UUSI KATEKISMUS

Osmo Pöysti

UUSI KATEKISMUS

Täydennetty laitos kirjasta MJT3040 - Miten Jumala tunnetaan

Copyright ©: Osmo Pöysti

1986-2009

Kuru, Finland

2009-09-25

Sivuja n. 110

Kauan sitten eläneet kolme miestä, Hammurabi, Mooses ja Platon ovat kukin tulleet kuuluisiksi laeistaan. Kun ihmiselo maan päällä ei oikein ottanut sujuakseen, oli asiaa jotenkin autettava. Hammurabin lakien ankarien rangaistuksien piti vähentää ei-toivottuja ilmiöitä. Platonin kirja Lait oli alkuna kokonaiselle alan kirjallisuudelle. Paljon on kuulemma jo tehty ja paljon on kuulemma vielä tekemättä.

Hammurabin ja Platonin lait olivat epätäydellisiä ja niitä alettiin kehitellä eteenpäin toivoen että joskus keksittäisiin laki, jonka puitteissa ihmiselon kurjuutta voitaisiin hieman lievittää. Mooseksen saama laki sensijaan oli täydellinen, mutta sekään ei lievittänyt ihmiselon kurjuutta. Mooseksen laki ainoastaan osoitti sen, että vika onkin ihmisessä itsessään, ei laissa. Ihminen jopa vieroksui täydellistä lakia, hän ei halunnut tehdä sitä, mikä hyvä on, ei ainakaan konkreettisissa tapauksissa.

Täydellinen laki toi ilmi ihmisen synnin. Niin kauan kuin ihminen arvosteli itseään omien mittapuittensa mukaan hän saattoi pitää itseään hyvänä, mutta täydellinen laki paljasti tämän luulon vääräksi. Oli lähdettävä muuttamaan ihmistä, ei lakia.

Hammurabi, Mooses tai Platon eivät olleet itsenäisiä ajattelijoita. Kaikki kolme miestä hakivat ajattelunsa perusasetelmat Babylonian tasangon kulttuurista, jo siltä ajalta, josta Raamattu kertoo näin:

Ennen vedenpaisumusta syntynyt sukukunta hävitettiin, mutta tarinat jumalien poikien ja ihmisten tyttärien seka-avioliitoista jäivät. Myös kreikkalaisten ja roomalaisten jumalaistarustot perustuvat näihin tarinoihin. Mutta pahempaa oli tulossa. Vedenpaisumuksesta pelastuneen Nooan perheessä tapahtui skandaali, joka on katsottu tarpeelliseksi selostaa tarkkaan jälkipolville:

Tapaus tulkittiin kuitenkin niin, että Haam oli maannut äitinsä. Perusteena tulkinnalle oli se, että "isän hävyn" näkeminen babylonialaisessa kielenkäytössä tarkoitti äidin makaamista. Myös lapsen, Haamin pojan Kanaanin kiroaminen, tukee tätä ajatuskulkua. Oli tämä asia kuinka tahansa, raamit epäpyhälle kolminaisuudelle - isälle, äidille ja äpärälle - oli luotu. Kansojen keskuudessa kehittyi kultti, jossa palvottiin kolmea jumaluutta: aurinkoa, taivaan kuningatarta ja poikaa. Tämä ns. Babylonian kolminaisuus oli varsin rietasta väkeä. Jumalten rietastelu ihmislasten kanssa tuotti valtavan määrän uusjumalia - nämä kokonaiset jumalaiset laumat olivat kysyttyä vientitavaraa, goottilaisten ja kelttien mukana ne tulivat myös Skandinaviaan ja Brittein saarille. Babylonian jumalat täyttivät myös kreikkalaisten pantheonin.

Sumerilaisen kulttuurin tärkein piirre oli auringonpalvonta. Auringonpalvonta oli poikkeama alkuperäisestä jumalallisesta ilmoituksesta. Sensijaan, että nämä ns. sumerilaiset olisivat palvelleet Luojaa, he palvelivat tulosta, luotua. Sumerilaisten älyllinen hairahdus on noteerattu Jobin kirjassa Raamatussa:

Maailma on antanut sumerilaisille anteeksi heidän älylliset hairahduksensa, sillä paitsi kirjoitustaidon - ensin kuvakirjoituksen ja myöhemmin nuolenpääkirjoituksen - keksijöinä, he ovat luoneet perustaa tämän maailmanajan kulttuurille laajasti myös monilla muilla aloilla. Maailma, joka ei pysynyt Totuudessa eikä Rakkaudessa, rakentaa korvaavaa kulttuuria jäljelle jääneistä aineksista sumerilaiselle perustukselle.

Se, että sumerilaiset kuuluivat samaan kieliryhmään turanilais-altailaisten kansojen kanssa oli maailmalle jo kovempi pala sulattaa. Indoeurooppalaiset kansat olisivat niin kovasti halunneet, että maailman ensimmäinen "sivistyskansa" olisi ollut arjalaista rotua. Mutta kun ei niin ei. Myös juutalaisille oli vaikea sulattaa sitä, että sumerilaiset eivät kuuluneet seemiläiseen rotuun, kuten he itse. Kun ns. sumerilaisten osuus maailmanhistoriassa 1850-luvulla alkoi selvitä, kohtasivat nämä sivistyksen pioneerit odottamatonta vastarintaa myös teologien taholta. Kirkolliset teologit väittivät, että sumerilaiset palvoivat monia jumalia. Teologit sanoivat, että monoteismi on myöhempää tuotetta, kuin polyteismi.

Arjalaisten, juutalaisten ja kirkonmiesten väittämät ovat osoittautuneet vääriksi. Sumerilainen kulttuuri on osoittautunut euraasialaisten "paimentolaisheimojen" kulttuuriksi ja sumerilainen auringonpalvonta yksijumalaisuuden turmeltuneeksi muodoksi. Kun nuolenpääkirjoitusten äännearvot saatiin selvitetyksi, todettiin, että sumeri on yksi turanilaisista, tai altailaisista kielistä, kuten meillä sanotaan. Kun sumeria verrattiin sitä lähimpänä olevaan elävään kieleen, unkariin, selvisivät myös sumerin monien jumalannimien arvoitukset. Sumerilaisissa jumalannimet ovat usein yhdyssanoja, jossa sanaan "ur", jumala, on lisätty erilaisia attribuutteja, sen mukaan, mitä ominaisuutta jumaluuteen kohotetussa auringossa on haluttu nähdä. Mutta vielä 5000 vuotta sitten nämä nimet tarkoittivat yhtä ja samaa jumaluutta.

Sumerilaiset saivat nykyisen nimensä 1869 Julius Oppertilta, joka tulkitsi sumerilaisissa teksteissä esiintyvän auringonjumalan maan eli Szemurin maan Sumerin maaksi. Raamatussa Sumerin nimenä on Shinar.

Babylonian jumalien seksiseikkailut olivat niin yleisestä moraalista poikkeavia, että niitä oli pidettävä salassa. Babylonian uskonnosta tuli salatiedettä, mysteriuskontoa. Papit pitivät huolen siitä, että joka asiasta oli olemassa kaksi selitystä, toinen rahvaalle, ja toinen niille, jotka olivat vihkiytyneet salatieteisiin. Tiedon avaimet papit pitivät tiukasti itsellään. Papisto kehitteli myyttejä, tutki astrologiaa ja selitti kansalle, että taivaankappaleen liikkeet määräävät ihmisten kohtaloita, eivät suinkaan ihmisen teot.

Babylonian mysteriuskonnot eivät käyneet suoraan hyökkäykseen Nooan vanhemman sukuhaaran maailmankuvaa vastaan; ne pyrkivät muuttamaan sitä. Mysteriuskonnot olivat tieteellisiä, ne perustuivat senhetkisen tieteen parhaisiin saavutuksiin. Kun maailmankuva oli aurinkokeskeinen, oli "epätieteellistä" vastustaa auringonpalvontaa. Kansa kiitti aurinkoa, ja palvoi hedelmällisyydenjumalaa tavalla, joka salli ihmisen toteuttaa perusviettejään: uskonnollisissa juhlissa tapettiin ihmisiä ja harjoitettiin haureutta "herra" auringon nimissä.

Nooan sukuhaaran jumalanpalvonta jäi Babylonian oloissa harvojen harrastukseksi. Se oli liian vaativaa: ihminen ei halunnut muuttua. Se piti parempana hoitaa uskonnolliset tarpeensa juhlallisessa ympäristössä, rietastellen hiukan huumattuna pyhäkköporttojen kanssa. Ja jumalille uhratut ihmisuhrit säväyttivät niin kummasti paatunuttakin irstastelijaa.

Nooan pojan Haamin pojan Kuusin pojan Nimrodin aikana syntyi ensimmäinen imperiumi:

Raamatun Nimrod, Babylonian Ninmirrud, sai nimekseen Marduk (Raamatussa: "Merodak") silloin, kun papit ryhtyivät tekemään kuninkaasta jumal-olentoa, Babylonian maailmanvallan pääkaupungin Baabelin pääjumalaa. Pappien Nimrodille antama nimi Marduk tarkoittaa "auringon poikaa".

Nimrodin perustama Niinive tuli Assyrian imperiumin pääkaupungiksi. Siellä säilyneissä teksteissä kaupungin perustajan nimi on Nimur, Nin ja Ninur.

Raamatun luettelo imperialistisista valloista käsittää vain neljä muodostelmaa, jotka tavallisesti ymmärretään tarkoittavan Babyloniaa, Persiaa, Kreikkaa ja Roomaa, mutta vielä viimeiselläkin on nimenä "Suuri Babylon, maan porttojen ja kauhistuksien äiti", kts. Ilm 17:5. Yksin kauhistuksia on monenlaisia, väärä laki on sekin kauhistus Jumalalle.

Vuonna 1902 Susasta, Persiasta löytyi steela, suurikokoinen kivipatsas, johon oli kaiverrettu Hammurabin, Babylonian kuninkaan laki. Patsaan yläosassa on kuva, jossa kuningas ottaa vastaan lakia aurinkojumala Shamashilta. Hammurabi, samoin kuin Mooses, väittivät siis lakinsa olevan jumalallisia.

Molemmat lait vaikuttavat ensisilmäyksellä samankaltaisilta. Molemmat lait noudattavat eräissä asioissa samaa "silmä silmästä, hammas hampaasta" periaatetta. Mutta yhtäläisyys ei ulotu kauas: Hammurabi määrää varkaan käden irti hakattavaksi, kun taas Mooses määrää varastetun tavaran palautettavaksi lisättynä viidenneksellä sen arvosta. Ruumiillisen vamman tuottaminen ei ole mikään korvaus materiaalisista vahingoista. Lain yhtäläisyydet kertovat kuitenkin sen, että jo ennen Moosesta ja Hammurabia Babyloniassa oli ollut oikeuskäsitys, josta Hammurabi ja Mooses välittivät kumpikin oman versionsa.

Hammurapin aurinkojumalalla Shamashilla oli tietysti puoliso, taivaan kuningatar. Taivaan kuningattaren virkaa toimitti maa, jonka kanssa aurinko paritteli, ja antoi runsaat hedelmänsä vuodenaikojen mukaan. Taiteilijat esittivät taivaan kuningattaren kuvankauniin, vaaleahiuksisen naisen muodossa, auringolla tai auringonkehällä seppelöitynä. Taivaan kuningattaren nimi on vaihdellut, kielen, ajan ja paikan mukaan. Jos satut käymään Baabelin (Bab-ilu; Jumalan portti) rauniokaupunkiin Irakissa, kuljet varmaan Ishtar-portin kautta, sillä se on säilynyt ja kaivettu esiin hiekasta. Mutta jos et jostain syystä satu käymään Baabelissa, voit tavata tämän vaaleahiuksisen porton kuvan lastenkirjoista Maria-kultin muodossa tarjoiltuna.

Myös Israelissa palveltiin Babylonian kolminaisuutta, Baalia/Beeliä, Astartea ja Tammusta. Kansa uskoi, että kaikki johtuu jumalista, kohtalosta, tähtien asennosta ja niin edelleen. Kaldean noidat opettivat, että pitää vain lepytellä jumalia. Baalin papit järjestivät rituaalimusiikkia, villiä tansseja, hurmiota, seksiä ja ihmisuhreja ja uskottelivat, että asia on nyt hoidettu. Mutta Israelin profeetat tolkuttivat kansalle, että ihminen niittää sitä, mitä kylvää, eli saa tekojensa mukaan. Sanoma silmä silmästä ei vain mennyt perille, sillä mieltymykset olivat suurempi voima, kuin pyrkimys ristiriidattomaan elämään. Jeremia kirjoittaa:

Profeetta Jeremia yritti vastustaa suosittua kulttia turhaan. Egyptiin babylonialaisia paenneet juutalaiset sanoivat profeetalle:

Babylonian kolminaisuuden kolmas osapuoli on Tammus. Nimen vanhempi sumerilainen muoto Dumuzi tarkoittaa elämän poikaa, mikä on suora viittaus Tammuksen hedelmällisyyskulttiin. Kreikkaan Tammuksen kultti tuli Foinikiasta. Jo Egyptissä Tammus (Tammuz) oli saanut nimen Adon, ("herra"). Kreikkalaiset muuttivat arvonimen nimeksi ja saivat uusjumalan nimeltä Adonis.

Tammuksen kulttiin kuului ihmisuhreja ja uskonnollista huoruutta. Babylonialaisen mytologian mukaan hedelmällisyyden jumala Tammus kuoli kerran vuodessa kesällä, silloin myös Israelin naiset itkivät Tammuksen kuolemaa.

Jumala tuomitsi Babylonian maailmanvallan ja sen uskonnon:

Jumalan tuomion oli määrä olla esimerkkinä ja varoituksena niille, jotka vastaisuudessa suunnittelevat maailmanvalloitusta ja omia uskontojaan. Jumala pani tuomion toimeen niin perinpohjaisesti, että hiekka peitti sekä Baabelin että Niiniven. Baabelia alettiin kaivaa esiin hiekasta 1899-1917 saksalaisen Koldewayn johdolla. Vuonna 612 eKr hävitetyn Niiniven löysi englantilainen Austen Henry Layard vuonna 1848. Raunioista löytyi muun muassa suuri savitaulukirjasto. Irakin 1990 sodan jälkeen Niiniven rauniot jäivät taas taivasalle, ilman vartiointia. Hävitys jatkuu.

Vanhan Testamentin profetia on täyttynyt, ainakin sen verran, että se on tullut uskottavaksi. Vanhat epäjumalanpalvelukeskukset eivät kestäneet Jumalan vihaa. Mutta koko juttu on vain profeetallinen esimerkki tulevasta epäjumalanpalveluskeskuksen täydellisestä tuhoamisesta. Sen päivämääräkin on annettu vasta seuraavassa jakeessa: "Niinä päivinä ja siihen aikaan, sanoo Herra, tulevat israelilaiset yhdessä Juudan miesten kanssa; he kulkevat itkien lakkaamatta ja etsivät Herraa Jumalaansa … (Kts Jer 50:4-46).

Persialainen Zarthustra (kr. Zoroaster; noin 628-551 eKr) uudisti aurinkokulttia ja sen ideologiaa. Hän toi aurinkokulttiin opin tulevasta pelastajasta. Persialaiset papit pitivät yllä "ikuista tulta" ja oppia tulevasta vapahtajasta.

Vuonna 272 parttilaiset uskoivat Mithran, odotetun vapahtajan (aamuaurinko, sama kuin hindujen Varuna, sankskriitinkielisessä Rig Vedassa 1400 luvulta eKr nimellä Mitra) uudestisyntyneen keskuuteensa. Parttian, Armenian ja Mustanmeren etelärannikon pikkuvaltioiden kuninkaat ottivat nimekseen Mitradates, Mitrankantaja, ja löivät rahaa Mitran 272-208 "lihaksitulon" kunniaksi. Mitranpalvonnan pyhättöjä rakennettiin ympäri Persiaa ja Kangavariin rakennettu pyhäkkö nimitettiin hedelmällisyyden jumalattaren Anahitan, Mitran "neitseellisesti" syntyneen äidin, mukaan. Mitran isäksi ilmoitettiin Zarathustra, jonka siemennestettä oli tarinan mukaan säilynyt Hamun-järvessä Persiassa noin neljänsadan vuoden ajan.

Kaikki parttilaiset eivät kuitenkaan hairahtuneet Mitran perään. Raamattu kertoo, että itämailta tuli tietäjiä, "mageja", Juudeaan kumartamaan vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta:

Raamatun alkulehdillä kerrotaan, että käärme vietteli Eevan. Tarina jatkuu:

Vaimon siemen tulkittiin siten, että neitsyt synnyttää lapsen. Jesaja täsmensi asiaa:

Saatana oli heti mukana pelissä. Hänen joukkonsa ilmoittivat lukemattomista neitseestäsyntymis- ja läheltäpititapahtumista ennen Jeesuksen syntymää. Monista melkein neitsyestä syntyneestä poikalapsesta tuli kuuluisuuksia, niinku Rooman keisareita ja muita sellaisia.

Mysteriuskontojen jäsenten on läpikäytävä aloitusohjelma (initiaatio), jossa hän saa esimakua siitä, mikä tuleman pitää, eli esimakua kuolemanjälkeisestä paratiisista. Initiaation läpikäyneellä ei ollut lupaa (tavallisesti kuolemanrangaistuksen uhalla) puhua siitä, mitä initiaatiossa tapahtui. Itse toimitukset olivat kuitenkin tunnettuja, ja niitä järjestettiin säännöllisesti. Kuuluisia olivat kreikkalaisten mysteriuskontojen initiaatiot Eleusiksessa, lähellä Ateenaa ja monet muut. mitralainen, seitsemänosainen initiaatio sisälsi …

Syntiinlankeemuskertomuksen mukaan käärme lupasi ihmiselle, että " te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan". Ehtona oli vain, että ihminen, Jumalan kieltoa uhmaten, söisi hyvän ja pahan tiedon puusta. (Kts. 1.Moos 3:1-7). Tiedonhalu oli kova, ihminen söi, ja huomasi olevansa alasti.

Babyloniassa tiedon monopoli siirtyi papeille, jotka järjestivät valituille kansalaisille uskonnollista kulttia, jossa kokelas sai tuntumaa käärmeen maailmaan. Taivasmatkan järjestäjät edellyttivät kokelaalta kuuden viikon paastoa ennen juhlallista aloitusohjelmaa (initiaatiota) valitun jumaluuden mysteereihin. Tavallisesti initiaatioon kuului laulua ja käyttäytymistä ohjaavaa musiikkia, psykoanalyysi tai muu synnintunnustus sekä psyykeen vaikuttavan maljan tyhjennys. Malja sisälsi somaa (haoma), hallusinogeenejä sisältävää ainetta, jota saatiin Intiassa soma-kasvista; heikompilaatuista somaa valmistettiin kärpässienestä ja muista huumeista. Soman vaikutuksesta paaston, myyttien ja odotuksen jännityksessä kypsytetty ihminen näki juuri sitä, mitä hän oli ajatellut näkevänsä. Initiaatio saattoi päättyä orgioihin, "pyhään seksiin".

Papisto, joka teki käärmeestä ja Eevasta tiedon jumalan, harrasti kaikkia tieteitä parhaansa mukaan. Egyptin, Sumerin, Assyrian, Babylonian ja Persian pappien tieteelle tekemiä palveluksia ei voida väheksyä; niihin perustuu koko nykyinen "länsimainen" maailmankuvamme, olkoonkin, että Babylonian pappien otaksumat kaikissa olennaisissa asioissa olivat vääriä.

Kreikkaan Babylonian uskonto tuli välikäsien kautta. Foinikialaiset toivat kirjainkirjoituksen ja viimeisenä kreikkalaisten ulottuville tulivat tieteen saavutukset miletolaisen maankiertäjä Thaleksen mukana.

Kreikan filosofit ottivat mysteriuskontojen vouhotukset täydestä, kyseenalaistamatta itse lähtökohtia. Ja tutkittavaa oli paljon: yksi tutki, miten sielu voisi vapautua uudelleensyntymän kierrosta, toinen keräsi ympärilleen niitä, jotka kehittelivät edelleen kaldealaisten numeromagiaa. Kun orjat tekivät työn, riitti kouhoilla aikaa kouhottaa.

Platon (429-347 eKr) vihittiin mysteriuskontoihin, ja pääsi matkalle. Voimakkaan rohdon vaikutuksesta filosofi tunsi katselevansa maailmaa tähtitaivaan ulkopuolelta. Platon kirjoitti joukon vuoropuheluja, joissa hän saattoi panna keskustelijoiden suuhun spekulaatioita siitä, mitä on Olevainen (Israelin Jehova), miten vapauttaa sielu loputtomasta uudelleensyntymisen kierteestä, minkälainen olisi hyvä hallitsija, ja minkälaisen tulisi olla valtion. Tulokset olivat täysin alkuasetelmien mukaiset. Platonin viisaus onkin siinä, että hän ei anna itse vastauksia, kaikki vastauksensa hän panee toisten suuhun. Puolivalmiit tuulesta temmatut ajatusrakennelmat suorastaan kutsuvat muita perusteettomien väitteiden esittäjiä jatkamaan ajatusleikkejä, kehittelemään "ideoita".

Platonin kotikaupunki Ateena oli Ateena-nimisen jumalattaren, Zeuksen ja Heran tyttären nimikkokaupunki. Naapurikaupungissa Eleusissa, 23 kilometrin päässä Ateenasta, oli kuuluisa kulttipaikka, Demetrioksen, Dionysoksen ja Persifonen kulttikeskus. Platon ilmeisesti näki, että näistä ei ole jumaliksi, ja yritti luoda jumalille omat normit. Pitkälle hän ei päässyt. Taas palattiin kolminaisuuteen, mysteriuskontojen oppiin kiirastulesta, vaimojen yhteisomistukseen ja muuhun vastaavaan. Platonin kolminaisuudessa oli kuitenkin uusi nimi, Logos, hebrean Davar, johon teologit myöhemmin innolla tarttuivat.

Platonin spekulaatiot olisivat jääneet ehkä unohduksiin, jollei muuan kreikkalainen satamatyömies, luopiokristitty Ammonius Saccas olisi ryhtynyt jatkamaan viisastelua. Hän esitti, että jumalia on kolme: Isä, Luoja ja Maailma. Ja taas riitti selittäjillä hommia. Antonius Saccaksen oppilas Plotinus tuli vuonna 244 Roomaan opettamaan filosofiaa, tai tarkemmin antamaan lausuntoja asioista, joita ihminen ei vielä tänäkään päivänä tiedä eikä tunne. Plotinuksen oppilas Porfirius kirjoitti kirjan "Kristittyjä vastaan" ja kehitti oman teologiansa, jumaluustieteensä.

Plotinuksen oppilas Hierocles, Bitynian maaherra, kirjoitti kirjan "Totuuden rakastajan puhe kristittyjä vastaan". Maaherrana hän pääsi myös vuodattamaan kristittyjen verta, erikoisesti mitralaisen keisari Diokletianuksen (284-305) aikana.

Filosofit jatkoivat viimeiseen asti monijumalaisuuden puolustamista, koska monijumalaisuus on kristinuskon vastaista. Viimeinen merkittävä uusplatonilainen filosofi oli Proclus. Hänen teoksensa oli Stoicheoisis theologiki, Teologian perusteet. Kirkollinen keisari Justinianus sulki Platonin perustaman filosofikoulun vuonna 529, mutta silloin kirkko itse oli jo täysin omaksunut kreikkalaisen filosofian antikristilliset periaatteet. Antikristillisen kirkon suojissa Babylonian kolminaisuuden papit jatkavat yhä työtään.

Mitran palvonta sai vain vähän kannatusta Kreikassa, sillä se oli persialaisten, poliittisten vastustajien uskonto. Rooman sotajoukkojen keskuudessa Mitran palvonta sai suuren suosion nimenomaan sotilaiden uskontona. Kun sotilaista tuli keisareita, toivat he mitranpalvonnan myös valtiolliseen elämään.

Mitranpalvonta oli babylonialaisten käsissä muuttanut olemustaan siten, että Zarathustran ylijumala, Ahura Mazda (Ormuz) vastasi nyt Baalia, Anahitasta oli tullut Taivaan kuningatar Ishtar ja Mitra oli saanut Shamashin piirteitä. Babylonialaisten magien lahjoja mitranpalvonnalle olivat astrologia ja muu tieteenharjoitus sekä varsinaiset salatieteet. Roomassa Mitra sai nimekseen Mithras ja tähtitaivaalla tapahtuneiden muutoksien takia pari tuhatta vuotta vanha uskonto joutui muuttamaan piirteitään. Maan katsottiin siirtyneen pois härän tähtikuviosta, ja siksi roomalaisessa mitralaisuudessa kultin keskeiseksi tapahtumaksi tuli tavallisesti maanalaisessa luolassa suoritettu härän teurastus, jonka seitsenasteisen hierarkian paikallinen vanhin suoritti Mitran sijaisena.

Rooman armeijan viidestoista Apollon legioona oli vuosina 67-70 kukistamassa Juutalaisten kapinaa. Legioonaa johti kenraali Pompeius. Legioonaa sai täydennysjoukkoja Kappadokiasta, vahvalta mitralaisalueelta. Tämä joukko vei mitranpalvonnan Pannoniaan asti; kenties mukana oli jo kristittyjäkin. Mitralaisia keisareita olivat Aurelianus, Commodus (180-192), Septimus Severus (193-211), Caracalla (211-217), Diokletianus (284-305), ja Julianus. Heidän käyttämänsä arvonimet Pius (harras), Felix (siunattu) ja Invictus (voittamaton) ovat mitralaista terminologiaa.

Hebrealaiskirjeessä sanotaan, että "mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä". (Hebr 10:4). Häräntappajaa, (kr. tauroktos) palvovan keisarin korvissa sen on täytynyt kuulostaa haasteelta, ja ehkä se sitä olikin, vaikka juuri siinä kohdassa Uutta testamenttia puhe onkin Vanhan Liiton aikaisista uhrimenoista.

Muutamat Mitran palvonnan opit muistuttavat kristinuskon oppeja, mutta yhtäläisyys on näennäinen. Mitranuskoiset keisarit olivat kristittyjen vainoojia siitä ahnaammasta päästä. Rooman paavit omaksuivat mitralaisuuden henkisen perinnön.

Vanhan Testamentin profeetat olivat vuosisatojen ajan yrittäneet suostutella Israelia hylkäämään Babylonian mysteriuskontojen jumalat ja palvelemaan Jahvea, mutta turhaan. Lopulta Jumala toteutti uhkauksensa ja vei Israelin jäännöksen, Juudan ja Benjaminin heimon, Babyloniaan, vankeuteen noin 600 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Siinä saivat sitten juutalaiset nauttia sitä Babylonian herkkua ihan liian kanssa.

Babyloniassa juutalaisten uskonto vaihtui. Kansan uskonnollisiksi johtajiksi tulivat opettajat, jotka Jeesuksen aikana tunnettiin fariseusten nimellä. Vanhan Testamentin kirjoituksista fariseukset olivat Babylonian mysteriuskontojen pohjalta kehittäneet omat tulkintansa, joissa Jumalan ilmoitukselle annettiin alkuperäisestä ilmoituksesta täysin poikkeava sisältö. Jeesuksen aikana suuri osa tätä fariseusten spekulatiivista saivartelua Jumalan ilmoituksesta oli vielä olemassa vain suullisena perimätietona, "isien perinnäissääntöinä", mutta me voimme - ainakin periaatteessa - tutkia sitä esimerkiksi sen englanninkielisistä käännöksistä, sillä perimätieto lisäyksineen on 100-500 luvulla kirjoitettu muistiin Babylonian Talmud- nimiseen kirjasarjaan.

Babylonian Talmud on masentavaa luettavaa siitä, miten ihmisen järki pimenee, kun hän hylkää Jumalan. Rabbinistisen viisauden nimissä Talmud esittää tekstiä, jolle edes räkäisin pornografia ei aina pärjää. Onneksi kirjaa ei tarvitse tässä sen tarkemmin referoida, koska Herra Jeesus on antanut fariseuksista ja fariseuksien ideologiasta oman arvostelunsa:

Farisealaisuus uskontona oli syntynyt vasta noin vuonna 500 eKr, joten Jeesus ei voi vaatia fariseuksia tilille Aabelin verestä muutoin kuin vertaamatta juutalaisten uskonnollisia johtajia saatanaan. Ja sen hän tekee:

Siinä suuressa taistelussa, jota ihmisestä käydään, ihminen itse valitsee puolensa. Jos ihminen pyrkii Totuuteen, hän päätyy Jeesuksen leiriin, mutta jos ihminen haluaa seurata luontaisia taipumuksiaan, hän ajautuu fariseusten asiakkaaksi.

Juutalaiskapinoiden jälkeen roomalaiset karkottivat juutalaiset Jerusalemista ja nimittivät Juudean Palestiinaksi. Farisealaiset raamatuntulkinnat kirjoitettiin muistiin ennen vuotta 217 Jamniassa, Palestiinassa, ja nämä muistiinpanot saivat nimen mishna. Seuraavien vuosisatojen aikana mishna varustettiin selityksillä. Selityksillä varustettuja mishnoja, talmudeja, syntyi kaksi: Galileassa syntynyt Jerusalemin talmud ja Persiassa syntynyt Babylonian Talmud.

Jerusalemin menetyksen jälkeen juutalaisten hengellisiksi keskuksiksi tulivat Pumbedita ja Susa. Babylonian Talmud valmistui noin vuonna 600 juuri ennen islamin syntyä. Arabit tunsivat kauhunomaista kunnioitusta hurskaanoloisia rabbeja kohtaan, ja omaksuivat juutalaisen saivartelun ilman kritiikkiä. Talmudin loputtomat sadut, saivartelut ja tarinat tulivat myös arabien omaisuudeksi.

Babylonia oli paitsi juutalaisen kulttuurin, myös syyrialaisen kristikunnan keskus. Arabian niemimaalla, Syyrian ja Babylonian eteläpuolella asuvista arabeista osa oli omaksunut kristinuskon ja osa kääntynyt juutalaisuuteen, kun alkoi tapahtumasarja, jonka kulku on ollut arvoitus aina viime päiviin asti. Vielä nytkin on tämän tapahtumasarjan yksityiskohdat selvittämättä, mutta Islamin synnyn pääkohdat ovat tutkijoille viime vuosikymmeninä selvinneet.

Aabrahamilla oli kaksi poikaa, arabien ja israelilaisten esi-isät Ismael ja Iisak. Riitaisat pojat olivat vihoitelleet toisilleen pari tuhatta vuotta, mutta Jerusalemin hävityksen jälkeen 70-luvulla oltiin taas lähtöruudussa: Iisakin jälkeläiset oli ajettu Israelista Arabian hikisen niemimaan syrjäisiin kyliin Ismaelin heimon luo. Pian he saivat seurakseen myös Jeesuksen seuraajat.

Juutalaisten päässä syntyi ajatus palata takaisin Israeliin. He saivat mukaansa joukon juutalaisuuteen kääntyneitä arabeja ja Jerusalem vapautettiin 640. Paikalle, jossa Aabrahamia oli koeteltu, rakennettiin uusi Jerusalemin temppeli vuonna 691, joka Suomessa tunnetaan kalliomoskeijan nimellä.

Kalliomoskeija (vrt. engl. "Dome on the Rock") ei ole mikään moskeija, vaan kahdeksankulmainen pyhättö, jolta puuttuu julkisivu, qibla. Sen kahdeksan sivua olivat samanlaiset joka suuntaan, ja sitä kohti kumartuivat rukoilemaan kaikki maailman juutalais-arabialaisen yhteisön alamaiset kaikista maista Atlantin rannikolta Intiaan asti.

Ismaelin ja Iisakin jälkeläisten yhteisymmärrys ei jäänyt pitkäikäiseksi. Arabien johtajat riitautuivat juutalaisten kanssa, ryhtyivät puhdistamaan rivejään ja kirjoittamaan uusia. Oli selvää, että riidan jälkeen juutalaisten pyhät kirjoitukset ja kristittyjen Uusi Testamentti eivät enää soveltuneet arabialaisen uskonnon käyttöön, eivät ainakaan sellaisinaan. Myös keskuspyhäkön paikkaa oli muutettava.

Keskuspyhäkön uudeksi arabit valitsivat ulkomaailmalle täysin tuntemattoman pikkukaupungin Arabian niemimaan keskeltä. Rukoushuoneet, joita oli ehditty rakentaa eri puolille maailmaa, oli hävitettävä, koska ne oli suunnattu kohti Jerusalemia. Käskyä ei kuitenkaan kaikin osin noudatettu, ja siksi vanhimpien moskeijoiden julkisivut osoittavat kohti Jerusalemin kalliotemppeliä.

Välirikon jälkeen yksipuolisesti arabialaiseksi muuttunut liike tarvitsi uudet johtotähdet. Sotaretkien alkuaikojen johtaja Muhammed kelpasi hyvin, ongelmana oli vain, että 700-luvun alussa hänestä ei enää tiedetty juuri mitään. Liikkeen johtajat aloittivat muistitiedon keräämisen, ja ensimmäisenä syntyivät tarinat (arab. "maghazi") Muhammedin sotaretkistä. Näissä tarinoissa Muhammedia ei vielä kunnioiteta profeettana.

Muhammedin elämäkertoja (arab. "sira") alkoi ilmestyä noin 150 vuotta miehen kuoleman jälkeen ja samoihin aikoihin alkoi liikkeen alkuaikoja koskevan muistitiedon kerääminen. Kun arabialaisten kertojien muistitieto (arab. "hadith") oli saatettu kirjalliseen muotoon, huomattiin, että sitä oli aivan liian paljon ja että se oli aivan liian ristiriitaista ollakseen totta. Se täytyi käsitellä uudelleen. Muokatusta aineistosta syntyi kuusi versiota, niistä tärkein on al-Bukharin (k. 870) keräämä hadith-aineisto.

Muhammedia koskevan aineiston kerääminen oli aloitettu aivan liian myöhään; se mitä oli jäljellä, oli aivan liian epäluotettavaa. Paikalliset sadunkertojat olivat ottaneet asian haltuunsa ja tosiasioiden erottaminen kertojakykyjen luomasta informaatiotulvasta oli jo mahdotonta. Mutta vielä huonommin oli liikkeen ideologisen perustan laita. Erämaan pojilla ei ollut hajuakaan siitä, mistä heidän kuulemansa jutut olivat peräisin. Muhammedin omia opetuksia oli todennäköisesti jäänyt jäljelle, mutta ne olivat ajalta, jolloin juutalaiset ja arabit olivat vielä kavereita. Nyt asiat olivat muuttuneet, ja Muhammedin aineisto oli korjattava siltäkin osin.

Nimeä Muhammed ei esiinny ennen vuotta 690 kirjoitetuissa, meille säilyneissä teksteissä. Koraanista kuulemme ensimmäistä kertaa vasta 750-luvulla. Muslimien oppineet väittävät kuitenkin, että koraani on Muhammedin 610-632 Jumalalta vastaanottamien sanomien kootut teokset, jotka Zaid ibn Thabit tarkisti Muhammedin kolmannen seuraajan, Uthmanin johdolla noin vuonna 650. Uthmanin koraanin pitäisi siis olla nykyisin käytössä olevan koraanin kanssa yhteneväinen.

Vanhin säilynyt koraanin on Sanaasta, Jemenistä vuonna 1972 löydetty teksti. Sen tutkimistuloksista ei ole vielä tietoa julkisuudessa. Muita säilyneitä koraaneja ovat Tashkentissa, Uzbekistanissa säilytettävä Samarkandin käsikirjoitus, Topkapin käsikirjoitus Istanbulissa ja Lontoossa, British Libraryssä säilytettävä käsikirjoitus. Näistä kolmesta viimeksimainittu on vanhin, joskus 700-luvun lopulla syntynyt, joten sekään ei selvitä, millainen alkuperäinen koraani oli. Hadith-kirjallisuus nimittäin antaa aihetta olettaa, että koraania täydennettiin aina, kun aihetta tuli.

Koraani ilmoittaa olevansa kaikkien kirjojen äiti. Todellisuus on kuitenkin paljon maanläheisempi. Kirja on sekava kokoelma kehnompaa babylonialaista tarinakirjallisuutta. Sen kansien sisältä löytyy osia Jonathan ben Uzziahin Targumista, Rabbi Eleazarin kirjasta, Jerusalemin Targumista, Mishna Sanhedrin 4:5. Aabraham-tarina on sekin Raamatun ulkopuolisesta lähteestä, tarkemmin Midrash Rabbah-nimisestä juutalaisesta kansansadusta, kts. Suura 21:51-71. Salomonista kertova pätkä, koraanin 27:17-44 on melko suora lainaus juutalaisesta Esterin II targumista.

Koraanin kertomukset Jeesuksen elämästä on otettu satukirjasta, jonka nimenä on "Jeesuksen Kristuksen lapsuuden evankeliumi Tuomaan mukaan". Koraani kertoo myös, että Jeesus osasi puhua jo kätkyessä. Tämä satu on kulkeutunut Arabiaan Egyptistä, jossa sitä levitettiin "Jeesuksen Kristuksen lapsuuden ensimmäisessä evankeliumissa".

Helvetin kuvauksessa Koraanin kirjoittaja on uskonut Efraim Syyrialaisen asiantuntemukseen, mutta muslimien paratiisi on persialaista mallia.

Googin ja Maagogin maan vastaisella rajalla on rautaportti pidättelemässä tuomiopäivän enkeleitä. Tämä satu on Aleksanteri "Suuren" sotaretken tulosta, ja kiertää maailmaa monessa eri muodossa. Aleksanteri "Suuri" esiintyy koraanissa nimellä Zul Qarnain - kaksisarvinen. Koraanin kertomukset ovat vain lainaa aiemmista saduista, joita niin juutalaiset kuin kirkollisetkin levittivät.

Uskonpuhdistusliikkeet syntyivät aikana, jolloin turkkilainen islam sitoi katolisen kirkon voimat niin, että kirkonmiehet eivät pystyneet täysin tuhoamaan Euroopan kristikuntaa. Osa uskovista pääsi karkuun. Ne, jotka jäivät, joutuivat tekemään kompromissin uskonpuhdistusliikkeiden kanssa ja kieltäytymään kristinuskon keskeisistä asioista: uskovien kasteesta ja kotiehtoollisista.

Jumala oli antanut bogomilien, valdolaisten ja uskovien kelttien uhrautuvan työn kautta Euroopalle tilaisuuden jonka vertaista tuskin enää tulee. Tshekkiläinen herätysliike jatkoi edeltäjiensä työtä. Valkovenäjän slaavien keskuudessa vaikutti saman herätysliikkeen toinen haara. Kastajien liike oli levinnyt yli valtioiden rajojen koko Keski-Eurooppaan. Uskovia oli niin paljon, että koko maanosa oli lähellä hengellistä hyvinvointia. Tässä tilanteessa 1500-luvun Eurooppa valitsi silloin Euroopan kohtalot vuosisadoiksi: Jumalan kansa likvidoitiin niin tarkkaan kuin mahdollista, ja muille tarjottiin uskontoa. Se, joka pystyi, pakeni Atlantin taa. Euroopassa vain Hollanti ja unkarilainen Transilvania tarjosivat jonkinlaiset mahdollisuudet kunnialliseen elämään.

Jumala on Valkeus. Kun Jumalaa ei kunnioiteta Jumalana, Jumala vetäytyy pois ja silloin tulee pimeää. Uskonpuhdistusliikkeiden jälkeen Euroopan näyttämölle astuvat varjoissa kulkijat, hämärämiehet ja kummat pimeyden oliot.

Kun Saksan uskovat vuoden 1529 valtiopäivien päätöksellä määrättiin tapettavaksi, monet pakenivat Hollantiin. Hollannissa ehdittiin uskovia ja uudistusmielisiä kirkollisiakin tappaa noin sata tuhatta, mutta sitten Hollanti olikin vapaa katolisesta yliherruudesta. Sadan vuoden kuluttua hollantilaisen seurakunnan vaikutus alkoi tuntua myös naapurimaissa. Hollannista Saksaan levisi pietistien herätysliike. Pietistit eivät eronneet valtiokirkosta eivätkä uskaltaneet suorittaa uskovien kastetta, mutta toivat tullessaan kuitenkin kotiseurat, "konventikkelit".

Liikkeen nimi pietismi tulee latinankielisestä sanasta pietas, hartaus, hurskaus. Liikkeen kannattajat kokoontuivat kotihartauksiin, collegia pietatis. Näin saatiin olla jokseenkin rauhassa kirkolliselta papistolta. Saksassa liikkeen johtohahmoiksi tulivat Philipp Jacob Spener (1635-1705) ja August Hermann Franke (1663-1727). Pietismin kasvateista tuli kuuluisaksi myös kreivi Zinzendorf (1700-1760), jonka hengellistä perintöä nimitetään herrnhutilaisuudeksi. Sana Herrnhut - Herran huone - on muistona kreivi Zinzendorfin maillaan tshekkiläisen pakolaisseurakunnan uskoville vuonna 1722 tarjoamasta turvapaikasta, jonne uskonvainoja pakenevat slaavit tulivat ja saivat suojaa.

Vallanpitäjät eri maissa yrittivät tukahduttaa pietististien harrastamia kotikokouksia eri keinoin, mutta tuloksetta. Liettuaan ja Venäjälle pietismin toivat saksalaiset pakolaiset. Uskovien yhteydenpitoa ja veljesrakkauden harjoittamista rajoittavia lakeja yritettiin kieltää nimittämällä kotikokouksia raamattutunneiksi, bibelstunde, jonka mukaan pietistien kautta uskoon tulleita ukrainalaisia ja valkovenäläisiä nimitettiin stundisteiksi.

Kun luterilaisten ja katolisten välinen uskonsota v. 1648 oli päättynyt, jäivät tshekkiläiset alueet katolisten puolelle. Koko Moravian evankelinen seurakunta joutui maanpakoon. Jotkut lähtivät Itään. Monet pakenivat Amerikkoihin. Tshekkien väkiluku väheni kolmesta miljoonasta yhteen. Puolalaiset olivat ottaneet vastaan osan Tshekin uskovia, mutta sitä mukaa kun katolinen valta Puolassa voimistui, tuli kunniallinen elämä Puolassa mahdottomaksi. Oli muuton aika.

Kun nuori kreivi Zinzendorf (1700-1760) avasi sydämensä Jeesukselle, hän avasi porttinsa Jeesuksen vainotulle kansalle. Ensimmäiset perheet tulivat 1722. Vain parinkymmenen kilometrin päässä Tshekinmaan rajalta oleva Herrnhut oli pian muuttunut suureksi tshekkiläiseksi pakolaisseurakunnan keskukseksi. Herrnhutissa muotoutuivat nykyisten herätyskristillisten seurakuntien lähetystyön periaatteet. Yhteisöllä oli omat koulunsa ja sairaalansa. Herrnhutin kommuuni oli toimiva, kristillinen yhteisö, joka harjoitti kaikkea inhimillistä toimintaa. Zinzendorfin ohje asiasta oli: "Kristinuskoa ilman yhteisöä ei ole olemassa". Yhteisön rakentamista oli kestänyt viisi vuotta, mutta sitten se olikin valmis ottamaan vastaan tehtäviä Jumalalta. Ja niitähän oli.

Saksan luterilaisten suvaitsevaisuutta ei kauan riittänyt. Saksin maakunnan ruhtinaat ajoivat kreivi Zinzendorfin pois maatilaltaan vuonna 1736. Pakolaiset olivat taas matkalla, ja uskolliset saksalaiset myös. Zinzendorf itse kierteli maailmaa Baltian maissa, Alankomaissa ja Länsi-Intian saarilla. Näytti siltä, että Moravian 800 vuotta jatkunut tehtävä Euroopan evankelioimisessa oli päättymässä. Mutta ei aivan. Herätysliike jatkoi tehtäväänsä Euroopassa hernhutilaisuuden nimellä osaksi pietismiin sulautuneena. Kun liike kaikesta huolimatta näytti olevan hiljaa kuolemassa, oli Jumalalla aivan muut suunnitelmat. Jumala oli Saksonian väliasemalla kouluttanut kansansa evankelioimaan ei ainoastaan Eurooppaa vaan koko maailman.

Osa Moravian evankelista pakolaisseurakuntaa oli saanut elintilaa Lontoosta, jonne Oxfordista tuli opiskelija nimeltä John Wesley.

John Wesley (1703-1791) oli Oxfordissa yhdessä samanmielisten opiskelijoiden kanssa pyrkinyt hengellisiin päämääriin tiukan järjestelmällisesti ja saanut liikanimen nimen "metodisti", ja mikä harmillisinta, ilman sanottavaa tulosta. Jumala oli kuitenkin huomannut janoavan sydämen. Vuonna 1735 tutustuivat John ja hänen veljensä Charles Wesley moravialaiseen pakolaisseurakuntaan yhteisellä matkalla Georgiaan, Pohjois-Amerikkaan. Tapaaminen teki häneen syvän vaikutuksen. Kun John Wesley 1738 palasi Englantiin, Herra johdatti hänet Peter Böhlerin kautta Lontoon moravialaisen pakolaisseurakunnan yhteyteen. Astuessaan sisälle Taivasten Valtakuntaan Wesley oli 35 vuoden ikäinen. Hän kertoi, että ikäänkuin lämmin aalto olisi kulkenut hänen lävitsensä.

Pyhän Hengen saaneena John Wesley pystyi nyt itse julistamaan Jumalan Valtakuntaa. Pyhän Henki toimi ja toi karismaattiset ilmiöt uskovien elämään. Uskoontulon jälkeenkään John Wesley ja muu toveripiiri ei vapautunut metodisti-nimestä, huolimatta siitä, että liike oli olennaisesti muuttunut. Siitä oli tullut monta sataa vuotta vanhan slaavilaisen herätysliikkeen perillinen.

John Wesley, hänen veljensä Charles ja muut työtoverit ovat ohjanneet Taivaan portista sisälle kymmeniä miljoonia ihmisiä. Wesleyn veljeksien elinaikana metodistinen liike vakiintui Walesin maakuntaan ja levisi voimakkaasti Pohjois-Amerikkaan, ja sitten koko maailmaan.

Metodistiset seurakunnat, kuten niiden Moravian evankeliset vanhempansakin, ovat pysyneet - ilmeisistä opillisista puutteistaan huolimatta - ylläpitämään kristittyjen yhteyttä yli lahkorajojen. Metodistiset seurakunnat pystyivät siten täyttämään Jumalan siunauksen saamisen ehdot. Amerikan Yhdysvalloissa metodistien (George Whitefield, 1704-1770, ym.), presbyteriaanien, (Gilbert Tennent, ym.) ja puritaanien (Jonathan Edwards, 1703-1758, ym.) työn tuloksena alkoi 1740-luvulla ns. suuri herätys (the Great Awakening), joka yhdessä baptistiliikkeen varusti Pohjois-Amerikan siirtokunnat sen parhaimmilla aseilla syntiä ja saastaisuutta vastaan.

Suomen suuntaan metodismi tuli varsin myöhään. Paremmin Suomessa menestyivät pietistit ja sen hernhutilainen haara. Kirkon ja pietismin välit eivät koskaan olleet hyvät. Pietistit olivat uskovia, ja sitähän kirkko ei sietänyt. Yleensä pietistit olivat varovaisia, eivätkä ilmaisseet haluaan irtaantua valtiokirkosta. Ne, jotka ajatuksensa ilmoittivat, saivat nimen "yltiöpietisti" ja joutuivat automaattisesti vainottaviksi. Ruotsissa pietistejä vastaan säädettiin 1726 laki kotiseurojen kieltämisestä, joka koski myös Suomea (ns. konventikkeliplakaatti). Kirjojen lukemista laki ei kieltänyt, ja se synnytti Ruotsissa "lukijain" (läsare) liikkeen, jossa uskovat kokoontuivat yhteen kuuntelemaan hengellisten kirjojen lukua.

Pietismi levisi Suomeen useana eri aaltona. Ensimmäisiä pietistejä Suomessa lienee ollut Pietari Schaefer Turusta, joka joutui aatteittensa takia viettämään 29 vuotta Suomen ja Ruotsin vankiloissa.

Pietari Schaeferin niinsanottu rikos oli profetia, jossa hän ennusti suuren hädän pian kohtaavan koko Suomea. Schaefer pantiin vankilaan ja Venäjän keisari Pietari "Suuri" alkoi systemaattisesti teurastaa suomalaisväestöä alueelta, jonka hän oli suunnitellut tulevan pääkaupunkinsa Pietarin paikaksi. Venäläiset kulkivat seitsemän vuotta koko maassa kuten halusivat ja tappoivat, kenet hyväksi näkivät. Minun kotikylässäni Antrean pitäjän Sintolan kylässä oli ennen venäläisten maahantunkeutumista 40 "savua" eli asuttua taloa, mutta 1721 vain kahteen niistä palasi asukkaita. Muut jäivät tyhjiksi. Näillä kahdella pelastuneella suvulla, Pöysteillä ja Pulleilla, oli maanalainen kammi Vanhan Vuoksen soistuneessa saaressa, johon sulan aikaan ei päässyt veneellä eikä jalkaisin.

Vainoja ennustanut ja ennustuksiensa takia vainottu Peter Schaefer kuoli 1729, vasta kun hänen ennustamansa "Iso viha" (1710-1921) oli ohi. Mutta kansanmurhasta säästyneille Jumalan heille varaama tehtävä oli vasta alkamassa.

Pietismin tie Suomeen oli mielenkiintoinen. Luterilaiset Baltian maat - Liivinmaa ja Viro - olivat liittyneet Ruotsiin, mutta kun Ruotsi ryhtyi rajoittamaan Baltian 1200-luvulla valloittaneiden saksalaisten mielivaltaa maan asukkaita kohtaan, järjestivät saksalaiset kartanonherrat Tanskan, Saksin, Puolan ja Venäjän yhteiseen sotarintamaan Ruotsia vastaan. Ruotsin kuningas Carl XII (Kaarle XII, 1697-1718) voitti Tanskan armeijan kesällä 1700 ja löi syksyllä Venäjän joukot Narvassa, ja lähti sitten ajamaan pois Liivinmaalle tunkeutuneita liittolaisarmeijoita. Saksalaisten ja Puolalaisten lyöminen kesti kauan, sillä ne saivat jatkuvasti uutta tykinruokaa venäläisiltä liittolaisiltaan. Kun Saksin kuningas oli pakotettu rauhaan ja Puolaan oli asetettu uusi kuningas, lähti Kaarle XII Liettuan kalvinistien ja Ukrainan hetmannin Ivan Mazepan avuksi sotimaan Liettuaan ja Ukrainaan tunkeutuneita venäläisiä vastaan.

Kaarle XII sotaretket olivat edenneet yli odotusten onnekkaasti jo seitsemän vuoden ajan, huolimatta siitä, että samanaikaisesti Ruotsi kävi julmaa sotaa oman valtapiirinsä uskovia vastaan. Pietari Schaefer oli vain yksi niistä, jotka "pietismistä" epäiltynä oli tuomittu kuolemaan, ja sitten "armahdettu" viettämään loppuelämänsä vankeudessa.

mutta hävisi ratkaisevan taistelun Ukrainassa vuonna 1709. Sotajoukon rippeet joutuivat Pultavan taistelun jälkeen venäläisten vangeiksi ja vietiin Tobolskin kaupunkiin Siperiaan. Tobolskissa alkoi ruotsalaisten ja suomalaisten sotavankien keskuudessa herätys, joka jatkui, kun sotavangit tuotiin rakentamaan vastaperustettua Pietarin kaupunkia. Kun sota viimein päättyi, henkiinjääneet vangit palasivat koteihinsa eri puolelle Ruotsia ja Suomea. Tobolskin kautta Suomeen saapunut herätyksen aalto muutti erikoisesti vauraamman väestönosan maailmankuvaa terveeseen suuntaan. Suurella Pohjan sodalla oli siis lopulta myös positiiviset puolensa, Jumalan armosta. Pietismin uskonkäsityksiin tukeutuu myös 1960-luvulla syntynyt ns. viides herätysliike. Viidesläisyys alkoi kansanliikkeenä, mutta liikkeen organisoimiseen ryhtyneet papit (Kansanlähetys ja Kansan Raamattuseura) tukahduttivat sen kohta alkuunsa.

Jumala puuttuu kansan hengelliseen tilaan myös suoranaisesti, monien yksinkertaisten ihmisten saamien Pyhän Hengen kokemusten kautta. Tavallisena kansanherätyksenä syntyi Lounais-Suomen herännäisyys, ns. rukoilevaisuus syksyllä 1756. Herätys alkoi Kalannin pitäjän Santtion kylästä, kun Liisa Erkintytär niminen tyttö oli paimenessa. Hän luki kirjaa "Totisen kääntymisen harjoitus" ja tuli uskoon. Rukoilevaisten liike levisi parissa vuosikymmenessä koko Lounais-Suomeen, jossa se vaikuttaa vieläkin.

Samanaikaisesti Länsi-Suomen rukoilevaisten kanssa ja osittain samoista lähteistä syntyi Pohjois-Karjalassa Renqvistiläinen herätysliike. Varsinaisesti vasta Henrik Renqvist (1789-1866) toi Pohjois-Karjalan elävän kristinuskon piiriin.

Kesällä 1797 Lapinlahden Savojärven kylässä kahden talon väki oli heinäpellolla. Yht´äkkiä koko joukko kaatui maahan, alkoi puhua kielillä ja profetoida. Jumala oli aloittanut uuden herätyksen täysin riippumatta vanhoista rakenteista.

Pyhän Hengen johdossa uskovat löysivät toisensa. Herätys levisi tuvasta tupaan ja kasvoi. Yhteyksiä löytyi myös muiden Pyhällä Hengellä täytettyjen uskovien kanssa. Näistä tärkeimpiä olivat Oulun seudulla lukijoiden (läsare) vaikutuksista syntyneet uskovien ryhmät, ns. viklundilaiset, heidän joukkoonsa kuuluneen herrnhutilaisen pastori Nils Viklundin mukaan. Savossa uskovia ryhdyttiin kutsumaan heränneiksi.

Viholliset olivat seuranneet silmä kovana uskovien menoa. Pyhää Henkeä viholliset sanoivat hurmahengeksi ja karismaattisia ilmiöitä riivaajien tekosiksi. Liikkeen näkyvin mies, kärrynpyöräntekijä Juhana Lustig (1771-1833) leimattiin kevytmieliseksi. Liikkeessä oli mukana paljon erilaisin hengellisin lahjoin varustettuja naisia. Ja sitähän "hurskas" kirkkokansa suuressa jumalisuudessaan piti aivan kauheana. Ja papit olivat haljeta kateudesta, siksi nopeasti uskovien liike levisi.

Savossa Iisalmen, nykyisin Lapinlahden kuntaan kuuluvan Savojärven kylässä Teppäsniityllä 1797 Pyhän Hengen vuodatuksesta alkaneen karismaattisen herätyksen alusta oli kulunut reilut kolmekymmentä vuotta, kun sen keulahahmoksi nousi Paavo Ruotsalainen (1777-1852). Heränneiden liikkeen keskus oli edelleen Savossa, mutta 1734 Paavo luotsasi sen Pohjanmaan pietistien yhteyteen, läheisessä yhteistyössä pastori Niilo Kustaa Malmbergin (1807-1858) kanssa. Paavo ryhtyi kutsumaan itseään kahden maakunnan piispaksi. Hengellistä arvovaltaa hänellä olikin enemmän kuin kenelläkään piispalla Suomessa tähän päivään saakka. Paavon arvovalta kävi liikkeelle kalliiksi - liike alkoi hajota. Kirkko ja valtio vainosivat herätysliikettä, mutta Paavo osoittautui myös poliitikoksi. Hän piti herätysliikkeen kirkon sisällä, uskovien omia ehtoollisia ei harjoitettu. Tällä Paavon tekemällä myönnytyksellä herätysliike pääsi eroon vainoista, mutta tempulla oli hintansa. Liikkeen leviäminen pysähtyi kohta Paavon kuoleman jälkeen 1852.

Paavo oli ammatiltaan pienviljelijä. Pienviljelijän kuoltua hänen hengellistä perintöään hoitivat "ukot". Herätysliike säilyi kylillä, kotihartauksien kautta, mutta karismaattinen se ei enää ollut. Liikkeen uusimuotoinen nousu alkoi, kun Niilo Kustaa Malmbergin poika Wilhelm, myöhemmin Wilhelmi Malmivaara 1854-1922) tuli luterilaisen papin virkaan Kiuruvedelle 1874. Kiuruvedeltä Malmivaara muutti Paavolaan 1891 ja 1900 Lapualle. Liike näytti nousevan entiseen voimaansa kaikkialla, mihin Malmivaara tuli. Liike sai runsaasti uusia vastuunkantajia, mutta monelle heistä politiikka tuli tärkeämmäksi kuin Jumalan Valtakunta. Pyhän Hengen vastustuksensa Malmivaara naamioi hyökkäyksiksi "sairasta tunnekristillisyyttä" vastaan. Nykyisin heränneitten kesäjuhlille kerääntyy vuosittain muutamia kymmeniätuhansia sanankuulijoita, vaikka elämän makuakaan tällä joskus körttiläiseksi nimitetyllä liikkeellä ei enää ole.

Ruotsin pohjoisilta suomalais- ja saamelaisseuduilta Suomeen levisi "lestadiolaisuus", jonka hengelliset juuret olivat lukijain liikkeessä. Lestadiolaisuus syntyi, kun Pajalan kirkkoherra Lars Leevi Laestadius (1800-1861) kävi uskovan saamelaistytön nimeltä Maria kotona ja tuli uskoon. Pohjois-Ruotsin tunturiseudulla uskoon tullut kirkkoherra opetteli saamelaisten kielen ja käytti sitä saarnoissaan. Laestadius oli sekä uskova, että tiedemies, oikeassa järjestyksessä. Suomalaisille Laestadius oli suomalainen, saamelaiselle saamelainen, ruotsalaisille ruotsalainen ja norjalaisille norjalainen. Sille oli tilaa, sillä kilpailevia karismaattisia herätysliikkeitä ei lähiseuduilla juuri ollut. Leviäminen jatkui voimallisena, koska 1800-luvun loppupuolella se oli Suomen ainoa karismaattinen liike.

