Osmo Pöysti

Uusi Katekismus

Osittain päivitetty 2011-01-24

Sivuja 66

Johannes Kastaja julisti:

Kun Jeesus alkoi julistustoimintansa sanoi hän:

Kun Jeesus lähetti 12 opetuslastaan Israelin kyliin, sanoi hän heille: "Ja missä kuljette, saarnatkaa ja sanokaa: "Taivasten Valtakunta on tullut lähelle. Parantakaa sairaita...", (Matt 10:7-42). Saman tehtävän saivat myös Jeesuksen myöhemmin valitsemat 70 opetuslasta, kts. Luuk 10:1-10 ja saman tehtävän hän antaa lähetyskäskyssä kaikkien seuraajiensa tehtäväksi:

Jeesuksen jättäessä seurakunnan Pyhän Hengen johtoon ja opetettavaksi, hän yhdisti meidät itsessään Uudeksi ihmiseksi.

Biologinen ihminen koostuu psyykestä ja ruumiista, uusi ihminen sensijaan muodostuu Hengestä, psyykestä ja ruumiista. Henki on se jumalallinen komponentti, joka tekee uudeksi. Ilman sitä ei ole mitään uutta ihmistä.

Jeesuksen lähettämien saarnamiesten saarnan ydin oli ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus, Jumalan poika. Tämän julistuksen kautta uskoon tulleet saivat Pyhän Hengen helposti, lahjana Jumalalta. Mutta pian saarnatoimintaa alkoivat harjoittaa myös sellaiset henkilöt, joiden sanoma oli jotakin muuta kuin ristiinnaulittu Jeesus, Jumalan poika. Näitähän on nykyisinkin aika paljon samanlaisia, jotka saarnaavat tupakanpolton turmiollisuudesta, kiistelevät ristinmerkin kultauksesta ja ekumenialiikkeestä jne. Heidän kuulijoiltaan jäi silloin, niinkuin nytkin, Pyhä Henki saamatta. Näistä kahdesta erilaisesta julistuslinjasta kehittyi aikaa myöten kristinuskon kaksi päähaaraa:

1. Seurakunta, kreikaksi: ekklesia.

2. Kirkko, kreikaksi: kyriake.

Käsiteltäessä kristikunnan historiaa on sangen tavallista, että kirkon ja seurakunnan historia menevät sekaisin.

Nyt, kun yllämainituista tapahtumista on kulunut lähes 2000 vuotta, voimme tarkastella, mitä Taivasten Valtakunnasta on tähän mennessä tullut ja mitä näennäisesti pienestä alusta kasvanut.

Kaikki ihmiset eivät ole tunteneet tarvetta uudistua. Varsinkin ne, jotka luulevat olevansa hyviä, onnistuneita ihmisiä, eivät näe mitään mieltä siinä, että koko ajatusmaailma olisi pantava uusiksi. Kun asia ei kiinnosta, niin ei myös ole tietoa siitä, kuinka suuri muutos ihmisen ajatusmaailmassa pitäisi tapahtua, että oltaisiin edes lähellä Taivasten valtakunnan tavoitteita.

Jeesus itse edusti Taivasten Valtakuntaa, mutta hän selvitti Valtakunnan olemusta myös monin vertauksin. Näitä vertauksia Taivasten Valtakunnasta on selitelty monin tavoin, mutta paras selitys lienee kristikunnan historia itse. Tosin kristikunnan historialle on ominaista, että kirjoitettu kirkkohistoria on miltei yksinomaan järjestäytyneen kirkkolaitoksen edesottamuksien historiaa, valhevehnän historiaa.

