Espanjan Filipp II

1618-05-23..

Mathias oli jo ennen Rudolfin kuolemaa riistänyt Rudolfilta Tshekinmaan, Sleesian ja Lusatian hallinnan. Keisariksi tultuaan hän ei enää teeskennellyt suvaitsevaisuutta. Hän provosoi tshekkiläiset kansanjohtajat, ja eikä edes ottanut heitä puheilleen, kun nämä tulivat valittamaan vääryydestä. Rudolf II antaman Hallitsijan vakuutuksen eli ns. Majesteettikirjan takaajaksi asetetut "defenders" joutuivat nyt näyttämään, mihin he pystyivät.

 

Ferdinand kieltäytyy noudattamasta Majesteettikirjaa

Rudolf II 09.07.1609 antama Hallitsijan vakuutus sisälsi lauseen, jonka mukaan "Emme me, eikä kukaan meidän jälkeläisistämme eikä tulevista kuninkaista tule antamaan minkäänlaista asetusta ylläsäädettyä uskontorauhaa vastaan". Kun sekä Mathias, että hänen seuraajansa Ferdinand sen kuitenkin rikkoivat, joutuivat Hallitsijanvakuutuksen eli Majestettikirjan takaajaksi asetettu 24 puolustajan neuvosto näyttämään, mihin se pystyi. Neuvosto kutsui protestanttiset säädyt koolle, laati anomuksen kuninkaalle esitettäväksi ja lähetti sen Mathiaalle. Keisari ilmoitti, että turvaneuvosto on laiton ja kieltäytyi sitä kuulemasta, jolloin turvaneuvosto päätti erottaa keisarin ja tuomita keisarin neuvonantajat Martinicin ja Slawatan.

 

Prahan - ties kuinka monesko jo - defenestraatio 23.03.1618

Turvaneuvoston koollekutsumat protestanttiset säädyt kokoontuivat aamulla 23.05.1618 ja vähän myöhemmin Turvaneuvoston joukot tunkeutuivat Kuninkaan linnaan. Protestanttien edustaja Paul von Rican syytti Martinicia ja Slawataa Hallitsijan vakuutuksen rikkomisesta ja kuninkaan vastauksen sanelemisesta, jonka jälkeen Turvaneuvoston joukot heittivät Martinicin, Slawatan ja Slawatan sihteerinä toimineen Fabriciuksen ikkunasta pihalle vanhaa, jo keisari Sigismundin Bosniassa käyttämää tapaa noudattaen. Kolmekymmenvuotinen sota oli alkanut. Sen ensimmäiset kolme uhria säilyivät lähes vammoitta, mutta sodan loppuvaiheessa melkein koko Eurooppa oli raunioina.

###22

JEDNOTA HÄVITETÄÄN

 

Prahan panien toinen emämunaus

- valitsevat kalvinistin kuninkaaksi

1619... Tshekin valtiopäivät valitsevat Frederich V kuninkaaksi

## Bela Horan eli Valkeavuoren taistelu

1620-11-08 Ferdinand voittaa protestantit Prahan lähellä Bila Horan (Valkean Vuoren, saks. Weissenberg) taistelu

1621-06-21.. 27 miestä hirtetään Prahassa

Prahan protestanttien johtajien hirttämisen jälkeen pääsi jatkumaan se, minkä toimeenpanossa kirkko ja Euroopan valtiot Hussin roviolla polttamisen jälkeen olivat toistuvasti epäonnistuneet - kerettiläisten hävittäminen.

Vuonna 1617 tsekkien kuninkaaksi tuli katolilainen Ferdinand II. Tshekin valtaapitävät havaitsivat liian myöhään tehneensä väärän valinnan, ja yrittivät korjata tilannetta valitsemalla hänen tilalleen Pfalzin vaaliruhtinaan Frederick V:n. Mutta tämäkin valinta oli paha moka. Kalvinisteihin kuulunut mies istui laiskana linnassaan, kun Ferdinandin joukot 08.11.1620 murskasivat tshekkiläisen armeijan Bela Horan taistelussa Prahan lähistöllä. Kun Ferdinand II oli saanut virkansa takaisin, maan protestanttiset johtajat tapettiin julkisesti Prahan torilla 1621 ja riviuskovat ajettiin pois maasta. Uutta teltanpaikkaa lähti Moraviasta ja Böömistä etsimään 36.000 uskovien perhekuntaa, mutta jäljelle jääneille kävi vielä huonommin. Böömin väkiluku aleni kolmesta miljoonasta yhteen miljoonaan.

 

De Propaganda Fidei

1622

paavi Gregorius XV vuonna 1622 perustaman järjestön "De Propaganda Fidei" (Uskon julistaminen) ..."De Propaganda Fidei et Extirpandis Haereticis". (Uskon tunnetuksi tekemisen ja kerettiläisten hävittämisen seura).

 

## Pakkokirkko tulee takaisin Tshekinmaalle

Tshekeissä katolinen uskonto tulee pakolliseksi ja viralliseksi uskonnoksi "Pyhän" Saksalais-Roomalaisen keisarin Ferdinand II 31.07.1627 antamalla käskyllä. Protestantit saavat valita pakkokatolilaisuuden, maastamuuton tai kuoleman välillä, mikäli he eivät sattuneet olemaan orjia. Orjille katoliset eivät antaneet muuta oikeutta, kuin Saatanan valtaan alistuminen tai kuolema. Maastamuutollakin oli ehtonsa...

 

Tanska liittyy sotaan protestanttien puolella

1625 ,, Tanskan kuningas Kristian IV lähtee mukaan kolmekymmenvuotiseen sotaan

 

Jan Amos Komenski

Katolisen maailman valmistautuessa ratkaisevaan taisteluun eurooppalaista kristikuntaa vastaan Moravian itälaidalla, Uhersky Brodin kaupungissa tai lähellä sitä syntyi 28.03.1592 poika, joka sai nimekseen Jan. Isä Martin oli ammatiltaan mylläri, ja kuului tshekkiläiseen veljesseurakuntaan "Jednota Bratrska". Myllärintoimensa ohella hän otti aktiivisesti osaa seurakuntansa toimintaa. Hän oli myös lastensa opettaja. Perheen sukujuuret ulottuivat Unkariin, ja niin myös Jan oppi jo lapsuudessaan paitsi tshekin, myös unkarin kielen.

Komnan kylä sijaitsee lähellä Uherskiy Brodin kaupunkia. Kylän nimi Komna tarkoittaa kiveä. Siitä syntyi se sukunimi Komenski, jota Jan-poika ryhtyi maailmalla käyttämään. Syntyikö myös Jan tässä kylässä, on jäänyt arvoitukseksi, sillä mahdollisina muina syntymäpaikkoina mainitaan Nivnice ja Uherskiy Brod. Kaikki kolme kylää sijaitsivat kuitenkin samalla seudulla, jossa jo slaavilaisen raamatun kääntäjät Kyrillos ja Metodius olivat 900 vuotta ennen Komenskin syntymää työskennelleet.

Isän ja äidin lisäksi Janilla oli kaksi veljeä ja sisar Margarita. Vuonna 1604 espanjalaisten sotilaiden mukana Tshekinmaalle tullut rutto vei Janilta isän, äidin ja veljet. Vain sisar Margarita jäi silloin kaksitoistavuotiaan Janin kanssa taivalta jatkamaan. Jan muutti tätinsä - isänsä sisaren - luo Straznicen kaupunkiin, jossa hän meni veljesseurakunnan kouluun. Koulunkäynti päättyi jo seuraavana vuonna, kun Espanjaa, Itävaltaa ja Saksaa hallitsevien Habsburgien ryöstelevät joukot keisari Rudolfin valvonnan alaisuudessa polttivat Straznicen kaupungin. Jan Komenski palasi Nivniceen, jossa hänellä oli sukulaisia.

Vuonna 1609 silloin jo kuusitoistavuotias Jan siirtyy latinankieliseen kouluun Preroviin (Przeroviin). Koulun skolastinen luonne ei Jania miellytä ja myöhemmin hän arvosteleekin sitä kovin sanoin. Mutta tulevalle koulujärjestelmien kehittäjälle epämieluisastakin kokemuksesta on hyötyä, vaikka hän muuten pitääkin latinankielisen koulun käyntiä hukkaanheitettynä aikana.

Vielä 1600-luvulla latina oli opetuskielenä kaikissa ylemmän asteen kouluissa koko katolisessa Euroopassa. Latinaa oppiakseen Janin oli siis opittava latinaa. Vielä 1600-luvulla latina oli opetuskielenä kaikissa ylemmän asteen kouluissa koko katolisessa Euroopassa.

Prerovin "latinakoulusta" Jan siirtyy oman "lahkonsa" kouluun oppimaan saarnaajan toimessa tarvittavan siviiliammatin taitoja ja tekee kasteen liiton Jeesuksen kanssa ja ottaa toiseksi nimekseen Amos - ehkäpä Jednotan perinteisen, eli pienen linjan (amosicti) johtohahmon Amos Steknalaisen mukaan.

Vuonna 1611 veljesyhteisö lähettää Jan Amos Komenskin Nassaun suvun herttuakuntaan Saksaan, Vilhelm Oranialaisen veljen Johannes von Nassaun perustamaan Hernborin gymnaasiin. Veljesseurakunnan valinta on mielenkiintoinen, sillä olisihan Prahassakin ollut yliopisto; sitä johtivat kuitenkin katolilaisuuden ylivaltaan myöntyväisesti suhtautuneet utrakvistit, jotka katolisia miellyttääkseen olivat jopa hyväksyneet Jednotan veljien raa'an vainon.

Hernborin kalvinistisessa "akateemisessa gymnaasissa" Jan Komenski viipyi pari vuotta, 1611-1613. Opettajat Johann Heinrich Alstedt (Alstedius, 1588-1638) ja Johann Piscator (1546-1625) odottivat tuhatvuotisen valtakunnan tuloa, ja nuoren opiskelijan oli helppo omaksua toive tulevasta maailmanajasta, jonka aikana ihmiset elävät rauhassa, ovat onnellisia, tasa-arvoisia ja tasapainoisia. Mutta kysymykset siitä, milloin ja miten Tuhatvuotinen valtakunta alkaa, ovat kiistanalaisia, niin nyt, kuin silloinkin. Se, mitä opiskelijanuorukainen ympärillään näki, oli kaikkea muuta kuin ulkoista rauhaa, oli hänen sisäinen rauhansa kuinka vahva tahansa.

Evankeliumi ei ennen Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan tuloa lupaa uskovillekaan lupaa mitään paratiisia maan päälle. Hernborin kautensa lopulla Komenskin muistiinpanojen nimeksi tulee ## "Filosofien puutarhasta kerättyjä kiistanalaisia kysymyksiä". Kirjoitus on lausunto siitä, mitä yliopistossa on opetettu Platonista, Aristotelesta, Cicerosta ja antiikin ajan filosofeista. Seuraavana vuonna Komenski kysyykin: ## "Tuleeko kaikki tietämys tajunnan kautta?" ja alkaa suunnitella ensiklopedistista esitystä kokonaisvaltaisen opiskelun tueksi, tutustuu pedagogiseen kirjallisuuteen ja aloittaa teoksen "Tshekin kielen aarteista" (Thesaurus linguae Bohemicae) kirjoittamisen.

Hernbornin kalvinistisen yliopiston opettajat Piscator ja Alsted olivat sen ajan tiedemaailman suuria nimiä. Kalvinistisen kirkkoreformin ihanne oli se kirkollinen Rooma, jonka Kirkon perustajat Konstantinus "Suuri" ja häntä seuranneet 300-500 luvun keisarit olivat aikoinaan luoneet yhdistämällä aineksia kreikkalaisesta mytologiasta ja mitralaisesta kultista kristilliseen maailmankuvaan, jolloin tuloksena oli ollut se synkretistinen uskonto, jota nykyisin kristinuskoksi erheellisesti mainitaan. Sataprosenttista kristinuskoa kalvinistiset eivät koskaan ole hyväksyneet, joten heidän oppilaitoksensakin olivat enemmän antiikin kulttiyhteisöjen opettajien, kuin kristinuskon opettajien työpajoja. Opettajiaan vastaan Komenski ei kuitenkaan heti noussut. Vasta vuonna 1631 hän antaa esittää kantansa opettajiensa herättämiin kysymyksiin nimellä Janua Linguarum reserata.

Mitään turhia miehiä Hernborgin gymnaasin opettajat eivät suinkaan olleet. ## Johann Piscator oli raamatunkääntäjä, jonka käännös oli ilmestynyt 1604. Antoisien keskustelujen lisäksi Hernborgin gymnaasissa keskityttiin asiatiedon järjestelmälliseen opetukseen. Hernborgissa, Nassaun herttuakunnassa Hessenissä, todennäköisesti syntyvät myös Komenskin ensimmäiset ruotsalaiskontaktit, sillä ainakin ruotsalaisen runouden isänä tunnettu Johann Skytten sihteeri Georg Stiernhelm opiskeli samaan aikaan Komenskin kanssa Hernborgissa.

Komenski päättää opiskelunsa Hernbornissa kokoamalla yliopiston annin väitöskirjoihinsa, jotka ovat kuin tehtäväluettelo tulevia tutkimuksia varten: Problemata haec miscellania (Erillisiä ongelmia) ja Sylloge quaestionum controversarum (Kokoelma ristiriitaisia kysymyksiä). Helmikuussa 1613 Komenski jättää Hernbornin, käy Amsterdamissa ja saapuu kalvinistisen Pfalzin pääkaupunkiin Heidelbergiin. Yliopiston kirjoihin hän kirjoittautuu 19.06.1613.

Heidelbergissä Komenski tutustuu nuorukaiseen nimeltä Georg Hartlib. Hän tekee matkan Hollantiin, ehkä tutustuakseen paremmin Nassaun herttuan Wilhelm Oranilaisen ja hänen sukunsa saavutuksiin Alankomaissa. Heidelbergissä Komenski ostaa puolalaisen Nikolaus Copernikuksen (1473-1543) teoksen De revolutionibus orbium coelistium coelestium (Taivaankappaleiden kierto) erään professorin leskeltä.

Komenskin opettajana Heidelbergissä on David Pareus (1548-1622). Hänen jalkojensa juuressa Komenski viipyy vain vuoden, ja päättää työn väitöskirjaan nimeltä Se S. Domini Coena, sive Eucharistica (Herran ehtoollisesta eli eukaristiasta). Nassaun herttuakunnasta hän palaa jalkaisin Nürnbergin ja Prahan kautta jalkaisin Moravian Preroviin, jossa hän alkaa uransa opettajana samassa koulussa, josta hän oli neljä vuotta sitten lähtenyt.

 

Opettaja Komenski synnyinseudullaan

Opiskeltuaan vuoden kuuluisassa Heidelbergin yliopistossa Komenski palaa Moraviaan. Komenski vihitään seurakunnan opettajaksi ja hän vastaanottaa opettajan tehtävät tutussa Przerovin veljesseurakunnan koulussa. Koulutyön helpottamista ajatellen hän kirjoittaa julkaisee 1616 pienen latinan kieliopin Grammaticae facilioris praecepta (Yksinkertaistetun kieliopin säännöt) ja "Listove do nebe", Kirjeitä taivaaseen, sekä tutustuu Johann Andraen ajatuksiin opetusopista, didaktiikasta.

Prerovissa Komenski laatii oppikirjan Theatrum universitatis rerum alkuna kirjasarjalle, johon hän aikoo kerätä kaiken koulutiedon. Tälle työlle käy kuitenkin samoin, kuin Heidelbergissä aloitetulle tshekkiläis-moravialaisen kielen aarteiden kootuille teoksille: molempien käsikirjoitukset tuhoutuvat vuosikymmenien työn jälkeen Lesznon hävityksessä ruotsalais-puolalaisen sodan aikana 1656.

Vuonna 1616 Komenski ottaa vastaan sananpalvelijan toimen Zeravicen veljesseurakunnan parissa. Vuonna 1617 Komenski kirjoittaa tutkielman "Retunk proti Antikristu" katolisen kirkon olemuksesta ja varoittaakseen seurakuntaa Ferdinand II hankkeista.

Vuonna 1618 saa siirron Jednota Bratrskan seurakunnan opettajaksi ja pastoriksi Moravian pohjoislaidalle Fulneckiin.

Vuonna 1618 Komenski ottaa vastaan veljesseurakunnan koulun johtavan opettajan ja sananpalvelijan toimen Moravian pohjoislaidalla Fulnekissa (Fulneck). Koulu ryhtyy ottamaan oppilaita myös sosiaalisin perustein tarjotakseen seurakunnan ulkopuolella eläville vähävaraisille lapsille opiskelun mahdollisuudet.

Vuonna 1618 Komenski avioituu Magdalena Visovskan kanssa.

## Komenski elää maanalaisen kristityn elämää Tshekinmaalla

Komenskin "Kirjeitä taivaaseen" painetaan Olomoucissa, Moravian itälaidalla 1619. Mutta jos sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus Tshekinmaalla ennen on ollut sorretuille raskasta, käyvät olot hävityn Valkean vuoren taistelun jälkeen sietämättömiksi. "Pyhän" saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin, Ferdinand II maahan tuomat espanjalaiset palkkasoturit lähtevät tuhoamaan maan kristittyjä ja niitä tshekkejä, jotka eivät itse ole kristittyjä maasta hävittäneet. Ensimmäisinä vainottaviksi joutuvat protestanttien pastorit.

Vuosian 1620-1627 Jan Komenski elää maanalaisen kristityn elämää Tshekinmaalla. Vuoden 1621 huhtikuun jälkeen hän joutuu usein vaihtamaan asuinpaikkaa ja menettää kaiken omaisuutensa, kirjat ja käsikirjoituksensa. Komenskin vaimo jää katolisten raiskattavaksi ja kuolee. Myös Komenskien pieni poika menehtyy. Komenius pääsee pakenemaan vuorille.

Vuonna 1618 Jan Komenski avioituu Przerovin kaupunginjohtajan aviottoman tyttären Magdalina Visovskan kanssa ja saa puolison, joka pystyy jakamaan hänen näkemyksensä, ilot ja surut. Suruja onkin tulossa runsaasti, mutta vielä 1618 hän pystyy käymään Uherskiy Brodissa sisarensa luona, laatii karttoja ja kirjoittaa muistiin tshekkiläisiä tarinoita, vaikka Baijerin katoliset ovat jo hyökänneet maahan uusin, vahvistetuin voimin. Komenski kirjoittaa kirjasen "Sorretun huuto taivaaseen eli mitä meidän pitäisi tehdä, kun maailmassa ei ole ketään, joka valittaisi kohtaloamme, tai edes kuulisi, kun me valitamme".

Vuonna 1620 Euroopan herruutta tavoittelevat katoliset Habsburgit voittavat tshekit Biela Goran, Valkeanvuoren taistelussa ja parisataa vuotta jatkuneet uskovien vainot siirtyvät ratkaisuvaiheeseen. Maata aletaan toden teolla tyhjentää kristityistä. Muiden uskovien tavoin Komenskit jäävät lainsuojattomiksi. Vuonna 1621 "Pyhän" Roomalaisen keisarikunnan espanjalaiset palkkasoturit polttivat Fulnekin. Komenskit menettää kotinsa, kirjastonsa ja käsikirjoituksensa. Komenski pakenee vuorille ja siirtyy sieltä Moraviaan, Karl de Zerotinin luo Brandysiin, mutta hänen tyttärensä ja raskaana oleva vaimonsa jäävät Fulnekiin.

Vuonna 1622 katolisen keisarin Espanjasta maahan tuomien sotajoukkojen mukana maahan levinnyt rutto tappaa Komenskin vaimon Magdalinan ja heidän molemmat lapsensa. Komenski omistaa kirjasen "Mietteitä kristillisestä täydellisyydestä" (Premyslovani o dokonalnosti krest'anske) vaimolleen Magdalinalle tietämättä, että se onkin jo muistopuhe. Kun Komenskin perheensä luo lähettämät tiedustelijat sitten tuovat hänelle Brandisiin tiedon perheen kuolemasta kirjoittaa Komenski teoksen "Valon labyrintti ja sydämen paratiisi" (Labyrint sveta a raj srdce) Keskustelut kovia kokeneiden uskovien kanssa synnyttävät kaksiosaisen kirjan "Murheelliset" (Truchlicy). Se painetaan Prahassa sillä seurauksella, että Prahaa hallitsevat katoliset määräävät koko Komenskin kirjallisen tuotannon roviolla poltettavaksi.

Veljesseurakunnan vanhimpien metsästyksen jatkuessa taukoamatta Komenski piileskelee Moraviassa. Hän joutuu usein vaihtamaan asuinpaikkaa, mutta Jednotan tukijat, kuten Karel z Zerotina vanhempi (1564-1636) pystyvät vielä majoittamaan häntä kätköpaikkoihinsa. Kärsiviä uskovia lohduttaakseen ja rohkaistakseen Komenski kirjoittaa "Orpoudesta" (O Syrobe) ja "Linnoitus, joka on mahdoton valloittaa: Herran nimi" (Nedobytelny hrad jmeno Hospodnogo). Myös Raamatun ydinkysymyksiin keskittyvän, mittavankokoisen "Käsikirjan" (Manualnik) käsikirjoitus valmistuu tähän aikaan, mutta se painetaan vasta 1658 Amsterdamissa.

Kirjan Maailman labyrintti ja sydämen paratiisi alussa Komenski kirjoittaa siitä, miten hän päätyi tarkkailijan osaansa:

Kun aloin tulla siihen ikään, jossa ihmisen äly vähitellen alkaa tajuta hyvän ja pahan välisen eron, näin ihmisten keskuudessa jakaantumista erilaisiin säätyihin ja arvoasemiin, ja jakoa eri ammatteihin, töihin ja hankkeisiin, syttyi minussa voittamaton halu ajatella kunnolla sitä, mihin ryhmään liittyisin, ja kuinka elämäni viettäisin.

Oli kuitenkin vaikea saada selville, minkälaista tointa minun pitäisi tavoitella, ja kenen kanssa siitä voisi keskustella, kun en tietänyt, tai suoraan sanoen minä en halunnutkaan neuvotella kenenkään kanssa, koska olin varma siitä, että jokainen ylistää omaansa.

Maailmaa tarkkailtuaan kirjan "Matkalainen", siis Komenski itse, kuulee kutsun "palata sydämensä asuntoon". Hän löytää Kristuksen, keskustelee hänen kanssaan ja ymmärtää, kuinka omatunto toimii toisaalta uskon ja toisaalta tiedon vertailukoneistona tuoden esiin arvokkaan, arvottoman hyljäten, mikä muuttaa Matkalaisen aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Selvittyään maailmasta matkalainen kertoo kristittyjen sisäisestä valosta, joka on kuin puutarha ja pyhäkkö.

Moraviassa takaa-ajettuna kiertelevä Komenski näkee kotiseutujensa tuhon ja tekee Moravian kartan (Mapa Moravy). Sen ensimmäisen version painaa Nikolaus Johannis Piscator 1624 Amsterdamissa. Täydennettynä kartta säilyttää Moravian peruskartan luonteen yli sadan vuoden ajan. Kokemuksiaan ja mietelmiään synnynseudullaan vietetystä pakolaiselämästä Komenski kirjaa tekstiin, joka ilmestyy 1633 nimellä Centrum securitatis - Hlubina bezpetcnosti.

Syksyllä 1624 Jan Komenski menee naimisiin Brandysissa Jednota Bratrskan johtavan vanhimman Jan Cyrillin tyttären Maria Dorothea Kyrillovan kanssa. Myös Dorothea on hyvä elämän- ja taistelukumppani Janille. Tyttönä ollessaan hän on jo ottanut osaa seurakunnan maanalaiseen toimintaan ja sellaisena se toistaiseksi jatkuukin, sillä 1624 Tshekinmaan ja Moravian pappeja vaaditaan tunnustamaan paavin ylivalta, mutta Jednotan papit ja opettajat määrätään poistumaan maasta ehdottomasti.

Vuonna 1625 Komenski saa lähteä Lesznoon, Puolaan ja Berliiniin, Saksaan tiedustelemaan, voivatko Lesznon ruhtinas tai Brandenburgin vaaliruhtinas ottaa vastaan Jednotan vainotun seurakunnan jäseniä mailleen. Kesällä 1626 hän piileskelee vaimonsa ja anoppinsa kanssa Tshekinmaan itärajalla Irza Sadovkyn omistamassa Bile Trzemeshnen linnassa ja tekee luonnoksia tulevaa suurta didaktiikan (Suuren opetusopin) yleisesitystään varten. Seuraavana vuonna hän käy Amsterdamissa tutkailemassa, olisiko Tshekinmaan syrjäytetyllä kuninkaalla mahdollisuuksia tehdä jotakin vainottujen hyväksi.

 

## Jednota lähtee maanpakoon

Vuonna 1616 tsekkien kuninkaaksi tuli katolilainen Ferdinand II. Hänen johdollaan maan entiset johtajat tapettiin julkisesti Prahan torilla 1621 ja riviuskovat ajettiin pois maasta. Uutta teltanpaikkaa lähti Moraviasta ja Böömistä etsimään 36.000 uskovien perhekuntaa. Böömin väkiluku aleni kolmesta miljoonasta yhteen miljoonaan.

….. tähän lisä Leszcynskien suvusta…

 

Tsekkiläisen pakolaisseurakunnan keskukseksi kolmikymmenvuotisen sodan aikana tuli Leszno (saks. Lissa) Puolassa. Lesznossa tsekkiläinen pakolaisseurakunta ei ehtinyt viipyä kauan, ja sen viimeinen piispa Jan Amos Komenski päätti päivänsä Amsterdamissa 1670.

 

## Turun piispa Gezelius vanhempi

Tshekin ja Moravian veljien koulut olivat olleet maailman parhaita jo 1500-luvun alusta lähtien. Myös tshekkiläisen herätyksen pakolaispiispa Jan Amos Komenski oli koulumies. Hänet tunnetaan nykyaikaisen koululaitoksen perustajana. Kuusi vuotta (1642-1648) hän toimi Elbingissä (nyk. Elblag, Puolassa) Ruotsin valtiojohdon kutsumana asiantuntijana laatimassa suunnitelmaa Ruotsiin kaavaillulle koululaitokselle. Torunissa 1646 pidetyssä seurakuntayhteisöjen johtajien konferenssissa Komenskiin lienee tutustunut myös Suomen koululaitoksen uranuurtaja piispa Gezelius vanhempi, joka toi Komenskin opit Suomeen Ruotsin ohi.

Jan Amos Komenski ("Comenius"), 1592-1670, pani uusiksi koko keskiaikaisen koulujärjestelmän. Komenskin kehittämä uusi koulu sai huomiota kaikkien protestanttien keskuudessa, mutta oli liian hyvä tullakseen hyväksytyksi sellaisenaan. Komenskin kerettiläisyys ilmeni siten, että hän pyrki tekemään opiskelun mielenkiintoiseksi, helpoksi ja mielekkääksi. Komenskin ajatuksiin on kuitenkin on palattu, koska kävi ilmi, että kysymys ei ole mistään sen vähemmästä, kuin että Komenskin koulua käyttävät maat kehittyvät, ja muut jäävät kehittymättä.

"Yhdistyneiden kansakuntien" kulttuurijärjestö Unesco on julkaissut Komenskin tuotantoa tekijänimellä "Comenius". Se, että Unesco käyttää Komenskin latinankielistä nimeä, on sitä häpeämätöntä ihmismielten manipulointia, jota vastaan Komenski taisteli. Latinalainen Rooma oli juuri se pahantekijä, joka pani tsekkiläiset mierolle ja yrittää yhä vieläkin hävittää kaiken sen hyvän, jota Komenski rakensi.

Myös herrnhutilaisen haaran vaikutus koululaitoksen ja opiskelun alalla on ollut uraauurtavaa.

Komenskin kirjojen nimet kertovat kirjoittajan tunteista, kun slaavien 700-vuotinen herätysliike näyttää lopullisesti tuhoutuneen: "Maailman Labyrintti ja sydämen Paratiisi" (1623 pakomatkalla Böhmin vuoristossa), "Kuolevan äidin testamentti", (Leszno 1550), "Vaikerruksen ääni", (Amsterdam 1560) ja "Vain yksi on tarpeen".