Laestadiuksen liikkeen levitessä kansojen keskuudessa se menetti kirkollisen sivumakunsa. Se oli saanut suuren määrän uusia vastuunkantajia, joilla ei ollut minkäänlaista uskonnollista koulutusta. Kun Laestadius 1861 kuoli, Juhani Raattama (1811-1899) peri Laestadiuksen paikan liikkeen johdossa. Lestadiolainen herätysliike levisi Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduille, Pohjois-Norjaan, koko Suomeen, Amerikan Yhdysvaltojen norjalais- ja suomalaisseuduille Minnesotaan, Pietariin ja Narvaan, mutta pysähtyi kuin seinään, kun Raattaman kuoltua 1899 liikkeen johtoon pyrkivät uudet voimat alkoivat kiistellä keskenään. Liike jakaantui noin seitsemään lahkoon. Riitainen mieli katsoo saappaisiin, ei taivaisiin.

Nykyisin suurimman lestadiolaisliikkeen keskuspaikka on Oulussa. Sen kesäjuhlille kokoontuu vuosittain vajaa satatuhatta ihmistä. Eristyneisyydestään huolimatta lestadiolainen liike on edelleen merkittävä hengellinen liike päätellen siitä, että sitä vastaan vieläkin käydään alatyylistä propagandasotaa.

Samoihin aikoihin, kun lestadiolainen liike levisi pohjoisesta etelään, syntyi lukijoiden piirissä Ruotsissa vapaakirkollinen herätysliike. Vapaakirkolliset olivat hyljänneet lukijoiden varovaisuuden, ja ryhtyivät nauttimaan ehtoollista omassa piirissään. He eivät kuitenkaan eronneet valtionkirkossa, joten muodollinen yhteys valtiokirkkoihin säilyi. Suomessakin vapaakirkollisuus pysyi verrattain kauan tunnustuksienvälisenä liikkeenä - omia "seurakuntia" ei muodostettu. Muodollisesti se ei ollut mahdollistakaan, sillä uskonnonvapauslaki säädettiin vasta myöhemmin. Uskovien kaste omaksuttiin yleisesti 1880-luvulla. Järjestöuskonnollisuus pääsi kuitenkin vallalle 1930-luvulla ja vapaakirkon merkitys hengellisenä liikkeenä alkoi vastaavasti vähetä.

Eteläinen Suomi sai oman herätysliikkeensä viimeisenä Suomessa luterilaisen papin Fredrik Hedbergin (1811-1893) kautta. Pappi kiinnostui herätysliikkeistä Pohjanmaalla, ja toi innostuksensa mukanaan Paimioon. Pohjalaisten hurskaanoloisen uskonnollisuuden tilalle Hedberg toi "omistavan uskon", uskon, joka innokkaana odotti Jumalan seisovan lupauksiensa takana ja tekevän suuria ja voimallisia tekoja kansansa keskuudessa. Liian innokas pappi ei piispoja miellyttänyt, ja hänet määrättiin vankilasaarnaajaksi Ouluun. Vankilassa vietetty aika ei jäänyt turhaksi, pappi ehti tutustua tarkemmin alaansa, ja kirjoitti kirjan "Uskonoppi autuuteen". Kun Hedberg palasi takaisin Lounais-Suomeen, oli hän jo kypsynyt sanan palvelija. Syntyi evankelinen liike, jonka keskusalueena olivat Loimaan seudut. Evankelinen liike jäi kuitenkin sisällöltään vaillinaiseksi ja alkuinnostuksen jälkeen laantui nopeasti. Vuosisadan vaihteessa sen vaikutus oli kuitenkin suuri, joten koko Suomessa oltiin valmiita kohtaamaan seuraavan vuosisadan haasteet. Toisen maailmansodan jälkeen liike koki lyhyen nousukauden, ja auttoi ihmisiä sodan jälkeensä jättäneiden murheiden yli.

Vähitellen myös ne hengelliset liikkeet, jotka olivat tappamalla hävitetty Euroopasta, alkoivat tulla takaisin karkoituspaikoistaan Amerikoissa. Kastajien liike - ja heidän mukanaan myös uskovien seurakunnat - tuli takaisin Saksaan vuonna 1834, kun ensimmäiset seitsemän saksalaista kastettiin 22.04.1834 Elbe-joessa. Tästä joukosta tuli Hampurin muodostuneen seurakunnan kantajoukko. Hampurin babtistiseurakunta oli alkuna myös Liettuan ja Venäjän babtistiseurakuntien synnylle. Tyhjästä ei tarvinnut aloittaa, mennoniittojen ja molokaanien herätysliikkeet ottivat kiitollisena vastaan opettajat, joilla oli selvempi sanan tuntemus, kuin heillä itsellään. Herätys alkoi Georgiassa ja muiden Kaukasian kansojen keskuudessa, missä kirkollinen uskovien vaino oli vähäistä Venäjään verrattuna. Ensimmäisenä venäläisenä kastettiin Nikita Isajevitsh Voronin Tiflisissä, Georgiassa (ven.: Tbilisi, Gruusiassa) vuonna 1867.

Suomeen uskovien seurakunnat tulivat, kun New Yorkissa kastettu Carl Möllesvärd tuli evankelistaksi Ahvenanmaalle 1854. Vainon alettua Möllesvärd pakeni takaisin kotimaahansa Ruotsiin, mutta kaksi vuotta myöhemmin kävi kolme uskoontullutta kalastajaa kasteella Tukholmassa. Samana vuonna Ahvenanmaalla kastettiin kolme muuta. Uskovat joutuivat tulemaan Turkuun kuulusteltaviksi, mutta siinä kävi niin, että ainakin yksi kuulustelijoista, rovasti Heikel, kutsui uskovat kotiinsa ja neljä Heikeleiden lapsista tuli uskoon ja otti kasteen. Baptisteihin liittyi myös lasten äiti. Heikelit siirtyivät Pietarsaareen ja sinne perustettiin 1870 baptistiseurakunta. Samana vuonna perustettiin suomenkielinen baptistiseurakunta Luvialle.

Englantilaisessa maailmassa niitä hengellisiä liikkeitä, joissa karismaattisilla ilmiöillä oli huomattava merkitys, oli 1800-luvulta alkaen nimitetty helluntailaisiksi. Los Angelesissa vuonna 1906 puhjennut karismaattinen herätysliike synnytti nykyaikaisen helluntailiikkeen. Se syntyi ulkoisesti hyvin vaatimattomissa puitteissa, mutta Pyhän Hengen voima ilmeni sitäkin kirkkaammin. Työtoverikseen Pyhä Jumalan Henki oli valinnut William Seymourin ja muutamia muita tämän maailman halpana pitämiä kulkijoita. Kokoussalina toimi hylätty mustan seurakunnan rukoushuone, joka välillä oli ehtinyt olla varastona ja tallinakin.

Vain vähän ennen Los Angelesin Azusa Streetin herätystä Walesissa Brittein saarilla oli syntynyt voimakas herätysliike. Pyhä Henki oli valinnut työtoverikseen Evan Robertsin, kaksikymmentä kuusi vuotiaan hiilikaivostyömiehen, hänen kuusitoistavuotiaan sisarensa ja ryhmän alle kaksikymmenvuotiaita poikia ja tyttöjä. Walesin herätys oli eräs vaikuttavimpia hengellisistä herätyksistä, jota koskaan on nähty. Noin vuoden sisällä uskoon tulleiden määrä oli sadan tuhannen luokkaa.

Koska Suomessa samaan aikaan voimakkaasti vaikuttaneessa lestadiolaisessa herätysliikkeessä karismaattiset ilmiöt olivat tuttuja, oli luonnollista, että lestadiolaiset ensimmäisinä olivat kutsumassa ja vastaanottamassa helluntailiikkeen Eurooppaan tuonutta englantilaista Thomas Ball Barrattia Norjasta Suomeen 1911. Suomessa käydessään Thomas Barratt (1862 -- 1940) tapasi myös muiden suuntien uskovia, mutta mitään massaliikettä käynti ei aiheuttanut.

Barratilla oli merkittävä osuus myös Ruotsin helluntailiikkeen synnyssä. Barratin Norjaan perustamaan Filadelfia-seurakuntaan tutustui jo vuonna 1907 Lewi Pethrus (1884 - 1974), joka jo viisi vuotta aikaisemmin oli saanut Pyhän Hengen lahjan, Azusa-streetin herätyksestä riippumatta.

Barratt oli metodisti, joka oli alkanut puhua lestadiolaisten tapaan kielillä tavoiteltuaan sitä New Yorkissa 1906. New Yorkiin hän oli tullut rahankeruumatkalle, mutta siltä osin matkan saalis oli heikko. Hän ei edes päässyt käymään helluntailiikkeen syntysijoilla, vaan joutui tyytymään kirjeenvaihtoon helluntailiikkeen kannattajien kanssa. Kasteelle Barratt tuli vasta yli 50-vuotiaana vuonna 1913.

Vuonna 1912 Barratt lähetti Suomeen Gerhard Olsen-Smithin. Olsen-Smith rohkaisi eri suunnista tulleita kuulemaan tulleita uskovia puhumaan kielillä ja näin alkoivat helluntaiherätyksen parhaat vuodet Suomessa. Niin kuulijat kuin puhujatkin olivat eri herätysliikkeiden kasvatteja ilman että se olisi aiheuttanut keskinäistä kahnausta. Uskovien kaste Suomen helluntailiikkeessä omaksuttiin yleisesti vuonna 1912. Olsen-Smith joutui Suomessa vankilaan, kun kävi ilmi, että hänellä oli kaksi vaimoa. Vietettyään kaksi vuotta Kakolan vankilassa Turussa Olsen-Smith karkoitettiin Suomesta.

Barrattin, ruotsalaisen Lewi Pethruksen ja Los Angelosista Suomeen ja Venäjälle vuonna 1914 saapuneen Frank Bartlemanin vaikutuksesta syntyi myös Venäjän helluntailiikkeen pietarilainen haara. Herätys syntyi, kun Helsingissä ja Viipurissa toimineiden venäläisten evankelisten seurakuntien presbyteeri Aleksandr Ivanovitsh Ivanov (k. 1935) pääsi osalliseksi jumalallisesta karismasta, ja Pietariin muutettuaan sai luvan helluntailiikkeen ensimmäisen rukoushuoneen perustamiseen kohta vallankumouksen jälkeen. Meriittinä hänellä neuvostohallituksen silmissä oli, että hän oli ehtinyt lyhyen aikaa olla uskonsa takia karkotettuna Solovetskin saarille vuonna 1916.

Helluntaiherätyksen sanomaa tarvittiin. Sanaa oli Suomessa kylvetty vuosikymmeniä, mutta eloa ei korjannut kukaan. Helluntaiherätyksen alkuaikojen tehtävänä oli valmiin sadon niittäminen. Tänään tehtävät ovat toiset, mutta helluntaiherätys on jo kylmennyt niille, eikä helluntaiherätys ole sama kuin helluntaiseurakunnat. Raumalla helluntaiherätyksen rakkaudenaterioista luovuttiin 1930-luvulla.

Herätysliikkeet toivat Suomeen uskon Jumalaan. Erikoista tässä 1700-luvulla alkaneessa prosessissa oli, että kirkko ei erikoisesti vainonnut uskovia. Suomi oli ensin Ruotsin, ja myöhemmin Venäjän vallan alla, eikä kansakunnan johtajilla ollut varaa hajoittaa kansan yhtenäisyyttä. Syntyi historiallinen kompromissi, jossa jumalattomat olivat olevinaan kristittyjä ja uskovat olivat olevinaan kirkollisia. Kirkonmenojen jälkeen eri osapuolet lähtivät omiin kekkereihinsä. Itsenäisyyden ajalla konsensus jatkui, mutta Nokian herätysliikkeen syntyaikoina kirkkopiispat pakottivat viimeisetkin uskovat kirkosta kadulle. Uskova luterilainen pastorikin sai potkut, ja lisäksi jo Malmivaaran aikoinaan muotoilemat kirosanat "tunteellisesta kristillisyydestä".

Kolmesataa vuotta kestäneen konsensuksen päättyminen 2000-luvun alussa aloittaa uuden kauden suomalaisen kristikunnan historiassa. Melkein vitsinä käytetty lausahdus "Ole valmis!" saa takaisin entisen sisältönsä.

Raamattu mainitsee sanan "filosofia" vain yhden ainoan kerran (Kol 2:8):

Filosofia on sellainen tieteenhaara, jonka harjoittaja esittää omat ajatuksensa tieteen nimissä riippumatta siitä, onko esityksellä mitään todellisuuspohjaa tai ei. Kunnon filosofilta vaaditaan oikeastaan vain reipasta mielikuvituksen lentoa.

Kun Paavali väitteli epikurolaisten ja stoalaisten filosofien kanssa (kts. Apt 17:18) Ateenassa, arvelivat muutamat, että Paavali on "vieraiden jumalien julistaja". Filosofeilla oli omat jumalansa, ja niitä oli paljon. Niillä oli kuitenkin yksi, yhteinen piirre: ne olivat epätosia.

Paavali oli tullut passittamaan filosofien jumalat katsomoon. Mooseksesta asti Jumala oli ilmoittanut kukistavansa kansojen jumalat. Nyt oli vuorossa Kreikan pantheon. Kreikan pantheonin jälkeen Jumala on passittanut historiaan valtaosan Euroopan, Aasian, Afrikan, Australian ja Amerikkojen jumalista. Pintakiillon rapistuttua ihminen on alaston, kaikki vietit kaikkien nähtävissä.

Kokonaan kreikkalainen pantheon ei tuhoutunut, se vain pukeutui uudestaan. Filosofit valtasivat monarkkisesti johdetut kaupunkiseurakunnat ja toivat mukanaan koko babylonialaisen kulttuuriperinnön. Syntyi kirkko. Idässä kirkon ja rabbinistisen juutalaisuuden vaikutuksesta syntyi islam. Totuuden, Rakkauden ja Elämän Jumala oli kuitenkin niin vahva tekijä, että filosofien oli edettävä varovasti, salaa, kuin varas yöllä. Paavali kirjoittaa: "Laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa", (kts. 2.Tess 2:7).

Laittomuuden salaisuus muutti juutalaisuutta, kirkkoa ja islamia yhä pahempaan suuntaan, kunnes 1500-luvulla oltiin saavutettu raja, jolloin mitään vääristeltävää ei enää ollut. Kehitys pääsi jatkumaan vasta, kun filosofit olivat keksineet perverssitodellisuuden. Tässä uudessa filosofiassa ei enää ollut kyse siitä, leikataanko varkaalta käsi, vai painetaanko villasella. Uusi filosofia syntyi vasta, kun hyvä selitettiin pahaksi ja paha hyväksi.

Keskiajalle asti jokainen uskonto ja filosofia oli pyrkinyt jonkinlaiseen hyvään tai onnelliseen päämäärään, tai ainakin väittänyt jotakin sellaista. Perverssi uusi filosofia luopui näistä pyrkimyksistä ja ajautui saatananpalvontaan.

Kreikan filosofit olivat pyrkineet johtamaan kansaa. Kun paha oli selostettu hyväksi, oli kansa uudelleenkasvatettava hyväksymään pahan. Saatanaa palvovat kansanjohtajat hyökkäsivät tietysti Jumalaa vastaan, joka oli antanut ihmistä suojelevia kieltoja: älä sekaannu eläimeen, älä tee huorin, älä käytä huumeita ja niin edelleen. Saatana, joka pyrkii "ainoastaan varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan" (kts. Joh 10:7-12) väittää tietysti toisin. Kun ihminen oli sekaantunut apinaan ja saanut aidsin, hän välitti sen "poikaystävälleen" tai huoralleen, huora huumeenkäyttäjälle ja huumeenkäyttäjä koko huoraavalle maailmalle, jonka jälkeen filosofille jäikin enää tehtäväksi selittää kansalle, että perverssit hommat ovat hyvä ja niitä vastustavat ihmiset pahoja.

Spinoza oli ensimmäinen merkittävä filosofi sitten Aristoteleen. Spinoza kirjoitti jumalasta ja politiikasta ja varsinkin siitä jumalasta, johon hän oli Jumalan valmis vaihtamaan.

Spinoza esitti, että kirjoitustaito keksittiin noin 800 vuotta ennen Kristusta, joten Raamatun vanhemmat kirjoitukset eivät voi olla Mooseksen laatimia. Spinoza väitti, että Raamatun kirjoitti Ezra juutalaisten Babylonian vankeuden jälkeen. Vaikka Spinozan väitteellä ei ole mitään tieteellistä pohjaa, se on säilyttänyt arvostuksensa juuri tiedemiesten keskuudessa edistyksellisen tieteen perustana.

Spinozan jälkeen ranskalainen teologi Jean Astruc väitti, että Mooseksen kirjoilla on kaksi lähdetekstiä. Vuonna 1787 saksalainen historioitsija Johann Eichhorn keksi termin "korkeampi kritiikki" ja esitti lisää tuulesta temmattuja väitteitä. Mielikuvituksen hillitön lento tempasi mukaansa edustavan joukon etupäässä saksalaista tiedeyhteisöä esittämään uusia, edistyksellisiä mielipiteitä Jumalasta ja Raamatusta.

Raamattukritiikin keskeiset väitteet olivat:

1. Kirjoitustaito keksittiin vasta noin 800 vuotta ennen Kristusta, joten Raamatun historiallisena tietona esittämät asiat Aabrahamista ja niin edelleen ovat satua,
2. Uskonnot kehittyvät monijumalaisuudesta yksijumalaisuuteen, joten yksijumalaisuutta (monoteismiä) ei noina kaukaisina aikoina vielä ollut,
3. Mooseksen laki oli liian kehittynyt ollakseen 1500-luvulta ennen Kristusta,
4. Liiton arkin jumalanpalvelusmenot ovat liian hienostuneita ollakseen vanhoja.
5. Raamatussa esitetyt Israelin historian tapahtumat eivät ole tosia.

Raamattukritiikin teoreetikot saivat rauhassa esittää väitteitään tieteen viimeisenä sanana yli sadan vuoden ajan ennen kuin arkeologia osoitti ne vääriksi. Saulin, Daavidin ja Salomon ajan Israelista Raamatun ulkopuoliset näytöt tulivat esiin vasta 1900-luvun lopulla. Mutta tällä välin valheen isä oli jo esittänyt tuhannet uudet valheet, vain saadakseen uskovat taistelemaan hänen asettamallaan rintamalinjalla.

Spinoza kirjoitti myös vapaudesta ja toi julki lauselman "Vapaus on välttämätön pakko". Spinozan perverssi lause oli jo esimerkki loppuun viedystä saatananpalvonnasta. Neuvostoliiton diktaattori Josef Stalin toteutti lausetta kuolemaansa asti. Hän teki ihmisistä orjia ja halusi vapauttaa koko maailman orjuuteen onnen ja edistyksen, rauhan ja valistuksen nimissä.

Speyerin valtiopäivillä 1529 päätettiin kristinuskon hävittämisestä Euroopassa. Jäljelle jäi kuitenkin kompromissikristittyjä, jotka olivat potentiaalinen uhka kirkolle huolimatta siitä, että kompromissikristityt suostuivatkin käymään pakkokasteella ja pakkokirkossa. Vuodesta 1675 alkaen nämä kompromissikristityt alkoivat jo esiintyä julkisestikin omilla nimillään, pietisteinä ja mennoniittoina. Uskovien kaste ja uskovien seurakunnat jäivät kuitenkin vain haaveeksi. Eurooppa oli tehty hengelliseksi autiomaaksi ja siksi se jäi.

Pietistit olivat kristinuskon ainut jäänne Saksassa. Pietistit, samoin kuin Luther ennen hengellistä haaksirikkoaan, etsivät henkilökohtaista suhdetta Jumalaan. Kun ihmisellä on oikea suhde Jumalaan, myös kaikki on korjattavissa. Kun Jumala muuttaa ihmistä, on ihminen halukas noudattamaan Jumalan tahtoa kotona, seurakunnassa ja yhteiskunnassa.

Kirkon opeille ihmisen ja Jumalan henkilökohtainen yhteys oli vieras ja varsinkin sen aiheuttama muutos - pyhitys - suorastaan kammottaa kirkon orjia. Kirkko puhuikin mieluummin sitä, mikä ei häirinnyt konnien konnamaisuutta.

Teologit olivat jo keskiajalla palanneet apologeettojen tavoin etsimään argumentteja Jumalan olemassaolon todistelemiseksi filosofian keinoin. Uusi luterilainen teologia ei vierastanut katolista apologiaa, vaan jatkoi Anselmin (1033-1109) ja Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) linjalla. Teologit, sen enempää kuin filosofitkaan eivät käsittäneet, aina kun mennään todistelemaan Jumalan olemassaoloa ja luonnetta mukamas-rationaalisesti, ollaan irrationaalisella alueella.

Saksalainen ajattelu seisoi tyhjän päällä. Myös pietistit, joilta oli kielletty uskovien kaste ja uskovien seurakunnat, omaksuivat valistusfilosofien uskon ihmisen kehitykseen ja tieteen tarjoamaan uuteen maailmankuvaan. Pietistit, jotka vainoja peläten olivat luopuneet uskovien seurakunnista ja uskovien kasteesta, ja jääneet siten myös ilman Hengen lahjoja, luopuivat nyt myös kaikesta sellaisesta, jota filosofit eivät pitäneet luonnollisena, tai jotka muuten vain selitettiin yliluonnolliseksi.

Vaikka jumala-käsitteestä luovuttiin, filosofia ei voinut kuitenkaan luopua totuuskäsitteestä. Uuden totuuskäsitteen loi Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831). Hänen mukaansa Totuus oli aktiivinen, jatkuvasti kehittyvä ja jatkuvasti paljastuva prosessi, joka saavuttaa huippunsa valtiossa. Totuuskuvaansa Hegel yhdistää sekä historian, teologian ja filosofian. Hegelin virtuaalitodellisuus on ollut varsinainen menestys. Sen varassa luulevat seisovansa ja kaatuvat sekä kirkollinen teologia, länsimainen filosofia ja sosialismin teoria ja sen varaan rakennetaan illuminatien Uutta maailmanjärjestystä, NWO, New World Order.

Ikävä kyllä Hegelin uusjumalassa ei ollut mitään uutta. Hegelin jumala oli vain absoluuttinen valtio, pelkkä eurooppalaisen totalitarismin jatke, jonka perusasetelmat on esitetty jo Raamatun alkulehdillä kertomuksessa Nimrodista.

Saksalaisella filosofialla on ollut kauaskantoisia seurauksia: kaksi maailmasotaa ja lukematon määrä isompia ja pienempiä vallankumouksen nimellä markkinoituja sisällissotia sekä keskitysleirit, joita "edistykselliset" valtiot käyttävät rauhan aikana omien kansalaistensa tuhoamiseen. Hegelin piikkiin on laskettu jo noin 200 miljoonaa vainaata ja lisää on tulossa. Maailma maksaa kovaa hintaa siitä, että Speyerin valtiopäivät 1529 päättivät tapattaa kaikki kastajat.

Teologian opiskelijat opettelevat edelleen sitä, mitä sanoivat sellaiset viisastelijat kuin Johan Gerhard (1582-1637), Rene Descartes (1596-1650), John Locke (1632-1704), George Berkeley (1685-1753), G.W. Leibniz (1646-1716), David Hume (1711-1776), Adam Smith (1723-1790), Immanuel Kant (1724-1804), Daniel Ernst Friedrich Schleiermacher (1768-1834), Georg Hegel (1770-1831), Auguste Comte (1798-1857), David Fredrich Strauss (1808-1874), Albrecht Ritschl (1822-1889), Julius Wellhausen (1844-1918), Walter Rauschenbusch (1861-1918), Adolf von Harnack (1851-1930), Norbert Wiener (1894-1964), Paul Tillich (1886-1965), Rudolph Bultmann (1884-1976), Dietrich Bonhoeffer ja monet muut ymmärtämättä, että näiden herrojen käsittelemät kysymykset ovat käsitelty tyhjentävästi jo Raamatun alkulehdillä. Nämä pääasiassa saksalaiset ja juutalaiset herrat voitaisiin jättää kokonaan mainitsematta, ellei heidän elämäntyönsä yhteisenä päämääränä olisi ollut antikristuksen maailmanjärjestyksen valmistelu.

Kaksi opiskelijaa nousee Kurussa linja-autoon. Toinen väittää tietävänsä, että linja-auto menee Tampereelle. Myös toinen opiskelija nousee samaan linja-autoon, koska hän uskoo pääsevänsä sillä Tampereelle. Kun bussi sitten kellahtaa Ylöjärvellä ojaan, jatkavat molemmat matkaansa toisella bussilla. Voidaan vain sanoa, että toisen tieto oli väärä, ja toisen usko oli lähes oikea, sillä hän pääsi päämääräänsä Tampereelle siitä huolimatta, että joutui välillä vaihtamaan bussia.

Sekä uskova että ei-uskova opiskelevat ja hankkivat tietoja, jopa niin, että molempien hankkima tieto on aivan sama. Ero ilmenee vain uskovan ja ei-uskovan suhteessa hankkimaansa tietoon. Uskova ymmärtää ja tunnustaa sen, että kaikista tietovirroista on vielä valittava oikea - ja se valinta on uskon kysymys.

Raamattu määrittelee uskon näin:

Usko on se liikkeellepaneva voima (ojentautuminen), joka saa ihmisen nousemaan linja-autoon silloin, kun saatuun tietoon luotetaan, vaikka tulosta ei vielä näy. Mutta usko voi syntyä vain tiedosta (oikeasta tai väärästä). Raamatun mukaan tämä tieto saadaan kuulemalla:

Usko tulee kuulemisesta. (Kts. Rm 10:17).

Näin ollen usko on se portti, jonka kautta jokainen teko väistämättä joutuu etenemään tullakseen teoiksi. Mikään inhimillinen toiminta maailmassa ei voi sivuuttaa tätä porttia. Portilla yritetään vain varmistaa yhtä asiaa: onko tieto oikeaa vai väärää. Jopa orja tekee työnsä uskonsa tähden - hänen tekee orjantyönsä vasta senjälkeen, kun hän on vakuuttunut, että muut vaihtoehdot ovat hänelle vielä raskaampia kuin orjantyö.

Usko on portti, ja tätä porttia valitessasi sinä valitset sen, mihin lopulta päädyt. Ennen portin valintaa harjoitettu tiedonhankintaprosessi menettää siinä vaiheessa merkityksensä, kun asia on edennyt tekojen asteelle. Joitakin asioita voit ehkä korjata vielä portin valinnan jälkeenkin, mutta Atlantin yllä lentävää lentokonetta on vaikea suostutella palaamaan takaisin kesken matkaa. Ja vielä riskaabelimpaa on poistua koneesta kesken matkan, vaikka sama ovi, josta siihen tulit, olisikin käytettävissäsi.

Systemaattisesti kerätyn tiedon eli tieteen nimissä elää vahva uskomus siihen, että tieteen maailmassa asiat eivät kulkisikaan uskon portin kautta. Aurinko kyllä paistaa, vaikka ihminen pistäisikin silmät kiinni, mutta jos ihminen aikoo jotenkin vaikuttaa itse auringon paistamiseen, hänen toimintansa perusteina täytyy olla usko vaikutusmahdollisuuksiinsa, joko tieteellisiin tai muihin.

Filosofia siirtyi kritiikittömään, fanaattiseen tiedonpalvontaan Ranskan vallankumouksen aikana. Silloin sitä nimitettiin järjen palvonnaksi, nykyisin vain tieteeksi. Vaikka tieteeseen uskominen on fanaattista, on kysymys kuitenkin vain uskosta. Valitettavasti tieteen kultti on vahingollinen kultti, sillä periaatteessa se on sitä vanhaa auringonpalvontaa, johon jo babylonian papit retkahtivat.

Uusi ihminen luotiin Pyhän Hengen uudistuksen kautta ilman lakia Kristuksessa. Työn jatkamiseksi hän antoi sovituksen viran palvelijoilleen. Tämän viran haltijoiksi julistautui ennen pitkää kaksi ryhmää, joista toiset väittävät että uusi ihminen syntyy Pyhästä Hengestä ja toiset väittävät että uusi ihminen syntyy kouluttamalla.

Jeesus (4 eKr - 30 jKr) pelasti ihmisen - palautti hänelle yhteyden Jumalaan ja ryhtyi uudistamaan ihmistä:

Ihmisestä tulee uusi, hengellinen ihminen silloin, kun hän saa Pyhän Hengen. Hengellisen ihmisen ja biologisen ihmisen välillä kysymys ei ole pelkästä kulttuurien erosta. Raja on hengellinen, eikä sitä biologisen ihmisen keinoin voida ylittää.

Pian kristinuskon syntymisen (Jerusalem, n. v. 30) jälkeen kristikunta jakaantui kahteen leiriin, joista toisessa uskottiin Pyhän Hengen uudistavan ihmisen väittäen, että uusi ihminen syntyy Pyhästä Hengestä. Toisessa leirissä uskottiin koulutuksen johtavan Uuden Ihmisen syntymiseen. Vuoden 325 jälkeen kristinuskon kahden haaran ero on ollut selvästi määriteltävissä havaintojen perusteella.

Rooman keisari määräsi vuonna 380, että valtakunnan kaikkien kansalaisten on tunnustettava sitä oppia, jota apostoli Paavali saarnasi. Kansan kasvatus uskottiin kirkon käsiin. Mutta kansa ei osoittanut oppimisenhalua, ja päätettiin, että kyllä tunnustus riittää. Ratkaisu tuntui järkevältä; epämukavaa vain oli, että se toinen ryhmä yhä edelleen puhui siitä Pyhästä Hengestä.

Saksan valtakunnankokouksen, reichstagin, päätöksellä vuonna 1529 kouluttajien leiri päätti, että ne Pyhästä Hengestä puhujat, jotka kastavat uskoontulleita ihmisiä, tapetaan kaikki. Jäljellejääneet siirtyivät kiihkokoulutusvaiheeseen, tarkoituksena pitkä hyppy ylös taivaisiin. Syntyi koulutusyhteiskunta.

Koulutusyhteiskunnan perusteet sanelee Martin Luther kirjassaan "Kaikkien Saksan kaupunkien neuvosherroille, että heidän tulee perustaa ja kannattaa kristillisiä kouluja". Lutherin merkitys koulutuksen historiassa on siinä, että hän ensimmäisenä merkittävänä kansanjohtajana keksi vaatia kaikkien kansalaisten pakollista kouluttamista. Kristillisiä Lutherin kouluista ei koskaan tullut, sillä opiskelu oli pakollista. Koska Lutherin ja Paavin valta oli silloin vielä maantieteellisesti sangen rajattu, jäi osa maailmaa toistaiseksi kouluttamatta ja osa kastajia tappamatta.

Neljänsadan vuoden herkeämättömän koulutuksen kuluttua Saksassa oli näkyvissä koulutuksen tulokset. Vuonna 1939 Saksan teknilliset saavutukset olivat maailman korkeinta luokkaa, taiteet maailman huippua, tieteet kukoistivat ja taloudellinen hyvinvointi näkyi kaikkialla. Urheilussa oltiin maailman johtava maa. Kaikki muu oli parasta, paitsi henki, joka oli isästä Perkeleestä. Kehittyneen tekniikan avulla paha ihminen oli ainoastaan tullut entistä tehokkaammaksi pahantekijäksi. Koulutuksella ei oltu saavutettu sitä, mitä vain Hengen uudistus voi aikaansaada. Tilanne tosin väliaikaisesti laukesi, kun ulkovaltojen armeijat v. 1945 raivasivat tiensä Berliiniin kertoakseen, että saksalaiset olivat ylittäneet sopivaisuuden rajat heidänkin mielestään. Silti koulutukseen asetetaan vieläkin aivan liian suuria toiveita eri maissa. Itse asiassa koulutusyhteiskunnan piiriin kuuluvat nykyään lähes kaikki kansat.

Kun nykypäivän koululaisilta kysytään, mikä heidän mielestään on suurin ihmiskuntaa uhkaava vaara, saadaan vastauksista luettelo:

Siis koulutusyhteiskunnan tuotelista on koulutusyhteiskunnan lasten suurin huolenaihe. Mutta huomaavatko lapset sitä, että nämä uhkakuvat ovat juuri sen pakollisen koulutuksen tulosta, joka heille tarjoillaan Pyhän Hengen tuottaman sisäisen uudistumisen korvikkeeksi? Ja silti lapsilta jää tiedostamatta suuri osa koulutusyhteiskunnan vaaroista, mikä ei ole ihme, sillä ei niitä lapsia kouluttava yhteiskuntakaan tiedosta.

Koulutusyhteiskunnan päämäärät ja tulokset käyvät keskenään kilpailua, joka jo kauan sitten on riistäytynyt tekijöittensä hallinnasta. Siitä huolimatta lapsia väkisinkouluttavat poliitikot jakavat lajitoveriensa uskon siitä, että kyllä nämä ongelmat vielä pystytään hoitamaan, kunhan vain tekniikka vielä vähän kehittyy. Koulutusyhteiskuntaa markkinoidaan tieteen nimissä, mutta se on uskonto, ja mikä pahinta, sen tarpeisiin räätälöidyn opiskelun aika on pois varsinaisten elämäntaitojen hankintaan tarvittavasta ajasta ja muista resursseista.

Usko koulutuksen kautta saavutettavan kestävään hyvinvointiin ("svetloe budushee" eli valoisaan tulevaisuuteen, kuten sitä Venäjälle markkinoitiin tai "sustainable development", kestävään kehitykseen, kuten sitä nyt markkinoidaan Yhdysvalloissa) on yhtä väärä kuin usko ihmisen uudistumiseen ilman Pyhää Henkeä yleensäkin. Tulokset ovat jo näkyvissä niin selvästi, että ainoastaan synti voi niin totaalisesti viedä järjen, niin ettei nämä tosiasiat näytä merkittäviltä. Jos koulutuksen kautta voitaisiin eliminoida koulutuksen aikaansaamat haittavaikutukset, voitaisiin kai alkoholismikin parantaa juomalla lisää viinaa.

Sääli lapsia, jotka kantavat pandakarhun merkkiä luonnon puolesta, mutta eivät voi valita oppiaineitaan. Sääli niitä, jotka pettävät itseään äänestämällä ekopuoluetta, mutta eivät hylkää ihmiselon ongelmien perusvirheitä.

Se yhteiskunta, joka on päättänyt uhrata lapsensa matematiikan, fysiikan ja kemian alttarille, ei luovu ydinvoimaloistaan, paratiisisaarilomamatkoistaan eikä aidsklinikoistaan. Se yhteiskunta tarvitsee aidsklinikkansa, koska se ei luovu huoraamisestaan. Koulutusyhteiskunnalle lapsi on vain raaka-aine, josta ehkä saadaan uusi kännykänsuunnittelija. Sitä ei kiinnosta hylkytavara, ne nuoret, jotka se pilasi, kännykänsuunnittelijoita saamatta. Niille se tarjoaa rypemistä synnissä, kunhan se vain tapahtuu halvalla.

Koulutettu ihminen ei ole sen parempi, kuin ne lukutaidottomat, jotka uhrasivat lapsiaan Molokille, tulelle ja miekalle. Tieteellisine saavutuksineen koulutettu ihminen tuhoaa paitsi omat lapsensa, myös niiden lapset, jotka eivät ole lähteneet tekemään maailmasta hullujen paratiisia.

Saksalaisen koulutusyhteiskunnan kurinpalautus toisen maailmansodan lopussa koski vain saksalaisia, ja heitäkin osittain. Tämänpäivän maailmaa johtavat ne alle kymmenen valtiota, joilla on atomiase, koulutusyhteiskunnan tuote numero yksi. Kenellä sitä ei ole, ei pääse kilpaan siitä, kenet seuraavaksi uhrataan.

Kun Baabelin tornia aikoinaan rakennettiin, sanoi Herra:

Jumalat oli (Isä, Poika ja Pyhä Henki) varsin vakuuttuneita siitä, että ihmiset voisivat tehdä sen, minkä halusivat. He myös tiesivät, mitä ihminen halusi. Siitä oli nyt näyttöä. Ettei ihmisten hanke toteutuisi, Jumala hajoitti ihmiset kaikkialle maailmaan. Jumala on tietynlaisen taantumuksen edustaja, hän yrittää esimerkiksi estää ihmistä tuhoamasta itseään.

Jos haluat tehdä jotakin, on oltava usko. Voima on uskossa. Uskoa ihmisillä oli ihan tarpeeksi. Mutta sokea usko ei ole hyväksi. Ennen töiden alkua olisi pitänyt selvittää uskon vaikutussuunta. Jumala hyväksyy vain yhden voimankäytön suunnan: Rakkauden. Niinkauan kuin rakkautta ei ole, ei pidä käyttää voimaa.

Yhteinen asia edellyttää jonkinlaisen yhteiskuntajärjestelmän olemassaoloa. Niinkauan kuin rakkautta ei ollut, käski Jumala ihmisiä elämään omissa oloissaan ja hoitamaan omia asioitaan, (kts 1.Moos 3:23 ja 1.Moos 11:8). Ennenkuin oltiin valmiita suorittamaan yhteiskunnallisia tehtäviä oli hankittava Rakkaus. Sitä ei Babylonin rakentajilla ollut, joten parempi oli lopettaa koko homma. Jumala auttoi heitä siinä. Mutta nyt onkin jo menossa ihmiskunnan toinen yritys keskusjohtoisen valtion rakentamiseksi. Se onkin outoa, koska Jumala on jo luonut uuden yhteiskunnan, hengellisesti uudistuneiden ihmisten internationaalin. Ne ihmiset, jotka eivät ole menneet sisälle Taivasten Valtakuntaan, rakentavat nyt koulutusyhteiskuntaa.

Toisen Babylonin pyrkimys on sentralisoidun maailmanvallan rakentaminen. Koululaitoksella pyritään voittamaan Baabelin kieltensekoituksesta syntyneet esteet. Siksi kouluissa suhteettoman suuri paino pannaan valtakielten opiskelulle. Ihmisen lapsuuden keskeinen osa ja nuoruus kuluu kielenopiskeluun, henkisen kasvun kustannuksella. Kielten lisäksi maailmanlaajuiseen yhtenäiskulttuuriin pyrkivässä koulussa opetetaan kreikkalaisen filosofian piiriin kuuluvia aineita: matematiikkaa, kemiaa, fysiikkaa, psykologiaa, sosiologiaa, lääketiedettä ja uskontoa. Koulutuksella saadaan teknokraatteja ja byrokraatteja, mutta terveen maailmankuvan muodostamiseen ei tarjottu opetus riitä. Terve maailmankuva alkaa Jeesuksesta, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettynä.

Koulutusyhteiskunnassa ihmisestä tehdään järjestelmän orja. Yksilönvapautta hänellä ei ole, ei myöskään oikeutta tehdä omantunnon mukaisia päätöksiä. Hänelle luodaan säännöt, joita hän toteuttaa. Alle seitsemänvuotisena hänet määrätään pakkotyöhön. Säännöillä luodaan totalitäärinen yhteiskunta, jossa kaikki asiat ovat ikään kuin järjestelmän valvonnassa, mutta kuitenkaan eivät ole. Ilmaston lämpeneminen jatkuu, ydinaseet kehittyvät, jumalaton elintapa vaatii yhä enemmän kehitystyötä ja lääkkeitä uusien veneeristen sairauksien taltuttamiseksi, bakteerikanta vahvistuu, elollinen luonto köyhtyy, huumeet ja alaikäiset gangsterit hallitsevat koululaitosta täysikäisten gangstereiden tuella. Se, mikä jää totalitäärisen koulutusyhteiskunnan ulottumattomiin, on ihmisen pahuus. Se ilmaisee kyllä itsensä, olipahan totalitäärinen järjestelmä kuinka perusteellinen ja taidokas tahansa.

Hengellinen maailma on biologiselle ihmiselle tuntematon. Hänen yrityksensä rakentaa Totuuden kanssa yhtäpitävä maailmankuva on toivoton yritys. Apostoli Paavali selostaa korinttolaisille:

Biologien ihminen saattaa olla hyvin perehtynyt henkisiin käsitteisiin ja olla alallaan hyvinkin pätevä, mutta hengellinen elämä on hänelle täysin outo. Henki on saatava Jumalalta, sitä ei voi saada opiskelemalla.

On syytä huomata, että sekä Jeesuksen seuraajat, että Jeesuksen vastustajat kehoittavat opiskelemaan. Kysymys on vain siitä, mitä, miten ja kenen tahdosta me opiskelemme. Koulutusyhteiskunnassa valtahierarkia määrää opinto-ohjelman, kun taas Jeesuksen oppilaita Pyhä Henki johdattaa yksilölliseen opiskeluun. Jeesuksella ei ole yleistä ohjelmaa, hän rakentaa aina yksilöä täyttämään paikkansa Taivasten Valtakunnassa. Jumalan Valtakunnassa jokainen paikka on yksilöllinen. Muiden yhteisöiden opinto-ohjelmilla tehdään standardituotteita järjestelmän käyttöön. Usein sanomalehtien artikkeleista ja poliitikkojen puheista kuultaa läpi täysin sokea usko opiskelun hyödyllisyyteen. Opiskelu sinänsä ei ole mikään arvo, arvokasta se on vain, jos opiskeltavat aiheet ja opiskelumenetelmät on valittu oikein. Sivullisen määräämä opinto-ohjelma on aina hyökkäys ihmisyyttä vastaan.

Luther ei tietenkään keksinyt koulutusyhteiskuntaa yksin. Hyvän ja pahan tiedon puusta syötiin jo paratiisissa. Kertomus Baabelin tornista kertoo sen, mitä Jumala tällaisista asioista ajattelee. Rooman keisarin käsky kirkollisen yhtenäiskulttuurin luomisesta vuodelta 380 on toinen virstanpylväs. Pyrkimys yleisen koululaitokseen luomiseen näyttää olevan luonnollista seurausta tilanteesta, jolloin maallinen valta huomaa kristillisen opin saavan kannatusta - näin tehtiin mm. Kiinassa vuonna 738. Kiinan keisarillisen tutkintojärjestelmän uudistajan Li Shiminin neuvonantajat esittivät mandariinitutkinnon diplomienjakotilaisuudessa epäilynsä siitä, että vastaleivotut virkamiehet mahdollisesti käyttäisivät valtaansa keisaria vastaan. Keisari torjui epäilyt huomauttamalla, että nyt nämä mainiot miehet koko maasta ovat minun vankejani, koska he ottivat vastaan diplominsa minun kädestäni.

Valtiollinen koulutus pyrkii rajoittamaan ihmisen maailmankuvaa niin, että vain valtion prioriteetit pääsevät määräämään opiskelun sisällön. Kokonaan opiskelun ulkopuolelle jäävät ihmisen henkilökohtaisen tarpeen vaatimat käytännölliset asiat, kasvatus ja omintakeisen ajattelun kehitys. Koululainen ei pysty aikuistumaan henkisesti, koska hän on jatkuvan manipuloinnin alainen. Työtä hän ei ehdi kouluksi nimitetyn pakkotyön takia tehdä, ja mahdollisuuksia minkä tahansa oma-aloitteisen työn suorittamiseen rajataan byrokraattisella pykäläviidakolla yhä kiihtyvässä tahdissa. Jumalaton yhtenäiskulttuuri kuolee omaan mahdottomuuteensa. Babylonin tornin rakentajat hajoitetaan aina ennen kuin torni ehtii valmistua.

Jumala on sitonut pelastuksen Jeesukseen. Jumalalla on oma yhtenäiskulttuurinsa, jossa Jeesus on kuningas. Sen ulkopuolella ovat ne, jotka eivät suostu Jeesuksen johtoon uskon puuttuessa. Lutherin kirkkoreformi oli siten mahdoton. Jos Jeesus ei voinut pelastaa väkipakolla, niin Lutherin oli turha yrittää. Mutta tätähän kirkollisia asioita ohjailevat poliitikot eivät ymmärtäneet. He uskoivat koulutukseen, ja koulutus jatkui. Luterilaisuus levisi Saksasta pian Tanskaan, Islantiin, Norjaan, Ruotsiin, Suomi, Viro, Latvia mukaan luettuna sekä Preussiin.

Meitä suomalaisessa luterilaisessa järjestelmässä kasvatettuja ihmisiä on opetettu, että Luther löysi uudestaan Rooman kirkon kadottaman raamatullisen totuuden siitä, että ihminen pelastuu uskon kautta, ilman tekoja. Kun minua pikkupoikana vietiin luterilaiseen kirkkoon, kuulimme tätä oppia monet kerrat, aina kyllästymiseen saakka. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, miksi kirkossa oli niin tylsää. Oli pitkästyttävää aina ja yhä uudestaan kuunnella selostusta siitä, kuinka ylitetään raja maailmasta Taivasten Valtakuntaan. Kirkossa me emme koskaan menneet tämän rajan ylitse. Kun myöhemmin aloin matkustella Suomesta ulkomaille, kuljin joka kerta raja-asemien kautta, mutta rajan ylitys ei koskaan ollut tärkeintä ulkomaanmatkoillani. Kotiin palattuani vain harvoin kerroin siitä, miten rajan ylitys sujui. Mielenkiintoisempaa oli se, mitä näin ja koin rajan toisella puolella. On tietysti selvää, että rajalla on tiettyjen asioiden oltava asianomaisessa kunnossa, mutta se ei ole tärkeintä. Teoria on hyvä hallita myös hengellisissä asioissa, mutta vasta käytäntö on mielenkiintoista. Erilaisia saarnoja kuunnellessani huomasin, että useimmilla saarnamiehillä ei ole mitään henkilökohtaista kokemusta Jumalan johdosta ja Pyhän Hengen töistä – he vain puhuvat kuivaa teoriaa rajanylityksestä. Kirkoissa itse asiaan - elämään uskon kautta - ei koskaan päästy, koska kirkollisten oppien mukaan ihmisen vanhurskauttaminen tapahtuu vasta viimeisellä (pakanoiden, kts. Matt 25. luku) tuomiolla, ja vasta senjälkeen pääsee - jos pääsee - Jumalan Valtakuntaan.

Lutherin ajatuksia koulutusyhteiskunnasta kehitteli edelleen John Locke Englannista. Hänen kirjansa "Ajatuksia kasvatuksesta" ilmestyi 1693. John Locken perusväittämä oli, että ihminen voi oman järkensä avulla hankkia kaiken tarvittavan tiedon ja sen nojalla tehdä oikeat ratkaisut. Ajatussuuntaa kutsutaan rationalismiksi ja sen synnyttämää aikakautta valistuksen aikakaudeksi. Valistus sopi hyvin yhteen Lutherin koulutuspyrkimyksille. Luku- ja kirjoitustaito yleistyivät, jonka lisäksi opeteltiin monia käytännön taitoja. Kirkotkin opettivat valistusajalla mieluummin perunanviljelyä kuin hengenviljelyä. Perunanviljelyksessä saavutettiinkin hyviä tuloksia.

Kuuluisin valistusajan filosofeista oli ranskalainen Francois-Marie Arouet Voltaire (1694-1778). Voltaire arvosteli ja pilkkasi kirkkoa. Mutta Voltaire ei tyytynyt vain kirkon pilkkaamiseen: hän pyrki sanoillaan pilkkaamaan myös Jumalaa. Filosofi parka ei ymmärtänyt, että Jumalaa pilkatessaan hän seisoi aivan samassa joukossa kuin kirkkokin, jumalanpilkkaajien suuressa kuorossa. Yhdessä asiassa Voltaire kuitenkin eroaa myöhemmistä seuraajistaan: Hugenottien metsästystä hän ei kannattanut.

Kirkon arvostelussa ei ollut mitään uutta. Reformaattorit olivat tehneet sen tarpeeksi perusteellisesti ennen häntä. Reformaattorit ja uskovat eri maissa olivat myös pyrkineet omantunnon vapauteen, nyt Voltaire pystyi jo käyttämään tätä vapautta hyväkseen. Hän pääsi Englantiin, jossa uskovat olivat taistelleet omantunnonvapauden puolesta ja päässeet irti katolisesta kirkosta. Kun Voltaire yritti siirtää uskovilta omaksumiaan ihanteita ihmisoikeuksista Ranskan maaperälle Jumalan kunniaa tunnustamatta, oli tuloksena kaaos.

Ranskan 1793 alkanut vallankumous antoi ensimmäiset mittavat näytöt valistusfilosofien opeista. Kristinusko kiellettiin ja tilalle tuli järjen palvonta uusine "järkevine" sääntöineen. Tulos oli se, että ihmiset rupesivat tappamaan toisiaan kuin hullut rotat ahtaassa häkissä. Kun kymmenen sekasorron vuotta oli kulunut, alkoi jopa kirkko tuntua houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin järjen palvonta.

Koulutusyhteiskunnassa ihmisestä pyritään tekemään robotti. Lapset pannaan koulutustunneliin ja aikuiset uraputkeen. Lopussa on tuho.

Vastasyntynyt lapsi on kuin tieteellinen tutkimuslaitos. Se kokeilee kaikkien kohtaamiensa ilmiöiden hajun, maun, värin, kestävyyden ja monet muut ominaisuudet ja sen tehtyään ryömii toisen kohteen luo ja tekee sille saman. Ymmärtämätön aikuinen työntää lapsen käteen lelun. Lapsi tutkii lelun ja sen tehtyään heittää sen pois. Ymmärtämätön aikuinen työntää lelun takaisin lapsen käteen. Lapsi heittää sen pois - se on jo tutkittu. Mitä tekee aikuinen: Hän rajaa lapsen elinympäristön niin että sen sisälle jää vain lelut ja tuo lisää samanikäisiä lapsia samaan koppiin, ettei lapsille jäisi kehittyneempää seuraa, joita he voisivat seurata, tai joiden toimia he voisivat pohdiskella.

Muutaman vuoden ikäinen lapsi kysyy äidiltä: Mikä tämä on? Äiti ei vastaa, äiti on mennyt töihin. Lapsi kysyy samaa mummolta. Mummo ei vastaa, mummo on mennyt Kanarialle. Lapsi kysyy ukilta: Mikä tämä on: Ukki ei vastaa. Ukki asuu yksiössä Kontulassa ja juo kaljaa. Lapsi, joka on kiinnostunut kaikesta, kysyy isiltä: Mikä tämä on? Isi ei vastaa, isillä on uusperhe. Lapsi viedään päiväkotiin. Siellä hän kysyy keinoemolta: Äiti, mikä tämä on? Emo ei vastaa. Hänellä on kiire, ympärillä kymmenen lasta kysyy yht'aikaa: Äiti, mikä tämä on? Leikkikää palikoilla, vastaa keinoemo.

Onko lehmä olemassa? kysyy lapsi. Onko auto olemassa, kysyy lapsi. Onko kauppa olemassa, kysyy lapsi. Onko taivas olemassa, kysyy lapsi. Ei ole, vastaa keinoemo. Hänen koulutukseensa ei uskonto kuulu.

Ensimmäisten seitsemän tylsän vuoden jälkeen lapsi määrätään kouluun. Se tuo aluksi vaihtelua. Opetellaan kirjoittamaan, lukemaan, laskemaan, laulamaan. Sitten saadaan tietää, miten kukat lisääntyvät, valas poikii ja krokotiili nai ja sekin ettei ameba nai. Opiskellaan matematiikkaa, mutta miksi. Opiskellaan kieliä, mutta ei opita niitä. Tulokseton toiminta alkaa hermostuttaa koululaista. Puberteetti-ikä, sanovat aikuiset toisilleen. Tärkeintä on sivistys, ei koulussa mitään tarvitse oppia, sanovat aikuiset toisilleen. Tärkeintä kouluttajalle on robotti, joka ei esitä eettisiä kysymyksiä, vaan rakentaa koulutusyhteiskuntaa.

Koulutus ei ole kasvatusta. Koulutus on kasvun keinotekoista ohjailua, kasvun vääristelyä. Kasvatuksesta koulu on kauan sitten luopunut. Opettaja parka ei uskalla hellanlettuja nuhdella, vaikka nämä mitä tekisivät. Siinähän menisi työ ja toimeentulo. Kun opettaja on saatu luopumaan tehtävistään, ovat röyhkeimmät oppilaat ottaneet vallan koulussa, ja terrorisoivat lapsia, joilta koulutusyhteiskunta on riistänyt kodin suojan.

Kymmenen-kahdenkymmenen koulussa vietetyn vuoden suurin menetys on aika, nuoruus, jonka aikana olisi pitänyt oppia elämään. Arvostelukyvyn olisi pitänyt kehittyä, havaintoja olisi pitänyt tehdä elävästä elämästä. Olisi pitänyt saada seurata isän ja äidin elämää ja kokeilla omien siipien kantavuutta niin pienin panoksin, ettei koko elämä tuhoutuisi.

Koulutusyhteiskunta kasvattaa uusia ihanteita: tiedemies, joka tekee sellaista, jota ennen ei ole osattu, niinkuin esimerkiksi atomipommi. Se, että joku atomipommin kehittäjä sitten eläkeiässä ampuu itsensä tai ryhtyy ajattelemaan asioita, ei asiaa paranna. Henkilökohtaisesti hänkin voi vielä pelastua siirtymällä ajoissa Jeesuksen leiriin, mutta hänen tuhotyönsä hedelmät jäävät vihollisen käyttöön.

Kun olemme kuulleet asian, emme voi sanoa, ettemme tiedä sitä. Eri asia on, uskommeko me sitä, vai ei. Terve ihminen pyrkii varmistamaan, onko asia totta. Keinoja on monia, makkaraa voi haistaa, jos epäilee sen olevan pilaantunutta. Lehmäkin pellolla osaa olla syömättä myrkyllistä kulleroa, niin kaunis kukka kuin kullero onkin. Ihmisen normaaliin kehitykseen kuuluu, että hän tutkii kaiken. Ihminen luo itselleen mahdollisimman luotettavan käsityksen ympäristöstään. Hän kerää tietoa ja tutkii tietojen luotettavuutta.

Yhden ihmisen mahdollisuudet ovat tiedonkeruussakin sangen rajoitetut. Hän rakentaa tietonsa muiden työlle. Biologisessa perheessä vanhempien ja naapureiden kokemus on se perusta, jolta tiedonkeruu alkaa. Tieto saadaan oman patriarkaalisen järjestelmän ja oman kokemuksen kautta. Tiedon rajojen laajentaminen ilman luku- ja kirjoitustaitoa on hyvin rajoitettua. Vasta luku- ja kirjoitustaito tekevät mahdolliseksi suurten yhteisöjen järjestelmällisen tiedonkeruun, ja yhteisön jäsenien erikoistumisen eri alojen tutkijoiksi. Silloin aletaankin puhua järjestelmällisestä tiedonhankinnasta, tieteestä. Luterilaisella koululaitoksella oli käytettävissään kaikki nämä edellytykset. Seurauksena oli tieteellisen toiminnan vilkastuminen. Järjestelmällinen koulutus johti järjestelmään, jonka luonne määräytyi valittujen kouluaineiden perusteella.

Saksalaisella kulttuurialueella kansat opetettiin lukemaan. Keinot olivat ovelat ja tehokkaat: Hallitsija pakotti kaikki kirkkoon. Kirkko esti avioliitot sellaisten henkilöiden välillä, jotka eivät osanneet lukea. Pian kirjoitus- ja lukutaitoisia oli miljoonia, joiden joukosta löytyi niitä, jotka pystyivät viemään tuntemansa tiedon rajoja pitemmälle, kuin mihin heidän opettajansa olivat pystyneet. Luterilaisen maailman tieteenharjoitus oli pian muuttunut yksilöitten tieteenharjoituksesta yhteiskunnalliseksi toiminnaksi, johon muu reformoitu maailma vastahakoisesti liittyi. 1600-luvun loppuun mennessä yhteiskunnalliset edellytykset Uuden Babylonin rakentamiselle olivat syntyneet. Uskovat omine uskonkäsityksineen oli tuhottu, karkoitettu maanpakoon tai ainakin saatettu hiljaiseksi. Soraääniä ei noussut, kun kävi ilmi, että lasten nuoruus vaihdettiin filosofiaan ja kielien opiskeluun.

Filosofian haaroista luonnontieteet kehittyivät nopeasti, ja tuloksia alkoi näkyä. Teollisuus alkoi kehittyä ja veti kansaa kaupunkeihin. Valtaapitävät saivat rahaa ja pystyivät ostamaan sieluja. Tuotannon laajentuminen johti myös kansainvälisen kaupan laajenemiseen. Ensimmäiset laivat tulivat Kiinan rannikolle tarjoamaan tavaroitaan. Kiinalaiset kieltäytyivät kohteliaasti. Keisari sanoi: "Kiina on jo monta tuhatta vuotta pärjännyt ilman teidän tavaroitanne ja pärjää vieläkin". Mutta osoittautui, että niitä oli pakko ostaa. Luonnontieteiden harrastus oli johtanut ylivoimaisten sodankäyntivälineiden tuotantoon. Kävi ilmeiseksi, että tiede oli orjuutuksen väline. Sekään ei aiheuttanut soraääniä. Omatunto oli ajettu Euroopasta maanpakoon.

Luonnontieteiden osatotuudet olivat helposti tarkastettavissa. Jos söit pilaantunutta, haisevaa makkaraa oli vatsa kohta kuralla. Mutta filosofian piiriin kuuluvien muiden tieteiden osalta ei voida sanoa samaa. Filosofialle oli alusta alkaen ominaista tuulesta temmattujen väitteiden esittäminen, sellaisten kuin Thaleksen oppi vedestä maailman alkuna. Sama koskee edelleen oikeuskäsityksiä, valtiotiedettä, psykologiaa, taloustieteitä ja sosiologiaa. Myös näistä aiheita tutkittaessa on otettava huomioon Jumalan säätämys. Jollei niin tehdä, syntyy valetiedettä, jossa tieto on sivuutettu - painavan sanan sanoo se, joka on saanut oraakkelintoimeen säädetyn pätevyyden, esimerkiksi presidentin määräyksestä. Uskooko joku puoskarin sanaan, ei olekaan silloin tärkeää. Jos puoskarilla on esimerkiksi sellainen valta, että hän saa pakottaa metsänhoitajan suorittamaan Lapin metsissä avohakkuita, ei metsänhoitajalle jää valinnan mahdollisuutta. Siitä huolimatta, että metsänhoitaja tietää saaneensa puoskarointia harjoittavalta viranomaiselta väärät ohjeet, hänen on toteltava silloinkin kun on ilmiselvää, kuinka väärässä on niinsanottu tiede. Jumalattomassa järjestelmässä ei ole vapautta. Vapaus tulee vain Vapahtajalta.