Matteuksen evankeliumin 13. luvun seitsemästä vertauksesta yksi, vertaus vehnästä ja valhevehnästä, kuvaa Kristuksen seurakunnan ja Saatanan inspiroiman pseudoseurakunnan eli kirkon keskinäistä suhdetta. Valhevehnä (zizanion) on kasvunsa alkuvaiheessa hyvin vehnän näköinen. Vasta molempien kasvaessa isommiksi käyvät erot selvästi esille. Vehnä on hyötykasvi ja luste, vuoden 1913 raamatunkäännöksen mukaan valhevehnä, on myrkyllinen haittakasvi. Lusteiden yleinen edustaja on huimaluste, Lolium Temulentum. Vuoden 1938 käännöksen mukaan mainittu vertaus kuuluu seuraavasti:

Jeesuksen vertauksissa Taivasten Valtakunnasta antaman kuvan lisäksi Uudessa Testamentissa on runsaasti ennustuksia tulevan ajan tapahtumista. Paavali, Pietari, Jaakob, Johannes ym. tiesivät hengessään tulevat vaikeudet ja antoivat uskoville neuvoja niiden voittamiseksi. Näissä ennustuksissa on yleensä kaksi osaa: toinen osa koskee välitöntä tulevaisuutta ja toinen osa juuri ennen Jeesuksen toista tulemista tapahtuvia asioita. Tuntemukset olivat seuraavan kaltaisia: esimerkiksi Paavalin puheesta Efeson seurakunnan vanhimmille: "Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen tulee keskuuteenne julmia susia, jotka eivät laumaa säästä ja teidän omasta joukostanne on nouseva miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa...", Apt 20:29-30. Katso myös 2.Piet 2:1-4.

Toisaalta Toisessa tessalonikalaiskirjeessä Paavali, Silvanus ja Timoteus varoittavat opetuslapsia joutumasta paniikin valtaan ennen Jeesuksen takaisintuloa. Sitä ennen tulee esiintymään "laittomuuden ihminen" (kts. 2.Tess 2:1-12). Kuvaa laittomuuden ihmisestä täydentää Johannes, jonka kirjeissä esiintyy hahmo nimellä antikristus (vasta- tai sijaiskristus), kts. 1.Joh. 2:18-22.

Johannes sanoo ensimmäisen kirjeensä alussa, mihin vanhimmat ja apostolit julistustoimellaan pyrkivät: "että teilläkin olisi yhteys meidän kanssamme ja meillä on yhteys Isän ja hänen Poikansa kanssa...", 1.Joh 1:3. Sillä, jolla on yhteys Isään ja hänen Poikaansa, on mahdollisuus kaikessa turvautua Viisauden ja Tiedon alkulähteisiin ja jos hän sen tekee, ei hän ole vaarassa superkristittyjen keksiessä omia tempauksiaan.

Tässä vaiheessa on hyvä, jos luet evankeliumien selostukset Jeesuksen ristiinnaulitsemista välittömästi edeltävistä tapahtumista. Koska Raamattua ei ole vielä käännetty kaikille kielille, kertaamme seuraavassa näitä pääsiäisviikon tapahtumia vuonna noin 30 Jerusalemissa.

Pääsiäisviikon alkaessa Jeesus ratsasti Jerusalemiin aasilla, ja kansa huusi hänet Israelin kuninkaaksi. Jumala oli hänet voidellut kuninkaaksi jo aikaisemmin. Jeesus oli Ha-Mashiah, Kuningas. Jeesus vältti kuitenkin huolellisesti leimautumasta vallantavoittelijaksi. Hän käytti itsestään nimeä "ihmisen poika". Silloinkin, kun häneltä kysyttiin suoraan oletko sinä Messias, se tuleva, hän vastasi osoittaen, että ajatus on kysyjän itsensä suusta lähtöisin: "Sinä sanot, että minä olen".