VELJESSEURAKUNNAT BALTIAN MAISSA, RUOTSISSA JA SUOMESSA

Osmo Pöysti

Kuru & Ylöjärvi, Finland

Kaikki oikeudet pidätetään

 

Baltian kansat joutuivat saksalaisten orjuuteen 1200-luvulla. Saksalaiset ristiritarit valloittivat Baltian maat kristinuskon varjolla, mutta heidän tekonsa olivat itsestään perkeleestä. Kolmessasadassa vuodessa preussilaiset oli hävitetty tyystin ja liiviläisiäkin oli jäljellä vain muutama tuhat. Kun kirkon saksalainen reformaatio, "uskonpuhdistus", alkoi, oli preussilaisista ja liiviläisistä vain nimet tulevia kartanpiirtäjiä varten.

Uskonpuhdistus alkoi Baltiassa miltei samaan aikaan kuin Saksassa. Riiassa kirkon orjat nousivat hävittämään orjahallinnon symboleja - kirkkoja ja luostareita 1523, mutta rettelöinti jäi vähäiseksi. Pahempaa jälkeä syntyi, kun katoliset piispat ja luterilaisuuteen kääntyneet piispat sotivat Viron länsirannikolla keskenään. Kun piispojen sodat olivat ohi, jatkoi Baltian saksalainen herrakansa saatanallista meininkiä entiseen tapaansa. Kristinuskoa Baltian kansat eivät olleet vieläkään nähneet.

Saksalaisten ritarikunta sortui 1562. Viron pohjoisosa liitettiin Ruotsiin Erik XIV (1560-1568) aikana, Saarenmaa joutui Tanskalle ja Liivinmaan eteläosa Puolalle. Myös Venäjä pyrki saaliinjaolle, ja saikin ajoittain haltuunsa osia itäisestä Liivinmaasta.

Ruotsin valta Liivinmaalla laajeni, kun Kustaa II Adolf (1611-1632) lopetti isänsä aloittamat sodat. Rauha Tanskan kanssa solmittiin 1613 Knäredissä, mutta Saarenmaa jäi vielä Tanskalle. Venäjän kanssa 1617 solmitussa Stolbovan rauhassa Ruotsiin liitettiin suomalaisten ja karjalaisten asuttamat Inkerinmaa ja Käkisalmen lääni. Viron ja Kuurinmaan välinen Liivinmaa ja sen mukana Riian kaupunki joutui Ruotsille Puolan kanssa 1629 solmitussa Altmarkin rauhassa. Kun vielä luterilainen Tanska Brömsebron rauhassa luopui Saarenmaasta luterilaisen Ruotsin hyväksi vuonna 1645, pääsi luterilainen kirkko näyttämään, mihin se pystyi. Aikaa ei ollut paljon, sillä 1710 Liivinmaa, johon myös Viro silloin luettiin, joutui Venäjän valtaan. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Liivinmaa ja Inkeri jäivät Bysantin ja Rooman kirkkoruhtinaitten riitojen takia syntyneen idän ja lännen rajan itäpuolelle.

 

Ruotsin ryhtyy lunastamaan lupauksiaan

Ruotsi ryhtyi välittömästi korjaamaan haltuunsa joutuneiden Baltian kansojen elinoloja, mutta teki heti alkuun yhden pahan virheen: Ruotsi salli saksalaisen yläluokan jatkaa eestiläisten, lättiläisten ja liiviläisten orjuuttamista. Ongelma kyllä tunnettiin, mutta sitä yritettiin hoitaa asetuksilla ja määräyksillä. Erik XIV (1560-1568) käskyssä 06.12.1561 esitetään:

Me olemme saaneet luotettavaa tietoa siitä laajuudesta, missä määrin aateliset sallivat joidenkin viranhaltijoittensa ja maistraattiensa epäkristillisesti ja raa'asti ruoskimalla sortaa ja kiduttaa köyhiä maatyöntekijöitään ja alamaisiaan ...

Tämän johdosta me määräämme kaikkia maakuntakuvernöörejä, ritareita, aatelisia, viranomaisia, maistraatteja ja jokaista, joka sellaisia henkilöitä hallitsee... tästä lähtien kokonaan ja täysin luopumaan tästä tavasta ja pidättymään sellaisesta epäkristillisestä ja tyrannimaisesta tavasta.

Baltian saksalaiset kartanonherrat vastasivat kuninkaan käskyyn 10.07.1562 ilmoittaen mm. seuraavaa:

Niiden joukossa on niin monta röyhkeää lurjusta, joita on riittävillä rangaistuksilla pidettävä pelon vallassa, ja mikäli maalaisväestöä ei jatkuvasti ja usein tehdä myöntyväisiksi kuluisi tuskin vuottakaan ilman, että jouduttaisiin tavalla tai toisella tappamaan useita satoja ihmisiä enemmän kuin tavallisesti. Jos joku kuolemanrangaistuksen ansainnut kuitenkin pelastumaan ja onnistuu säilyttämään henkensä sillä, että hänet ruoskitaan, on hänellä, totta tosiaan, täysi syy ylistää sellaista järjestystä sensijaan, että hän siitä valittaisi.

Erik XIV (1560-1568) ei onnistunut pyrkimyksissään, ja hänen seuraajiensa yritykset jäivät laimeiksi. Vasta Kustaa II Adolf yritti panna kartanonherrat kuriin, mutta hänen päivänsä päättyivät jo kolmikymmenvuotisen sodan alkuvaiheissa 06.11.1632. Kirkko tietysti olisi voinut yrittää saada muutosta aikaan, mutta sekin oli saksalaisten kartanonherrojen asialla, eikä Jumalasta välittänyt tuon taivaallista.

Ruotsissa ei ole koskaan ollut muuta kuin synnin orjuutta, mutta tästäkin oltiin Liivinmaalla vielä kaukana. Siltä osin tehtävä oli siis selvä ja konkreettinen. Nyt uskonpuhdistuksen puolesta kamppailleen Ruotsin oli vain osoitettava oikeutensa - muutenhan kaikki uskonsodat, kolmikymmenvuotinen sota mukaan luettuna olisivat olleet turhia. Tehtävä ei ollut helppo, sillä vielä 1800-luvulla Tarton yliopiston professori Theodosius Harnack, kuuluisan fasismiin asti saksalaismielisen, juutalaisvastaisen liberaaliteologin Adolf Harnackin isä, syytti virolaisia kansallismielisyydestä, kun he yhä edelleen vaativat samoja oikeuksia kuin Liivinmaan saksalaisillakin on.

 

## Kustaa II Aadolfin reformit Liivinmaalla

Uskonpuhdistus syntyi, kun kielletyt hengelliset liikkeet olivat voittaneet kirkon ja pakottaneet sen papit tutustumaan Raamattuun. Saksassa valdolaisten käännös oli ilmestynyt painosta jo vuonna 1466. Luther teki uuden käännöksen, Ruotsi sai Uuden Testamentin 1526 ja koko Raamatun 1541. Suomi sai Uuden Testamentin 1548 ja ensimmäinen suomalainen Raamattu ilmestyi 1648. Mutta ruotsalaisten tullessa Liivinmaalle ei liiviläisillä, lättiläisillä eikä eestiläisilläkään ollut edes aapiskirjaa.

Kun kirjallisuutta ei ollut, yrittivät papeista parhaimmat opetella sen verran kansan kieltä, että pystyisivät edes saarnansa pitämään kansan kielellä. Kansankielisiä pappeja ei ollut olemassakaan, ja nekin, jotka eestiä tai lättiä opettelivat, puhuivat sitä huonosti. Saarnoista oli kuitenkin se hyöty, että kansan kielellä puhumaan pakotetut papit alkoivat kirjoittaa saarnojaan ja kopioida niitä omaan käyttöönsä. Käännökset olivat kuitenkin huonoja, ja kun kansankielisiä kirjoitusjärjestelmiä ei ollut, käytettiin Baltian kielille huonosti sopivaa saksalaista kirjoitustapaa.

Liivinmaalle perustettiin vuonna vuosina 1630-1631 kolme lukiotasoista koulua, joista ensimmäinen tuli Tarttoon ja toiset kaksi Riikaan ja Tallinnaan. Kenraalikuvernööri Johan Skytten aloitteesta Tarton lukio

1632 muutettiin korkeakouluksi nimellä Academia Gustaviana. Opetuskielenä Tarton yliopistossa oli saksa, eikä siellä maaorjien lapsia näkynyt. Ruotsin ja Venäjän sodan takia toiminta lopetettiin 1656. Vuonna 1690 toiminta saatiin uudestaan käyntiin nimellä Academica Gustavo-Carolina, mutta jo 1700 alkanut Suuri Pohjan sota lopetti yliopiston toiminnan Tartossa, jolloin se siirrettiin Pärnuun, jossa se jatkoi toimintaansa aina siihen asti, kun venäläiset valtasivat Pärnun 1710. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Liivinmaa joutui Venäjälle, ja yliopisto jäi suljetuksi, kunnes se tsaari Aleksanteri I käskystä 1802 avattiin.

Estääkseen kaikki poikkeamat luterilaisen kirkon opista Ruotsi teki eriävän mielipiteen ilmaisemisen kuolemalla rangaistavaksi teoksi. Myös Tarton yliopiston rehtori ja professorit joutuivat vannomaan, etteivät he poikkeisi Luterilaisissa tunnustuskirjoissa määritellyistä kristinuskon tulkinnoista. Onneksi valtaosa professoreita piti myös pietistien tulkintoja luterilaisuudesta laillisina, ja toimivat sen mukaisesti jopa pahimpana luterilaisen "puhdasoppisuuden" aikana. Jeesuksen seuraajia tuomittiin kuolemaan ja maasta karkotettavaksi luterilaisessa Ruotsissa, eikä Suomi ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Se, että Tarton professorit näissä oloissa pystyivät palvelemaan Kristuksen Valtakunnan asiaa, on melkoinen saavutus.

 

## Ruotsin koululaitos Liivinmaalla

Kustaa II Adolf kuoli kolmikymmenvuotisen sodan alkuvaiheessa Lützenin taistelussa 06.11.1632, jonka jälkeen valtionkansleri Axel Oxenstierna jatkoi reformiohjelman toteuttamista. Ritarikunnan valtaa rajoitettiin perustamalla Riian hovioikeus 1639 rajoittamaan kartanonherrojen alustalaisiaan kohtaan harjoittamaa julmuutta ja mielivaltaa.

Axel Oxenstierna jatkoi Kustaa II Adolfin ohjelman toteuttamista, mutta sodan alkusyytä hän ei jaksanut torjua. Vuonna 1648 solmitussa Westfalenin rauhassa Tshekinmaa ja Moravia jäivät katolisten armoille. Tshekinmaan kristikunta hävitettiin, ja kun se 1727 uudestaan ilmestyi maailmanhistorian näyttämölle, sen uutta tulemista aloittamassa oli enää joukko kreivi Zinzendorfin maille Saksiin tulleita pakolaisia.

Ruotsin paras sotasaalis kolmikymmenvuotisesta sodasta oli koululaitos. Valtakunnankansleri Axel Oxenstierna kutsui Tshekinmaan hävitetyn kristikunnan pakolaisseurakunnan koulun rehtorin Jan Amos Komenskin (1592-1670) Puolan Lesznosta Ruotsin Elbingiin (nyk. Elblag, Puolassa) kuudeksi vuodeksi (1642-1648) suunnittelemaan Ruotsille uutta koululaitosta ja tekemään sille oppikirjoja.

Tshekkiläisten veljesyhteisön, "Jednota Bratrskan" koulut oli tunnustettu Euroopan parhaiksi jo ennen kolmikymmenvuotista sotaa ja niitä Komenski kehitti niin, että Komenskia (lat. Comenius) nyt kutsutaan nykyaikaisen koululaitoksen isäksi. Hengellisenä johtajana Komenski ei ollut itsenäinen, kuten hänen asemansa Veljesyhteisön vanhimpana olisi vaatinut. Maailman tuulet veivät häntä niin, että kun veljesyhteisön uusi tuleminen 1727 koitti, se tuli tavallisten Moraviaan jääneiden uskovien kautta.

Ruotsi ja Suomi olivat saaneet kirjakielen 1500-luvun raamatunkäännöstyön sivutuotteena. Samalla oli tietysti aloitettu lukutaito-opetus, mitä ajan myötä alkoi saada järjestäytyneitä muotoja. Komenskin eli Comeniuksen töiden valmistuttua sai Ruotsi Kristiina-kuningattaren koulujärjestyksen, jonka perusteella kaupunkeihin perustettiin luku-, kirjoitus- ja laskuoppiin perehdyttävät pedagogiot ja maaseudullekin, mikäli papistolla siihen tarmoa riitti. Jatkokoulutusta tarjosivat muutamat triviaalikoulut ja kymnaasista pääsi jo yliopistoon, lähinnä Upsalaan tai ulkomaille. Maa sai toisen yliopistotasoisen oppilaitoksen, kun Tarton yliopisto 1630 perustettu kymnaasi 1632 muutettiin korkeakouluksi. Kolmas yliopisto perustettiin Turkuun 1640.

Liivinmaalla saksalaiset orjanomistajat eivät pitäneet "maarahvaan" luku- tai kirjoitustaitoa tarpeellisena, ja yrittivät parhaansa mukaan estää kansankielisen koululaitoksen syntymisen. Omille lapsilleen herrat kutsuivat kotiopettajia Saksasta - tapa, joka vielä pitkään oli yleinen Suomessakin.

Periaatteessa kirkon olisi pitänyt hoitaa koululaitosta, mutta Liivinmaalla näin ei tapahtunut. Liivinmaan luterilaisten kirkkojen pastorit eivät yleensä osanneet Lätin tai Eestin kieltä ollenkaan. Heidän velvollisuutenaan oli kyllä pitää kansankieliset saarnat kirkkoon väkipakolla ajetuille "seurakuntalaisille", mutta kun he eivät osanneet kieltä, he lukivat saarnansa paperista. Saksasta käännetyt saarnat olivat vielä niin taitamattomasti käännetty, etteivät kuulijatkaan niitä ymmärtäneet. Eihän maassa vielä ollut kunnollista kirjoitusjärjestelmääkään.

 

## Gezelius vanhempi

Juhana Gezelius vanhempi (1615-1690) oli se Turun piispa, joka 1666 julkaisi kirjan Yxi paras lasten tavara. Kirjan julkaisuhetkellä tämä Västmanlandissa syntynyt mies oli jo ollut monessa mukana. Upsalan yliopistosta hän oli siirtynyt Tarton yliopistoon, jossa valmistui maisteriksi 1641. Vuosina 1642-1649 Gezelius vanhempi toimi Raamatun alkukielten professorina Tartossa. Hän opetti myös teologiaa.

Geseliuksen toimiessa kreikan ja itämaisten kielten professorina Tartossa, suunnitteli nykyaikaisen koululaitoksen isä Jan Amos Komenski (1592-1670, lat. "Comenius") Ruotsille koululaitosta Ruotsin silloin hallinnoimassa Elbingissä (nyk. Elblag, Puolassa) Ruotsin hallituksen kutsumana. Tshekkiläisillä veljesseurakunnilla, joita Komenski edusti, oli ennen kolmekymmentävuotista sotaa olleet sen ajan parhaat koulut ja niissä oli se perusta, jolle Komenskikin suunnittelutyönsä perusti.

Vuonna 1645 Gezelius ja Komenski olivat molemmat läsnä Puolan kuninkaan Ladislaus IV järjestämässä Torunin konferenssissa, jossa luterilaiset ja kalvinistit etsivät keskinäistä sovintoa, ja jossa katolisetkin olivat mukana saalista kärkkymässä. Ruotsin valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583-1654) ei ollut kovinkaan ihastunut näkemään alihankkijansa kalvinistien ja katolisten seurassa ja olisi ohjannut koululaitoksen suunnittelun sivuraiteille, ellei kuningatar Kristiina olisi antanut varauksetonta tukeaan Komenskille. Gezelius sensijaan omaksui Komenskin näkemykset niin, että hän alkoi julkaista Komeniuksen kirjoja ja kehitellä uusia Komenskin oppien pohjalta. Jo 1648 Gezeliuksen julkaisemana ilmestyi Komenskin Janua Linguarum Reserata, kielenopiskelun mullistava teos, jonka ensimmäinen painos oli ilmestynyt 1631 ja sen jälkeen jatkanut voittokulkuaan ympäri maailmaa erinäisille kielille käännettynä.

Vuonna 1649 Gezelius siirtyi takaisin Ruotsiin, opetti hetken uskontoa kotiseudullaan ja toimi kymmenen vuotta kirkkoherrana Stora Skedvikissä lähellä Västeråsia. Kirkkoherrakautenaan Gezelius senior avusti piispaansa, joka laati pykäliä uutta kirkkolakia varten. Vuonna 1660 Gezelius tuli taas Baltiaan, tällä kertaa superintendentiksi Riikaan. Vuonna 1664 hänestä tuli Turun piispa, josta tulikin yli 25 vuotta kestänyt työrupeama.

Gezeliuksen ansiota lopultakin on, että paljon siitä, mitä Komenskin laajasta tuotannosta oli ammennettavissa, siirtyi ruotsalaisen kansansivistystyön käyttöön. Hänen kyvyistään todistaa sekin, että jo 1666 hän pystyi kirjoittamaan suomea, ja tämä taito parani aikaa myöten suuresti. Siitä "yhdestä" (Yxi; vrt. ruotsin "det") parhaasta lasten tavarasta otettiin aikojan kuluessa noin 80 painosta. Gezelius toimi järjestelmällisesti. Jo 1667 hän perusti Pohjan pitäjän Thomasböleen paperitehtaan ja ryhtyi kustantajaksi. Kaikki ei kuitenkaan mennyt tarmokkaan piispan mielen mukaisesti, siitä pitivät muut papit huolen. Ja kun Kaarle XI 1772 otti vallan ohjat käsiinsä, ei Gezelius vanhemmalle juuri enää jäänyt mahdollisuuksia itsenäiseen toimintaan. Hänen poikansa Johan Gezelius nuorempi tosin tuli hänen keskeneräisiä töitänsä jatkamaan, mutta hän oli jo aivan eri maata kuin isänsä. Gezelius nuorempi alkoi uransa oikeudenkäynneillä pietisteiksi epäilemiään uskovia kohtaan - niitä kohtaan, joilta hänen isänsä - ja uransa alkuaikoina hän itsekin - oli oppinsa saanut.

 

Aika

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Riika oli Ruotsin toiseksi suurin kaupunki.

Philipp Jakob spener 1635-1705

gez vanh 1615-1690, yo 1632 Upsala; kreikan ja itäm. k. prof. 1642-1649 Tartto; ylim. teol. prof. 1643-1649 Tartto; teologian lehtori 1649 Västeråsin gymnaasi; kirkkoherra 1550-1560; Liivinmaan superintendentti ja Tarton yliopiston varakansleri 1660-1664; Riian suomalaisen srk kirkkoherra 1661 - 1664; Turun piispa, ja Turun yliopiston varakansleri 1664-1690.

gez nuor 1647-1718, Inkerinmaan superintendentti 1681-1689, Turun piispa 1690-1718.

 

Pietismin synty

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Eurooppa oli vähitellen tyhjentynyt kaikista Jeesuksen seuraajista. Useimmat olivat muuttaneet Amerikkoihin, mutta monet olivat yrittäneet sopeutua luterilaisen maailman ehtoihin luopuen joistakin olennaisista kristinuskon periaatteista, kuten aikuiskasteesta ja uskovien seurakunnista. Se, mitä jäi jäljelle oli "sydämen uskonto", jota "maan hiljaiset" puolittain salassa harjoittivat. Kokouspaikkoina näillä uskovilla oli tavallisesti jokin yksityiskoti jossa laulettiin, keskusteltiin sekä luettiin Raamattua sekä muutamia muita kirjoja, kuten Arndtin kirjaa "Totisesta kristillisyydestä".

Kirkollinen uskonnollisuus oli tylsää. Niitä, jotka vielä senkin päälle jaksoivat hengellisistä asioista kiinnostua, olivat saaneet pilkkanimen "pietisti", joka tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin hurskastelija, vrt. latinan "pia", tunnollinen, velvollisuudentuntoinen. Tämä kansan seassa säästöliekillä toiminut uskonelämä tuli kirkonmiesten yleisön tietoisuuteen, kun myöhemmin Dresdenissä hoviylisaarnaajana ja Berliinissä kirkkoherrana toiminut Philipp Jakob Spener (1635-1705) julkaisi kirjan "Pia Desideria" (Hurskaita toivomuksia).

Spenerin koulutuksessa ei ollut moittimista. Saarnaajan uransa hän aloitti Frankfurt am Mainissa 1670. Heti alkuun hän perusti raamattupiirin, jossa toveripiirissä tutkittiin Pyhiä kirjoituksia ja niiden soveltamista käytäntöön sekä opetustoimeen yleensä.

Kun Filip Jakob Spenerin 1675 julkaisema kirja Pia Desideria oli nostanut "maan hiljaiset" Euroopan poliittiselle taivaalle, perusti August Herman Franke (1663-1727) Halleen nuo kuuluisat Hallen laitokset, tunnustettiin ne pian Euroopan parhaimmiksi opinahjoiksi. Mutta niillä oli eräs vika: papit pelkäsivät, että Hallen laitoksilla esiintyi elävää kristillisyyttä.

 

## Johann Fischer tuo pietismin Liivinmaalle

Vaikka Ruotsin 1663 uskontoplakaatti teki pietismin kuolemalla rangaistavaksi "rikokseksi", se tuli maahan sittenkin. Hinta, jonka Ruotsi, Suomi ja Liivinmaa tästä Jumalan vastustamisesta maksoi, oli tietysti kova. Vielä senkin jälkeen, kun Suomen asukasluku oli laskenut puoleen ja Liivinmaan asukasluku yhteen kolmasosaan, jatkoi Ruotsi pietismin vastustamista. Vasta kun Siperiassa yli kymmenen vuotta viettäneet uskoon tulleet sotavangit vuonna 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen alkoivat palailla kotiseuduilleen, alettiin kirkossakin ymmärtää, että Jumala oli ollut pietistien puolella.

Liivinmaalla tietä pietismille oli raivannut tietä Johann Fischer jo ennen Suurta Pohjan sotaa. Johan Fischer (1636-1705) toimi Sulzbachin superintendenttinä, kunnes Kaarle XI kutsusta saapui Riikaan. Vuodesta 1674 alkaen Johan Fischer oli kirjeenvaihdossa Philipp Jakob Spenerin (1635-1705) ja vuosina 1674-1699 hän toimi Liivinmaan kenraalisuperintendenttinä ja vuodesta 1690 uudestaan avatun Tarton yliopiston kanslerina. (prokanzler).

Kirkon superintendentin tehtävänä oli valita kirkon pyrkimyksille sopivat henkilöt kirkon tehtäviin. Siitä huolimatta, että juuri hänen velvollisuutenaan oli valvoa vuoden 1663 uskontoplakaatin toteutusta, hän valitsi tehtäviin nimenomaan pietistejä ja sai heistä koottua sellaisen tiimin, joka toimi määrätietoisesti lätin- ja eestinkielisen kirjakielen luomiseksi, Raamatun kääntämiseksi ja muun kirjallisuuden luomiseksi näille kielille sekä kansakoululaitoksen perustamiseksi lättiläisille ja eestiläisille. Fischerin valitsemia kirkonmiehiä olivat mm. Ernst Glück, latvialaisen raamatun kääntäjä, ja Adrian Virginius, joka teki vastaavaa työtä Etelä-Eestin kielialueella.

Johann Fischer tiesi hyvin istuvansa ruutitynnyrin päällä. Vuotta ennen Suuren Pohjan sodan alkua hän lähti Liivinmaalta, toimien Hampurissa ja Hallessa, ja vuodesta 1700 Magdeburgin superintendenttinä.

Pietismi tuli Eestiin ja Liivinmaalle myös saksalaiskoteihin kutsuttujen kotiopettajien kautta. Ensimmäiset Liivinmaan saksalaiset oppilaat tulivat Halleen 1693-1694, mutta sitä ennen Liivinmaalle oli tullut monta pietistiä Saksasta Liivinmaan kotiopettajiksi saksalaisten kartanoihin. Monista heistä tuli myöhemmin - uskoon tulleiden kartanonherrojen tuella - paikkakuntiensa pastoreiksi. Näin pietismi oli valmistelemassa Baltian maiden herätystä, joka alkoi, kun Herrhutin lähetit saapuivat maahan.

 

## Gezelius nuorempi

Vuonna 1673 Spenerin luo Frankfurt am Mainiin saapui Johan Gezelius nuorempi (1647-1718), Turun piispa Johan Gezelius vanhemman poika.

Johan Gezelius nuorempi viipyi Frankfurt am Mainissa useita kuukausia. Kun Spener 1675 julkaisi teoksensa Pia Desideria - Hurskaita toivomuksia - hän kirjoitti Gezeliukselle lähettävänsä kirjan myös hänelle. Kirjeenvaihtoa jatkuikin pitkään ja Spener jopa toivoi, että Gezelius nuorempi alkaisi itsekin pitää kotikokouksia eli konventikkeleita. Vuonna 1681 Gezelius oli tullut Inkerinmaan superintendentiksi ja ryhtynyt tekemään inkeriläisistä luterilaisia keinoja kaihtamatta. Inkeriläiset vastasivat kirkolliseen painostukseen muuttamalla entisen Novgorodin tasavallan Bezhetskin viidennekseen ja Tverin Karjalaan, jossa jo ennestään oli vahva suomalais-ugrilainen asutus.

Spener ei Gezeliuksen toimia Inkerinmaalla hyväksynyt, ja kun hän kehotti Gezeliusta pidättyväisyyteen ja mielenmalttiin, kirjeenvaihto katkesi. Viimeiset elinvuotensa Gezelius vietti tiukkapipoisena piispana, joka vainosi uskovia kirkon ja valtion oikeaoppisuuden nimissä. Vaihtoehtona olisi ollut joutuminen kuninkaan eli "maallisen käsivarren" käsiteltäväksi, sillä jo Kaarle XI aikana Ruotsi oli ajautunut Ranskan "aurinkokuninkaan" mallin mukaiseen diktatuuriin, jolle oli tyypillistä itsevaltainen hallitustapa ja uskonnollinen "puhdasoppisuus", mikä tarkoitti sitä, että kuningas valitsi kristinuskon sisällön aina pikkuvivahteita myöten oman mielensä mukaan. Mistään puhdasoppisuudesta tässä ei siis ollut kyse, vaan siitä, että kuningas valitsi sen kultin, jota kansan oli noudatettava sekä ne miehet, jotka sitä toteuttivat ja ihmisten mielipiteitä valvoivat. Ranskan kuningas Ludvig XIV valitsi katolisen kultin ja Ruotsin kuninkaat Kaarle XI ja Kaarle XII luterilaisen kultin, mutta periaatteessa molempien kuninkaiden ideologia oli sama uskonnolliselle diktatuurille perustuva absolutismi. Ranskan kuningasdiktatuuri vainosi hugenotteja, ja Ruotsin kuningasdiktatuuri pietistejä ja kaikkia muitakin uskovia, kuitenkin sillä erolla, että Ruotsissa uskovia oli paljon vähemmän, kuin Ranskassa. Kun Ranskasta uutta kotimaata lähti etsimään parisataatuhatta hugenottia, Ruotsista kristinuskon takia kuolemaan tuomittujen ja maasta karkotettujen määrät jäivät muutamiin kymmeniin, sillä varsinkin suomalaiset muuttivat maasta jo ennen viranomaisten saapumista kotiovelle.

Kuninkailla oli tietysti mahdollisuus kuunnella monenlaisia kristinuskon tulkintoja, mutta pahaksi onneksi Ruotsille Kaarle XI - niin "hurskas" kuin olikin - valitsi 1691 Ruotsin saksalaisprovinssien kirkkoneuvoston johtoon Johan Fredrik Mayerin, joka ei ollenkaan sietänyt Ristin uskoa. Jo 1694 Ruotsin Pommerissa julkaistiin uskovien kotikokoukset kieltävä määräys ja seuraavana vuonna Mayer tuli jo Pommerin superintendentiksi ja Greifswaldin yliopiston kansleriksi.