Totaalinen koulutus synnytti totaalisen järjestelmän. Niinkauan, kun Jussi itse viljeli maata "otsansa hiessä" ja söi itse kasvattamaansa leipää, asui itse rakentamassaan talossa, ja nukkui yönsä oman vaimonsa kanssa, hän tunsi olevansa herra talossaan. Mutta koulutusyhteiskunnassa miesparka joutui osaksi järjestelmää. Hän sai rysselistä direktiivit, paljonko hän saa pitää sikoja sikalassaan, ja alkoi voida huonosti. Hänen lapsensa menivät yliopistoon ja huusivat kurkku suorana: "Me haluamme enemmän vaikutusvaltaa. Enemmän demokratiaa. Enemmän vapautta. Enemmän kaljaa".

Kun elämäntaidot puuttuvat, syntyy kaaos. Kaaos on vihollisen keino päästä valtaan. Se lupaa poistaa kaaoksen totalitäärisen järjestelmän avulla. Kun totalitäärisestä järjestelmästä on tullut yleismaailmallinen, on vuorossa taivaan valloitus. Tietoyhteiskunnan herran päämääränä on päästä jumalaksi Jumalan paikalle.

Monta kirjaa on kirjoitettu tieteen ja uskonnon keskinäisestä suhteesta. Palautamme mieliin sen, mistä tämä kirjoittelu alkoi:

Elämä on välitöntä yhteyttä Rakkauteen ja Totuuteen. Hyvä ja paha tieto on sama miltei asia kuin Totuus, mutta laajempi. Totuudessa ei ole mitään pahaa. Hyvä ja paha tieto on lisäksi lajittelematonta tietoa, josta kokonaiskuvan, Totuuden näkeminen on palapelin kokoamista. Jumala varoittaa ihmistä ryhtymästä liian suureen tehtävään:

Tieto tuo vastuun valita vain hyvä, vain se, mikä on Jumalasta. Jumala varoitti ihmistä syömästä sellaisia hedelmiä, jotka toisivat vain vastuuta, ilman kykyä vastuun kantamiseen.

Idän puutarhassa ihmisellä ei ollut ongelmia. Jumala oli hänen kanssaan. Tässä vaiheessa ihmisellä oli valta syödä elämän puusta, joka oli samassa puutarhassa, kts. 1.Moos 2:8-9. Tämän mahdollisuuden ihminen menetti syödessään hyvän ja pahan tiedon puusta. Vasta vuosituhansia myöhemmin ihmiselle paljastettiin ne ehdot, joilla hän voi päästä osalliseksi Elämän puun hedelmistä.

Puutarhan ulkopuolella, "kedolla", asusti viisas eläin, käärme. Siitä Raamattu kertoo ensin seuraavaa:

Käärmeellä on suuri suu. Suuresta suusta tulee suuria lupauksia. Käärme avaa suunsa myrkkyä iskeäkseen ja nielläkseen uhrinsa:

Käärmeen propaganda synnytti kuulijassa uskoa. Ja olisihan se varmasti hienoa saada päättää itse, mikä on hyvä ja mikä on paha! Minkätakia Jumalan pitäisi olla Jumala? Kun ihminen ryhtyi tarkastelemaan tiedon puuta, hän tuli siihen tulokseen, että hyvältä näyttää:

Näkemänsä perusteella ihminen päätti itse, mikä on hyvä. Nyt hän oli saavuttanut Jumalan kaltaisuuden, ainakin omasta mielestään! Ihminen söi, ja silmät aukenivat. Eeva ja Aatami huomasivat olevansa alasti. Ihminen tuli tietämään hyvän ja pahan, mutta ei pystynyt toteuttamaan hyvää. Häneltä puuttui jumalalliset ominaisuudet, ja lisäksi hän oli tehnyt olennaisen virheen: Hän ei ollut totellut Luojansa varoitusta.

Ihmisen rooli Jumalana päättyi surkeasti ulosajoon. Paratiisi sai toistaiseksi jäädä. Tieto ei tehnyt ihmistä Jumalaksi. Tieto on vajavaista. Lehmä pärjää ympäristössään vain, koska se rajoittaa toimintansa oleelliseen. Lehmä ei pyri rakentamaan Baabeliin torneja. Se ei pyri valloittamaan elinpiiriään Saharaa kastelemalla tai poistamaan ryppyjä nuorennusleikkauksien avulla. Lehmän suhteellisuudentaju on terve, ihmisen ei.

Ihmisen tieto ei riitä niiden ylimääräisten tehtävien toteuttamiseen, jotka jumalaksi Jumalan paikalle pyrkivä ihminen on itselleen ottanut. Ihmisen tiedonhankintaprosessia ohjaa tiedon puute. Tunnustamatta asiaa itselleen ihminen joutuu etsimään ratkaisuja tiedon puutteen korvaamiseksi. Ihminen standardisoi prosesseja, joita se haluaa ohjailla. Ihmisellä ei ole resursseja tehdä jokaisesta koivunlehdestä yksilöllistä. Siellä missä Jumala luo, ihminen kloonaa.

Kun tieto on rajoitettua ja vajavaista, on olennaista keskittyä siihen tietoon, joka on tärkeää. Silloin kysymys onkin enää siitä, että mikä sitten on tärkeää tietoa, mikä ei. Suljetuissa tietojärjestelmissä, kuten pakollisen koulutuksen piirissä, totalitaarisissa valtioissa, puolueissa, uskonnoissa, päämäärähakuisten ammatillisten ja muiden koulutusohjelmien piirissä tai alkoholisoivien sidosjärjestelmien tai vastaavien piirissä olevien ihmisten osalta kysymys on ratkaistu. He ovat joko päättäneet itse, tai he eivät ole pystyneet vastustamaan järjestelmää. Kun järjestelmän piiriin kuuluva ihminen tulee tuntemaan Totuuden, se ei hänelle riitä. Hän tarvitsee myös pelastuksen, vapautuksen järjestelmästään. Evankeliumissa tämä on huomioitu: "Totuus on tekevä teidät vapaiksi". Kts. Joh. 8:32.

Rajoitetun tiedon yhteiskunta valitsee ne tiedot, joita se pyrkii hankkimaan. Rajoitetun tiedon yhteiskunta joutuu jakamaan tiedon hyvään ja pahaan, eikä voi tehtävässä onnistua, koska itse kysymys on väärin asetettu. Niillä, jotka saavat ravintonsa elämän puusta, ei tätä rajoitusta ole. Jumalan yhteiskunnassa Jumala antaa jokaiselle tarpeittensa mukaan. "Viheriäisille niityille hän vie minut …" Jumalan ihmisellä on käytettävissään kaikki tieto, koska hänellä on yhteys Jumalaan, Totuuteen.

Jumalaton maailma pyrkii jumaloimaan tietoa ja jopa tiedonhankintaprosesseja, tutkimusta ja koulutusta. Pyrkimys tiedon jumaloimiseen on tarkoitushakuista, siten saadaan asiat näyttämään siltä, ettei lopullista Totuutta enää tarvitakaan. Tahallisesti unohdetaan, että ihminen voi esittää monta kysymystä Jumalasta, ja vastata niihin haluamallaan tavalla. Jopa vastauksien arvostelu jää vain ihmisten keskeiseksi. Ihmisen kysymyksillä ei siten ole mitään lopullista merkitystä.

Vain Totuus on todellista, reaalista, tieto sensijaan on aina subjektiivista, sen haltija joko uskoo tai hylkää hallitsemansa tiedon. Usko on tiedon lajittelukone. Mitään tietoa ei voida jättää uskon ulkopuolelle. Tärkein kysymys suhteessa tietoon on se, mitä pidämme tärkeänä, mitä turhana, mitä uskomme, ketä uskomme, ja mitä hylkäämme.

Usko on enemmän kuin tunnustus. Uskoa ei voida pukea sanoiksi, se on yksilön koko maailmankuvan summa. Siinä ihminen itseään pettämättä käyttää kaiken tietonsa, joko todellisen tai kuvitellun, jokaisen asiansa ratkaisuun. Jokainen päätös, jonka ihminen tietoisesti tekee, tapahtuu uskon kautta. Joku tieto torjutaan, joku tunnustetaan, riippuen siitä, keneen uskotaan. Usko on kaiken tiedon ja ajatustyön yhteinen tulos, ja sen hedelmä on työ.

Tietoja valitsemalla voidaan päästä mihin tahansa järjettömään maailmankuvaan. Esimerkiksi kelpaavat radiouutiset, joissa suosituimmuuskohtelun omaavista puolueista, kansoista ja valtioista kerrotaan vain positiiviset asiat, muista vain negatiiviset asiat.

Kaikki, mikä on Jumalasta, yhdistyy Rakkaudessa. Ilman Rakkautta kokonaisuus ei pysy kasassa. Väärät mittasuhteet vääristävät maailmankuvan, ja silloin mikä tahansa sirpaletieto tai primitiivinen halu voi tulla hallitsevaksi tekijäksi ihmisen elämässä. Se, jolla ei ole yhteyttä Jumalaan, tuhoutuu.

Totuudenmukaisen maailmankuvan muodostamiseksi on tehtävä yleistyksiä. Se on kuitenkin hyvin helppoa, sillä itsenäisesti on vain Jumala. Hänet voidaan ymmärtää Totuuden, Elämän ja Rakkauden summana. Jumalassa ei ole sisäisiä ristiriitoja, hän on pyhä. Tämä hävittää pois kaiken sen, mikä ei ole Jumalasta. Mutta se, jolla on yhteys Jumalaan, säilyy, sillä hänellä on paikkansa Jumalassa. Hän säilyy, mutta vain suhteellisena Jumalaan. Siksi meidän suhteemme Jumalaan on tekijä, josta määräytyvät kaikki meidän tulevat asiamme ja tekomme.

Ennen kuin mistään tiedonhankinnasta kannattaa edes puhua, on ratkaistava Edenin puutarhassa syntynyt ongelma. On palautettava yhteys Totuuteen. Jos Rakkaus, Totuus ja Elämä ei ole ihmiselle ensimmäinen asia, hän ei ole viisas. Herran pelko on viisauden alku. Viisautta on pelko poiketa Rakkaudesta, Totuudesta ja Elämästä.

Jumalalla on ihmiselle vain yksi kysymys: Ihmisen on vastattava Jumalalle teoistaan. Kun lisäksi on ilmeistä, ettei ihminen siihen pysty, on keskustelu Jumalan kanssa mahdoton ilman välittäjää, Jeesusta. Elämän uudistus alkaa vähästä. Tämä vähä sisältyy yhteen lauseeseen: Jeesus on Herra. Joka häntä tottelee, saa Pyhän Hengen. Pyhä Henki johtaa kaikkeen Totuuteen.

Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset tulisivat Totuuden tuntoon, ("eis epignosin alitheias elthein"), kts. 1.Tim. 2:4. Pelkkä opiskelu ei riitä, on saavutettava tulos, päästävä yhteyteen Totuuden kanssa. Edenin puutarhassa tehty vahinko on korjattava. Jumalan puolelta kaikki on valmista. Jos joku tekee Jeesuksen sanan mukaan, niin hän näkee tuloksista, että yhteys palautuu. Jeesus vie ihmisen Jumalan, Totuuden yhteyteen. Kun pääasia on selvitetty, voidaan löytää mikä tahansa pikkutieto helposti paikkansa. Sen jälkeen, kun maailmankuva on ehjä ja realistinen, voi elämä alkaa.

Totuuden tunteminen tekee turhaksi uskomukset, uskonnot ja tietojärjestelmät. Ihmisen omat pyrkimykset rakentaa sirpaletiedoista terve maailmankuva epäonnistuu aina. Jos kysymys synnistä jää ratkaisematta, vie synti aina yliotteen ihmisen parhaistakin pyrkimyksistä. Eikä Jumala suostu avautumaan ihmiselle, joka ei suostu luopumaan synnistä. Totuus on ehjä totuudessaan, valhetta hänessä ei ole. Hänelle kelpaavat vain ne ihmiset, jotka suostuvat eheytymään, luopumaan valheesta.

Mikä tahansa tieto ei johda ihmistä Totuuden tuntoon. Sirpaletiedoilla voidaan rakentaa atomipommi, ja atomipommia monet pitävätkin Jumalanaan. Kansat pelkäävät atomipommia kuin jumalaa, mutta Totuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Totuuden tuntoon tuleminen on tahdon valinta, uskon teko. Usko johtaa tekoihin. Edes tekovaiheessa on vielä vaikea nähdä, mikä on tulos. Hyvään tulokseen päästään vain uskomalla Jumalaan.

Uskon kautta Uusi ihminen vaeltaa Jumalan ennalta valmistamissa teoissa:

##Tekstin uudelleen tarkastelussa on 2004-02-05 edetty tähän vaiheeseen …

Usko on Jumalan lahja. Kaikilla sitä ei ole, sillä se on otettava vastaan Jumalan kädestä. Silloin, kun ihmiseltä puuttuu usko, hänen käyttäytymistään ohjaavat myötäsyntyiset tarpeet ja vietit. Tiedolla ei ole mitään merkitystä silloin, jos päätöksen teko tapahtuu sukupuolivietin, rikastumisenhalun, ruokahalun, vallantavoittelun, kuoleman pelon tai muun vietin antaman käskyn perusteella. Biologiselle ihmiselle hänen viettinsä ovat korkein auktoriteetti, hänen jumalansa. Näiden auktoriteettien voittamiseen ei mikään tieto pysty. Ainoastaan usko Jumalaan voi muuttaa biologisen ihmisen käyttäytymismalleja.

Uskovalla ihmisellä ja biologisella ihmisellä voi olla aivan sama tietokanta, mutta uskovan ihmisen ja biologisen ihmisen käyttäytyminen ovat silti aivan erilaiset. Jos usko puuttuu, vietit estävät tiedon käytön aina kun päämäärä on hyvä. Vietit ja usko Jumalaan ovat toistensa vihollisia. Vietit ohjaavat ihmistä käyttämään tietonsa destruktiiviseen toimintaan. Usko Jumalaan ohjaa ihmistä käyttämään tietonsa Rakkauden, Elämän ja Totuuden kunniaksi.

Jeesus kutsui ihmisiä muuttamaan mielensä niin, että ihminen voisi tulla Jumalan Temppeliksi. Esimerkkitapaus löytyy Juudan kuninkaan Joosian ajalta, kts. 2.Kun 22:1-23:27. Jumalan Temppeli Jerusalemissa oli kuningas Manassen aikana joutunut vihollisen käyttöön, mutta Joosua palautti sen alkuperäiseen tarkoitukseensa. Joosuan reformi eteni vaiheittain:

Vaikka Joosian reformi on esikuvallinen, osoittaa se selvästi, että Jumalan tuntemiseen tullaan pyhityksen kautta. Teot valitaan siten, että Totuutta, Rakkautta ja Elämää vastustavat voimat eivät estä juhlille pääsyä.

Jeesus esittää sellaisen ohjelman, jossa arvomaailma on oikein valittu, tieto kerätty mahdollisimman luotettavista lähteistä ja tarkistettu uskon kautta ja työ tehty päättäväisesti.

Kun lapselle antaa kynän, ja sanoo: piirrä puu, pystyy lapsi muutamalla viivalla piirtämään helposti puuksi tunnistettavan kuvan. Mutta kun pyydät alan professoria tekemään saman, hän antaa asiasta niin yksityiskohtaisen selvityksen, että sen saatuasi alat epäillä, mahtaako sellaista asiaa, kuin puu, olla olemassakaan. Ero on siinä, että lapsi osaa yleistää tietonsa. Lapsen maailmankuva on ehkä epätäydellinen, mutta se on ehjä.

Jumala asettaa lapsen opetuslasten keskelle, ja julistaa:

Jumala on Pyhä. Hänessä ei ole vääryyttä eikä vaihteen varjoa. Hän on ehjä pyhyydessään. Hänessä ei ole ristiriitoja. Hän on Totuus, mutta valhetta hänessä ei ole. Hän on Rakkaus, mutta huoruutta hänessä ei ole. Hän on Elämä, mutta kuolemaa hänessä ei ole. Jumala on täydellinen. Hänen Valtakuntansa on ehyiden ihmisten valtakunta.

Lapsen ei tarvitse tietää kaikkea. Jumala tietää kaiken. Lapsi voi aina tarvittaessa kääntyä isän puoleen ja saada tarvittavan tiedon. Lapsi saa Jumalalta paljon muutakin, ja se muu on paljon arvokkaampaa, kuin tieto.

Jumala loi ihmisen suojelemaan ja varjelemaan maata, kts 1.Moos 1:26-28:

Kun Herra siirsi ihmisen Eedenin puutarhaan, hänen saamansa tehtävä toistettiin, kts 1.Moos 2:15:

Luomakunnan taloudenhoitajan tehtävän oli sangen haastava tehtävä sekin, mutta ihminen pyrki korkeammalle. Ranskalainen filosofi René Descartes (1596-1650) piti mahdollisena päästä luonnonvoimien hallintaan filosofian keinoin, mutta jo hänen englantilainen kollegansa, Francis Bacon (1561-1626), näki filosofian keinona päästä koko Luomakunnan herraksi.

Filosofit olivat nyt päätyneet samaan kysymykseen kuin Raamatun kirjoittaja 3000 vuotta aiemmin. Bacon kirjoitti: "Tieto on valtaa". Kysymys oli kuitenkin siitä, pääsisikö ihminen Jumalan luomakunnan herraksi omistajan valtuuksin, vai taloudenhoitajana varjelemaan ja viljelemään sitä.

Raamatun mukaan tieto on vajavaista, (kts 1.Kor 13:9). Tiedon vajavuus on aina esteenä, kun tiedon perusteella ryhdytään rakentamaan maailmankuvaa. Jos tieto on kieroa, on tuloksena vääristynyt maailmankuva. Holistinen, kokonaisvaltainen maailmankuva alkaa aina Jumalasta. Vielä Isaac Newtonin (1642-1727) ajatusmaailmassa tieto ja Jumala kulkivat käsikädessä, mutta välirikko oli väistämätön, kun monet tiedonkerääjät alkoivat väittää aineen olevan kaiken lähtökohta. Syntyi tieteelliseksi nimitetty epätieteellinen, totuudenvastainen maailmankuva.

Materialismi oli jo syntyessään jumalatonta, ja näin myös jumalattomuus sai tieteellisen leiman. Valistuksen ajan tieteellisessä maailmankuvassa Jumala oli sijoitettu historian roskakoppaan. Usko tähän tieteelliseen maailmankuvaan oli kuitenkin vankka. Tilanne ei muuttunut sittenkään, kun luonnontieteiden kehitys ajoi materialismin historian roskakoppaan 1900-luvun alussa. Tieteellinen maailmankuva on edelleen epätieteellinen. Nyt ihmiset kutsuvatkin itseään enää vain edistyksellisiksi.

Järkevä ihminen epäilee kaikkea tietoa ja pyrkii jo etukäteen huomioimaan mahdolliset väärät arviot. Ratkaisun hetki tulee vasta silloin, kun on sovellettava tietoa käytäntöön. Silloin kysymys onkin jo uskosta - uskonko minä niin paljon että usko voittaa epäilyn ja selviäisi myös omantunnon testistä? Tässä vaiheessa yksin tieto ei enää riitäkään, nyt palataan taas takaisin siihen hyvän ja pahan tiedon hedelmien nauttimisen ongelmaan. Kysymys on omastatunnosta, velvollisuudesta totella Jumalaa enemmän kuin ihmistä.

Tieteellinen maailmankatsomus ratkaisee omantunnon kysymykset selittämällä, että omatunto kuuluu uskonnon maailmaan, joka ei luonteeltaan ole tieteellinen. Tieteellinen maailmankatsomus sopiikin vain killereille, jotka ovat jo tappaneet oman omantuntonsa. Järkevälle ihmiselle tieteellinen maailmankatsomus onkin näyttö siitä, mikä järkevälle ajattelulle on kynnyskysymys: hyvän ja pahan ongelman ratkaiseminen.

Kun maailma voidaan tehdä hiljaiseksi päästämällä atomipommit vauhtiin, ovat killeritkin alkaneet kysellä, onko se oikein vai väärin. Erityisesti mikrobiologian kehitys on tehnyt tämän kysymyksen entistä tärkeämmäksi. Biologiset aseet ovat niin halpoja, että kohta joku koulupoika voi suutuksissaan hävittää koko maailman.

Nykyaikaisen rasismin isän Charles Darwinin vuonna 1859 julkaistua kirjaa "The Origin of Species by Means of Natural Selection; or; the Preservation of Favored Races in the Struggle for Life", (Lajien synty luonnollisen valinnan kautta; eli suosittujen rotujen säilyminen elämän taistelussa), markkinoidaan nimellä "Lajien synty", vaikka jo kirjan nimessä tulee ilmi, että kysymys on rasismista. Darwin tekee selväksi, ketkä on tuhoon tuomittuja rasistien "elämän taistelussa":

Venäjällä Darwinin oppikirja joutui georgialaisen teologian opiskelijan Josif Vissarionovitshin käsiin, ja Josifistakin tuli rasisti. Josif ja Charles ymmärsivät hyvin toisiaan, sillä he olivat molemmat teologian opiskelijoita, Charles Darwin Cambribgen yliopistosta ja Josif Vissarionovitsh Dzugashvili, alias Josif Stalin, jossakin Venäjän Imperiumin vastaavassa laitoksesta.

Teologian opiskelijoina Darwin ja Stalin tunsivat omantunnon merkityksen. Darwinin markkinoima "luonnollinen valinta" oikeuttaa ihmisen toiminnan viettiensä ohjaamana, ellei häntä sitten pidättele se epätieteellinen omatunto. Darwin kirjoittaa:

Neuvostoliiton humanistit teurastivat muutamia kymmeniä miljoonia ihmisiä, mutta vuonna 1953 Josif kuoli. Systeemi kuitenkin toimii edelleen, ja Venäjän väkiluku alenee vajaalla miljoonalla vuosittain. Mutta systeemi on suunniteltu maailmanlaajuiseksi. Sen Ranskassa suoritetussa koeajossa tapettiin kymmenessä kuukaudessa yli puoli miljoonaa ihmistä. Viimeisenä edistykselliset humanistit aikovat tuhota Amerikan Yhdysvallat. Ne on jo pystyttänny sinne Njuu Jorkkiin patsaan, jonka nimi ei ole vapauden patsas, vaan "Vapaus, joka valaisee maailman". Samannimisen paholaisenkuvan katveessa katkottiin kauloja giljotiinilla Place de Grevellä, Pariisissa Ranskan vallankumouksen aikana.

Ranskan vallankumouksen arkkitehtien mukaan kaikki uskonnot on tuhottava. Kristinusko kiellettiin, ja palvonnan kohteeksi julistettiin "Korkeampi olento". Selvää on, että korkeamman olennon palvonta oli uskonto, jonka tarkoitus oli korvata kristinusko. Kysymys ei kuitenkaan ollut uudesta uskonnosta, vaan salaseurojen piirissä harjoitetusta paholaisenpalvonnasta. "Korkeamman olennon" palvonnan nimellä ranskalaisille myyty kultti oli Lusiferin eli Saatanan palvonta. Jos nimi saattoikin olla pettävä, olivat teot sitäkin selvempiä.

Ranskan vallankumouksen pääarkkitehdin Adam Weishauptin perustama Illuminatien salaseura joutui vaihtamaan nimensä jo ennen Ranskan vallankumousta, koska viranomaiset Etelä-Saksassa saivat salaseuran maailmanvalloitushankkeet tietoonsa. Vallankumouksen ajan työjärjestöinä toimivat jakobiiniklubit, ja myöhemmin salaseuran toimintoja varten perustettiin Oikeudenmukaisuuden Liitto. Siitäkin nimestä luovuttiin 1849, kun Illuminatien johtavaksi julkisuuden järjestöksi tuli Kommunistiliitto.

Valtioidenvälisen yhteistyöelimen "Yhdistyneiden kansakuntien" ideologisen työn alajärjestön UNESCO:n ensimmäinen pääjohtaja, englantilainen Sir Julian Huxley (1887-1975) muotoili humanismin tavoitteet The Humanist lehden tammi-helmikuun numerossa vuonna 1962 julkaistussa julistuksessa. Julistuksessa on neljä osaa: uusi näky, jumaluus, kehityshumanismi ja humanistinen uskonto. Julistuksen johtava teema on esitetty heti ensi riveillä:

Julian Huxleyn julistus tuo lisävalaistusta Weishauptin, Moses Hessin ja Karl Marxin ohjelmaan jonka mukaan kaikki uskonnot on tuhottava. Julian Huxley siis haluaa vain korvata Jumalan omalla uskonnollaan. Uskonnon vaihto on muuttanut maailman sodankäyntitapoja radikaalisti. Ranskan vallankumouksesta alkaen suurinta tuhoa ovat aiheuttaneet vallanpitäjien suorittamien aseistamattomien siviilien murhat ja illuminatien lietsomat sisällissodat. Venäläisten laskelmien mukaan sosialistit tappoivat 57.000.000 oman maan asukasta ja Kiinan sosialistien kerrotaan tappaneen sitäkin enemmän. Amerikkalaiset ovat joissakin tapauksessa yrittäneet estää kansanmurhia, mutta amerikkalaistenkin päättäväisyys on ollut horjuvaa. Kamputseassa sosialistit saivat rauhassa tappaa miljoonan tai kolme miljoonaa siviiliä - oman maan asukasta ja Pohjois-Koreankin amerikkalaiset jättivät kommunistien käsiin.

Valtioiden välinen organisaatio nimeltä YK on illuminatien luomus. Sen julistamalle suoja-alueelle Srebrenicaan paenneita Bosnian miespuolisia muslimeja tapettiin seitsemän tuhatta YK:n silmien alla kesällä 1995 ilman, että Yhdistyneet Kansakunnat olisi pannut tikkua ristiin. Helvetillisen maailmanjärjestyksen luonteeseen kuuluu myös kansanmurhien salailu. Srebrenican joukkomurhaa salailtiin lähes kymmenen vuotta, kunnes kansalaisten inho YK:n toimia kohtaan tuli niin suureksi, että Hollannin hallituksen oli erottava. Sillä ei kuitenkaan muutettu YK:n perusasetelmia miksikään. Srebrenica myös osoitti, että maailman lehdistö on niin tarkkaan illuminatien valvonnassa, etteivät tosiasiat lehdistön kautta tulleet tunnetuksi. Mutta annas olla kun ainakin miljoonan ihmisen teurastaja Saddam Husseinin terrorihallinnon kukistamisessa sai surmansa sellaisia kansalaisia, joiden osuudesta terrorihallintoon ei ollut näyttöä, kirjoitti Helsingin Sanomat isolla: Hirvittävä tragedia.

Yhdistyneet Kansakunnat vaativat jäseniltään uuden moraalin mukaisen koulutuksen järjestämistä, sillä onhan selvää, ettei Jeesuksen koulussa käyneet yksinkertaiset ihmiset YK:n pyrkimyksiä hyväksy.

Käärmeen tietojärjestelmässä usko kulkee tiedon edellä. Käärmeen järjestelmissä ensin on olemassa usko siitä, mitä kannattaa opiskella Jumalan paikalle pääsemiseksi. Käärme ei halua ihmisen kuulevan Jumalan sanaa. Käärme on vietellyt ihmisen luulemaan, että tiedon avulla ihminen pääsee hallitsemaan kaikkea, pääsee Jumalan paikalle jumalaksi. Koska kaikkea ei voida tietää, haetaan tietoa vain siltä rajoitetulta osa-alueelta, jonka arvellaan olevan hyödyllistä päämäärään pääsemiseksi. Käärmeen järjestelmissä tiedonhankintaprosessi, väline, saa siis jumaluuden aseman. Tämä jumaluus on kuitenkin aivan muuta kuin reaalinen, käärme rakentaa jumaluuttaan oman viisautensa ympärille.

Paratiisissa ihminen ei uskonut kuolevansa siitä, jos hän syö hyvän ja pahan tiedon puun hedelmistä. Hän uskoi käärmettä, joka kertoi ihmisen tulevan Jumalan kaltaiseksi, kunhan vain syö hyvän ja pahan tiedon puusta. Ohjelma ei toimi. Jumalan kaltainen on vain se, joka on täydellinen Rakkaudessa, Totuudessa ja jolla on Elämä. Elämä on jakamaton. Sitä ei löydy Jumalan ulkopuolella. Siksi ihminen kulkee kohti kuolemaa, ellei synny uudesti ylhäältä, Elämän hengestä. Kts. Joh.3:1-18.

Käärmeen profiili jää Raamatussa pitkäksi aikaa epäselväksi, kunnes Jesaja ja Hesekiel tuovat lisätietoa Jumalan vastustajan henkilökuvasta. Hesekiel saa sanan julistettavaksi Tyyron kuninkaalle, mutta sanoma on selvästi merkittävämpi, kuin pelkkä laajaa kansainvälistä liiketoimintaa harjoittavan foinikialaisen rantakaupungin ruhtinaan ansioluettelo. Sanoma on suunnattu Tyyron taustavaikuttajalle, Saatanalle, ja siksi se on ajankohtainen tänäänkin.

Meri on Raamatun kielessä peitenimi kansoille. Merten sydämessä istuvalla tarkoitetaan siis sitä, joka istuu Jumalan paikalla kansojen sydämessä.

Jumala ei aseta käärmeen viisautta kyseenalaiseksi. Jumala on itse luonut käärmeen viisaaksi. Käärme menettää viisautensa vain pyrkimällä itsenäiseksi Jumalasta, Totuudesta.

Paitsi hyvän ja pahan tiedon puuta ja elämän puuta, oli Jumalan puutarhassa paljon muita puita. Puut ovat Raamatussa kansoja. Shovinistinen tietoyhteiskunta tuhoaa kansoja säälimättä. Tällä hetkellä tuhoamatta on vielä noin 5000 puuta, kansaa, mutta jo nyt vain ne noin 10 petoa, joilla on ydinaseet ja taisteluohjukset, nämä tietoyhteiskunnan tämänhetkiset statussymbolit, käytännössä päättävät seuraavista tuhotöistä. Mitään hyvää ei yksikään näistä tietoyhteiskunnan lipunkantajista pysty tekemään. Hyvää hedelmää kasvaa vain elämän puu.

Kun käärme oli saanut ihmisen vietellyksi pois Totuuden suojeluksesta, näytti hän todelliset kasvonsa. Käärme osoittautui viisaaksi omalla tavallaan - se oli Jumala, joka ajoi ihmisen pois paratiisista. Suurilla sanoilla ja suurilla lupauksilla käärme yhä viettelee ihmisiä pitääkseen heitä orjinaan. Suurilla sanoilla käärme, myös Saatanaksi mainittu, käy edelleen sotaa Jumalan tuntemusta vastaan ja Jumalan kansaa vastaan, syyttäen Jumalaa ja Jumalan kansaa kaikesta siitä, mitä hän itse joukkoineen tekee.

Ensimmäisillä uskovilla ei ollut harhaluuloja tämän maailman hyvyydestä. He totesivat, että kaikki, mitä maailmassa on, sisältyy kolmeen sanaan: lihan himo, silmäin pyyntö ja maailman korska, (1.Joh 2:16). He tiesivät mitä "kosmos" on. He lähtivät vapauttamaan ihmisiä synnin orjuudesta, oman henkensä kaupalla. Ihmiskunta on jakautunut taustavoimiensa mukaan. Taistelu ihmisestä jatkuu.

Jumala pelastaa ihmisen, mutta tuhoaa vastustajan. Jesaja on jo kertonut vastustajan lopun luvussa 14:

Lasten satukirjan kertomuksilta vaikuttavat tarinat paratiisin puista, ovelasta käärmeestä ja vanhurskaasta Jumalasta täydentyvät Raamatussa pala palalta, kunnes lukijalle paljastuu, että ne ovat veitsenterävä analyysi koko tämänhetkisen maailman pyrkimyksistä.

Keskiajan jälkeen Katolinen kirkko ei enää pystynyt pitämään massoja hallinnassaan. Kirkko oli liian ahne, liian tyhmä ja liian verenhimoinen pystyäkseen kaatamaan lahkolaisten, tai kerettiläisten, jos niin halutaan sanoa, sitä kohtaan esittämän kritiikin. Protestiliikkeiden vaikutuksesta peto menetti kolme päätään - Saksan, Englannin ja Kalmarin Unionin.

Kalmarin Unioniin kuuluvat Tanska ja Norja sekä Ruotsi - Ruotsi, Suomi, Eesti, Latvia ja osia nykyisestä Venäjästä - joutuivat yhdessä Saksan ja Englannin kanssa uskonpuhdistusliikkeiden vaikutuksen alle, mutta uskonpuhdistus jäi puolitiehen. Valtionkirkosta eroaminen, uskovien kaste ja liittyminen uskovien seurakuntaan olivat vieläkin kiellettyjä.

Hollanti oli saavuttanut uskonnonvapauden vuoteen 1609 mennessä, mutta ei edes Hollannin uskonnonvapaus koskenut anabaptisteja. Anabaptistien perilliset, mennoniitat, suorittivat kastetoimituksia, mutta salaa. Julkisuudessa kristinuskon nimellä esiintyivät edelleen ne jotka vastustivat Pyhää Henkeä. Julkisuus oli avoin Saatanan toimille, vain Katolinen kirkko oli toistaiseksi pantu aisoihin.

Muslimit olivat valloittaneet Espanjan 700-luvulla, ja tarvitsivat virkamiehiä hallituskoneistoonsa. Valloittajien mukanaan tuomat virkamiehet olivat juutalaisia. Muslimit joutuivat aikoinaan jättämään Espanjan, mutta juutalaiset jäivät. Uudet valloittajat olivat kirkollisia, jotka yrittivät pakkokäännyttää juutalaisia kirkon kannattajiksi, mutta toisin kävi. Juutalaisten haltuun joutui korkein opetus, kauppa ja talous. Aikansa hampaita kiristeltyään katoliset karkoittivat juutalaiset Espanjasta, mutta silloin kristinuskon torjunut kirkko oli jo omaksunut juutalaisen filosofian.

Hollanti oli karkoittanut katolisen kirkon terrorijärjestöt maasta 1500-luvun lopulla ja Hollantiin alkoi tulvia kirkon vainoamia ihmisiä eri maista. Tulijoiden joukossa oli myös Spinozan kauppiassuku. Vuonna 1632 d'Espinozan perheeseen syntyi poika, joka sai nimen Baruch. Pojasta odotettiin rabbia, mutta babylonialaisella taikauskolla ei ollut vetoa poikaan. Baruch d'Espinoza erotettiin juhlallisesti juutalaisseurakunnasta.

Talmudin välittämä babylonialainen jumalakuva on niin kaukana todellisuudesta, että Amsterdamin mennoniittojen ja protestanttien keskuudessa se näytti naurettavalta. Sosiaalinen paine pakotti Baruch Spinozan (1632-1677) keksimään uutta jumalaa, sillä "lasten kaltaisten" uskovien maailma oli hänelle yhtä vieras kuin juutalainen uskontokin.

Uusi jumala ei voinut tulla temppeliin, ennen kuin vanha oli viety pois. Sen eteen ei tarvinnut paljon vaivaa, sillä katolilaiset ja protestantit olivat hävittäneet kristinuskon Euroopasta. Kirkolliset teologit antautuivat nyt innolla jatkamaan Spinozan työtä. Spinoza oli väittänyt, että Raamattu on Ezran kirjoittama joskus Baabelin vankeuden jälkeen. Kirkolliset teologit keksivät lisää tuulesta temmattuja väitteitä ja pian oli syntynyt uusi antikristillinen teologia. Sen tärkeimmät väitteet ovat:

1. Kirjoitustaito on keksitty vasta noin 800 vuotta eKr. Raamattu ei voi olla sitä vanhempi.
2. Varhaiset uskonnot ovat olleet monijumalaisia. Vasta kehitys on luonut monoteismin.
3. Mooseksen laki on liian kehittynyt ollakseen Mooseksen ajoilta peräisin. Siihen aikaan ihmiset olivat kehittymättömiä, sillä nykyajan ihmiset ovat kehittyneempiä kuin menneiden aikojen ihmiset.
4. Vanhan Testamentin jumalanpalvelus on liian kehittynyt ollakseen Mooseksen ajoilta peräisin.
5. Raamattuun kirjattu historia on vailla todellisuuspohjaa.

Tämä teologia on eurooppalaisen teologian vallitseva suunta tänäkin päivänä. Sen varhaisimpia edustajia ovat paitsi Baruch Spinoza, myös Abraham Kuenen, Julius Wellhausen ja monet muut. Friedrich Engels levitti väitettä, jonka mukaan Uuden Testamentin laatija on roomalainen Seneca.

Viimeiset uskovat olivat poistuneet Ranskasta 1685, jonka jälkeen katolinen kirkko ja kuningas pitivät juhlia sata vuotta luottaen siihen, että kansa katselee suu ammollaan vallanpitäjien loistavaa meininkiä. Mutta toisin kävi. Kirkkolain professori Adam Weishaupt Reinin varrelta Ingolstadtista perusti noin vuonna 1776 salaseuran nimeltä Illuminati ja ryhtyi valloittamaan maailmaa "järjen auringon" valossa. Ranskassa Illuminatit tulivat tunnetuksi Jakobiinien klubin nimellä.

Illuminatien maailmanvalloitus oli loppua lyhyeen, kun liikkeen postinkuljettaja Lanze kuoli salaman iskusta ja paperit tulivat julki. Varoittaakseen kansaa salaseuran hankkeesta Bavarian viranomaiset julkaisivat paperit. Salaseuran suunnitelmat tuntuivat kuitenkin niin suuruudenhulluilta, ettei niihin uskottu. Salaseura sai jopa myönteistä julkisuutta, kun vielä Thomas Jefferson ryhtyi avoimesti puolustamaan illuminatien salaseuraa. Amerikkalaiset eivät tienneet, että Jefferson oli itsekin illuminatien jäsen vuodesta 1786 alkaen.

Illuminatit soluttautuivat Ranskan vapaamuurariliikkeeseen vaivatta. Huhtikuussa 1789 illuminatien valvonnassa oli 266 looshia ja kun vallankumous alkoi, niitä johdettiin illuminatien perustamasta klubilta, illuminatien itsensä pysyessä salassa. Klubin uudeksi nimeksi tuli Jakobiinien klubi. Vallankumouksen kestäessä jakobiiniklubien määrä Ranskassa nousi 2400:aan. Järki julistettiin jumalaksi ja järjestelmällinen terrori alkoi syyskuussa 1792. Vallankumouksen giljotiineilla tapettiin ensin muutamia kymmeniä ihmisiä päivässä, mutta sitten lukuja suurennettiin satoihin ja kymmeniin tuhansiin. Kymmenessä kuukaudessa yli puoli miljoonaa ihmistä oli tapettu. Tappamista olisi ehkä jatkettu, mutta pelin johtajien päät olivat myös pudonneet koriin varsin varhaisessa vaiheessa, eikä uusia päitä löytynyt homman vetäjiksi.

Jakobiinien tehtäväksi tuli hävittää kristinusko Ranskasta. Tehtävä oli vaikea, sillä kirkko oli hävittänyt viimeisetkin kristityt Ranskasta jo sata vuotta sitten. Raamattuja sentään vielä löytyi, ja muun paremman puutteessa saatananpalvojat ryhtyivät polttamaan niitä lokakuussa 1793. Sitä touhua kesti kolme ja puoli vuotta. Mutta eihän päämääränä suinkaan ollut kristinuskon hävittäminen, vaan Saatanan palvonta. Sitä varten ranskalaisista oli riisuttava viimeisetkin ihmisyyden rippeet, oli suoritettava suuri saatanallinen mielenuudistus ja pystytettävä uusi destruktiivinen kultti hävittämään sekin vähä, joka Jumalan kuvaksi luodusta ihmisestä vielä oli jäljellä.

Vuosisatojen ajan paavillinen kirkko oli voinut luottaa Ranskan, Italian ja Espanjan apuun aina, kun oli lähdettävä teurastusretkille ns. kerettiläisten pariin. Ranskan kansan odottamaton nousu aseelliseen kapinaan kirkkoa ja kirkkoa tukevaa valtiota vastaan veti paavin hetkeksi hiljaiseksi. Paavikunta oli uudessa tilanteessa. Lisäksi luterilaisille oli menetetty, ainakin väliaikaisesti, muutamia Pohjolan kansoja, ja Englantikin oli tullut suhteellisen riippumattomaksi. Paavin oli pakko muuttaa politiikkaa.

Ranskan vallankumouksen jälkeen paavi ei pystynyt harjoittamaan laajamittaista julkista terrorismia. Ideologisella puolella katolinen kirkko sensijaan jatkoi entisten ohjelmiensa toteuttamista. Uusien oppien laatiminen vastaisten operaatioiden varalle ei ole pysähtynyt. Poliittinen aktiviteetti on myös jatkunut taukoamatta, jopa Venäjän ja Tatarstanin poliittisen johdon kanssa käydään jatkuvasti neuvotteluja.

Paavin valta ei menettänyt mitään olennaista luopuessaan terrorismista, sillä sen kanssa samoja päämääriä ajava sosialismi, eurooppalaisen kirkollisen kulttuurin ja Ranskan vallankumouksen lapsi, on ollut paaviakin tehokkaampi ase kristikunnan tuhoamiseksi niissä osissa Eurooppaa, jossa kristittyjä vielä oli jäljellä Ranskan vallankumouksen aikoihin.

Vain uskovat olivat säilyttäneet itsenäisyytensä kirkollisen terrorin hallitsemassa Euroopassa. Kun terrori reformaatioliikkeiden ja myöhemmin myös Ranskan vallankumouksen takia helpotti, ei seurauksena suinkaan ollut totuuden riemukulku. Ei-uskovat ihmiset joutuivat valitsemaan itse tietään tai uusia idoleita.

Protestanttisessa maailmassa yliopistot vapautuivat katolista Etelä-Eurooppaa aikaisemmin. Järjestelmällinen koulutus tuotti myös enemmän opiskelijoita. Reformoitujen kirkkojen maailmassa alkoi luonnontieteiden uusi nousu. Mutta luonnontieteet eivät anna vastausta kysymykseen siitä, mikä on olemassaolon tai luomakunnan alku. Tieteellisessä maailmassa oltiin asiasta kahtalaista mieltä. Joidenkin mielestä alkuna oli aine, ja joidenkin mielestä Jumala.

Luonnontieteiden kehityksen selitettiin tukevan materialismia, oppia, jonka mukaan aine on todellisuuden perusta. Kysymystä Jumalan ja tieteen keskinäisestä suhteesta ei voinut jättää syrjään. Joko materia on totuuden lähtökohta tai Jumala on totuuden lähtökohta. Näin materialisteista tuli väistämättä ateisteja, jumalankieltäjiä. Kahdeksannellatoista vuosisadalla materialistisilla käsityksillä oli tieteellisessä maailmassa yliote, joka herposi vasta kun Albert Einsteinin esittämä suhteellisuusteoria osoitti aineen vain erääksi suhteellisen olotilan muodoksi. Mutta sitä ennen materialismin pohjalta oli ehtinyt kehittyä uusi uskonto, sosialismi.

Keskiajan lopulla puuhastelu Nikean uskontunnustuksen sanamuodosta oli menettänyt hohtonsa. Kirkollinen skolastiikka oli kuin loppuun kynitty luu. Uskonpuhdistusliikkeet etsivät paluuta alkuperäiseen kristillisyyteen, mutta filosofit keksivät virtuaalitodellisuuden. Ensimmäisen uuden keinotodellisuuden sitten Platonin aikojen esitti Thomas More kirjassa Utopia vuonna 1516. Englantilainen yhteiskunta-arkkitehti Thomas More jätti pois laskuista kaikki tämän maailman realiteetit: ihmisen ahneuden, viettien voimat, velttouden ja lyhytnäköisyyden ja ihmisen luontaisen vastustuksen kaikkea kaunista, todellista ja eläväksitekevää kohtaan. Thomas More loi oman maailmanjärjestyksensä, joka kesti koossa vain paperilla ihmismielen tyhmyyden turvin. Filosofit tarttuivat Thomaksen leikkikaluun kuin pakanat rahaan. Yhteiskunta-arkkitehtien uurastuksena syntyi useita visioita yhteiskunnasta, jossa kaikki olisi hyvin, kunhan vain, kunhan vain ihmiset tekisivät filosofien määräämät temput. Tämän jälkeen temppuilu alkoi, sillä virtuaalitodellisuudelle löytyi paljon uskojia, jotka olivat valmiit tekemään mitä tahansa, sanan raaimmassa ja laajimmassa merkityksessä, päästäkseen heille piirustuksissa näytettyyn virtuaaliparatiisiin.

Saksalaisen filosofin Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (1770-1831) mukaan maailmankaikkeuden yleinen liikkeellepaneva voima on ristiriita: väite synnyttää itse vastaväitteensä. Yhdessä nämä väite ja vastaväite - teesi ja antiteesi - kehittävät itselleen synteesin, joka taas kehittää itselleen antiteesin. Tämä prosessi kuljettaa Hegelin mukaan historian kulkua eteenpäin lopullista päämäärää kohti.

Hegelin filosofia on erittäin käyttökelpoinen välinen langenneen ihmiskunnan kuvaamiseen. Langennut ihminen ei voi myöntää totuutta, hän horjuu vääryydestä toiseen ja etenee samalla tuhoaan kohti. Jo Paavali tiesi varoittaa Timoteusta hegeliläisen filosofian hedelmättömyydestä:

Hegelin oppilaalta Ludwig Feuerbachilta (1804-1872) ilmestyi 1841 kirja "Kristinuskon olemus", jossa hän saarnaa uskoaan aineen olemassaoloon ainoana todellisuutena. Feuerbach hylkää Platonin ajatuksen "Korkeimmasta olennosta" ja selittää kaiken uskonnon olevan ihmismielen tuotetta. Koska Rakkaus, Totuus ja Elämä on selitetty pois, jäljelle jää vain raakuus.

Kristittyjä Feuerbach pitää nöyristelijöinä. Feuerbachia suututtaa, kun uskovat eivät innostu vihan lietsomisesta. Feuerbachin edustama oppisuunta sai nimekseen "dialektinen materialismi". Sitä kehitti edelleen Friedrich Engels (1820-1892), joka selitti, että todellinen järki ja oikeudenmukaisuus ei ole tähän mennessä hallinneet maailmaa vain siitä syystä, että niistä ei ole tähän mennessä ollut oikeaa tietoa. Engels siis palaa Lutherin koulutusyhteiskunnan asetelmiin ja tekee saman virheolettamuksen kuin Luther luullessaan, että ihminen voisi käyttää tietoa hyvään ilman Hengen uudistusta.

Saksan Evankelisen kirkon jäsen Karl Heinrich Marx oli opiskellut babylonialais-kreikkalais-roomalaista mytologiaa ja taidehistoriaa Bonnissa vuoden verran, kun hän vuonna 1836 hän tuli Berliiniin kuuntelemaan "kristityn" Bruno Bauerin luentoja profeetta Jesajasta. Jesajan ennustuksia tulevasta vihan päivästä Bauer tulkitsi siten, että tulossa oli suuri sosiaalinen katastrofi. Bauer opetti myös, että Jeesus ei ole historiallinen henkilö. Mordecai Karl Marxin henkinen selkäranka murtui, ja hän muiden hegeliläisten opiskelijoiden kanssa ajautui politiikkaan. Marx opiskeli myös lakia ja filosofiaa, mutta siirtyi tutkinnon suorittamista varten Berliinistä Jenaan, koska Jenassa vaatimustaso oli matalampi.

Samana vuonna, jona Feuerbach julkaisi kirjansa "Kristinuskon olemuksesta" Karl Heinrich Marx (Mordecai Levy, 1818-1883) julkaisi tohtorinväitöskirjansa, jossa hän vertaili kahden kreikkalaisen kylähullun, Demokrituksen ja Epikuroksen mietteitä. Vastavalmistunut tohtori Marx sai töitä Kölnissä juutalaisen sosialistin ja vannoutuneen kristinuskon vastustajan Moses Hessin perustaman lehden Rheinische Zeitungin toimittajana. Lehti tuuletti liika rajusti, ja valtio lakkautti hyvin menestyneen ja tarpeellisen lehden.

Tohtori Marx meni naimisiin vuonna 1843. Morsiamen isä oli korkeassa asemassa oleva sosialisti, ranskalaisen Saint-Simonin oppilas. Samana vuonna nuoripari siirtyi Pariisiin, ateistisen kommunistiliikkeen Mekkaan. Tähän aikaan Karl Heinrichin isä Heinrich Marx sanoi, että hänen pojassaan on demoni ja arveli, että avioliitosta tuskin tulisi onnellista.

Nuorukaisena Karl Heinrich oli kirjoitellut kristillisen etiikan sävyttämiä kirjoitelmia, mutta yliopistomaailmassa poika on todella muuttunut. Luopioksi tultuaan Marx alkaa uudestaan siitä, mihin Platonin akatemia vuonna jäi, kun se 529 lakkautettiin.

Marxin tuotanto on erittäin laajaa ja suurin osa siitä on edelleen julkaisematta. Marxin tuotanto on eurooppalaisen totalitäärisen perinteen läpitunkemaa. Minkäänlaista omantunnonvapautta tai moniarvoisuutta marxilainen yhteiskunta ei tunne. Kaikki on yhteistä, vaimoista alkaen. Vaimojen yhteisomistuksessa ei ole mitään uutta, sitä vaati jo Platon aikoinaan. Mutta Marxin muut vaatimukset olivat tulleet tunnetuksi vasta Illuminatien salaseurojen asiakirjoista vuodelta 1786. Työnantajilleen Illuminateille uskollisena Marx vaatii kotia, isänmaat ja uskontoa hävitettäväksi ja kehoittaa kannattajiaan valmistautumaan pitkään sotaan. Lasten kasvatus ja koulutus on annettava yhteiskunnan tehtäväksi, yksityisomaisuus on kiellettävä. Marxin ihanne on sikala, jossa kaikki on ilmaista, valvottua, tarkastettua, tasapaksua ja ennaltamäärättyä aina teurastuspäivään saakka.

Marxin on vaikea löytää kustantajia tuotteilleen. Vuonna 1845 ilmestyi "Pyhä Perhe", jossa tohtori kritikoi entistä oppi-isäänsä, Bruno Baueria. Marxin ja Hegelin yhteistyönä laatima Saksalainen ideologia julkaistiin vasta 1932 kansallissosialistien iloksi. Venäläiset julkaisivat 1950-luvulla Marxin juutalaisvastaisen, rasistisen teoksen "Juutalaiskysymyksestä", koska kirjassa esitetyt väitteet silloin kävivät hyvin yksiin Neuvostoliiton virallisen antisionismin kanssa. Nyt samaa, myös nimellä "Maailma ilman juutalaisia" tunnettua kirjaa levitetään verkossa, sillä juutalaisvihalle on aina käyttöä. Tällä hetkellä levitys tapahtuu islamin nimissä ruotsalaisen serverin kautta.

Karl Heinrich Marx (Mordecai Levy, 1818-1883) syntyi Reininmaalla varakkaaseen juutalaisperheeseen, jonka pää, Heinrich Marx oli ottanut liittynyt evankeliseen kirkkoon vuotta ennen Karl Heinrichin syntymää. Perheenpää oli hyvin menestyvä lakimies, joka seurasi aikansa kulttuurivirtauksia ja tapahtumia. Poika, Karl Heinrich, kävi kasteella kuusivuotiaana. Vuosina 1830-1835 Karl Heinrich opiskeli kotikaupunkinsa Trierin lukiossa.

Karl Heinrichin suhde kristinuskoon oli läheisempi, kuin hänen isällään, jonka kasteella käynti lienee ollut pelkkä urakehityksen vaatima muodollisuus. Karl Marxin ensimmäinen, meille säilynyt kirjallinen tuote on "Uskovien yhteys Kristukseen". Marx kirjoittaa:

Lukion päästötodistukseen ovat opettajat kohdassa "uskonto" antaneet Karl Heinrichistä seuraavan lausunnon: "Tiedot kristillisestä opista ja estetiikasta ovat varsin selvät ja vankat. Tuntee myös kristillisen kirkon historian olennaiset asiat". Mutta sitten tapahtuu jotakin odottamatonta. Nuorukainen kirjoittaa eräässä runossaan: "Haluan kostaa sille, joka hallitsee ylhäällä" ja toisessa: "Minulle ei ole jäänyt mitään, paitsi kosto. Nostan valtaistuimeni korkealle; kylmä ja kauhea on sen korkeus oleva, ja sen perustana on taikauskoinen pelko. Seremoniamestari! Pimeintä kuolinkamppailua!" (Karl Marx, runosta "Epätoivoon joutuneen kiroukset"). Sanat tuovat välttämättä mieleen profeetta Jesajan neljännentoista luvun, ja varsinkin jakeet 12-15:

Runo "Viulunsoittaja" paljastaa, että Marx on osallistunut mysteriuskontojen saatanallisiin menoihin: "Helvetin höyryt nousevat, ne täyttävät pääni kunnes menetän järkeni ja sydän muuttuu vieraaksi. Näetkö miekan? Pimeyden ruhtinas myi sen minulle".

Oulanem, nuoren Marxin kuuluisa näytelmä paljastaa lisää. Runopukuisen näytelmän nimi, Oulanem, on mysteriuskonnoissa käytetty Saatanan nimitys, väännös Jeesusta tarkoittavasta nimestä Immanuel, Jumala meidän kanssamme. Näytelmän henkilöt ovat poikkeuksetta kaikki riivattuja, jotka riemuitsevat pahasta ja murehtivat katkerasti, jos jotakin hyvää tapahtuu.

Nuori Marx oli joutunut babylonialaisten mysteriuskontojen ja juutalaisen kabbalan maailmoihin. Hän uskoi olevansa kadotettu ainiaaksi. Yhdeksäntoistavuotias Karl Heinrich kirjoitti isälleen Heinrich Marxille: "Esirippu on pudonnut. Minun kaikkeinpyhimpäni on tyhjä, sinne on siirrettävä uudet jumalat", mutta isä ei ymmärrä poikansa epätoivoa eikä kirjeen kieltä. Hän ei ymmärrä, että poika katsoo tehneensä anteeksiantamattoman synnin ja pyytää apua äärimmäiseen hätäänsä. Nimikristityn isän vastaus 10.02.1838 Saatanan otteessa pyristelevälle pojalle on tyly kuin kuolemantuomio: "Minä en ole vaatinut salaisen asian selvittämistä".

Runossa "Kalpea tyttö" nuori Marx huutaa maailmalle: "Minä kadotin taivaan ja tiedän sen varsin hyvin. Sieluni, joka joskus oli uskollinen Jumalalle, on ennaltamäärätty helvettiin".

Karl Marx oli 24 vuoden ikäinen, kun hän tuli Mooses Hessin 1841 perustaman Rheinische Zeitungin päätoimittajaksi. Hänen pomonsa Moses Hess oli varsinainen monitoimimies. Hänen hautakiveensä Kinneretissä, Israelissa on kaiverrettu sanat: Moses Hess - Saksan sosialidemokraattisen puolueen perustaja, mutta se ei kerro kaikkea. Hess oli sekä vapaamuurari, että weishauptilaisen Illuminati-liikkeen jäsen. Hess harrasti kabbalistisia salatieteitä ja hänen taloutensa turvana olivat suvun teollisuuslaitokset. Hessin oppi-isiä olivat Spinoza ja Hegel.

Moses Hess (Moritz Moses Hess, 1812-1875) käännytti sekä Karl Marxin että Friedrich Engelsin kommunismiin ja hänen opeilleen perustuu näiden molemman tunnetun kommunistin elämäntyö. Hessin opetuslapset on helppo tunnistaa siitä, että he toistelevat alinomaa lausetta "uskonto on oopiumia kansalle". Lauseen alkuperäinen, Hessin suusta lähtenyt muoto oli "uskonto on oopiumia massoille". Hess halveksi ei-juutalaisia kansoja, ja siksi hän keksi sosialismin ei-juutalaisille "massoille".

Hessin osuus maailman ideologisessa historiassa olisi merkittävä jo marksismin perustajanakin, mutta sen lisäksi hän oli rasismin esitaistelija: "Rotujen taistelu on tärkeintä. Luokkataistelu on toisarvoista". Juutalainen Mooses Hess edusti juutalaista rasismia; hänelle sosialismi oli keino saattaa kaikki kansat juutalaisen vallan alle. Hänen merkittävimpiä kirjallisia töitään ovat "Rooma ja Jerusalem - viimeinen kansallisuuskysymys" ja "Punainen Katekismus". Tässä alkuperäisessä sosialismissa "valoisa tulevaisuus" ja "messiaaninen aika" alkaa siitä, että juutalaiset alkavat hallita maailmaa ilman Jeesusta.

Apostoli Paavali kirjoittaa toisessa Tessalonikalaiskirjeessä:

Sillä laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa. (2.Tess 2:7).

Vuosituhansien ajan ihmiset olivat tehneet pahaa salassa, koska pahuutta pidettiin pahana. Pahuutta tehtiin, mutta sitä ei pidetty sopivana. Vielä Ranskan vallankumouksen iskulauseet "vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus - tai kuolema" olivat tämän "porvarillisen" aatemaailman sanelemia ihanteita. Mutta ajat olivat muuttumassa. Raamatun ilmoituksen mukaan pyhä pyhittyy edelleen ja saastainen saastuu edelleen. (Kts. Ilm 22:11).

Karl Marxin näytelmä Oulanem oli ensimmäinen teos, jossa paha otettiin ihanteeksi samalla kun kaikki hyvä selitettiin pahaksi. Adam Weishaupt oli tosin esittänyt perverssin elämänmuodon ihanteet jo ennen Marxia, mutta hän joutui vielä esiintymään salassa. Weishauptin ohjelmaan kuuluivat:

• järjestäytyneen yhteiskunnan tuhoaminen
• yksityisomistuksen lakkauttaminen ja perimisoikeuden kumoaminen
• isänmaallisuuden torjuminen
• perheen tuhoaminen, naisten yhteiskäyttö ja yhteiskunnallinen lastenkasvatus
• kaikkien uskontojen hävittäminen
• maailmanvaltakunnan perustaminen

Weishauptin esityksen pohjalta Karl Marx laati yhteiskunnallisen ohjelman, joka julkaistiin Kommunistisen manifestin nimellä vuonna 1848. Ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa saatananpalvonta oli saanut julkisen poliittisen ohjelman.

Marxilla ei ollut ystäviä, vain pari toveria vain. Friedrich Engels, Marxin työtoveri Hessin lehden toimituksesta, oli Marxin lähin pitkäaikainen työtoveri ja myöhemmin myös taloudellinen tukija. Marxin muista tukijoista merkittävin oli Nathan Rotschild.