Kuninkaana Jeesuksen tehtävä oli pitää yllä vanhurskautta. Sanalla vanhurskaus tarkoitetaan sellaista oikeudenharjoitusta, jossa Jumala on kolmantena osapuolena. Kahden fyysisen henkilön välisissä kiistoissa on usein mahdotonta päästä oikeudenmukaiseen ratkaisuun. Oikeus jää toteutumatta, esimerkiksi murhatapauksissa aina. Oli murhaajan rangaistus mikä tahansa, se ei murhattua auta. Vanhurskaus on termi, jolla tarkoitetaan Jumalan ottavan hoitaakseen lopullisen oikeudenmukaisuuden toteuttamisen.

Vanhurskaus perustuu Jumalan ominaisuuksiin. Opettaakseen näiden ominaisuuksien tuntemista ihmisille, Jumala antoi Israelille lain. Israelin laki oli oikeudenmukainen, mutta silti se sisälsi kuvannolliset uhritoimitukset. Symbolisten uhrien tuli osoittaa kansalle, että loppujen lopuksi vain armo ja anteeksiantamus voi pelastaa ehdotonta vanhurskautta vaativan Jumalan tuomioilta. Uhrit osoittivat myös, että jonkun oli silloinkin täytettävä se, mikä ihmiseltä jäi täyttämättä.

Juutalaiset olivat ylpeitä laistaan. Muita kansoja he pitivät saastaisina, koska heillä, juutalaisilla oli Jumalalta saatu, oikeudenmukainen laki, mutta pakanoiden laki oli omatekoinen ja mielivaltainen. Siinä juutalaiset olivat aivan oikeassa, josta näytöksi riittää, kun lukee mitä tahansa lakikirjaa, ja vertaa sitä Tooraan.

Muutama päivä senjälkeen, kun kansanjoukot olivat huutaneet Jeesuksen kuninkaaksi Jeesus vangittiin Israelin valtaapitävien toimesta. Valtaapitävät eivät ensinkään halunneet, että Jeesus hallitsisi heitä. Israelia johti tähän aikaan roomalaisten asettama ylipappi ja vanhimpain neuvosto. Opillisissa kysymyksissä heitä avustivat fariseukset ja kirjanoppineet. Juutalaisen lain mukaan vanhimmiston olisi pitänyt harjoittaa oikeustointa. Israelin johtajat kuitenkin kieltäytyivät oikeustoimen harjoittamisesta, sanoen, että heillä ei ole valtaa tappaa ketään, kts. Joh. 18:31, ja luovuttivat valtansa miehittäjävaltion, Rooman, viranomaisille, vaatien, että Jeesus on ristiinnaulittava.

Roomalaisilla ei Israelissa ollut mitään oikeuksia, valtaa sitäkin enemmän. Tilanne johti oikeuden ja vallan konfliktiin. Tämä on ainut kerta ihmiskunnan historiassa, jolloin tämä konflikti on ollut täysin selvä. Syytetty oli täydellisesti syytön, vanhurskas täydellisen oikeudenmukaisuuden mittojen mukaan, ja syyttäjät täydellisesti vääryyden vallassa ja vääryyden asialla. Meitä kiinnostaa, paitsi tapauksen juridinen puoli, myös tulos. Kannattiko Jeesuksen suostua tapettavaksi? Eikö se ollut taistelua tuulimyllyjä vastaan? Mitä mahdollisuuksia hänellä oli voittaa suurin senhetkinen maailmanvalta ja kotimaansa uskonnollinen järjestelmä? Ja millä eväin? Varsinkin, kun kukaan ei näyttänyt reagoivan hänen neuvoihinsa. Jeesus oli puheissaan kehoittanut kansaa antamaan keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle mikä Jumalan on. Jos näin olisi tehty, olisi roomalaisten valta sortunut. Alistetut kansat olisivat palauttaneet keisarin kuvilla varustetut rahat, virka-asemat ja valtakirjat. Olisivat vieneet aseet takaisin varuskuntiin ja menneet koteihinsa. Mutta kansa ei noudattanut Jeesuksen neuvoja.