 

Vana hea Rootsi aeg

Eestiläiset sanovat Ruotsin aikaa Vanhaksi hyväksi Ruotsin ajaksi - "vana hea Rootsi aeg". Baltian saksalaisia Ruotsin puuhat eivät miellyttäneet lainkaan. Jo hyvää tarkoittavan kuninkaan hyväntahtoiset puheet aiheuttivat Baltian saksalaisissa asenteiden kovenemista. Kun kuninkaan lähetti Lichton tuli taivuttelemaan kartanonherrojen mieliä noudattamaan samoja periaatteita, kuin muuallakin maassa, puhuivat kartanonherrat kuninkaan lähetin ympäri. Elokuussa 1681 Lichton kirjoitti kuninkaalle, että orjuuden lopettaminen on vaarallista, koska hän "ei voinut salata sitä tosiasiaa, että maan alkuperäisväestö on hyvin raakaa, ja tarvitsee nopeaa ja kovaa käsittelyä, jos on mieli pitää heidät työssään". Kuningas kuitenkin toimi määrätietoisesti. Hän eväsi kartanonherrojen "oikeuden" toimia "oikeudenjakajina" tiluksillaan, perusti valitustuomioistuimen käsittelemään maalaisten valituksia kartanonherroja koskevissa asioissa, ja antoi turvakirjoja maalaisille, jotka halusivat tulla kuninkaan eteen oikeutta saamaan. Turvakirja oli tarpeen siksi, että maalainen eli orja ei saanut ilman kartanonherran lupaa poistua kartanonherran alueelta. Maaherra Horn velvoitettiin 23.05.1684 vangitsemaan ja saattamaan määräyksien rikkojat tutkintovankeuteen Riikaan.

Kuningas puuttui myös maanomistusoloihin. Ruotsin vallan aikana kartanoiden lukumäärä oli edelleen kasvanut, eivätkä uudet ruotsalaiset kartanonherrat olleet juuri saksalaisia kummempia. Asiantilan korjaamiseksi Ruotsi suoritti reduktion, maaomaisuuden suurimittaisen palautuksen valtion omaisuudeksi. Maaorjille omaan käyttöön luovutettujen palstojen verotyöpäivät muutettiin rahakorvauksiksi, mutta korvauksen suuruus jäi kartanonherrojen päätettäväksi ja arvatakin saattaa miten siinä kävi. Kartanonherrat nostivat vuokrat taivaisiin, ja kun 1695 koko Pohjolaan tuli kova nälänhätä oli katastrofi valmis.

Kaarle XI kuoli 1697. Hänen hyvää tarkoittavat reformit eivät olleet kantaneet hyvää hedelmää ja kuten tavallista ennen päivän koittoa: yhä pahempaa oli tulossa.

 

## Raamatunkääntäjien arkipäivää

Ensimmäiset yritykset muutamien Raamatun tekstien julkaisemiseksi eestin etelämurteella teki Pommerista ensin Vigalaan muuttanut ja sittemmin Tartossa toiminut Joachim Rossichnius 1632. Eestin pohjoismurteella oli myös syntynyt vastaavanlaisia yrityksiä; niitä ilmestyi Stahlin toimittamina 1637. Molemmat yritykset olivat kuitenkin vain harjoitelmia, sillä paikallisten kielien tuntemus oli siihen aikaan vielä hyvin vähäistä - saksalaiset eivät viitsineet, ruotsalaiset eivät oppineet, eikä eestiläisiä tai lättiläisiä opin tielle päästetty. Suomalaisia Ruotsi tarvitsi tykinruuaksi, joten heidänkin panoksensa Liiviläisten auttamiseksi jäi yksipuoliseksi.

Vuonna 1642 piispa Joachim Ihering vielä ihmetteli, miksei viroksi ole käännetty Raamattua, mutta vastaus selvisi Iheringille pian. Oli perustettava kokonaan uusi kulttuuri, luku- ja kirjoitustaitoineen, kouluineen ja opettajineen, eikä siihen Iheringin panokset riittäneet. Työ lähti kuitenkin käyntiin, sillä piispa Iheringin onnistui tehdä alustava käännös Uudesta testamentista ja siitähän toisten oli hyvä jatkaa.

Kaarle XI otti vallan ohjat käsiinsä tultuaan täysi-ikäiseksi vuonna 1772. Liivinmaan kenraalisuperintendentiksi, kirkon ylitarkastajaksi hän nimitti Johann Fischerin vuonna 1678. Fischer oli opiskellut Rostockissa ja Altdorfissa, ollut pappina Hampurissa ja superintendenttinä Sulzbachissa, kun Kaarle XI kutsui hänet Liivinmaalle.

Vuonna 1683 Fischer antoi vironkielisen raamatun käännöstyön nuoren Adrian Virginiuksen tehtäväksi. Se olisikin ollut vaikea tehtävä, jollei pari kielimiestä, Bengt Forselius ja Julius Hornung, olisi ottaneet oppia Gezeliuksen suomenkielisestä oikeinkirjoituksesta, jossa teksti luettiin niin kuin se kirjoitettiin. Vähän vanhempi, Stahlin nimellä kulkevassa kirjoitustavassa kirjaimia käytettiin saksan kielestä totuttuun tapaan, mutta se ei eestin kielelle sopinut ollenkaan.

Andreas Virginius (1640-1701) oli Ruotsin Pommerista Nõon kuntaan (saks. Nüggen) luterilaisen kirkon saarnaajaksi tulleen Adrian Virginiuksen (A.V. vanhemman) poika. Adrian Virginius oli saarnaajana, eli opettajana, kuten eestissä tätä tointa kutsutaan, Kambjassa 41 vuotta. Kambjassa Andreas Viginukselle syntyi poika Adrian Virginius (A.V. nuorempi, 1663-1706) joka tarttui kiinni tehtävään, joka kaiken järjen mukaan oli pitänyt tehdä jo Lutherin eläessä, mutta kävihän se näinkin. Kolmen sukupolven työn tuloksina alkoi 1680-luvulla kenraalisuperintendentin kirjapainosta ilmestyä eestin etelämurteella painettua sanaa reippaammin kuin koskaan ennen. Vuonna 1684 ilmestyi Lutherin iso katkismus "Önsa Lutrilaste Oppus", 1685 laulukirja "Wastne Tarto Mah Laulo Rahmat (Uusi Tarton maan laulukirja) ja 1686 Uusi Testamentti "Meije Issanda Jesusse Kristusse Wastne Testament " Etelä-eestin murteella. Uuden Testamentin painos oli vain 500 kappaletta, mutta eipä niitä ollut vielä paljon lukutaitoisia lukijoitakaan.

Vuosina 1687-1690 Andreas ja Adrian Virginius käänsivät Vanhaa Testamenttia eestin pohjoismurteelle. Työ jäi kesken; vain osia siitä lienee ilmestynyt kirkollisien käsikirjojen mukana. Adrian Virginiuksen toimittamana ilmestyi Riiassa 1694-1895 myös Ma Kele Koddo ning Kirgo Ramat pohjoiseestin murteella. Tähän työhön osallistuivat Virginiuksen lisäksi Reiner Brocmann, Johann Daniel von Berthold, Magnus de Moulin and Johann Hornung. Painos joutui kuitenkin Tallinnan konsistorin kouriin.

Vuonna 1685 Adrian Virginius (nuorempi) määrättiin Rõngun (saks. Ringen) pastoriksi, mutta joutui Puhjaan (Karvelacht), ja sieltä jo 1687 Otepäähän. Tämä siirto toteutui kuitenkin vasta 1694. Suuri Pohjan sota kohtasi 1692 Christine Kriegin kanssa avioituneen Herran palvelijan Otepäässä. Sodan jaloista Adrian Virginius siirsi perheensä - hänellä oli monta lasta - Tarttoon 1702, mutta kun venäläiset hävittivät Tarton, suunnitteli hän perheensä viemistä Tallinnaan. Venäläiset pidättivät hänet kuitenkin Otepäässä 30.09.1704 ja tappoivat Tartossa kesällä 1706. Samalla tapettiin Otepään suntio Jacob Erdman, joka kirkkojärjestyksen mukaisesti oli pitänyt eestiläisille lukkarinkoulua eli antanut lukutaito-opetusta.

Pohjois-Eestin tuomiokapituli eli konsistori ei pitänyt Riiassa painetuista kirjoista, vaan kielsi ne. Kiellon syynä oli ensisijaisesti kateus, sillä Riiassa painetut kirjat olivat kansan mieleen. Tallinnan tuomiokapituli pyrki myös säilyttämään saksalaisten pastoreiden muistiinpanoissaan käyttämän Stahlin oikeinkirjoituksen, vaikka se ei eestin kieleen sopinut lainkaan.

Kun Uusi Testamentti Etelä-Eestin kielellä oli painettu, ryhtyivät Virginiukset kääntämään Raamatun tekstejä eestin pohjoismurteelle. Käännöksissään Virginiukset käyttivät Bengt Gottfried Forseliuksen suomen mallin mukaan kehittämää kirjoitustapaa. Tallinnassa tätä oikeinkirjoitusta ei hyväksytty ja jopa Forseliuksen 1686 julkaisema aapinen kiellettiin. Taistelu saksalaisperäisen Stahlin oikeinkirjoitustavan ja Bengt Gottfried Forseliuksen ja Johann Hornungin (1660-1715) kehittämän äänteenmukaisen kirjoitustavan välillä kesti aivan Ruotsin vallan viime vuosille asti kuninkaan jo 1688 antamasta asetuksesta huolimatta. Johann Hornung laatimana ilmestynyt eestin pohjoismurteelle perustuva eestin kielioppi oli se avain, jonka avulla eestin kirjakielen luomisessa voitiin edetä. Kirja ilmestyi Riiassa 1693 nimellä Grammatica Esthonica, brevi, Perspicua tamen methodo ad Dialectum Revaliensem. Kun kiista lopulta ratkesi järjen voitoksi, tuli myös pohjois-eestin murteen ja etelä-eestin murteen yhdistäminen yhdeksi yhteiseksi kirjakieleksi mahdolliseksi.

Hornungin ja Verginiuksen Uusi Testamentti pohjois-eestin murteella oli valmistunut jo 1686-1687, mutta sen julkaiseminen olikin jo mutkikkaampi juttu. Tallinnan konsistori yritti kaikin keinoin estää kirjan julkaisemisen. Vuonna 1691 se hankki kuninkaalta asetuksen, jolla viisi vuotta aikaisemmin valmistuneen käännöksen julkaiseminen kiellettiin, ja aiemmin painetut kopiot takavarikoitiin - huolimatta siitä, että ne oli jo ehditty myydä.

Johann Fischer lähti Riiasta 1699. Hänen johdollaan oli tehty paljon ja hänen kirjapainonsa oli painanut paljon, mutta taistelu "puhdasoppista" luterilaista kirkkoa vastaan oli hänellekin liikaa. Hänen tiiminsä kohtalo oli joutua venäläisten käsiin. Latvialaisen raamatun kääntäjä Ernst Glück vietiin Moskovaan, mutta hänet lienee pelastanut kaunis ottotytär, jonka Pietari teki ensin jalkavaimokseen, ja josta myöhemmin tuli Venäjän keisari tai oikeammin keisarinna Katarina I. Adrian Verginiuksen venäläiset tappoivat 1706 Suuren Pohjan sodan aikana ja 01.01.1708 venäläiset pidättivät Johan Hornungin, hänen vaimonsa ja lapsensa, ja kuljettivat Venäjälle käsiteltäväksi, missä Johan Hornung kuoli 1715.

 

## Liivinmaan koululaitos

Bengt Gottfried Forselius (1660-1688) oli toisen polven eestiläinen. Hänen isänsä Johann Forselius oli tullut Suomesta Tallinnan tuomiokirkon saarnaajaksi ja kirkkokoulun rehtoriksi, mutta jo vuonna 1641 hän sai siirron pastoriksi Madise-Ristin kirkkoon, jossa virassa hän toimi kuolemaansa, vuoteen 1684 asti. Johann Forselius oli ensimmäinen eestiläisen kansanperinteen merkittävä tutkija. Perheessä puhuttiin ruotsia, eestiä ja suomea. Bengt Forselius opiskeli ensin kotonaan ja sitten Tallinnan gymnaasissa ja Wittenbergin yliopistossa Saksassa, josta hän palasi Eestiin 1684 ja sai viran Tarton luterilaisen kirkon palveluksessa.

Tarton Papinkartanossa, (Papimõis, myöh. Piiskopimõis, nyk. Forseliuse park, Forseliuksen puisto) 1684-1688 eestiläisille pojille kaksivuotista koulua, jossa opetettiin luku- kirjoitus- ja laskutaidon alkeet tarkoituksella, että he myöhemmin voisivat toimia lukutaidon opettajina luterilaisten kirkkojen lukkarinkouluissa, jotka vasta olivat suunnitteilla. Kun ensimmäiset oppilaat 1686 valmistuivat, saatettiin ensimmäiset yksitoista lukkarinkoulua aloittaa, sillä myös Forseliuksen aapinen valmistui 1686. Samana vuonna ilmestyi myös Adrian ja Andreas Verginiuksen Uuden Testamentin käännös Wastne Testament. Vuonna 1688 annettiin opetusta jo noin 50 lukkarinkoulussa eri puolilla Eestinmaata.

Forselius opetti oppilaansa lukemaan ääneen luokan edessä kuuluvalla ja selvällä äänellä. Näin estettiin oppilaiden passivoituminen, kuten huonommissa kouluissa sitä ennen ja sen jälkeen on usein käynyt. Lukutaitoon ja aritmetiikkaan keskittyvän opetuksen lisäksi koulussa opeteltiin myös kristinoppia, saksaa ja kirjansidontaa.

Tallinnan tuomiokapitulin vastustuksen takia Forselius teki kaksi matkaa Ruotsin kuninkaan Kaarle XI luo osoittaakseen perättömäksi hänen koulutyötään vastaan nostetut valheelliset syytökset. Ensimmäisellä matkallaan 1866 hänellä oli mukanaan Ignatsi Jaak Kambjasta ja Pakri Hansu Jüri Harju-Madisesta. Pojat osoittivat lukutaitonsa Kaarle XI edessä ja saivat kultarahan palkkioksi. Toiselta matkalta palatessaan, kun Forselius oli juuri nimitetty Liivinmaan koulutoimen ylitarkastajaksi, hän hukkui arvoituksellisissa olosuhteissa, mahdollisesti 19.11.1688. On painavat syyt olettaa, että hukkuminen ei ollut onnettomuus, sillä kuningas oli juuri antanut Forseliukselle oikeuden perustaa rajoittamattoman määrän kouluja Liivinmaalle.

Forseliuksen kuoltua hänen perustamansa opettajaseminaari suljettiin. Koulussa oli ehtinyt opiskella noin 160 poikaa, joista ainakin 11 toimi jo silloin opettajina Tarton seudulla.

Eestinmaan koululaitoksen perustamisvuotena pidetään vuotta 1688, koska silloin valmistuivat ensimmäiset kansankieliset lukutaito-opetukseen pystyvät eestiläiset. Vastustus oli kovaa, sillä saksalainen yläluokka pelkäsi "undeutsch" "maarahvaan" sivistysharrastuksia kuin ruttoa. Ilman pietistien kasvatusihanteita suosivaa Liivinmaan kenraalisuperintendentti Johann Fischeriä ja kenraalikuvernöörin Jacob Johann Hastferin tukea järjestetyn lukutaito-opetuksen antaminen "maarahvaalle" tuskin olisi ollut mahdollista, eivätkä muut kuin heidän kanssaan työyhteydessä olleet pastorit sitä edes halunneet tehdäkään.

Vuonna 1987, kun sosialistien valta Eestissä oli hellittämässä, viranomaiset pystyttivät muistokiven Kavanduun, Ignatsi Jaakon kotipaikalle. Samalla tavalla muistettiin eestiläisen koulutuksen muita uranuurtajia - Bengt Gottfried Forseliusta, Adrian Verginiusta ja Albrecht Sutoria.

Eestissä muistetaan, että neuvostoajalla Ruotsin vallan ajan historia oli salattua historiaa. Siksi eestiläiset perustivat "Kahdentoista koulun klubin" historiallisen totuuden puolustamiseksi totuudelle vihamielistä historianvääristelyä vastaan. Klubin puheenjohtajana oli Eestin presidentti, professori Arnold Rüütel. Sitä, mitä eestiläiset eivät tienneet, oli se, että Suomessakin on Eestin historia ollut tabu aivan samasta syystä, kuin neuvosto-eestissä Eestinmaalla, ja kun kuuntelet nyt yleisradion esityksiä Eestin historiasta, voit todeta, että se, mistä eestiläiset ovat nyt vapautuneet, on meillä vieläkin poliittisesti epäkorrekti tabu.

 

## Tarton yliopiston irtiotot estetään

Tarton yliopiston rehtori ja professorit joutuivat vannomaan, etteivät he poikkeisi Luterilaisissa tunnustuskirjoissa määritellyistä kristinuskon tulkinnoista. Onneksi valtaosa professoreita piti myös pietistien tulkintoja luterilaisuudesta laillisina ja toimivat sen mukaisesti jopa pahimpana "puhdasoppisuuden" aikana.

Uudenkaupungin rauhassa 1721 Liivinmaa joutui Venäjälle, eikä yliopistoa avattu ennen kuin tsaari Aleksanteri I aikana 1802. Vuonna 1916 Tarton keisarillisen yliopiston opetuskieleksi tuli Venäjä.

 

Lätinkielinen raamattu syntyy

Hallen lähistöllä syntynyt Ernst Glück (1654-1705) tuli pastoriksi Lätinmaan Dünamundeen vuonna 1673, mutta Johann Fischer huomasi hänen kykynsä ja pani hänet opiskelemaan "itämaisia" kieliä, kuten hebreaa ja kreikkaa. Vuonna 1683 Glück sai siirron Aluksneen (saks. Marienburg), missä hän käänsi Uuden Testamentin latviaksi 1685. Heti seudulle tullessaan hän oli perustanut seudulle kolme koulua. Koko Raamatun käännöstyö latviaksi valmistui 1689 ja 1694 siitä ilmestyi 1500 kappaleen painos. Käännöksestä on säilynyt useita kappaleita; sellaisen voi nähdä mm. Aluksnen raamattumuseossa lähellä Latvian Eestin ja Venäjän rajaa.

Samoihin aikoihin, 1696, tuli painosta myös 500 kappaleen erä ensimmäistä vironkielistä Uutta Testamenttia; se oli eteläviron murteella. Vironkielisen kokoraamatun käännöstyö oli myös tekeillä, mutta Baltian saksalaisten kartanonherrojen ja heidän vallassa olevan luterilaisen kirkon vastustuksen takia sitä ei voitu julkaista, ennen kuin kartanonherroja ja kuninkaita suuremmat voimat puuttuivat asiaan.

 

Hallen pietismi

Kolmikymmenvuotisessa sodassa Eurooppa oli 1618-1648 hävittänyt luterilaisuuteen johtaneiden hengellisten liikkeiden jäljet ja pannut maat kesannolle. Uskovat olivat paenneet rapakon taakse tai Transilvaniaan, Turkin sulttaanin unkarilaiseen protektoraattiin. Harvat jäljelle jääneet miehet keräsivät ne muruset, joita jäljelle oli jäänyt. Johann Arndt kirjoitti kirjan Totisesta kristillisyydestä ja Filipp Spener jatkoi. Hän perusti varsin vaatimattoman raamattupiirin Frankfurt am Mainiin 1670 ja julkaisi viisi vuotta myöhemmin kirjan Pia Desideria - Hurskaita toivomuksia. Kun se oli julkaistu, ei Lutheria enää lukenut kukaan muu, paitsi palkkapapit virkansa puolesta ja ne, jotka kuninkaat pakottivat Lutherin kirjoja lukemaan.

Maissa, joissa luterilaisten opinkappaleiden hyväksyminen oli pakollista, monet etsivät keinoja ja konsteja, miten pysyä kristittynä henkiriepuansa menettämättä. Eräs heistä oli August Hermann Francke (1663-1727), joka perusti nopeasti kuuluisaksi tulleet Hallen laitokset. Laitoksen pääpaino oli kristillisessä kasvatustyössä tshekkiläisen pakolaisseurakunnan kasvatin Jan Amos Komenskin konseptien mukaisesti. Hallessa yhteisöllä oli paitsi eritasoisia kouluja, myös opettajaseminaari, kirjapaino, apteekki ja erilaisia hyväntekeväisyyslaitoksia.

Pietismiksi sanottiin sellaista luterilaisuutta, jossa ihminen todella pyrki tuntemaan Jumalan ja hänen kirkkautensa sekä noudattamaan siitä seuraavaa elämäntapaa omassa elämässään. Tavallista oli, että pietistit kokoontuivat myös omiin kotiseuroihinsa päästäkseen keskustelemaan keskenään hengellisistä asioista kirkollisen liturgisen kaavan ulkopuolella.

Hallen laitokset saivat täydet yliopiston oikeudet 1694. Myös muutamien Baltian saksalaisten kartanonherrojen lapset opiskelivat Hallen laitoksilla, ja palatessaan toivat sieltä mukanaan "sydämen uskonnon", pietismin.

 

## Uusi Testamentti Pohjois-Eestin kielelle

Uusi Testamentti ilmestyi 1715. Koko Raamatun kääntämiseksi asetettiin työryhmä, johon kuuluivat Eberhard Gutsleff, Anton Thor Helle ja Heinrich Christoph Wrede. Ryhmän vahvaksi mieheksi osoittautui Helle ja Gutsleffista tuli hänelle kuin oikea käsi. Wrede sen sijaan kylmeni asialle ajan myötä.

Anton Thor Helle (1683-1748) oli Tallinnassa syntynyt kauppamiehen poika. Hän opiskeli teologiaa Kielissä, ja astui Jürin pastorin toimeen 1713. Suuri Pohjan sota oli Viron osalta päättynyt 1710 saksalaisen ritarikunnan ja Venäjän välillä tehtyyn antautumissopimukseen. Tallinnan lähellä sijaitsevan, ennen väkirikkaan pitäjäseurakunnan väkiluku oli Anton Thor Hellen astuessa toimeensa 221 sielua.

Helle aloitti käännöstyön Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, Genesiksestä. Kielentarkastajana toimivat Jürin asukkaat, joille Helle luki käännöstyönsä tuloksia vuodesta 1726 alkaen. Uuden Testamentin osalta työ oli helpompi, sillä vuonna eestin pohjoismurteella toisena painoksena 1729 julkaistu käännös oli vain tarkistettava. Tästäkin työstä suurimman osan teki Anton Thor Helle. Käännöksen käsikirjoitus valmistui 1736. Se, että teksti oli nyt kokonaan eestin pohjoista kielenkäyttöä vastaava, johtui käännöksen tilaajan, Tallinnan konsistorin päätöksestä. Kieliasun osalta käännös noudatteli Virginiuksen ja Hornungin valintoja.

Kun eestinkielinen raamatunkäännös vihdoin oli valmis, ei sen painamiseen enää löytynyt rahaa. Ruotsin vallan projektiin varaamat rahat olivat jääneet käyttämättä, eivätkä Liivinmaan saksalaiset kartanonherrat olleet kiinnostuneita hankkeesta. Samoin myös Tallinnan kaupunki eväsi kaiken avun hankkeelle. Vasta kreivi Zinzendorfin käynti Tallinnassa vuoden 1736 syyskuussa pani projektiin vauhtia, niin että eestinkielinen Piibli Raamat 1739 vihdoin painettiin. Oikoluvun tekivät Vigalan pastori Gernet ja Tallinnan kymnaasin opettaja Bieck. Painotyön teki Kölerin kirjapaino Tallinnassa.

 

## Puhdasoppisuuden aika Ruotsissa

Ruotsi liittyi luterilaiseen uskonpuhdistusliikkeeseen jo 1530-luvulla ja luterilaisen uskonpuhdistuksen nimissä se puolusti luterilaiseen reformiliikkeeseen liittyneitä kansoja myös Tshekinmaalla 1618 alkaneessa kolmikymmenvuotisessa sodassa. Sotaan Ruotsi tosin liittyi vasta siinä vaiheessa, kun katoliset joukot olivat kukistaneet Saksan luterilaisten vastarinnan ja olivat Itämeren rannalla valmiina hyökkäämään Ruotsiin.

Ristin uskoa Ruotsi ei sietänyt lainkaan. Ruotsissa jopa yritys etsiä kristinuskon periaatteita oli vaarallista. Vuonna 1663 annetun uskontoplakaatin määräyksien mukaan pietismi oli kuolemalla rangaistavaa kerettiläisyyttä.

Gezelius nuorempi 1673 Spenerin luona Frankfurt am Mainissa useita kuukausia Spenerin luona..palasi ulkomaanmatkaltaan 1675..teologian professoriksi Turkuun ..

Gezelius nuorempi Narvan superintendentiksi 1684.. viimeinen kirje Speneriltä 1686

Johann Fischer sai Kaarle XI rahat lätinkielisen raamatun julkaisemiseen..

Kaarle XI antoi 06.10.1694 saksankielisiä alueita koskevan asetuksen, jossa kuningas valittelee saksanmaalla esiintyvän hurmahenkisiä, jotka halveksivat kirkon tunnustuskirjoja, ja käskee kaikkia maakuntien asukkaita pysymään loitolla kaikista "kerettiläisistä, vaarallisista, epäiltävistä ja loukkaavista puheenparsista (anstötligs talesätt)", olemaan sallimatta minkäänlaisia kotiseuroja ja muita "salaisia konventikkeleita jne.

Kirkko tuskin pystyi estämään maaseudun väestöä uskomasta Jumalaan, mutta se pystyi kyllä seuraamaan sitä, mitä sen omassa piirissä tapahtui. Kun Oulun koulun opettaja, vuonna 1680 papiksi vihitty Lars Ulstadius luopui papin kaavusta, ja alkoi arvostella kirkkoa uskovan näkökulmasta, hänet pidätettiin 1689 ja tuomittiin 1692 kuolemaan "luopiona ja evankelisen uskon pilkkaajana". Uskoa Jeesukseen pidettiin kuitenkin niin poikkeavana, että Ulstadiuksen arveltiin olevan hullu, ja sillä perusteella tuomio muutettiin elinkautiseksi, jonka hän kärsi Tukholmassa, kunnes kuolema hänet siitä 1732 vapautti.

Ulstadius ei suinkaan ollut ainut Ruotsin oikeaoppisuuden uhri. Pietari Schaeferia käsiteltiin samalla tapaa; hän kuoli Gävlen vankilassa ennustamansa Ison vihan jo ollessa takanapäin. Moran rovastia Jakob Boethiusta epäiltiin Spenerin kannattajaksi ja Tukholman tuomiokapituli oli löytävinään muitakin kiellettyjen kotiseurojen järjestäjiä. Turussa Pietismin saastuttamaksi epäillyssä Altdorfin yliopistossa opiskellut Isak Laurbeck menetti virkansa syystä, että hänen joku puheensa ei miellyttänyt Turun tuomiokapitulin luterilaisia inkvisiittoreita. Pastori Theodor Krüger Riiasta tuomittiin Riiasta epäiltynä mystiikasta, siis uskomisesta Pyhän Hengen työhön uskovan elämässä, ja joku oli puhunut sellaisestakin asiasta kuin "Kristus meissä, kirkkauden toivo".

Suuren Pohjan sodan aikana kotiseurat tulivat Tukholmaankin. Elias Wolker nosti esiin uskovien yleisen pappeuden, rahanlyöjämestari Lorenz Carelberg oli nöyrä mies, jonka kodissa uskovat kokoontuivat, Georg Lybecker pani alulle Ruotsin pietistien laulukirjan Mose och Lamsens visor (Mooseksen ja Karitsan lauluja) julkaisemisen, jota Suomessa syntynyt Johan Tolpo jatkoi. Kuulusteluissa kävi ilmi sellaistakin, että Wolker oli rukoillut ruokapöydän ääressä "ex tempore".

Vaikka Kaarle XI oli päättänyt pitää pietistit valtakunnanrajojen ulkopuolella, oli hänen talousasiain hoitajansa Östanån kreivi ja Elimäen paroni Fabian Wreden (1641-1712) hovisaarnaaja Andreas Hilleström uskovainen mies, jota pietistitkin mielellään kuuntelivat. Kun Tukholman tuomiokapituli oli varoittanut häntä "loukkaavasta sanankäytöstä" (anstötliga ordasätt) siirtyi Hilleström Ruotsin sotalaivaston kotisatamaan Karlskronaan kenraaliluutnantti Hans Henrik von Lievenin hovisaarnaajaksi ja sieltä edelleen Göteborgiin.