Pariisista Marx joutui muuttamaan Brüsseliin, jossa hän Oikeuden liitto -nimisen Lontoolaisen salaseuran pyynnöstä ja Hessin avustuksella kirjoitti kuuluisan Kommunistisen manifestin, juuri ennen 1848-vuoden kansannousuja Euroopassa. Kansannousujen aikana Marx pääsi hetkeksi jatkamaan sanomalehtiuraansa Reininmaalla, Neue Rheinische Zeitungin palveluksessa, mutta kansannousun tappio pakotti hänet siirtymään Lontooseen, jossa hän sitten vietti lopun ikäänsä.

Marxin vietti ensimmäiset kaksitoista vuottaan Lontoossa suuressa köyhyydessä, kunnes Engelsin tulot paranivat. Marx oli uskomattoman huono talousmies. Hän sai useita huomattavia perintöjä, mutta hän hävitti omaisuutensa Lontoon pörssissä. Lontoon pörssi tuskin oli syyllinen Marxin taloudellisiin menetyksiin, häneltä vain puuttui Jumalan siunaus. Ja kun se puuttuu, ei niin paljon rahaa olekaan, että mies saataisiin jaloilleen. Engels kävi säännöllisessä työssä isänsä tehtaalla - myöhemmin johtajan ominaisuudessa, ja hänen avustuksellaan Marxia pidettiin hengissä.

Vuonna 1859 Marx julkaisi ensimmäisen talouspolitiikan teoksensa ja 1864 hänet kutsuttiin vastaperustetun Kansainvälisen työmiesten liiton kokoukseen Saksan edustajaksi. Vuosien kehittelyn tuloksena syntyi Marxin pääteoksen, saksankielisen Das Kapital, "Pääoman", ensimmäinen osa ja kahden seuraavan osan konseptit, jotka Engels myöhemmin toimitti painokuntoon.

Ensimmäinen Marxin oppien mukainen yhteiskunta, Pariisin kommuuni, syntyi Pariisin kapinan aikana 1871. Eurooppalaisen perinteen mukaisesti Pariisin kommuuni oli diktatuuri, nyt vain työläisten diktatuuri. Pariisin orjakapina kukistettiin ja Marxin orjakapinalle antama moraalinen tuki katkaisi Marxin mahdollisuudet osallistua työväen olojen parantamiseen tähtäävään yhteiskunnalliseen toimintaan. Marx joutui taas syrjään päivänpolitiikasta.

Marxin isän ennustukset toteutuivat. Marxin lapsista kaksi teki itsemurhan, kolme kuoli nälkään ja vaimo menetti hermonsa. Marxin vävyjen perheissä itsemurhat toteutettiin koko perheen voimin. Marxin omissa hautajaisissa läsnä oli kuusi henkilöä.

Marxin opit kirkon ja suurpääoman vallasta avasivat vähitellen ihmisten silmät näkemään riistetyn asemansa. Vertauskuvalliset puheet tiedon hedelmästä olivat teollisessa yhteiskunnassa saaneet konkreettisen sisällön. Tosin suurpääoma oli syntynyt vasta teollisen yhteiskunnan mukana, mutta sitä ennen kirkko oli orjuuttanut Eurooppaa yhteistyössä aateliston, ritari- ja luostarilaitoksen kanssa jo puolitoista vuosituhatta. Kirkko ja sen kätyrit olivat tehneet paljon enemmän pahaa, kuin Weishaupt, Hegel, Hess, Engels ja Marx olivat voineet ymmärtää, sillä he olivat väkivallan miehiä itsekin.

Kun Euroopan maaorjat ja työläiset tajusivat miten heitä oli puolitoistatuhatta vuotta kohdeltu ja kun heidän silmänsä avautuivat näkemään sen joukkovoiman, jota he yhdessä esiintyessään edustivat, he antautuivat raivon valtaan.

Työläisten johtajat olivat kyllin viisaita estämään yksittäiset raivonpurkaukset. Työläisten oli liityttävä yhteen. Marxin kaltaiset opettajat olivat saaneet ihmiset uskomaan, että vain yhdessä työläiset pystyivät voittamaan kirkon ja sen liittolaisten hirmuvallan. Illuminatit opettivat, että tarvitaan liike, ja kun liike oli syntynyt, Illuminatit asettuivat liikkeen johtoon. Ja juuri tähän maailman hallitsevat salaseurat, Illuminati ja vapaamuurarit, olivat pyrkineet kaikella sillä tuella, jonka niiden jo saavuttama maailman taloudellinen herruus teki niille mahdolliseksi. Ne ryhtyivät innokkaasti rahoittamaan vallankumouksia, sotia ja kaikkea tuottoisaa. Maailma on täynnään kouhoja, rahamiesten tarvitsi vain valita ne, joita ne ryhtyivät rahoittamaan. Leninin ja Trotskin kirstuissa alkoi raha riittää. Marxilaisista oli tullut salaseurojen juoksupoikia.

Vielä Ranskan vallankumouksen edellä Weishauptin ohjelmaa pidettiin suuruudenhulluna. Mutta sille oli Historian Herran tilaus. Kirkko ja kirkolliset "kristityt" olivat taistelleet Jumalaa ja hänen kansaansa vastaan puolentoista tuhannen vuoden ajan "jumalan" ja "kristinuskon" nimissä. Herra maksaa heille potut pottuina:

Sosialismin käyttövoimana on viha. Sosialistit selittivät kristinuskon länsimaisen imperialismin työkaluksi. Väite on oikea siltä osin, kuin se koskee kirkkoa ja eurooppalaisia valtioita, joissa kirkko ja valtio ovat liitossa. Paavi Aleksanteri VI oli aloittanut virallisen rasismin vuonna 1493 jonka perusteella Espanja ja Portugali tekivät Tordesillan sopimuksen v. 1494 ja ryhtyivät orjuuttamaan kokonaisia maanosia. Kirkon harjoittama Euroopan kansojen orjuutus oli laajentunut kansainväliseksi imperialismiksi.

Sosialismi levisi ensin juutalaisyhteisöjen kautta, sillä juutalaiset olivat henkisesti vapaita kirkosta. Kirkosta vapaita olivat myös uskovat, mutta uskovat eivät usko väkivallalla voitettavan väkivaltaa. Meidän Herramme voitti väkivallan aseelliseen vastarintaan ryhtymättä. Uskovat eivät kannattaneet sosialismia, siitä huolimatta, että sosialismin pyrkimys tuhota kirkko ja sen liittolaiset on ymmärrettävä ja oikeudenmukainen. Uskovat uskovat, että ihmisten mielen mukainen oikeudenmukaisuus johtaa maailman helvettiin. Jos tässä maailmassa jokainen vääryys rangaistaan oikeudenmukaisella tuomiolla, ei ketään jää eloon. Elämän jatkuminen on vain Jumalan pitkämielisyyttä. Me elämme Jumalan armosta, riippumatta siitä, tunnustammeko sen vai emme.

Uskovat eivät hyväksyneet sosialismia missään sen muodossa. Sosialistien oikeutettu viha kirkkoa ja kirkon yhteistyökumppaneita vastaan ei hämännyt uskovia. Sen lisäksi, että sosialistiset järjestöt esiintyivät kirkkoa vastaan, ne hyökkäsivät myös Jumalaa vastaan. Sosialistien hyökkäys Jumalaa vastaan oli jo aivan muuta, kuin yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimista. Ne, jotka hylkäävät Totuuden, Rakkauden ja Elämän periaatteet, ovat aivan samalla puolella rintamalinjaa kirkon ja sen yhteistyökumppaneiden kanssa. Uskovat eivät istu samaan illallispöytään Jeesuksen herruuden kieltäjien kanssa kirkossa, eikä siihen ryhdytä puoluetoimistossa tai ammattiliitossakaan.

Juutalaisten oppi sosialismista tuli ei-uskovan sivistyneistön uskonnoksi Euroopassa 1900-luvun alkuun mennessä. Venäjän keisarikunnassa valta siirtyi sosialisteille, ja entistä keisarikuntaa ryhdyttiin mukauttamaan uuteen uskoon. Raivo entisiä vallanpitäjiä kohtaan vaati muutamia kymmeniä miljoonia ihmishenkiä, ja se puoli sosialistien opeista tuli toteutettua yli sataprosenttisesti, sillä tapettua tuli muitakin kun kirkollisia ja aatelisia. Vaikeudet alkoivat, kun sosialistien opeilla yritettiin rakentaa uutta yhteiskuntaa. Siitä tuli murheellinen yritys, jonka jälkilaskua maksetaan vieläkin. Marx, Engels ja Lenin olivat uskomattoman huonoja talousjohtajia. He eivät ottaneet huomioon, että Jumala maksaa ansioitten mukaan.

Jos Engels olisi ollut oikeassa, olisi hänen aatteistaan jo luovuttu, sillä niiden vaikutuksesta on saatu riittävästi kokemukseen perustuvaa tietoa. Maailman suurin valtio on ajettu sosialistien opeilla vararikkoa pahempaan taloudelliseen ja moraaliseen tilaan. Siitä huolimatta sosialismi on edelleen suosittu, sillä se on oopiumia niille, jotka eivät ole ottaneet vastaan rakkautta Totuuteen.

Venäjän ja Kiinan kommunistit toivat maanmiehensä saksalaisen koulutusyhteiskunnan piiriin. Ajatus uudesta ihmisestä ei koulutusyhteiskunnan puuhamiehiltä ole koskaan unohtunut. Saksalaisten yläluokan käsityksiä uudesta ihmisestä muotoili uusiksi Friedrich Nietzsche (1844-1900). Hänen mukaansa saksalaisen koulutuksen saanut saksalainen on yli-ihminen. Saksassa kansallissosialistit nousivat valtaan 1933. Sosialistit ryhtyivät heti rakentamaan keskitysleirejä. Venäjällä sosialistit olivat nousseet valtaan vähän aiemmin, 1917. Venäläisten uudelleenkoulutusleireillä kuoli niin monta miljoonaa ihmistä, ettei kuolleiden määrää ole pystytty vielä määrittelemään edes 10 miljoonan tarkkuudella.

Sosialistiset valtiot aloittivat toisen maailmansodan vuonna 1939. Saksan ja Venäjän johtajat sopivat 23.08.1939 siitä, mitä maita kumpikin ottaa. Molotovin-Rippentropin sopimuksen lisäpöytäkirjassa sosialistiset pedot määrittelivät murha- ja saalistusaikeensa. "Ystävyys ja raja" nimisessä asiakirjassa 28.09.1939 pedot sopivat rajaksi "Hersonin linjan". Saksa hyökkäsi Puolaan. Venäjä hyökkäsi Suomeen, Viroon, Latviaan ja Liettuaan. Paria vuotta myöhemmin sopimusosapuolet aloittivat sodan myös toisiaan vastaan. Sodassa ja Nürnbergin oikeudenkäynnissä sodan jälkeen Englanti ja Amerikan Yhdysvallat auttoivat Neuvostoliittoa niin, että se sai haltuunsa alueet, joista se oli Saksan kanssa sopinut: Baltian maat, Puolan itäosan, Bessarabian ja Bukovinan sekä osan Suomea. Amerikan Yhdysvallat ryhtyivät Stalinin ja Hitlerin kummisediksi. Viimeistään tämän olisi pitänyt herättää kysymyksiä siitä, kuka tai mikä oli ollut kahden maailmansodan takana. Mutta niin ei käynyt, taustavaikuttaja ei paljastunut vieläkään suurelle yleisölle, sillä edistyksellinen rahamaailma omistaa lehdet ja valtiot.

Kiinassa perustettiin 1917-1918 talvella Uuden ihmisen puolue, joka vuonna 1921 sai nimen Kiinan kommunistinen puolue. Puolue sai valtaa vasta toisen maailmansodan jälkeen 1949 eikä se ehtinyt ottaa osaa Saksan ja Venäjän aloittamaan toiseen maailmansotaan toisten sosialistimaiden joukossa. Se ehti kuitenkin harjoittaa laajamittaista terroritoimintaa niinsanotun kulttuurivallankumouksen aikana. Nykyisin se toiminta on entistä selvemmin keskittynyt uskovien vastustukseen.

Lutherin ym. koulutusyhteiskunnassa kirkollinen kokonaiskulttuuri riisuttiin pelkäksi tuonpuoleiseksi pelastumisopiksi ja jäännöstä alettiin kutsua uskonnoksi. Jäännöksen, uskonnon, tuhoamiseen ryhtyivät toden teolla vasta sosialistit. Venäjän sosialisteille ei riittänyt pelkkien uskovien tuhoaminen. Yhteen maailmankansalaisuuteen pyrittäessä tuhottavaksi joutuvat kokonaiset kansat ja kielet. "Viimeisen taiston" tuli ratkaista, mitä kieltä sosialistisessa maailmanparatiisissa puhutaan. Historian kirjat kirjoitettiin uudelleen ja uskovat tuhottiin niin, että venäläiset eivät enää tiedä, että heillä oli ennen vallankumousta miljoona molokaania ja lisäksi duhobortsit, subotnikit, skritnikit, baptistit, mennoniitat ja muut. He halusivat tuhota myös kirkon, ja vieläkin enemmän.

Sosialismin lopullinen päämäärä on Jeesus nimen eliminoiminen ihmiskunnan historiasta. Vallankumoukset ja muut vallantavoitteluun liittyvät toimet ovat vain välietappeja, joiden kautta lopulliseen päämäärään uskotaan päästävän. Sosialistien päämääristä luin Armenian nuoriso (Molodjosh Armenii) nimisestä lehdestä tammikuulta 1971, että kommunismin edellyttämää uutta ihmistä ei voida kasvattaa sellaisesta ihmisestä, joka kerrankin on kuullut nimen Jeesus.

Sosialistien johdolla on eri maissa harjoitettu kulttuurivallankumouksen nimellä samanlaista uskovien vainoa kuin katolinen kirkko ennen Ranskan vallankumousta. Maissa, joissa kristillinen kokonaiskulttuuri on vahva, on hyökkääjien pitänyt edetä kavalammin. Näin on tapahtunut mm. Suomessa. Vielä 60 vuotta sitten suomalaiset pitivät sellaista kristillisiin periaatteisiin pohjautuvaa kulttuuria (älä tapa, älä varasta jne), puolustamisen arvoisena. He sanoivat tätä kulttuuriaan uskonnoksi, mutta niille, jotka pyrkivät rakentamaan Suomesta sikiönlähdettäjäin ja koronkiskureiden paratiisia tämäkin on liikaa.

Välinpitämätön uskonnollisuus on kehittymässä todelliseksi maailmanuskonnoksi. Sen tyypillinen edustaja on pakkokastettu "kristitty", joka ei ota henkilökohtaista vastuuta siitä, mitä hänen poliittiset edustajansa tekevät. Näistä uskonnollisista ihmisistä veli Paavali kirjoittaa veli Timoteukselle:

Ihmiset tulevat kristikunnan piiriin joko pakon sanelemana tai uskoontulon kautta. Pakkokastettuja on yli miljardi, uskoon tulleita huomattavasti vähemmän. Pakkokastetut ovat saaneet jumalisuuden ulkokuoren, mutta sisältä ihminen on jäänyt koskemattomaksi. Hän ei tunne Kristuksen ylösnousemuksen voimaa, ja tuskin on siitä kiinnostunut ollenkaan.

Pakkokastamisista Suomessa luovuttiin 1926, mutta tradition voimasta yhä edelleen monet kastattavat lapsensa. Pakkokastajien yhteisöt käyttäytyvät orjan tavoin. Uskonnollisissa asioissa he ovat menettäneet vapautensa, omantunnonvapauden, samoin kuin Jeesuksen aikaiset juutalaiset. He eivät pysty oman järjestelmänsä kriittiseen tarkasteluun. Palkkapapit ovat heille uskotelleet, että uskonto on niin vaikea ala, ettei siihen siviili pysty. Höynäytetty siviili ei tiedä, että jo pari yksinkertaista kysymystä toisi esiin väärän ja oikean.

Juutalaisten uskonnollisista johtajista, fariseuksista ja kirjanoppineista on kaikki paha jo sanottu. Sanomatta on vielä se, että kristikunnan papit, tarkemmin sanottuna valepapit ovat menetelleet Jeesuksen seuraajia kohden täsmälleen samalla tavalla kuin juutalaisten valepapit aikoinaan. Heidän johdollaan ja heidän pakkokastettujen orjiensa avustuksella Jeesus on tapettu yhä uudestaan ja uudestaan kymmeniä miljoonia kertoja. Näistä uskonnollisista johtajista on sanottu:

Monet pakkokastetuista pysyvät kirkossa vain siksi, että he luulevat kirkon olevan jonkinlainen henkivakuutus helvettiä vastaan. Mutta ihmiskäskyjen, kirkollisten dogmien noudattaminen on turhaa:

… turhaan he palvelevat (kr.: sevontai: palvovat) minua …

Kts. Matt 15:7-9

Kirkolla, eikä edes oikealla kristillisellä seurakunnalla ei ole mitään sellaista pientä ihmepilleriä, joka pelastaisi Jumalan vastustajan helvetiltä. Jos ihmisen ei itse halua puhdistua, ei häntä voida pakkotoimin auttaa. Häntä on kartettava, sanoo Paavali ahneista ja itsekkäistä.

Pakkokastettujen valepapit ovat luoneet oman ihmistyypin, jotka ovat omaksuneet opettajiensa asenteet. Hurskastelijoille Jeesus sanoi:

Tämä epäitsenäinen ihmistyyppi on erittäin vaarallinen. Se on olevinaan hurskaampi kuin Jumala itse ja se täyttää velvollisuudentuntoisesti maallisten johtajiensa antamat, valepappien siunaamat käskyt ajattelematta, että hän on itse vastuussa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään Jumalan edessä. Se voi toimia lääkärinä aborttiklinikalla tai keskitysleirin vartijana mitään omantunnontuskia tuntematta. Kun Hans menee illalla kotiin, se silittää lapsen päätä, ja kysyy hymyillen: "Oletko lukenut huolellisesti läksysi?" Tämä ihmistyyppi, kirkon ja valtion luomus, käy äänestämässä ja työssä, ollenkaan tietämättä, mitä hänen valtuutuksellaan tehdään, tai luulee, että hänen ei tarvitse kantaa vastuuta liittolaistensa tai järjestelmän muiden jäsenten tekemisistä.

Kirkko, joka ilmoittaa olevansa totuuden asialla, on pettänyt pakkokastamansa ihmiset luulottelemalla, että väärintekijät pääsevät helvettiä pakoon. Nämä petetyt "juovat vääryyttä niin kuin vettä": kuuntelevat radion huoruuteen kannustavaa musiikkia ja poliitikkojen puheita ilman, että häntä yököttäisi ollenkaan. Sitten heidät haudataan ja lauletaan virsiä päälle.

Tämän järjestäytyneen, ja järjestäytyessään itsenäisyytensä menettäneen ihmistyypin luominen on kestänyt kauan. Se on valmiina vasta lopun edellä, nyt, vaikka Paavali kirjoittikin siitä jo noin vuonna 67:

Jumala haluaa uudistaa ihmisen. Pelkkä kullattu ulkokuori tai sivistyneet tavat ovat pelkkää itsepetosta. Sisäisen saastan poistaminen on pitkä prosessi, mutta se on makeaa niille, jotka ovat täyttyneet Jumalan Hengestä uskoontulon yhteydessä. Jumalattomain neuvot (papillinen hierarkia, akateemiset oppiarvot, koulutusyhteiskunnan prioriteetit, yhteiskuntajärjestelmät) eivät pysty puhdistamaan ihmisen sisäistä ajatusmaailmaa. Muutos alkaa seuran valitsemisella.

Lapset soittelivat kasetilta kauniita, tuttuja hengellisiä lauluja, mutta yksi uudempi laulu jäi kiusaamaan mieltäni. Hengessäni tunsin, että kirkkain äänin lauletun laulun sanoissa "siunaa koko maailmaa" on jotakin sellaista, mikä ei ole Jumalasta. Myös sävel oli pilkkaava. Minun oli pysähdyttävä ajattelemaan, mikä tässä nyt sitten on vikana. Ja selvisihän se: Jumala on jo siunannut maailmaa. Jumalan ei tarvitse enää vähäänkään lisätä siihen, mitä hän on jo antanut Kristuksessa.

Kristuksessa ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettyinä - eikä viisautta tai tietoa muualla olekaan. Ainut tapa päästä Jumalan siunauksista osalliseksi on löytää Kristus ja voittaa hänet omakseen luopumalla kaikesta pahasta.

Apostoli Paavali oli kerran harmistunut Kolossan suureen ja Laodikean kansanvaltaiseen seurakuntaan. Kolossalaisille hän kirjoitti:

Yleismaailmallisen uskonnon puuhamiehet haluaisivat Jumalaa antavan siunaukset kaikille hankkeille ehdoitta, mutta se ei onnistu. Jumala antaa siunauksen vain omilla ehdoillaan - ristin evankeliumin kautta Kristuksessa. Jumalaa on turha toivoa vihollisen hankkeiden takuumieheksi, vaikka kirkonmiehet siihen ovatkin jo ryhtyneet.

Niille, jotka eivät ole valmiit luopumaan valheesta, homoilusta ja muusta sekoilusta Jumala antaa väkevän eksytyksen, eikä suinkaan mitään siunausta. Toisessa Tessalonikalaiskirjeessä Paavali ja veljet kirjoittavat:

Uusi maailmanuskonto on jo tulossa. Se leviää kirkon, YK:n ja muiden poliitikkojen ja Illuminatien salaseuran muiden työjärjestöjen kautta.

Kristittyjen vainot Euroopassa ovat jatkuneet taukoamatta lähes kahden tuhannen vuoden ajan. Osa uskovista oli löytänyt elintilaa Amerikoista, mutta maailma oli vielä evankelioimatta. Kastajain liike oli voittanut kirkot ja tuonut takaisin uskovien seurakunnat, mutta yhä vielä uskovia kahlehtivat väärät opit seurakuntarakenteesta ja suoranainen tietämättömyys siitä, miten Jumalan Pyhä Henki johtaa seurakuntaansa ja jokaista uskovaa. Jumalan vastauksena uskovien odotuksiin syntyi 1900-luvun alussa helluntailiike Amerikan länsirannikolla.

Amerikan Yhdysvalloissa syntynyt helluntailiike kannusti 1900-luvun alussa uskovia eri maissa etsimään Pyhän Hengen johdatusta elämäänsä. Helluntailiikkeestä tuli ensimmäinen suuri kristillinen liike, joka ylitti lahkorajat. Helluntailiike tasoitti myös uskovien hierarkkisia eroja. Parhaina päivinään helluntailiike oli myös järjestäytymätön, spontaani Pyhän Hengen liike, jossa uskovat löysivät toisensa ei oppien, vaan Hengen johdatuksessa.

Helluntailiikkeen voima hiipui sitä mukaa kun se loi itselleen oman papiston, dogmatiikan ja lahkorajat. Mutta ennen kangistumistaan se oli ehtinyt julistaa maailmalle sanoman Jumalan kolmannesta persoonasta, Pyhästä Hengestä. Isä asuu taivaissa, Poika asui keskellämme ja Pyhä Henki asuu uskovan sydämessä.

Seurakuntarakenne jäi helluntailiikkeeltä korjaamatta. Se jätti kuitenkin jälkeensä lukemattoman joukon uskovia, jotka palvelevat Jumalaa Pyhän Hengen johdatuksessa ja Pyhän Hengen johdatuksessa toimivat oikein silloinkin, kun mikään oppi ei heitä siihen ohjaa. Pyhä Henki uudistaa ihmisen ja valmistaa seurakunnan ottamaan vastaan takaisin tulevan Herran.

Kristilliseen seurakuntaan päässeiden harhaoppien vaikutuksesta uskovien keskinäiset yhteydet olivat muuttuneet assosiaatioista hierarkioiksi ja tuloksena siitä oli syntynyt kirkko. Länsimaisessa kristikunnassa näyttää olevan erittäin vaikea ymmärtää, että hierarkia ei ole Jumalan järjestelmä. Amerikkalaisetkin ymmärsivät tasa-arvoisiin, itsenäisiin intelligentteihin terminaaleihin kätkeytyvän voiman tietokonetekniikassa, mutta eivät päästäneet tätä tietoa vaikuttamaan seurakuntarakenteisiinsa. Tämä tehtävä jäi kiinalaisten suoritettavaksi.

Kiinalaisilla kristityillä oli se etu, että he eivät koskaan kuvitelleet kirkon jäseniä kristityiksi. Kun eurooppalaisten rosvojen laivat ilmestyivät Kiinan rannikolle, kiinalaiset eivät päästäneet "ulkolaisia paholaisia" maihin. Kun tykkiveneterroristien kunkut pyysivät saada käydä kauppaa kiinalaisten kanssa, sanoi keisari Chien Lung: "Kiina on pärjännyt ilman teidän tavaroitanne tuhansia vuosia, ja pärjää edelleenkin". Mutta tykkiveneterroristien kunkut aloittivat sodan Kiinaa vastaan.

Tykkiveneterroristit eivät päässeet Shanghain Bondia pitemmälle ja se oli hyvä Kiinalle. Kun Shanghain Bondi oli puhdistettu, jäi Kiinaan vain Euroopan ja Amerikan paras anti, sana Jumalan Valtakunnasta ja sen kuninkaasta.

Kaikki yritykset kiinalaisten evankelioimiseen olivat kilpistyneet ylpeyteen, sekä länsimaiseen ylpeyteen, että kiinalaiseen ylpeyteen. Kukaan ei halunnut näyttää armahdetulta syntiseltä. Mieluummin oltiin suuria oppineita tai rikkaita tai edistyksellisiä, tai ainakin isosta talosta kotoisin. Jumala, joka on ylpeitä vastaan, kuljetti Shanghain Bondille Liettuan juutalaisen, joka vihdoin teki sen, minkä tuhannet lähetyssaarnaajat ja sadat miljoonat niinkutsutut kristityt olivat jättäneet tekemättä. Kiina sai Raamatun.

Raamatun kääntämistä kiinaksi olivat aloitelleet monet, mutta loppuun asti työn vei vasta Samuel Isaac Joseph Shereshevski (1831-1906). Ensimmäiset käännökset tehtiin kiinalaisten valtion virkamiesten, mandariinien käyttämälle virastokielelle, jota kansa ei ymmärtänyt. Myös Shereshevski teki ensimmäisen käännöksensä tälle virastokielelle, mutta hän ymmärsi erehtyneensä ja teki toisen käännöksen.

Shereshevskin (puolaksi: Szereshevsky, englanniksi: Schereschewsky) ensimmäinen raamatunkäännös valmistui 1875. Käännöstyöhön oli kulunut kolmetoista vuotta, lisäksi kiinan kielen opiskeluun veli Samuel oli käyttänyt kolme vuotta. Vuonna 1875 valmistuneen raamatunkäännöksen kieli oli maan oppineen virkamieskunnan käyttämää kirjakieltä, mandariinikiinaa. Vuonna 1902 Samuel Shereshevski sai valmiiksi uuden käännöksen, jossa kieliasu oli tavallista kirjakieltä "wenli".

Shereshevski oli syntynyt Tauragesin kaupungissa Liettuassa ja opiskellut Zhitomirin rabbiinien johdolla hebreaa Ukrainassa kun hän parin Saksassa vietetyn vuoden jälkeen tuli Yhdysvaltoihin ja uskoon New Yorkin juutalaisessa messiaanisessa seurakunnassa. Kasteen jälkeen Shereshevski liittyi baptistikirkkoon 1855, mutta opintojaan hän jatkoi presbyteerikirkon teologisessa korkeakoulussa. Episkopaalisen kirkon lähetysneuvostolta hän pyysi rahaa Kiinaan siirtymistä varten ja sai, mitä oli pyytänytkin. Pojalla oli ikää 28 vuotta, kun hän saapui Shanghaihin 1859. Sota 1861-1864 sulki rahavirrat Amerikoista, ja Herran palvelija joutui elättämään itseään kielenopettajana. Vuonna 1868 Shereshevski meni naimisiin Susan Mary Waringin kanssa. Raamatunkäännöksen valmistuttua 1875 perhe tuli lomalle Yhdysvaltoihin.

Yhdysvalloissa Shereshevskille tarjottiin Shanghain lähetyspiispan titteliä, mutta mies kieltäytyi. Paria vuotta myöhemmin hän kuitenkin suostui ja palasi saman tien Kiinaan. Lähetyspiispan virka oli varmasti erehdys, ja pian Shereshevski sairastui. Hän luopui piispan tittelistä ja joutui palaamaan ensin Eurooppaan ja sitten Yhdysvaltoihin vuonna 1886.

Yhdysvalloissa vaikeaa Parkinsonin tautia sairastava ja osittain halvaantunut veli valmisti kiinan kirjakielen (wenli) mukaisen raamatunkäännöksen. Kun länsimaisin merkein kirjoitettu translitteroitu teksti kahdeksan vuoden kuluttua oli valmis, Shereshevski palasi perheineen Kiinaan. Shanghaissa veljet purkivat kirjoituskoneella kirjoitetun translitteroidun tekstin, jonka jälkeen wenli -kieliasuinen käännös oli valmis painettavaksi.

Vaikka Shereshevski oli jo lähes liikuntakyvytön, lähetti Amerikan Raamattuseura hänet Japaniin oikolukemaan mandariininkielisen kiinalaisen raamatun tarkistettua laitosta. Se tuli ulos painosta 1899. Raamattu Kiinan kirjakielellä wenli valmistui painosta 1903. Shereshevskin oli onnistunut valita Raamatun tärkeimmille ilmaisuille onnistuneet kiinalaiset vastineet. Vanhan Testamentin hän käänsi kokonaan yksin, mutta Uuden Testamentin käännöstyössä hän sai apua muilta Kiinan lähteiltä.

Shereshevski käänsi evankeliumit myös mongoliksi. Kirjallisten töittensä lisäksi hän saarnasi päivittäin evankeliumia sekä Shanghaissa että sen lähiseuduilla. Juutalaisen uskovan elämän kohokohtia oli matka Kaifengiin, erääseen Kiinan entiseen pääkaupunkiin tapaamaan Kiinan juutalaisia 1868, jossa hän sai julistaa evankeliumia oman kansansa jäsenille muutaman viikon ajan.

Samuel Shereshevskin vaellus päättyi Japanissa vuonna 1906. Samuel ja myös hänen vaimonsa Susan Mary Shereshevski on haudattu Aoyaman hautausmaahan Tokiossa odottamaan vanhurskasten ylösnousemusta.

Seitsemäntoistavuotias nuorukainen Ne Shu Tsu tuli uskoon Fuchoussa vuonna 1920. Ne Shu Tsu oli kasvanut uskovassa kodissa, ja sai tutkia perin pohjin, mitkä harhaopit olivat johtaneet länsimaiset kirkot pois Kristuksesta. Opettajina Ne Shu Tsulla oli metodistien piirissä uskoon tullut äiti sekä sisar Yu sekä muutamat länsimaiset uskovat, eivätkä suinkaan tykkiveneterroristit. Kun tykkiveneterroristien uskonto oli karsittu pois, jäi Ne Shu Tsulle selvä käsitys siitä, mitä kristinusko on. Ne Shu Tsun ensimmäinen voitto vapautti hänet siitä länsimaisen imperialismin pedon merkistä, jota kirkko kantaa kainalonsa alla.

Sisar, "Miss" Yu Shanghain raamattukoulusta ohjasi oppilaansa sisar, "Miss" M.E. Barberin luo, jonka käsitykset Pyhän Hengen täyteydestä vastasivat Keswick-liikkeessä saatuja kokemuksia. Ensimmäiset omat kokemukset tulevan maailmanajan voimista Ne Shu Tsu sai vuonna 1922, vajaan kahdenkymmenen vuoden ikäisenä. Tähän aikaan Ne Shu Tsu, joka ilmeisesti äidin neuvosta oli ottanut nimekseen Ne To Sheng, myös luki hyvin paljon, ja sisar Barberin johdolla pääsi perille tärkeimmistä hengellisistä virtauksista ja niiden sanomasta, mm. Walesin herätyksestä vuodelta 1904-1905 ja Plymouth-liikkeen veljistä. Vuonna 1928 Ni Tuo Sheng kirjoitti kirjan "Hengellinen ihminen".

Ni Tuo Sheng omaksui Plymouth-veljiltä yleisen pappeuden periaatteen, johon ei kuulunut seurakunnan jakoa papistoon ja maallikoihin. Toisaalta Keswich- liikkeen sekä Walesin ja Azusa Streetin herätykset antoivat hänelle näkökulman, joka auttoi häntä torjumaan Plymouth-veljien kankeat käsitykset Pyhästä Hengestä. Vuonna 1935 Ne To Sheng/Watchman Ne tuli kosketuksiin Azusa-kadun helluntaiherätyksen kanssa Elizabeth Fishbackerin kautta. Näihin aikoihin Ne To Sheng kävi myös Englannissa ja kirjoitti kristillisen kirjallisuuden klassikon "Normal Christian Life", (Kristityn Normaalielämä), joka suomeksi on ilmestynyt nimellä Elämän Rikkaus Kristuksessa.

Nee, joka koulutukseltaan oli kemisti, toimi vuodesta 1942 lähtien veljensä George Neen kemiallisten tehtaiden johtajana. Kiinan johtoon tuli 1949 Mao Ze Dong, saksalais-juutalaista keksintöä olevan sosialismin kannattaja. Kymmenen vuotta Watchman Neetä vanhempi Mao Ze Dong oli aloittanut uskonnollisen toimintansa 1920, samana vuonna kuin Ne oli tullut uskoon. Sosialistit, jotka pyrkivät hävittämään kilpailivat ideologiat, omivat tietysti kemian tehtaan itselleen, ja panivat heidän mielestään vääräuskoiset vankilaan, hirteen tai uudelleenkoulutusleirille.

Nee julisti Jumalan valtakuntaa ja Jeesuksen tuntemista uskoon tulonsa jälkeen vuoteen 1952 asti vapaana. Hänen julistuksensa oli vapaata lahkorajoista. Ne, joka julistustyöhön lähtiessään oli ottanut etunimekseen To Sheng, "vartijan (räikän) ääni", opetti, että seurakunnalla ei voi olla lahkon nimeä ja attribuuttinakin sillä voi olla vain sen paikkakunnan nimi, jonka asukkaista uskovien yhteisö koostuu. Näin Nee To Sheng, (uudella pinyin-kirjoituksella Ni Duo Sheng) oli voittanut yhden suurimmista kristikunnan harhaopeista. Kun seurakunta lisäksi oli vapaa hierarkiasta, voivat kaikki sen jäsenet kasvaa täyteen mittaansa kukin omassa palvelutehtävässään.

Julistustyön tuloksena oli syntynyt muutama sata kiinalaista seurakuntaa. Tulikokeeseen Ni Tuo Shengin (1903-1972) julistama sana joutui, kun kommunistit alistivat kiinalaiset 1949. Uskovat joutuivat työleireille, osa tapettiin ja Ni Duo Sheng itse vangittiin. Ni oli vangittuna, kunnes hän vuonna 1972 kuoli. Vain hänen vaimollaan oli ollut lupa tavata miestään, mutta hänkin oli kuollut jo puoli vuotta ennen miestään.

Sosialistien vuoden 1969 syksyllä aloittaman kulttuurivallankumouksen tarkoituksena oli hävittää viimeinenkin terve käsitys Jumalasta. Uskovat vietiin uudelleenkoulutusleireille, tavallisesti Keski-Aasian karuille erämaaseuduille, joissa heidän tehtävänään oli uusien asutuskeskusten perustaminen. Sosialismin keskellä Neen saarnaamat Raamatun opit yleisestä pappeudesta Pyhän Hengen johdatuksessa, paikallisseurakunnan autonomiasta sekä kirkkorakennuksien puuttuminen pääsivät oikeuksiinsa. Sosialistien kirkko-oppi, jonka mukaan seurakunta saa kokoontua vain heidän hyväksymänsä papin johdolla heidän hyväksymässään paikassa heidän hyväksymällään paikkakunnalla, ei kotiseurakuntiin pystynyt. Ja jos sosialistit luulivat, että Neen opit olivat olleet heitä ovelampia, he erehtyvät siinäkin. Kysymys ei ole niinkään opista kuin Jumalasta itsestään.

Kaksikymmentä vuotta Ni Duo Sheng oli ollut fyysisesti erossa seurakunnasta, mutta sinä aikana seurakunta oli kasvanut miljooniksi uskoviksi ja jatkaa yhä kasvuaan, niin että jo 1990-luvulla kiinalaisten uskovien määräksi arvioitiin sata miljoonaa. Ni Duo Shengin elämäntyö on ollut siunaukseksi myös Kiinan ulkopuolella. Uskovat pitävät häntä päättyneen vuosisadan merkittävimpänä piispana, joka antoi kirjallisen muodon sille, jonka me kaikki tiedämme oikeaksi.

Pyhä Henki toimii siellä, missä häntä ei vastusteta. Väärät opit ovat vain eräs vastustuksen muoto, muita ovat laiskuus, ihmispelko, epäusko, banaalit synnit tai mikä tahansa saastaisuus. Kiinalaisen kristikunnan voima osoittaa, että ulkoisen vastustuksen kanssa Pyhä Henki kyllä pärjää, kunhan vain sisäistä vastustusta ei ole.

Kristikuntaan lasketaan kuuluvan nykyisin noin kaksi miljardia ihmistä: armenialais-gregoriaanisia kristittyjä, kopteja, kreikkalaiskatolisia ortodokseja, roomalaiskatolisia, vanhauskoisia ortodokseja, nestoriaaneja, kaldealaisia, maroniitteja, luterilaisia, kalvinisteja, presbyteerejä, anglikaaneja, metodisteja, mennoniittoja, baptisteja, kveekareita, ami-kansaa, kotikirkkojen jäseniä jne. Näistä eräät, mm. helluntailaiset yhteisöt, ovat enintään sadan vuoden ikäisiä, mutta helluntailiikekin on jo ehtinyt jakautua lukemattomiksi lahkoiksi.

Kun asiaan vihkiytymätön nyt kysyy, mikä näistä lahkoista on "se oikea", hän tuskin tietää, että Raamatun mukaan ei kukaan lahkojen tai eriseurojen nokkimisjärjestystä noudattava ihminen peri Jumalan valtakuntaa. Raamattu samaistaa ne huoruuteen: "Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat haureus, saastaisuus, irstaus, ... eriseurat, lahkot, ... (Gal 5:19-21). Mikään lahko ei ole oikea, eikä oikeaa lahkoa voi perustaa.

Suomalainen luterilainen tai venäläinen ortodoksi ei tunnusta itseään lahkolaiseksi. Järjestö vieläpä uskottelee jäsenilleen, että he ovat kristittyjä, vaikkeivät nämä edes tunnustaisi Jeesusta herrakseen. Mielenkiintoista onkin havaita, että Jumalan vastustajat näyttävät paremmin kuin uskovat huomata kristikunnan olevan lahkoihin jakautuneen. Synti sumentaa silmät omilta synneiltä, varsinkin, kun pakanat harvoin viitsivät vainota niitä niinsanottuja kristittyjä, jotka voidaan sivuuttaa halveksivalla hymähdyksellä. Ja niitä juuri ovat ne, jotka opettavat lähimmäisenrakkautta, mutta eivät voi edes keskustella keskenään. Kuudensadan ihmisen edessä suoritettu yksinpuhelu on yksinpuhelu.

Viholliset huomaavat myös sen, kun uskovat toimivat Jeesuksen opettamalla tavalla. Kohta, kun jossakin ilmenee sellaista toimintaa, johon pätevät ne kriteerit, jotka Apostolien teoissa seurakunnalliselle toiminnalle on annettu, alkavat vainot. Kotiehtoolliset, kielilläpuhuminen ja muut karismaattiset ilmiöt, omaisuuden epäitsekäs käyttö, papiston puuttuminen ja muut uskovien keskinäisestä rakkaudesta puhuvat seikat ovat niitä tunnusmerkkejä, joista todellinen kristikunta tunnetaan pakanoiden keskuudessa. Ja niitä vastaan pakanat säätävät lakinsa.

Viinapullon tyhjentämistä kavereiden kesken vihollisen palvelijat eivät kriminalisoi, mutta viinimaljan nostaminen Jeesuksen kärsimyksen muistoksi on monen maan lainsäädännön mukaan rikollista. Kiinassa, kuten monessa muussakin maassa, on Ranskan vallankumouksen perintönä talokirja, maistraatin vahvistama asukasluettelo. Kun ruokavieras on uskova, tulee ateriayhteys hintoihinsa. Valtio pyrkii estämään uskovien yhteyden lukemattomin eri keinoin: joulukuussa v. 2000 uskovien yhteydenpitokielto ulotettiin koskemaan myös Internet-yhteyksiä.

Suomessa uskovia ei ole vainottu yli sataan vuoteen siitä, että he ovat käyneet kylässä toistensa luona ja keskustelleet heitä kiinnostavista asioista, mutta nyt ajat ovat muuttumassa. Euroopan Unionissa pyritään säätelemään kaikkea uskonnollista toimintaa sosialismin ja katolisen perinteen hengessä. Kun kenraali sanoi, että pieni maa voi hädän hetkellä turvata vain itseensä, ei kukaan syyttänyt häntä uskonnollisesta propagandasta, eikä virka-asemansa väärinkäytöstä. Mutta kun uskova sanoo, että pienen kansan ainoa turva on Jumalassa, se katsotaan uskonnoksi. Sitten ryhdytään tutkimaan, mitä uskonnonvapauslaki sanoo lauselmasta. Olisiko aihetta syyteharkintaan? Onko asiaankuuluvat luvat kunnossa ja valvontailmoitukset tehty? Onko lausunto annettu paikassa, joka saa valtionavustusta? Olisiko valtionavustus poistettava? Onko lausunnon antanut henkilö henkisesti tasapainoinen. Pitäisikö hänet laittaa pakkohoitoon?

Lahkolaisuus on erikoinen synti. Kun ihminen tekee jotakin muuta syntiä, hänen uskonveljensä kyllä tulevat ja nuhtelevat häntä synnistä ja kehottavat parannukseen. Toisin on lahkolaisuuden laita, siihen jopa yllytetään. Epävarmalle sanotaan, että "kyllä sinun johonkin kirkkoon tulee kuulua", tai: "et sinä yksin voi olla". Kokemuksesta voin sanoa, ettei ole tarvinnut olla yksin. Päinvastoin: kun ei ole minkään lahkon jäsen, ei ole myös ketään vastaan.

Uskovat tuntevat toisensa. Parhaat ystäväni Makedoniassa, Singaporessa ja Eestissä ovat metodisteja, Kreikassa presbyteerejä ja helluntailaisia, Venäjällä baptisteja, mennoniitta-helluntailaisia, karismaattisiksi sanottuja uskovia, evankelisia kristittyjä ja kiinalaisen herätysliikkeen piirissä syntyneiden kotiseurakuntien jäseniä. Monet ovat tulleet uskoon spontaanin Hengen vuodatuksen kautta. Suomessa parhaat ystäväni kuuluvat eri seurakuntayhteisöihin, joista monet nimellisesti toimivat luterilaisen kirkon yhteydessä. Uskova ei voi valita isiään, mutta hän tekee oikein, jos rakastaa kaikkia veljiään. Niitäkään ei voi valita.

Joskus käy niin, että uskovaa vaaditaan liittymään johonkin nimenomaiseen seuraan, ja katkaisemaan yhteytensä toisiin uskoviin. Silloin on kysymys aidosta lahkosta. Kirjoitusten mukaan näitä raja-aitojen rakentajia on kartettava.

Jumala näkee jokaisen lapsensa henkilönä: lapsi voi olla Jumalan tahdon tiellä tai omalla teillään tai järjestönsä leikkikentällä. Ainut tapa, jolla sinä tulet tuntemaan veljesi, on tuntea heidät samalla tavalla kuin Isä: yksilöinä. Diktaattorit liikuttelevat massoja, mutta Jumalan kansa on veljiä keskenään. Niin monta kuin lahkoja onkin, ei se välttämättä estä kanssakäymistä ja yhteistyötä. Millaisesta ryhmästä milloinkin on kysymys, selviää vasta kun konkreettinen tilanne tulee esiin. Vaikka ryhmiä ja uskovia on monta, eivät kaikki ryhmät ja kaikki uskovat suinkaan ole vihamielisiä keskenään. Silloin kun ehtoollisyhteys on olemassa uskovien kesken, ollaan nollarajan paremmalla puolella.

Nollarajan tuntumilta on siirryttävä lähemmäs Kristusta. Lahkon jäseneksi ei saa jäädä. Paavali nuhtelee Korinttolaisia Baabelin synneistä. Johanneksen ilmestyksessä Herra käskee lähtemään Baabelista. Se, joka ei lähde, joutuu osalliseksi Baabelin rangaistuksiin.

Uskova ei ole jätetty oman arvostelukykynsä varaan, kun kysymys on siitä, kuka on veli, ja kuka ei. Olin kerran junamatkalla läntisessä Ukrainassa ja katselin ikkunasta, kun väkeä nousi junaan. Tulijoiden joukosta Herra osoitti miehen, ja sanoi, että tuo ei ole uskova. Mies nousi vaunuun, ja aloimme keskustella. Mies tuntui olevan perillä monista Raamatun asioista, kertoi kuuntelevansa Monacosta Neuvostoliittoon radioitavia hengellisiä lähetyksiä, ja kertoi, että hänen kotikylässään on iso seurakunta. Seurakunta oli kuitenkin Jehovan todistajien seurakunta, ja niin tehtäväkseni muodostuikin kertoa, että Jumalan seurakuntaan kuuluu vain se, joka tunnustaa Jeesusta Herrakseen ja kaikki jotka niin tekevät - veljikseen.

Nykyisin lahkohenkisyys tajutaan synniksi. Kysymys on enää siitä, kuka suostuu luopumaan synnistä vapaaehtoisesti - Herrahan sinua ei siihen pakota. Mutta Herra voi armossaan kyllä järjestää niin vaikeat olot, etteivät ne, jotka puolisydämisesti häntä seuraavat, kestä mukana. Tätä kivireen tyhjentämistä asiasta kiinnostuneet suomalaiset ovat päässeet seuraamaan aivan läheltä: Vuonna 1914 kuului Inkerin suomalaiseen evankelis-luterilaiseen kirkkoon 162.000 jäsentä. Venäjän vallankumouksen jälkeen Inkerin kirkko hävitettiin muutamassa vuodessa lähes olemattomiin. Kirkot suljettiin, papeista osa tapettiin, osa lähetettiin pakkotyöhön, osa pakeni Suomeen ja osa, tietääkseni 1 pappi, kuoli luonnollisen kuoleman. Uusia pappeja ei tullut mistään, sillä Inkerin suomalaisen kirkon pappiskoulutus tapahtui Suomen Turussa ja raja oli kiinni. Sadankuudenkymmenenkahden tuhannen ihmisen kirkossa ei ollut ketään, joka olisi pystynyt kastamaan, jakamaan ehtoollista, saarnaamaan ja hautaamaan, vihkimään ja opettamaan. Se, mikä oli ihmisestä, hävitettiin hetkessä, mutta se, mikä on Herrasta, pysyy.

Suomen uskovat alkoivat 1970 luvulla etsiä keskinäistä yhteyttä. Yhteisiin tilaisuuksiin kerääntyi mitä erilaisimpia uskovia kaikista ajateltavissa olevista suunnista. Ja Jumala siunasi osallistujia runsaasti. Ja sehän ei lahkojen ja kirkkojen johtajia miellyttänyt. He alkoivat harjoittaa samankaltaista toimintaa järjestäen niinsanottuja yleiskristillisiä iltoja. He tekivät pienen myönnytyksen vain jäädäkseen valtaan. Myöskään tällä kerralla Suomen uskovat eivät säilyttäneet asemiaan Kristuksessa. Entiseen tapaansa lahkojen ja kirkkojen johtajat mitä julkeimmin vaativat uskovia liittymään heidän järjestöihinsä.

Laajemmassa mittakaavassa kuin suomalaisten pikkukaupunkien yleiskristilliset illat on paholainen järjestänyt niinsanotun ekumeenisen liikkeen. Ekumeenisen liikkeen sisällä suurten lahkojen johtajat tapailevat toisiaan samaan tapaan kuin aikoinaan katolisen kirkon piispat vallasta taistellessaan. On muistettava, että lahkoihin jakautuminen on synti, josta on luovuttava. Synnintekijällä ei ole mitään neuvotteluoikeutta asiassaan. Hänen on vain luovuttava synnistään, siinä kaikki. Lahkoilun synnistä voidaan luopua vain yhdellä tavalla: tunnustamalla uskovaksi jokainen, joka tunnustaa Jeesuksen Herraksi, ja rakastamalla jokaista veljeä, ja lähtemällä ulos lahkosta.

Ekumeeniseen toimintaan osallistuvat lähinnä sellaiset kirkkokunnat, joiden jäsenet eivät ole uskovia. Jäsenmäärät näissä kirkkokunnissa ovat suuria, mutta eivät todellisia. Esimerkkinä suuresta bluffista käynee Englanti, jota monet pitävät kristillisenä maana. Kuitenkin Englannin kirkkoon, Church of England, kuuluu vain noin 40 prosenttia maan väestöstä, ja siitäkin vakituisia kirkossakävijöitä on noin 3 prosenttia, siis reilu 1 prosentti englantilaisista. Sama pätee maailman luterilaisiin kirkkoihin, joissa tilastojen mukaan on 67 miljoonaa jäsentä. Sekin on suurta bluffia, sillä Suomessakin, maailman luterilaisimmassa maassa, Jeesuksen herruuden tunnustaa vain muutama prosentti väestöstä, ja siitäkin osasta kansaa leijonanosa kuuluu muihin kuin luterilaisiin yhteisöihin.

Ekumeeninen liike syntyi tilanteessa, jossa kirkolliset johtajat huomasivat ajan ajaneen valtiokirkkojen ja kuolemankankeiden herätysliikkeiden ohi. Kirkkojen suurilla numeroilla ei ole katetta. Luterilaisten, presbyteerien ja ortodoksien todelliset luvut eivät ole kymmeniä miljoonia, vaan marginaalisia. Ekumeeniseen toimintaan osallistuvien kirkkojen tarkoituksena on vain esittää suurta, tunnustamatta, että todellinen kristikunta ei ole jakautunut, eikä tarvitse ekumeenista liikettä yhdistyäkseen. Elävä kristikunta on yksi. Sen jäsenistä vain marginaalinen osa kuuluu enää aivokuolleisiin kirkkokuntiin. Yksinomaan helluntailiikkeen piirissä tai Kiinan kotiseurakunnissa on kussakin enemmän jäseniä, kuin ekumenialiikkeeseen kuuluvissa kirkoissa uskovia. Herätysliikkeissäkin uskovia on enemmän kuin kirkoissa.

Vuonna 1527 veljet pitivät kokouksen, jossa he rohkeasti julistivat uskovien kasteen olevan se asia, josta seurakunnan ennallistaminen alkaa. He olivat täysin oikeassa. Uskovien kaste toi mukanaan myös uskovien seurakunnan. Veljien ei tosin annettu viedä seurakunnan ennallistamissuunnitelmaa pidemmälle, mutta tapettujen kastajien sijaan on noussut satoja miljoonia baptisteja, helluntailaisia, kotiseurakuntien jäseniä ja muita aikuisena kastettuja uskovia. Seurakunnan ennallistaminen jatkuu. Pietistit toivat takaisin kotikokoukset. Kiinan kotiseurakunnat ja korealaiset pienpiirit ovat menestyneet, koska ovat harjoittaneet uskovien yhteyttä konkreettisesti. Helluntailiike ja karismaattinen liike on voimakkaasti painottanut Pyhän Hengen osuutta uskovien elämässä.

Toistaiseksi seurakunnan elämässä suurta haittaa aiheuttavat väärät opit seurakunnan rakenteesta ja ehtoollisen vietosta. Ne lahkot, jotka jakautuvat pappeihin ja maallikkoihin, eivät voi uudistua ollenkaan. Niistä on vain lähdettävä ulos. Uskovien on otettava suorittaakseen tehtävänsä Jumalan huoneen haltijoina. Pelkkä oppi uskovan yleisestä pappeudesta ei riitä.

Niinsanottua kristinoppia on saarnattu pian kaksi tuhatta vuotta. Yli miljoona niinsanottua pappia esiintyy pöntöissään vähintään kerran viikossa virkaansa toimittamassa, ja kuitenkin keskiverto kirkkoon kuuluva kansalainen ei tunne Jeesuksen opetusta eikä tunnusta hänen herruuttaan. Syy on niissä väärissä opeissa, joihin palkkapapit ovat palkan menetyksen pelossa sitoutuneet. Kaksitoista kalastajaa pystyivät kääntämään katseet Jeesukseen mutta miljoona palkkapappia usuttaa kansoja sylkemään Jeesusta vasten kasvoja. Miljoonan palkkapapin henkisen väkivallan alla kansoja on pidetty pimeydessä sitä varten, ettei Jeesuksen valo kansoille loistaisi. Valon sijaan papit ovat hehkutelleet polttorovioiden äärellä.

Kansoja on pidetty pimeydessä väärien, kirkollisten oppien avulla. Vaarallisin vääristä, kirkollisista opeista on oppi "kasteen armosta". Kansoille on selitetty, että kunhan vaan ihminen kastetaan, hän pelastuu. Selityksillä on ymmärtämättömiä ihmisiä johdateltu hyväksymään pakkokastamiset ja ne lukemattomat sodat, jotka pakkokastamisten suorittamiseksi on tehty. Pakkokäännytyksien todellinen motiivi on ollut rahan- ja vallanhimohimo jossa pakkokastamisella on vain ollut välineellinen arvo. Jokaisen pakkokastetun tulee saada tietää, että hänelle pirkottamalla suoritettu toimenpide ei ole kaste ollenkaan. Kaste raamatullisessa mielessä on aina upotus.

Saatana on johtanut ahneita pappeja ja heidän kätyreitään toimimaan niin, että todellinen kristinusko ei pääsisi esiin. Siinä onkin saavutettu erittäin hyviä tuloksia. Kun omantunnon ääni on poltettu roviolla, ovat jäljelle jäänyt vain pimeys. Tyypillinen esimerkki saatanan aikaansaamasta hengellisestä pimeydestä on Encyclopediae Britannican kertomus saksalaisen ritarikunnan toimista Liivinmaalla (Livoniassa), nykyisessä Latviassa. Arvostettu englantilais-amerikkalainen tietosanakirja käyttää paavi Innocentius IV käynnistämästä kansanmurhasta sanaa "christianization", kristillistäminen. Esimerkki siitä, miten temppu tehdään, löytyy hiljakkoin suomalaisiin koteihin jaetusta Katekismuksesta. Otetaan Jeesuksen lähetyskäsky, ja muutetaan sen nimi kastekäskyksi. Senjälkeen itse käsky käännetään väärin, niin, että pääasiaksi tulee opettamisen asemesta kastaminen. Kun vielä upottamisen sijaan suoritetaan pirskottaminen, huomataan, että lähetyskäskystä ei ole suoritettu ainuttakaan osaa. Pelkkää bluffia kaikki.

Ihminen, joka pystyy sanomaan kansanmurhaa "kristillistämiseksi", on niin pahasti Saatanan koukussa, ettei häneen mikään järkipuhe tehoa. Siksi evankeliumi on "Jumalan hullutus", kts. 1.Kor 1:18-23. Luonnollinen ihminen pelkää evankeliumia, mutta se on ainut lääke, joka voi hänet parantaa ja vapauttaa koukusta.

Eurooppalaisella kristinuskolla ei ole ollut piispoja yli kolmeensataan vuoteen, mikäli piispalla tarkoitetaan henkilöä, joka kirjoitusten mukaan täyttää Raamatun ehdon:

Hurskastelijat ovat meitä opettaneet, että se on riitelemistä, jos kumoaa vastaansanojain väitteet. Hurskastelun savuverhon suojassa eurooppalaisten kirkkojen johtajat hävittävät sitä mukaa kristikuntaa, kun joku walesilainen hiilikaivostyömies tai savolainen pienviljelijä sitä rakentaa. Sensijaan, että kirkon piispat kumoaisivat vastaansanojien väitteet, on kirkko saastaisten henkien suojatyöpaikka.

Tämänpäivän Euroopassa kristityt ovat häviävän pieni vähemmistö. Euroopan yhteisön alueen 650 miljoonasta ihmisestä tuskin yksi prosentti tunnustaa Jeesuksen Herrakseen. Tämä yksi prosentti, muutama miljoona uskovaa olisi kyllä aivan riittävä joukko julistamaan Jumalan Evankeliumin Euroopalle, jos se olisi vapaa siitä kompromissihengestä, jonka avulla se on säilyttänyt henkiriepunsa viimeiset viisisataa vuotta.

Kun Euroopan kastajaliike tuhottiin, henkiin jätettiin ne, jotka suostuivat tekemään kumarruksen viholliselle, käymällä yhteisellä ehtoollisella uskottomien kanssa. Tästä konsensusporukasta ei ollut maailman suolaksi silloin, kun olisi pitänyt varoittaa ihmisiä synnistä. Sen hiljaisella suostumuksella eurooppalaiset kansat häpäisivät Jumalan nimeä kolonialismilla, rasismilla, sosialismilla, fasismilla, juutalaisten kohtelulla, ajoivat koko maailman pari kertaa totaaliseen sotaan ja hävittivät ne harvat uskovat, jotka sydämen yksinkertaisuudella, vääryyksiin suostumatta palvelivat Jumalaa. Nyt, kun Euroopan Unioni toistaa edesmenneen Neuvostoliiton politiikkaa, ei soraääniä enää kuulu, juuri kun koko maailmaa olisi varoitettava siitä totalitäärisestä valtiosta, jota Brüsselin direktiiveillä yhä kiihtyvällä vauhdilla pannaan kasaan.

Alle kymmenen miljoonaa eurooppalaista uskovaa kiinnostaa enää vain katolista kirkkoa, joka odottaa Euroopan Unionin kehittyvän sille suotuisaan suuntaan. Ilman "Pyhän" Rooman keisarikunnan uudelleenpystyttämistä uskovien hävittäminen on sille vaikeaa.