Roomalaisella viranhaltijalla ei Israelissa ollut mitään oikeuksia, valtaa kylläkin. Roomassa hänellä olisi ehkä ollut mahdollisuutta harjoittaa jotenkuten laillista oikeustointa, mutta Israelissa hän oli vain väkivallantekijä, miehittäjävallan edustaja, varas talossa. Totuutta ei voitu kuitenkaan sivuuttaa: Jeesus itse seisoi paikalla. Roomalainen maaherra Pilatus kysyi Jeesukselta: "Mikä on totuus?" Vastausta Pilatus ei jäänyt kuuntelemaan, sillä hänelle totuus, vanhurskaus ja oikeus olivat sellaisia asioita, joita hän varoi siksi, ettei menettäisi mielenrauhaansa. Roomalaisten laki antoi hänelle valheellisen tunteen siitä, että kaikki on hyvin niinkauan kuin hän noudattaa lakia. Laki oli hänelle oikeuden korvike, mutta sitäkään hän ei pystynyt noudattamaan. Todettuaan, että Jeesuksessa ei löydy mitään rangaistavaa edes roomalaisen lain edessä, hän yhtä kaikki langetti kuolemantuomion Jeesukselle.

Pilatus tiesi toimivansa väärin. Hän jopa yritti sanoutua irti tekonsa tuomasta vastuusta pesemällä kätensä. Nykyaikana Pilatuksen kaltaiset ihmiset tavallisesti juovat itsensä juovuksiin tai löytävät selityksiä, sellaisia kuin "tehtiin tämä ikävä homma, kun kerran oli tehtävä", "se oli välttämätöntä yhteiskuntarauhan turvaamiseksi", "turvattiin perustuslaillista järjestystä", "jollen minä olisi tehnyt, niin joku muu kuitenkin", jne.

Roomalaisen valtiomahdin maaherran, prokonsuli Pilatuksen ja juutalaisen uskonnollisen järjestelmän langettaman tuomion perustella Jeesus tapettiin. Tuomio pantiin toimeen Jerusalemin ulkopuolella. Jeesuksen ristin päällekirjoitus "Jeesus, juutalaisten kuningas" oli kirjoitettu kolmella kielellä: hebreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Ideologisen vainon ja valtiollisen terrorin lisäksi myös kreikkalainen kulttuuri oli saanut paikkansa Jeesuksen tuomitsijoiden joukossa.

Kreikkalainen kulttuuri oli Israelissa vierasta - se oli raakaa. Sen oli tuonut maahan Aleksanteri Makedonialainen vuonna 332 eKr. Meillä Suomessa opetetaan kouluissa ja kirjoitetaan kirjoissa tästä juomingeissansa 32-vuotiaana kuolleesta murhaajasta, että hän oli "Suuri". Ja lisäksi Aleksanteri Makedonialainen itse ajatteli aivan kuin normaali pakana ajattelee, että minä olen paras, ja meidän valtiomme on paras ja meidän kulttuurimme on paras - niin hyvä, että sen levittämisen hyväksi kannattaa vuodattaa sekä omaa että vierasta verta. Aleksanteri Makedonialainen oli kuuluisien kreikkalaisten filosofien kasvatti. Kolmetoistavuotiaasta lähtien hän oli ollut Platonin (428-347 eKr) oppilaan Aristoteleen (384-322 eKr) kasvatuksessa. Kasvatuksen tärkein hedelmä oli kreikkalaiskansallinen sovinismi.