Hilleströmin kanssa Tukholman tuomiokapitulin kuultavana oli vuonna 1712 Suomessa syntynyt Karl Kjellin joka veljensä Samuel Kjellinin kanssa liittyi pietisteihin. Suuren Pohjan sodan takia Suomesta Tukholmaan siirtyneitä olivat myös Karl Hasselqvist ja Jonas Tellman, molemmat Pietari Schaeferin ystäviä; Hasselqvistille Schaefer oli myös setä.

Fabian Wrede oli ...

Heinäkuun kuudentena 1706, keskellä Suuren Pohjan sodan kuumimpia taistoja Ruotsin kuningas Kaarle XII (.... antoi Ukrainan Lusucista asetuksen, joka kielsi opiskelun pietistien oppilaitoksissa ulkomailla. Maassa toimi myös ankara sensuuri, jonka...

 

## Suuri Pohjan sota

Ruotsi oli siitä erikoinen valtio, että sen alueella ei tunnettu orjuutta. Liivinmaalla tilanne oli toinen: saksalaiset olivat pitäneet Baltian kansoja orjuudessaan aina 1200-luvulta saakka. Vuonna 1681 ruotsalaiset päättivät tehdä lopun Baltian saksalaisten harjoittamasta raa'asta alkuperäisväestön sorrosta, jonka seurauksena varsinaiset liiviläiset olivat jo kuolemassa sukupuuttoon kuten vähän etelämpänä asuneille preussilaisille oli jo käynyt.

Kaarle XI määräämä alkuperäiskansojen - liiviläisten, latvialaisten ja eestiläisten - vapautus johti ennalta arvaamattomiin tuloksiin. Saksalaiset kartanonherrat eivät ollenkaan tykänneet siitä, että heidän valtaansa horjutettiin. Johann Reinhold Patkulin (1660-1707) johdolla he järjestivät Saksin, Tanskan, Venäjän ja Puolan yhteiseen rintamaan Ruotsia vastaan. Tuloksena oli Suuri Pohjan sota (1700-1721), joka teki tyhjäksi ruotsalaisten yritykset Liivinmaan alkuperäisväestön aseman parantamiseksi. Kohta maan hävityksen jälkeen saksalaisia ihannoivat Venäjän johtajat palauttivat Ruotsin lakkauttaman orjuuden.

Kirkostakaan ei ollut Baltian kansoille mitään apua, sillä myös luterilainen kirkko oli lujasti saksalaisten kartanonherrojen hyppysissä. Kirkonmiehiä haittasi Ruotsin heille määräämä luterilainen oikeaoppisuus - pitäytyminen luterilaisiin "armonvälineisiin", joka teki kirkosta pelkän pilleriuskonnon. Nautit välineitä, niin pääset taivaaseen, uskoteltiin kansalle. Pilleriuskonnonkin voittamiseen tarvittiin siis korkeampia voimia.

 

## Ruotsin vastainen liitto

Ruotsin vastaisen liiton mahtavin valtio oli Liettua-Puolan tasavalta. Se ulottui Itämereltä Mustalle merelle ja melkein Moskovan porteille idässä. Kun Patkul oli saanut Saksin ja Liettua-Puolan johtajan, Saksin vaaliruhtinas August Väkevän suunnitelmansa taakse, hän lähti Moskovaan ja taivutteli Pietari I mukaan juoneen kokouksessa, joka pidettiin Preobrazhenskoessa 11.11.1699. Suunnitelman mukaan Ruotsi oli jaettava niin, että Venäjä saa Inkerinmaan ja Viron ja August saa Liivinmaan Puolalle, mutta niin, että siitä tulee Saksin vaaliruhtinaan perintömaata. Vuonna 1702 Patkul jopa järjesti tsaari Pietarin palvelukseen skottilaisen kenraali Ogilvien. Vuonna 1704 Patkulin välityksellä solmittiin Venäjän ja Liettua-Puolan liitto, joka osoittaa kuinka pätevä juonittelija Patkul oli. Sodan alkamispäivänkin hän oli valinnut itse ja itse hän osallistui myös sodan ensimmäisiin taisteluihin Liivinmaan, nykyisen Latvian maaperällä.

 

## Taistelevat itsevaltiaat

Venäjän tsaari Pietari ja Ruotsin kuningas Kaarle XII olivat molemmat itsevaltiaita tyyppejä. Molemmat olivat kyvykkäitä - Kaarle oli kyvykäs ketunmetsästäjä ja Pietarikin käsitteli ihmisiä kuin eläimiä. Molemmilla oli myös selvä käsitys siitä, että merellä pitää olla laivoja. Saksin vaaliruhtinas August Väkevä oli tuskin hänkään mikään pehmolelu, ja olihan hän sitä paitsi myös Suuren Liettua-Puolan liittovaltion kuningas.

 

## Saksi hyökkää ensin

Ensimmäisenä hyökkäsi August Väkevä, Puolan kuningas ja Saksin vaaliruhtinas. Hänen tarkoituksenaan oli vallata Ruotsin Liivinmaan etelärajan tuntumassa sijaitseva Riian kaupunki yllätyshyökkäyksellä. Kaupunki oli rajan tuntumassa ja siellä oli vakituista sotaväkeä, joka huomasi rajan takana tapahtuvan sotilaallisen toiminnan lisääntyneen huolestuttavasti ja osasi olla varuillaan kun saksilaiset helmikuussa 1700 työntyivät yli rajan. Ensimmäisenä saksilaiset hyökkäsivät Kobronin linnaketta vastaan ja valtasivat sen 14.02.1700. Juopuneitten saksilaissotilaiden huuto kuului Riikaan saakka.

Riikaa puolustamassa oli Pohjanmaan jalkaväkirykmentti, kaksi komppaniaa Savon jalkaväkirykmentistä ja kaksi komppaniaa Turun jalkaväkirykmentistä sekä kaksi värvättyä jalkaväkirykmenttiä. Uudenmaan pojat olivat Väinäjoen suulla Neumunden linnakkeessa. Maaliskuussa Porista lähetetyt tukijoukot sivuuttivat nykyisen Pietarin paikalla sijainneen Nyenin eli Nevanlinnan kaupungin 21.03.1700 ja marssivat Viljantiin, jossa joukot järjestettiin taisteluvalmiuteen. Tällä välin saksilaiset olivat ylittäneet Väinänjoen ja alkaneet ryöstellä Liivinmaan eteläistä osaa. Joukkojen tehtäväksi tuli saksilaisten ajaminen takaisin joen eteläpuolelle. Toukokuussa apujoukot lähestyivät Riikaa, jolloin saksilaiset lopettivat Riian saarron.

 

## Tanska julistaa sodan

Tanska alkoi sotansa reilummin, kuin saksilaiset. Kun Tanska oli julistanut sodan, lähetti Ruotsi matkaan 38 linjalaivaa ja kahdeksan fregattia - viisitoista tuhatta miestä, eikä tykkejäkään puuttunut. Matkalla poimittiin mukaan lisää joukkoja, ja kohta koko porukka oli valmis miehittämään Kööpenhaminan. Jo elokuussa 1700 Tanska teki rauhan, jonka se rikkoi vasta kun Ruotsi oli hävinnyt Pultavan taistelun Ukrainassa 1709.

 

## Toimettomuus käy kalliiksi

Kun Riian saarto oli purettu, pitivät sotilaat lomaa sillä aikaa kun rajan eteläpuolella valmisteltiin rauhassa uusia metkuja. Heinäkuun 20 päivänä saksilaiset hyökkäsivät Wellinkin johtamia Riian lähistöllä sijaitsevan Ykskylän (lv Ikskile) puolustajia vastaan, mutta kun muutama porilainen oli kuollut, veti Wellink joukot pois rintamalta kohti pohjoista. Viikko tämän jälkeen alkoi Riian piiritys uudestaan kuningas Augustin johdolla. Kulkutaudit levisivät kaupungissa ja tappoivat enemmän kuin Augustin aseet, mutta Tanskan vetäytyminen sodasta aiheutti sen, että Augustkin oli jo taipuvainen rauhaan. Augustin mieli muuttui taas, kun tuli tieto venäläisten sodanjulistuksesta Ruotsia vastaan.

Ykskylä oli vanha Liiviläisten pääkaupunki, jonka saksalaiset ritarit olivat vallanneet 1100-luvun viime vuosina. Helmikuussa 2009 kävimme katsomassa, miltä siellä nyt näyttää.

 

 

kuva: Ykskylän linnoituksen kivet uusiokäytössä - Nyt paikalla on ulkoilmateatteri. Tämä on näkymä linnamäeltä Väinän- eli Daugava-joelle päin.

 

## Venäjä hyökkää

Venäjä oli kerännyt joukkojaan Ruotsin Inkerinmaalle Narvan läheisyyteen jo ennen virallista sodanjulistusta. Narvasta oli venäläisten 1656 Nyenin eli Nevanlinnan kaupunkia vastaan tekemän hävitysretken jälkeen tullut Inkerinmaan hallinnollinen keskus, jolle Jaakko de la Gardien tekemän Moskovan retken aikoihin oli suunniteltu koko maan pääkaupungin roolia. Ruotsin kuningas ja laivasto saapuivat Pärnuun 06.10.1700, josta joukot marssivat venäläisten jo hävittämän maaseudun läpi Rakvereen, josta edettiin Narvaan kahakoita käyden.

Tsaari Pietari ja marsalkka Golovin olivat lähteneet Narvasta ruotsalaisia pakoon 18.11.1700. Kuningas Kaarle XII johtamat ruotsalais-suomalais-virolaiset joukot saapuivat Narvaan 20.11.1700. Mukana oli myös Baltian saksalaisia, sillä läheskään kaikki Baltian saksalaiset kartanonherrat eivät olleet Patkulin suunnitelmien takana. Jopa Patkulin omasta suvusta osa taisteli Ruotsin riveissä.

Venäläiset olivat asettuneet ruotsalaisia vastaan kuuden kilometrin levyiseksi rintamaksi. Venäläisten puolella oli kaikkiaan 32.000 miestä, kun Ruotsin joukot hyökkäsivät. Iltaan mennessä venäläiset olivat menettäneet 10.000 miestä ja ruotsalaisetkin pari tuhatta, tai tuhat, sillä ruotsalaisten osuus Ruotsin joukoista oli noin puolet.

 

## Liivinmaalta etelään

Kaarle XII vietti talven Laiuksen kartanossa lähellä nykyistä Jogevan kaupunkia Virossa. Kesällä armeija lähti liikkeelle kohti etelää taistellen saksilaisia vastaan.

 

## Venäläiset valloittavat Inkerinmaan

Ruotsalaisten vietyä joukkonsa pois Inkerinmaalta, Virosta ja Liivinmaalta, tulivat venäläiset ja alkoivat hävittää maata systemaattisesti. Nevajoen yläjuoksulla Laatokan rannalla sijaitseva Pähkinälinna menetettiin 1702 ja Nevan alajuoksulla sijaitseva Nevanlinna (ruots. Nyen eli Nyenskans) 1703. Samana vuonna venäläiset valtasivat Jaman ja Kaprion Inkerinmaalla. Narva joutui jo 1704 venäläisiin käsiin, samoin Tartto Eestissä. Ruotsin valvontaan jäi vain Itämeren rannikko. Vuonna 1705 tsaarikin vei joukkonsa Puolan suuntaan. Kesäkuussa Venäjän pääarmeija oli Vilnassa, Liettuassa. Liivinmaan hävittämään tsaari läheti kreivi Boris Sheremetjev joukkoineen.

Venäläiset pyrkivät tuhoamaan kaiken, mikä vähänkin saattaisi vastustaa heidän etenemistään. Hävitettyyn Tarttoon oli jäänyt vain alle kymmenen asukasta. Venäläisiä miehitysjoukkoja Liivinmaalla johtanut kreivi Boris Sheremetjev kirjoitti tsaari Pietarille:

Vihollisen maassa ei ole enää mitään hävitettävää. Kaikki paikat ovat tyhjiä ja autioita, miehiä, naisia ja lapsia on vangittu tuhansittain, kuten myös hevosia ja lehmiä. Ne, jota me emme voineet ottaa mukaan, me keihästimme tai hakkasimme palasiksi. Koko Liivinmaa ja osa Eestiä on niin tyhjä, että paikkakunnat ovat olemassa vain kartalla, ja luulen, että kaikki, jotka ovat paenneet soille ja metsiin, siirtyvät varmasti Teidän puolellenne. (Pisma k Imp. Petru Velikomu I, Moskva 1778)

 

## Lutskin edikti

Jo 06.10.1694 Kaarle XII oli antanut Ruotsin saksalaismaakuntia koskevan asetuksen, jossa valtion koneisto määrättiin estämään kotiseurojen pitämisen ja luterilaisista tunnustuskirjoista poikkeavien ajatusten levittämisen. Vuonna 1704 Johann Fredrick Mayer oli Kaarle XII päämajassa antamassa lisäohjeita kuninkaalle. Seuraavana vuonna Mayer kirjoitti kuninkaalle pyytäen lupaa käydä kirjeenvaihtoa Ruotsin arkkipiispan ja Uppsalan teologien kanssa. Kaarle tarttui syöttiin hanakasti ja määräsi 27.04.1705 arkkipiispa Erik Benzeliuksen käymään kirjeenvaihtoa Mayerin kanssa. Kohta tämän jälkeen kuningas kirjoitti senaatille, että hänen "korviinsa on tullut tietoa siitä, että hänen valtakuntaansa on hiipinyt joitakin pietisteiksi sanottuja hurmahenkiä ja alkaneet levittää harhaoppejaan". Kuninkaan viestin johdosta senaatti lähetti 20.10.1705 kaikille yliopistoille, tuomiokapituleille, maaherroille ja kuvernööreille kiertokirjeen, jossa annettiin yksityiskohtaisia kirjeitä siitä, miten kristinuskon tuleminen valtakuntaan oli estettävä. Tukholman kaupungin tuomiokapituli (eräänlainen kirkon KGB) ehdotti, että opiskelevaa nuorisoa on kiellettävä opiskelemasta epäilyttävissä yliopistoissa ja että kuninkaan Ruotsin saksalaismaakuntia varten antama "plakaatti" oli julkaistava koskemaan kaikkia muitakin Ruotsin maakuntia.

Kesäkuussa 1706 Ruotsin kuningas oli Lutskin kaupungissa Volyniassa, Liettua-Puolassa, nykyisen Ukrainan alueella. Sieltä hän 07.06.1706 antoi kuuluisan Lutskin ediktin ("Lucuc-ediktet" kaupungin ranskankielisen nimen mukaan). Asetuksella määrättiin pietistit karkotettavaksi maasta, erotettaviksi viroista ja niin edelleen. Ulkomaille opiskelemaan aikovat nuoret määrättiin uskontotenttiin sen varmistamiseksi, ettei matkaan vain pääsisi ainesta, joka ei pystyisi vastustamaan herätyskristillisyyttä ja eritoten pietistien käsityksiä. Kuninkaan plakaatti painettiin ja jaettiin kaikille maaherroille, kuvernööreille, tuomiokapituleille ja yliopistoille toimeenpanoa varten.

 

## Tobolskin koulu

Venäjän palvelukseen ryhtyneet kasakia hyökkäsivät Uralin yli Sibirin kaanikuntaa vastaan 1586. ..

 

## Pietari I "Suuri"

Liivinmaan ritarit olivat suunnitelleet Suuren Pohjan sodan avulla perustavansa itsenäisen ruhtinaskunnan, tai liittyvänsä nimellisesti Puolaan, mutta antautuivat Venäjälle 1710. Liivinmaan pietisteille tämä oli ilon päivä, sillä sotatoimet päättyivät ja kaiken lisäksi Pietari ei pitänyt asiallisena vainota niitä, joita hänen vihollismaansa Ruotsi oli vainonnut. Muille Liivinmaan saksalaisille Venäjän valta oli sitäkin tervetulleempi, sillä sokeasti saksalaisia ihannoiva Pietari nosti Liivinmaan saksalaiset Venäjän korkeimpiin virkoihin ja palautti ne "oikeudet", joita Ruotsi oli yrittänyt rajoittaa, kuten orjuutta, ihmiskauppaa, ruoskimisia ja niin edelleen.

 

## Ernst Glück Moskovassa

Lätinkielisen raamatun kääntäjä, Aluksnen eli Marienburgin kirkkoherra ja vuodesta 1687 myös Koknesen rovasti Johann Enst Glück (1654-1705) antautui venäläisille 1702 ja vietiin perheineen Moskovaan. Vuonna 1704 hän perusti Moskovan ensimmäisen gymnasiumin ja toimi sen rehtorina kuolemaansa asti. Gymnaasissa venäläiset lapset saivat opetusta paitsi latinassa, ranskassa, saksassa ja ruotsissa myös maantiedossa, historiassa, filosofiassa ja uskonnossa.

Ernst Glück oli säännöllisessä kirjeenvaihdossa August Hermann Francken kanssa jo siitäkin syystä, että hänen Moskovaan perustamansa gymnaasi tarvitsi opettajia, ja niitä juuri Francke kouluissaan koulutti.

Ensimmäinen lätinkielinen raamattu oli ilmestynyt Glückin kääntämänä 1694. Sen jälkeen Ernst Glück oli ryhtynyt kääntämään Raamattua venäjäksi, mutta työn tulokset katosivat Suuren Pohjan sodan kauhuihin ja sauhuihin. Uutta yritystä Raamatun kääntämiseksi Glück ei enää tehnyt, mutta kääntämistyötä hän ei silti syrjään työntänyt. Jo lättiläisellä Liivinmaalla hän oli perustanut ensimmäiset lätinkieliset koulut, ja saanut hyvää kokemusta koululaitoksen organisoimisessa.

Moskovassa ollessaan Glück käänsi Komenskin (Comeniuksen) kirjoja venäjään luodakseen pohjaa venäläistä kansanopetusta varten. Vaikka Glückin yritys kääntää Raamattu Moskovan seudun Rusin kielelle eli venäjäksi jäikin tekemättä, Glückin panos Venäjän kirjakielen syntyyn on merkittävä. Valkovenäjän Rusin kielelle Raamattu oli käännetty 1500-luvun alkupuolella ja painettu Prahassa ja Vilnassa, mutta Moskovan seudulla puhuttu Rusin kieli erosi Valkovenäjän Rusin kielestä huomattavasti. Kielten eriytymiseen oli vaikuttanut kaksi tärkeää tekijää: Moskovan seudulle siirtyneet slaavit olivat joutuneet keskelle suomalais-ugrilaista kielialuetta ja toiseksi Moskovan seutu oli pitkään kuulunut mongoli- ja tataarivallan alaisuuteen, kun taas Valkovenäjän rusit yhdessä liettualaisten kanssa olivat jo varhaisessa vaiheessa karistaneet tataarien vallan niskoiltaan. Moskovan ruhtinaskunnassa kirkko oli myös pitkään jarrutellut kielen kehitystä pitäytymällä vanhaan kirkkoslaavin kieleen, mutta tsaari Pietarin aikana kirkko ei pystynyt enää kirjakielen syntyä estämään.

Ernst Glück kuoli toukokuussa 1705. Häneltä jäi vaimo Christine, kaksi poikaa ja neljä tytärtä, sekä kaunis ottotytär Martha, jolla oli monta ottajaa, mutta heistä kaikista vei lopulta voiton Pietari I. Martha otti kasvatti-isänsä perheen suojelukseensa ja 1708 lahjoitti Glückin perheelle Tartonmaalla sijaitsevan Aijan (saks. Anja) kartanon. Pietari I "Suuren" kuoltua Glückien ottotytär Martha Skavronska tuli Venäjän keisariksi eli tsaariksi nimellä Katariina I.

Ernst Glückin vaimo Christine von Reutern oli sukua Suuren Pohjan sodan organisaattorille Georg Reinhold Patkulille. ..

Hallen laitoksien työ Venäjällä oli päässyt käyntiin jo ennen Suurta Pohjan sotaa. Tienraivaajina olivat olleet Callenberg ja Scharschmied. Narva oli tärkeä välietappi Hallen ja Moskovan välillä...

 

 

 

###23

Hengelliset liikkeet BRITTEIN SAARILLA

 

Englantilaiseen hengenelämään vaikutti voimakkaasti hengellinen liike, jonka jäseniä sanottiin lollardeiksi. Opillisesti nämä keskiajan hihhulit olivat valdolaisen Walter Lollardin ja mahdollisesti irlantilaisen kristikunnan hengellisiä perillisiä. Lollardien aikalainen John Wycliffen (1329-1389) on myös samaistettu lollardeihin. Wycliffe tunnetaan raamatunkäännöstyöstään ja vaikutusvaltaisesta asemestaan Oxfordin yliopistossa. Vuoden 1415 yleinen kirkolliskokous määräsi hänen hautansa kaivettavaksi ylös ja Wycliffen maalliset jäännökset sekä hänen kirjallisen tuotantonsa poltettavaksi roviolla. Smithfieldissä Lontoon lähistöllä poltettiin roviolla Sir John Oldcastle 1417. Ne veljet, joilla ei ollut maallisen aatelin arvonimiä, tapettiin vähemmän juhlallisesti.

Calvinin, Lutherin ym. uskonnollisten remonttimiesten ajatukset saivat hyvän kasvualustan lollardien herätysliikkeestä. Tavanomaisten vainojen aikana uudistusliikkeiden sanoma juurtui ja Englanti tuli Roomasta riippumattomaksi. Kukin uudistusliikkeen vaihe jäi elämään omana kirkkokuntanaan, mikä aikaa myöten pakotti eri ryhmittymät jollain tavalla sietämään toisiaan. Tämä synnytti niinsanotun eurooppalaisen parlamentarismin. Parlamentarismin ulkopuolelle jäivät uskovat, jotka eivät olleet tarttuneet aseisiin itseään puolustaakseen.

Lutherin aikalainen William Tyndale (1484-1536) otti tehtäväkseen Raamatun kääntämisen uudestaan englanniksi. Edellinen, Wyckliffen käännös, oli käännetty latinasta, mutta Tyndale käänsi raamattua alkukielistä. Kirkollisen vastustuksen takia Tyndale joutui pian siirtymään Saksaan. Ensimmäisenä painettiin Uusi Testamentti 1525, seuraavana valmistuivat viiden Mooseksen kirjan käännökset. Painopaikat vaihtelivat. William Tyndale ei ehtinyt kääntää koko Raamattua, ennenkuin englantilaiset vakoojat löysivät hänet Belgiasta. Tyndale kuristettiin kuoliaaksi ja ruumis vielä poltettiin roviolla, varmuuden vuoksi, 1536.

Mantereelta raamatut oli salakuljetettava Englantiin. Raamatunosien tulo kohtasi raivokasta vastustusta. Valtiosihteeri Sir Thomas More, kuuluisan "Utopian" kirjoittaja ja Erasmus Rotterdamilaisen hyvä ystävä, väitti, että käännös on täynnä virheitä. Urkkijat tekivät ylitöitä. Papit olivat hurjana, kun Raamattu tuli kansan kielelle ja oli vaara, että pappien latinankielistä erikoisosaamista ei enää tarvittaisi. Asiallisesti käsiteltynä Tyndalen käännös oli hyvä. Lutherin tavoin myös Tyndale luopui "kirkko" sanan käytöstä. Merkityksessä "seurakunta" alettiin käyttää sanaa "congregation".

Pakanain käsitykset vaihtuivat nopeasti. Kuningas Henry VIII valtasi paavilta Englannin kirkon johtajan tittelin vuonna 1531. Tyndalen kuolinvuonna 1536 hänen työtoverinsa Miles Coverdale sai kuninkaalta käskyn käydä läpi Tyndalen käännös, jonka jälkeen siitä 1539 tuli koko maan virallinen Raamattu. Vuonna 1543 Tyndalen ja Coverdalen raamattujen hallussapito ja käyttö taas kiellettiin.

Sekä katoliset että Englannin uusi valtionkirkko vastustivat Tyndalen Uuden Testamentin levitystä Englannissa. Englantilainen baptisti Joan Bocher poltettiin roviolla v. 1550, syystä että hän jakoi kirjaa muiden hovinaisten keskuudessa. Sisaren "syntiä" tutki oikein Englannin arkkipiispa (Canterburyn arkkipiispa), kuuluisa Thomas Cranmer. Turhaan piispa ja muut Saatanan asiamiehet yrittivät saada sisarta myymään sielunsa. Sisar ei vaihtanut hetken kestävää elävänä grillausta ikuiseen helvetin tuleen. Samaan johtopäätökseen tulivat monet muut, vähemmän kuuluisat henkilöt.

Englannin valtiokirkon itsenäistyminen (ero paavista) Henry VIII aikana (1531) tapahtui lähes yksinomaan poliittisista syistä. Itsenäistyminen ei paljon muuttanut itse kirkon luonnetta. Osa Englannin uskovia katsoi kuitenkin oikeaksi, että uskon asioissa kirkon tuli noudattaa Raamatun ohjeita, ja luopua katolisesta perinnöstä. Kirkko heidän mielestään vaati perusteellista puhdistusta. Kirkon tuli olla puhdas (engl. pure), ja ajatus synnytti puritaanien liikkeen. Puritaanien liikkeen syntyyn vaikuttivat sekä Manner-Euroopan kirkollisten reformiliikkeiden (Calvin, Luther etc), että vanhojen herätysliikkeiden (lollardien, anabaptistien, Moravian evankelisen liikkeen, valdolaisten etc.) opit ja käytäntö.

Englannin uskovilla ei ollut tarvetta sanoutua irti katolisesta kirkosta, koska seurakunta oli saarilla vanhempi kuin katolinen kirkko. Konflikti eri suuntien välillä jatkui kuitenkin vuosisatoja.

Riviuskovia kirkon uudistaminen ei kiinnostanut. Tehtävän näkivät toivottomaksi monet. Uskovat eivät voineet vaihtaa mielipiteitään joka kerta kun kuningas vaihtui tai kirkko teki uusia päätöksiä. Uskovien oli pakko olla riippumattomia. Tämän ratkaisun tehneitä kristittyjä alettiin Englannissa kutsua independenteiksi ja separatisteiksi. Ratkaisut tehtiin tavallisesti tiedostamattomasti, lapsenkaltaisesti. Riviuskovalle kirkolliset riidat ja Roomaan asti ulottuvat juonittelut jäivät kaukaisiksi asioiksi. Baptistien ja muiden uskovien yhteisöjen lailla independenteille ja separatisteille tärkeä oli seurakunta, ei kirkko. Konkreettisempaa oli se, että niitä, jotka kävivät tiukkaamassa ihmisten mielipiteitä hengellisistä asioista, näytti riittävän edelleen. Puritaanit joutuivat vainottaviksi.

Vaino oli se tekijä, joka pakotti uskovat erottautumaan entisistä kirkollisista organisaatioista. Vuonna 1581 Robert Browne (1553-1633) perusti ensimmäisen kongregationaalisen (lat.: congregatio, liittymä, yhteisö) vapaaseurakunnan. Lakimies nimeltä Henry Barrow (1550-1593) avusti uskovia vapaaseurakuntien perustamisessa. Hän sai seurakseen vankilaan, hirsipuuhun ja taivaaseen veljen nimeltä John Greenwood. Monet pakenivat Hollantiin. Sellaisista mainittakoon tässä Henry Ainsworth (1571-n.1622), yliopistomies, jolta olisi varmaan jäänyt hebreankielisen Vanhan Testamentin selitykset kirjoittamatta, jollei hän olisi ajoissa siirtynyt Amsterdamiin, Hollantiin.

Kastajaliike tuli Englantiin 1600-luvun alussa. Joukko vainojen takia Hollantiin paenneita uskovia tuli tekemisiin anabaptistien kanssa ja vakuuttui seurakunnan olevan ainoastaan uskovien yhteisö, joten kastekin tuli suorittaa vain uskoville. Englantiin palaavien kastettujen mukana kastajaliike tuli Englantiin. Lontoon ensimmäinen baptistiyhdyskunta aloitti toimintansa 1611.