Viisisataa vuotta sitten Euroopan uskovat alkoivat vetäytymisen Atlantin taa. Amerikka kasvoi kristikunnan lipunkantajaksi. Helluntailiike ennakoi aikojen muutosta, mutta Amerikan Yhdysvalloissa seurakuntajärjestys ei uudistunut. Helluntailiikkeen tuhosi saarnaajien halu saada kiinteää palkkaa. Muutama sata dollaria kuukaudessa oli se hinta, jolla Pyhän Hengen työ myytiin Ignatiuksen harhaopin kahleisiin. 2000-luvun alussa Pohjois-Amerikan kristikunta oli jo kuin hampaaton paperitiikeri siitä huolimatta, että nimellisesti tunnustavia kristittyjä Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa on vielä kymmeniä prosentteja väestöstä, yhteensä lähes sata miljoonaa.

Afrikan kristikunta on edelleen lähetystilanteessa. Monet pienet kansat ovat vasta saaneet Raamatun omalle kielelleen, ja ovat ottaneet sen hyvin vastaan. Valitettavasti uskoontulon jälkeen tulee taisteluita, joissa on voitettava monet uudet haasteet. Herätyksen jälkeen kirkollinen hapatus on aina pyrkimässä sinne, missä uusia seurakuntia syntyy. Afrikkalaisen kristikunnan on torjuttava kirkolliset opit, mutta samalla säilytettävä veljesrakkaus, raamatullinen opetus ja usko Jumalaan.

Etelä-Amerikka ja Kiina ovat tämänhetken kristikunnan kehitysjohtajat. Kiina on jo nyt lukumääräisesti suurin kristikunnan osa. Kuudessatoista suurimmassa Kiinan maakunnallisessa herätysliikkeessä, lahkoissa, kuten länsimaiset tiedotusvälineet asian ilmaisevat, on yli sata miljoonaa uskovaa. Näistä uskovista käydään kovaa kamppailua. Ne länsimaiset opettajat, jotka ovat tuhonneet omat seurakuntansa, haluaisivat päästä Kiinan uskovia opettamaan. Onneksi raja on vielä olemassa, mutta kiinalaiset veljet saavat valmistautua kohtaamaan uudet haasteet, kun rajat avautuvat. Pyhä Henki ja Raamattu ovat edelleen ne kaksi todistajaa, jotka todistavat Totuudesta.

Elävä kristikunta odottaa Herran Messiaan tuloa takaisin maan päälle, mutta arvokkaan tuntuista vastaanottokomiteaa taitaa olla vaikea saada kokoon. Kristusta vastaanottamaan ei pilviin nosteta niitä, jotka paavi Innocentius IV tai Encyclopediae Britannican tavoin nimittävät kansanmurhaa kristillistämiseksi ("christianization"). Vastaanottajien nimet tulevat olemaan monille yllätys. Voidaan myös olettaa, että ennen Herran takaisintuloa toteutuisivat vielä Joelin kirjan toisen luvun ennustukset lopun ajan viimeisestä herätyksestä.

Herätyksen ehdot ovat aina samat. Merkittävät herätykset syntyvät siellä, missä uskovat luopuvat Ignatiuksen kehittämästä hierarkiasta ja ryhtyvät nauttimaan kodeissa ehtoollista. Ei ole mitään järkeä kerätä kaikkia syöjiä samaan ruokalaan, jos sinne ei kerran mahdu syömään. Yhteiset opetus- julistus- ja virkistyskokoukset sensijaan jäävät ja kenobiittiset elämänmuodot palaavat.

Seuraava herätys tulee koskettamaan niitä kansoja, jotka tähän asti ovat olleet evankeliumistyöstä syrjässä. Raamattu käännetään kaikille kielille. Herralle uskolliset eivät enää pyri evankelioimaan niitä, jotka evankeliumin ovat kerran tai kaksi torjuneet. Nyt kristittyinä pidettyjen kansojen keskuudessa herätys tulee ilmenemään siten, että uskovat lähtevät pois kirkoista sekä lahkoista, jotka nimittävät itseään seurakunniksi ja liittyvät yhteen, jolloin Pyhä Henki tuo esiin karismaattiset ilmiöt. Uskovien lähtiessä pois lahkoista, kirkoista ja vastaavista järjestöistä, niiden antikristillinen luonne tulee ilmi uusina vainoina, mutta kirkkojen ja lahkojen jäsenistä monet tulevat uskoon ja pelastuvat.

Herätys tulee Pyhän Hengen kautta, ja häntä ei voi Augustinuksen tai muiden oppi Pyhästä Hengestä korvata. Elävään kristillisyyteen kuuluu eroittamattomana osana sairaiden paraneminen, riivaajien ulos ajaminen ja uskovien välinen sosiaalinen yhteisvastuu. Muiden karismaattisten ilmiöiden kautta Pyhä Henki tukee uskovia niin, ettei tekniikan velhot tai tämän maailman noidat pysty eksyttämään niitä, jotka pysyvät kuuliaisena Totuudelle ja noudattavat Rakkautta.

Herätystä ei pidä odottaa. Kunnian kuningas tulee kuin varas yöllä ja me odotamme häntä. Me julistamme Hänen valtakuntaansa, Hänen kunniaansa, ja Hänen tulemistaan. Jos pakanoista joku ottaa sen vastaan, ottakoon, jollei ota, olkoon ottamatta.

Jumalan sanaa Kristuksesta ja Jumalan valtakunnasta tullaan saarnaamaan maailman rauhattomuuden keskellä niin kauan, että maailman joka kolkassa tarjoutuu mahdollisuus ottaa siihen kantaa puolesta tai vastaan. Nykyisessä maailmanajassa tämä Valtakunta tarjoaa vastustajilleen ehdotonta antautumista ja anteeksiantoa sen mukana kaikille, jotka tunnustavat Jeesuksen Herruuden, ja ikuista elämää niille, jotka häntä tottelevat. Tämän armahduksen hakua varten säädetyn ajan kuluttua umpeen Herra palaa takaisin maan päälle kirkkaudessaan ja tämä aikakausi päättyy. Kysymykseen, milloin tämä tapahtuu ja mikä on merkkinä ajan täyttymisestä, vastasi Jeesus puheella, jossa hän esitti koko tulevan historian suuntaviivat aina meidän vapautukseemme ja "Herran päivään" saakka. Tästä puheesta Luukas kertoo seuraavaa:

Tässä puheessa on yhteenveto niistä tapahtumista, jotka yksityiskohtaisesti on ilmoitettu Danielin kirjassa, Toisessa Tessalonikalaiskirjeessä ja Ilmestyskirjassa. Samoja asioita käsitellään laajasti myös muissa profeetallisissa kirjoissa, erityisesti Jesajan, Jeremian, Danielin, Hoosean, Jooelin, Aamoksen, Obadjan, Miikan, Habakukin, Sefanjan, Haggain ja Sakarjan kirjoissa. Vaikka suurin osa ennustuksista onkin jo tapahtunut, ei kaikkea edessäolevaa vielä voi kuitata sanalla "maailmanloppu". Ei myöskään Matteus 24:3 puhu "maailman lopun merkistä" vaan "aikakauden lopun merkistä". On uskovia, joiden mielestä näiden kahden asian väliin sopii jopa tuhatvuotinen valtakunta.

Jeesus mainitsee puheessaan nimeltä profeetta Danielin kirjoitukset (Matt 24:15). Danielin mukaan Persia ja Kreikka taistelevat ensin maailman herruudesta, ja Kreikka voittaa. (Kts. Dan 8:1-8). Tämän jälkeen voittajavaltion perustalta syntyy neljä uutta väkivaltajärjestelmää, "sarvea", joista yhdestä puhkeaa "pieni sarvi". Pieni sarvi kasvaa lopun ajan merkittävimmäksi ja tuhoisimmaksi maailmanvallaksi.

Tulevien tapahtumien selittäjät tekevät joskus hätiköityjä johtopäätöksiä. Silloin Raamatun ilmoitukset suuresta ahdistuksesta, Harmageddonin taistelusta, antikristuksista, Ilmestyskirjan ja Danielin kirjan erilaisista pedoista saavat tekaistun sisällön. Gustav Dorén piirrokset lohikäärmeestä ja Babylonin tuhosta tuntuvat sadulta, mutta vain niin kauan, kun lukija ei tiedä, mitä nämä tekijät Raamatun kuvakielessä esittävät. Raamattu puhuu myös sellaisista asioista ja esineistä, joita sitä kirjoitettaessa ei ollut olemassa ja joille ei siihen aikaan ollut nimiä. Ainakin Johannes kuvaa tällaisia vekottimia ja ilmiöitä ilmestyksessään (lentokoneet, helikopterit, kemialliset aseet jne). Selittäjä ei saa muuttaa asiaa, mutta hän voi osoittaa, jos joku nykyajan kapine vastaa sitä, mitä Johannes näki. Puhuva Pedon kuva on aika selvä ilmaisu televisioon verrattavasta laitteesta pahuuden palveluksessa.

Ilmestyksissä ja näyissä todetaan uuden maailmanjärjestyksen pystyvän antamaan ihmeteltäviä näyttöjä kyvyistään. Se saa "tulenkin lankeamaan taivaasta." Höynäytetyt ihmiset hyväksyvät johtajakseen teknillisiä temppuja osaavan maailmanjärjestelmän johtajan tietämättä, kuka se on.

Raamatussa sanotaan ihmistä kuolleeksi ja eläimen veroiseksi, ellei hän ole syntynyt Jumalan Hengestä. Kansoja Raamatussa kutsutaan puiden nimillä, mm. Israelia verrataan viikunapuuhun. Ihmisten sotilaspoliittisia liittoutumia Raamattu nimittää pedoiksi. Yhtenä esimerkkinä Raamatun kuvakielestä otettakoon tähän sana "itä". "Itä" Raamatussa tarkoittaa samaa kuin "poispäin Jumalasta". Tällainen johdonmukainen salakieli antaa Raamatun ennustuksille moninkertaisen merkityksen, joita kaikkia yksikään selittäjä ei pysty ammentamaan tyhjiin. Lopullinen auktoriteetti näissä selitysasioissa on Pyhä Henki, joka ilmoittaa Jumalan palvelijoille kaiken, mikä on tarpeen. Ja hän ei anna sinulle enempää kuin mitä pystyt ottamaan vastaan.

Kristitty ei odota maailmanloppua vaan Jeesuksen tuloa takaisin. Kaikkina kristillisinä vuosisatoina ovat kaikki valvovat (kts. vertaus kymmenestä neitsyestä!) opetuslapset odottaneet Herran takaisintuloa, jouduttaneet sitä lähetystyötä tekemällä ja valmistautuneet sitä varten, elämällä siten kuin kutsumuksemme arvo vaatii. Juutalaiset ovat kautta vuosisatojen toivoneet olevansa "ensi vuonna Jerusalemissa". Jotakin vastaavaa on kristittyjen odotuksessa Herran takaisin tulosta.

Herran takaisin tulon tarkkaa ajankohtaa meille ei ole ilmoitettu. Meille on annettu ainoastaan merkkejä, joista me voimme seurata tilanteen kehitystä. Tällaisia merkkejä ovat muun muassa Valtakunnan evankeliumin saarnaaminen maailman joka kolkassa, Israelin karkotus ja paluu maahansa, luopuminen ihanteista, nälkä ja maanpiirin suurimittainen saastuminen. Mutta uskovan ei pidä luottaa taitoonsa määritellä tilannetta merkkien perusteella, hänen pitää olla aina valmis.

Israelin karkotus ja paluu on Jumalan havainto-opetusta, jota maailma ei voi olla seuraamatta, eikä voi edes jäädä syrjästäkatsojaksi vaikka haluaisikin. Muun muassa YK:n kautta ottavat kansat osaa itse prosessiin asettamiensa edustajien välityksellä ja kantavat tekosistaan täyden vastuun Jumalan edessä.

Karkotus on osa Mooseksen lakia:

Kuten tunnettua Israel ei lakia pitänyt ja tulokset ovat nähtävissä. Israelin kahdestatoista heimosta ensin 10 heimoa joutui lähtemään Assuriin vuonna 722 eKr. Heimot hävisivät, eikä niitä vielä ole löydetty. Geenitutkimukset selvittänevät asian lähiaikoina. Assurin kansa ei kuitenkaan ollut Israelia parempi ja he saivat pian maistaa omaa lääkettään.

Seuraavaksi veivät babylonialaiset jäljelle jääneet Juudan ja Benjaminin heimot "Babylonin vankeuteen". Paluumuutto alkoi seitsemänkymmenen vuoden kuluttua, sillä Babylonian valloittaneet persialaiset sallivat juutalaisten paluun omaan maahansa, mutta kansallisen riippumattomuutensa menettäneinä. Persialaishallitsijoita seurasivat Aleksanteri Suuri ja hänen vallanperijänsä. Lyhyeksi ajaksi juutalaisten onnistui vielä kerran hankkia maalleen itsenäisyys, mutta sitten tulivat roomalaiset.

Neljänkymmenen vuoden kuluttua Jeesuksen tappamisesta juutalaiset nousivat kapinaan, ja roomalaiset valloittivat ja hävittivät Jerusalemin. Vielä 132 nousivat juutalaiset aseelliseen vastarintaan rabbi Akiban ja väärän messiaan Bar Kochban johdolla, mutta kapina kukistettiin ja Jerusalem kynnettiin pelloksi. Rooman keisari Hadrianus (117-138) antoi Israelin maalle nimeksi Palestiina. Josefuksen kertoman mukaan miljoona juutalaista tapettiin ja 97 000 vietiin vangiksi Egyptiin. Juutalaisten maahan siirtyi arabeja.

Vuoden 135 jälkeen juutalaiset ovat olleet karkotettuina maailman kansojen seassa. Roomalaiset ja kreikkalaiset alamaisineen ovat syyttäneet, vainonneet ja halveksineet heitä Jeesuksen murhan takia huolimatta siitä, että he itse olivat osallisia Jeesuksen murhaan. Eivätkä nämä kansat ole osoittautuneet juutalaisia paremmiksi. Vuosisatojen ajan he ovat kohdelleet omiensa joukoista nousseita Jeesuksen seuraajia aivan samoin, kuin juutalaiset Jeesusta. Nyt kolmannen vuosituhannen alussa nämä kaikki yhdessä kiihottavat maailman kaikkia muitakin kansoja nousemaan Jeesusta ja hänen kansaansa vastaan.

Kun tiedämme, kuinka ankaria juutalaisten saamat rangaistukset ovat olleet, voimme hyvin arvata, millainen tulee olemaan kansojen tuomio Herran päivänä, sillä Jumalan laki on: "Sillä mitalla, jolla te mittaatte, teille mitataan", kts. Matt 7:2, Mark 4:2 ja Luuk 6:38.

Kansallissosialistisen Saksan suorittama 6 miljoonan juutalaisen murha ei ole ainut lajissaan. Jokainen valtakunta jossa on ollut juutalaisia, on ennen häviötään tehnyt samoin. Jeesuksen opetuslapset lukevat juutalaisten kohtelusta sen kuka häviää seuraavan sodan.

Juutalaisten vainoaminen on ollut erityisesti katolisen kirkon perinne. Luterilaisuuteen tämä perinne siirtyi täydessä laajuudessaan. Saksassa perinteet saavuttivat tämänhetkisen ennätyksensä, kun perinteeseen yhdistettiin kansallissosialistinen ideologia.

Kansallissosialistisen Saksan johtajalla Adolf Hitlerillä (1889-1945) oli paljon edeltäjiä. Kirkolliset juutalaisvainot alkoivat heti, kun kirkko oli perustettu. Propagandavaiheen jälkeen Länsi-Euroopan kirkollinen johtaja, Milanon piispa Ambrosius (339-397) painosti keisari Teodosiuksen hyväksymään synagogan polttamisen Roomassa, jonka jälkeen synagogien polttamiset levisivät koko valtakuntaan. Juudeassa poltettiin juutalaisten asumat kylätkin. Frankkien katolinen hallitsija Dagobert I karkotti juutalaiset valtakunnastaan v. 629. Espanja vainosi juutalaisia aina siihen saakka, kunnes muslimit valloittivat Espanjan v. 712. Bysantin keisari Leo Isauroksen aikana suuri joukko juutalaisia pakeni Konstantinopolista Asovan meren juutalaisseuduille. Bysantin keisarin Romanos I Lecapenoksen (929-944) järjestämistä vainoista selvinneet juutalaiset siirtyivät joukoin Hasaarien valtioon Volgalle. Hasaarien uskontona oli juutalaisuus, eikä maassa harjoitettu uskonnollista vainoa muitakaan kohtaan, koska hasaarit eivät olleet kirkollisia eikä muslimeja.

Kun Katolisen kirkon lietsomat ristiretket alkoivat, oli innostus niin suuri, eivät kaikki halukkaat päässet mukaan muslimeja ja juutalaisia tappamaan. Rannalle jääneet tappoivat niitä juutalaisia, jotka asuivat heidän kotikaupungeissaan. Kirkonmiehet kielsivät jopa keskustelemasta juutalaisten kanssa. Paavi Innocentius III johtama kirkolliskokous v. 1215 sääti, että jokaisen juutalaisen tuli kantaa vaatteissaan selvästi erottuvaa keltaista merkkiä, josta hänet voitiin heti tunnistaa juutalaiseksi. Englanti karkotti juutalaiset vuonna 1290. Ranska ajoi juutalaiset pois maasta 1306, salli heidän palata pian takaisin, ja karkotti uudelleen 1394. Vasta Englannin reformoidun vallankumouksen johtaja Oliver Cromwell salli juutalaisten palata Englantiin v. 1656.

Kun paiserutto eli musta surma vuonna 1348 tappoi kolmasosan Euroopan väestöstä, selitettiin sekin juutalaisten syyksi. Juutalaiset joutuivat jättämään kotinsa ja piiloutumaan, kuka mitenkin osasi. Silti suuri määrä juutalaisia tapettiin. Espanja karkotti juutalaiset 2. elokuuta 1492, päivää ennen Columbuksen lähtöä matkalle Atlantin yli. Karkotuspäätöksen jälkeen päästettiin Espanjan inkvisitio valloilleen.

Paavi Paavali antoi 1555 käskykirjeen, bullan, jossa kaikki maailman juutalaiset määrättiin asumaan keskitysleireissä, jotka saivat nimen ghetto Venetsian kaupungissa vuonna 1516 tehdyn ennakkotapauksen mukaisesti. Ja jos muuta vainoa ei ollut meneillään, niin olihan toki inkvisitio. Ukrainassa ei ollut inkvisitiota, mutta kun Ukraina lyhyeksi aikaa itsenäistyi Puolaa vastaan käydyn itsenäisyystaistelun jälkeen, teurastettiin kapinavuonna 1648 juutalaiset, joilla ei ollut paikkaa mihin paeta. Tsaarin Venäjä aloitti juutalaisten vainot 1881, ja alia, juutalaisten "nousu" kohti Jerusalemia alkoi.

Kirkko ja sen terroristijärjestöt loivat sen henkisen ilmapiirin, jossa Hitlerin ajatusmaailma muovautui. Merkittävä osa Hitlerin ajatusmaailmasta on kotoisin Martin Lutherin kirjoitelmista, nimeltä "Pöytäpuheita" ja "Juutalaisia ja heidän valheitaan vastaan". Niissä Luther, paljon muun joukossa kirjoittaa: "Ainut Raamattu, johon juutalaisilla on oikeus, on se, joka on piilossa sian hännän alla. Niitä aakkosia, jotka sieltä tippuvat, saavat he kyllin syödä ja juoda".

Seurakunnan tarkoitus on toimia maan suolana, estää lihan pilaantuminen. Mitään muuta keinoa kuin seurakunta ei maailman saastaa vastaan ole. Maailman pilaantuminen on siten indikaattori seurakunnan tilasta. Euroopan henkinen tila 1900-luvun alkupuolella oli kaikkea muuta kuin kristillinen. Luterilaisessa kirkossa oli vallalla kaksi pääsuuntaa: Tunnustuskirkko, jossa mukamas uskottiin Jumalaan, ja liberaaliteologia, jossa Raamattua pidettiin myyttinä, eikä sen ilmoittamaan Jumalaan uskottu edes teoriassa. Liberaaliteologia edusti inhimillistä tiedettä, eikä sillä ollut hampaita, millä taistella inhimillistä pahuutta tai saatanallisia henkivaltoja vastaan. Pahempaa jälkeä kuin liberaaliteologia teki se "tunnustava" kirkko, joka jatkoi katolista ja luterilaista perinnettä väittäen, että Raamatun Israelia koskevat ennustukset toteutuvat seurakunnassa. Tässä teologiassa Israelilla ei ollut mitään sijaa. Kansallissosialismin syntyaikoina tämän opin huomattavin edustaja oli sveitsiläinen Karl Barth. Kun vainot Saksassa alkoivat, kirkot olivat hiljaa. Saksalaiset tuskin edes tiesivät, että he olivat hävittäneet kristityt maasta jo vuosisatoja sitten.

Suomessa valtiovalta tai kansa ei ottanut osaa toisen maailmansodan aikaisiin juutalaisvainoihin. Saksa oli 20.01.1942 tehnyt päätöksen tuhota kaikki Euroopan juutalaiset. Myös juutalaisten muutto Saksasta ja muista Saksan valvomista maista estettiin. Mutta saksalaisten lait eivät koskeneet Suomea. Kun Suomen armeijan ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim 04.06.1942 täytti 75 vuotta, tuli Hitler yllättäin tapaamaan Mannerheimia, mutta ei edes tämä käynti johtanut Suomen juutalaisten luovuttamiseen Saksalle. Seuraavassa kuussa, 27.07.1942 Saksan poliisilaitosten päällikkö Himmler tapasi presidentti Risto Rytin, mutta tämäkään painostusyritys ei tuottanut saksalaisille mieluista tulosta. Herätysliikkeiden vaikutuksesta yleinen mielipide Suomessa ei olisi hyväksynyt Suomen kansalaisten syrjintää rodun tai uskonnon puolesta, ja moraalisesti juutalaiset olivat mallikelpoisia ihmisiä.

Kun saksalaisille oli tehty selväksi, ettei Suomen juutalaisten luovutus Saksaan tullut kysymykseen, yrittivät saksalaiset päästä käsiksi niihin juutalaisiin, joilla ei ollut Suomen kansalaisuutta. Saksan vainojen takia Suomeen oli tullut juutalaista pakolaista lähinnä Itävallasta, Unkarista ja Saksasta sekä suuri määrä muita pakolaisia lähinnä Neuvostoliitosta. Pari tuhatta maahantullutta juutalaista oli jo siirtyneet Suomen kautta muihin länsimaihin, mutta muutamalla maahantulleista oli tilillään pienempiä rikkeitä, ja niihin vedoten Suomen valtiollisen poliisin päällikkö esitti sisäministerille näiden pakolaisen karkottamista Saksaan, jonka kanssa Suomella oli rikollisten luovutussopimus. Luovutettavaksi määrättyjen joukossa oli noin kymmenen juutalaista.

Kun Valtiollinen poliisi oli pannut tapahtumat liikkeelle, puuttuivat poliitikot peliin. Kaikissa päättävissä elimissä tiedettiin, että Saksa ei ollut turvallinen maa varsinkaan juutalaisille pakolaisille. Sosialidemokraattisten ministerien Väinö Tannerin ja Karl August Fagerholmin ja muiden vaikutuksesta Valpon toimet joutuivat eduskunnan käsittelyyn 03.11.1942. Eduskunta ei katsonut voivansa puolustaa pakolaisia ja valtuutti sisäministerin hoitamaan luovutuksen, mutta ei antanut lupaa uusiin luovutuksiin ilman asian uudelleenharkintaa. Fagerholmia, joka oli kovimmin vastustanut luovutuksia, petettiin. Eduskunnan käsittelyn jälkeen Sisäministeri Horell antoi luvan karkotuksiin. Valtiollinen poliisi luovutti Saksan valtiolliselle poliisille 27 henkilöä 06.11.1942. Näistä kahdestakymmenestä seitsemästä henkilöstä kahdeksan oli juutalaisia. Nämä kahdeksan juutalaista olivat:

Elias Kopelowsky, Latvia

Hans Edward Szybilski, Saksa

Heinrich Huppert, Itävalta

Kurt Huppert, ed. poika Itävalta

Georg Kollmann, Itävalta

Janka Kollmann, ed. vaimo Itävalta

Franka Kollmann, ed. poika Itävalta

Hans Robert Martin Korn Itävalta

Hanke pakolaisten luovuttamisesta tuli kansan tietoon, eikä Suomesta enää luovutettu pakolaisia Saksaan. Saksan vaatimuksia vastaan valtio käytti viivytystaktiikkaa, eikä kansa ei sallinut salaisen poliisin työskennellä salassa. Ne kahdeksan pakolaista, jotka oli luovutettu, toimitettiin Auswitchin tuhoamisleirille, missä seitsemän heistä kuoli. Näiden kahdeksan juutalaisen pakolaisen muistoksi suomalaiset uskovat perustivat Israeliin kibbutsin Jad-ha-Shmona, "kahdeksan käsi". Kibbutsissa suomalaiset kädet ovat jo vuosikymmeniä tehneet palvelutyötä tuhottujen muistoa kunnioittaen, elävänä muistomerkkinä siitä, että suomalaiset uskovat eivät valtiovallan tekoa hyväksyneet.

Vasta sosialistien valtaanpääsyn jälkeen 1960-luvulla suomalaisten tiedotusvälineitten propaganda muuttui Israelin vastaiseksi. Valtiovalta ryhtyi laajamittaiseen mielipidemuokkaukseen juutalaisia vastaan. Omistamiensa joukkotiedotusvälineiden propagandatuen turvissa Suomen valtio on pyrkinyt murtamaan suomalaisten oikeuskäsityksiä ja moraalista selkärankaa. Vaikka juutalaiskysymys on tässä taistelussa ollut vain yksi monista kampanjoista, on sen merkitys suuri, sillä juutalaiskysymyksen turvin Saatana hakee "lopullista ratkaisua", (saksaksi: Endlösung). Saatanan lopullinen päämäärä on Herran Jeesuksen nimen pyyhkiminen pois ihmisten tietoisuudesta, eikä se voi päästä päämääräänsä ilman juutalaisten ja uskovien hävittämistä. Ensimmäinen hätkähdyttävä merkki selkärangan murtumisesta oli presidentti Kekkosen puhe Paasikivi-seurassa 19.12.1973. Kekkonen esiintyi ilman hävyn häivääkään arabien puolestapuhujana Israelia vastaan tilanteessa, jolloin arabit toistuvasti olivat yrittäneet sotimalla tuhota Israelin sekä arabimaissa asuvat juutalaiset. Puheita seurasivat teot, mikä aluksi näkyi siinä, että valtion vieraana aina sosialistipääministeri Sorsasta alkaen on käynyt palestiinalaista johtoa, mutta israelilaisia on kohdeltu kuin vierasta sikaa. Lokakuussa v. 2000 Suomen valtio otti osaa Israelin vastaiseen aktiin Yhdistyneissä kansakunnissa tuomiten Israelin itsepuolustuksen. Suomen valtio on jo siis eronnut jopa muiden pohjoismaiden oikeuskäsityksistä. Ironista kyllä, sosialismi on juutalaisten keksimä korvike kristinuskolle.

Vallitsevassa poliittisessa tilanteessa suuri osa kansaa on siirtynyt maan hiljaisiin, tai nukkuvien puolueeseen, jos niin halutaan sanoa. Valtiovaltaa kohtaan tunnetaan niin suurta epäluuloa ja inhoa, että suuri osa suomalaisista ei koe Suomen valtiota omakseen. Koska valtio on kuitenkin riippuvainen kansalaisten mielipiteestä ainakin osittain, pystytti valtion poliittinen johto Helsingin eteläsataman viereen Tähtitorninmäelle marraskuussa v. 2000 muistomerkin niiden kahdeksan juutalaispakolaisen muistolle, jotka edellisen sukupolven politiikantekijät luovuttivat saksalaisille. Teko on masentava yritys vierittää vastuuta nykyisen hallituksen juutalaisvihasta sille sukupolvelle, joka ei pystynyt puolustamaan kahdeksan pakolaisen oikeutta elämään Suomen sodanaikaisessa tilanteessa. Se sukupolvi luovutti takaisin Neuvostoliittoon myös kymmeniä tuhansia suomalaisia, jotka olivat paenneet Suomeen Neuvostoliitosta.

Jälkipyykkiä kansallissosialistisen Saksan tekemistä tuhoista on käyty nyt yli viisikymmentä vuotta. Paavi yritti puheessaan maaliskuussa vuonna 2000 vierittää koko syyn tapahtuneesta kansallissosialistisen puolueen niskoille ilmoittaen, että vain täysin jumalaton järjestelmä voi tehdä jotakin niin pahaa. Siten hän tuomitsi kirkon jumalattomaksi, sillä melkein kaikki saksalaiset olivat joko katolisen tai luterilaisen kirkon jäseniä.

Saksalaiset ovat pyytäneet isiensä tekoja anteeksi monissa yhteyksissä, ja virallinen Israel on monesti todennut, että Saksa on muuttunut. Kaunaa ei enää kanneta, mutta henkilökohtaiset vammat eivät kaikki parannu koskaan. Saksa on myöskin pyrkinyt korvaamaan juutalaisten taloudellisia menetyksiä. Eräitä asioita on kuitenkin jäänyt tiedostamatta. Ensinnäkin, ihminen ei vastaa Jumalan edessä isiensä teoista. Nykyajan saksalaisen ei tarvitse vastata isiensä teoista eikä kantaa syyllisyyttä siitä, mitä isät tekivät. Toisaalta, juutalaisten omat isät ovat osasyyllisiä kansallissosialismin syntyyn. Sosialismi on pääosiltaan saksalais-juutalainen tuote. Siinä ei kannattaisi kummankaan kansan osoitella toisiaan sormilla. Kolmanneksi, nykyajan saksalaisten ja heidän yhteistyökumppaneilla on jäänyt tekemättä se, joka heidän olisi pitänyt tehdä: erota niistä järjestöistä, joiden myötävaikutuksella hirmutyöt tehtiin. Nämä järjestöt, kirkko ja puolueet, ovat pitkäikäisempiä kuin ihmiset. Ne eivät voi katua. Ne sopeutuvat tilanteeseen, mutta eivät muutu. Niinkauan kuin nykypäivän saksalainen, ranskalainen tai joku muu kuuluu katoliseen tai Saksan luterilaiseen kirkkoon tai mihin tahansa sosialistiseen puolueeseen, hän on syyllinen ei ainoastaan Hitlerin ajan hirmutöistä, vaan kaikkeen, mitä kirkot ovat pitkän historiansa aikana tehneet ja sosialistiset puolueet aikaansaaneet. Se, että ihminen inhoaa kirkkoa eikä ota osaa puolueen toimintaan, ei riitä. Herra Jeesus ei ole kutsunut meitä taistelemaan väärintekijää vastaan, mutta osasyylliseksi vääryyteen ei toki pidä ryhtyä.

Juutalaiset ovat aina halunneet palata takaisin. Heidän uudenvuodentervehdyksensä on vuosisatojen ajan ollut "ensi vuonna Jerusalemissa". Mutta järjestäytyneessä kirkkolaitoksessa selitettiin vielä viime vuosisadalla, ettei juutalaisten paluu tapahdu koskaan ja mahdolliset paluumuuttajat pyrittiin hävittämään maan pinnalta. Raamatun kirjoitukset selitettiin "hengellisesti", eikä ihme, sillä kirkkolaitos on antautunut seuraamaan valheen henkeä.

Kirkollisista selityksistä huolimatta Israelin paluumuutto alkoi 1870-luvulla. Maahan muutti etupäässä Itä-Euroopasta köyhiä pienryhmiä, jotka ostivat maata ja elivät yhteistaloudessa, kibbutseissa, jotka vieläkin muodostavat Israelin maatalouden rungon. Israel oli tähän aikaan Turkin hallinnassa. Ensimmäisessä maailmansodassa hallinto siirtyi Englannille. Toisen maailmansodan voittajavaltiot sopivat vuonna 1947 Englannin hallussa olevan Palestiinan jakamisesta juutalaisvaltioon ja arabivaltioon. Israelin valtio perustettiin toukokuun viidentenätoista päivänä 1948. Englantilaisten pari vuotta aikaisemmin perustama Transjordania yhdessä useiden muiden arabimaiden kanssa aloitti heti sodan juutalaisvaltiota vastaan. Israelin täysi tuhoaminen jäi kuitenkin haaveeksi, jonka toteutumista yritettiin uudelleen 1956, 1967, 1973 jne. Jerusalem tuli Israelin hallintaan vuonna 1967. Viikunapuu viheriöi jälleen, kts. Mark 11:20-23 ja Mark 13:28-32.

Myös muita keinoja juutalaiskysymyksen ratkaisemiseksi on yritetty. Englannilla oli suunnitelma kuljettaa juutalaiset Ugandaan. Neuvostoliitto tappoi juutalaisia Siperian pakkasessa. Diktaattori Stalin, entinen gruusialaisen pappiskoulun oppilas, piirsi v. 1933 "Juutalaisten autonomisen alueen" kartalle kauas Siperiaan ja kuljetutti sinne satojatuhansia juutalaisia. Autiolla arolla pakkanen oli tappava aivan yhtä hyvin kuin saksalaisten kemiallinen ase. Kun Saksan juutalaiset ennen toista maailmansotaa pyrkivät vainoja pakoon Englantiin, Amerikkaan ja Ranskaan, vain pieni osa halukkaista maahanmuuttajista sai maahantuloluvan. Yli sata Itävallan juutalaista pelastautui Suomeen.

Juutalaiset itse ovat koettaneet ratkaista pulmansa moneen kertaan mutta tuloksetta. Näistä ratkaisuista kertoo juutalaiskristitty Richardt Wurmbrand (1909-2001): "Juutalaiset ovat hyljänneet Jaakobin huoneen ja rakentaneet monta muuta huonetta, joissa he kuitenkaan eivät voi asua." Toiveikkaina loivat juutalaiset idealistit Hess, Marx, Engels, Zinovjev, Buharin, Kamenev, Trotski, Molotov, neljännesjuutalainen Uljanov ym. kommunistisen järjestelmän, mutta sekin on kääntynyt heitä vastaan. Tätä taustaa vasten on mahdollista, että juutalaiset vielä kerran valitsevat väärän messiaan.

Toisen maailmansodan jälkeen ei juutalaisia läntisessä Euroopassa ole vainottu. Eurooppalaiset eivät silti ole muuttuneet, vaan syy on siinä henkisessä krapulassa, jossa läntinen Eurooppa sodan jälkeen elää. Niin kauan kuin murhaajat elävät, pitää heidän paha omatuntonsa heidät hiljaa ja he yrittävät kenties hyvittää tekojaan. On myös muistettava, että Saksa ei sodan jälkeen kokenut hengellistä murrosta - tapahtui vain rauhaanpakottaminen. Juutalaisviha, se sama joka esiintyi "uskonpuhdistaja" Lutherin kuuluisissa sanoissa tai syyrialaisessa sotapropagandassa, on edelleen olemassa. Jos alkeellisintakaan hengen uudistumista olisi tapahtunut, olisivat Euroopan kansat sanoutuneet irti Lutherista, paavista ja muista vastaavista oppi-isistä sekä sosialistisista puolueista.

Nyt on Euroopassa kasvamassa uusi sukupolvi, joka katsoo kykyjensä riittävän juutalaiskysymyksen ratkaisemiseen. Toisen maailmansodan loppunäytöksessä, Nürnbergin oikeudenkäynnissä (1946-1949) tuomittiin vain toinen niistä sopimusosapuolista, jotka sodan yhteistoimin Ribbentropin-Molotovin sopimuksella aloittivat. Toinen osapuoli, Venäjä, sai peitejärjestönsä Neuvostoliiton kautta kaikessa rauhassa jatkaa kansojen tuhoamista. Yksistään hebrean kielen opettamisesta saivat monet 3 vuotta vankeutta. Venäläisten juutalaisten tuhoamista varten Kiinan rajalle perustama juutalaisten tuhoamisleiri "Juutalaisten autonominen alue" on vieläkin olemassa, (eikä kukaan maailmalla valita sitä, että juutalaiset ovat saaneet mongolien maita). Venäläiset kiihottivat arabit Israelia vastaan ja myivät sitten valtavat määrät aseita Syyriaan, Irakiin, Egyptiin ja Libyaan, jotka juutalaisvastaisessa psykoosissa uhosivat ajavansa juutalaiset mereen. Neuvostoliiton asekauppaa rahoitettiin saksalaisilla lainoilla, joita saksalaiset sosialistit ovat kyvykkäästi "antaneet anteeksi", viimeksi 10.04.2002 sosialistijohtaja Scröderin toimesta. Euroopan sosialistit harjoittavat Israelin vastaista toimintaa myös Euroopan Unionin kautta tukemalla Israelin vihollisia monin eri tavoin. Palestiinalaisia Euroopan Unioni käyttää taistelussa Israelia vastaan kuin palkka-armeijaa ikään.

Sodan jälkeen Euroopan juutalaisvastaisuus vaihtoi nimeä: nyt sama juutalaisviha kantoi nimeä "antisionismi". Halukkaita omatekoisia tuomareita löytyi myös idästä, arabimaista puhumattakaan. Siksi Jumala on säätänyt, että ne, jotka pitävät perusteltuna sotia Israelia vastaan, kerääntyvät voimansa ja lähtevät sotaan Israelia vastaan. Nyt on menossa se vaihe, kun kansat valjastetaan yhteisen tehtävän suoritukseen. Harmageddonin taistelun valmistelut ovat alkaneet.

Antisionismi poliittisena liikkeenä kuoli, kun sen veturi, Neuvostoliitto ei pystynyt tuhoamaan Israelia. Uudeksi juutalaisvastaisuuden keskukseksi on noussut "Yhdistyneet kansakunnat" niminen valtioidenvälinen järjestö. (Yhdistyneistä kansoista ei siis ole kyse). Yhdistyneitten kansakuntien perustusasiakirjoissa on esitetty kunniallisia periaatteita, mutta järjestön perustajat eivät ole niitä noudattaneet alkuunkaan. Yhdistyneitten kansakuntien perustajajäsenistä erityisesti Venäjällä, Ukrainalla ja Valkovenäjällä on kammottava historia erityisesti uskovia kohtaan suunnattujen vainojen kiihottajina ja toimeenpanijoina. Maa joutui sulkemaan jopa rajansa, etteivät vuosina 1917-1990 toimeenpannut raakuudet olisi päässeet koko maailman tietoon. Samat valtiot ovat kunnostautuneet myös maantieteellisten rajojen sisälle jääneiden kansojen hävittämisessä ilman, että valtioiden liitto olisi tuominnut kansojen hävittämistä. Tsetseenien hävittäminen jatkuu yhä, ilman että YK olisi edes kieltänyt holocaustia. Rautaesirippukin on vielä tänäänkin jäljellä Tsetsenian ympärillä, että Yhdistyneiden kansakuntien perustajavaltio Venäjä saisi rauhassa hävittää tsetsenien kansakunnan.

Yhdistyneiden kansakuntien perustajavaltiot tunnustivat Israelin valtion, jonka jälkeen alkoi sen hävittäminen. Neuvostoliitto voimainsa päivinä tuki näitä pyrkimyksiä, mutta sille kävi niin kuin Israelin vihollisille on aina käynyt ja aina käy. Toistaiseksi Yhdistyneet Kansakunnat - sen yleiskokous ja turvallisuusneuvosto yhtä lailla - ovat enimmäkseen tehtailleet Israelin tuomitsevia päätöslauselmia. Jo nyt on käynyt selväksi, että Yhdistyneillä Kansakunnilla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin kristikunnan ja Israelin tuhoaminen pois paholaisen maailmanvallan tieltä. Sillä on ollut rauhanturvaajiksi kutsuttuja sotilasjoukkoja mm. Siinailla, mutta mitään rauhanturvaajia ne eivät ole koskaan olleet. Kun Egypti halusi aloittaa sodan Israelia vastaan se vaati "rauhanturvaajia" poistumaan Egyptin ja Israelin väliseltä rajaseudulta yhden vuorokauden kuluessa. "Rauhanturvaajien" pyrkimys ei ollut turvata rauhaa Israelille, vaan taata voitto Israelin vihollisille. Kuuliaisesti "rauhanturvaajat" lähtivät pois, että sosialistien ja muslimien himoitsema sota voisi esteettä alkaa. Sodat ovat loppuneet vasta silloin, kun Israel on lyönyt hyökkääjän ja näin lopettanut sodan omin ehdoin. Yhtä hyvin se voisi jatkaa sotatoimia niitä hyökkääjiä vastaan, jotka eivät ole suostuneet rauhaan sen kanssa. Israelin armeliaisuus on tuleva sille kunniaksi sitten, kun oikeus koittaa.

Yhdistyneisiin kansakuntiin kuuluvien valtioiden hengellinen perintö on valtaosin kirkollinen, sosialistinen tai islamilainen. Kirkollisen, sosialistisen ja islamilaisen kulttuuriperinnön silmiinpistävin piirre on tästä perinnöstä yhä uudelleen sikiävät juutalaisten ja uskovien vainot. Sotilaallisesti merkittävistä maista ainoastaan Amerikan Yhdysvalloissa hengellinen perintö on erilainen. Amerikan Yhdysvaltojen perustuslain kirjoittivat kirkon vainoamat Euroopan kerettiläiset, mikä näkyy vieläkin Amerikan Yhdysvaltojen suhteissa Israeliin. Muut Yhdistyneiden Kansakuntien valtiot ovat yhä selvemmin sitoutuneet kirkon ja arabien yhteisrintamaan ja sen sotaan Israelia vastaan. Tämä ei koske Taiwanin saarta eikä turkkilaista Kyprosta, jotka eivät ole vastuussa Yhdistyneiden kansakuntien tekemisistä.

Pakanoiden kerääntyminen Jerusalemia vastaan on kauan ennustettu. Raamatunlukija odottaa Israelin kääntymistä, rukoilee sen puolesta, sillä pakanakansat tuhoavat ne, jotka eivät turvaa Herraan. Israelin uskottomien tuhoamisen jälkeen pakanakansojen sotajoukot tuhotaan Harmageddonin taistelussa. Jos Jumalalla olisi joku motto, se voisi hyvinkin olla "hävittäjät hävitetään". Raamatun lukijalle nyt käynnissä oleva prosessi on kun tutun elokuvakäsikirjoituksen katselemista valmiina elokuvana. Ihmetellen sitä silti katselemme. Samalla kun kansat valmistautuvat tuhoamaan Israelin juutalaisia, ovat arabikansat ja muut saaneet rauhassa vainota juutalaisia omissa maissaan, ilman että YK olisi pannut tikkua ristiin vainojen pysäyttämiseksi. Noin kuusisataatuhatta juutalaista on joutunut jättämään kotinsa muslimimaissa toisen maailmansodan jälkeen juutalaisvainojen takia. Sosialistien harjoittamaa juutalaisvainoa paenneitten juutalaisten määrä on vieläkin suurempi.

Eurooppa ei ole koskaan tunnustanut juutalaisvainojensa todellista syytä. Saksaakin on syytetty vain antisemitismistä, ikäänkuin kysymys olisi ollut rasismista. Juutalaisia on vainottu Jumalan nimen, ei suinkaan rodun vuoksi. Juutalaisten lisäksi maailmassa on monta muuta seemiläistä kansaa, joita ei ole vainottu. Rasismilla ei ole mitään tekemistä juutalaisten vainon kanssa.

Siitä, että Saatanan palvelijat niin kovasti yrittävät tuhota Israelin, voidaan päätellä, että Jumalan taloudenhoidossa on Israelille vielä varattu joku tärkeä tehtävä. Toistaiseksi Israel ei ole kypsä tehtävää vastaanottamaan, mutta kehitys on hyvä. Vielä muutama vuosikymmen sitten messiaanisia juutalaisia oli hyvin vähän. Nyt messiaanisia seurakuntia alkaa olla jo jokaisessa Israelin kaupungissa. Juutalaiset ovat myös kiinnostuneet Raamatusta. Varsinkin nuoret pystyvät Israelissa käymään asiallista keskustelua hengellisistä asioista. Räkäkulttuuri ei Israelissa ole muotia.

Israelin vaikeudet tulevaisuudessa ovat hyvin suuria, niin että heille tulee selväksi, ettei muuta pelastajaa ole kuin Jeshua-ha-Mashiah, Jumalan ristille naulittu ja ylösnoussut Karitsa. Ilman Jeesusta juutalainen tai israelilainen on turvaton joka paikassa, oli hän sitten Israelissa tai karkotuksessa. Henkilökohtainen arvioni kuitenkin on, että parempi kotona kuin vieraissa, mutta vain siksi, että Israelissa on nykyisin eläviä Messiaanisia seurakuntia, ja niiden kautta tapahtuu Israelin uudistus. Israel tulee uskoon Israelissa, kts. Hesekiel, luku 37. Väliaikainen hyvinvointi Amerikoissa tai puoluejohtajan virka Venäjällä voi päättyä odottamattomasti. Moraalittomuuden kasvaessa tulevat Jumalan tuomiot, ja niitä ennen jumalaton hyökkää uskovia ja juutalaisia vastaan.

Israelin kärsimystie on ollut pitkä. Seuraavat lauseet sanottiin jo 1970 vuotta sitten:

Israelin karkotus ja paluu on todellisuutta myös hengellisellä tasolla. Jerusalem oli pakanain tallattavana vuoteen 1967 ja on sitä osittain vieläkin. Samoin kristillinen seurakunta on ollut kirkollisten pakanain tallattavana, väkivaltaisten käsissä, mutta valtionkirkkolaitoksen kukistumisen myötä puhdistuu myös seurakunta.

Israelin paluu on toivon merkki kaikille sorretuille kansoille. Maailmassa on noin viisi tuhatta kansaa, joita parisataa valtiota sortavat. Näille kansoille Raamattu sanoo:

Kaikki viisi tuhatta kansaa elpyvät. Kahdensadan, kolmensadan pedon sijaan tulee Jumalan Valtakunta. Tosin muutaman vuoden ajan valta annetaan Jumalan vastustajan, Laittomuuden Ihmisen käsiin, koska ei-uskovat luulevat saatanan henkilökohtaista edustajaa Kristukseksi, Jumalan Valtakunnan tuojaksi. Petos paljastuu ja Pseudo tuhotaan ja sen kanssa kaikki, jotka ovat häneen liittyneet.

Jeesus ei sano kaikkien ihmisten tulevan uskoviksi. Kaikkien on kuitenkin saatava informaatiota Jumalan Valtakunnasta. Tämän tiedon, sen vaikutusten ja oheisilmiöiden leviäminen on tapahtunut vaiheittain. Ensimmäinen dynaaminen vaihe kesti noin kolmesataa vuotta. Seuraavalla kaudella uskovien yhteisöt joutuivat enemmän tai vähemmän valtionkirkkojen jalkoihin, ja lähetystyö eteni suurten ja mahtavien kirkkojen varjossa hyvin matalalla profiililla. Kirkot kielsivät Raamatun kääntämisen uusille kielille. Roomalaiskatolisessa kirkossa vuodesta 1070 alkaen jopa Raamatun luku oli kiellettyä "maallikoilta". Papeilla oli oikeus lukea latinankielistä raamattua, mutta sen asemesta luettiin kirkkoisien teoksia, ja harvoin niitäkään.

Sama kohtalokkaat virheet tehtiin myös idän kirkoissa: Raamattu ei ollut kansan luettavissa, koska käännöksiä kansallisiin kieliin ei tehty. Syyrialaiset lähetyssaarnaajat käyttivät aramean kielistä raamattua jopa turkkilaiskansojen keskuudessa. Lähetyssaarnaaja saattoi kyllä tuntea olonsa arvokkaaksi, ja jopa saada arvokkaan kohtelun sillä tempulla, mutta Jumalan sanan mukaista se ei ollut. Kielikysymykseen Jumala oli ottanut kantaa jo helluntaipäivänä.

Muutamat kansat olivat saaneet Raamatun omalle kielelleen, mikä antoi näille kansoille menestymisen eväät. Raamatun saaneiden kansojen rooli ihmiskunnan historiassa on hallitseva. Koska menestyminen on Jumalasta, Jumala myös vaatii näiltä kansoilta sellaista tulosta, joka häntä miellyttää. Kenelle paljon annetaan, siltä paljon vaaditaan.

Vuodesta 325 alkaen uskovien yhteisöt joutuivat niin kovan kirkollisen terrorin ja valtiollisen vainon kohteeksi, että evankeliumin leviäminen oli hidasta. Seuraava läpimurto evankeliumin tunnetuksitekemiseksi maailmassa tapahtui vasta 800-luvun loppupuoliskolla Keski-Euroopassa, kun Raamattu käännettiin slaavin kieleen. Bosnia, Moravia ja Tshekinmaa noudattivat ajoittain liberaalia uskontopolitiikkaa, ja se antoi uskoville mahdollisuuden elää normaalia elämää ja lähettää parhaita opettajiaan naapurimaihin. Länsi-Euroopassa slaavien lähetyssaarnaajat kohtasivat Irlannin lähetyssaarnaajat. Romaanisissa maissa valdolaiset olivat myös tehneet omia käännöksiään raamatusta keskiajan latinaan. Kun herätysliikkeet keskiajan alussa yhtyivät, alkoi maailmanhistoriassa uusi kausi. Valtakunnan evankeliumi alkoi uudelleen levitä.

Keskiajalla uskovien seurakuntia syntyi eri maissa ja tilanne oli sen verran sekava, että muutamien uskollisten Jumalan palvelijoiden onnistui julistaa evankeliumia julkisesti tulematta heti tapetuksi. Tiukkahiippaiset paavit pakottivat myös muutamat Euroopan maat etsimään väljempää uskontopolitiikkaa, jota varten ne erosivat roomalaiskatolisesta kirkosta ja Pyhän Rooman keisarikunnasta. Uusissa valtiokirkoissa Raamattu käännettiin kansan kielelle, ja sen lukemista jopa suositeltiin. Kaikkien kristillisten ihanteiden noudattamista niissäkään ei sallittu, ja tämä pakotti uskovat joko luopumaan aikeista viettää Jumalalle otollista elämää tai valitsemaan kaidan tien ohdakkeineen kaikkineen. Euroopassa kasvoi suuri kompromissikristittyjen sukupolvi. Uskollisille avautui mahdollisuus muuttaa Amerikkoihin.

Manner-Euroopan kristikunta ei pystynyt vapautumaan pahimmista kirkollisista harhaopeista, vaikka se kolmekymmentä vuotta kestäneessä suursodassa 1618-1648 pystyikin torjumaan katolisen kirkon raaimmat hankkeet. Englannissa kävi hieman paremmin. Oliver Cromwellin johtaman kalvinistisen vallankumouksen seurauksena maa liberalisoitui niin, ettei edes baptisteja enää tapettu. Englannissa syntyi kveekareiden karismaattinen liike, ja osa tsekkiläistä herätysliikettäkin päätyi Englantiin. Sen vaikutuksesta myös orastavasta metodistiliikkeestä tuli karismaattinen. Englannista oli tullut hengellinen suurvalta, jota edes kuningasvallan palauttaminen maahan ei voinut tehdä tyhjäksi.

Nykyaikainen lähetystyö sai alkunsa slaavilaisen hengellisen perinnön siirryttyä herrnhutilaisille ja metodisteille 1700-luvun alussa. Christian David salakuljetti muutamia kymmeniä uskovia perheitä Moraviasta Saksiin, kreivi Zinzendorfin heidän käyttöönsä luovuttamille maille, jotka pakolaiset nimittivät Herrnhutiksi. Yhteisön rakentaminen alkoi 1722, ja 1727 se oli valmis vastaanottamaan uusia tehtäviä. Ja niitähän oli; myös lähetyskäsky oli täyttämättä.

Katolisten vainoja pakoon siirtynyt yhteisö tunnettiin tshekeissä nimellä Jednota Bratrska. Maailmalla tämän yhteisön jäännös tuli tunnetuksi veljesseurakuntana, Moravian veljinä ja monilla muilla nimillä. Sen 1729 aloittama lähetystyö oli kymmenessä vuodessa saavuttanut Viron, Liivinmaan, Grönlannin, Karibian meren saaret, Pohjois-Amerikan intiaanit, Surinamin Etelä-Amerikassa, Algerian, Turkin, Suomen Lapin ja Venäjän samojedit ja ajan mittaan laajeni myös Etelä-Afrikkaan Englannin Länsi-Intian saarille, Labradorin niemimaalle, Nicaraguaan, Victoriaan, Venäjän kalmykkien keskuuteen, Länsi-Tiibetiin, Alaskaan ja Njassamaalle, jonka lisäksi tehtiin seurakuntatyötä kirkkojen orjuudessa elävien kansojen keskuudessa sekä epäonnistuneita yrityksiä eri puolella maailmaa.

Pohjoismaissa herrnhutilaisten eteneminen oli vähemmän näkyvää "diasporatyötä" eli pienpiiritoimintaa, mutta se synnytti koko joukon täällä "kotimaisina" pidettyjä herätysliikkeitä. Vuosisadan lopulla liike tuli jo Tornionjokilaaksosta Savoon Juhana Lustigin mukana.

Oman lukunsa slaavilaisen herätyksen vaikutuksista maailmalla muodostaa metodistien liike. Vaikka Moravian veljillä oli huomattavia seurakuntia Englannissakin, niitä merkittävimmäksi kehittyivät metodistiseurakunnat, jonka perustajat Wesleyn veljekset tutustuivat Moravian veljesyhteisöön The Simmonds nimisellä laivalla matkalla Englannista Georgiaan, Pohjois-Amerikkaan 1735. Varsinkin moravialaisten rauhallinen käyttäytyminen myrskyssä oli tehnyt englantilaisiin syvän vaikutuksen. Uurastus vaikeissa olosuhteissa paljasti lisää siitä, mitä on todellinen usko, verrattuna siihen, mitä metodistit siihen mennessä olivat löytäneet. Usean vuoden ajan metodistit saivatkin opastusta moravialaisilta, mutta englantilaisilla oli vielä vaikeuksia omien kansallisuusaatteittensa kanssa. Moravialaisilla näitä ongelmia ei ollut, ja siksi he pitkään olivat ainut menestyksekästä lähetystyötä tekevä yhteisö maailmassa.

Manner-Euroopassa tapahtui merkittävä käänne, kun Ranska, katolisen koneiston uskollinen tukija, kääntyi toimeksiantajaansa vastaan 1793. Ranskan vallankumous pakotti Roomalaiskatolisen kirkon pidättäytymään toistaiseksi laajamittaisesta terroritoiminnasta. Ranskan vallankumouksen seurauksena pakkokastettujen kirkkolaitos menetti monopoliasemansa sieluihin. Englantia puhuvaa maailmaa Jumala siunasi niin, ettei saarille päässyt sen enempää ranskalainen terrori kuin kirkollinen inkvisitiokaan. Uskovat, jopa Euroopassa, saivat hengähdystauon, ja myös lähetystyölle avautui uusia mahdollisuuksia.

Baptistien elämä Englannissa oli myös helpottunut niin, että suutari nimeltä William Carey (1761-1834) pystyi v. 1783 siirtymään Kalkutan liepeille lähetystyöhön. Englantilaisuus oli kuitenkin haitaksi, ja Carey siirtyi läheiseen tanskalaiseen siirtokuntaan, jossa hän teki varsin mittavan elämäntyön. Raamattu käännettiin kuudelle Intian kielelle kokonaan, ja lisäksi osia 29 muulle Intian kielelle ja murteelle. Carey käänsi myös intialaista kirjallisuutta englanniksi.

William Careyn kaltaisia miehiä on ollut aivan liian vähän. Careyn suorittama työmäärä vastaa liki 2 prosenttia koko maailman raamatunkäännöstyöstä! Muut uskolliset ovat olleet samanlaisia: muistettakoon vaikka Martti Rautanen (1845-1926), joka 1800-luvulla siirtyi Inkerinmaalta Ambomaalle, nykyiseen Namibiaan. Hänen ensimmäisiä tehtäviään oli välttää joutumasta pataan ja oppia kansan kieli. Jumala auttoi molemmissa asioissa, ja piti huolen työmiehestään. Neljänkymmenen vuoden kuluttua Martti Rautanen oli kääntänyt Raamatun ondogan kielelle, saanut sen painettua, ja samalla luonut kirjakielen ja kasvattanut polven lukutaitoisia seuraajia, jotka pystyivät ottamaan vastaan ja jatkamaan hänen työtään. Se, ettei Rautasella ollut takanaan laivastoa, tykkejä, vaurasta lähetysjärjestöä tai poliittista tukea, oli vain hyödyksi uskonvaraista työtä tehtäessä.

Oman mainintansa lähetystyön historiassa ansaitsee Hudson Taylorin (1832-1905) perustama Kiinan sisämaalähetys (China Inland Mission). Taylorin perustama lähetysseura oli kyllin vapaamielinen, että sen piirissä voivat toimia ne, jotka lahkojen sääntöviidakoissa eivät pystyneet toimimaan. Vapaamielisyys perustui siihen, että Taylor ei ollut taloudellisesti riippuvainen mistään tukiryhmästä, hän tunsi olevan tulosvastuullinen vain Jumalalle. Taylorilla ei ollut rahaa, mutta Jumalalla oli. Taylorin lähetystyöperiaatetta ruvettiin sanomaan uskonlähetykseksi. 1900-luvun alussa Taylorin kanssa työyhteydessä oli yli tuhat työntekijää. Taylorin esimerkki rohkaisi myös muita uskovia noudattamaan lähetystyön raamatullisia periaatteita.

Tehdyn lähetystyön määrä on harvoin verrannollinen tuloksiin. Tulokset riippuvat uskon määrästä. Jos muistetaan, että Herra käski julistaa Valtakunnan Evankeliumia kaikilla kielillä, kaikille kansanheimoille, sukukunnille ja kansoille, voidaan pian todeta, että näin ei ole tehty. Yli puolelle maailman kielistä ei Raamatusta ole käännetty pätkääkään. Raamattu on käännetty kokonaan vasta noin 340 kielelle, Uusi Testamentti noin 800 kielelle ja yksittäisiä Raamatun kirjoja noin 1000 kielelle. Ainakin 3 (kolme tuhatta) kieltä on edelleen vailla Raamatun tärkeimpiäkin kirjoja.

Lähetystyön tekijöitä on ollut monenlaisia, kirjava joukko, sanoisin, eikä kaikista heistä voida sanoa, että he olisivat vieneet Valtakunnan evankeliumia. Useimmiten lähetit ovat saarnanneet lahkojen evankeliumia ja pyrkineet saamaan lisää kannattajia omille kirkkokunnilleen ja lahkoilleen. Lähetystyössä lahkot, jotka eivät ole pystyneet veljesrakkauden harjoittamiseen omilla paikkakunnillaan, ovat nähneet lähetystyössä mahdollisuuden korvaavaan toimintaan kilpensä kiillottamiseksi. Kreikassa eräs veli totesi, että heillä on täällä noin yksi amerikkalainen lähetyssaarnaaja jokaista kreikkalaista uskovaa kohti. Mikä ettei, kun minäkin olen huomannut, että mukavien ihmisten keskellä mukavassa maassa on mukavampaa, kun skorpionien seurassa savimajassa.

Niin tuskalliselta kuin vääristä vaikuttumista suoritetun lähetystyön tarkkaaminen tuntuukin, on lohdullista nähdä se, kuinka Herra valvoo työtään ja oikaisee tehtyjä virheitä.

Vaikka Herra saattaa toimia eri tavoin, on viime vuosikymmeninä toistunut tietty tapahtumasarja useaan kertaan: ensin tulevat lähetyssaarnaajat, perustavat kirkkoja, riitelevät keskenään opista, "sivistävät" kansaa ja parhaassa tapauksessa kääntävät Raamatun kansan kielelle. Sitten heidän jälkeensä tulevat sosialismin lähetyssaarnaajat, kirkkojen lähetyssaarnaajat ajetaan pois ja länsimaiden kirkoissa luullaan, että työ meni hukkaan. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että länsimaiset lahkohenkiset lähetyssaarnaajat ovat este paikallisen seurakunnan kehitykselle. Se näkyy siinä, että sieltä mistä lähetyssaarnaajat on ajettu pois, mm. Kiinasta, löytyy eräs tämän ajan vahvimmista seurakunnista.

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla oli aikoinaan koulu Kiinan Hunanin maakunnassa Changzhan kaupungissa. Koulu oli kaupungin ainoa. Samassa kaupungissa opiskeli myös kiinalainen nimeltä Mao Zhe Dong (1893-1976). Maon valtaantulon jälkeen v. 1949 Kiina karkotti maasta niin suomalaiset kuin muutkin ulkolaiset lähetystyöntekijät. Silloin elinkelpoisiksi osoittautuivat vain niin sanotut kotiseurakunnat, joiden puolestapuhujan "Watchman" Neen (Ni Duo Sheng, 1903-1972) jaloa uskontaistelua meillä nykyisin ylistetään, ja jonka kirjoja luetaan kaikkialla elävän kristikunnan keskuudessa. Mitalin toinen puoli on kuitenkin siinä, että Neetä ei aikoinaan otettu vastaan missään lahkossa eikä varmaan otettaisi vastaan tänäänkään. Kysymys onkin, pitääkö meillä Suomessa olojen muuttua samanlaisiksi kuin Kiinassa kulttuurivallankumouksen aikana, että seurakunta puhdistuisi, mikä sekään ei ole mikään itsestäänselvyys.

Nykyisen Pakistanin seuduille tuli 1900 luvun alkupuolella mies, amerikkalainen presbyteeri, osti palan maata ja alkoi viljellä sitä saarnaten samalla uteliaille Jumalan Valtakuntaa. Kymmenen ensimmäisen vuoden aikana uskoon tulleita oli neljä, ja mies asui heidän kanssaan ja opasti heitä. Sitten nämä neljä alkoivat liikkua seudulla opettamassa kansaa. Kun kaksikymmentä vuotta oli kulunut, päivittäisten kasteelle pyrkivien määrä saattoi kohota useaan sataan. Kymmenen vuotta veli seisoi vedessä kastamassa jonka jälkeen hän lähti takaisin Amerikkoihin ja antoi tehtävät nuoremmille.

Mitä tarkemmin alkuseurakunnan toimintatapoja on ymmärretty noudattaa sitä paremmat ovat olleet tulokset. Neuvostoliiton tiedeakatemian Leningradin osaston tekemän tutkimuksen mukaan (Po etapam razvitija ateizma v SSSR, Leningrad 1967) Siperiaa evankelioivat lähetyssaarnaajat "tekeytyvät" tavallisiksi työmiehiksi, levittävät uskoaan, opettavat uskoontulleita 12-18 kuukautta ja muuttavat toiselle paikkakunnalle jättäen jälkeensä seurakunnan. Sitten sama toistuu jollakin muulla paikkakunnalla.

Lähetystyön maantieteelliset rajat on pian saavutettu. Vain Etelä-Amerikan ja Indonesian sademetsistä saattaa vielä löytyä muutamia heimoja, joissa sanoma ylösnousseesta kuninkaasta ei ole tunnettu. Koreassa, Indonesiassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Ukrainassa uskovia on paljon. Todella huono on oikeastaan vain katolisuuden rintamaiden, Italian, Espanjan, Ranskan ja Itävallan sekä Lähi-idän islamilaisten maiden hengellinen tila. Näissä maissa ei nykyinen sukupolvi tiedä, mistä on kyse. Ehkä Herra armossaan lähettää näille lahkojen evankeliumin levittäjille palvelijoitaan Kiinasta ja Latinalaisesta Amerikasta tuomaan Valtakunnan Evankeliumin.

Hitlerin pyrkimyksenä oli "Endlösung", juutalaisten tuho kertaheitolla, ja Ranskan vallankumouksen perilliset pyrkivät samaan päämäärään kristinuskon osalta. Homma ei ole onnistunut kovinkaan hyvin, mutta päättäväisyyttä näyttää riittävän. Kaikkialla maailmassa ollaan kuumeisesti valmistelemassa lakiesityksiä, joiden tarkoituksena on poistaa nimi Jeesus maailmankirjoista ja hävittää kristityt. Ranska on ottanut takaisin johtavan asemansa kristittyjen vastaisessa taistelussa. Ranskan kansalliskokous hyväksyi 30.05.2001 ja sosialistinen presidentti allekirjoitti 12.06.2001 lain, jonka turvin voidaan lakkauttaa jokainen kristillinen järjestö, jonka piirissä on tapahtunut pari pikkurikosta. Juristit ovat tulkinneet lakia siten, että rikkeiksi riittää katteettoman kymmenen euron shekin kirjoittaminen tai muu saman luokan virhe. Laki luo myös vapaassa maailmassa ennen tuntemattomia "rikoksia". Jos mitään muuta syytettävää ei löydy, voidaan ihmistä Ranskan lain perusteella aina syyttää mielipiteen manipuloinnista, kuten sosialistisen Venäjän laeista saatu kokemus osoittaa.

Jeesuksen sanojen mukaan loppu tulee sitten, kun evankeliumi on ensin julistettu kaikille kansoille. Myös Jeesuksen vastustajat pyrkivät lopulliseen ratkaisuun.

Loppu on ei ole kaikille sama. Suuren ahdistuksen aikana ranskalainen malli näyttää ensin voittavan, mutta silloin tulee hän, joka valvoo oikeudenmukaisuutta ja toteuttaa sen. Kansat tuomitaan, Israelille tulee "kesä" ja Jumalan pyhille "se", kts. Matt 24:15-25:51.

Ihminen sai lähteä Jumalan puutarhasta synnin tähden. Kun Jumala oli pukenut alastoman ihmisen nahkaiseen vaatteeseen, hän sanoi:

Maan päällä ihmiset lisääntyivät, ja "kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat". "Maa turmeltui Jumalan edessä ja maa tuli täyteen väkivaltaa". Jumala vastasi totaaliseen saastumiseen totaalisella vesipesulla. Jumala hukutti ihmiskunnan. Ainoastaan Nooa perheineen sai armon. Muut saivat lähteä.

Nooa viljeli maata, kuten Jumala oli ihmiselle määrännyt, kts. 1.Moos 3:23, yllä. Nooa ei pyrkinyt tähtiin, ja vaan istutti viinitarhan. Ja taas syntyi ongelmia. Jumala joutui puuttumaan Nooan jälkeläisten elämään, kun nämä ryhtyivät tekemään kaupunkia ja rakentamaan tornia "joka ylettyy taivaisiin". Jumala sekoitti torninrakentajien kielet, ja "hajotti heidät yli kaiken maan", kts. 1.Moos 10:9. Nooan jälkeläinen yhdennessätoista sukupolvessa oli Abram, jolle Jumala lupasi kanaanilaisten, amorilaisten, jebusilaisten, keeniläisten, kenissiläisten, kadmonilaisten, heettiläisten, perissiläisten ja girgasilaisten maan. Abram sai lupauksen:

Kanaan sai lähteä, kun synti oli täyttynyt. Israel palasi Egyptistä ja valloitti maan. Israel sai Mooseksen kautta ohjeita, miten välttää saastumista, kts. 3.Moos 18:1-30.

Kun israelilaiset tulivat maahansa, siellä asui kansa, joka joutui lähtemään maastansa israelilaisten tieltä. Kolmannen Mooseksenkirjan 18:25 sanoo, että maa oksensi heidät ulos, koska se oli tullut saastaiseksi. Nykyisin sanotaan, että maan biologinen tasapaino on herkkä ja että ihminen voi toiminnallaan järkyttää tätä tasapainoa. Tämä kolme-neljä vuosituhatta jälkeen Mooseksen tehty oivallus on tiedettä, Mooseksen ilmoitus on ilmoitus totuudesta. Näillä on hienoinen ero. Luomisjärjestykseen on ohjelmoitu suojamekanismi. Kun ihmisen pahuus tämän aikakauden lopussa eliminoidaan, syö leijona ruohoa ja susi asuu yhdessä lampaan kanssa. Mutta siihen asti luonto huokaa ihmisen synnin raskauttamana, odottaen Jumalan lasten esiintuloa, kts. Room 8:19, Jes 11:1 - 12:6.

Kun Israel oli ottanut maan hallintaansa, sille ei annettu mitään helpotuksia Jumalan määräyksistä. Mooses muistuttaa, että myös se voidaan ajaa pois maastaan:

Israel ei lakia noudattanut, ja hajotus alkoi jo 2600 vuotta sitten. Nyt Israelia kootaan takaisin maahansa, mikä tapahtuu Hesekielin kirjan 47 luvussa esitetyn ennustuksen mukaisesti.

Ihminen on ainut eläin, jonka toiminta voi saastuttaa maata. Lehmä, apina tai muurahainen eivät saastuta. Ihmisessä on siis jotakin sellaista, mikä saastuttaa.

Jeesuksen aikalaiset olivat tarkkoja hygieniastaan. He eivät halunneet saastua. Fariseukset ja kirjanoppineet kysyivät häneltä: "Miksi sinun opetuslapsesi eivät vaella vanhinten perinnäissäännön mukaan, vaan syövät leipää epäpuhtailla käsillä?" Jeesus selitti asian siten, että fariseukset olivat muuttaneet lain käskyjä, koska heidän sydämensä oli kaukana Jumalasta. Ja että kaikki olisi selvää, hän sanoi vielä:

Ihmisestä lähtee saastutus:

Ihmisen sisäinen saasta näkyy tekoina, jotka kuuluisivat oikeastaan rikoslain piiriin. Maan saastuminen on vain yksi seuraamus ihmisen haluttomuudesta elää yksinkertaista elämään lähellä Jumalaa.

Saastuminen maailmalla on jatkunut. Kun saastuminen jatkuu riittävän kauan, ihmiset kuolevat, maa oksentaa heidät pois. Silti ympäristön saastuminen on vain yksi osa saastumista. Ihmisen sisäinen saasta ilmenee aviorikoksina, huumeina, irstailuina, sodankäynteinä, kemiallisina aseina jne. Jos Jumala sallisi, ihminen voisi itse tuhota itsensä kehittyneen tieteen ja teollisuuden sivuvaikutuksien kautta jopa tehokkaammin, kuin mitä biologisin, kemiallisin tai atomiasein on mahdollista. Mutta Herra on luvannut puuttua peliin. Kun hänen lähettämänsä "suuri eksytys" on tehnyt tehtävänsä, Herra viheltää pelin poikki. Jeesus asettaa oman hallituksensa siksi aikaa, kun Jeesuksen pyhät viettävät Karitsan häitä.

Maan saastuminen on huomattu sekä Raamatussa, että Jumalasta piittaamattomien ihmisten kesken. Raamattu antaa tarkkaa tietoa saastumisen etenemisestä. Jesaja kertoo, että maa ennen Herran päivää tulee kuumaksi:

Ilmaston lämpenemisestä puhutaan, mutta toistaiseksi Grönlannin ja Etelämantereen jäämassojen sulaminen sitoo niin paljon lämpöä, että jo tapahtunutta lämmitystehon lisäystä ei ole vielä ymmärretty. Tavallisesti epäluotettavan radion välittämän mukaan jäämassoista olisi nyt (v.2001 alussa) sulanut noin 40%. Raamatun mukaan nämä lumen varastohuoneet on säästetty vaivan aikaan. Herra kertoo niistä Jobille, kts. Job 38:22-23:

Kun jää on sulanut, veden lämpö valtamerissä kohoaa nopeasti, ja tappava helle alkaa. Kuumuuden lisäksi Raamattu mainitsee vesien saastumisen, kalakuolemat, heinäsirkkalaumat ja muita, nykyisin jo yleisesti tiedostettuja saastumisilmiöitä, kts. Jer. 12:4, Hoos. 4:3.

Nyt ihmisiä on yli kuusi miljardia. Ennenkuin tästä tullaan niin pitkälle, että ihmiset ovat käyneet harvinaisemmiksi kuin "Oofirin kulta" (kts. Jes. 13:12) toteutuu joukko mm. Ilmestyskirjassa selostettuja ennustuksia. Ilmestyskirjaa taas on helpompi ymmärtää, jos huomaa, että samankaltaiset tapahtumat edelsivät Israelin lähtöä Egyptistä, kts. 2.Moos 1:1-15:27.

Monet ennustukset tulevat ymmärrettäviksi vasta toteutumisensa jälkeen. Tsernobylin kaupungilla ja seuraavalla Ilmestyskirjan jakeella ei näytä olevan paljon yhteistä:

Asiallista selitystä tälle Ilmestyskirjan jakeelle ei löytynyt ennen Tsernobylin ydinvoimalan räjähdystä. Venäläiselle lukijalle teksti on nykyisin kuitenkin päivänselvä, sillä sanan "koiruoho" tilalle voidaan kirjoittaa sana "tsernobyl".

Tsernobyl on suomeksi "pujo" eli "maruna" (Artemisia Vulgaris). Toinen nimi samalle kasville venäjän kielessä on "polynj obyknovennaja", tavallinen koiruoho. Sana "polynj" on yleisnimi Artemisia-suvun kasveille. Latinankielistä kasviheimon nimeä "artemisia" vastaa kreikkalaisen Raamatun lähdetekstin sanaa "apsintos". Hebrealaisesta Raamatusta sanalla koiruoho on muutamissa kohdissa suomennettu sanat "ros" ja "la'ana". Raamatun merkkikielessä koiruoho tarkoittaa murhetta.

Koiruohon tieteellinen nimi on Artemisia Absinthium. Sana "absinthium" tarkoittaa katkeraa. Katkeria ruohoja israelilaiset söivät Egyptistä lähdön muistoksi. Siihen aikaan, kun Israel oli lähdössä Egyptistä (n.1500 eKr), pelkäsivät Egyptiläiset Israelin vaikutusvallan kasvavan liian suureksi ja he määräsivät Israelin poikalapset tapettavaksi. Jumala puuttui peliin ja vaati Israelille vapaata maastamuutto-oikeutta. Kun siihen ei suostuttu, antoi Jumala Tuhoojan tappaa egyptiläisperheiden esikoispojat. Pelastuksen saivat ne perheet, joiden asumusten ovenkarmit oli pyyhitty karitsan vereen kastetulla isoppikimpulla.

Israel oli tahdottu tehdä Egyptin päämäärien äänettömäksi takuumieheksi. Herra teki lopun tästä kehityksestä ja vapautti kansansa väkevällä kädellä. Tuhoojan käydessä yli Egyptin, saivat armon ne, jotka tiesivät pysytellä veren suojissa ja tekivät niin. Kenenkään oma hyvyys ei riittänyt, ei israelilaisten eikä muiden. Mutta ennenkuin niin pitkälle oli tultu, oli Herra antanut muutamia välillisiä rangaistuksia heinäsirkkojen, veden saastumisen, kalakuolemien, pahan hajun ja paiseiden kautta. Näitä rangaistuksia Raamattu sanoo vitsauksiksi.

Nykyisin ei tiedetä, mikä kasvi isoppi oikeastaan on. Sana on hebreaksi "ezob", mutta ei tiedetä, mitä ruohoa sillä tarkoitetaan. Vihjeen tarjoaa kuitenkin vanha kiinalainen tapa ripustaa koiruohokimppu oven karmien päälle joka vuosi viidennen kuun viidenneksi päiväksi. Kiinan sana "ai" tarkoittaa paitsi koiruohoa, myös armoa.

Maailmassa tapahtuu kahdenlaista kehitystä: pyhä pyhittyy edelleen ja saastainen saastuu edelleen. Koulutusyhteiskunnan maapallolle aiheuttama syntikuormitus on aivan eri suuruusluokkaa, kuin se, mihin Israelin tieltä historian roskakoppaan ajettujen kanaanilaisten aikaansaama saasta.

Uuden Liiton kansa on kutsuttu erottautumaan ja luopumaan kansojen päämääristä. Toisen korinttolaiskirjeen kirjoittajat sanovat:

Uuden Liiton lähtö, Exodus, on kaste. Vapautettu Israel ei ole silti kutsuttu elämään itselleen, vaan Jumalalle (kts. 2.Kor 5:15, Room 14:7-8) tämä muukalaisuutemme aika (1.Piet 1:1-17).

Se, mikä lähtee ihmisestä, saastuttaa ihmisen (Mark 7:20). Suurilla puheilla on yhä enemmän katetta. Röyhkeiden sanojen lisäksi maailman mahtavien arsenaaleissa on varsinaista saastaa: bakteereita ja viruksia taudinkantajineen (rottia ym.) tautien levittämistä varten, hermokaasuja ihmisten tappamiseen ja maan saastutukseen. Kemistit valmistavat huumeita ja radio tankkaa ajatusmaailman haureudella. Ihminen on täydellisesti varustautunut saastuttamaan kaiken maan.

Koulutusyhteiskunta on itse havainnut valmistamansa saastan olemassaolon. Koulutusyhteiskunta ei kuitenkaan voi pelastaa itse itseään. Ihminen haluaa itse päättää, mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Siksi se esittääkin vain pieniä muutoksia saastuttamisprosessiin. Koulutusyhteiskunnasta koulutusyhteiskunta ei halua luopua. Aatami ei halua elää pienviljelijänä Saimaan rannalla pienessä mökissä Jumalan siipien suojassa. Siksi Aatami saa lähteä.

Johanneksen Ilmestyksessä on useita oudolta tuntuvia lausahduksia. Eräs näistä on luvussa 6:

Koiniks on jyvämitta, suuruudeltaan työmiehen päivä-annoksen vertainen. Denari on työmiehen päiväpalkka. Siis mies sai päivän työstä päiväannoksen vehniä. Ohria denarilla sai kolmelle, mutta ohria roomalaiset syöttivät vain sioille.

Kesällä 1995 olin tulossa Saranskista, Mordoviasta junalla. Vaunuosastossa kanssani poikansa ja turvamiehensä kanssa matkustanut mies kertoi heidän ostaneensa 51% osakeyhtiöksi muutetun kolhoosin osakkeista. Minua kiinnosti palkka, jota hän työntekijöilleen maksoi. Mies kertoi ilmeisen ylpeänä, että ennen kolhoosityöntekijät saivat 20.000,- ruplaa (noin 5 dollaria) kuussa, mutta he pystyivät maksamaan 40.000,- ruplaa (noin 10 dollaria) kuussa. Se selitti minulle monta Mordoviassa näkemääni asiaa: ensiksikin sen, miksi mahtavien viljapeltojen keskellä olevissa kylissä ei myyty leipää. Leivän hinta, noin 1000 ruplaa (20 senttiä), oli liian kallis paikkakunnan asukkaille. Palkallaan kolhoosityöläinen olisi saanut vain vajaan kilon leipää päivässä, eikä muuta ollenkaan. Toinen paikkakunnan tuote on maito. Sen hinta oli samaa luokkaa kuin Suomessa. Ero on siinä, että suomalainen maatyöntekijä saa palkallaan kaksisataa kertaa enemmän maitoa kuin mordvalainen heimoveljensä.

Johanneksen näky kertoo myös sen, ettei ruokaöljyn ja viinin hinta noussut mahdottomiin. Hintojen ja palkkojen suhde pakotti varastamaan leivän, tai jyvät, kuten maailman parhaisiin vehnänviljelyalueisiin kuuluvassa Mordoviassa tehtiin. Ja vain siksi, ettei rehellisellä ihmisellä olisi elämisen mahdollisuuttakaan. Viina mordvalaisessa kaupassa oli tosi halpaa.

Eurooppalaisen ihmisen on vaikea uskoa että näin voi käydä, mutta ei uskonut venäläinenkään silloin, kun hän rakensi sen järjestelmän, joka nyt Venäjää tuhoaa. Venäläisen NTV-yhtiön TV-uutisten kertoman mukaan Trans-Siperian rautatien pohjoisen haaran, BAMin, varrelta kerrottiin ihmisten ruokkivan lapsiaan lehmänrehulla jo useita kuukausia. Palkka kun Ilmestyskirjan mukaan riittää yhdelle normaaliin ruokaan tai kolmelle sianruokaan. Toisen TV-yhtiön (RTV) uutisissa kerrottiin vuoden 1997 lopulla, että Euroopan pohjoisosan poronkasvattajat, nenetsit, tarjosivat lapsiaan lastenkotiin, etteivät lapset kuolisi tundralla nälkään. Toimittaja kertoi, että lapsia ei voitu ottaa, koska he eivät osanneet venäjää. Samoihin aikoihin Komin tasavallan alueen kansakoulunopettajat kertoivat, että he luovuttivat vertansa saadakseen lapsilleen leipää. Vähäiset palkat olivat maksamatta usean kuukauden ajalta, ja verenluovutus oli ainut keino saada käteistä rahaa.

Johannes katseli nämä uutiset jo pari tuhatta vuotta sitten. Enää ei pitäisi olla mikään uutta siinä, että väärät elämäntavat johtavat ikävyyksiin. Se, mitä Johannekselle näytettiin oli vain vuosisatoja ihmiskuntaa johtaneen vääryyden loppunäytöksen osa.

Se, mitä Venäjä teki itselleen kahdeksankymmentä vuotta sitten, on nyt tekeillä Euroopan yhteisön maissa. Nyt on menossa se vaihe, jolloin menestyvä tuhotaan veroilla ja pykäläviidakolla, niin että se, joka ei mitään hyvää tee, voisi elää hyvin toisten kustannuksella. Ahneus määrää Euroopan Unionin politiikkaa ja talouselämää. Ihmiset, jotka eivät ole panneet ahneuttaan kuriin, kuuntelevat silmät kiiltäen taloustieteilijöitä, jotka lupaavat lisää rahaa. Niitä, jotka varoittavat kollektivisoinnin tuomista vaaroista ei kuunnella, koska pienteollisuus ja pienmuotoinen elintarviketuotanto on muka tehotonta. Ahneet pyrkivät mammuttimaisiin tuottoihin, mutta saavat mammuttimaiset tappiot. Hullun lehmän tauti on vasta alkusoittoa. Kun se tie on kuljettu loppuun, tulee nälkä.

Uskovan tulee ottaa vastaan nälän haaste. Kun meitä loukataan jumalattomia lakeja laatimalla, meidän tulee kääntyä Jumalan puoleen pyytäen, että hän torjuisi hyökkääjän.

Jeesus on ainut välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä. Jeesuksen nimessä, hänen verensä kautta, meillä on yhteys taivaallisen Isämme kanssa. Tämä yhteys on suora yhteys. Jeesuksen ja meidän välissä ei voi olla välikäsiä tai toisen asteen välittäjiä. Me emme voi antaa jumalasuhdettamme minkäänlaisen asiantuntijan tai järjestön hoitoon. Meillä joko on suora jumalasuhde tai ei ole.

Suomessa on käyty pitkään keskustelua naispappeudesta. Sekä naiset ja miehet oikein tungeksivat sille paikalle, joka kuuluu yksin Kristukselle, Herrallemme, ikään kuin se olisi jäänyt tyhjäksi. Nämä röyhkeät tunkeilijat eivät välitä yhtään siitä, että koko Uudessa Testamentissa ei esiinny tällaisia säätyeroja ollenkaan. Kristuksen seurakunnassa ei ole naispappeja, mutta ei ole miespappejakaan.

Seurakunta ei ole hierarkkinen järjestelmä. Jokainen Kristuksen seurakunnan jäsen on assosioitunut toimimaan palvelutehtävissä siinä kokonaisuudessa jota sanotaan Kristuksen ruumiiksi. Meillä on kaikilla pappistehtävä maailmaan nähden, mutta toisiimme nähden me olemme tasavertaisia. Itsenäisen pappistehtävän me saamme vasta kun synnin takia syntynyt työkausi Jumalan puutarhassa on ohi, ja pääsemme hallitsemaan yhdessä Herran kanssa, kuka viittä, kuka kuutta kaupunkia, kts. Ilm. 20:6.

Vihollinen on voimaton tuhoamaan ketään, joka on Jumalan suojeluksessa ja siksi hän yrittää lyödä kiilaa Jumalan ja Jumalan lapsen välille. Tässä työssä hän käyttää hyväkseen sitä kirjavaa joukkoa, joka mielellään ryhtyisi (useimmiten rahasta mutta usein myös kunnian ja vallan toivossa) meidän sielunasioitamme hoitamaan. Joka tässä ajassa korottaa itsensä papiksi seurakunnan yli, on vihollisen palvelija.

Historia tuntee henkilöitä, joille heidän kannattajansa ovat antaneet profeetan, papin, messiaan tai kristuksen sijaisen nimen. Saudi-Arabian lipussa on teksti: "Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah ja Muhammed on hänen profeettansa". Paavit väittävät olevansa Kristuksen sijaisia maan päällä. Juutalaiset ovat julistaneet messiaaksi kapinapäälliköitään. Ja mikä olisi se valtio, jonka johtajaa ei olisi joskus tituleerattu kuninkaaksi? Kuninkaalla näyttää riittävän kilpailijoita.

Apostoli Johanneksen mukaan Voidellun paikalle pyrkiviä vastakristuksia, kreikaksi "antikristus", hänen elinaikanaan, siis noin vuoteen 100 menneessä, oli jo ilmaantunut monia. Antikristukset nousevat uskovien omasta keskuudesta:

Väärät profeetat eivät tule seurakuntaan oven, Kristuksen kautta. Heillä on omat konstinsa: filosofikoulut, yliopistot ja vaikutusvaltaiset painostusryhmät. Jeesus varoittaa seuraajiaan:

Erikoisen runsaasti eksyttäjiä tulee suuren ahdistuksen aikana. Näitä eksyttäjiä ei Markuksen evankeliumin kreikankielisessä tekstissä ei sanota "antikristuksiksi" vaan "valhekristuksiksi":

Pietarin mukaan valheprofeettojen ja valheenopettajien tunnusmerkkeihin kuuluu heidän "kemuileva" elämäntapansa, kts. 2.Piet 2:1-22. Juudaan mukaan he ovat Kainin tapaisia veljensurmaajia, jotka "kemuilevat ja itseään kestitsevät" uskovien rakkaudenaterioilla.

Suurin osa pari tuhatta vuotta sitten annetuista ennustuksista on toteutunut jo moneen kertaan. Yksityisten valheenopettajien opeista ja korvikekristuksien sporaadisista esiintymisistä on kasvanut järjestelmä, jonka päämääränä on alistaa koko maailma Saatanan vallan alle. Voimme seurata tämän järjestelmän kehitystä alusta alkaen sekä Raamatusta, että tavallisista historiankirjoista.

Ingnatiuksen harhaoppi omaksuttiin Roomassa noin vuonna 140, jonka jälkeen Roomassa, kuten muissakin saman harhaopin omaksuneissa kristillisissä yhteisöissä oli vain yksi piispa. Latinankielisissä maissa näitä piispoja kutsuttiin nimellä "papa", isä. Tästä sanasta kehittyi termi "paavi", mutta toisella vuosisadalla sanaa käytettiin minkä tahansa kaupungin monarkkisen järjestelmän piispasta. Osana monarkkisen järjestelmän piispan titteliin kuuluu sen kaupungin nimi, jonka seurakunnan tai kirkon valvojaksi (piispa>episkopos: päällekatsoja, valvoja) hän itseään nimittää.

Raamattu käyttää sanaa piispa aivan toisessa merkityksessä. Raamatussa piispalla tarkoitetaan henkilöä, joka on toisen henkilön hengellinen isä ja siten myös päällekatsoja ja valvoja. Sanan piispa raamatullisessa käytössä ei paikkakunnalla ole merkitystä, eikä oikea piispa koskaan kaitse paikkakuntaa vaan tiettyjä henkilöitä. Paikkakuntaa ei edes voi ilmoittaa, sillä kahden luonnollisen henkilön suhde ei muutu, vaikka heidän asuinpaikkakuntansa muuttuisi.

Ignatiuksen harhaopin perustukselle syntyi kirkko. Niistä piispoista, jotka olivat tulleet tunnetuiksi ennen kirkon syntyä, kirkossa käytetään piispa-nimitystä ikäänkuin kyseiset piispat olisivat olleet monarkkisen järjestelmän yksinvaltaisia piispoja kaupunkinsa seurakunnan yli. Mutta koska todellisia piispoja samassa kaupungissa oli normaalitapauksessa paljon, on kirkko joutunut opettamaan näistä, että historian tuntemat piispat esimerkiksi Jerusalemin kaupungissa hallitsivat seurakuntaa toinen toistensa jälkeen. Tämän selityksen mukaan yksin Jerusalemissa 35 miestä ehti hallita uskovien joukkoa muutaman vuosikymmenen sisällä. Kirkollinen selitys lienee tarkoitettu vain niille, joilta puuttuu suhteellisuuden taju ja mahdollisesti muutakin.

Rooman piispa Viktor (189-198) tuli huomatuksi kristinuskon syntysijoilla, kun hän ilmoitti julistavansa kirkonkiroukseen kaikki, jotka eivät ryhdy viettämään pääsiäistä hänen kanssaan samaan aikaan. Suurin osa kristikuntaa vietti siihen aikaan pääsiäistä juutalaisen kanssa samanaikaisesti. Viktor väitti, että mikäli häntä ei totella, hän tuo kirousta maailmaan. Kirkko taipui kiroilijan tahtoon, mutta siitä huolimatta kirousta kirkko on tuonut, ja paljon. Asia olikin aivan toisinpäin.

Jeesus sääti muistoateriansa itse. Hän ei määrännyt muistoaterian vietolle mitään erityistä päivää, vaan sanoi: "tehkää se minun muistokseni", kts. Luuk 22:19. Jeesuksen käskyn Paavali välittää Korinttolaisille seuraavassa muodossa:

Uskovilla on oikeus viettää muistoateriaa vaikka joka päivä, sillä ohje kuuluu: "Niin usein kuin te juotte …" Viktorin hyökkäys oli hyökkäys uskovien vapautta vastaan, tarkoituksella alistaa uskovat hänen käskyvaltansa alle. Ehtoollisen vietto on kristikunnan tärkein näkyvä toimenpide, joten hyökkäyksen voi hyvin ymmärtää. Jeesuksen opetuksessa ei ole ainuttakaan kohtaa, johon vihollisen koneisto voisi puuttua. Hyökkäyksen kohteeksi kelpaavien seikkojen puutteessa Saatana yrittää määräillä sitä, kenen kanssa ja milloin minä aterioitsen ja kenelle minä maljani nostan.

Viktorin sikamainen esiintyminen antaa väärän kuvan roomalaisten uskovien luonteenlaadusta. Kaikki eivät suinkaan olleet öykkäreitä. Ne, jotka olivat noudattaneet Jeesuksen kehoitusta mielenmuutoksesta, pyrkineet nöyryyteen ja sävyisyyteen, eivät voineet yhtyä päällikkönsä puheisiin. Mutta järjestelmä, monarkkinen piispuus, nosti pyrkyrit pintaan. Siinä pelissä pärjäsivät vain kovanaamaisimmat konnat. Tavallisen uskovan ongelmat olivat aivan muualla: mitä tehdä, kun yhteisön luonne muuttuu väärään suuntaan.

Nikean kirkolliskokous v. 325 määritteli luopumuksen senhetkisen asteen. Rooman valtionkirkon johtoon tuli neljä kaupunginpiispaa: Konstantinopolin, Rooman, Syyrian Aleksandrian ja Egyptin Aleksandrian piispat tasavertaisina sekä kunniajäsenenä Jerusalemin piispa. Vuonna 343 Rooman monarkkisen järjestelmän piispa keräsi läntisten kirkkojen piispat Sardiiseen tunnustamaan Rooman ylivallan. Kokousta voidaan pitää kapinaksi Nikean päätöstä vastaan.

Kun Ariminumissa, nyk. Rimini, Italiassa pidetty kirkolliskokous vuonna 359 oli päätynyt kannattamaan Nikeassa tuomittua areiolaista dogmatiikkaa, selvittiin pulmasta siten, että Roomassa oli kaksi monarkkisen järjestelmän piispaa, Liberius (352-366) ja Felix II (355-365).

Rooman piispa Damascus I (366-384) väitti, että apostoli Pietari olisi ollut Rooman ensimmäinen piispa. Raamattu puhuu toista. Roomalaiskirjeen lopussa Paavali luettelee nimeltä suuren joukon Rooman uskovia, joille hän lähettää terveisiä. Joistakin mainitsemistaan uskovista Paavali käyttää jopa nimeä apostoli, mutta Pietarin nimeä ei tästä luettelosta löydy. Apostolien tekojen lopussa Paavali, ei suinkaan Pietari, tulee Roomaan.

Paavali oli pakanain, ja siis myös Rooman ei-juutalaisten apostoli. Raamatussa ei ole vähäisintäkään viitettä siitä, että Pietari olisi joskus edes käynyt Roomassa. Pietari oli juutalaisten apostoli, ei roomalaisten. Sellaista oppia, jonka mukaan kaupungeilla olisi yleensäkin ollut piispa apostolisena aikana, Raamattu ei tunne. Rooman piispa Damasuksen väite on varmaan tarkoitettu sille suurelle yleisölle, joka väkipakolla ajettiin kirkkoon keisarillisella käskyllä vuonna 380 sillä tarkoituksella, ettei se koskaan pääsisikään jyvälle siitä, missä kristinuskosta on kyse.

Vuosisadan lopulla kirkon tosiasiallinen johto oli siirtynyt Milanoon. Kaupungin piispaksi oli valittiin Pohjois-Italian kuvernööri, kristilliselle uskolle täysin vieras mies. Mutta kun hänet oli valittu, hän joutui ottamaan kasteen, ja kahdeksan päivän päästä hän olikin jo piispa Ambrosius (374-395). Hänen johdollaan luotiin suurta eurooppalaista politiikkaa. Juoksupoikana Ambrosiuksella oli Rooman keisari Teodosius I "Suuri" (379-395). Ambrosius oli mahtava demagogi, joka hulvakkaasti sekoitti yhteen vanhaa testamenttia ja uusplatonilaista filosofiaa. Hänen paulaansa tarttui Augustinus niminen uskova mies, joka uskosta luovuttuaan yhä edelleen kehitteli Ambrosiuksen houreita.

Ambrosiuksen, Teodosius I ja Augustinuksen yhteisin ponnistuksin Euroopassa aloitettiin keskiaikainen pimeys. Konstantinopolin kirkolliskokous pidettiin 381 ja sen hyväksymä dogmatiikka, nikealaispakko vahvistettiin lailla 28.02.380. Ambrosius pakotti keisarin aloittamaan juutalaisvainot. Tätä pykälää vastaan Teodosius yritti ensin vähän rimpuilla, koska Rooman lain mukaan synagogien polttaminen oli laitonta. Mutta Ambrosius näytti keisarille, kuka on kuka Roomassa. Teodosius joutui täysin Ambrosiuksen talutusnuoraan, josta Ambrosius kiitteli Teodosiusta Teodosiuksen hautajaispuheessa, samalla kun hän saneli kirkon ja valtion suhteiden pelisäännöt tuleviksi vuosituhanneksi - aina siihen asti, kunnes Herra suvaitsee tehdä siitä lopun.

Ambrosiuksen oppi meni hyvin kaupaksi. Rooman piispa Siricius (385-398) vaati jo avoimesti päästä hallitsemaan kaikkea kristikuntaa. Vahvempaa ideologista tukea kirkkoruhtinaat saivat Augustinukselta, joka julisti koko maailman käsittävän kirkollisen keisarikunnan oppia kirjassa De civitate Dei. Tämän opin mukaan yhden henkilön on hallittava koko kirkkoa. Kun Länsi-Rooman keisarikunta oli juuri häviämässä maailman kartalta, oli Rooman piispa enemmän kuin halukas ottamaan kansat hallintaansa.

Rooman monarkkisen järjestelmän piispa Leo I (440-461) ilmoitti saaneensa jumalalliset valtuudet olla kaikkien piispojen päällikkö. Vuonna 445 Länsi-Rooman keisari Valentinianus III (425-455) tunnusti tämän vallan. Leo I ilmoitti, että se, joka vastustaa hänen valtaansa, joutuu helvettiin. Koska Leo ei ollut aivan varma asiastaan, hän päätti ainakin tapattaa keisarilla ne, jotka uskalsivat epäillä hänen valtaansa. Konsti oli ovela: helvetti tehtiin maan päälle, joten näin nähtynä Leon teologia toteutui. Ja muutenkin kirkko aloitti uskovien järjestelmällisen murhauttamisen Rooman monarkkisen järjestelmän piispan Leo I määräyksestä. Määräys perustui kirkon suurimman opettajan Augustinuksen muutama vuosikymmen aikaisemmin julkaisemaan väärään oppiin.

Perusteluiksi vallankaappausyritykselleen Rooman piispa esittää omatekoisen tulkinnan evankeliumien tekstien siitä kohdasta, jossa Jeesus tiedustelee, mikä ja kuka Jeesus ihmisten ja opetuslasten mielestä on. Kansalla on omat mielipiteensä, mutta Pietari sanoo Jeesuksen olevan "Messias, elävän Jumalan poika". Tunnustuksen kuultuaan Jeesus sanoo:

Kysymys on tunnustuksesta, jonka perusteella ihminen liittyy seurakuntaan. Tunnustavaa kristittyä ei kukaan voita. Rooman kaupungista Jeesus ei puhu sanaakaan. Ettei harhaopin perustelu jäisi aivan torsoksi, selittäjä selittää asian korjautuvan sillä, että Pietari oli joskus Rooman piispa. Siitä tosin ei ole mitään näyttöä, mutta selittäjälle itselleen se näytti riittävän. Sellaista virkaa, kuin jonkun kaupungin piispa, ei kristikunnassa tunnettu ennen Ignatius Antiokialaista.

Rooman piispan rajaton vallanhimo puistatti jopa muita vallanahneita piispoja. Efeson kirkolliskokous v. 449 erotti Rooman piispan katolisesta kirkosta. Seuraavan vuonna Rooman keisari kuoli, ja uusi keisari kutsui koolle kirkolliskokouksen Kalkedoniin. Dogmit arvioitiin taas kerran uudestaan.

Kalkedonin (nyk. Istanbulin esikaupunki Kadiköy, Turkissa) kirkolliskokouksessa v. 451 Rooman monarkkisen järjestelmän piispan valtapyrkimyksiä ei hyväksytty. Rooman valtionkirkon johtoon jäivät Konstantinopolin piispa ja Rooman piispa tasa-arvoisina. Egyptin Aleksandrian, Jerusalemin ja Syyrian Antiokian patriarkat joutuivat kuitenkin huomaamaan, että he olivat roomalaisten alistamia kansoja. Kalkedonin kirkolliskokous julisti egyptiläiset ja syyrialaiset vääräuskoisiksi kerettiläisiksi, kun he vielä pyrkivät esittämään omia mielipiteitään.

Kalkedonin kirkolliskokouksen aikoina ajatuksen ja ajatuksen ilmaisun vapautta kirkossa ei ollut vielä täysin pystytty estämään. Kirkko oli joutunut erottamaan Eutykus-nimisen luostarin esimiehen, joka oli ryhtynyt miettimään Kristuksen hengellisen luonnon ja sielun keskinäistä suhdetta. Eutykus oli ymmärtänyt asian niin, että Jeesuksella oli Jumalan henki ja ihmisluonto, kuitenkin siten, että Jumalan henki oli valtaapitävä siten, että ihmisluonto ei päässyt toteuttamaan omia, tavallisesti pahoja aikeitaan. Asian ei olisi pitänyt herättää mitään keskustelua, sillä juuri tämän asian parissa jokainen uskova joutuu taistelemaan, pyrkiessään siihen, että hän uskon kautta valitsee Pyhän Hengen johdon ja torjuu lihallisen psyykensä valtapyrkimykset. Munkkimestarin käsitykset tuomittiin juhlallisesti harhaoppina siksi, että Rooman patriarkka oli esittänyt asiasta oman traktaattinsa. Ylemmän kirkollisen toimihenkilön selostus asiasta katsottiin oikeaksi samalla kun munkin katsottiin esittäneen harhaoppia. Eutykuksen ja häntä kannattaneen Egyptin Aleksandrian patriarkka Dioskuroksen kukistamisella haluttiin näyttää kaikille, että mielipiteiden esittämistä kirkossa ei suvaita, ajattelu on tuomittavaa, eikä seurakuntalaisten sallita keskustella hengellisistä asioista keskenään. Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksillä Eurooppa ja osa Aasiaa ajettiin henkiseen pimeyteen.

Rooma oli vuonna 476 tullut goottilaisen kuningaskunnan pääkaupungiksi. Kaupunkia miehittivät milloin germaanit, milloin gootit. Kansainvaellus oli täydessä käynnissä. Arojen kuivuminen Keski-Aasiassa oli ajanut liikkeelle hunnit, ja heitä pakenevat goottilaiset heimot työntyivät Rooman rajojen yli sekä idässä että pohjoisessa. Lännessä Rooman alueelle oli muuttanut germaanisia heimoja. Suurin osa maahan tunkeutuneista heimoista oli nimellisesti areiolaisia kristittyjä, joita Rooman kirkko pyrki käännyttämään kannattajikseen. Konstantinopolin patriarkka Ioannis (582-595) käytti tilannetta hyväkseen ja Bysantin keisarin tukemana julisti olevansa koko maailman piispa. Rooman piispa Pelagius II ( 579-590) pystyi vain esittämään julkisen vastalauseen.

Rooman kirkko oli pystynyt käyttämään maan sekasortoa hyväkseen ja rikastunut toisten köyhtyessä. Kansa käytti rikkaasta piispasta latinankielistä sanaa isä, "papa". Suomen kieleen sana on välittynyt muodossa paavi. Ensimmäinen paavi oli Gregorius I (590-604). Hän ei pystynyt vastustamaan Konstantinopolia julkisesti, vaan joutui tekemään kovasti työtä valtansa lujittamiseksi. Siihen hänellä olikin hyvät edellytykset, sillä ennen kaupunkipiispaksi tuloaan Gregorius I oli toiminut Rooman kaupunginjohtajana sekä Rooman piispa Pelagius II:n lähettiläänä Konstantinopolissa. Taitava poliitikko saavuttikin helposti vahvan aseman Italiaan, Espanjaan ja Galliaan (nyk. Ranska) siirtyneiden paimentolaisten perustamien kuningaskuntien keskuudessa. Espanjaan siirtyneiden länsigoottien kuningas Rekard luopui areiolaisesta opintunnustuksesta paavin hyväksi vuonna 586. Samoin tekivät Italian langobardit ja Ranskan burgundit. Paavi Gregorius I halusi tuoda lisänsä myös kirkon oppeihin. Hänen keksintöään on katolisen kirkon messu-uhrioppi.

Syyrialaisten ja egyptiläisten sorsiminen Efeson ja Kalkedonin kirkolliskokouksissa kostautui poliittisella rintamalla. Persialaisten ja Bysantin kreikkalaisten välisessä sodassa 600-luvun alussa Bysantin alaiset monofysiittiset kirkkokunnat asettuivat persialaisten puolelle. Bysantin hallitsijalla Sergiuksella oli suuri tarve saada kirkkonsa sopuun keskenään, ja pyysi Paavi Honorius I:stä (625-638) välittämään kiistassa. Tämä antoikin kaikkia patriarkaatteja jotenkuten tyydyttävän välitysehdotuksen, jota seuraavat Rooman patriarkat eivät kuitenkaan hyväksyneet. Vuoden 681 kirkolliskokous julisti silloin jo kuolleen Honoriuksen kirkonkiroukseen. Mitenkähän ne mahtavat kirkonmiehet senkin selittää, että "Kristuksen sijainen", "erehtymätön" jne. julistetaan kirkonkiroukseen ja vieläpä kuoltuaan?

Paavi Martinus (649-655) kunnostautui erottamalla kirkosta Konstantinopolin patriarkan, josta suuttuneena Bysantin keisari vangitutti paavin ja toi hänet Konstantinopoliin. Kiista koski uusia uskontunnustuksen rukkauksia päivänpolitiikan tarpeita varten. Paavi vapautettiin, kun hän suostui kannattamaan Bysantin ehdottamaa opintunnustuksen sanamuotoa.

Paavi Gregorius III (731-741) aikana Italian keskiosa kuului Bysantin valtapiiriin. Gregorius III pelkäsi langobardien valloittavan Rooman ja pyysi Bysanttia estämään hankkeen. Kun Bysantti ei ryhtynyt pyydettyyn sotaan, kääntyi paavi frankkien hallitsijan Kaarle Martellin puoleen pyytäen tätä sotimaan langobardeja vastaan. Pyyntö oli Martellille vastenmielinen, olivathan langobardit taistelleen Poitiersissa yhdessä frankkien kanssa maahan tunkeutuneita muslimeja vastaan. Pyyntö raukesi, kun sekä Martell ja paavi vuonna 741 kuolivat. Bysantti ei pystynyt lähettämään joukkoja langobardeja vastaan, ja nämä valloittivat Ravennan 751 ja jatkoi valloitussotaa päämääränään Rooma. Langobardien kuningas Aistulf (749-756) ilmoitti paaville, että valta Keski-Italiassa on siirtynyt Bysantilta langobardeille. Uusi paavi Stefanus III (752-757) pyysi apua Bysantin keisarilta Konstantin V:ltä ja frankeilta.

Frankkien heimo oli nimellisesti liittynyt paavin kirkkoon jo Hlodovikin aikana 500-luvun alussa ja myöhemmät heimoruhtinaat tukivat kirkon toimintaa uskovien käännyttämiseksi kirkon tukijoiksi. Samalla kun frankkien ruhtinaat suosivat paavin kirkkoa tekivät paavista riippumattomat irlantilaiset kristityt lähetystyötä kansan keskuudessa.

Jumalan ihminen on itsenäinen. Itsenäinen ihminen on kirkolle ja kuninkaalle ongelma silloin, kun kuningas tai kirkko haluavat tehdä jotakin sopimatonta. Siksi kirkko ja kuningas yrittävät johtaa uskovaa harhaan ainakin sen verran, että uskova suostuisi välikappaleeksi heidän synteihinsä, jollei nyt kokonaan orjaksi. Kirkko yhdessä kuninkaiden kanssa pyrki organisoimaan uskovat siten, että uskovat palvelisivat Jumalan asemasta Rooman kirkkoa ja petoa. Englannissa Whittbyn synodi 664 oli antanut siunauksensa tälle uskovien myynnille. Sielukauppa vaati uudelleenorganisointeja kirkossa. Frankkien hallitsemilla alueilla sitä tekivät englantilaiset Willibrord (658-739) ja Bonifatius (680-754). Irlantilaiset lähetystyöntekijät Adalbert ja Klemens Irlantilainen pääsivät kuitenkin lähtemään maasta, kun paavi Zacharias (741-752) viivytteli, eikä Bonifatius saanut ajoissa lupaa heidän vangitsemisekseen.

Kirkon uudelleenorganisointi tarkoitti käytännössä maassa jo olevien uskovien likvidoimista. Kelttiläisten lähetystyöntekijöiden perustamien seurakuntien tilalle tulivat katoliset kirkot. Erityisesti Bonifatius osoitti niin suurta intoa kristikunnan tuhoamisessa ja ei-kristittyjen pakkokäännyttämisessä, että häntä kutsutaan vieläkin Saksan suojeluspyhimykseksi ja Saksan apostoliksi. Se, että Bonifatius osoittautui paaviakin julmemmaksi, oli oleva kauaskantoista merkitystä, eikä vähiten siksi, että frankkien Manner-Euroopan kelteiltä valloittama kotiseutu on taas tänään eurooppalaisen expansiopolitiikan keskus.

Sotapäällikkö Kaarle Martellin poika Pipin Pieni pyrki kuninkaaksi, mutta ongelmana oli Hilderik III (741-751), Merovingien sukuun kuulunut frankkien kuningas. Varsinkin elävän kuninkaan paikalle pyrkiminen on teko, josta usein seuraa ongelmia. Pipin Pienen piti siis keksiä juoni, ettei kuninkaan syrjäyttäminen kansalaisten silmissä näyttäisi kovin kunniattomalta. Ja juonimisessa ei kukaan ollut paavia etevämpi. Pipin Pieni kääntyikin paavin puoleen ja paavi Zacharias järjesti asian. Siten asia saatiin näyttämään siltä, että Pipin Pieni ei ollut vallananastaja, vaan hän sai valtansa "ylhäältä". Kirkonsaneeraaja Bonifatius voiteli Pipinin kuninkaaksi ja kuningas Hilderik pistettiin luostarivankeuteen.

Vastapalveluksen aika tuli pian. Paavi halusi itselleen Bysantin hallinnassa olevia alueita Keski-Italiasta. Pipin III "Pieni" (741-768) toi armeijansa Italiaan ja valloitti langobardeilta Keski-Italian ja antoi sen paavin valtaan. Bysantti sai nuolla näppejään. Paavi Stefanus II (752-757). oli tullut maallisen valtakunnan kuninkaaksi. Pipin Pieni tunnusti paavin valtion vuonna 754. Pipin "Pienen" poika Kaarle "Suuri" (768-814) vahvisti asian vielä v. 774. Väärän profeetan sana oli osaksi toteutunut!

Augustinuksen ennustama kirkkovaltio oli olemassa yli tuhat vuotta. Vasta Ranskan ja Saksan välisen sodan aikana Italian kuninkaan Viktor Immanuelin onnistui v. 1870 vallata paavin valtio ilman, että paavin ulkolaiset holhokit olisivat tulleet apuun. Se paavin valtio (ns. Vatikaanivaltio), joka nykyisin on olemassa, on uudempaa perua. Se syntyi, kun italialainen fasistijohtaja Benito Mussolini v. 1929 lahjoitti paaville Roomasta noin 40 hehtaarin maapalan, jonka hinnan fasismin uhrit joutuivat pian maksamaan verellään. Nykyisin useimmat maailman valtiot katsovat oikeaksi pitää yllä diplomaattisuhteita Benito Mussolinin avulla perustettuun Vatikaanivaltioon.

Hadrianus I (772-795) oli ensimmäinen paavi, joka keksi käyttää kirkosta erottamista poliittisena painostuskeinona. Hadrianusta ennen kirkosta oli erotettu vain ideologisia vastustajia, mutta kun nyt paavit tunsivat olevansa kunkkuja, niin he katsoivat nyt oikeudekseen erottaa ja asettaa muita kuninkaita. Keinoa kokeiltiin ensimmäisenä langobardien kuninkaaseen Desideriukseen, ja se tepsi. Tämän jälkeen Kaarle "Suuri" valloitti helposti kaikki Pohjois-Italian kaupungit ja vuonna 774 kruunautti itsensä langobardien kuninkaaksi. Valloittamansa alueet Ravennasta Roomaan Kaarle luovutti isänsä perustamalle kirkkovaltiolle.

Paavin valtion piti väärän profeetan ennustuksien mukaan olla Jumalan kaupunki ihmisten keskellä. Erikoisen mielenkiintoista onkin tutkia, miten se puoli Augustinuksen profetiasta toteutui paavin valtakunnassa.

Hadrianuksen jälkeen paaviksi tuli Leo III (795-816), joka ennen paaviksi tuloaan oli saanut pahasti korruptoituneen kirkonmiehen maineen. Kaarle "Suuri" kuulusteli paavia useaan otteeseen. Kun suuri määrä paavia vastaan esitettyjä syytteitä oli osoitettu todeksi kirkolliskokouksen edessä, ei paavia silti tuomittu. Hänet vapautettiin syytteistä, kun hän vannoi olevansa syytön.

Paavi Leo III osoitti Kaarle "Suurelle" kiitollisuuttaan saamistaan lahjoituksista tyrkkäämällä pahaa-aavistamattoman Kaarlen päähän kultaisen kruunun joulumessun aikana 25.12.800 Pyhän Pietarin tuomiokirkossa, juuri kun kirkko oli täynnä kansaa. Kaiken lisäksi Kaarle sai Rooman keisarin arvonimen. Nimityksen myötä oli syntynyt uusi valtioliitto "Pyhän Rooman keisarikunta".

Kaarle "Suuri", latinaksi Carolus "Magnus", hallitsi nykyisen Saksan, Ranskan, Belgian, Sveitsin, Itävallan ja Unkarin alueilla ja auttoi paavia levittämään kirkkolaitostaan alueella asuvien kansojen keskuudessa. Kirkon levitys tapahtui tavallisena miekkalähetyksenä. Saksit vietiin pakkokasteelle noin 400 vuotta ennen läntisen Suomen suomalaisia. Kun Kaarlen joukot Espanjassa kärsivät tappion, pakkokäännytetyt tekivät kapinan. Kahdeksantoista kertaa frankkien ja saksien armeijat kohtasivat toisensa, ennen kuin saksit alkoivat uudestaan "uskoa" kirkonjumalaan. Ääretöntä raakuutta osoitettiin julkisissa joukkomurhissa; yksistään yhdessä v. 782 suoritetussa julkisessa teloituksessa tapettiin 4500 saksia. Kaarle "Suuren" miekkalähetyksellä ei kristinuskon leviämisen kanssa ei ole mitään tekemistä. Jeesuksen seuraajia Kaarle "Suuren" aikana vainottiin.

Kaarle "Suuri" ei arvostanut paavia eikä tämän menettelytapoja. Paavin hänelle antamaa Rooman keisarin arvonimeä hän ei käyttänyt. Hän käytti itsestään titteliä "Frankkien ja langobardien kuningas". Roomalaisuus oli hänelle vierasta; frankit, kirkko ja sota olivat hänen jumaliaan. Talvisin, kun keisarilla oli enemmän aikaa, hänelle luettiin ääneen Augustinuksen kirjaa "De civitate Dei". Neuvonantajanaan Kaarle piti englantilaista Alkuinia (735-804).

Koska kirkon virkamiehillä ei ollut sitä hengellistä valtaa, joka todellisilla Jeesuksen seuraajilla on, Kaarle täytti asettamiensa piispojen vallanpuutteen antamallaan maallisella vallalla. Maallinen valta oli Kaarlen aikana lähinnä maaomaisuuden suuruudesta riippuva, sen takia Kaarle antoi asettamilleen piispoille runsaasti valtaamaansa maata. Vapaille kansalaisille piispojen saamat lahjoitukset merkitsivät orjuutta. Kansalle ei ollut suurta merkitystä sillä, orjuuttiko heitä kirkko vai valtio, heille orjuus merkitsi taakkaa ja riistoa. Kaiken lisäksi herrat vaativat parempaa materiaalista elintasoa, kuin mitä kansa oli itselleen suonut. Virkakoneistoa elättävä kansa joutui tekemään moninkertaisen työn, sen vapaa-aika väheni ja henkinen taso laski.

Kirkonmiesten sakseja vastaan harjoittama miekkalähetys ei jäänyt vastausta vaille. Monet saksit olivat paenneet tanskalaisten ja muiden normannien keskuuteen. He olivat nähneet omin silmin kirkonmiesten raakuuden. Normannit kokosivat voimansa, ja suuntasivat veneensä kohti niitä maita, mistä raakalaiset olivat hyökänneet. Tanskan normannit valloittivat Englannin ja norjalaiset maakunnan Ranskassa, niin että maakuntaa nyt kutsutaan Normandiaksi. Normannien valtaan joutui myös Italian niemimaan eteläinen osa. Erikoisesti normannit pyrkivät hävittämään kirkkoja, pappeja ja munkkeja, koska kirkko, papit ja munkit olivat pahuuden pesäkkeitä ja kiihottivat kansoja raakuuksiin.

Ensimmäinen valtionpäämieheksi kruunattu paavi oli Nikolaus I (858-867). Paaviksi tämä roomalainen aristokraatti oli kuitenkin päässyt aivan maallisen kuningas Ludvig II tuella. Nikolaus-paavi todisteli maailmalle, että paavin valta on oikein taivaallista alkuperää. Paavin vallan tueksi esitettiin väärennettyjä asiakirjoja, joiden avulla todisteltiin keisari Konstantinuksen luovuttaneen Rooman ja Italian paaville silloin, kun Konstantinus valitsi Konstantinopolin pääkaupungiksi entisen Rooman sijaan. Valheen siitä, että paavi olisi kristikunnan pää, paavi tunki Jeesuksen suuhun. Asiakirjat laadittiin kuolleen espanjalaisen kirkonmiehen nimiin siten, että mukaan tuli osaksi kirkonmiehen autenttista kirjeenvaihtoa, väärennöksillä sopivasti täydennettyinä. Vaikka nämä Pseudo-Isidorin nimellä tunnetut asiakirjat on jo 1500-luvulla osoitettu väärennetyiksi, ei niiden varaan rakennetusta vääryydestä ole luovuttu.

Espanjassa vuonna 589 pidetty kirkonmiesten kokous oli muuttanut Nikean kokouksessa vuonna 325 hyväksyttyä dogmijulistusta siten, että Pyhä Henki lähtee Jumala-Isästä ja Jumala-Pojasta (lat.: filioque). Nikean dogmien mukaan Pyhä Henki lähtee yksin Jumala-Isästä. Paavi Nikolaus I julistautui espanjalaisen keksinnön kannattajaksi, mikä lisäsi muiden patriarkaattien ihmetystä roomalaisten aikeista. Ehkä tästä johtuu se kuuluisa lauselma "hulluja nuo roomalaiset". Joka tapauksessa kirkonmiesten dogmit ovat huuhaata, sillä yhtä painokkaasti voidaan puolustaa sellaistakin oppia, että Jeesus lähtee Pyhästä Hengestä, siis päinvastoin kuin mitä kirkonmiehet opettavat. Muistattehan, mitä enkeli sanoi Jeesuksen äidille: "Pyhä Henki tulee sinun päällesi ja …", kts. Luuk 1:35 ja Matt 1:18-20. Raamatun mukaiset perustelut voidaan haluttaessa löytää siis myös sille ajatukselle, että Pyhä Henki on Jeesuksen Isä.