Lordi Cromwellin (Oliver Cromwell, 1599-1658) aikana Englannin parlamentin ja kuninkaan väliset ristiriidat johtivat sisällissotaan, jonka osapuolina olivat toisaalta kuningas ja Englannin valtiokirkko (Church of England) kannattajineen, ja toisaalta parlamentti, jota myös vapaakirkot, lähinnä kongregationaaliset vapaaseurakunnat, kannattivat. Sisällissodan aikana myös kastajaliike vakiintui erikoisesti Cromwellin armeijan keskuudessa. Puritaanijohtoinen parlamentti saavutti sarjan sotilaallisia voittoja ja maa julistettiin tasavallaksi. Valtioneuvosto, Council of State, julisti 1653, että "ketään ei saa pakottaa noudattamaan mitään julkista uskontoa (huomaa: uskontoa), ei rangaistuksilla tai muutoin". Sama julistus antoi myös jokaiselle uskovalle vapauden harjoittaa ja julistaa oman katsomuksensa mukaista kristillistä oppia vapaasti.

Vuoden 1653 uskonnonvapauslaki näytti tasapainoiselta ja kaiken piti olla hyvin. Mutta kun uusi herätysliike syntyi, vainot jatkuivat entisellä voimallaan. Eikä uskonnonvapausjulistus jäänyt pitkäikäiseksi. Se kumottiin 1662 "yhdenmukaisuusaktilla" (Act of Uniformity), joka vaati jokaista saarnatoimenharjoittajaa orjallisesti noudattamaan valtion vahvistaman rukouskirjan "the Book of Common Prayer" määräyksiä. Lisäksi vuoden 1662 tasapäistämisakti vaati kaikilta uskovilta pappisvihkimystä, mikäli nämä halusivat ilmaista ajatuksiaan julkisesti. Kaksi tuhatta maan parasta julistajaa ei lisenssiä hakenut. Heitä ja heidän kanssaan ehtoollisyhteyden säilyttäneitä alettiin kutsua dissidenteiksi (dissenters) ja taipumattomiksi (nonconformists). Vankilat pysyivät täysinä. Seuraavat kaksisataa vuotta Englannin uskovat joutuivat elämään kuin maan alla, mutta täyttivät silti tehtävänsä. Juuret vahvistuivat ja hedelmät tulivat esiin ajallaan.

Vieläkin parempaa oli tulossa. Jumala, joka oli käskenyt opetuslapsia "parantamaan sairaita, herättämään kuolleita, puhdistamaan pitalisia, ajamaa ulos riivaajia" ei ollut muuttunut. Hän kutsui työhön George Foxin, joka teki kaikkea sitä, mitä oli käsketty.

Liikkeen alkuna voidaan pitää George Foxin näkyä Pendle hill -kukkulalla. Kukkulan laella George näki voittajien joukon kokoontuneina Kristuksen eteen. Kolme vuotta myöhemmin kveekareita oli jo 50000. Ystävät luopuivat kerralla koko siitä kirkollisesta rekvisiitasta, joka oli totuuden peittona kirkkoisien ajoilta lähtien. George Fox ei pyrkinyt uudistamaan kirkkoa, hän antoi Herran uudistaa George Foxin. Tulos oli vapauttava, joskin hengellisesti vapaa George joutui istumaan noin kuusi vuotta vankilassa, koska kieltäytyi vannomasta valaa.

Sivulliset kutsuivat uskovia tällä kertaa kveekareiksi, tärisijöiksi. Kveekarit itse käyttävät toisistaan nimeä friends, ystävät. Kveekareiden usko, ei heidän johtajiensa oppineisuus, oli paras todistus heidän Herrastaan. Kveekareiden usko herätteli myös ulkopuolisten omiatuntoja aivan eri lailla kuin lahkojen oppineiden todistelut. Kveekareille veljesrakkaus oli selviö ja lähimmäisenrakkaus käytännön asia. Nykyisin kveekarit tunnustetaan edelläkävijöiksi nykypäivän ihanteille, mutta meiltä ne ihanteet jäävät saavuttamatta, jollei meillä ole sitä uskoa ja sitä Herraa, joka kveekareilla oli.

George Fox (1624-1691) seuraajineen on iloinen pikku poikkeus uudistusliikkeiden muuten niin ankeassa historiassa. Oppiriidoille ja organisaatioiden rakentamiselle ei kveekareiden keskuudessa jäänyt sijaa. Vankiloissa istuttiin ahkeraan ja hartaasti, mutta uskovien tappamiseen Cromwellin ajan Englanti ei enää ryhtynyt. Tietty etäisyys katoliseen kirkkoon oli syntynyt.

Englantilainen yhteiskunta piti kveekareita yhteiskunnallisesti vaarallisina ääriaineksina. Kveekarit työllistivät Englannin tuomioistuimet ja täyttivät vankilat. Englantilaiset eivät voineet sietää kveekareita seuraavista syistä:

1. Kveekarit eivät sitoutuneet valalla kenenkään ehdottomaan alaisuuteen.

2. Kveekarit eivät tarttuneet aseisiin.

3. Kveekareilla ei ollut papistoa.

4. Kveekareilla ei ollut kaavamaista jumalanpalvelusohjesääntöä.

5. Kveekarit torjuivat orjakaupan ja orjien pidon syntinä.

6. Kveekarit auttoivat vankiloihin joutuneita ja sorrettuja omista varoistaan, itse tyytyen yksinkertaiseen elämään.

7. Kveekarit eivät osoittaneet kunnioitusta kunniattomille.

Papisto väitti kveekareiden halveksivan Raamattua. Papiston perätön väite paljastaa kveekareiden toimineen oikein. Tosiasiallisesti kveekarit eivät halveksuneet Raamattua. He noudattivat sitä. Ystävät halveksivat vain kirkollista raamatuntulkintaa. Ja sekun pappeja kaiveli.

George Fox oli William Cromwellin aikalainen. Myös Cromwellin tasavaltalainen Englanti suhtautui vakaumuksellisiin uskoviin kielteisesti. Hurskaalle puritaanille taisi Englanti olla sittenkin tärkeämpi kuin Taivasten Valtakunta. Cromwellin onnistui rakentaa Englannista tasavalta ja suurvalta maailman mittapuun mukaan, mutta turhaan. Cromwellin kuoltua Englannista tuli jälleen kuningaskunta, ja maallista suuruuttaan Englanti käytti tavalla, josta Jumala tuskin antaa kiitosta.

Eräs kveekareista, William Penn (1644-1718), jonka isä oli aikoinaan antanut Englannin kuninkaalle lainaa, sai korvaukseksi ison maa-alueen Pohjois-Amerikasta, jonne perustettiin Pennsylvanian siirtokunta. Pennsylvaniassa kveekarit saivat vapaat kädet harjoittaa suvaitsevaista uskontopolitiikkaa. Siirtokunnassa otettiin käyttöön kveekareiden ajama omantunnonvapauden periaate vuonna 1682, mikä vahvistettiin 1701 siirtokunnan perustuslaissa. Kun siirtokunnan pääkaupungista Philadelphiasta tuli Amerikan Yhdysvaltojen ensimmäinen pääkaupunki, alettiin kveekareiden oppia omantunnonvapaudesta soveltaa koko USA:n alueella.

Kveekarit olivat myös tiettävästi ainut kristillinen yhteisö, jonka Amerikan alkuasukkaat varauksetta hyväksyivät. Nykyisin kveekareita on noin 200 000 ja suuri osa heistä on intiaaneja.

Suuri vaikutus englantilaisen maailman kehitykseen oli myös pienellä "etsijöiden" (seekers) liikkeellä. Etsijät jatkoivat Keski-Euroopan sitoutumattomien - Kaspar Schwenkfeldin, Sebastian Frankin ja hollantilaisen Dirck Coornheadin linjaa, ja käyttivät tarmonsa ennemminkin Jumalan tahdon etsimiseen kuin uskonnollisten rituaalien suorittamiseen. Liikkeen kasvateista tunnetuin lienee Rodger Williams, Rhode Islandin perustuslain laatija. Myös se oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että Yhdysvallat on pitkään pystynyt vastustamaan eurooppalaisia totalitäärisiä järjestelmiä.

###24

ITÄMEREN MAAT KOLMIKYMMENVUOTISEN SODAN JÄLKEEN

 

Baltian kansat joutuivat saksalaisten orjuuteen 1200-luvulla. Saksalaiset ristiritarit valloittivat Baltian maat kristinuskon varjolla, mutta heidän tekonsa olivat itsestään perkeleestä. Kolmessasadassa vuodessa preussilaiset oli hävitetty tyystin ja liiviläisiäkin oli jäljellä vain muutama tuhat. Kun kirkon saksalainen reformaatio, "uskonpuhdistus", alkoi, oli preussilaisista ja liiviläisistä vain nimet tulevia kartanpiirtäjiä varten.

Uskonpuhdistus alkoi Baltiassa miltei samaan aikaan kuin Saksassa. Riiassa kirkon orjat nousivat hävittämään orjahallinnon symboleja - kirkkoja ja luostareita 1523, mutta rettelöinti jäi vähäiseksi. Pahempaa jälkeä syntyi, kun katoliset piispat ja luterilaisuuteen kääntyneet piispat sotivat Viron länsirannikolla keskenään. Kun piispojen sodat olivat ohi, jatkoi Baltian saksalainen herrakansa saatanallista meininkiä entiseen tapaansa. Kristinuskoa Baltian kansat eivät olleet vieläkään nähneet.

Saksalaisten ritarikunta sortui 1562. Viron pohjoisosa liitettiin Ruotsiin Erik XIV (1560-1568) aikana, Saarenmaa joutui Tanskalle ja Liivinmaan eteläosa Puolalle. Myös Venäjä pyrki saaliinjaolle, ja saikin ajoittain haltuunsa osia itäisestä Liivinmaasta.

Ruotsin valta Liivinmaalla laajeni, kun Kustaa II Adolf (1611-1632) lopetti isänsä aloittamat sodat. Rauha Tanskan kanssa solmittiin 1613 Knäredissä, mutta Saarenmaa jäi vielä Tanskalle. Venäjän kanssa 1617 solmitussa Stolbovan rauhassa Ruotsiin liitettiin suomalaisten ja karjalaisten asuttamat Inkerinmaa ja Käkisalmen lääni. Viron ja Kuurinmaan välinen Liivinmaa ja sen mukana Riian kaupunki joutui Ruotsille Puolan kanssa 1629 solmitussa Altmarkin rauhassa. Kun vielä luterilainen Tanska Brömsebron rauhassa luopui Saarenmaasta luterilaisen Ruotsin hyväksi vuonna 1645, pääsi luterilainen kirkko näyttämään, mihin se pystyi. Aikaa ei ollut paljon, sillä 1710 Liivinmaa, johon myös Viro silloin luettiin, joutui Venäjän valtaan. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Liivinmaa ja Inkeri jäivät Bysantin ja Rooman kirkkoruhtinaitten riitojen takia syntyneen idän ja lännen rajan itäpuolelle.

 

Ruotsin ryhtyy lunastamaan lupauksiaan

Ruotsi ryhtyi välittömästi korjaamaan haltuunsa joutuneiden Baltian kansojen elinoloja, mutta teki heti alkuun yhden pahan virheen: Ruotsi salli saksalaisen yläluokan jatkaa eestiläisten, lättiläisten ja liiviläisten orjuuttamista. Ongelma kyllä tunnettiin, mutta sitä yritettiin hoitaa asetuksilla ja määräyksillä. Erik XIV (1560-1568) käskyssä 06.12.1561 esitetään:

Me olemme saaneet luotettavaa tietoa siitä laajuudesta, missä määrin aateliset sallivat joidenkin viranhaltijoittensa ja maistraattiensa epäkristillisesti ja raa'asti ruoskimalla sortaa ja kiduttaa köyhiä maatyöntekijöitään ja alamaisiaan ...

Tämän johdosta me määräämme kaikkia maakuntakuvernöörejä, ritareita, aatelisia, viranomaisia, maistraatteja ja jokaista, joka sellaisia henkilöitä hallitsee... tästä lähtien kokonaan ja täysin luopumaan tästä tavasta ja pidättymään sellaisesta epäkristillisestä ja tyrannimaisesta tavasta.

Baltian saksalaiset kartanonherrat vastasivat kuninkaan käskyyn 10.07.1562 ilmoittaen mm. seuraavaa:

Niiden joukossa on niin monta röyhkeää lurjusta, joita on riittävillä rangaistuksilla pidettävä pelon vallassa, ja mikäli maalaisväestöä ei jatkuvasti ja usein tehdä myöntyväisiksi kuluisi tuskin vuottakaan ilman, että jouduttaisiin tavalla tai toisella tappamaan useita satoja ihmisiä enemmän kuin tavallisesti. Jos joku kuolemanrangaistuksen ansainnut kuitenkin pelastumaan ja onnistuu säilyttämään henkensä sillä, että hänet ruoskitaan, on hänellä, totta tosiaan, täysi syy ylistää sellaista järjestystä sensijaan, että hän siitä valittaisi.

Erik XIV (1560-1568) ei onnistunut pyrkimyksissään, ja hänen seuraajiensa yritykset jäivät laimeiksi. Vasta Kustaa II Adolf yritti panna kartanonherrat kuriin, mutta hänen päivänsä päättyivät jo kolmikymmenvuotisen sodan alkuvaiheissa 06.11.1632. Kirkko tietysti olisi voinut yrittää saada muutosta aikaan, mutta sekin oli saksalaisten kartanonherrojen asialla, eikä Jumalasta välittänyt tuon taivaallista.

Ruotsissa ei ole koskaan ollut muuta kuin synnin orjuutta, mutta tästäkin oltiin Liivinmaalla vielä kaukana. Siltä osin tehtävä oli siis selvä ja konkreettinen. Nyt uskonpuhdistuksen puolesta kamppailleen Ruotsin oli vain osoitettava oikeutensa - muutenhan kaikki uskonsodat, kolmikymmenvuotinen sota mukaan luettuna olisivat olleet turhia. Tehtävä ei ollut helppo, sillä vielä 1800-luvulla Tarton yliopiston professori Theodosius Harnack, kuuluisan fasismiin asti saksalaismielisen, juutalaisvastaisen liberaaliteologin Adolf Harnackin isä, syytti virolaisia kansallismielisyydestä, kun he yhä edelleen vaativat samoja oikeuksia kuin Liivinmaan saksalaisillakin on.

 

## Kustaa II Aadolfin reformit Liivinmaalla

Uskonpuhdistus syntyi, kun kielletyt hengelliset liikkeet olivat voittaneet kirkon ja pakottaneet sen papit tutustumaan Raamattuun. Saksassa valdolaisten käännös oli ilmestynyt painosta jo vuonna 1466. Luther teki uuden käännöksen, Ruotsi sai Uuden Testamentin 1526 ja koko Raamatun 1541. Suomi sai Uuden Testamentin 1548 ja ensimmäinen suomalainen Raamattu ilmestyi 1648. Mutta ruotsalaisten tullessa Liivinmaalle ei liiviläisillä, lättiläisillä eikä eestiläisilläkään ollut edes aapiskirjaa.

Kun kirjallisuutta ei ollut, yrittivät papeista parhaimmat opetella sen verran kansan kieltä, että pystyisivät edes saarnansa pitämään kansan kielellä. Kansankielisiä pappeja ei ollut olemassakaan, ja nekin, jotka eestiä tai lättiä opettelivat, puhuivat sitä huonosti. Saarnoista oli kuitenkin se hyöty, että kansan kielellä puhumaan pakotetut papit alkoivat kirjoittaa saarnojaan ja kopioida niitä omaan käyttöönsä. Käännökset olivat kuitenkin huonoja, ja kun kansankielisiä kirjoitusjärjestelmiä ei ollut, käytettiin Baltian kielille huonosti sopivaa saksalaista kirjoitustapaa.

Liivinmaalle perustettiin vuonna vuosina 1630-1631 kolme lukiotasoista koulua, joista ensimmäinen tuli Tarttoon ja toiset kaksi Riikaan ja Tallinnaan. Kenraalikuvernööri Johan Skytten aloitteesta Tarton lukio

1632 muutettiin korkeakouluksi nimellä Academia Gustaviana. Opetuskielenä Tarton yliopistossa oli saksa, eikä siellä maaorjien lapsia näkynyt. Ruotsin ja Venäjän sodan takia toiminta lopetettiin 1656. Vuonna 1690 toiminta saatiin uudestaan käyntiin nimellä Academica Gustavo-Carolina, mutta jo 1700 alkanut Suuri Pohjan sota lopetti yliopiston toiminnan Tartossa, jolloin se siirrettiin Pärnuun, jossa se jatkoi toimintaansa aina siihen asti, kun venäläiset valtasivat Pärnun 1710. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Liivinmaa joutui Venäjälle, ja yliopisto jäi suljetuksi, kunnes se tsaari Aleksanteri I käskystä 1802 avattiin.

Estääkseen kaikki poikkeamat luterilaisen kirkon opista Ruotsi teki eriävän mielipiteen ilmaisemisen kuolemalla rangaistavaksi teoksi. Myös Tarton yliopiston rehtori ja professorit joutuivat vannomaan, etteivät he poikkeisi Luterilaisissa tunnustuskirjoissa määritellyistä kristinuskon tulkinnoista. Onneksi valtaosa professoreita piti myös pietistien tulkintoja luterilaisuudesta laillisina, ja toimivat sen mukaisesti jopa pahimpana luterilaisen "puhdasoppisuuden" aikana. Jeesuksen seuraajia tuomittiin kuolemaan ja maasta karkotettavaksi luterilaisessa Ruotsissa, eikä Suomi ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Se, että Tarton professorit näissä oloissa pystyivät palvelemaan Kristuksen Valtakunnan asiaa, on melkoinen saavutus.

 

## Ruotsin koululaitos Liivinmaalla

Kustaa II Adolf kuoli kolmikymmenvuotisen sodan alkuvaiheessa Lützenin taistelussa 06.11.1632, jonka jälkeen valtionkansleri Axel Oxenstierna jatkoi reformiohjelman toteuttamista. Ritarikunnan valtaa rajoitettiin perustamalla Riian hovioikeus 1639 rajoittamaan kartanonherrojen alustalaisiaan kohtaan harjoittamaa julmuutta ja mielivaltaa.

Axel Oxenstierna jatkoi Kustaa II Adolfin ohjelman toteuttamista, mutta sodan alkusyytä hän ei jaksanut torjua. Vuonna 1648 solmitussa Westfalenin rauhassa Tshekinmaa ja Moravia jäivät katolisten armoille. Tshekinmaan kristikunta hävitettiin, ja kun se 1727 uudestaan ilmestyi maailmanhistorian näyttämölle, sen uutta tulemista aloittamassa oli enää joukko kreivi Zinzendorfin maille Saksiin tulleita pakolaisia.

Ruotsin paras sotasaalis kolmikymmenvuotisesta sodasta oli koululaitos. Valtakunnankansleri Axel Oxenstierna kutsui Tshekinmaan hävitetyn kristikunnan pakolaisseurakunnan koulun rehtorin Jan Amos Komenskin (1592-1670) Puolan Lesznosta Ruotsin Elbingiin (nyk. Elblag, Puolassa) kuudeksi vuodeksi (1642-1648) suunnittelemaan Ruotsille uutta koululaitosta ja tekemään sille oppikirjoja.

Tshekkiläisten veljesyhteisön, "Jednota Bratrskan" koulut oli tunnustettu Euroopan parhaiksi jo ennen kolmikymmenvuotista sotaa ja niitä Komenski kehitti niin, että Komenskia (lat. Comenius) nyt kutsutaan nykyaikaisen koululaitoksen isäksi. Hengellisenä johtajana Komenski ei ollut itsenäinen, kuten hänen asemansa Veljesyhteisön vanhimpana olisi vaatinut. Maailman tuulet veivät häntä niin, että kun veljesyhteisön uusi tuleminen 1727 koitti, se tuli tavallisten Moraviaan jääneiden uskovien kautta.

Ruotsi ja Suomi olivat saaneet kirjakielen 1500-luvun raamatunkäännöstyön sivutuotteena. Samalla oli tietysti aloitettu lukutaito-opetus, mitä ajan myötä alkoi saada järjestäytyneitä muotoja. Komenskin eli Comeniuksen töiden valmistuttua sai Ruotsi Kristiina-kuningattaren koulujärjestyksen, jonka perusteella kaupunkeihin perustettiin luku-, kirjoitus- ja laskuoppiin perehdyttävät pedagogiot ja maaseudullekin, mikäli papistolla siihen tarmoa riitti. Jatkokoulutusta tarjosivat muutamat triviaalikoulut ja kymnaasista pääsi jo yliopistoon, lähinnä Upsalaan tai ulkomaille. Maa sai toisen yliopistotasoisen oppilaitoksen, kun Tarton yliopisto 1630 perustettu kymnaasi 1632 muutettiin korkeakouluksi. Kolmas yliopisto perustettiin Turkuun 1640.

Liivinmaalla saksalaiset orjanomistajat eivät pitäneet "maarahvaan" luku- tai kirjoitustaitoa tarpeellisena, ja yrittivät parhaansa mukaan estää kansankielisen koululaitoksen syntymisen. Omille lapsilleen herrat kutsuivat kotiopettajia Saksasta - tapa, joka vielä pitkään oli yleinen Suomessakin.

Periaatteessa kirkon olisi pitänyt hoitaa koululaitosta, mutta Liivinmaalla näin ei tapahtunut. Liivinmaan luterilaisten kirkkojen pastorit eivät yleensä osanneet Lätin tai Eestin kieltä ollenkaan. Heidän velvollisuutenaan oli kyllä pitää kansankieliset saarnat kirkkoon väkipakolla ajetuille "seurakuntalaisille", mutta kun he eivät osanneet kieltä, he lukivat saarnansa paperista. Saksasta käännetyt saarnat olivat vielä niin taitamattomasti käännetty, etteivät kuulijatkaan niitä ymmärtäneet. Eihän maassa vielä ollut kunnollista kirjoitusjärjestelmääkään.

 

## Gezelius vanhempi

Juhana Gezelius vanhempi (1615-1690) oli se Turun piispa, joka 1666 julkaisi kirjan Yxi paras lasten tavara. Kirjan julkaisuhetkellä tämä Västmanlandissa syntynyt mies oli jo ollut monessa mukana. Upsalan yliopistosta hän oli siirtynyt Tarton yliopistoon, jossa valmistui maisteriksi 1641. Vuosina 1642-1649 Gezelius vanhempi toimi Raamatun alkukielten professorina Tartossa. Hän opetti myös teologiaa.

Geseliuksen toimiessa kreikan ja itämaisten kielten professorina Tartossa, suunnitteli nykyaikaisen koululaitoksen isä Jan Amos Komenski (1592-1670, lat. "Comenius") Ruotsille koululaitosta Ruotsin silloin hallinnoimassa Elbingissä (nyk. Elblag, Puolassa) Ruotsin hallituksen kutsumana. Tshekkiläisillä veljesseurakunnilla, joita Komenski edusti, oli ennen kolmekymmentävuotista sotaa olleet sen ajan parhaat koulut ja niissä oli se perusta, jolle Komenskikin suunnittelutyönsä perusti.

Vuonna 1645 Gezelius ja Komenski olivat molemmat läsnä Puolan kuninkaan Ladislaus IV järjestämässä Torunin konferenssissa, jossa luterilaiset ja kalvinistit etsivät keskinäistä sovintoa, ja jossa katolisetkin olivat mukana saalista kärkkymässä. Ruotsin valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583-1654) ei ollut kovinkaan ihastunut näkemään alihankkijansa kalvinistien ja katolisten seurassa ja olisi ohjannut koululaitoksen suunnittelun sivuraiteille, ellei kuningatar Kristiina olisi antanut varauksetonta tukeaan Komenskille. Gezelius sensijaan omaksui Komenskin näkemykset niin, että hän alkoi julkaista Komeniuksen kirjoja ja kehitellä uusia Komenskin oppien pohjalta. Jo 1648 Gezeliuksen julkaisemana ilmestyi Komenskin Janua Linguarum Reserata, kielenopiskelun mullistava teos, jonka ensimmäinen painos oli ilmestynyt 1631 ja sen jälkeen jatkanut voittokulkuaan ympäri maailmaa erinäisille kielille käännettynä.

Vuonna 1649 Gezelius siirtyi takaisin Ruotsiin, opetti hetken uskontoa kotiseudullaan ja toimi kymmenen vuotta kirkkoherrana Stora Skedvikissä lähellä Västeråsia. Kirkkoherrakautenaan Gezelius senior avusti piispaansa, joka laati pykäliä uutta kirkkolakia varten. Vuonna 1660 Gezelius tuli taas Baltiaan, tällä kertaa superintendentiksi Riikaan. Vuonna 1664 hänestä tuli Turun piispa, josta tulikin yli 25 vuotta kestänyt työrupeama.

Gezeliuksen ansiota lopultakin on, että paljon siitä, mitä Komenskin laajasta tuotannosta oli ammennettavissa, siirtyi ruotsalaisen kansansivistystyön käyttöön. Hänen kyvyistään todistaa sekin, että jo 1666 hän pystyi kirjoittamaan suomea, ja tämä taito parani aikaa myöten suuresti. Siitä "yhdestä" (Yxi; vrt. ruotsin "det") parhaasta lasten tavarasta otettiin aikojan kuluessa noin 80 painosta. Gezelius toimi järjestelmällisesti. Jo 1667 hän perusti Pohjan pitäjän Thomasböleen paperitehtaan ja ryhtyi kustantajaksi. Kaikki ei kuitenkaan mennyt tarmokkaan piispan mielen mukaisesti, siitä pitivät muut papit huolen. Ja kun Kaarle XI 1772 otti vallan ohjat käsiinsä, ei Gezelius vanhemmalle juuri enää jäänyt mahdollisuuksia itsenäiseen toimintaan. Hänen poikansa Johan Gezelius nuorempi tosin tuli hänen keskeneräisiä töitänsä jatkamaan, mutta hän oli jo aivan eri maata kuin isänsä. Gezelius nuorempi alkoi uransa oikeudenkäynneillä pietisteiksi epäilemiään uskovia kohtaan - niitä kohtaan, joilta hänen isänsä - ja uransa alkuaikoina hän itsekin - oli oppinsa saanut.

 

Aika

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Riika oli Ruotsin toiseksi suurin kaupunki.

Philipp Jakob spener 1635-1705

gez vanh 1615-1690, yo 1632 Upsala; kreikan ja itäm. k. prof. 1642-1649 Tartto; ylim. teol. prof. 1643-1649 Tartto; teologian lehtori 1649 Västeråsin gymnaasi; kirkkoherra 1550-1560; Liivinmaan superintendentti ja Tarton yliopiston varakansleri 1660-1664; Riian suomalaisen srk kirkkoherra 1661 - 1664; Turun piispa, ja Turun yliopiston varakansleri 1664-1690.

gez nuor 1647-1718, Inkerinmaan superintendentti 1681-1689, Turun piispa 1690-1718.

 

Pietismin synty

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Eurooppa oli vähitellen tyhjentynyt kaikista Jeesuksen seuraajista. Useimmat olivat muuttaneet Amerikkoihin, mutta monet olivat yrittäneet sopeutua luterilaisen maailman ehtoihin luopuen joistakin olennaisista kristinuskon periaatteista, kuten aikuiskasteesta ja uskovien seurakunnista. Se, mitä jäi jäljelle oli "sydämen uskonto", jota "maan hiljaiset" puolittain salassa harjoittivat. Kokouspaikkoina näillä uskovilla oli tavallisesti jokin yksityiskoti jossa laulettiin, keskusteltiin sekä luettiin Raamattua sekä muutamia muita kirjoja, kuten Arndtin kirjaa "Totisesta kristillisyydestä".

Kirkollinen uskonnollisuus oli tylsää. Niitä, jotka vielä senkin päälle jaksoivat hengellisistä asioista kiinnostua, olivat saaneet pilkkanimen "pietisti", joka tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin hurskastelija, vrt. latinan "pia", tunnollinen, velvollisuudentuntoinen. Tämä kansan seassa säästöliekillä toiminut uskonelämä tuli kirkonmiesten yleisön tietoisuuteen, kun myöhemmin Dresdenissä hoviylisaarnaajana ja Berliinissä kirkkoherrana toiminut Philipp Jakob Spener (1635-1705) julkaisi kirjan "Pia Desideria" (Hurskaita toivomuksia).

Spenerin koulutuksessa ei ollut moittimista. Saarnaajan uransa hän aloitti Frankfurt am Mainissa 1670. Heti alkuun hän perusti raamattupiirin, jossa toveripiirissä tutkittiin Pyhiä kirjoituksia ja niiden soveltamista käytäntöön sekä opetustoimeen yleensä.