Konstantinopolissa Nikolaus I:n puheet Rooman paavinistuimen taivaallisesta alkuperästä herättivät inhoa. Kun Bysantissa roomalaisen kirkon puheet torjuttiin loukkauksena Jumalaa ja kristikuntaa kohtaan, julisti Nikolaus I Konstantinopolin patriarkan Fotiuksen (820-891, virassa 858-867 ja 877-886; haku: Photius) pannaan ja erotetuksi kirkosta vuonna 863. Myös roomalainen kirkolliskokous ilmoitti erottaneensa Fotiuksen Bysantin patriarkan virasta. Fotius vastasi roomalaisten tekoon samalla mitalla - Fotiuksen tahdosta Konstantinopolin kirkolliskokous 867 erotti paavi Nikolaus I:n kirkosta. Kirkot eivät silti muodollisesti eronneet, se tapahtui vasta 1054. Konstantinopolin kirkolliskokous v. 869 jäi kuitenkin viimeiseksi yhteiseksi kirkolliskokoukseksi, eikä syyttä. Paavi Nikolaus I, samoin kuin hänen seuraajansakin, harjoittivat paheita siinä missä muutkin. Korruptio, murhat ja tuottoisien kirkollisten virkojen myynti rahasta tulivat kirkossa tavaksi.

Hadrianus II (867-872) toi paavin palatsiin myös vaimonsa ja tyttärensä. Se oli oikein se. Hadrianus II oli se paavi, jonka luona Kyrillos ja Methodius kävivät apua pyytämässä katolisten vainoja vastaan. Tällä reissulla Kyrillos kuoli olosuhteissa, joista historiankirjat vaikenevat.

Johannes VIII (872-882) laajensi Kirkkovaltiotaan sodalla. Myrkytettiin ja kuoli.

Stefanus VI (885-891) kielsi slaavinkieliset jumalanpalvelukset Moravian kirkoissa. Stefanus VI ei tykännyt Konstantinopolin patriarkka Fotiuksesta, ja sai Bysantin keisari Leo VI erottamaan patriarkkansa. Seuraava Bysantin keisari kuitenkin palautti Fotiuksen virkapaikalleen.

Formosus (891-896) sai hallittavakseen kirkon, jota hän ajatteli sotilaiden avulla panna vähän järjestykseen. Se olikin ongelma, sillä katolisten tukipylväs, frankkien valtakunta, oli v. 843 jaettu Länsi-Frankeniin ja saksalaiseen Itä-Frankeniin. Kun frankkien keskusvaltaa ei enää ollut, kääntyi paavi nyt saksalaisten puoleen. Kuningas Arnulf joukkoineen valtasi Rooman paavin pyynnöstä ja kruunattiin keisariksi. Kun tämä oli tehty, temppuiluun tympääntyneet roomalaiset erottivat Formosuksen paavin pallilta.

Bonifatius VI (896) oli kansan valitsema paavi. Valittiin huhtikuussa, mutta kuoli parin viikon päästä. Murhaajaksi epäillään seuraavaa paavia.

Stefanus VII (896-897) järjesti suuren ilveilyn paavi Formosuksen ruumiilla. Yhdeksän kuukautta vanha ruumis puettiin paavin vaatteisiin ja tuotiin piispainkokoukseen tuomittavaksi. Sitten ruumista vedettiin pitkin Rooman katuja. Muutaman kuukauden kuluttua ilveilystä Stefanus VI erotettiin virasta, vangittiin ja kuristettiin kuoliaaksi.

Romanus oli paavina vuonna 897 elokuusta marraskuuhun. Syrjäytettiin.

Theodorus II oli paavina 20 päivää vuonna 897, kunnes murhattiin joulukuussa.

Johannes IX (898-900) vihittiin paaviksi kilpailijansa Sergius III rinnalle, mutta pääsi tästä hetkeksi eroon erottamalla Sergiuksen kirkosta. Julisti Stefanus VI järjestämän "haaskasynodin" päätökset mitättömiksi.

Paavi Benedictus IV (900-903) toimista ei tiedetä paljon muuta, kuin että hän erotti Flandersin kreivin kirkosta.

Leo V oli paavina heinäkuusta syyskuuhun v. 903, mutta sitten tulikin jo kilpailija, joka pani Leon kävelemään. Luultavasti murhattiin kuristamalla vankilassa.

Kristoforus (903-904) oli se mies, joka syrjäytti Leo V:n, mutta hän koki saman kohtalon jo tammikuussa 904. Kerrotaan, että ex-paavi joutui munkiksi; toisen tarinan mukaan hänet kuristettiin kuoliaaksi vankilassa.

Paavi Sergius III (904-911) aloitti pornokratiaksi nimitetyn hallituskauden (904-963). Hänen rakastajattarensa nimi oli Marusia. Paavien aviottomat pojat ottivat Marusian äidin Theodoran avulla haltuunsa kirkon tärkeimpiä virkoja. Marusian äiti Theodora toi Ravennasta oman rakastajansa ja teki hänestä paavin. Tytär ei äidin rakastajasta (paavi Johannes X, 914-928) tykännyt, ja tukehdutti hänet. Tapetun paavin sijalle Marusia toi uusia tarpeen mukaan: Leo VI (928), Stefanus VII (929-931) ja oman poikansa Johannes XI (931-936). Marusian toinen poika asetti virkaan seuraavat 4 paavia: Leo VII (936-939), Stefanus VIII (939-942), Marinus III (942-946) ja Agapetus (946-955).

Johannes XII (955-963) oli Marusian pojanpoika. Isä oli Italian kuningas Alberic II. Pojalla oli paaviksi tullessaan ikää 18 vuotta. Harrastukset: Paavi Johannes XII oli erityisesti mieltynyt neitojen ja leskien raiskaamiseen. Asuinkumppanina paavilla oli oman isänsä rakastajatar.

Sivustatukea pornokratia sai saksalaisten kuninkaalta Otto I "Suurelta", (936-973) joka v. 962 otti vastaan keisarin arvonimen paavi Johannes XII kädestä. Pornokratian avulla synnytetty epäpyhä sikiö sai nimen Pyhä Saksalais-Roomalainen keisarikunta, joka pysyi pystyssä aina siihen asti, kunnes Ranskan vallankumouksen hedelmä, keisari Napoleon (1769-1821, vallassa 1799-1804-1815), sen vuonna 1806 lakkautti.

Otto I "Suuren" ja paavinvallan välit eivät suinkaan olleet ongelmattomat. Kolmantena osapuolena oli kansa, mutta se oli orjuutettu. Kirkko ja Keisarikunta taistelivat siitä, kuka orjuutettua kansaa pääsi rahastamaan. Kiistaa nimitetään historiankirjoissa investituurariidaksi. Muodollisesti kyse oli taistelu vallasta nimittää kirkkoruhtinaita ja läänitysruhtinaita. Paavin valtapyrkimyksiä puolustamaan syntyi kirkollinen Clunyn liike. Kirkolliset eivät tyytyneet piispan- ym. kirkollisten virkojen kautta saatuun valtaan, vaan pyrkivät kansojen totaaliseen orjuuttamiseen. Suurten maaomaisuuksien haltijana kirkolla oli suuri määräysvalta ilman lääninherrojen valintaoikeuttakin. Kiista kesti vuosisatoja ja aiheutti paljon verenvuodatusta.

Otto I erotti Johannes XII:n virasta petoksen takia. Tilalle paaviksi valittiin paavin kansliapäällikkö Leo VIII (963-965). Herrahissi toimi nopeasti. Kolmessa päivässä maallikosta tehtiin paavi. Se ei pitkän linjan pappeja miellyttänyt, ja Leo julistettiin vihkimyksensä menettäneeksi. Erotettu paavi palasi virkaansa, mutta ei pitkäksi aikaa. Paavi Johannes XII:n tappoi hänen rakastajattarensa aviomies tilanteessa, joka häveliäisyyssyistä on kohtuullista jättää aivan tarkkaan kertomatta. Kuollessaan Johannes XII oli 24 vuoden ikäinen.

Bonifatius VII (984-985) saavutti paavin viran tappamalla edeltäjänsä Johannes XIV (983-984). Hän oli kuitenkin suosittu, sillä hän jakoi auliisti varastamiaan rahoja niille, joiden sieluja hän halusi voidella. Kritiikkiäkin esiintyi; Orleansin piispa totesi aikansa paaveista, että nämä ovat "antikristuksia, jotka istuvat Jumalan temppelissä".

Paavi Sylvester II (999-1003) oli opiskellut Espanjassa muslimien luona, joten hän oli eurooppalaisittain katsoen sivistynyt mies. Arabeilta paavi oli oppinut tuntemaan arabialaiset numerot, joiden käyttö nyt levisi myös kirkolliseen Eurooppaan.

Benedictus VIII (1012-1024) sai paavin viran simoniaksi kutsutun lahjonnan avulla. Ostamalla sai paavin viran myös Johannes XIX (1024-1033). Hänen saavutuksiinsa kuuluu nousu kirkollisen hierarkian portaissa paaviuteen saakka yhden päivän aikana. Entinen ennätys ylittyi siis jopa kahdella päivällä. Sekä Benedictus VIII että Johannes XIX kuuluivat Tusculanien ruhtinassukuun.

Simonia oli vain yksi kirkon monista rahastuskeinoista. Sana "simonia" juontaa juurensa Apostolien tekojen kertomuksesta, jonka mukaan Simon-niminen noita halusi apostolien tavoin päästä jakamaan Pyhää Henkeä ja tarjosi apostoleille rahaa, mikäli he suostuisivat antamaan hänelle moiset valtuudet. Kts. Apt 8:18. Kirkko hyväksyi tässäkin sen, mitä apostolit eivät hyväksyneet. Se, mistä kirkko ja sen myötäilijät perusteettomasti syyttävät ensimmäisen vuosisadan gnostilaisiksi nimittämiään uskovia, tuli kirkon jokapäiväiseksi käytännöksi.

Simonia oli kirkolle elinehto. Kun kirkolliset virat myytiin rahasta, eivät kunnon ihmiset niitä ostaneet. Niin taattiin se, että kirkollisiin virkoihin tuli vain roistoja.

Benedictus IX (1032-1044, 1045, 1047-1048) nimitettiin paaviksi 12-vuotiaana. Kuului kuuluisaan Tusculanien sukuun. Hänen isänsä Alberic oli Tusculumin kreivi. Kenenkään rankaisematta Benedictus IX sai suorittaa murhia ja ryöstöjä keskellä kirkasta päivää. Häneltä eivät olleet turvassa edes kirkkoon tulleet naiset, jos hänellä sattui olemaan tarve. Roomalaiset ajoivat paavin pois kaupungista; tosin jotkut väittävät, että paavi myi virkansa itse, ja otti sen sitten itse takaisin. Joka tapauksessa, Benedictus IX oli sitkeää laatua ja tuli takaisin kaksi kertaa. Kolmannella kerralla ei tullut.

Kun Benedictuksesta päästiin ensimmäisen kerran eroon, paaviksi valittiin Sylvester III (1045). Sylvester III ehti olla paavina hetken aikaa tammi-helmikuussa, mutta sitten tulivat Benedictuksen tukijoukot ja ajoivat nyt Sylvesterin kaupungista. Benedictus IX sai valtansa takaisin, mutta myi viran Gregorius VI:lle (1045-1046).

Saksalaisen itäfrankkien heimon kuningas Heinrich III (1017-1050) tuli käymään Roomassa vuonna 1046, ja löysi kaupungista kolme kilpailevaa paavia: Benedictus IX:n, Sylvester III:n ja Gregorius VI:n, jotka messusivat kukin omissa kirkoissaan, ja olivat kaikki olevinaan oikeita paaveja. Heinrich ei tykännyt touhusta ollenkaan ja erotti koko porukan. Erotetuista Gregorius VI oli saksalainen, ja hän pääsi palaamaan Saksaan keisarin matkassa. Matkaseurueeseen kuului myös Hildebrand, Gregorius VI:n apulainen.

Kolmen erotetun paavin tilalle keisari nimitti yhden, saksalaisen Suidgerin, joka oli tullut Roomaan keisarin mukana. Suidger otti nimen Klemens II (1046-1047) ja kruunasi Heinrichin Pyhän Rooman keisarikunnan keisariksi. Kun Klemens II vajaan vuoden kuluttua kuoli myrkytykseen, arveltiin Benedictuksen tukijoukkojen olleen teon takana. Benedictus IX tuli esiin kätköistään, ja istui taas paavin pallille. Keisari Heinrich III puuttui taas peliin ja paaviksi tuli nyt Damasus II (1048, heinäkuusta elokuuhun). Damasus ehti olla virassa vajaan kuukauden, kun hän kuoli malariaan. Benedictus IX ei enää uskaltanut tulla takaisin Roomaan. Hän kuoli 1055.

Leo IX (1049-1054) joutui napit vastakkain Konstantinopolin patriarkan kanssa kiistassa, joka koski hallitusvaltaa Sisilian niemimaalla. Kaikki vanhat syytökset kaivettiin esiin, ja tuloksena oli Bysantin oikeaoppisten katolilaisten ja Rooman oikeaoppisten katolilaisten ero, ja enemminkin. Osapuolet oikein kirosivat toisensa, ja juhlallisesti sitäpaitsi. Leon asialle lähettämä Horarius kirjoitti erokirjeen ja toimitti sen kirkon alttarille Konstantinopolissa, mutta sitä autuutta Leo ei enää ehtinyt näkemään, sillä hän oli silloin jo vainaa.

Keisareiden ja paavien tapana oli myydä kirkollisia virkoja eniten tarjoavalle. Piispan tai papin virat olivat tuottoisia, kirkon valtaisat omaisuudet ja tulot houkuttelivat kirkon virkoihin Euroopan suurimpia konnia. Niinsanottujen kristittyjen kustannuksella antikristuksen pojat pystyivät pitämään railakkaita kemujaan. Lyhytkin aika kirkollisessa virassa riitti valtavan omaisuuden hankkimiseen.

Itäfrankkien kuningas Heinrich III:n suosikki Hildebrand oli ollut taustavaikuttajana jo viiden paavin toimissa vuodesta 1048 alkaen. Hän oli hyvin perillä siitä, mihin keinottelu virkanimityksillä johtaa. Vuonna 1073 Hildebrand otti paavin viran omiin käsiinsä nimellä Gregorius VII (1073-1085) ja ryhtyi saneeraamaan kirkkoa. Gregorius-Hildebrandin mielestä kirkolle olisi eduksi, jos papit olisivat naimattomia. Gregorius halusi muuttaa papiston kurinalaiseksi armeijaksi, ja siinä perheellisistä ei ollut kuin haittaa. Pappien pakollisella selibaatilla oli kuitenkin oleva aivan päinvastainen vaikutus kirkolliseen elämään.

Paavin tahdosta kirkon papit joutuivat potkimaan vaimonsa kadulle. Jos Gregorius VII oli halunnut selibaattimääräyksillään saada sekasortoa aikaan, niin siinä hän onnistui täysin. Perheellisiä pappeja vastaan paavi usutti kunnon katoliset, jotka oli riemuissaan, kun pääsivät potkimaan pappeja päähän. Virastaan ajetuttujen perheellisten pappien ja sinkkupappien välillä alkoi katkera taisto, jonka raaimmin kohdistui sinkkupappien hylkäämiin vaimoihin. Sinkkupapit tulivat kuuluisaksi omalla tavallaan.

Gregorius VII ei jäänyt näpertelemän pappien vaimokiistassa. Hän oli suurten linjojen mies. Suuret linjansa hän julisti Diktaatissa, "Dictatus", jonka 27 kohtaa kertovat, mitä paavi ajatteli tehtävistään, asemestaan ja valtuuksistaan. Gregoriuksen diktaatit ovat maksaneet ihmiskunnalle miljoonia, kenties satoja miljoonia ihmishenkiä ja ne ovat vieläkin katolisen kirkon keskeinen tavoiteohjelma - maailman herruus mukaan luettuna. Ne ovat hulluja, mutta suosittuja. Siksi ne ovat vaarallisia.

Gregoriuksen diktaatit ovat toisintoja kahden asiakirjaväärennöksen - Konstantinos Suuren lahjakirjan (Donatio Constantini) ja Vale-Isidorin kirjearkiston, opeista. Nämä asiakirjat eivät olleet tunnettuja ennen vuotta 776 ja 845, mutta ne oli päivätty 300-luvulle lahjakirjan osalta ja kirjearkiston osalta osittain vieläkin aiemmalle kaudelle.

Tsekeissä ja Moraviassa toiminut slaavilainen kirkko oli pitänyt kirkonmenonsa kansan kielellä. Gregorius VII kielsi ne vuonna 1079. Kielto synnytti tsekkiläiset kotikokoukset.

Keisarit saivat suuren osan rahoistaan kirkon virkojen myymisestä. Paavin otteen tiukkeneminen nimityskiistoissa olisi johtanut keisarin tulojen vähenemiseen. Toisena tavoitteena Gregorius-Hildebrandilla oli pyrkimys päästä keisareiden niskan päälle. Keisari Heinrich IV (synt. 1050) ja paavi Gregorius VII (synt. noin v. 1010) joutuivat ilmiriitaan.

Keisarin ja paavin riidalla oli pitkä esihistoria. Keisari Heinrich III oli kuollut 1056, ja samana vuonna Kölnin arkkipiispa Hanna oli tehnyt lapsenryöstön, jonka kohde oli ollut lapsikuningas Heinrich IV itse. Piispat sieppasivat viisivuotiaan kuninkaan tehdäkseen hänestä ihmisraunion, opettamalla hänelle kaikkia niitä paheita, joilla ihmisen henkinen selkäranka murretaan. Kuninkaan pakkokasvatus kaikissa paheissa kuului Hildebrand-Gregoriuksen ohjelmaan alistaa kuninkaat paavin valtaan ja päästä itse Maailman Herraksi. Kun lapsikuningas oli saatu tärveltyä, paavin joukot saattoivat saksalaiset halveksimaan kuningastaan. Paavin saksalaiset kätyrit nostattivat kansaa kuningasta vastaan ja paavi erotti kuninkaan kirkosta. Vuonna 1077 Heinrich IV joutui tekemään nöyryyttävän "katumusmatkan" paavin luo Canossaan.

"Katumusmatkan" jälkeen keisari Heinrich IV aloitti päättäväisen taistelun paavi Gregorius VII:ää vastaan. Hän kukisti paavin puolueen nimittämän Saksan kapinakuninkaan Rudolfin ja valtasi Rooman 1084. Paaviksi Heinrich valitsi Klemens III (1084-1100) joka kruunasi Heinrich IV keisariksi v. 1084.

Kun Rudolfista ei ollut paavi Gregorius VII:lle hyötyä, hän kutsui avukseen Etelä-Italian normannit, joille oli ilo käydä hävittämässä Rooma. Roomalaiset itse eivät normannien tulosta ihastuneet, vaan puolustivat kaupunkiaan niin, että normannien päällikkö Robert Guiscard joutui viemään joukkonsa pois. Perääntyessään normannit polttivat suuren osan Roomaa. Paavi Gregorius VII joutui pakenemaan kaupunkilaisten vihaa. Paavi Gregorius VII, joka nimitti itseään kuninkaiden ja prinssien herraksi, kuoli maanpakolaisena.

Urbanus II (1088-1099) aloitti ristiretket. Yksi puhe riitti siihen, että kansat saatiin järjiltään. Hierarkinen järjestelmä toimi juuri siten, kuin Saatana oli sen suunnitellut. Psykoosinomainen liike lähti liikkeelle, kun Euroopan mielipidejohtaja marraskuun 27. päivänä 1095 lupasi täydellisen synninpäästön niille, jotka lähtevät vapauttamaan Jerusalemia turkkilaisten vallasta. Mielipidejohtajaa ei vastustanut kukaan. Toisinajattelijat oli kukistettu. Jäljellä oli vain juutalaisia, ja alkupaloiksi järjestettiinkin juutalaisvainoja. Demagogi oli pitänyt puheensa Ranskassa, Clermontin (kirkas vuori) kaupungissa, mutta juutalaiset antoivat kaupungille uuden nimen Har Ofel, pimeyden vuori.

Kun kukaan ei esittänyt kriittisiä arvioita matkan mahdollisista tuloksista, matkaan lähdettiin laulaen, vaimot ja perheet mukana. Jo ennen ristiretkeläisarmeijan lähtöä v. 1096 satatuhatta ihmistä oli kuollut paavin puheisiin.

Muhamettilaisia vastaan järjestettiin 7 mittavampaa ristiretkeä:

Yllämainittujen seitsemän ristiretken lisäksi riivaajat ajoivat katolilaisia monille muille säälittäville retkille. Unkarin kuninkaan Andreas II:n riivaajat veivät joukkoineen Syyriaan ja Egyptiin 1217-1221. Vuonna 1212 matkalle lähetettiin tuhansia lapsia, joista onnekkaimmat päätyivät orjiksi arabimaihin.

Ristiretkiä järjestettiin myös kansojen pakkokäännyttämistä varten. Kuinka paljon niitä tehtiin, ei ole tiedossani. Joskus tavalliset sodat vain nimettiin ristiretkiksi, jotta niille saataisiin "korkeampi" oikeutus. Koulukirjahistorian mukaan pakkokastettujen kirkkolaitosta tuotiin Suomeen, Hämeeseen ja Karjalaan kolmen ristiretken verran:

Ristiretkiä järjestettiin myös niitä kansoja, valtioita ja kaupunkeja vastaan, jotka eivät suostuneet itse tappamaan keskuudessaan asuvia kristittyjä. Uskovien hävittämiseksi tehtiin ristiretkiä Bosniaa, tshekkejä, albigensseja, valdolaisia ym. vastaan.

Paavien sodista on lisäksi mainittava, että Rooman Pyhän keisarikunnan keisareiden ja paavien välillä käytiin lukemattomia sotia huolimatta siitä, että niissä oli kyse vain paavin "oman" keisarikunnan välisistä vallanjakokysymyksistä.

Ristiretkien kauden päätyttyä 1400-luvulla niiden tilalle tulivat uskonsodat. Uskonpuhdistusliikkeitä vastaan suunnattuja sotia käytiin pääasiassa 1500- ja 1600-luvuilla. Eurooppa ehdittiin niissäkin pistää matalaksi moneen kertaan. Ja jos joskus ei saatu aikaan sotaa, niin rakennettiin vaikka voittamattomia armadoja, jotka myrsky pisti hyrskyn myrskyn.

Uskonsotia raaempia olivat Väli-Amerikan intiaanien keskuuteen suunnatut hävitysoperaatiot, sillä intiaanien mahdollisuudet puolustautua tuliasein varustettuja sortajia vastaan olivat vähäisemmät kuin esimerkiksi Saksan luterilaisilla tai Skotlannin presbyteereillä. Väli-Amerikan intiaanien sodat käytiin sillä perusteella, että paavi oli "antanut" Afrikan Portugalille ja Espanjan piti näin ollen saada Amerikat.

Paavi Urbanus II henkilökohtaisesti ehti järjestää vain ensimmäisen ristiretken. Mutta myöntämällä ristiretken osanottajille vapautuksen kirkon katumuskäytännön mukaisista rangaistuksista, hän teki tietä myöhemmin hyvin laajaksi kehittyneelle liiketoiminnalle, anekaupalle. Aneen ostajalle uskoteltiin, että kirkolla on oikeus rahastaa syntejään katuvaa ihmispolosta.

Urbanus II oli Clunyn kirkollisen ryhtiliikkeen kasvatti. Toisen ristiretken ideologinen isä oli "hengellisenä" ja "mystikkona" tunnettu ja kunnioitettu Bernard Clairvauxilainen, (1090-1153), Clairvauxin luostarin apotti. Veren- ja vallanhimoisen mystikon toinen harrastus oli marianpalvonta.

Paavien ja heidän liittolaiskeisarinsa väliset perheriidat jatkuivat. Paavit eivät voineet unohtaa Heinrich IV heille järjestämää nöyryytystä ja yllyttivät hänen poikansa Konradin kapinaan isäänsä vastaan. Kun Rooman Pyhän saksalaisen keisarikunnan keisari Heinrich IV kuoli, petti Heinrich V (1098-1106) rikoskumppaninsa ja pani paavi Paschalis II:n (1099-1118) esikuntineen vankeuteen. Yhdeksän viikon vankeus kypsytti paavin ja patriarkat ja Heinrich V sai vallan nimittää Saksan piispat paavista riippumatta. Sopimus pysyi voimassa v. 1157 saakka.

Innocentius II:n (1130-1143) erikoisavustajan Gerardo Caccianemicin tehtävänä oli taistella paavi Anacletus II:sta vastaan. Ilmeisesti mies hoiti homman hyvin, sillä paavi Celestinus II jälkeen erikoisavustajasta tehtiin paavi nimellä Lucius II (1144-1145). Roomalaiset eivät tästä pitäneet, ja nousivat Anacletuksen veljen johdolla kapinaan kirkkovaltion kuningasta, paavi Lucius II vastaan. Lucius kuoli rintamalla saamiinsa vammoihin.

Vuonna 1154 paaviksi tuli englantilainen Hadrianus (Adrian) IV (1154-1159). Hän lahjoitti Irlannin Englannille, ikään kuin Irlanti olisi ollut paavin omaisuutta.

Seuraava paavi Aleksanteri III (1159-1181) valtuutti Englannin kuningas Henry II (1133-1189) hyökkäämään Irlantiin, koska niin monet Irlannissa palvelivat Jumalaa eivätkä kumarrelleet paaveja. Irlanti orjuutettiin 1171 ja sen kelttiläinen kristikunta kukistettiin. Päänvaivaa paaville aiheuttivat myös Toulousen ja Albin kataarit ja heidän hallitsijansa, jotka noudattivat omantunnonvapauden periaatetta. Asiaa pohtimaan Aleksanteri III kutsui kirkolliskokouksen, jota pitopaikkansa mukaan kutsutaan Kolmanneksi lateraanisynodiksi. Kirkolliskokous antoi pitkän toimenpideluettelon, jota kardinaali Henrik sotajoukkoineen lähti toteuttamaan. Henrik oli kuitenkin huono sotapäällikkö, eikä ristiretkeläiset saaneet toivomaansa tulosta.

Omaan laskuunsa paavi Aleksanteri III kävi sotaa Saksaa vastaan. Aleksanteri III kanssa samanaikaisesti neljä muuta samanlaista oli olevinaan Rooman kirkon johtajia. Lopulta roomalaisetkin kyllästyivät Aleksanteriinsa ja ajoivat hänet pois kaupungista.

Paavi Lucius III 1181-1185 lähetti tiedustelijoita etsimään kerettiläisiä nykyisen Etelä-Ranskan maaperältä. Roomalaiset ajoivat hänet pois Roomasta, ja Lucius III kätkeytyi Veronaan.

Paavi Innocentius III (1198-1216) sai paljon aikaan. Hän väittikin olevansa "Kristuksen viransijainen", "Jumalan viransijainen", "Kirkon ja maailman korkein valtias" ja "Pietarin viransijainen". Lisäksi tämä roomalais-katolisen kirkon päämies väitti että "kaikki, mitä maan päällä, taivaissa tai helvetissä on, on alistettu Kristuksen viransijaisen hallintaan". Innocentius III valtaan alistuivatkin Saksan, Ranskan, Englannin ym. Euroopan valtioiden kuninkaat. Bysanttiin v. 1204 tehdyn neljänneksi ristiretkeksi nimitetyn hävitys- ja ryöstöretken seurauksena myös Itä-Rooma ja Kreikka olivat hänen valtansa alla.

Englannin hallinnasta paavi kävi näytösluontoisen taistelun. Canterburyn munkit ja Englannin kuningas olivat valinneet Englannin kirkon johtoon mieleisensä arkkipiispan, mutta valinta ei tyydyttänyt paavia. Paavi mitätöi vaalin tuloksen ja määräsi Canterburyn arkkipiispaksi oman ehdokkaansa. Kuningas Juhana (John "Lackland", 1199-1216) ei hyväksynyt paavin valintaa, mihin paavi vastasi erottamalla kuninkaan kirkosta ja kieltämällä kaikkien kirkollisten toimitusten suorittamisen Englannissa. Viiden vuoden taistelun jälkeen kuningas antautui vuonna 1213, mutta se ei riittänyt. Juhana joutui antamaan koko maansa paaville. Vasta kun kuningas oli tunnustanut maan kuuluvan paaville, paavi antoi Englannin läänityksenä Juhanalle. Kuningas sai liikanimen, ja hänet tunnetaan historiassa nimellä Juhana Maaton.

Vuonna 1204 paavi Innocentius III antoi valtakirjan saksalaisen Albert Buxhoevdenin perustamalle terroristijärjestölle Fratres Militiae Christi, joka pari vuotta myöhemmin hyökkäsi Liivinmaalle. Suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvia liiviläisiä tapettiin niin paljon kuin katolisen kirkon etu vaati. Väinäjoen varrella sijainnut liiviläisten pääkaupunki Ykskylä tuhottiin ja joen suulle Riikaan perustettiin linnoitus ja piispanistuin. Kansanmurhan jälkeen terroristijärjestön nimi vaihdettiin. Myöhemmin myös maan nimi muuttui Latviaksi, koska liiviläiset oli tapettu. Kun Ruotsi 1500-luvun lopussa sai maan haltuunsa, liiviläisiä oli jäljellä enää muutamia tuhansia. Uskonnoksi tuli luterilaisuus. Ruotsalaiset rajoittivat saksalaisten valtaa ja latvia säilyi kansakuntana. Huonommin kävi preussilaisten, toisen balttilaisen kansan. Kansa ehdittiin hävittää kokonaan, ennen kuin lutherilainen reformaatio ehti tulla preussilaisten apuun.

Paavien ja kuninkaiden toimien ymmärtämiseksi kannattaa lukea pätkä Raamatusta, kohdasta, missä Jeesus kohta kasteensa jälkeen Pyhän Hengen johdattamana meni erämaahan ja paastosi neljäkymmentä päivää. Paaston jälkeen vihollinen ilmestyi kiusaamaan Jeesusta:

Jeesus ei kumartanut Saatanalle, mutta Juhana maaton ja mieletön kumarsi. Mitä järkeä oli kuninkaan kumartaa Saatanaa, kun hän kolmen vuoden kuluttua kuitenkin kuoli ja joutui vastaamaan Jumalan edessä teoistaan?

Ranska ei säästynyt paavin huolenpidolta. Ranskan kuningas Philippe II (Filip II, 1180-1223) piti kahta vaimoa, mutta kirkollisten säännösten mukaan hänelle sallittiin vain yksi vaimo. Suuri Roomalainen siveyspoliisi näki tilanteen otolliseksi valtansa lujittamiseksi, eikä kuningas nähnyt muuta mahdollisuutta, kuin suostua kaikkiin paavin vaatimuksiin sen lisäksi, että hän joutui pitämään toista vaimoistaan alentavassa jalkavaimon luokassa.

Saksalainen Hohenstauferien suku piti valtaa Pyhän Rooman keisarikunnan nimissä Pohjois-Italiassa. Keskellä Italiaa hallitsi paavi paavinvaltiossa, ja Italian niemimaan eteläosia hallitsivat normannit. Kun Hohenstauferit saivat avioliiton kautta valvontaansa myös Sisilian, koki paavi Innocentius III tilanteen uhkaavaksi ja ryhtyi mittaamaan voimiaan myös saksalaisia vastaan. Hohenstaufereita vastaan käydyt sodat päättyivät paavin käskyläisten "voittoon" vasta 1268.

Innocentius III monista harhaopeista tärkein oli väite paavin opillisesta erehtymättömyydestä. Muita Innocentiuksen innovaatioita olivat salainen rippi ja transsubstantaatio-oppi. Innocentiuksen oppien ja muiden pyrkimysten toteuttamista varten Roomassa pidettiin kirkon keskuskomitean kokous, jota kokouspaikan nimen mukaan kutsutaan IV Lateraanikokoukseksi.

Innocentius III kielsi omakielisten raamattujen lukemisen. Kristukselle uskolliset uskovat paavi käski hävittää. Tolousen ja Albin kaupunkien uskovia vastaan paavi järjesti ristiretken. Eteläinen Ranska hävitettiin. Pariisin yliopistossa harjoitettu itsenäinen teologinen ajattelu julistettiin vääräksi, ja sen kannattajat likvidoitiin. Yksittäisten uskovien tuhoamista varten perustettiin salainen poliisi, "inkvisitio".

Inkvisitiota kehitti edelleen paavi Gregorius IX (1227-1241). Ihmisiä määrättiin ilmiantamaan uskovat. Ilmiannettua kidutettiin inkvisition toimesta. Kidutus oli salaista ja järjestelmällistä. Myös naisia ja lapsia kidutettiin. Kidutusta ei laskettu tuomioksi, se oli kuulustelumenetelmä, jonka tarkoituksena oli saada kuulusteltava tunnustamaan mitä tahansa. Inkvisiittorin tehtyä päätöksensä uskova annettiin tuomion toimeenpanoa varten valtion viranomaiselle. Tuomio saattoi olla ruoskinta, elinkautinen vankeus tai polttaminen roviolla. Tuomitun lisäksi rangaistiin tuomitun lapsia ja lapsenlapsia, aina kolmanteen sukupolveen. Inkvisiittorit, kirkko ja valtio jakoivat tuomitun omaisuuden.

Inkvisition tärkeimmät kohderyhmät olivat Espanjan, Italian, Saksan ja Hollannin herätysliikkeet. Inkvisitio oli tärkeä väline myös juutalaisvainojen jatkuvaa ylläpitämistä varten, erikoisesti vuoden 1480 jälkeen, kun Espanjan inkvisition johtoon tuli dominikaanimunkki Tuomas Torquemada (1420-1498). Inkvisitiota vahvistamaan perustettiin vuonna 1534 järjestö nimeltään Societas Jesu, Jeesuksen yhteisö. Tämä Jeesuksen nimeä ja Jumalan kunniaa herjaamaan perustettu järjestö tunnettaan paremmin nimellä "jesuiitat".

Inkvisition ja jesuiittojen yhteisin voimin erityisen paljon uskovia tuhottiin Unkarin Länsiosissa, Itävallassa, Bosniassa ja Tshekeissä senjälkeen, kun nämä maat olivat jääneet katolisten valtaan suurten uskonsotien päätyttyä 1500- ja 1600-luvulla. Inkvisition avulla myös Puolasta tehtiin katolinen maa.

Inkvisitio sai vapaasti toimia katolisissa maissa 500 vuoden ajan. Vasta Ranskan vallankumous lopetti katolisen kirkon julkisen terrorin suurimmasta osasta Eurooppaa. Italiassa inkvisitio "päättyi" virallisesti vuonna 1870, kun Italia valloitti paavin Kirkkovaltion. Inkvisitio joutui muuttamaan toimintatapojaan ja nimeään, viimeksi uusi nimenvaihto on tapahtunut vuonna 1965.

Paavi Innocentius III oli edeltäjiensä määritelmien mukaan maailman herra. Mutta paavilla oli suuri murhe. Maailma ei ollut ihan oikeesti hänen vallassaan. Euroopan kunkut tosin olivat hänen edessään rähmällään, mutta Konstantinopoli ei. Mutta sehän oli järjestettävissä. Venetsian kauppiaitten kanssa tehtiin kuljetussopimus. Agitaattorit keräsivät joukot kokoon ja lokakuussa 1202 lähdettiin matkaan viidelläsadalla laivalla. Muutaman matkapäivän jälkeen tultiin Dalmatiaan ja piiritettiin Zaran kaupunki. Kaupunki saatiin vallattua viikossa ja ryöstösaalista saatiin niin, että matkakassa täyttyi. Tultiin Konstantinopoliin ja vallattiin se. Vaihdettiin ja tapettiin keisareita niin kauan että saatiin mieleinen. Myös Konstantinopolin kardinaali vaihdettiin. Konstantinopoli paloi. Konstantinopolin ja Rooman kilpailu kristikunnan herruudesta oli ratkennut. Paavi Innocentius III toi julki riemunsa sivistyneesti, sillä liian näkyvät ilon purkaukset olisivat saattaneet aiheuttaa arvaamattomia seuraamuksia. Maailman valloittamiseen Rooman resurssit eivät vielä riittäneet ja siksi paavit yhä jatkavat vaivalloista ja veristä taivaltaan.

Innocentius III:n ja Gregorius IX jälkeen sodat saksalaista keisarikuntaa vastaan jatkuivat vielä kahden seuraavan paavin hallituskaudella. Keisari ei pystynyt vapauttamaan kansaa kirkon otteesta. Paavi oli lähempänä sitä "tämän maailman ruhtinasta", joka Jeesukselle oli turhaan tarjonnut kaikkia valtakuntia. Jeesus ei suostunut palvelemaan Saatanaa, ja niin hänestä ei tullut maallista hallitsijaa. Paavi oli eri sorttia. Hänelle maallinen valta kyllä kelpasi, vaikka hintana olikin Saatanan palvonta kaikissa sen muodoissaan ja kaikkine siitä johtuvine seuraamuksineen.

Innocentius IV (1243-1254) kruunasi kuninkaaksi Liettuan kuninkaan Mindaugasin, jonka armeija oli kärsinyt tappion paavin kätyriarmeijaa vastaan. Kun Mindaugas ei pakkokastamisesta ja pakkokruunajaisista huolimatta tunnustanut paavin valtaa omantuntonsa yli, paavin lähettiläät murhasivat Mindaugaksen ja hänen kaksi poikaansa vuonna 1263. Kuninkaan murha pakotti Liettualaiset puolustautumaan saatanallista vihollista vastaan tarmokkaasti ja Liettuasta tuli suurvalta, joka hallitsi Itämereltä Mustalle merelle. Se valtasi mongoleilta suuren osan nykyistä Venäjää ja suojeli siten Venäjää paavin konetta vastaan. Liettuassa oli uskonnonvapaus aina vuoteen 1600-luvun puoliväliin asti. Sitten paavin jesuiittoina tunnetut erikoisjoukot pääsivät maahan. Jesuiittojen puuhat herättivät niin suurta katkeruutta Liettuan vallan eläneissä ukrainalaisissa, että he nousivat kapinaan ja ajautuivat Venäjän syliin.

Paavi Nikolaus IV (1288-1292) aikana eurooppalaisten kiinnostus ristiretkiin laantui. Paavi yritti houkutella mongoleja avukseen sotiinsa muslimeja vastaan, mutta turhaan. Mongoliruhtinaiden kanssa käydyt neuvottelut johtivat kuitenkin siihen, että paavi lähetti fransiskaaniveljen Giovanni da Montecorvinon Kublai Kaanin hoviin Kiinaan.

Kotirintamalla Nikolaus IV joutui taistelemaan Apostolici-nimellä tunnettuja uskovia vastaan. Uskovat olisivat niin kovin halunneet elää rauhallista ja kunniallista elämää alkukirkon kristittyjen tavoin mutta kirkko ei sitä sallinut. Paavi julkaisi bullan uskovia vastaan 1290.

Nikolauksen seuraajaksi kardinaalit valitsivat 72-vuotiaan erakon. Erakkopaavi Celestinus V (5 kuukauden ajan v. 1295) tuli virkaanastujaisiinsa aasilla ratsastaen kahdensadan tuhannen katolisen juhlasaatossa. Napolin kuningas otti ohjat käsiinsä, kun paavi vähät välitti koko paavin virasta. Tämän huomasi kardinaali Benedictus Caetani ja sai erakon luopumaan paavin virasta. Kardinaali itse nousi vapaaksi jääneelle pallille nimellä Bonifatius VIII. Erakkopaavi olisi halunnut palata takaisin luolaansa, mutta Bonifatius pelkäsi komplikaatioita ja pisti miehen vankilaan, jossa tämä 10 kuukauden kuluttua kuoli.

Paavi Bonifatius VIII (1294-1303) julisti, että "kaikkien olentojen tulee olla alamaisia Rooman paaville sielun pelastumiseksi". Väärää oppia julistettiin julkisessa kiertokirjeessä, bullassa. Väärä oppi meni kuitenkin hyvin kaupaksi, sillä paavi ei vaatinut mitään Jumalan tahdon mukaista elämää, niinkuin esimerkiksi synnistä luopumista ja pyhitystä. Paavi itse näytti esimerkillään, miten syntiä tehdään. Alamaisuus paaville oli helppoa itsepetosta. Varsinkin, kun kunniallinen elämä johti väistämättömästi roviolle.

Bonifatius VIII:n elämäntapa herätti ihmetystä ihmisissä. Miksi ihmeessä jonkun ihmisen pitää elää saastaisemmin kuin sika? Italialainen näytelmäkirjailija, "kerettiläinen" patareenien riveistä Alighieri Dante (1265-1321) puki tämän ihmetyksen sanalliseen muotoon kirjassaan "Jumalainen näytelmä". Danten esikuvinaan käyttämät paavit Bonifatius VIII, Klemens V ja Nikolaus III saivat näytelmässä helvetin kovimmat tuomiot. Näytelmän muotoon puettu paavinvallan kritiikki oli senverran verhottua, että Dante säilyi roviolta.

Paavi Bonifatius VIII pärjäsi hyvin Saksaa vastaan käymissään sodissa. Vuosisadan vaihteen kunniaksi (1300) paavi järjesti suuret juhlat, joissa hän esiintyi sekä keisarina, että paavina. Paavin röyhkeä esiintyminen ei miellyttänyt Ranskan kuningasta, ja loukattu paavi Bonifatius erotti Ranskan kuninkaan kirkosta v. 1303.

Ennen paaviksi tuloaan Bonifatius oli harjoittanut laittomuutta roomalaista Colonnan sukua kohtaan. Suku kosti paaville. Vanhuutensa päivinä paavi joutui kokemaan todeksi Raamatun lauseen "millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan".

Benedictus XI ehti olla paavina 7 kuukautta vuonna 1304, ennen kuin kuoli. Kardinaalit pääsivät sopuun uudesta paavista vuonna 1305, ja valituksi tuli Bertrand du Got, paavi Klemens V (1305-1314). Kirkosta erotettu Ranskan kuningas Philippe IV (Filip IV Kaunis, 1268-1314) otti paavin valvontaansa. Muutaman vuoden ajan Klemens V käytti hyväkseen kirkon laitosten palveluita Ranskassa, mutta asettui vuonna 1310 Avignoniin, Rhonen varrelle Ranskaan.

Ranskalaiset valvoivat paavin toimia Avignonissa 70 vuoden ajan. Ranskalaiset eivät puuttuneet paavin ahneuteen. Kirkolliset verot kasvoivat entisestään. Paavi Johannes XXII (1316-1334) oli aikansa rikkain mies Euroopassa. Suuret tulot tarvittiin suurelliseen elämään, kalliisiin huoriin ja tukijoukkojen ylläpitoon.

Paavi Urbanus V (1362-1370), jonka päämaja oli Ranskassa, tapasi Roomassa 1369 Bysantin keisarin. Keisari Johannes V Paleologos (1341-1391) tarvitsi apua turkkilaisia ja omia kilpailijoitaan vastaan. Paavi käytti keisarin hätää hyväkseen ja käännytti keisarin katoliseen "uskoon". Bysantissa keisarin teko ei herättänyt ihastusta, ja sotilaallinen apukin jäi saamatta.

Urbanus V oli vapauttanut tsekkiläisen uskovan papin Jan Milicin inkvisition kourista, mutta hänen seuraajansa Gregorius XI (1370-1378) antoi Milicistä etsintäkuulutuksen.

Papit elivät nimellisesti selibaatissa, naimattomina, mutta se vain pahensi tilannetta. Nunnien raiskaukset olivat luku sinänsä, samoin uskovien kidutukset ja roviolla polttaminen. Mutta pappien siveettömyys oli koko kansan ongelma. Pappien siveettömyys oli uhka kaikille naisille, jotka tavalla tai toisella joutuivat pappien kanssa tekemisiin. Paavien arvostelija, pappiskoulutuksen saanut italialainen runoilija Francesco Petrarca (1304-1374) syytti paavillista hovia raiskauksista, huoruudesta ja muista vastaavista teoista. Tavallinen kansa ei tuntenut olevansa suojassa paavin joukkojen naimahaluista. Kansa vaati paaveja ottamaan omat vaimonsa ja jättämään perheellisten vaimot rauhaan.

Seitsemänkymmenen vuoden ajan paavin hovi ryvetti Ranskaa. Sen jälkeen seuraavien 40 vuoden ajan (1377-1417) paaveja oli kaksi: toinen Roomassa, toinen Avignossa, Ranskassa. Sekä Avignon, että Rooman paavit väittivät olevansa "Kristuksen viransijainen". Kilpailevaa "Kristuksen viransijaista" kumpikin paavi koetti halveerata kykyjensä mukaan. Mistään jaetusta "viransijaisuudesta" ei siis ollut kysymys.

Paavin käyttäytymistä vuosisatojen ajan on vaikea selittää muuten kuin Raamatun sanoin. Kirkko oli "juovuksissa pyhien verestä", kts. Ilm. 17:6. Paavi Johannes XXIII (1410-1415) oli ennen paaviksi tuloaan ehtinyt olla mm. Bolognan kardinaalin virassa. Kardinaalin ominaisuudessa hän makasi 200 nunnaa ja naimisissa olevaa naista. Hän raiskasi lapsia ja harjoitti muuta alaan liittyvää. Johannes XXIII edeltäjän, paavi Aleksanteri V:n (1409-1410) kuoleman historiankirjoittajat näyttävät myös panevan Johannes XXIII tilille.

Paavi Johannes XXIII ei pilkannut Jumalaa vain tekojensa kautta. Paavi opetti, että hengellistä elämää ei ole olemassakaan. Nikean ym. tunnustukset iankaikkisesta elämästä paavi kielsi paikkansa pitämättöminä. Rahaan hän sentään uskoi, olihan hän ostanut paavin virankin rahalla. Paavi Johannes XXIII muihin saavutuksiin luetaan joskus Jan Hussin polttaminen Konstanzan kirkolliskokouksessa. Itse asiassa tämä paavi ei pitänyt sitä välttämättömänä, mutta asia ei häntä oikeastaan kiinnostanutkaan. Paavi oli joutunut kutsumaan kirkolliskokouksen koolle kuningas Sigmundin (Sigismund, Unkarin kuningas vuodesta 1411, Pyhän Rooman keisarikunnan keisari 1433-1437) vaatimuksesta. Paavi itse vastusti kokouksen koollekutsumista viimeiseen asti. Hänellä oli muitakin huolia. Kaikkien kilpailevien paavien tuomitsemista pelkäävä paavi pakeni kokouksesta kesken kaiken, jo ennen Hussin polttamista, mutta jäi kiinni. Joutui kuitenkin kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Loppuikänsä ent. paavi ja ent. merirosvo vietti suojatyöpaikallaan kardinaalin arvoisena.

Konstanzan kirkolliskokous jatkui pitkään. Kirkon keskuskomitealla oli ratkaistavana kolmen paavin ongelma. Paavi Johannes XXIII oli Rooman paavi. Roomasta hän oli joutunut kuitenkin pakenemaan Pisaan, koska hänellä oli ollut vähemmän taivaallinen sotaonni. Roomasta karkoitetun paavin tilalle valittiin Gregorius XII (1406-1415). Espanjalaiset olivat valinneet paavikseen Benedictus XIII (1394-1417, k. 1423). Kilpailevien paavien tilalle valittiin Martinus V, mutta Benedictus XIII ei suostunut arvonalennukseen. Hänen paavidynastiansa sai vielä jatkoakin, kun Benedictus XIV (1425-1430) pani päähänsä babylonialaisen kultin suurmestarin päähineen tiaran.

Paavi Martinus V (1417-1431) asettui Roomaan. Hänen kilpailijansa Klemens VIII (1423-1429) myöntyi tappioonsa 1429. Juuri kun tilanne näytti rauhoittuvan, osoittautui, että paavien oli seuraavaksi taisteltava vallasta kirkolliskokouksien kanssa. Ja sehän oli sitä samaa meininkiä, kuin edellisetkin kahinat. Paavit pääsivät voitolle kirkolliskokouksista vuoteen 1449 mennessä.

Paavi Martinus V julisti pyhän sodan, "ristiretken", tsekkiläistä kristikuntaa vastaan vuonna 1420. Hussin polttaja Sigmund oli tullut Böömin kuninkaaksi 1419 ja pääsi jatkamaan uskovien hävittämistä. Ansioistaan hän nousi Pyhän Rooman keisarikunnan keisariksi 1433, kunnes vuonna 1437 hänen pahat työnsä päättyivät.

Paavien Eugenius IV:n (1431-1447) ja Felix V (1439-1449) aikana vuonna 1433 paavin uskottavuus kärsi pahan takaiskun, kun Nikolaus Kuzansky (1400-1464) sai tuotua julki väitteen, että eräs tärkeimmistä asiakirjoista, jonka avulla paavit olivat perustelleet valtapyyteitään, ns. Keisari Konstantinoksen lahjakirja (lat.: Donatio Constantini), on 700-luvulla tehty sepitelmä, vailla mitään todellisuuspohjaa. Asiakirjaväärennyksen mukaan Konstantinos I "Suuri" oli aikoinaan luovuttanut "Rooman ja kaikkien Italian maakuntien, paikkakuntien ja kaupunkien, sekä läntisten alueiden hallinnon" paavi Silvester I:lle (314-335). Lopullisesti Keisari Konstantinoksen lahjakirjan osoitti kirjalliseksi väärennökseksi italialainen humanisti Lorenzo Valla (1407-1457). Väärennöksiksi osoittautuivat myös Vale-Isidoren julistukset, vuonna 845 ensimmäistä kertaa julkisuudessa mainittu asiakirjapaketti, joihin Gregorius VII "Suuri" oli suuruutensa perustanut.

Paavi Nikolaus V (1447-1455) oli ihan tavallinen paavi. Hän katsoi olevansa maailman Herra. Poliitikkona hän olikin kohtuullisen etevä. Kun Portugalin merenkulku keskiajalla kehittyi, antoi Nikolaus V Portugalille luvan sotia Afrikan kansoja vastaan ja tehdä afrikkalaiset orjiksi. Myös afrikkalaisten omaisuudet paavi lahjoitti suur’eleisesti Portugalille.

Calixtus III (1455-1458), siviilissä Alfonso Borgia, oli ensimmäinen espanjalaista syntyperää oleva paavi. Kohta valtaan päästyään Borgia asetti kardinaalin virkoihin sisarensa kaksi poikaa, jotka tulivatkin pian varsin kuuluisaksi omalla tavallaan. Toinen pojista, Rodriko Borgia oli kardinaaliksi tullessaan 25-vuotias, mies parhaassa naimaiässä. Borgioitten nimi alkoi tulla kuuluisaksi.

Calixtus III yritti järjestää ristiretkeä turkkilaisia vastaan, mutta ei saanut kuninkaita innostumaan asiasta.

Pius II (1458-1464) oli huomattava humanisti. Hän antoi mielellään seksivalistusta. Kokemustakin hänellä oli, olihan hän ainakin kahden aviottoman lapsen isä. Runoilijana Pius II oli huomattavasti merkittävämpi kuin paavina. Pius II järjesti kardinaalin virkoja sukulaisilleen. Pius II:n sisarenpoika Francesco Piccolomini ehti hetken aikaa olla jopa paavina Pius III nimellä vuonna 1503.

Paavali II (1464-1471) tuli paaviksi Pius II:n jälkeen. Paavali II ei ollut mikään humanisti, mutta katsoi silti tarpeelliseksi kutsua Saksasta pari kirjanpainajaa Roomaan. Lisäksi paavista kerrotaan, että hän "täytti talonsa rakastajattarilla".

Sixtus IV (1471-1484) julkaisi opin, jonka mukaan rahalla voi ostaa vapautuksen kuolemanjälkeisestä "kiirastulesta". Oppi oli väärä, mutta tuottoisa. Poliittisia vastustajiaan paavi toimitti pois päiviltä. Paavi Sixtus IV piti hyvää huolta sukulaisistaan antamalla heille edullisia virkanimityksiä. Rahaa käytettiin myös taiteisiin ja kirjallisuuden tukemiseen. Tämän toimialan tuloksena rakennettu Sixtuksen kappeli on vieläkin laajalti tunnettu. Sixtuksen harrastama rakennustaide oli kuitenkin raakalaisten rakennustaidetta: Uusien rakennusten tieltä raivattiin pois antiikin rakennustaiteen saavutuksia.

Sixtus IV yritti saada valtaansa Venäjän Pravoslaavisen kirkon. Venäläisiä olisi tarvittu mukaan paavin havittelemalle ristiretkelle turkkilaisia vastaan. Omassa kirkkovaltiossaan paavi sai aikaan parin vuoden pituisen sodan. Venetsian kaupungin paavi julisti kirkonkiroukseen v. 1483.

Sixtus IV pääsi kirkkohistoriaan julistamalla uutta harhaoppia Jeesuksen äidin syntymästä. Positiivisena paavi Sixtus IV toimissa on pidettävä sitä arvostelua, jota hän esitti Espanjan inkvisitiota vastaan. Arvostelulla ei ole kuitenkaan mitään arvoa, sillä Espanjan hallitsijain, Ferdinandin ja Isabellan pyynnöstä hän otti uudelleen käyttöön Espanjassa inkvisition v. 1478. Teon takana oli Tuomas Torquemada, Isabellan rippi-isä.

Seurakunnassa syntien tunnustus suoritetaan julkisesti. Kirkossa julkisesta tunnustuksesta on luovuttu, ja kuten aina muutoksia tehtäessä, siihen on ollut joku syy. Kirkossa synnit tunnustetaan rippi-isälle. Keisarinna Isabellan rippi-isä, voimakastahtoinen Tuomas Torquemada sai keisarinnan täysin valtaansa. Valtaansa Torquemada käytti juutalaisten ja uskovien tuhoamiseen.

Innocentius VIII (1484-1492) oli kuudentoista lapsen isä. Lasten äidit olivat naimisissa olevia naisia, ei kuitenkaan kaikki paavin itsensä kanssa. Uutta paavi Innocentius VIII toiminnassa oli se, että hän tunnusti lapsensa julkisesti; ennen häntä paaveilla oli tapana kutsua aviottomia lapsia sisarenpojiksi ja sisarentyttäriksi. Kardinaaliksi Innocentius VIII nosti vain yhden sisarenpoikansa, muille hän hankki sopivia virkoja yhteiskunnasta ja antoi niistä vastapalveluksena kirkon virkoja kauppakumppaneilleen. Tällaisen lehmäkaupan tuloksena kardinaaliksi tuli kuuluisan Mediccien suvun Giovanni-poika 7 vuoden ikäisenä; kun poika tuli paaviksi, otti hän nimen Leo X.

Innocentius VIII järjesti ristiretken valdolaisia vastaan. Espanjan inkvisition johtoon Innocentius VIII määräsi Thomas Torquemadan. Mielipidejohtajan aseman hallussapito vaati paavia myös aloittamaan virallisesti noitavainot Euroopassa. Sitä varten paavi julkaisi bullan "Summis Desirantes" 05.12.1484.

Paavi Aleksanteri VI (1492-1503) kuului espanjalaiseen Borgioitten sukuun, jonka paavi Calixtus III (1455-1458) oli tehnyt kuuluisaksi. Vaikka paavit väittivät edustavansa taivaallisia voimia ja puhuivat mahtavia satuja heille annetuista taivaallisista valtuuksista, he edustivat vain oman kannattajajoukkonsa intressejä. Eri kannattajajoukkojen keskinäisissä taisteluissa moni paavi menetti henkensä. Usein kuitenkin vallassaoleva paavi ehti ensin.

Paavi Aleksanteri VI oli ahne. Hän ahnehti valtaa, rahaa ja naisia. Lapsiaan paavi Aleksander VI sijoitti kirkon korkeisiin virkoihin jo ennenkuin lapset tulivat aikuisiksi. Sukulaisensa paavi sijoitti paavinvaltion johtoon. Yhdessä lastensa ja sukulaisiensa kanssa paavi tappoi kardinaaleja ja muita virkamiehiä, jos nämä sattuivat vastustamaan paavin pyrkimyksiä. Kun ranskalaiset italialaisten pyynnöstä yrittivät palauttaa laillisuutta maahan, pyysi paavi apua turkkilaisilta.

Italian henkinen tila paavi Aleksanteri VI aikana oli muuttunut. Kaupankäynnillä rikastuneen yläluokan kiinnostus kohdistui nyt sekä kristinuskon todelliseen sanomaan että antiikin kulttuuriin. Näistä kahdesta lähteestä ammentava ajatusmaailma sai nimekseen renessanssi. Kirkko nähtiin lähinnä mätäpaiseen arvoisena. Renessanssiksi kutsuttu henkinen ilmapiiri toi esiin taiteilijoita ja muutaman yksityisajattelijan. Omantunnon ääntä oltiin totuttu kuulemaan vain "kerettiläisten" suusta. Aleksanteri VI aikalainen Savonarola oli poikkeus. Hän uskalsi julistaa, että paavi Aleksanteri VI ei ole oikea paavi (papa: isä), eikä edes kristitty.

Eurooppalainen merenkäynti alkoi 1400-luvulla voimakkaasti kehittyä, ja vuosisadan lopulla Kristoffer Kolumbus purjehti Atlantin yli Espanjasta Bahamasaarille. Jo vuotta myöhemmin 1493 paavi Aleksanteri VI jakoi eurooppalaisille ennen tuntemattomat maat espanjalaiseen etupiiriin ja portugalilaiseen etupiiriin. Tämän jaon pohjalta Espanja ja Portugali tekivät v. 1494 ns. Tordesillan sopimuksen, jonka v. 1506 paavi Julius II johdolla korjattu versio on syynä muun muassa siihen, että Brasiliassa puhutaan Portugalia ja muualla Etelä- ja Keski-Amerikassa Espanjaa.