Kun Filip Jakob Spenerin 1675 julkaisema kirja Pia Desideria oli nostanut "maan hiljaiset" Euroopan poliittiselle taivaalle, perusti August Herman Franke (1663-1727) Halleen nuo kuuluisat Hallen laitokset, tunnustettiin ne pian Euroopan parhaimmiksi opinahjoiksi. Mutta niillä oli eräs vika: papit pelkäsivät, että Hallen laitoksilla esiintyi elävää kristillisyyttä.

 

## Johann Fischer tuo pietismin Liivinmaalle

Vaikka Ruotsin 1663 uskontoplakaatti teki pietismin kuolemalla rangaistavaksi "rikokseksi", se tuli maahan sittenkin. Hinta, jonka Ruotsi, Suomi ja Liivinmaa tästä Jumalan vastustamisesta maksoi, oli tietysti kova. Vielä senkin jälkeen, kun Suomen asukasluku oli laskenut puoleen ja Liivinmaan asukasluku yhteen kolmasosaan, jatkoi Ruotsi pietismin vastustamista. Vasta kun Siperiassa yli kymmenen vuotta viettäneet uskoon tulleet sotavangit vuonna 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen alkoivat palailla kotiseuduilleen, alettiin kirkossakin ymmärtää, että Jumala oli ollut pietistien puolella.

Liivinmaalla tietä pietismille oli raivannut tietä Johann Fischer jo ennen Suurta Pohjan sotaa. Johan Fischer (1636-1705) toimi Sulzbachin superintendenttinä, kunnes Kaarle XI kutsusta saapui Riikaan. Vuodesta 1674 alkaen Johan Fischer oli kirjeenvaihdossa Philipp Jakob Spenerin (1635-1705) ja vuosina 1674-1699 hän toimi Liivinmaan kenraalisuperintendenttinä ja vuodesta 1690 uudestaan avatun Tarton yliopiston kanslerina. (prokanzler).

Kirkon superintendentin tehtävänä oli valita kirkon pyrkimyksille sopivat henkilöt kirkon tehtäviin. Siitä huolimatta, että juuri hänen velvollisuutenaan oli valvoa vuoden 1663 uskontoplakaatin toteutusta, hän valitsi tehtäviin nimenomaan pietistejä ja sai heistä koottua sellaisen tiimin, joka toimi määrätietoisesti lätin- ja eestinkielisen kirjakielen luomiseksi, Raamatun kääntämiseksi ja muun kirjallisuuden luomiseksi näille kielille sekä kansakoululaitoksen perustamiseksi lättiläisille ja eestiläisille. Fischerin valitsemia kirkonmiehiä olivat mm. Ernst Glück, latvialaisen raamatun kääntäjä, ja Adrian Virginius, joka teki vastaavaa työtä Etelä-Eestin kielialueella.

Johann Fischer tiesi hyvin istuvansa ruutitynnyrin päällä. Vuotta ennen Suuren Pohjan sodan alkua hän lähti Liivinmaalta, toimien Hampurissa ja Hallessa, ja vuodesta 1700 Magdeburgin superintendenttinä.

Pietismi tuli Eestiin ja Liivinmaalle myös saksalaiskoteihin kutsuttujen kotiopettajien kautta. Ensimmäiset Liivinmaan saksalaiset oppilaat tulivat Halleen 1693-1694, mutta sitä ennen Liivinmaalle oli tullut monta pietistiä Saksasta Liivinmaan kotiopettajiksi saksalaisten kartanoihin. Monista heistä tuli myöhemmin - uskoon tulleiden kartanonherrojen tuella - paikkakuntiensa pastoreiksi. Näin pietismi oli valmistelemassa Baltian maiden herätystä, joka alkoi, kun Herrhutin lähetit saapuivat maahan.

 

## Gezelius nuorempi

Vuonna 1673 Spenerin luo Frankfurt am Mainiin saapui Johan Gezelius nuorempi (1647-1718), Turun piispa Johan Gezelius vanhemman poika.

Johan Gezelius nuorempi viipyi Frankfurt am Mainissa useita kuukausia. Kun Spener 1675 julkaisi teoksensa Pia Desideria - Hurskaita toivomuksia - hän kirjoitti Gezeliukselle lähettävänsä kirjan myös hänelle. Kirjeenvaihtoa jatkuikin pitkään ja Spener jopa toivoi, että Gezelius nuorempi alkaisi itsekin pitää kotikokouksia eli konventikkeleita. Vuonna 1681 Gezelius oli tullut Inkerinmaan superintendentiksi ja ryhtynyt tekemään inkeriläisistä luterilaisia keinoja kaihtamatta. Inkeriläiset vastasivat kirkolliseen painostukseen muuttamalla entisen Novgorodin tasavallan Bezhetskin viidennekseen ja Tverin Karjalaan, jossa jo ennestään oli vahva suomalais-ugrilainen asutus.

Spener ei Gezeliuksen toimia Inkerinmaalla hyväksynyt, ja kun hän kehotti Gezeliusta pidättyväisyyteen ja mielenmalttiin, kirjeenvaihto katkesi. Viimeiset elinvuotensa Gezelius vietti tiukkapipoisena piispana, joka vainosi uskovia kirkon ja valtion oikeaoppisuuden nimissä. Vaihtoehtona olisi ollut joutuminen kuninkaan eli "maallisen käsivarren" käsiteltäväksi, sillä jo Kaarle XI aikana Ruotsi oli ajautunut Ranskan "aurinkokuninkaan" mallin mukaiseen diktatuuriin, jolle oli tyypillistä itsevaltainen hallitustapa ja uskonnollinen "puhdasoppisuus", mikä tarkoitti sitä, että kuningas valitsi kristinuskon sisällön aina pikkuvivahteita myöten oman mielensä mukaan. Mistään puhdasoppisuudesta tässä ei siis ollut kyse, vaan siitä, että kuningas valitsi sen kultin, jota kansan oli noudatettava sekä ne miehet, jotka sitä toteuttivat ja ihmisten mielipiteitä valvoivat. Ranskan kuningas Ludvig XIV valitsi katolisen kultin ja Ruotsin kuninkaat Kaarle XI ja Kaarle XII luterilaisen kultin, mutta periaatteessa molempien kuninkaiden ideologia oli sama uskonnolliselle diktatuurille perustuva absolutismi. Ranskan kuningasdiktatuuri vainosi hugenotteja, ja Ruotsin kuningasdiktatuuri pietistejä ja kaikkia muitakin uskovia, kuitenkin sillä erolla, että Ruotsissa uskovia oli paljon vähemmän, kuin Ranskassa. Kun Ranskasta uutta kotimaata lähti etsimään parisataatuhatta hugenottia, Ruotsista kristinuskon takia kuolemaan tuomittujen ja maasta karkotettujen määrät jäivät muutamiin kymmeniin, sillä varsinkin suomalaiset muuttivat maasta jo ennen viranomaisten saapumista kotiovelle.

Kuninkailla oli tietysti mahdollisuus kuunnella monenlaisia kristinuskon tulkintoja, mutta pahaksi onneksi Ruotsille Kaarle XI - niin "hurskas" kuin olikin - valitsi 1691 Ruotsin saksalaisprovinssien kirkkoneuvoston johtoon Johan Fredrik Mayerin, joka ei ollenkaan sietänyt Ristin uskoa. Jo 1694 Ruotsin Pommerissa julkaistiin uskovien kotikokoukset kieltävä määräys ja seuraavana vuonna Mayer tuli jo Pommerin superintendentiksi ja Greifswaldin yliopiston kansleriksi.

 

Vana hea Rootsi aeg

Eestiläiset sanovat Ruotsin aikaa Vanhaksi hyväksi Ruotsin ajaksi - "vana hea Rootsi aeg". Baltian saksalaisia Ruotsin puuhat eivät miellyttäneet lainkaan. Jo hyvää tarkoittavan kuninkaan hyväntahtoiset puheet aiheuttivat Baltian saksalaisissa asenteiden kovenemista. Kun kuninkaan lähetti Lichton tuli taivuttelemaan kartanonherrojen mieliä noudattamaan samoja periaatteita, kuin muuallakin maassa, puhuivat kartanonherrat kuninkaan lähetin ympäri. Elokuussa 1681 Lichton kirjoitti kuninkaalle, että orjuuden lopettaminen on vaarallista, koska hän "ei voinut salata sitä tosiasiaa, että maan alkuperäisväestö on hyvin raakaa, ja tarvitsee nopeaa ja kovaa käsittelyä, jos on mieli pitää heidät työssään". Kuningas kuitenkin toimi määrätietoisesti. Hän eväsi kartanonherrojen "oikeuden" toimia "oikeudenjakajina" tiluksillaan, perusti valitustuomioistuimen käsittelemään maalaisten valituksia kartanonherroja koskevissa asioissa, ja antoi turvakirjoja maalaisille, jotka halusivat tulla kuninkaan eteen oikeutta saamaan. Turvakirja oli tarpeen siksi, että maalainen eli orja ei saanut ilman kartanonherran lupaa poistua kartanonherran alueelta. Maaherra Horn velvoitettiin 23.05.1684 vangitsemaan ja saattamaan määräyksien rikkojat tutkintovankeuteen Riikaan.

Kuningas puuttui myös maanomistusoloihin. Ruotsin vallan aikana kartanoiden lukumäärä oli edelleen kasvanut, eivätkä uudet ruotsalaiset kartanonherrat olleet juuri saksalaisia kummempia. Asiantilan korjaamiseksi Ruotsi suoritti reduktion, maaomaisuuden suurimittaisen palautuksen valtion omaisuudeksi. Maaorjille omaan käyttöön luovutettujen palstojen verotyöpäivät muutettiin rahakorvauksiksi, mutta korvauksen suuruus jäi kartanonherrojen päätettäväksi ja arvatakin saattaa miten siinä kävi. Kartanonherrat nostivat vuokrat taivaisiin, ja kun 1695 koko Pohjolaan tuli kova nälänhätä oli katastrofi valmis.

Kaarle XI kuoli 1697. Hänen hyvää tarkoittavat reformit eivät olleet kantaneet hyvää hedelmää ja kuten tavallista ennen päivän koittoa: yhä pahempaa oli tulossa.

 

## Raamatunkääntäjien arkipäivää

Ensimmäiset yritykset muutamien Raamatun tekstien julkaisemiseksi eestin etelämurteella teki Pommerista ensin Vigalaan muuttanut ja sittemmin Tartossa toiminut Joachim Rossichnius 1632. Eestin pohjoismurteella oli myös syntynyt vastaavanlaisia yrityksiä; niitä ilmestyi Stahlin toimittamina 1637. Molemmat yritykset olivat kuitenkin vain harjoitelmia, sillä paikallisten kielien tuntemus oli siihen aikaan vielä hyvin vähäistä - saksalaiset eivät viitsineet, ruotsalaiset eivät oppineet, eikä eestiläisiä tai lättiläisiä opin tielle päästetty. Suomalaisia Ruotsi tarvitsi tykinruuaksi, joten heidänkin panoksensa Liiviläisten auttamiseksi jäi yksipuoliseksi.

Vuonna 1642 piispa Joachim Ihering vielä ihmetteli, miksei viroksi ole käännetty Raamattua, mutta vastaus selvisi Iheringille pian. Oli perustettava kokonaan uusi kulttuuri, luku- ja kirjoitustaitoineen, kouluineen ja opettajineen, eikä siihen Iheringin panokset riittäneet. Työ lähti kuitenkin käyntiin, sillä piispa Iheringin onnistui tehdä alustava käännös Uudesta testamentista ja siitähän toisten oli hyvä jatkaa.

Kaarle XI otti vallan ohjat käsiinsä tultuaan täysi-ikäiseksi vuonna 1772. Liivinmaan kenraalisuperintendentiksi, kirkon ylitarkastajaksi hän nimitti Johann Fischerin vuonna 1678. Fischer oli opiskellut Rostockissa ja Altdorfissa, ollut pappina Hampurissa ja superintendenttinä Sulzbachissa, kun Kaarle XI kutsui hänet Liivinmaalle.

Vuonna 1683 Fischer antoi vironkielisen raamatun käännöstyön nuoren Adrian Virginiuksen tehtäväksi. Se olisikin ollut vaikea tehtävä, jollei pari kielimiestä, Bengt Forselius ja Julius Hornung, olisi ottaneet oppia Gezeliuksen suomenkielisestä oikeinkirjoituksesta, jossa teksti luettiin niin kuin se kirjoitettiin. Vähän vanhempi, Stahlin nimellä kulkevassa kirjoitustavassa kirjaimia käytettiin saksan kielestä totuttuun tapaan, mutta se ei eestin kielelle sopinut ollenkaan.

Andreas Virginius (1640-1701) oli Ruotsin Pommerista Nõon kuntaan (saks. Nüggen) luterilaisen kirkon saarnaajaksi tulleen Adrian Virginiuksen (A.V. vanhemman) poika. Adrian Virginius oli saarnaajana, eli opettajana, kuten eestissä tätä tointa kutsutaan, Kambjassa 41 vuotta. Kambjassa Andreas Viginukselle syntyi poika Adrian Virginius (A.V. nuorempi, 1663-1706) joka tarttui kiinni tehtävään, joka kaiken järjen mukaan oli pitänyt tehdä jo Lutherin eläessä, mutta kävihän se näinkin. Kolmen sukupolven työn tuloksina alkoi 1680-luvulla kenraalisuperintendentin kirjapainosta ilmestyä eestin etelämurteella painettua sanaa reippaammin kuin koskaan ennen. Vuonna 1684 ilmestyi Lutherin iso katkismus "Önsa Lutrilaste Oppus", 1685 laulukirja "Wastne Tarto Mah Laulo Rahmat (Uusi Tarton maan laulukirja) ja 1686 Uusi Testamentti "Meije Issanda Jesusse Kristusse Wastne Testament " Etelä-eestin murteella. Uuden Testamentin painos oli vain 500 kappaletta, mutta eipä niitä ollut vielä paljon lukutaitoisia lukijoitakaan.

Vuosina 1687-1690 Andreas ja Adrian Virginius käänsivät Vanhaa Testamenttia eestin pohjoismurteelle. Työ jäi kesken; vain osia siitä lienee ilmestynyt kirkollisien käsikirjojen mukana. Adrian Virginiuksen toimittamana ilmestyi Riiassa 1694-1895 myös Ma Kele Koddo ning Kirgo Ramat pohjoiseestin murteella. Tähän työhön osallistuivat Virginiuksen lisäksi Reiner Brocmann, Johann Daniel von Berthold, Magnus de Moulin and Johann Hornung. Painos joutui kuitenkin Tallinnan konsistorin kouriin.

Vuonna 1685 Adrian Virginius (nuorempi) määrättiin Rõngun (saks. Ringen) pastoriksi, mutta joutui Puhjaan (Karvelacht), ja sieltä jo 1687 Otepäähän. Tämä siirto toteutui kuitenkin vasta 1694. Suuri Pohjan sota kohtasi 1692 Christine Kriegin kanssa avioituneen Herran palvelijan Otepäässä. Sodan jaloista Adrian Virginius siirsi perheensä - hänellä oli monta lasta - Tarttoon 1702, mutta kun venäläiset hävittivät Tarton, suunnitteli hän perheensä viemistä Tallinnaan. Venäläiset pidättivät hänet kuitenkin Otepäässä 30.09.1704 ja tappoivat Tartossa kesällä 1706. Samalla tapettiin Otepään suntio Jacob Erdman, joka kirkkojärjestyksen mukaisesti oli pitänyt eestiläisille lukkarinkoulua eli antanut lukutaito-opetusta.

Pohjois-Eestin tuomiokapituli eli konsistori ei pitänyt Riiassa painetuista kirjoista, vaan kielsi ne. Kiellon syynä oli ensisijaisesti kateus, sillä Riiassa painetut kirjat olivat kansan mieleen. Tallinnan tuomiokapituli pyrki myös säilyttämään saksalaisten pastoreiden muistiinpanoissaan käyttämän Stahlin oikeinkirjoituksen, vaikka se ei eestin kieleen sopinut lainkaan.

Kun Uusi Testamentti Etelä-Eestin kielellä oli painettu, ryhtyivät Virginiukset kääntämään Raamatun tekstejä eestin pohjoismurteelle. Käännöksissään Virginiukset käyttivät Bengt Gottfried Forseliuksen suomen mallin mukaan kehittämää kirjoitustapaa. Tallinnassa tätä oikeinkirjoitusta ei hyväksytty ja jopa Forseliuksen 1686 julkaisema aapinen kiellettiin. Taistelu saksalaisperäisen Stahlin oikeinkirjoitustavan ja Bengt Gottfried Forseliuksen ja Johann Hornungin (1660-1715) kehittämän äänteenmukaisen kirjoitustavan välillä kesti aivan Ruotsin vallan viime vuosille asti kuninkaan jo 1688 antamasta asetuksesta huolimatta. Johann Hornung laatimana ilmestynyt eestin pohjoismurteelle perustuva eestin kielioppi oli se avain, jonka avulla eestin kirjakielen luomisessa voitiin edetä. Kirja ilmestyi Riiassa 1693 nimellä Grammatica Esthonica, brevi, Perspicua tamen methodo ad Dialectum Revaliensem. Kun kiista lopulta ratkesi järjen voitoksi, tuli myös pohjois-eestin murteen ja etelä-eestin murteen yhdistäminen yhdeksi yhteiseksi kirjakieleksi mahdolliseksi.

Hornungin ja Verginiuksen Uusi Testamentti pohjois-eestin murteella oli valmistunut jo 1686-1687, mutta sen julkaiseminen olikin jo mutkikkaampi juttu. Tallinnan konsistori yritti kaikin keinoin estää kirjan julkaisemisen. Vuonna 1691 se hankki kuninkaalta asetuksen, jolla viisi vuotta aikaisemmin valmistuneen käännöksen julkaiseminen kiellettiin, ja aiemmin painetut kopiot takavarikoitiin - huolimatta siitä, että ne oli jo ehditty myydä.

Johann Fischer lähti Riiasta 1699. Hänen johdollaan oli tehty paljon ja hänen kirjapainonsa oli painanut paljon, mutta taistelu "puhdasoppista" luterilaista kirkkoa vastaan oli hänellekin liikaa. Hänen tiiminsä kohtalo oli joutua venäläisten käsiin. Latvialaisen raamatun kääntäjä Ernst Glück vietiin Moskovaan, mutta hänet lienee pelastanut kaunis ottotytär, jonka Pietari teki ensin jalkavaimokseen, ja josta myöhemmin tuli Venäjän keisari tai oikeammin keisarinna Katarina I. Adrian Verginiuksen venäläiset tappoivat 1706 Suuren Pohjan sodan aikana ja 01.01.1708 venäläiset pidättivät Johan Hornungin, hänen vaimonsa ja lapsensa, ja kuljettivat Venäjälle käsiteltäväksi, missä Johan Hornung kuoli 1715.

 

## Liivinmaan koululaitos

Bengt Gottfried Forselius (1660-1688) oli toisen polven eestiläinen. Hänen isänsä Johann Forselius oli tullut Suomesta Tallinnan tuomiokirkon saarnaajaksi ja kirkkokoulun rehtoriksi, mutta jo vuonna 1641 hän sai siirron pastoriksi Madise-Ristin kirkkoon, jossa virassa hän toimi kuolemaansa, vuoteen 1684 asti. Johann Forselius oli ensimmäinen eestiläisen kansanperinteen merkittävä tutkija. Perheessä puhuttiin ruotsia, eestiä ja suomea. Bengt Forselius opiskeli ensin kotonaan ja sitten Tallinnan gymnaasissa ja Wittenbergin yliopistossa Saksassa, josta hän palasi Eestiin 1684 ja sai viran Tarton luterilaisen kirkon palveluksessa.

Tarton Papinkartanossa, (Papimõis, myöh. Piiskopimõis, nyk. Forseliuse park, Forseliuksen puisto) 1684-1688 eestiläisille pojille kaksivuotista koulua, jossa opetettiin luku- kirjoitus- ja laskutaidon alkeet tarkoituksella, että he myöhemmin voisivat toimia lukutaidon opettajina luterilaisten kirkkojen lukkarinkouluissa, jotka vasta olivat suunnitteilla. Kun ensimmäiset oppilaat 1686 valmistuivat, saatettiin ensimmäiset yksitoista lukkarinkoulua aloittaa, sillä myös Forseliuksen aapinen valmistui 1686. Samana vuonna ilmestyi myös Adrian ja Andreas Verginiuksen Uuden Testamentin käännös Wastne Testament. Vuonna 1688 annettiin opetusta jo noin 50 lukkarinkoulussa eri puolilla Eestinmaata.

Forselius opetti oppilaansa lukemaan ääneen luokan edessä kuuluvalla ja selvällä äänellä. Näin estettiin oppilaiden passivoituminen, kuten huonommissa kouluissa sitä ennen ja sen jälkeen on usein käynyt. Lukutaitoon ja aritmetiikkaan keskittyvän opetuksen lisäksi koulussa opeteltiin myös kristinoppia, saksaa ja kirjansidontaa.

Tallinnan tuomiokapitulin vastustuksen takia Forselius teki kaksi matkaa Ruotsin kuninkaan Kaarle XI luo osoittaakseen perättömäksi hänen koulutyötään vastaan nostetut valheelliset syytökset. Ensimmäisellä matkallaan 1866 hänellä oli mukanaan Ignatsi Jaak Kambjasta ja Pakri Hansu Jüri Harju-Madisesta. Pojat osoittivat lukutaitonsa Kaarle XI edessä ja saivat kultarahan palkkioksi. Toiselta matkalta palatessaan, kun Forselius oli juuri nimitetty Liivinmaan koulutoimen ylitarkastajaksi, hän hukkui arvoituksellisissa olosuhteissa, mahdollisesti 19.11.1688. On painavat syyt olettaa, että hukkuminen ei ollut onnettomuus, sillä kuningas oli juuri antanut Forseliukselle oikeuden perustaa rajoittamattoman määrän kouluja Liivinmaalle.

Forseliuksen kuoltua hänen perustamansa opettajaseminaari suljettiin. Koulussa oli ehtinyt opiskella noin 160 poikaa, joista ainakin 11 toimi jo silloin opettajina Tarton seudulla.

Eestinmaan koululaitoksen perustamisvuotena pidetään vuotta 1688, koska silloin valmistuivat ensimmäiset kansankieliset lukutaito-opetukseen pystyvät eestiläiset. Vastustus oli kovaa, sillä saksalainen yläluokka pelkäsi "undeutsch" "maarahvaan" sivistysharrastuksia kuin ruttoa. Ilman pietistien kasvatusihanteita suosivaa Liivinmaan kenraalisuperintendentti Johann Fischeriä ja kenraalikuvernöörin Jacob Johann Hastferin tukea järjestetyn lukutaito-opetuksen antaminen "maarahvaalle" tuskin olisi ollut mahdollista, eivätkä muut kuin heidän kanssaan työyhteydessä olleet pastorit sitä edes halunneet tehdäkään.

Vuonna 1987, kun sosialistien valta Eestissä oli hellittämässä, viranomaiset pystyttivät muistokiven Kavanduun, Ignatsi Jaakon kotipaikalle. Samalla tavalla muistettiin eestiläisen koulutuksen muita uranuurtajia - Bengt Gottfried Forseliusta, Adrian Verginiusta ja Albrecht Sutoria.

Eestissä muistetaan, että neuvostoajalla Ruotsin vallan ajan historia oli salattua historiaa. Siksi eestiläiset perustivat "Kahdentoista koulun klubin" historiallisen totuuden puolustamiseksi totuudelle vihamielistä historianvääristelyä vastaan. Klubin puheenjohtajana oli Eestin presidentti, professori Arnold Rüütel. Sitä, mitä eestiläiset eivät tienneet, oli se, että Suomessakin on Eestin historia ollut tabu aivan samasta syystä, kuin neuvosto-eestissä Eestinmaalla, ja kun kuuntelet nyt yleisradion esityksiä Eestin historiasta, voit todeta, että se, mistä eestiläiset ovat nyt vapautuneet, on meillä vieläkin poliittisesti epäkorrekti tabu.

 

## Tarton yliopiston irtiotot estetään

Tarton yliopiston rehtori ja professorit joutuivat vannomaan, etteivät he poikkeisi Luterilaisissa tunnustuskirjoissa määritellyistä kristinuskon tulkinnoista. Onneksi valtaosa professoreita piti myös pietistien tulkintoja luterilaisuudesta laillisina ja toimivat sen mukaisesti jopa pahimpana "puhdasoppisuuden" aikana.

Uudenkaupungin rauhassa 1721 Liivinmaa joutui Venäjälle, eikä yliopistoa avattu ennen kuin tsaari Aleksanteri I aikana 1802. Vuonna 1916 Tarton keisarillisen yliopiston opetuskieleksi tuli Venäjä.

 

Lätinkielinen raamattu syntyy

Hallen lähistöllä syntynyt Ernst Glück (1654-1705) tuli pastoriksi Lätinmaan Dünamundeen vuonna 1673, mutta Johann Fischer huomasi hänen kykynsä ja pani hänet opiskelemaan "itämaisia" kieliä, kuten hebreaa ja kreikkaa. Vuonna 1683 Glück sai siirron Aluksneen (saks. Marienburg), missä hän käänsi Uuden Testamentin latviaksi 1685. Heti seudulle tullessaan hän oli perustanut seudulle kolme koulua. Koko Raamatun käännöstyö latviaksi valmistui 1689 ja 1694 siitä ilmestyi 1500 kappaleen painos. Käännöksestä on säilynyt useita kappaleita; sellaisen voi nähdä mm. Aluksnen raamattumuseossa lähellä Latvian Eestin ja Venäjän rajaa.

Samoihin aikoihin, 1696, tuli painosta myös 500 kappaleen erä ensimmäistä vironkielistä Uutta Testamenttia; se oli eteläviron murteella. Vironkielisen kokoraamatun käännöstyö oli myös tekeillä, mutta Baltian saksalaisten kartanonherrojen ja heidän vallassa olevan luterilaisen kirkon vastustuksen takia sitä ei voitu julkaista, ennen kuin kartanonherroja ja kuninkaita suuremmat voimat puuttuivat asiaan.

 

Hallen pietismi

Kolmikymmenvuotisessa sodassa Eurooppa oli 1618-1648 hävittänyt luterilaisuuteen johtaneiden hengellisten liikkeiden jäljet ja pannut maat kesannolle. Uskovat olivat paenneet rapakon taakse tai Transilvaniaan, Turkin sulttaanin unkarilaiseen protektoraattiin. Harvat jäljelle jääneet miehet keräsivät ne muruset, joita jäljelle oli jäänyt. Johann Arndt kirjoitti kirjan Totisesta kristillisyydestä ja Filipp Spener jatkoi. Hän perusti varsin vaatimattoman raamattupiirin Frankfurt am Mainiin 1670 ja julkaisi viisi vuotta myöhemmin kirjan Pia Desideria - Hurskaita toivomuksia. Kun se oli julkaistu, ei Lutheria enää lukenut kukaan muu, paitsi palkkapapit virkansa puolesta ja ne, jotka kuninkaat pakottivat Lutherin kirjoja lukemaan.

Maissa, joissa luterilaisten opinkappaleiden hyväksyminen oli pakollista, monet etsivät keinoja ja konsteja, miten pysyä kristittynä henkiriepuansa menettämättä. Eräs heistä oli August Hermann Francke (1663-1727), joka perusti nopeasti kuuluisaksi tulleet Hallen laitokset. Laitoksen pääpaino oli kristillisessä kasvatustyössä tshekkiläisen pakolaisseurakunnan kasvatin Jan Amos Komenskin konseptien mukaisesti. Hallessa yhteisöllä oli paitsi eritasoisia kouluja, myös opettajaseminaari, kirjapaino, apteekki ja erilaisia hyväntekeväisyyslaitoksia.

Pietismiksi sanottiin sellaista luterilaisuutta, jossa ihminen todella pyrki tuntemaan Jumalan ja hänen kirkkautensa sekä noudattamaan siitä seuraavaa elämäntapaa omassa elämässään. Tavallista oli, että pietistit kokoontuivat myös omiin kotiseuroihinsa päästäkseen keskustelemaan keskenään hengellisistä asioista kirkollisen liturgisen kaavan ulkopuolella.