Aleksanteri VI aikana eurooppalainen rasismi alkoi voimakkaasti kehittyä. Paavin vuonna 1493 suorittamaan maailmanjakoon perustuva Tordesillan sopimus päästi valloilleen sellaiset saatanalliset voimat, joiden hillitseminen ei ole onnistunut tähän päivään mennessä. Paavit olivat aina olleet ahneita, mutta uusien mantereiden rikkaudet nostattivat himoja entisestään.

Renessanssiin asti jopa kirkossa oli ymmärretty, että Jumala viisaudessaan oli valinnut Israelin ilmestyspaikakseen niin, että mikään rotu ei voinut omia Jumalaa itselleen. Israel oli Aasian, Euroopan ja Afrikan kansojen kohtauspisteessä. Amerikan alkuperäiskansojen verellä synnytetty eurooppalainen renessanssi tajusi asiat toisin. Ahneuden pohjalta syntyi uusi teologia, jossa Nooan pojat Haam, Jafet ja Shem joutuivat kolonialismin ja orjakaupan työkaluiksi. Rasistinen teologia tunki kaikella voimallaan myös ei-katolisiin kirkollisiin virtauksiin. Vain todelliset hengelliset liikkeet jäivät sen ulkopuolelle.

Paavien keksimä rasismi oli luonnollista seurausta paavien maailmanvalloituspyrkimyksille. Paavin rasismia ei hillinnyt mikään, sillä omantunnon ääni oli vaimennettu kerettiläisvainoissa. Vastareaktio rasismille ja paavin vallanhimolle syntyi siksi varsin myöhään. Kaikki maat, jotka olivat joutuneet kokemaan paavillista rasismia joutuivat sosialismin piiriin. Mitään korjausta sosialismi ei asioihin tuonut. Sosialismi ei pysäyttänyt rasismia, sillä sen valtaan joutuneet kansat harjoittavat sitä itse yhä vieläkin.

Taistelu paavin virasta johti Aleksanteri VI:n jälkeläisten keskinäisiin riitoihin jo ennen paavin kuolemaa. Giovanni, josta uutta paavia odotettiin, tapettiin vuonna 1497. Kun isä-paavi Aleksanteri VI naarasi vanhimman poikansa ruumista Tigrisin pohjasta, sanoivat roomalaiset: "Paavi Aleksanterista on tullut oikea ihmisten kalastaja". Perheriidoista voittajana selvinnyt Caesar otti vallan käsiinsä ja ryhtyi järjestelemään sotaretkeä Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan. Ranskalaisten avustuksella Caesar saikin valloitetuksi suuria maa-alueita Italian pohjois-osista. Vatikaanipalatsin sisäpihalle Caesar käski tuoda vankeja, jotka hän ammuskeli ikkunasta huvikseen. Mutta isäpapan kuollessa vuonna 1503 myös Caesar menetti valtansa.

Kun Aleksanteri VI kuoli, 26 päivän ajan paavina oli Pius III. Hänen seuraajansa Julius II (1503-1513) osti paavin viran rahalla. Rahaa hänellä olikin, sitä hän oli hankkinut kardinaalin hyvätuottoisessa ammatissa. Katolisen kirkon papeilta vaadittavaa seksuaalista pidättyväisyyttä hän piti huvittavana. Paavilla oli huomattavat sotavoimat. Sotavoimia tarvittiin politiikan tukena. Ilman sodanuhkaa kaikki kaupungit ja maat eivät olleet niinkään halukkaita maksamaan paavin kemuja. Paavi Julius II ei ollut mikään huono sotamies, ei ainakaan pelkuri, sillä monien hyökkäyksien aikana hän kulki joukkojensa mukana taisteluun ensimmäisten riveissä.

Leo X (1513-1521) oli pitkän linjan kirkonmies. Kahdeksan vuoden iässä Leo-poika tuli arkkipiispaksi ja 13-vuotiaana hän oli jo kardinaali. Paaviksi tultuaan Leo X itse vihki kardinaaleiksi jopa 7-vuotiaita lapsia, jos rahaa vain löytyi. Ja löytyihän sitä. Paavi Leo X hovi oli Euroopan hienoin ja siveettömin, olihan hän Mediccien kuuluisan suvun vesa. Kerettiläisten roviolla polttaminen oli tämän Rooman hengen kasvatin mielestä sitä oikeata jumalanpalvelusta.

Leo X oli se paavi, joka erotti Lutherin kirkosta. Mutta syy, miksi Luther nousi katolista kirkkoa vastaan, oli paavi Leo X:n tuhlaavaisuus. Paavin kassa oli tyhjä, ja sitä yritettiin paikata aneita myymällä. Luther vastusti aneiden myyntiä, koska syntien anteeksi antaminen rahasta on Jumalan pilkkaa. Syy Lutherin erottamiseen ei ollut Lutherissa, vaan paavissa. Miksi Luther ei oma-alotteisesti eronnut mädästä laitoksesta, on jo toinen kysymys.

Paavi Hadrianus VI (1522-1523) ryhtyi itsetutkisteluun ja arveli Rooman kirkon olevan moneen syyllinen. Kun hän oli sen ehtinyt sanoa, hän kuoli. Ehkä tapettiin, sillä Hadrianuksen sanat saivat hänen lähipiirissään raivoisan vastaanoton.

Hadrianus VI:n seuraajaksi valittiin Leo X:n serkku Giulio de Medici, joka otti nimen Klemens VII (1523-1534). Klemensin aikana Englanti katkaisi napanuoran Roomaan ja Saksakin ryhdistäytyi.

Italialainen Venecio Paganini käänsi Koraanin latinaksi. Käännös lienee ollut hyvä, sillä paavi poltatti laitoksen. Hyvän käännöksen sijaan v. 1534 Baselissa painettiin ristiretkien sotapropagandaa varten 1100-luvulla tehty koraanin väärennös.

Paavit eivät pitäneet hengellisestä liikehdinnästä. Se haittasi rahastusta. Inkvisitio oli epäonnistunut tehtävissään, ja sen tueksi tarvittiin uusia keinoja. Espanjalainen Ignatius Loyola (1491-1556) oli perustanut kuuden aatetoverinsa kanssa järjestön Societe de Jesu, jonka tehtäväkenttä oli laajempi kuin pelkkä uskovien tappaminen. Järjestö perustettiin Pariisissa 1534, ja paavi Paavali III (1534-1549) vahvisti asian 1540. Jesuiittojen tavoitteena oli vallata kaikki muhamettilaisille menetetyt, kaikki kerettiläisiksi julistettujen kristittyjen kotiseudut ja kaikki ne muut maat, joissa Rooman paavin valtaa ei tunnustettu. Protestanteille menetetyt alueet piti vallata takaisin ja ei-katoliset piti hävittää. Toimintaohjeena Pyhän Rooman keisarikunnan kriisinhallintajoukoilla oli "tarkoituksenmukaisuus" ja johtolauseena "tarkoitus pyhittää keinot" (latinaksi tietenkin). Uudelle toimialalle annettiin kaunis nimi "Sanctum officum" (pyhä virka) ja se alistettiin suoraan paavin alaisuuteen.

Jesuiittajärjestö erosi Inkvisitiosta siinä, että jesuiitat eivät ainoastaan etsineet ja tuhonneet uskovia; he osallistuivat julkiseen politiikkaan ja käytännöllisesti katsoen johtivat Espanjan, Ranskan ja Italian eri valtioiden politiikkaa useiden vuosisatojen ajan julkisesti. Suurta huomiota jesuiitat kiinnittivät, ja edelleen kiinnittävät valtiojohtoisiin koululaitoksiin. Inkvisitio tarvitsee toimiakseen valtion tuen, mutta kun valtion tuki kirkolliselle terrorille horjuu, pyrkivät jesuiitat muuttamaan poliittista ilmastoa niin, että terroritoiminta kävisi esteettä päinsä.

Jesuiittojen toimintatavat olivat häikäilemättömiä heti alusta asti. Vain sosialistimaiden salaiset poliisit ja muhammadilaisten tikariveljeskunta voivat kilpailla jesuiittojen kanssa heidän kanssaan samassa sarjassa. Jesuiitat pitivät kouluja yläluokan lapsille samalla kun he houkuttelivat yläluokan ihmisiä muihin ansoihin, päästäkseen kiristämään heitä. Ne, joita ei saatu koukkuun, tapettiin.

Jesuiittojen parhaiten tunnettuja saavutuksia lienee Ranskassa v. 1572 järjestetty Bartholomeuksen yön ("pärttylin" yön) verilöyly ja sitä seurannut hugenottien vaino. Ensimmäisenä yönä tapettiin noin 4000 Pariisiin häihin kutsuttua protestanttia, jonka jälkeen tappaminen levisi koko Ranskaan. Jesuiitat olivat sivistyneitä ammattimurhaajia, jotka vakaasti uskoivat siten palvelevansa paavia. Jesuiittojen onnistui tuhota Espanjan, Ranskan, Eteläisen Saksan, Tshekin, Itävallan, Puolan, Liettuan ja Unkarin kristikunta käytännöllisesti katsoen kokonaan. Hollannin kristikunnan totaalinen tuhoaminen epäonnistui. Saksan pohjoiset alueet, Skandinavia ja Englanti säästyivät jesuiitoilta, kun kyseiset maat irtaantuivat katolisesta kirkosta. Eteläisessä Amerikassa jesuiitat hallitsivat Paraquaita noin 160 vuoden ajan.

Jesuiittajärjestö oli väliaikaisesti lakkautettuna 1773-1814 välisen ajan. Nykyisin jesuiitat ovat paavin kirkon johtava munkkijärjestö jonka linjaukset sanelevat paavinkirkon politiikan suunnan. Vaikka nykyajan jesuiitat harvoin esiintyvät omalla nimellään, on järjestön vaikutus maailmanhistoriaan vielä nykyäänkin suurempi kuin esimerkiksi Kiinan kommunistisen puolueen. Järjestöllä on yli kolmekymmentä omaa yliopistoa ja parisataa muuta koulua eri puolilla maailmaa. Järjestön lehdistö on kattava. Järjestön omia sanoma- ja aikakauslehtiä, lukumäärältään yli 1000 nimikettä, julkaistaan noin 50 kielellä yhteenlaskettujen painosmäärien ollessa noin 150 miljoonaa. Tämän lisäksi jesuiittojen kirjoituksia julkaisevat eri maiden sanomalehdet, ja niitä saattaa putkahtaa esiin mitä odottamattomimmissa paikoissa. Jesuiittojen kirjoitukset ovat helposti tunnistettavissa siitä, että ne ihannoivat paavin valtaa vähäisimmässäkään määrin valhetta kaihtamatta.

Jesuiittojen toimintatapoihin kuuluu, että järjestö pyrkii käännyttämään valtioita asiansa taakse. Kun valtio on saatu paavin tukijaksi, valtion tehtäväksi tulee Jeesuksen seuraajien hävittäminen maasta. Yksityisiä ihmisiä jesuiitat eivät johdata Jumalan valtakuntaan, eivätkä ne siihen pystyisikään. Taktiikkaan kuuluukin, että jesuiitat pyrkivät ajamaan läpi lakiehdotuksia, joissa ihmisen henkilökohtainen uskonratkaisuun perustuvat yhteisöt kiellettäisiin ja siihen kutsuvat evankelistat likvidoitaisiin. Ranskassa jesuiitat näyttävät kuitenkin jääneen sosialistien jalkoihin. Kun käännyttämisen kieltävä laki oli käsitelty, tehtiin toinen laki, jonka avulla mikä tahansa uskonnollisen luonteinenkin järjestö voidaan lakkauttaa niin helposti, ettei jesuiitoilla sen enempää kuin millään muullakaan ihmisistä koostuvalla yhteisöllä ole mitään mahdollisuuksia selvitä asetetuista vaatimuksista. Tämä Ranskan sosialistisen presidentin 12.06.2001 allekirjoittama laki saattaa olla se konsti, joka pakottaa antikristuksen alistumaan pedon tahtoon, koska katolinen kirkko muuten voidaan lain avulla lakkauttaa löyhääkin löyhemmin, mutta "laillisin" perustein.

Paavi Paavali III (1534-1549) aikana 1542 jesuiittojen työtä koordinoimaan perustetun "Pyhä viraston harhaoppien vastustamista varten" nimi vaihdettiin vuonna 1965 nykyaikaisemmaksi. Paavali III julkaisi myös Kiellettyjen kirjojen indeksin, jonka v. 1948 ilmestyneessä uudessa laitoksessa mainitaan yli 6000 kiellettyä teosta.

Paavi Paavali IV (1555-1559) aloitti varsinaisen vastahyökkäyksen uskonpuhdistuksena tunnettuja uudistusliikkeitä vastaan. Inkvisitiota vahvistettiin. Paavali IV johdolla inkvisitio pääsi tutkimaan myös kirkon ylempien virkojen toimihenkilöitä mahdollisten väärien ajatuksien paljastamiseksi. Mistä sitä koskaan tietää, lienevät toisinajattelijoita pelänneet paavit ajatelleet.

Paavi Paavali IV joutui täydentämään kirkon vaatimuksia siitä, että raamattujen lukeminen on kielletty. Nyt niitä jopa painettiin. Joku Nicole Malermi oli 1471 kääntänyt Raamatun italian kielelle ja kirja oli jopa painettu. Uusittujen direktiivien ansiosta italialaiset eivät vielä tänäänkään tiedä Raamatusta keskimäärin mitään.

Paavali IV tuskin ajatteli olevansa syyllinen siihen, että niin monet halusivat päästä eroon kirkosta. Juutalaisia oli totuttu syyttämään kaikesta, ja tämäkään paavi ei tehnyt poikkeusta. Kahdestoista heinäkuuta 1555 kirkon suurimman lahkon yksinvaltainen johtaja julkaisee bullan juutalaisia vastaan. Kaiken demagogian voimalla paavi hyökkää juutalaisia vastaan, vaatii kirkon aiemmin antamien juutalaisvastaisten määräysten noudattamista ja säätää uusia määräyksiä. Paavi Innocentius III vuonna 1215 säätämän juutalaismerkin lisäksi juutalaisten miesten on pidettävä keltaista hattua ja naisten huntua. Juutalaiset eivät saa asua "kristittyjen" seassa, vaan heidän tulee muuttaa asumaan samalle kadulle tai kaupunginosaan, joka tulee erottaa muurilla muusta kaupungista. Muurissa saa olla vain yksi portti ja sitäkin pidetään auki vain määrätunteina. Kaupungissa ei saa olla enempää kuin yksi juutalaisten kokoushuone, synagooga. Kaiken lisäksi joutuivat juutalaiset omalla kustannuksellaan rakentamaan ghettoihinsa kasteoppilaan huoneen, Casa dei Catecumeni", jossa juutalaisten oli käytävä säännöllisesti käännytettävänä. Juutalaisten kaupankäynti rajoitetaan vanhain tavarain kauppaan. Erityisesti kielletään juutalaisten kaupankäynti elintarvikkeilla. Juutalaista ei saa kutsua nimellä signor, herra tai vastaava jne.

Luterilaisen kirkon perustaja Martin Luther sanoutui irti paavin kirkon perinnöstä kirjassaan "Siitä, että Herramme Jeesus Kristus oli juutalainen", joka julkaistiin vuonna 1523, mutta tämän jälkeen tapahtui "uskonpuhdistajan" henkinen romahdus. Jo muutaman vuoden kuluttua sama mies kirjoittaa jo samaan tapaan, kuin katoliset kirkonmiehet. Kirjoissa "Pöytäpuheita" ja "Juutalaisista ja heidän valheistaan" toistetaan taas koko kirkollisten demagogien lietsoma eurooppalainen maailmankatsomus.

Kun kirkon uudistajat ja uudistuksien vastustajat joutuivat keskenään sotaan, syyttivät molemmat osapuolet juutalaisia toisen osapuolen auttamisesta.

Paavi Pius IV (1559-1565) alias Giovanni Angelo de Medici joutui muiden huoliensa ohessa tarkkailemaan, ettei kukaan vain lukisi Raamattua. Raamatunluvun kieltäminen kuului kirkon ensimmäisiin käskyihin, mutta Pius IV piti tarpeellisena julkaista käsky uudelleen. Sveitsissä Geneven protestantit eivät käskyä noudattaneet, ja julkaisivat Raamatun italiaksi vuonna 1607. Protestanttien käännös oli asiantuntijatyötä, ja se oli ainut saatavilla oleva italiankielinen raamattu useiden vuosisatojen ajan. Vasta 1920 paavin koneisto alkoi valmistella omaa italiankielistä raamatunkäännöstään.

Vuonna 1566 paaviksi tuli Antonio Ghislieri, joka sai nimen Pius V (1566-1572). Hän oli hankkinut kannuksensa lammaspaimenena ja inkvisition ylipäällikkönä. Paaviksi päästyään entinen lammaspaimen mobilisoi koko koneistonsa terrorismin palvelukseen. Eurooppa yritettiin hukuttaa vereen. Kuninkaat, jotka ehkä salaisesti olivat kannattaneet omantunnonvapautta tai muuten olisivat sallineet kukkien kasvaa, pantiin taas tuhoamaan kaikki, mikä vähänkin oli kaunista. Englannin politiikkaan Pius V osallistui julistamalla kuningas Elisabeth I:n virasta erotetuksi. Englannissa paavin ilmoitus koettiin vihamielisenä tekona, eikä käskyä toteltu.

Pius V pääsi järjestämään päänkatkojaisia myös kotipihallaan Roomassa, Paavin valtiossa. Paavi Klemens VII kirjurina toiminut Pietro Carnesecchi (1508-1567) oli tullut uskoon. Kun veli Pietron pää oli katkaistu, poltti paavi ruumiin nuotiolla. Katolinen kirkko on palkinnut erikoisen suurta menestystä saavuttaneen joukkomurhaajansa, paavi Pius V:n pyhimyksen arvonimellä. Nykypäivän italialaiset tuskin tietävät, että he ovat katolilaisia vain siksi, että Pius V oli niin uuttera.

Kun Ranskan katoliset Pärttylin yönä 24.08.1572 surmasivat 4000 Pariisiin kuningashäihin kutsuttua hugenottia, olivat Italian klerikaalit haltioissaan. Pius V ei päässyt juhlia enää näkemään, sillä hän oli kuollut toukokuussa. Mutta uusi paavi Gregorius XIII (1572-1585) oli samaa maata. Hän piti Roomassa kiitosmessun menestyksekkään joukkomurhan johdosta. Senjälkeen joukkomurhia jatkettiin Lyonissa, Orleansissa ja muissa kaupungeissa. Jos tarkoituksena oli häväistä Jumalaa, oli joukkomurhan ja kiitosmessun yhdistelmä varmasti hieno keksintö. Gregorius XIII muita hyvin onnistuneita hankkeita on Gregoriaaninen ajanlasku, joka otettiin käyttöön 1582. Kuuluisa mies ja jesuiittojen antelias rahoittaja.

Paavi Gregorius XV perusti vuonna 1622 kuuluisaksi tulleen järjestön "De Propaganda Fidei", Uskon julistaminen. Valdolaisia vastaan sotiessaan paavi huomasi kuitenkin että propaganda ei muuta valheita tosiasioiksi, joten hän pani sotilaat liikkeelle itsepäisiä uskovia opettamaan. Kun Propagandan Torinon osaston johtaja, markiisi Pianezza lähti valdolaisten kimppuun 17.04.1655, oli mukana jo 15.000 miehen armeija. Järjestön nimikin muutettiin paremmin asian olemusta vastaavaksi. Uudeksi nimeksi tuli "De Propaganda Fidei et Extirpandis Haereticis", Uskon tunnetuksi tekemisen ja kerettiläisten hävittämisen seura. Viikon kuluttua matkaanlähdöstä 24.04.1655 kello 4 aamulla alkoi "Piedmontin pääsiäinen", joka järkytti koko Eurooppaa, vaikka asiassa ei mitään uutta ollutkaan, nimeä lukuunottamatta.

Kirkko perustettiin, koska Rooman keisari Konstantinus "Suuri" halusi, että valtakunta olisi ideologisesti yhtenäinen. Yhtenäistämispyrkimys johti väistämättä ideologiseen terroriin. Ensimmäisen sotaretkensä kirkko teki kristittyjä vastaan vuonna 347, jonka jälkeen kirkon pääideologi Augustinus naamioi terrorismin lähetystyöksi. Kun "Propaganda" vuonna 1622 perustettiin, oli katolinen kirkko oli ollut terroristiorganisaatio jo yli tuhannen vuoden ajan. Kun terrorismin naamioiminen "lähetystyöksi" ja "kristillistämisen" viimein petti, tarjosi Gregorius XV seuraajineen kirkon terrorismia uudella nimellä "propaganda". Ja mikä pahinta, kirkon antama esimerkki sai liikkeelle paljon muita terroristeja. Propagandasta tuli kirosana kaikkialla siellä, missä ihmiset ovat joutuneet maistamaan vallanpitäjien yhtenäistämisohjelmia. Vallanpitäjien pyrkimyksiä ideologisen yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi myydään eri pakkauksissa: tarjolla on tasa-arvoa, equalité, konsensusta ja perustuslakia, mutta päämäärä on kaikilla sama: omantunnon äänen murskaaminen. Myös tuloksiltaan ne ovat samanlaisia: Omantunnon äänen sammuttua tulee kolkko pimeys.

Tshekkiläisen kristikunnan hävityksen aikana paavina oli Urbanus VIII (1623-1644). Likaisen työn tekivät jesuiitat. Kun uskovat oli tapettu, jesuiitat paneutuivat lasten kasvatukseen ja aatelisten ajatusmaailman ohjailuun taatakseen valtion jatkuvan tuen katolisen kirkon ylläpitämisessä välttämättömän terrorismin harjoittamiselle maan hiljaisia vastaan.

Jesuiitat hävittivät uskovat niistä maista, jotka reformoituja kirkkoja kannattavien valtioiden ja paavia kannattavien valtioiden välillä käytyjen suurten uskonsotien jälkeen jäivät paavin hallintaan. Paavin hallintaan jäi siten kansoja, joita paavit pystyivät yhä pitämään pimeydessä. Paavi Klemens XI (1700-1721) vaati, että Raamattua ei lueta, ja että hallitsijat eivät hallitse muuten kuin hänen luvallaan.

Portugalin pääministeri syytti jesuiittoja orjakaupasta, salakuljetuksesta ja koronkiskonnasta jesuiittojen eri puolilla Etelä- ja Keski-Amerikkaa, Aasiaa ja Afrikkaa omistamissa siirtokunnissa ja siirtomaissa. Paavillinen tarkastaja totesi syytökset tosiksi vuonna 1759. Lisäksi jesuiittoja syytettiin Portugalin kuninkaan murhayrityksestä. Paavi Klemens XIII (1758-1769) joutui hyväksymään jesuiittojen karkoituksen Portugalista 1759, Ranskasta 1764 ja Espanjasta 1767. Paraguayssa jesuiittojen vuonna 1609 perustama kolhoosi päätti toimintansa 1843. Yli kaksisataa vuotta kestänyt Guarani-intiaanien orjuutuksesta oli saatu arvokasta kokemusta, jota voitiin käyttää vaikka uuden kommunistisen luokkayhteiskunnan suunnittelussa.

Itävallassa jesuiittoja kohtaan tunnettu vastenmielisyys johti vuonna 1781 rajoitettuun uskonnonvapauteen, mikä jesuiitoille oli myrkkyäkin pahempaa, sillä Itävaltaa hallitsi oikein Pyhän Rooman keisarikunnan keisari, eikä mikään kuningas.

Ranskan vallankumouksen edellä jesuiittojen maine oli edelleen laskussa jopa katolisuuden rintamaissa. Paavi Klemens XIV (1769-1774) lakkautti jesuiittojen veljeskunnan vuonna 1773. Kun paavi seuraavana vuonna kuoli, väitettiin jesuiittojen olleen asian takana, mutta murhaväitettä ei pystytty näyttämään toteen.

Venäjä oli karkoittanut jesuiitat jo vuonna 1689 ja 1719, mutta salli järjestön toiminnan taas Jekaterina II (1762-1796) hallituskaudella. Jesuiittajärjestön ollessa virallisesti ja "lopullisesti" lakkautettuna vuosien 1773-1814 välisenä aikana, se jatkoi toimintaansa laillisesti Valko-Venäjän (nyk. Belarus) ja Liettuan alueilla Venäjän keisari Paavali I antamalla luvalla. Vuonna 1815 järjestön laillinen toiminta Venäjällä päättyi, mutta alkoi uudestaan vuonna 1992.

Paavi Innocentius X (1644-1655) aikana Katolisessa kirkossa vaikutti jansenismina tunnettu hengellinen liike. Liikkeen kasvatteja oli mm. Blaise Pascal (1623-1662), matemaatikko, jonka tasokkaat hengentuotteet ovat tunnustettuja yli lahkorajojen. Hänen keskenjäänyt teoksensa "Ajatuksia" oli mm. metodistisaarnaajien Charles ja John Wesleyn suosikkilukemistoa. Paavi Innocentius X, joka yritti estää hengellisten virtausten pääsyn kirkkoon, tuomitsi jansenismin v.1653.

Innocentius X aikana suuret uskontosodat olivat loppuvaiheessaan. Viimeiseen asti paavi yritti estää Westfalenin rauhan solmimista v.1648, mutta kun ei siinä onnistunut, hän julkaisi bullan Zelus domus dei. Kirkko palkitsi sotaisan paavin julistamalla hänet autuaaksi ("sankt").

Paavi Benedictus XIII oli yksi Konstanzan kirkolliskokouksen erottamista paaveista. Saman nimen otti käyttöön vuonna 1724 P. Orsini.

Paavi Benedictus XIV (1740-1758) johti roomalais-katolista kirkkoa ilman, että jälkipolville olisi jäänyt hänestä mitään erikoisen pahaa sanottavaa. Paavi pyrki mm. lieventämään edeltäjiensä lausumia jansenismista. Järjestö toimi kuitenkin omalla painollaan myös Benedictus XIV aikana ja sen johtajana hän on siitä erityisesti vastuussa.

Paavi Pius VI (1775-1799) tuomitsi Ranskan kansalliskokouksen 27.08.1789 antaman ihmisoikeuksien julistuksen, jossa myös protestanttien kansalaisvapaudet hyväksyttiin. Ranskan vallankumouksen vastaiseen valtioliittoon (Itävalta, Preussi ja Englanti) paavi liittyi sillä seurauksella, että Napoleon valloitti Kirkkovaltion ja Rooma julistettiin tasavallaksi. Pius VI vangittiin ja vietiin Ranskaan kuolemaan.

Paavi Pius VII (1800-1823) voiteli Napoleonin keisariksi 1804, mutta joutui pian tämän jälkeen sotaan Napoleonia vastaan. Ranska valloitti Kirkkovaltion vuonna 1808. Paavi vangittiin. Kirkkovaltio lakkautettiin, mutta perustettiin taas uudestaan, kun englantilaiset olivat kukistaneet Napoleonin. Paavi palasi Roomaan v. 1814. Ranskan vallankumous oli ollut fiasko, ja paavi käytti sitä hyväkseen palauttaakseen kirkon vallan. Näihin toimiin kuuluivat sekä jesuiittajärjestön perustaminen uudelleen v. 1814 ja toimenpiteet raamattuseurojen toimintaa vastaan katolisissa maissa.

Leo XII (1821-1829) tuomitsi omantunnonvapauden, suvaitsevaisuuden, raamattuseurat ja raamatunkäännöstyön. Hänen seuraajansa Pius VIII (1829-1830) tuomitsi omantunnonvapauden, raamattuseurat ja vapaamuurariliikkeen.

Vapaamuurarit olivat kirkon pitkäaikaisia liittolaisia. Varkailta, murhaajilta ja huorilta saamillaan synninpäästörahoilla kirkko rakensi loistokkaita kirkkoja ja rakentajat rikastuivat. Myös ideologisesti kirkko ja muurareiden salaseura olivat läheisiä toisilleen - molemmat ovat kaldealaisten mysteriuskontojen perillisiä. Ranskan vallankumouksen edellä nämä kirkon pitkäaikaiset liittolaiset olivat kuitenkin lähteneet omille teilleen. Jäseniksi kelpasivat enää vain rikkaat tai muuten vaikutusvaltaiset kouhot. Vapaamuurarit liittoutuivat rahamaailman kanssa ja lähtivät itse ohjailemaan maailman kohtaloita.

Gregorius XVI (1831-1846) käytti itävaltalaisten sotilaiden palveluksia erästä munkkikuntaan vastaan, jonka jäsenet kiihottivat paavin Kirkkovaltion väestöä paavia vastaan. Syynä tyytymättömyyteen oli Kirkkovaltiossa harjoitettu korruptio ja mielivalta.

Pius IX (1846-1878) aikana paavikunta menetti asemansa itsenäisenä valtionpäämiehenä, kun italialaiset valloittivat paavin valtion. Paavi vastasi tähän julistamalla, että katolilaisten tulee olla uskollisia kirkon johtajalle, eikä suinkaan valtiovallan asettamalle esivallalle. Paavi Pius IX tuomitsi omantunnonvapauden, uskonnonvapauden, sananvapauden ja painovapauden sekä kirkon erottamisen valtiosta. Pius IX tuomitsi myös raamattuseurat. Pius IX ei suinkaan kieltänyt kaikkea. Hän salli mielellään väkivallan käytön, jos sitä käytettiin paavinvallan vastustajia vastaan. Luterilaiset ja muut reformoidut kirkot paavi julisti kristillisen uskonnon vääriksi muodoiksi.

Pius IX julisti oppia Jeesuksen äidin Marian perisynnittömästä sikiämisestä. Kun se meni läpi ilman pahempia soraääniä, julkaisi paavi oppinsa paavien yleisestä erehtymättömyydestä vuonna 1870.

Paavi julisti, että jokainen roomalais-katolisen kirkon oppi on itse Kristuksen sanelema paavien, Kristuksen maanpäällisten viransijaisten, kautta. Jo 1200-luvulla roomalais-katolisen kirkon johtajat olivat antaneet vastaavanlaisia lausuntoja. Silloin oppi ei kuitenkaan vielä mennyt läpi, vaan useissa roomalais-katolisen kirkon kirkolliskokouksissa määriteltiin paavin asema siten, että paavit ovat kirkolliskokouksen valvonnassa.

Saksan keisarikunnan yliopistoissa professorit olivat yleensä katolisia. Ne, jotka eivät tunnustaneet paavin erehtymättömyyden oppia, erotettiin. Saksa ryhtyi kuitenkin puolustamaan riippumattomuuttaan ja jo 1873 olivat valmiina uudet lait, jotka takasivat opetusoikeuden myös ei-katolisille opettajille. Kulttuuritaisteluksi kutsuttu valtataistelu opiskelijoiden sieluista kesti parikymmentä vuotta ja toi ilmi vain sen, että sekä kirkko että valtio ovat ihmiselle vaarallisia. Opiskelijoiden mieltä ei kysynyt kukaan.

Paavi Leo XII (1878-1903) oli paavillisen erehtymättömyyden innokas kannattaja. Hän katsoi olevansa Kaikkivaltiaan Jumalan sijainen maan päällä ja asetettu olemaan kaikkien hallitsijoiden hallitsija. Hänen arvostelunsa kärki oli suunnattu reformoituja kirkkoja vastaan. Erityisesti paavia harmitti se, että Amerikassa paavin kirkolla ei ollut samanlaista valta-asemaa, kuin Euroopan valtiokirkoilla Euroopassa. Hyökkäys amerikkalaista elämäntapaa vastaan vastasi koko katolisen Euroopan, kirkolliset luterilaiset mukaan luettuna, sisimpiä tunteita. Euroopan katoliset ja luterilaiset eivät ole antaneet Amerikan Yhdysvalloille koskaan anteeksi sitä, että se ei tappanut anabaptisteja, seekereitä, mennoniittoja, kveekareita duhoboreja, hlystejä ja molokaaneja tai muita sellaisia uskovia, jotka Euroopan kirkot halusivat hävittää yhdessä juutalaisten kanssa.

Paavi Pius X (1903-1914) tuomitsi ns. uskonpuhdistusliikkeiden eli katolisesta kirkosta keskiajalla eronneiden, vähemmän korruptoitujen uskonnollisten järjestelmien johtajat, nimittäen näitä "Kristuksen ristin vihollisiksi". Ranskassa 1906 toimeenpannun kirkon ja valtion eron paavi kirosi.

Paavi Pius XI (1922-1939) aikana perustettiin Vatikaanivaltio sosialistijohtaja Benito Mussolinin kirkolle lahjoittamalle 40 hehtaarin alueelle Roomaan. Yhteistyö fasistien kanssa sujui muutenkin hyvin. Kun italialaiset kansallissosialistit hyökkäsivät maailman vanhimman kristillisen keisarikunnaan kimppuun ja valloitti Etiopian vuonna 1935, riemuitseva paavi julisti italialaisten voiton "edistävän maailman rauhaa". Jopa Kansojen Liitto oli vanhurskaampi kuin paavi, sillä se tuomitsi Italian teon laittomaksi.

Vuonna 1937 paavi tuomitsi fasismin ja arvosteli ankarasti kommunismia. Paavi ärähti, kun kansallissosialistit eivät halunneet ottaa paavia mukaan rekeensä täysivaltaisena osakkaana hankkeisiinsa. Kun sosialistit ottivat nuorison kasvatuksen ja Saksassa myös ammattiliitot omiin käsiinsä, paavi joutui pelkäämään oman nahkansa puolesta. Kansallissosialistien sotavalmisteluja paavi ei tuominnut, mutta saksalaiset rotuopit paavi sentään tuomitsi.

Näön vuoksi paavi harjoitti vähän muutakin kuin pelkkää politikointia. Pius XI ilmoitti, että roomalais-katolinen kirkko on ainut Kristuksen kirkko. Hänen mukaansa kristikunnan yhdistyminen ei ole mahdollista ilman alistumista Rooman tahtoon. Paaville kristittyjen yhteys jäi saavuttamatta, mutta meille uskoville se on jokapäiväistä leipää.

Paavi Pius XII (1939-1958) oli Preussin ja Saksan asioiden erikoistuntija. Hän, jos kukaan, tiesi, mitä oli tekeillä Saksassa toisen maailmansodan aikana. Vaikenemalla siitä, mitä tapahtui, paavi itse asiassa hyväksyi ja tuli osasyylliseksi juutalaisten salaiseksi aiottuun kansanmurhaan ym. tapahtumiin, mistä hän joutui kuulemaan kritiikkiä myös omiensa taholta Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa. Raamatun mukaan paimenen tulee varoittaa vaarasta ja puolustaa laumaa susilta. Paavi Pius XII toimet eivät ole paimenen toimia, vaan suden. Se, että hän varoitti kommunismista, ei asiaa paranna, se todistaa vain hänen olleen heikko silloin, kun hänen olisi pitänyt varoittaa vaarasta niitä saksalaisia, jotka hänet paimennettavikseen olivat hyväksyneet.

Pius XII yritti auttaa Suomea vuonna talvisodan aikana 1939-1940 mm. toimittamalla avustusta Suomeen, mutta Saksa esti avustuskuljetukset Saksan kautta. Saksa oli liitossa Neuvostoliiton kanssa, ja koska Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen, ei Saksa sallinut paavin toteuttaa Suomelle ystävällismielisiä hankkeita. Kyseisessä tapauksessa paavin puolueellisuus tulee selvästi näkyviin -- hän arvosteli kyllä kommunismia, mutta ei Saksaa. Propagandatemppuja kyllä tehtiin, mutta paavien tavallista asetta, kirkosta erottamista ja pannaan julistamista ei käytetty. Miten olisi ollut roviolla polttamisen laita nyt, kun siihen oli todella aihetta?

Pius XII julisti opin Marian taivaanottamisesta ruumiineen päivineen. Marianpalvonnan tukemiseksi kirkko oli ennen Pius XII esittänyt historiansa aikana niin monta harhaoppia, että niitä ei ole voitu tämän kirjan puitteissa käsitellä. Uusi harhaoppi on vain edellisten jatkoa ja siitä näkyy, että kirkko tarkoituksena on vaihtaa taivaissa koko henkilökunta. Se, että harhaoppinen paavi julkaisi uuden harhaopin, ei ole mikään uutinen. Tuulesta temmattuja oppeja ja valheellista tietoa kyllä riittää. Myös uskovat erehtyvät. Raamatun ohje asiasta onkin: "Veljeni, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä suuremman tuomion. Sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme". (Kts. Jaak 3:1-2). Jos Jaakob luki itsensä erehtyvien joukkoon, niin sitä suuremmalla syyllä tulee muiden opettajien tunnustaa tämä mahdollisuus. Paavi Pius XII julkaiseman dogmin voisi siis rauhassa ohittaa ja unohtaa hienovaraisesti, jollei paavisetä olisi lopettanut oppiaan julistamalla, että se, joka rohkenee kiistää tai tahallisesti epäillä hänen oppiaan, on jo "luopunut jumalisesta ja katolisesta uskosta". Tämä on jo muuta kuin virheellistä oppia, se on Jumalan seurakunnan jakamisyritys, koska paavi rohkenee sanoa: "jumalisesta … uskosta". Jumalan seurakunnan jakoyrityksiä Raamatussa sanotaan kerettiläisyydeksi, kts. Tiit 3:10. Raamatun mukaan sellaisia, kuin Pius XII, tulee karttaa, jolleivät he parin neuvonnan kerran luovu seurakunnan jakoyrityksistään. Se, että Pius XII katsoo jonkun eronneen "katolisesta uskosta", ei Jeesukseen uskovia koske lainkaan. Katolilaisuutta ja jumalisuutta ei voi rinnastaa, ne ovat toistensa vastakohtia. Kirkosta on erottava, jos joku uskova nyt vielä sattuisi olemaan jäsenenä moisessa järjestössä.

Nimellä Johannes XXIII ovat paaveina olleet Balthazar Kossa, joka oli paikalla Konstanzan kirkolliskokouksen alkuvaiheessa v. 1415, ja Angelo Giuseppe Roncalli 1958-1963.

Paavi Johannes XXIII (1958-1963) oli sympaattinen mies pienissä ja suurissa asioissa. Giuseppe Roncalli toimi 1935-1944 katolisen kirkon virkamiehenä Turkissa ja Kreikassa; tässä toimessaan hänen onnistui mm. pelastaa satakunta juutalaista, jotka olivat pakenemassa juutalaisvainoja Euroopasta. Paaviksi tultuaan hän muutti katolisen kirkon pääsiäisyön liturgiaa siten, että rukous "uskottomia juutalaisia" vastaan korvattiin rukouksella juutalaisten puolesta. Myös muussa toiminnassa noudatettiin samaa hyväntahtoista linjaa. Hänen aikanaan kirkon vanhakantainen asenne aatelisherrojen kirkkona alkoi muuttua vasemmiston puolueaatelin suuntaan. Mutta miten muuten niin mukava mies selittää suuren tuomarin edessä sen, että hän oli jäsenenä katolisessa kirkossa, ja yritti kaapata vallan Jumalalta, on jo arvoitus.

Paavi Paavali VI (1963-1978), jatkoi sosiaalisten kysymyksien parissa askartelua ja politikointia. Muutti inkvisitiona tunnetun toimialakohtaisen laitoksen "Pyhä virasto" nimen vuonna 1965 "Uskonopin kongregatioksi". Pani alulle "vapautusteologian", millä tarkoitetaan vallan siirtämistä sosialistiselle puolueelle. Hyvä surfaaja se oli tämäkin paavi. Paavin kolmipäisen kruunun, tiaran, Paavali VI torjui uhraamalla sen symbolisesti köyhille. Kyse oli kuitenkin siitä, että tiaran kolme kruunua ovat merkki, jota kantamalla paavi julistaa olevansa Kuningasten Kuningas ja Kristuksen sijainen maanpäällä, korkein tuomari ja korkein lainlaatija, korkein pappi ja niin edelleen.

Johannes Paavali I (1978) ehti olla paavina vain 33 päivää. Hän kieltäytyi vastaanottamasta paavin kolmipäistä kruunua, tiaraa, eikä osallistunut koko kruunajaisiinsa.

Johannes Paavali II (1978 --) on ensimmäinen ei-italialainen paavi yli 400 vuoteen. Kieltäytyi tiarasta ja kruunajaisista edeltäjänsä tavoin. Julisti näyttävästi "autuaaksi" vuonna 1928 Madridissa perustetun jesuiittoja lähellä olevan salaseuran Opus Dein (Jumalan työ) perustajan Jose Maria Belaquerin. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että samalla salaseura vapautettiin piispojen valvonnasta ja alistettiin suoraan paaville. Opus Dein pyrkimyksenä on soluttautua kaikkiin päättäviin elimiin ja vaikuttaa päätöksentekoon paavinvaltaa edistävällä tavalla. Opus Dei toimii noin sadassa maassa, ja sen noin 100.000 sotilaalliseen kuriin sitoutunutta jäsentä toimivat eri maiden hallituksissa, lehdistössä ja radiossa, johtavat pankkeja, teollisuusyrityksiä ja ammattiliittoja, opettavat yliopistoissa, jne. Koska Opus Dein toimiala on laajempi kuin jesuiittojen, pystyy paavi salaseuransa avulla paremmin ylläpitämään hurskasta mainettaan ymmärtämättömien keskuudessa.

Johannes Paavali II tarjosi mariakulttia ekumenisen liikkeen perustaksi vuonna 1987 julkaistussa paimenkirjeessä Redemptoris Mater.

Kevättalvella v. 2000 kävi Lähi-Idässä etsimässä juutalaisten ja muslimien kannatusta paavin kirkon valtapyrkimyksille, mutta ilman sanottavaa tulosta, jollei sellaisena voida pitää roomalais-katolisen kirkon omien kannattajien keskuudessa saavutettua propagandahyötyä.

Paavien pyrkimykset maailman herruuteen ovat olleet sinnikkäitä ja verisiä. Näistä päämääristä ei roomalais-katolinen kirkko ole luopunut. Johannes Paavali II vuoden 2000 maaliskuussa Lähi-idän muslimimaihin ja Israeliin tekemällä matkalla tavoiteltiin kolmen suuren yksijumalaisen uskonnon yhdistämistä. Paavi oli hyvin tajunnut globalisaation haasteet. Katolinen kirkko tarvitsee avukseen muslimien fanaattisuuden. Paavi ei uskaltanut vielä suoraan ehdottaa muslimien ja juutalaisten liittymistä Roomalais-katolisen kirkon johtamaan maailmankirkkoon, mutta pyrkimys on sinnikäs. Tuloksia tästä työstä voidaan odottaa pian, siinä vaiheessa, kun kymmensarvinen peto on alistanut muut valtakunnat valtaansa.

Israelin presidentti otti vastaan paavi Johannes Paavali II:n Israelissa. Tervehdyspuheessaan presidentille paavi vaati kristittyjä ("kristityillä" paavit tarkoittavat roomalaiskatolisen kirkon jäseniä) ja juutalaisia luopumaan ennakkoluuloistaan toisiaan kohtaan. En tiedä, mitä Israelin presidentti vastasi, mutta soisin Israelin ymmärtävän, että Jeesuksen kansalla ei ole mitään tekemistä eikä mitään yhteyttä Roomalaisen uskonnollisen järjestelmän tai sen taustavaikuttajan kanssa. Paavi puhui muuten aivan oikein siinä, että ennakkoluuloista pitää luopua. Jos jollakin vielä on ennakkoluuloja paavin ja hänen johtamansa organisaation suhteen, niin luopukoon toki harhaluulostaan. Katolisen kirkon hirmutyöt ovat niin tunnettuja, että on täysin käsittämätöntä, jos joku kunnollinen ihminen vielä tänä päivänä on sen jäsen. Jumala, joka kaikki tietää ja käsittää, sanoo:

Matkansa edellä 01.02.2000 paavi Johannes Paavali II teki näyttävän propagandatempun julkaisemalla asiakirjan nimellä "menneisyyden virheet". Asiakirjaa mainostettiin anteeksipyyntönä, mutta odotettuja anteeksipyyntöjä se ei sisältänyt. Anteeksipyyntöjä odotettiin myös paavin "Anteeksiannon päiväksi" nimittämän päivän saarnassa, mutta turhaan. Paavin edustajat selittivät, että paavin valtakoneisto on tehnyt hirmutekonsa "totuutta puolustaakseen". Siitä huolimatta paavin järjestelmän kannattajat pitivät paavin sovinnollisuutta ihastuttavana. Suomen valtion ylläpitämän radion kevyen musiikin toimittaja katsoikin aiheekseen antaa paaville anteeksi. Olisikohan joku tapettu hussilainen ollut niin kaukaa viisas, että olisi valinnut Suomen Yleisradion asianajajakseen.

Paavit ovat kuuluisia ja näyttäviä. Yhtä kaikki vain hyvin harva väärä profeetta, kristus ja messias on päässyt tai pääsee historian lehdille. Useimmille heille on ollut tyytyminen paljon vähempään: terrorisoimaan omaa pientä pakkokäännytettyjen joukkoa, jonka keskuudessa he mahtavina esiintyvät kirkkoherroina ja ajatolloina, rabbeina ja politrukkeina, alaistensa rakkaudenharjoitusta estämässä. Yhteistä näille kaikille, niin suurille kuin pienillekin, väärille profeetoille ja kristuksille on, että he ovat esiintyneet suurina hengellisinä asiantuntijoina, niin että ymmärtämättömät ovat luopuneet Pyhän Hengen johdosta ja ryhtyneet seuraamaan ihmistä.

Tulevaisuutta koskevaa ilmoitusta sanotaan profetiaksi. Profetia voi olla väärä. Ihminen voi kuunnella sekä Totuuden hengen puhetta, että vääryyden henkien puheita. Uskova, joka tuntee Herran, tuntee myös Herran äänen. Hän ei tahtomattaan erehdy luulemaan väärää profetiaa oikeaksi. Jonkunverran ongelmallinen asia on silloin, kun profetian esittää toinen henkilö. Mutta silloin, kun Saatana joukkoineen yrittää väärillä profetioilla manipuloida uskovia, meillä on suojana se, että niistä asioista, jotka koskevat meitä itseämme, puhuu Herra meille suoraan. Sivusta voi tulla vain kehoitus, rohkaisu, neuvo, varoitus tms. meidän itsemme jo saaman Hengen ilmoituksen vahvistukseksi. Herra on myös hyvän käytöksen Mestari.

Väärän profetian esittäjä pyrkii pääsemään tilanteeseen, jossa hän voi esiintyä ilman kritiikkiä. Television saarnamies ei anna puheenvuoroa kuulijalle. Saarnastuoli on erinomainen paikka Saatanalle. Kirkossa ei keskustella.

Uskovalla on puheoikeus kotonaan. Jumalankin kanssa hän keskustelee sinä-muotoa käyttäen, teitittelemättä. Vähintä vieraanvaraisuuttakin noudattavien ihmisten kesken ainakin keskustellaan kutsuvieraiden kesken. Uskovalla tuskin on mitään syytä lähteä vapaaehtoisesti mihinkään sellaiseen uskonnolliseen tilaisuuteen, joissa veljesrakkauden alkeellisimpia vaatimuksia on mahdoton noudattaa. Kuvitelkaa nyt itse, miten käy sellaisen perheenpään, joka pitää lapsilleen yhden puheen viikossa, ja silloinkaan lapset eivät voi keskustella hänen kanssaan, saatikka keskenään? Aivan oikein - poliisi hakee sen ja pistää pyttyyn.

"Laittomuuden ihminen" tulee esiintymään Herran tulemuksen edellä:

Israelin ja kristikunnan historia on siitä mielenkiintoista luettavaa, että se on kirjoitettu etukäteen. Tässä superdraamassa keskeisenä hahmona ovat paitsi Luoja, myös häntä vastaan kapinoiva luomakunta. Kapinaa johtaa "saatana", suomeksi "vastustaja", joka samoin kuin Jumala, ilmestyy ihmisenkaltaisena, isänsä poikana. Ihminen tässä draamassa on vapaa valitsija, joka valitsee hänelle tarjotun armon, tai vääryyden viettelyksien välillä.

Saatana ei voi muuttaa asemaansa. Hän on virallinen syyttäjä. Siinä asemassaan hänen on toteutettava virkaansa. Mutta hän on ylittänyt valtuutensa yrittäen vietellä ihmistä tilanteisiin, joissa hän voisi toimia syyttäjänä. Kun Jumala yllättäen tarjoaakin ihmiselle armahdusta, menettää Syyttäjä virkansa ja joutuu itse tuomittavaksi.

Nyt on meneillään sotajoukkojen keskitys. Jeesuksen johtaessa armahduskampanjaansa kaikkien kansojen, kansanheimojen, kielien ja sukupolvien keskuudessa pyrkii Vastustaja sentralisoimaan voimansa yhdeksi yhteiseksi järjestelmäksi, jossa ei pitäisi jäädä tilaa Totuudelle eikä Rakkaudelle. Ja kaiken tämän pitäisi tapahtua salassa niin, että se näyttäisi hyvältä. Siksi Saatanan esiinmarssin tulee tulla "kaikella vääryyden viettelyksillä" jne.

Jeesus on kutsunut lunastettunsa sivuun tästä näytelmästä. Hänen seurakunta katselee touhua "ulkopuolelta leirin". Herra Jeesus pelastaa vain ne, jotka ovat suostuneet Totuuden hengen johdatettaviksi. Niille, jotka Totuutta eivät rakasta, antaa Ylipäällikkö väkevän eksytyksen.

Eksytys, jonka Jumala lähettää, on usko ruusuiseen tulevaisuuteen ilman Jumalaa. Kun ihmiset näkevät hyviä autoja, kiiltäviä lentokoneita sekä kauniita videoita uudesta uljaasta maailmasta, jossa syntikään ei aiheuta ongelmia, he unohtavat kriittisen asenteensa ja uskovat tarjotut utopiat todeksi. Eksytys on kuitenkin mahdollisimman hyvin naamioitu juuri todellisen pelastuksen näköiseksi, niin että kun Eksyttäjä asettuu Jumalan temppeliin, ei se, joka ei ole harjaantunut totuuden noudattamiseen eikä ole vääryyttä kaihtanut, havaitse petosta.

Jumalan Valtakunta koostuu kahdesta komponentista, jotka ovat kirkko ja seurakunta. Toinen niistä on se eksytys. Seurakunta opettaa, että Jumala pelastaa sen, joka häneen turvaa. Seurakunnan opetuksen mukaan pelastus tulee vain sen osaksi, joka tulee uskon ja kasteen kautta Jumalan Valtakuntaan. Jos näitä pelastettuja olisi Sodomassa ollut vaikkapa vain 10, olisi koko kaupunki säästetty, jos pelastetut olisivat sitä halunneet. Kirkko sensijaan on pyrkinyt aktiivisesti luomaan toisenlaista Jumalan Valtakuntaa - sellaista, jossa jonkun sotilaspoliittisen valtion kaikki kansalaiset ajetaan kasteelle, ja sitten uskotellaan heille, että nyt te olette kaikki pelastettuja. Suomessa tämän mukaan oli vuonna 1923 yli 2 miljoonaa pelastettua.

Seurakunta opettaa, että Jumalan Valtakuntaan pääsy tapahtuu armosta, ei pakosta. Ja kun Jumalan Valtakuntaan kerran on päästy, oletetaan kansalaiselta, että hän antaa armon jatkua, että hän itse armahdettuna armahtaa toisia. Se joka tähän ei suostu, karkotetaan Jumalan Valtakunnasta juhlien alettua.

Miksi siis yleensäkin on olemassa kirkko, joka ei voi tuoda pelastusta jäsenilleen? Ilmiö on sama, kuin mitä Jeesus kohtasi Israelissa fariseusten ja kirjanoppineiden taholta. Nämä juutalaiset uskonnolliset johtajat Jeesus luokitteli "käärmeen sikiöiksi", jotka itse eivät olleet menneet sisälle Taivasten Valtakuntaan ja muita he estivät menemästä. Käärme tietysti on se pahuuden symboli, joka esiintyy Raamatun alkulehdiltä alkaen ihmisen viettelijänä. Sitä mukaa kun Raamatun tapahtumat kehittyvät, selvenee myös käärmeen rooli.

Ilmestyskirjassa käärmettä nimitetään lohikäärmeeksi: "Ja suuri lohikäärme, se vanha käärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, koko maanpiirin villitsijä, heitettiin maanpäälle, ja hänen enkelinsä ...", kts Ilm 12:7-18. Ilmestys jatkuu siten, että (kansojen) merestä nousee peto (valtiomahti tai vastaava), jolle Saatana antaa voimansa ja valtuutensa.

Jokin kuitenkin pidättää, ettei villitsijä tule julkisuuteen ennen aikaa. Monet uskovat ajattelevat niin, että oleelliset merkit ovat Israelin paluu ja evankeliumin julistamisen valmistuminen kaikkien kansojen osalta. On myös arveltu, että seurakunnan ylösotto tapahtuisi ennen Laittomuuden ihmisen ilmestymistä, niin että itse seurakunnan läsnäolo pidättää Saatanaa esiintymästä avoimesti Jumalana. Ilmoituksen mukaan sitä ennen tapahtuu luopumus.

Mikä on tämä luopumus? Luemme ensin pätkän Matteuksen evankeliumista:

Sitä mukaa kun Jumalan sana on tullut maailmalla tunnetuksi, on kaikkialla vastaanotettu ja hyväksytty ne päämäärät, jotka se sisäisellä arvovallallaan on asettanut. Mutta yhtä varmasti on sen vanavedessä kulkenut opettajia, jotka ovat järkeilleet omat keinonsa näiden päämäärien saavuttamiseksi, luopuen Jumalan johdatuksesta ja johdosta. Näin ovat syntyneet suuret maailmanuskonnot: kirkko, islam ja sosialismi.

Vuosisatojen ajan kirkko levitti mukamas-kristinuskoa pakkokeinoin. Sotajoukkojen voimalla pakotettiin kansat noudattamaan kristillisen etiikan muovaamaa siviililakia sekä suoritettiin pakkokäännytyksiä ja pakkokastamisia. Koska uudet käyttäytymismallit eivät perustuneet Pyhän Hengen antamaan ymmärrykseen, ei ole ihme, että niistä luovutaan heti, kun olosuhteet sen sallivat. Näin on lopputulos alkua pahempi, olkoonkin, että välillä pirtti siivottiin. Apostoli Pietari toteaa, että "pesty sika rypee rapakossa", kts. 2.Piet 2:9-22.

Ennemmin tai myöhemmin kirkon oli määrä paljastua eksytykseksi. Kun kirkon valheellisuus tuli ilmi, aiheutti se luopumisen. Maailmanlaajuinen luopuminen kirkon opeista alkoi Länsi-Euroopan maissa 1700-luvun lopulla. Isoisäni syntyi vuonna 1870, ja eli noin 90-vuotiaaksi. Mielenkiintoista oli kuunnella vanhan suomalaisen maanviljelijän ajatuksenjuoksua. Jos vertaa hänen ajatusmaailmaansa ja sata vuotta myöhemmin syntyneiden ajatusmaailmaa, voi havaita, että kysymyksenasettelu ja arvomaailma on muuttunut. Arvoista on luovuttu. Samoin on käynyt keskustelutyylille ja sosiaalisille kyvyille. Sama on havaittavissa politiikassa ja muilla yhteiskuntaelämän aloilla. Poliitikkojen ei enää tarvitse peitellä pahuuttaan, kuten ennen, koska isoisän kaltaisia äänestäjiä ei enää ole. (Me, jotka olemme, emme äänestä kuitenkaan).

Luopumus jatkuu sitä mukaa, kuin kirkko ja kristikunta rappeutuvat. Venäjällä kirkolliset jumalisuuden kulissit kaatuivat jo 70 vuotta sitten, jonka jälkeen alkoivat ahdistukset. Ahdistus koski koko kansaa, kaikki joutuivat saatanalliseen syleilyyn, jota he itse ylläpitivät Saatanaa palvellessaan. Länsi-Eurooppa on tätä kirjoittaessa hyvää vauhtia etenemässä samaa päämäärää kohti. Niinsanotuista kristityistä valtaosa on Johanneksen terminologiaa käyttäen antikristuksia:

Kirkollisen yhteiskunnan raunioille rakennetun yhteiskunnan luopuessa teoriassakin Totuuden ja Rakkauden arvostamisesta, ei se tarkoita, että myös uskovat heittäytyisivät roistoiksi. Danielin kirjan mukaan "niiden joukko, jotka tuntevat Jumalansa, pysyy lujana ja tekee tehtävänsä" saamaan aikaan, kun peto nousee Jumalaa vastaan:

Danielin kirjan selostamalla pedolla ei näytä olevan vielä sotapäällikköjen toivomaa koko maailman herruutta. Katsomme miten asian laita on sillä pedolla, jolle iso käärme luovutti valtuutensa:

No niin, maailma on tässä joutunut yhden valtikan alle, ja oppositio on julistettu bandiiteiksi ja sitä ruvetaan tappamaan. Ja sitten odottamatta käykin niin kuin aikoinaan Israelin lähtiessä Egyptistä 3500 vuotta sitten, kts. Ilmestyskirja, luvut 14 - 20. Erikoista raivoa peto kohdistaa kirkkoon, jota Ilmestyskirjassa kutsutaan Babyloniksi, ja kansainväliseen kauppaan. Näin peto sokeassa raivossaan vain toteuttaa Jumalan tuomioita, sillä Jumala ei missään vaiheessa antanut ei-uskoville oikeutta yhdentymiseen eikä kaupunkien rakentamiseen. Mutta onko pyhiä maan päällä näinä aikoina?

Suurten mullistuksien keskellä ihmisillä on taipumus uskoa, että nyt se Jeesus tulee, kunhan vain vähänkin jotain yliluonnolliselta vaikuttavaa tapahtuu. Jeesus varoittaa tällaisista luuloista:

Tekniikan kehitys jälkikirkollisessa yhteiskunnassa pystyy aikaansaamaan todella suuren ahdistuksen. Valittavina ovat ydinsota, yhteiskuntaterrori ja monta muuta keinoa siltä väliltä. Saatana on varmasti valmis panemaan joukkonsa liikkeelle heti kun Jumala sallii. Jumala on kuitenkin rajoittanut ahdistuksen sellaiseksi, että joku jää jäljellekin näkemään jatkon:

Sen jälkeen puhutaankin jo Israelista:

Ei ole sattuma, että puhe siirtyy Suuresta Ahdistuksesta suoraan viikunapuuvertaukseen. Viikunapuuhan tarkoittaa Israelia. Jeesus oli edellä kironnut viikunapuun, mutta tässä se alkaa taas tervehtyä. Pakanain ajan jälkeen seuraa taas Israelin aika.