Hallen laitokset saivat täydet yliopiston oikeudet 1694. Myös muutamien Baltian saksalaisten kartanonherrojen lapset opiskelivat Hallen laitoksilla, ja palatessaan toivat sieltä mukanaan "sydämen uskonnon", pietismin.

 

## Uusi Testamentti Pohjois-Eestin kielelle

Uusi Testamentti ilmestyi 1715. Koko Raamatun kääntämiseksi asetettiin työryhmä, johon kuuluivat Eberhard Gutsleff, Anton Thor Helle ja Heinrich Christoph Wrede. Ryhmän vahvaksi mieheksi osoittautui Helle ja Gutsleffista tuli hänelle kuin oikea käsi. Wrede sen sijaan kylmeni asialle ajan myötä.

Anton Thor Helle (1683-1748) oli Tallinnassa syntynyt kauppamiehen poika. Hän opiskeli teologiaa Kielissä, ja astui Jürin pastorin toimeen 1713. Suuri Pohjan sota oli Viron osalta päättynyt 1710 saksalaisen ritarikunnan ja Venäjän välillä tehtyyn antautumissopimukseen. Tallinnan lähellä sijaitsevan, ennen väkirikkaan pitäjäseurakunnan väkiluku oli Anton Thor Hellen astuessa toimeensa 221 sielua.

Helle aloitti käännöstyön Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, Genesiksestä. Kielentarkastajana toimivat Jürin asukkaat, joille Helle luki käännöstyönsä tuloksia vuodesta 1726 alkaen. Uuden Testamentin osalta työ oli helpompi, sillä vuonna eestin pohjoismurteella toisena painoksena 1729 julkaistu käännös oli vain tarkistettava. Tästäkin työstä suurimman osan teki Anton Thor Helle. Käännöksen käsikirjoitus valmistui 1736. Se, että teksti oli nyt kokonaan eestin pohjoista kielenkäyttöä vastaava, johtui käännöksen tilaajan, Tallinnan konsistorin päätöksestä. Kieliasun osalta käännös noudatteli Virginiuksen ja Hornungin valintoja.

Kun eestinkielinen raamatunkäännös vihdoin oli valmis, ei sen painamiseen enää löytynyt rahaa. Ruotsin vallan projektiin varaamat rahat olivat jääneet käyttämättä, eivätkä Liivinmaan saksalaiset kartanonherrat olleet kiinnostuneita hankkeesta. Samoin myös Tallinnan kaupunki eväsi kaiken avun hankkeelle. Vasta kreivi Zinzendorfin käynti Tallinnassa vuoden 1736 syyskuussa pani projektiin vauhtia, niin että eestinkielinen Piibli Raamat 1739 vihdoin painettiin. Oikoluvun tekivät Vigalan pastori Gernet ja Tallinnan kymnaasin opettaja Bieck. Painotyön teki Kölerin kirjapaino Tallinnassa.

 

## Puhdasoppisuuden aika Ruotsissa

Ruotsi liittyi luterilaiseen uskonpuhdistusliikkeeseen jo 1530-luvulla ja luterilaisen uskonpuhdistuksen nimissä se puolusti luterilaiseen reformiliikkeeseen liittyneitä kansoja myös Tshekinmaalla 1618 alkaneessa kolmikymmenvuotisessa sodassa. Sotaan Ruotsi tosin liittyi vasta siinä vaiheessa, kun katoliset joukot olivat kukistaneet Saksan luterilaisten vastarinnan ja olivat Itämeren rannalla valmiina hyökkäämään Ruotsiin.

Ristin uskoa Ruotsi ei sietänyt lainkaan. Ruotsissa jopa yritys etsiä kristinuskon periaatteita oli vaarallista. Vuonna 1663 annetun uskontoplakaatin määräyksien mukaan pietismi oli kuolemalla rangaistavaa kerettiläisyyttä.

Gezelius nuorempi 1673 Spenerin luona Frankfurt am Mainissa useita kuukausia Spenerin luona..palasi ulkomaanmatkaltaan 1675..teologian professoriksi Turkuun ..

Gezelius nuorempi Narvan superintendentiksi 1684.. viimeinen kirje Speneriltä 1686

Johann Fischer sai Kaarle XI rahat lätinkielisen raamatun julkaisemiseen..

Kaarle XI antoi 06.10.1694 saksankielisiä alueita koskevan asetuksen, jossa kuningas valittelee saksanmaalla esiintyvän hurmahenkisiä, jotka halveksivat kirkon tunnustuskirjoja, ja käskee kaikkia maakuntien asukkaita pysymään loitolla kaikista "kerettiläisistä, vaarallisista, epäiltävistä ja loukkaavista puheenparsista (anstötligs talesätt)", olemaan sallimatta minkäänlaisia kotiseuroja ja muita "salaisia konventikkeleita jne.

Kirkko tuskin pystyi estämään maaseudun väestöä uskomasta Jumalaan, mutta se pystyi kyllä seuraamaan sitä, mitä sen omassa piirissä tapahtui. Kun Oulun koulun opettaja, vuonna 1680 papiksi vihitty Lars Ulstadius luopui papin kaavusta, ja alkoi arvostella kirkkoa uskovan näkökulmasta, hänet pidätettiin 1689 ja tuomittiin 1692 kuolemaan "luopiona ja evankelisen uskon pilkkaajana". Uskoa Jeesukseen pidettiin kuitenkin niin poikkeavana, että Ulstadiuksen arveltiin olevan hullu, ja sillä perusteella tuomio muutettiin elinkautiseksi, jonka hän kärsi Tukholmassa, kunnes kuolema hänet siitä 1732 vapautti.

Ulstadius ei suinkaan ollut ainut Ruotsin oikeaoppisuuden uhri. Pietari Schaeferia käsiteltiin samalla tapaa; hän kuoli Gävlen vankilassa ennustamansa Ison vihan jo ollessa takanapäin. Moran rovastia Jakob Boethiusta epäiltiin Spenerin kannattajaksi ja Tukholman tuomiokapituli oli löytävinään muitakin kiellettyjen kotiseurojen järjestäjiä. Turussa Pietismin saastuttamaksi epäillyssä Altdorfin yliopistossa opiskellut Isak Laurbeck menetti virkansa syystä, että hänen joku puheensa ei miellyttänyt Turun tuomiokapitulin luterilaisia inkvisiittoreita. Pastori Theodor Krüger Riiasta tuomittiin Riiasta epäiltynä mystiikasta, siis uskomisesta Pyhän Hengen työhön uskovan elämässä, ja joku oli puhunut sellaisestakin asiasta kuin "Kristus meissä, kirkkauden toivo".

Suuren Pohjan sodan aikana kotiseurat tulivat Tukholmaankin. Elias Wolker nosti esiin uskovien yleisen pappeuden, rahanlyöjämestari Lorenz Carelberg oli nöyrä mies, jonka kodissa uskovat kokoontuivat, Georg Lybecker pani alulle Ruotsin pietistien laulukirjan Mose och Lamsens visor (Mooseksen ja Karitsan lauluja) julkaisemisen, jota Suomessa syntynyt Johan Tolpo jatkoi. Kuulusteluissa kävi ilmi sellaistakin, että Wolker oli rukoillut ruokapöydän ääressä "ex tempore".

Vaikka Kaarle XI oli päättänyt pitää pietistit valtakunnanrajojen ulkopuolella, oli hänen talousasiain hoitajansa Östanån kreivi ja Elimäen paroni Fabian Wreden (1641-1712) hovisaarnaaja Andreas Hilleström uskovainen mies, jota pietistitkin mielellään kuuntelivat. Kun Tukholman tuomiokapituli oli varoittanut häntä "loukkaavasta sanankäytöstä" (anstötliga ordasätt) siirtyi Hilleström Ruotsin sotalaivaston kotisatamaan Karlskronaan kenraaliluutnantti Hans Henrik von Lievenin hovisaarnaajaksi ja sieltä edelleen Göteborgiin.

Hilleströmin kanssa Tukholman tuomiokapitulin kuultavana oli vuonna 1712 Suomessa syntynyt Karl Kjellin joka veljensä Samuel Kjellinin kanssa liittyi pietisteihin. Suuren Pohjan sodan takia Suomesta Tukholmaan siirtyneitä olivat myös Karl Hasselqvist ja Jonas Tellman, molemmat Pietari Schaeferin ystäviä; Hasselqvistille Schaefer oli myös setä.

Fabian Wrede oli ...

Heinäkuun kuudentena 1706, keskellä Suuren Pohjan sodan kuumimpia taistoja Ruotsin kuningas Kaarle XII (.... antoi Ukrainan Lusucista asetuksen, joka kielsi opiskelun pietistien oppilaitoksissa ulkomailla. Maassa toimi myös ankara sensuuri, jonka...

 

## Suuri Pohjan sota

Ruotsi oli siitä erikoinen valtio, että sen alueella ei tunnettu orjuutta. Liivinmaalla tilanne oli toinen: saksalaiset olivat pitäneet Baltian kansoja orjuudessaan aina 1200-luvulta saakka. Vuonna 1681 ruotsalaiset päättivät tehdä lopun Baltian saksalaisten harjoittamasta raa'asta alkuperäisväestön sorrosta, jonka seurauksena varsinaiset liiviläiset olivat jo kuolemassa sukupuuttoon kuten vähän etelämpänä asuneille preussilaisille oli jo käynyt.

Kaarle XI määräämä alkuperäiskansojen - liiviläisten, latvialaisten ja eestiläisten - vapautus johti ennalta arvaamattomiin tuloksiin. Saksalaiset kartanonherrat eivät ollenkaan tykänneet siitä, että heidän valtaansa horjutettiin. Johann Reinhold Patkulin (1660-1707) johdolla he järjestivät Saksin, Tanskan, Venäjän ja Puolan yhteiseen rintamaan Ruotsia vastaan. Tuloksena oli Suuri Pohjan sota (1700-1721), joka teki tyhjäksi ruotsalaisten yritykset Liivinmaan alkuperäisväestön aseman parantamiseksi. Kohta maan hävityksen jälkeen saksalaisia ihannoivat Venäjän johtajat palauttivat Ruotsin lakkauttaman orjuuden.

Kirkostakaan ei ollut Baltian kansoille mitään apua, sillä myös luterilainen kirkko oli lujasti saksalaisten kartanonherrojen hyppysissä. Kirkonmiehiä haittasi Ruotsin heille määräämä luterilainen oikeaoppisuus - pitäytyminen luterilaisiin "armonvälineisiin", joka teki kirkosta pelkän pilleriuskonnon. Nautit välineitä, niin pääset taivaaseen, uskoteltiin kansalle. Pilleriuskonnonkin voittamiseen tarvittiin siis korkeampia voimia.

 

## Ruotsin vastainen liitto

Ruotsin vastaisen liiton mahtavin valtio oli Liettua-Puolan tasavalta. Se ulottui Itämereltä Mustalle merelle ja melkein Moskovan porteille idässä. Kun Patkul oli saanut Saksin ja Liettua-Puolan johtajan, Saksin vaaliruhtinas August Väkevän suunnitelmansa taakse, hän lähti Moskovaan ja taivutteli Pietari I mukaan juoneen kokouksessa, joka pidettiin Preobrazhenskoessa 11.11.1699. Suunnitelman mukaan Ruotsi oli jaettava niin, että Venäjä saa Inkerinmaan ja Viron ja August saa Liivinmaan Puolalle, mutta niin, että siitä tulee Saksin vaaliruhtinaan perintömaata. Vuonna 1702 Patkul jopa järjesti tsaari Pietarin palvelukseen skottilaisen kenraali Ogilvien. Vuonna 1704 Patkulin välityksellä solmittiin Venäjän ja Liettua-Puolan liitto, joka osoittaa kuinka pätevä juonittelija Patkul oli. Sodan alkamispäivänkin hän oli valinnut itse ja itse hän osallistui myös sodan ensimmäisiin taisteluihin Liivinmaan, nykyisen Latvian maaperällä.

 

## Taistelevat itsevaltiaat

Venäjän tsaari Pietari ja Ruotsin kuningas Kaarle XII olivat molemmat itsevaltiaita tyyppejä. Molemmat olivat kyvykkäitä - Kaarle oli kyvykäs ketunmetsästäjä ja Pietarikin käsitteli ihmisiä kuin eläimiä. Molemmilla oli myös selvä käsitys siitä, että merellä pitää olla laivoja. Saksin vaaliruhtinas August Väkevä oli tuskin hänkään mikään pehmolelu, ja olihan hän sitä paitsi myös Suuren Liettua-Puolan liittovaltion kuningas.

 

## Saksi hyökkää ensin

Ensimmäisenä hyökkäsi August Väkevä, Puolan kuningas ja Saksin vaaliruhtinas. Hänen tarkoituksenaan oli vallata Ruotsin Liivinmaan etelärajan tuntumassa sijaitseva Riian kaupunki yllätyshyökkäyksellä. Kaupunki oli rajan tuntumassa ja siellä oli vakituista sotaväkeä, joka huomasi rajan takana tapahtuvan sotilaallisen toiminnan lisääntyneen huolestuttavasti ja osasi olla varuillaan kun saksilaiset helmikuussa 1700 työntyivät yli rajan. Ensimmäisenä saksilaiset hyökkäsivät Kobronin linnaketta vastaan ja valtasivat sen 14.02.1700. Juopuneitten saksilaissotilaiden huuto kuului Riikaan saakka.

Riikaa puolustamassa oli Pohjanmaan jalkaväkirykmentti, kaksi komppaniaa Savon jalkaväkirykmentistä ja kaksi komppaniaa Turun jalkaväkirykmentistä sekä kaksi värvättyä jalkaväkirykmenttiä. Uudenmaan pojat olivat Väinäjoen suulla Neumunden linnakkeessa. Maaliskuussa Porista lähetetyt tukijoukot sivuuttivat nykyisen Pietarin paikalla sijainneen Nyenin eli Nevanlinnan kaupungin 21.03.1700 ja marssivat Viljantiin, jossa joukot järjestettiin taisteluvalmiuteen. Tällä välin saksilaiset olivat ylittäneet Väinänjoen ja alkaneet ryöstellä Liivinmaan eteläistä osaa. Joukkojen tehtäväksi tuli saksilaisten ajaminen takaisin joen eteläpuolelle. Toukokuussa apujoukot lähestyivät Riikaa, jolloin saksilaiset lopettivat Riian saarron.

 

## Tanska julistaa sodan

Tanska alkoi sotansa reilummin, kuin saksilaiset. Kun Tanska oli julistanut sodan, lähetti Ruotsi matkaan 38 linjalaivaa ja kahdeksan fregattia - viisitoista tuhatta miestä, eikä tykkejäkään puuttunut. Matkalla poimittiin mukaan lisää joukkoja, ja kohta koko porukka oli valmis miehittämään Kööpenhaminan. Jo elokuussa 1700 Tanska teki rauhan, jonka se rikkoi vasta kun Ruotsi oli hävinnyt Pultavan taistelun Ukrainassa 1709.

 

## Toimettomuus käy kalliiksi

Kun Riian saarto oli purettu, pitivät sotilaat lomaa sillä aikaa kun rajan eteläpuolella valmisteltiin rauhassa uusia metkuja. Heinäkuun 20 päivänä saksilaiset hyökkäsivät Wellinkin johtamia Riian lähistöllä sijaitsevan Ykskylän (lv Ikskile) puolustajia vastaan, mutta kun muutama porilainen oli kuollut, veti Wellink joukot pois rintamalta kohti pohjoista. Viikko tämän jälkeen alkoi Riian piiritys uudestaan kuningas Augustin johdolla. Kulkutaudit levisivät kaupungissa ja tappoivat enemmän kuin Augustin aseet, mutta Tanskan vetäytyminen sodasta aiheutti sen, että Augustkin oli jo taipuvainen rauhaan. Augustin mieli muuttui taas, kun tuli tieto venäläisten sodanjulistuksesta Ruotsia vastaan.

Ykskylä oli vanha Liiviläisten pääkaupunki, jonka saksalaiset ritarit olivat vallanneet 1100-luvun viime vuosina. Helmikuussa 2009 kävimme katsomassa, miltä siellä nyt näyttää.

 

 

kuva: Ykskylän linnoituksen kivet uusiokäytössä - Nyt paikalla on ulkoilmateatteri. Tämä on näkymä linnamäeltä Väinän- eli Daugava-joelle päin.

 

## Venäjä hyökkää

Venäjä oli kerännyt joukkojaan Ruotsin Inkerinmaalle Narvan läheisyyteen jo ennen virallista sodanjulistusta. Narvasta oli venäläisten 1656 Nyenin eli Nevanlinnan kaupunkia vastaan tekemän hävitysretken jälkeen tullut Inkerinmaan hallinnollinen keskus, jolle Jaakko de la Gardien tekemän Moskovan retken aikoihin oli suunniteltu koko maan pääkaupungin roolia. Ruotsin kuningas ja laivasto saapuivat Pärnuun 06.10.1700, josta joukot marssivat venäläisten jo hävittämän maaseudun läpi Rakvereen, josta edettiin Narvaan kahakoita käyden.

Tsaari Pietari ja marsalkka Golovin olivat lähteneet Narvasta ruotsalaisia pakoon 18.11.1700. Kuningas Kaarle XII johtamat ruotsalais-suomalais-virolaiset joukot saapuivat Narvaan 20.11.1700. Mukana oli myös Baltian saksalaisia, sillä läheskään kaikki Baltian saksalaiset kartanonherrat eivät olleet Patkulin suunnitelmien takana. Jopa Patkulin omasta suvusta osa taisteli Ruotsin riveissä.

Venäläiset olivat asettuneet ruotsalaisia vastaan kuuden kilometrin levyiseksi rintamaksi. Venäläisten puolella oli kaikkiaan 32.000 miestä, kun Ruotsin joukot hyökkäsivät. Iltaan mennessä venäläiset olivat menettäneet 10.000 miestä ja ruotsalaisetkin pari tuhatta, tai tuhat, sillä ruotsalaisten osuus Ruotsin joukoista oli noin puolet.

 

## Liivinmaalta etelään

Kaarle XII vietti talven Laiuksen kartanossa lähellä nykyistä Jogevan kaupunkia Virossa. Kesällä armeija lähti liikkeelle kohti etelää taistellen saksilaisia vastaan.

 

## Venäläiset valloittavat Inkerinmaan

Ruotsalaisten vietyä joukkonsa pois Inkerinmaalta, Virosta ja Liivinmaalta, tulivat venäläiset ja alkoivat hävittää maata systemaattisesti. Nevajoen yläjuoksulla Laatokan rannalla sijaitseva Pähkinälinna menetettiin 1702 ja Nevan alajuoksulla sijaitseva Nevanlinna (ruots. Nyen eli Nyenskans) 1703. Samana vuonna venäläiset valtasivat Jaman ja Kaprion Inkerinmaalla. Narva joutui jo 1704 venäläisiin käsiin, samoin Tartto Eestissä. Ruotsin valvontaan jäi vain Itämeren rannikko. Vuonna 1705 tsaarikin vei joukkonsa Puolan suuntaan. Kesäkuussa Venäjän pääarmeija oli Vilnassa, Liettuassa. Liivinmaan hävittämään tsaari läheti kreivi Boris Sheremetjev joukkoineen.

Venäläiset pyrkivät tuhoamaan kaiken, mikä vähänkin saattaisi vastustaa heidän etenemistään. Hävitettyyn Tarttoon oli jäänyt vain alle kymmenen asukasta. Venäläisiä miehitysjoukkoja Liivinmaalla johtanut kreivi Boris Sheremetjev kirjoitti tsaari Pietarille:

Vihollisen maassa ei ole enää mitään hävitettävää. Kaikki paikat ovat tyhjiä ja autioita, miehiä, naisia ja lapsia on vangittu tuhansittain, kuten myös hevosia ja lehmiä. Ne, jota me emme voineet ottaa mukaan, me keihästimme tai hakkasimme palasiksi. Koko Liivinmaa ja osa Eestiä on niin tyhjä, että paikkakunnat ovat olemassa vain kartalla, ja luulen, että kaikki, jotka ovat paenneet soille ja metsiin, siirtyvät varmasti Teidän puolellenne. (Pisma k Imp. Petru Velikomu I, Moskva 1778)

 

## Lutskin edikti

Jo 06.10.1694 Kaarle XII oli antanut Ruotsin saksalaismaakuntia koskevan asetuksen, jossa valtion koneisto määrättiin estämään kotiseurojen pitämisen ja luterilaisista tunnustuskirjoista poikkeavien ajatusten levittämisen. Vuonna 1704 Johann Fredrick Mayer oli Kaarle XII päämajassa antamassa lisäohjeita kuninkaalle. Seuraavana vuonna Mayer kirjoitti kuninkaalle pyytäen lupaa käydä kirjeenvaihtoa Ruotsin arkkipiispan ja Uppsalan teologien kanssa. Kaarle tarttui syöttiin hanakasti ja määräsi 27.04.1705 arkkipiispa Erik Benzeliuksen käymään kirjeenvaihtoa Mayerin kanssa. Kohta tämän jälkeen kuningas kirjoitti senaatille, että hänen "korviinsa on tullut tietoa siitä, että hänen valtakuntaansa on hiipinyt joitakin pietisteiksi sanottuja hurmahenkiä ja alkaneet levittää harhaoppejaan". Kuninkaan viestin johdosta senaatti lähetti 20.10.1705 kaikille yliopistoille, tuomiokapituleille, maaherroille ja kuvernööreille kiertokirjeen, jossa annettiin yksityiskohtaisia kirjeitä siitä, miten kristinuskon tuleminen valtakuntaan oli estettävä. Tukholman kaupungin tuomiokapituli (eräänlainen kirkon KGB) ehdotti, että opiskelevaa nuorisoa on kiellettävä opiskelemasta epäilyttävissä yliopistoissa ja että kuninkaan Ruotsin saksalaismaakuntia varten antama "plakaatti" oli julkaistava koskemaan kaikkia muitakin Ruotsin maakuntia.

Kesäkuussa 1706 Ruotsin kuningas oli Lutskin kaupungissa Volyniassa, Liettua-Puolassa, nykyisen Ukrainan alueella. Sieltä hän 07.06.1706 antoi kuuluisan Lutskin ediktin ("Lucuc-ediktet" kaupungin ranskankielisen nimen mukaan). Asetuksella määrättiin pietistit karkotettavaksi maasta, erotettaviksi viroista ja niin edelleen. Ulkomaille opiskelemaan aikovat nuoret määrättiin uskontotenttiin sen varmistamiseksi, ettei matkaan vain pääsisi ainesta, joka ei pystyisi vastustamaan herätyskristillisyyttä ja eritoten pietistien käsityksiä. Kuninkaan plakaatti painettiin ja jaettiin kaikille maaherroille, kuvernööreille, tuomiokapituleille ja yliopistoille toimeenpanoa varten.

 

## Tobolskin koulu

Venäjän palvelukseen ryhtyneet kasakia hyökkäsivät Uralin yli Sibirin kaanikuntaa vastaan 1586. ..

 

## Pietari I "Suuri"

Liivinmaan ritarit olivat suunnitelleet Suuren Pohjan sodan avulla perustavansa itsenäisen ruhtinaskunnan, tai liittyvänsä nimellisesti Puolaan, mutta antautuivat Venäjälle 1710. Liivinmaan pietisteille tämä oli ilon päivä, sillä sotatoimet päättyivät ja kaiken lisäksi Pietari ei pitänyt asiallisena vainota niitä, joita hänen vihollismaansa Ruotsi oli vainonnut. Muille Liivinmaan saksalaisille Venäjän valta oli sitäkin tervetulleempi, sillä sokeasti saksalaisia ihannoiva Pietari nosti Liivinmaan saksalaiset Venäjän korkeimpiin virkoihin ja palautti ne "oikeudet", joita Ruotsi oli yrittänyt rajoittaa, kuten orjuutta, ihmiskauppaa, ruoskimisia ja niin edelleen.

 

## Ernst Glück Moskovassa

Lätinkielisen raamatun kääntäjä, Aluksnen eli Marienburgin kirkkoherra ja vuodesta 1687 myös Koknesen rovasti Johann Enst Glück (1654-1705) antautui venäläisille 1702 ja vietiin perheineen Moskovaan. Vuonna 1704 hän perusti Moskovan ensimmäisen gymnasiumin ja toimi sen rehtorina kuolemaansa asti. Gymnaasissa venäläiset lapset saivat opetusta paitsi latinassa, ranskassa, saksassa ja ruotsissa myös maantiedossa, historiassa, filosofiassa ja uskonnossa.

Ernst Glück oli säännöllisessä kirjeenvaihdossa August Hermann Francken kanssa jo siitäkin syystä, että hänen Moskovaan perustamansa gymnaasi tarvitsi opettajia, ja niitä juuri Francke kouluissaan koulutti.

Ensimmäinen lätinkielinen raamattu oli ilmestynyt Glückin kääntämänä 1694. Sen jälkeen Ernst Glück oli ryhtynyt kääntämään Raamattua venäjäksi, mutta työn tulokset katosivat Suuren Pohjan sodan kauhuihin ja sauhuihin. Uutta yritystä Raamatun kääntämiseksi Glück ei enää tehnyt, mutta kääntämistyötä hän ei silti syrjään työntänyt. Jo lättiläisellä Liivinmaalla hän oli perustanut ensimmäiset lätinkieliset koulut, ja saanut hyvää kokemusta koululaitoksen organisoimisessa.

Moskovassa ollessaan Glück käänsi Komenskin (Comeniuksen) kirjoja venäjään luodakseen pohjaa venäläistä kansanopetusta varten. Vaikka Glückin yritys kääntää Raamattu Moskovan seudun Rusin kielelle eli venäjäksi jäikin tekemättä, Glückin panos Venäjän kirjakielen syntyyn on merkittävä. Valkovenäjän Rusin kielelle Raamattu oli käännetty 1500-luvun alkupuolella ja painettu Prahassa ja Vilnassa, mutta Moskovan seudulla puhuttu Rusin kieli erosi Valkovenäjän Rusin kielestä huomattavasti. Kielten eriytymiseen oli vaikuttanut kaksi tärkeää tekijää: Moskovan seudulle siirtyneet slaavit olivat joutuneet keskelle suomalais-ugrilaista kielialuetta ja toiseksi Moskovan seutu oli pitkään kuulunut mongoli- ja tataarivallan alaisuuteen, kun taas Valkovenäjän rusit yhdessä liettualaisten kanssa olivat jo varhaisessa vaiheessa karistaneet tataarien vallan niskoiltaan. Moskovan ruhtinaskunnassa kirkko oli myös pitkään jarrutellut kielen kehitystä pitäytymällä vanhaan kirkkoslaavin kieleen, mutta tsaari Pietarin aikana kirkko ei pystynyt enää kirjakielen syntyä estämään.

Ernst Glück kuoli toukokuussa 1705. Häneltä jäi vaimo Christine, kaksi poikaa ja neljä tytärtä, sekä kaunis ottotytär Martha, jolla oli monta ottajaa, mutta heistä kaikista vei lopulta voiton Pietari I. Martha otti kasvatti-isänsä perheen suojelukseensa ja 1708 lahjoitti Glückin perheelle Tartonmaalla sijaitsevan Aijan (saks. Anja) kartanon. Pietari I "Suuren" kuoltua Glückien ottotytär Martha Skavronska tuli Venäjän keisariksi eli tsaariksi nimellä Katariina I.

Ernst Glückin vaimo Christine von Reutern oli sukua Suuren Pohjan sodan organisaattorille Georg Reinhold Patkulille. ..

Hallen laitoksien työ Venäjällä oli päässyt käyntiin jo ennen Suurta Pohjan sotaa. Tienraivaajina olivat olleet Callenberg ja Scharschmied. Narva oli tärkeä välietappi Hallen ja Moskovan välillä...

 

 

 

##23

LOPPU, JOTA EI TULLUTKAAN

Herrnhutin moravialainen pakolaisseurakunta syntyy

Vuoden 1722 jälkeen Tshekkiläisen pakolaisseurakunnan keskukseksi nousi Herrnhut Saksassa, vain parinkymmenen kilometrin päässä Tsekin rajasta. Eräs uskovista, Christian David (1692-1751) oli saanut kreivi Zinzendorfilta luvan tuoda vainottuja uskovia katolisesta Moraviasta ja Tshekinmaalta Saksissa sijaitsevalle tilalleen. Kreivin tilanhoitajan osoittamalle paikalle nousi pian kylä, jonka pakolaiset nimesivät Herrnhut, Herra kutsuu. Kylään syntyneen pakolaisseurakunnan merkitystä tuskin voidaan yliarvioida.

Hernnhutissa syntyi herrnhutilaisuutena, veljesseurakuntana, moravia veljinä ja veljesyhteisönä (United Brethren; Vennaste Ühendus) ja Venäjällä myös vanhalla nimellään tshekkiläiset veljet (tshehskie bratja) tunnettu liike, jonka vaikutuksesta eurooppalainen vapaa kristikunta elpyi. Tshekkiläiset pakolaisseurakunnat olivat myös ensimmäisiä, jotka aloittivat lähetystyön ympäri maailmaa.

Moravialaisella pakolaisseurakunnalla oli ratkaiseva merkitys myös englantilaista maailmaa muuttaneen metodismin syntyyn. Mutta sitä pakolaiset eivät vielä silloin tienneet, mutta he uskoivat sanan, jonka mukaan "vanhurskaat perivät maan". Komenskin ihmiskunnalle jättämä slaavilaisen herätysliikkeen testamentti "Kuolevan äidin testamentti" oli alkanut toteutua.

-----------

Hussin polttaminen 1415 ei pysäyttänyt Ristin uskon leviämistä Tshekinmaalle, eikä tulokseen päästy sittenkään, vaikka koko katolinen Eurooppa keräsi voimansa viiteen tshekkiläis-moravialaisen kristikunnan vastaiseen ristiretkeen. Kun taistelua oli jatkunut kaksisataa vuotta, oli tshekkiläisen veljesyhteisön jäsenmäärä yhä kahdensadan tuhannen paikkeilla ja lisäksi Pohjois-Eurooppaan oli syntynyt uusi protestiliike, Luterilainen kirkko. Vuonna 1618 katolinen kirkko palvelijoineen lähti näitä kaikkia hävittämään. Tämä hävityssota kesti kolmekymmentä vuotta ja kun se 1648 päättyi, luovuttivat luterilaiset valtiot Tshekinmaan "kerettiläiset" katolisten käsiin - eivätkä ne kädet aikailleet, vaan muutamassa vuodessa tshekinmaan veljesseurakunta oli häipynyt maailman silmistä. Vasta kun luterilaisen puolustussodan raskaimman taakan kantanut Ruotsikin vuonna 1700 joutui sotaan ympäröiviä Venäjän, Tanskan, Saksin ja Puolan sotalaumoja vastaan, sen onnistui muuttaa Tshekinmaan naapurissa sijaitsevan Sleesian valtasuhteita niin, että Moraviassa ja Tshekinmaalla vielä olevat Jeesuksen seuraajat pääsivät pakenemaan Saksiin, jossa kreivi Zinzendorf omalla riskillään otti heidät vastaan ja sijoitti maatiloilleen lähelle Tshekinmaan rajaa. Kreivin maille synty yhteisö, jonka puitteissa Tshekinmaan uskovien perintö jaettiin kaikkeen maailmaan.

 

LOPPU, JOTA EI TULLUTKAAN

Osmo Pöysti

Kuru, Ylöjärvi, Finland

Kaikki oikeudet pidätetään

Ilmaisjakelut sallitaan

 

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen katoliset olivat hävittäneet jäljetkin maassa ennen niin kirkkaasti loistaneesta kristikunnasta ja rakentaneet hävitettyjen raunioiden peitteeksi mahtavat kulissit. Tshekit olivat joutuneet mahtavan teurastajan kouriin, joka pyrki viemään kansalta kielenkin. Harvassa oli enää niitä maan hiljaisia, jotka kotiseuduillaan palvoivat Jumalaa. Westfalenin rauha oli solmittu 1648, mutta Tshekinmaan ja Moravian vähäväkisille uskoville sekin oli merkinnyt vain kurjuutta, orjuutta ja kuolemaa. Maassa hallitsivat jesuiitat kuin todistaakseen vääräksi väitteen, jonka mukaan vanhurskaat perivät maan. Tshekinmaan protestanttien kapina 1679-1680 oli viimeinen epätoivoinen yritys päästä jesuiitoista eroon. Kapina kukistettiin verisesti.

Kun viisikymmentä vuotta Eurooppalaisen suursodan päättymisestä oli kulunut, alkoi Suuri Pohjan sota. Sodan alussa hyvänä ketunmetsästäjänä tunnettu Ruotsin kuningas Kaarle XII sai muutaman voiton venäläisistä Inkerinmaalla ja Virossa ja lähti sitten Sleesian protestanttien avuksi Keski-Eurooppaan. Altrandstädtin rauhassa 1709 hän pudotti Saksin kuninkaan August II Väkevän Puolan kuninkaan (1706-1709) pallilta ja jatkoi sitten sotaansa siirtyen Valkovenäjän kautta Vähä-Venäjälle, nykyiseen Ukrainaan, jossa hänen sotapäällikkönsä menetti kuormastonsa. Lopulta nälkiintynyt armeija kärsi Pultavassa musertavan tappion venäläisille, jotka hän sodan alkuvaiheessa saatujen voittojen jälkeen oli jättänyt rauhassa keräämään voimiaan ja Liivinmaata hävittämään.

Paitsi etevä ketunmetsästäjä, Kaarle XII oli antaumuksellinen luterilainen ortodoksi. Sisartaan hän muisti usein kirjeillä, ja jos Kaarlen elämää arvosteltaisiin vain hänen kirjeittensä perusteella, hän oli tosi hyvä velipoika. Sotajoukkojensa edessä Sleesiassa Kaarle XII osallistui kenttäjumalanpalveluksiin, sillä Sleesian luterilaisilla ei ollut kirkkoja. Ruotsalaisten ja heidän suomalaisten sotilaittensa kenttäjumalanpalvelukset kiinnostivat Sleesian protestanttien lapsia siinä määrin, että lapset alkoivat pitää samanlaisia itsekin. Lasten jumalanpalveluksissa lapset saarnasivat, lapset lauloivat ja olivat itse seurakuntana. Kaikki tehtiin kaikella vakavuudella niin, että Jumalankin sen huomasi. Vuonna 1708 Cieszynin (saks. Teschen) seudulla alkanut liike oli levinnyt Wroclawin (saks. Breslaun) porteille.

Lasten tekemän avauksen ja Altranstädtin rauhan jälkeen myös yleiseen pappeuteen nojautuvat metsä- ja puskasaarnaajat (waldprediger) palasivat näyttämölle. Hallen laitosten tukija, Thüringenin kreivi Reuss teki Sleesian lapsiherätyksen maailmalla tiettäväksi ja osoitti, että Sleesian protestanteista oli jesuiittojen vainosta huolimatta säilynyt jäännös.

Altranstädtin rauhan jälkeen protestantit saivat rakentaa kirkon Cieszyniin (saks. Teschen, cz. Tesin). Cieszynin luterilaisen kirkon nimeksi tuli Jeesuksen kirkko (Kosciol Jezusowy). Toiset sanoivat sitä Armon kirkoksi tehdäkseen eron kovan linjan luterilaisten ortodoksien ja sydämen uskoon keskittyvän pietistisen suunnan välillä. Kirkon rakennustyöt alkoivat 1710. Se otettiin käyttöön jo kauan ennen valmistumistaan. Uskovat tunsivat aikansa, sillä Raamatun mukaan aikaa on vähän.

Kun paroni etsi saarnaajaa kirkolle, hän löysi Cieplowodystä (saks. Töppliwoda) (pl. Cieplowody, 50 km Wroclawista etelään) pastorin nimeltä Johann Adam Steinmetzin (1689-1762). Cieszynissä, Puolan ja Tshekinmaan rajalla Steinmetz ehti toimia kymmenen vuotta, ennen kuin jesuiitat, katoliset papit ja "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan keisari Karl VI 1730 karkoittivat hänet keisarikunnasta. Steinmetzin aikana Ciesczynissä toimi eräs Euroopan parhaista kouluista ja kun hän tuli Bergaan, sinnekin syntyi eräs parhaista kouluista Euroopassa.

Ciesczynin seudulla asui Tshekin ja Moravian pakolaisia sekä puolalaisia, juutalaisia ja saksalaisia. Kirkon saarnaajalta vaadittiin, että hän oli syntyperäisiä sleesialaisia. Kun seurakuntakin oli kohtalaisen kookas, 40.000 jäsentä, ongelma ratkesi siten, että Steinmetz saarnasi saksaksi, Johann Muthmann tshekiksi ja Samuel Sassadius puolaksi. Muiksi Cieszynin Jesus-kirkon palvelijoiksi tulivat Liberda, Jerichow ja Sarganek.

Cieszynistä tuli pian kanava, jota pitkin kirjallisuutta ja muuta apua alkoi virrata Moraviaan ja sieltä edelleen Tshekinmaalle, Slovakiaan, Unkariin ja Itävaltaan. Se tietysti suututti katolisia, mutta minkäs teet. Ortodoksiluterilaisten avulla katolilaiset saivat Cieszynin Jeesuskirkon suljetuksi 1730, mutta sitä ennen ehti tapahtua paljon. Ja kun 1736 tilanne taas muuttui, tulivat hiilikaivostyöläiset ja maatyöläiset taas juhlapäivinä kaupunkiin. Lasten rukouskokouksetkin jatkuivat.

 

Kristian David

Viisikymmentä kaksi vuotta Eurooppaa hävittäneen Kolmikymmenvuotisen sodan päättymisen jälkeen alkoi Suuri Pohjan sota. Eräs sodan pyörteisiin joutuneista nuorista miehistä oli Kristian (Christian) David (1670-1751). Christian David syntyi Zenklavassa (saks. Senftlebenissä), Moraviassa 31.12.1690. Hänen isänsä oli tshekki, ja äiti saksalainen, molemmat katolisia. Jo nuorena Christian David oli siirtynyt Berliiniin ja liittynyt siellä Preussin armeijaan, mutta puolta vaihdettuaan osallistunut Stralsundin piiritykseen katolisten puolella kruununperimyssodassa, jota käytiin Ruotsin kuninkaan Kaarle XII ja Puolan kuninkaan August II Väkevän kesken osana Suurta Pohjan sotaa.

Kaksikymmenvuotiaana katolisiin luuloihin kasvatettu Christian saa ensi kerran käsiinsä raamatun. Vuonna 1717 Christian David joutui tekemisiin luterilaisen kirkon piirissä toimivien uskovien pienryhmien, pietistien kanssa Görlitsissä, Sleesiassa, avioituu ja jää kaupunkiin viideksi vuodeksi, sillä kaupungissa toimivalla Melchior Scheferilla on hänelle paljon opetettavaa. Sleesiasta Christian David alkaa tehdä matkoja synnyinseudulleen Moraviaan ja tulee tunnetuksi puskasaarnaajana, sillä evankeliset saarnat olivat Moraviassa olleet kiellettyjä jo sata vuotta - vuodesta 1618 alkaen.

Uskon sana herättää eloon toiveita Fulneckin seudun saksalaisten keskuudessa Moraviassa, eikä toivo petä, sillä usko on toiveiden toteutumista Kristuksessa.

Sleesiassa Christian David kertoo Moravian sorretuista uskovista ystävälleen Schaefferille, joka esittelee Christian Davidin ystävälleen Rothelle ja tämä ystävälleen kreivi Zinzendorfille. Moravian veljien hädän hyvin tuntevan Christian Davidin mielessä on kypsynyt kysymys, jonka hän nyt esittää kreivi Zinzendorfille: Ottaisiko kreivi mailleen vainottuja veljiä Moraviasta?

Vastaus oli myöntävä.

 

Kreivi Zinzendorf ja hänen vaimonsa Dorothea

Keskiviikkona 26.05.1700 syntyi Saksin pääkaupungissa Dresdenissä Nikolaus Ludwig von Zinzendorf. Hänen luterilainen isänsä oli tullut Itävallasta luterilaiseen Saksiin katolista hirmuvaltaa pakoon ja noussut ministerin asemaan, mutta kuoli, kun poika oli kuuden viikon ikäinen. Kun Nikolaus oli neljän vanha, meni hänen äitinsä uusiin naimisiin ja muutti Berliiniin. Poika jäi Gross-Hennersdorfin linnassa asuvan isoäitinsä Katharina Henriette von Gersdorfin kasvatettavaksi pieneen maaseutukylään Saksiin.

Isoäiti, Katharina von Gersdorf, kuului luterilaisten vaivoin sietämään pietistien herätysliikkeeseen. Ludwigin isoäiti oli harvinainen nainen. Hän luki Raamattua sen alkukielillä ja kävi kirjeenvaihtoa aikansa huomattavimpien kristittyjen kanssa. Isoäidin ja täti Henriettan kotikokouksissa isoäidin hemmottelema "Lutz" sai hyvän tuntuman siitä, mitä herätyskristillisyys on ja tutustui pietistien johtajiin. Jo pienenä hän lienee tavannut jopa Filipp Jacob Spenerin (1635-1705), joka oli rakentanut Johann Arndtin (1555-1621) hengellisestä perinnöstä pietistien liikkeen. Vähän vanhempana hän tutustui myös Tanskan luterilaisen kirkon aloittamaan työhön Intiassa. Myöhemmin Ludwig kirjoitti: "Muistan sen päivän, tunnin ja paikan Hennersdorfin suuressa salissa vuonna 1708 tai 9, kun kuulin sanomalehdestä ensimmäisen kerran luettavan Itä-Intiasta, jopa ennen minkäänlaisten selostusten saamista. Silloin minun sisälläni heräsi ensimmäinen halu lähetystyötä kohtaan". Kun Ludwig-poika kymmenen vuoden iässä siirtyi opiskelemaan Francken laitoksiin Halleen, hän oli jo oppinut "seurustelemaan Pelastajan kanssa".

Korkeakirkollisten pietistien ylläpitämät Francken laitokset olivat nuorelle kreiville pettymys. Koulu oli oikea teeskentelijöitten pesä. Kaksinaismoraalia pidettiin yllä koulun sisäisen vakoilujärjestelmän avulla. Pietistien saarnaama oppi nöyrästä Jumalan palveluksesta oli muuttunut oppilaitten nöyryytykseksi. Sisäoppilaitoksen pojat vähät välittivät kristinuskosta, mutta olivat sitä taitavampia erilaisten paheiden harjoituksessa ja ikäistensä viettelemisessä näihin paheisiin. Nicolausta, joka ei oppilaskunnan paheisiin suostunut, vihattiin. Kaiken lisäksi hän oli rikas, söi samassa pöydässä Francken kanssa ja asui omassa asunnossaan koulun ulkopuolella. Opettajien, koulutovereittensa ja pian myös virallisen holhoojansa silmissä hänestä oli tullut se, mitä Suomessa joskus sanottiin yltiöpietistiksi ja josta Suomessa joutui siihen aikaan linnaan tai tuomittiin kuolemaan.

Hallessa nuoren kreivi Zinzendorfin opettajana oli August Herman Francke itse. Hänen suuruutensa oli siinä, että hän otti todesta lähetyskäskyn, vaikka koko kirkollinen Eurooppa sitä vastusti. Ongelmana oli, että koulunsa nuorukaisille hän oli kuiva teoreetikko. Nuorukaiset tarvitsivat sellaisia johtajia, jotka suostuisivat laskeutumaan heidän tasolleen sillä tavalla, kuin Jeesus oli opetuslapsiensa keskuudessa osoittanut - lähelle. Ludwig otti haasteen vastaan. Hänen johdollaan pojat perustivat kerhon, ja kokoontuivat keskenään tutkimaan Raamattua ja rukoilemaan. August Herman Franken (1663-1727) kuuluissa Paedagogiumissa nuori kreivi 1715 kohtasi kaksi pietistien lomalle saapunutta lähetyssaarnaajaa, Bartholomew Ziegenbaldin ja Heinrich Plütschaun, jotka 1705 olivat perustaneet lähetysaseman Tranquebariin, Intian rannikon tanskalaiseen siirtokuntaan.

Tanskan valtion lähettämät lähetyssaarnaajat viipyivät Hallessa vajaan vuoden. Heidän paikkansa päivällispöydässä oli vastapäätä kreiviä, joka istui Francken ja hänen rouvansa välissä. Terävä poika käytti tilaisuutta hyväkseen, ja teki päivällispöydästä lähetyskoulun itselleen.

Estääkseen Nicolas Zinzendorfin uskonnollisen vakaumuksen kehittymistä hänen virallinen holhoojansa, joka oli hänen enonsa, lähetti nuoren kreivin opiskelemaan lakia Wittenbergin yliopistoon. Opiskelunohjaajaksi eli esiliinaksi määrätty Crisenius oli samanlainen teeskentelijä, kuin sisäoppilaitoksen pojat Hallen laitoksella. Esiliina luki hänen kirjeensä ja pelasi rahapeliä holhottinsa kanssa, mikä haavoitti pojan omaatuntoa niin, että hän päätti luovuttaa esiliinalta voittamansa rahat köyhille. Nikolaus opiskeli Raamattua alkukielillä, hebreaksi ja kreikaksi, rukoili ja paastosi yksityisesti kenenkään sitä vaatimatta. Ulospäin näkyvässä toiminnassaan hän pyrki sovittelemaan luterilaisten ja pietistien näkemyseroja, mutta kukapa sitä olisi yhdeksäntoistavuotiasta nuorukaista kuunnellut.

Koulun päätteeksi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf, kuten tapana oli, lähti kolmen vuoden tutustumismatkalle Euroopan pääkaupunkeihin ja kuuluisien opettajien luo. Tällä matkalla hän tutustui myös muodollisesti katoliseen piispaan, jona hengellinen koti oli jansenilaisuudessa. Matkalta palattuaan kreivi Zinzendorf oli jo menemässä naimisiin, mutta huomasi kilpailevansa samasta tytöstä ystävänsä Ebersdorfin kreivi Henrikin kanssa ja luopui pelistä suosiolla. Jumala palkitsi jalomielisen teon, ja 07.09.1722 vihittiin ystävänsä siskon, Erdmuthe Dorothean von Reussin kanssa. Asia oli nimittäin niin, että Edmunthe Dorothean suku oli kotoisin Tshekeistä.

Kreivitär Edmunthe Dorothea von Reuss an Plauen (1700-1756) oli vanhaa slaavilaista sukua, joiden maat Plauenissa eli tsekkiläisittäin Plavnossa olivat vuonna 1345 kuuluneet Tshekinmaan kuninkaan haltuun. Todennäköistä on myös, että Edmunthe Dorothea oli sukua Euroopan ensimmäiselle ei-katoliselle kuninkaalle Jiri Podebradylle (1420-1471) suoraan alenevassa polvessa. Dorothean tshekkiläiset juuret olivat siis ainakin yksi luonnollinen vaikutin sille, että hän kaikessa tuki miehensä hankkeita Tshekinmaan vainottujen kristittyjen pelastamiseksi.

Nuorenparin asuinpaikaksi tuli aluksi Dresden, sillä 1721 nuori kreivi oli saanut luottamustoimen Saksin vaaliruhtinaan August II "Väkevän" (1694-1733) oikeusasiain neuvonantajana. Sunnuntaisin kreivi Zinzendorf järjesti kotiseuroja kotonaan kunnon pietistien tapaan, mutta silti hän ei ollut täysin tyytyväinen saavutuksiinsa. Häntä hiersi tieto siitä, että pietistinen liike oli jäänyt eräänlaiseksi herrain seuraksi. Kotiseurojen merkitys oli kuitenkin suuri, vaikka se paljastuikin vasta myöhemmin, sillä näissä kotiseuroissa solmittiin sellaisia ystävyyssuhteita, jotka valmistivat tietä veljesseurakuntien tulolle Baltian maihin.

Nuori kreivi Zinzendorf oli toimen mies. Toteuttaakseen pietistien unelman nöyrästä, maanläheisestä elämästä Jumalan yhteydessä kreivi osti äitinsä äidin omistaman Berthelsdorfin tilan huhtikuussa 1722, joka sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä Hennersdorfista, Ylä-Lusatiassa. Tilalleen hän kutsui saarnaaja Rothen pietistien piiristä, asetti tilanhoitajan ja jo kesäkuun kahdeksantena saapui tilalle ensimmäinen ryhmä Moravian pakolaisia. Ja vaikka Zinzendorf itse joutuikin vielä jäämään toimeensa Dresdeniin, hänen varsinainen elämäntehtävänsä oli alkanut.

 

Pako Lusatiaan

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618-1648) aikana Tshekinmaan ja Moravian kristityt olivat lähteneet espanjalaisia palkkasotureita ja "Pyhän" Roomalaisen imperiumin hirmuhallitusta pakoon, mutta eivät kaikki. Orjille ei tätä lupaa annettu, eikä kaikkien onnistunut paeta. Kun sota päättyi, maahan jäi ehkä parisataa tuhatta katolisten orjaa, joita sunnuntaisin vietiin katoliseen messuun, vaikka he mieleltään jäivätkin kristityiksi. Orjien asema ei ollut häävi. Sadassa vuodessa Jednotan perintö kuivui vähiin. Tshekin kielikin oli monelta jo unohtunut, sillä katolisen kirkon vainoissa vainottiin ja hävitettiin kaikkea, mikä vielä muistutti Tshekinmaan keväästä ja kesästä, jota ei koskaan tullut. Parhaiten säilyi Jednotan perintö niiden alkujaan saksankielisten valdolaisten keskuudessa, jotka 1480-luvulla olivat paenneet Saksasta Moraviaan ja liittyneet Jednotaan.

Saatuaan Zinzendorfilta luvan pakolaiskristittyjen asuttamiselle Christian David tuli Zilinan (saks. Sehlen) kylään, Moraviaan hakemaan ensimmäisiä pakolaisia. Matkaan lähtivät Augustin Neisser (1684-1750), hänen veljensä Jacob Neisser (1693-1757) perheineen ja Michael Jäschke (k.1772) perheineen, yhteensä kymmenen henkilöä. Ryhmä lähti Zilinasta, Moraviasta 27.05.1722 ja kesäkuun kahdeksantena ryhmä saapui Zinzendorfin maille Berthelsdorfiin. Kovin mieltäylentävä ei pakolaisryhmän vastaanotto ollut, sillä Zinzendorf itse ei ollut paikalla. Hänen taloudenhoitajansa osoitti ryhmälle kuitenkin paikan parin kilometrin päässä kylästä, mutta paikan nimi on hyvä: Hutberg. Sana tarkoittaa paikkaa, josta paimenet huutelevat illalla kutsuessaan karjan kokoon. Saksankieliset pakolaiset muuttivat nimen Herrnhutiksi, paikaksi, josta Herra kutsuu.

Jo parin päivän kuluttua tulijat kaatoivat ensimmäiset puut ja rupesivat rakentamaan asuntoa. Kaikki oli tehtävä itse, ruoka oli huonoa ja naapurit epäluuloisia. Kun talvesta oli selvitty, saapui Zilinasta lisää Neisserin veljeksiä - Georg, Johann ja Wenzel (cz. Wenceslaus) perheineen; kahdeksantoista henkilöä kaikkiaan.

 

## Ryhmä Nitschmann

Suchdolista, saksalaisittain Zauchtenthalin laaksosta Moraviasta Kristian David löysi ryhmän, jossa Jednotan perintö oli säilynyt. He tunsivat Komenskin uskonopin, he lauloivat Jednotan lauluja ja odottivat vain päivää, jolloin Herra uudistaa seurakuntansa. Miehiä oli viisi: David Nitschmann (1696-1772), David Nitschman (1705-1779), David Nitschmann (1696-1729), Johann Töltschig (1703-1764) ja Melchior Zeisberger (1701-1781). Nämä viisi nuorta miestä eivät odottaneet Jumalan seurakunnan uudistusta toimettomana. He julistivat Jumalan sanaa kaikista kielloista ja uhkauksista huolimatta keskellä Moraviaa huolimatta siitä, että juuri siitä syystä he saattaisivat kuolla ennenaikaisesti ja ennen toivomansa uudistuksen toteutumista.

Vihollisen vastatoimia ei tarvinnut kauan odottaa. Kylän tuomari käski lopettaa kokoukset ja elämään niin kuin muutkin "tavalliset" ihmiset. Kylän tuomarina oli Johann Töltschigin isä: ehkäpä juuri siksi pojille jäi mahdollisuus lähteä äkkiä maasta. Seuraavana päivänä, 03.05.1724 he olivat jo matkalla Puolaan, jossa he kuvittelivat vielä löytävänsä Jednotan veljiä. Christian Davidilta he olivat kuitenkin kuulleet Herrnhutista, ja päättivät poiketa sinne, matkan varrelle kun se osui. Ryhmä saapui Herrnhutiin 12.05.1724.

Se, mitä Suchdolista tulleet nuoret miehet näkivät, ei ollut mitään suurellista. Yksi pieni talo oli valmiina ja kaksi oli rakenteilla. Friedrich de Watterville istui puupölkyn päällä, Christian David rakensi taloa. Iltapäivällä saapuivat kreivi ja kreivitär laskemaan koulun perustuksia, koulun, jonka Zinzendorf vielä tässä vaiheessa suunnitteli rakentavansa aatelisperheiden lapsille. Sitten kreivi piti puheen ja Watterville rukoili. Jotakin siinä kuitenkin oli, koska kaikki kolme Nitschmannia, Tötschig ja Zeisberger päättivät liittyä seuraan.

Kun Moravian valtaapitävät huomasivat miesten lähteneen, he raivostuivat. Alkoi jäljelle jääneiden kuulustelu. David Nitschmannin isä Georg vietiin Kuninin linnaan, josta hän kuitenkin pakeni kalaverkon avulla ja pääsi Herrnhutiin, jossa hänen poikansa ja muutamat sukulaiset jo olivat. Kuulusteluihin ja tuomittavaksi joutui pelkästään Suchdolissa 280 henkilöä ja Kuninissakin 267. Melchior Nitschmann oli yksi heistä. Myös yksi kolmesta Herrnhutiin jo päässeistä David Nitschmannista kuoli vuonna 1729, jouduttuaan katolisten käsiin Moraviassa käydessään ja sitä tietä vankilaan.

 

Katarina lähtee matkalle

Katarina Budmanski syntyi Seitendorfin kylässä Sudeettialppien eli Orlici Hory eteläpuolella Moraviassa 18.11.1703. Hänen äitinsä oli pitkään ja hartaasti vainotun Jednotan veljesyhteisön jälkeläisiä ja oli säilyttänyt mielenkiintoisen kirjan, jota Katarina salaa luki. Marraskuun ensimmäisenä 1725 Katarina hän kaikessa hiljaisuudessa lähti matkalle vuorten yli. Seuraavan päivän iltasella hän saapui Niederweisen kylän uskovien luo, jotka neuvoivat hänelle tien Sleesian halki Herrnhutiin.

Katarinan isä lähti muutaman miehen kanssa hakemaan tytärtään takaisin katoliseen Moraviaan, mutta tytär ei suostunut palaamaan. Katarinan äitikin saapui Herrnhutiin saadakseen elää uskovien yhteisössä. Herrnhutissa Katarina avioitui Friedrich Riedelin kanssa. Kun Friedrich Riedel 1735 lähti lähetystyöhön Creek-intiaanien pariin Georgiaan, oli heillä jo kaksi lasta. Katarina jäi vielä vuodeksi Herrnhutiin, mutta kun hän saapui Georgiaan, oli Friedrich Riegel jo saavuttanut matkansa pään. Tyttäret kuolivat Herrnhutissa. Katarina solmi uuden avioliiton Peter Rosen kanssa.

Englannin ja Espanja välille syttynyt siirtomaasota pakotti Moravian lähetit muuttamaan Germantowniin, Pennsylvaniaan. Peter ja Katerina Rose asettuivat Germantowniin, jossa Peter Rose 1740 kuoli. Avioliitosta syntyi kolme tyttöä; yksi kuoli Germantownissa. Katarina jäi kahden tyttärensä kanssa vielä muutamaksi vuodeksi Germantowniin, mutta siirtyi sieltä veljesyhteisön perustamaan Bethlehemin kaupunkiin, jossa hän avioitui Johann Huberin kanssa. Johann ja Katarina Huberille syntyi kaksi lasta.

Kun Johann Huber lähti lähetystyöhön Länsi-Intian saaristoon, hänen laivansa katosi matkalla. Katarina, joka oli toiminut kasvattajana Nazarethis