Oliko Aleksanteri Makedonialainen ja hänen kulttuurinsa suurta? Muutamat historialliset faktat valaissevat asiaa. Ensimmäiseksi Aleksanteri valtasi Egean meren rannikon rikkaat kreikkalaiskaupungit saadakseen rahaa sodankäyntiä varten. Maa, johon kreikkalaiset Aleksanterin johdolla senjälkeen hyökkäsivät oli Persia. Historialliset lähteet, Raamattu mukaanlukien, kertovat persialaisten olleen hyvin pidättyväisiä omien kansallisten arvojensa tyrkyttämisessä valloittamiensa valtioitten keskuuteen. Persialaiset hyökkäsivät valtioita, ei kansoja vastaan. Raamattu kertoo, että persialaiset päästivät israelilaiset pakkosiirtolaiset kotiin kohta, kun olivat valloittaneet Babylonian. Esterin kirja mainitsee, että Persian kuningas käski kirjoittaa kuninkaan määräykset "jokaiselle kansalle heidän omalla kielellään".

Kreikkalaiset menettelivät täysin päinvastoin. Sotilaallisten voittojen jälkeen Persian kaikkien kansojen keskuudessa alkoi raaka kreikkalaistaminen. Väestönsiirtoja tehtiin kansallisten kulttuurien hävittämiseksi. Kreikkalaisia siirtokuntia perustettiin, ja ihmisiä pakotettiin seka-avioliittoihin. Juutalaisia myytiin orjiksi. Orjuutettuja kansoja pakotettiin rakentamaan kreikkalaisia kulttuurilaitoksia. Jerusalemin temppelissä kreikkalaiset raakalaiset "uhrasivat" sian juutalaisia loukatakseen. Evankeliumit kertovat Jeesuksen kulkeneen Dekapolin alueen läpi, mutta eivät kerro Jeesuksen puhuneen sillä matkalla yhtäkään sanaa. Dekapolis, suomeksi 10 kaupunkia, olivat kreikkalaisia siirtokuntia Israelin pakkokreikkalaistamista varten.

Kaksoisvirranmaassa Aleksanteri "Suuren" kuoleman jälkeen valtaa piti seleukidien kreikkalaisdynastia ja Egyptissä Ptolemaioksien makedonialaisdynastia. Vajaassa kolmessasadassa vuodessa ehti näillä kahdella valtaistuimella istua nelisenkymmentä kreikkalaiskuningasta, ennenkuin Persian suunnattomat kultavarat oli juotu loppuun. Useimmat kreikkalaisdynastioiden kuninkaista kokivat väkivaltaisen kuoleman omissa keskinäisissä välienselvittelyissä. Ja kukapa heistä itse ei olisi ollut murhaaja? Nykyisin, kun seleukidien ja ptolemaiolaisten historia on kenen tahansa halukkaan luettavissa, on pelkkä rikollisuutta, jos jossakin päin maailmaa vielä pakotetaan pahaa-aavistamattomia, hyväuskoisia pikkulapsia kouluihin, joissa heille syötetään saatanallista puppua Aleksanteri "Suuresta" ja hänen kulttuuristaan. Aleksanteri "Suuressa" suurta oli vain se himo, jota Persian suunnattomat kultavarat hänessä herättivät.

Euroopassa kirkollinen traditio on ylläpitänyt valheellista kuvaa kreikkalaisten ja roomalaisten valtiollisesta ja kultturellisesta ylemmyydestä, mutta miksi? Onko tarkoituksena ollut ihannoida sotaa, tappamista ja rasismia, vai onko tarkoituksena vain koululaisten moraalisen selkärangan murtaminen? Keskiaikainen teologia meni kreikkalaisten ihannoimisessa niin pitkälle, että Jumalan sanatkin selitettiin klassisen rasismin isän, Aristoteleen oppien mukaan väärennettyinä. Tätä skolastiikaksi nimitettyä myrkkyä tarjoiltiin papiksi pyrkiville oikein yliopistoissa.

Jeesuksen ensimmäisillä seuraajilla ei ollut harhakuvitelmia juutalaisen uskonnon, roomalaisen valtiovallan tai kreikkalaisen kulttuurin harjoittajista. Jeesuksen ristille naulitseminen oli ennakkotapaus, jolle oli odotettavissa jatkoa. Sitä ennen oli kuitenkin toteutettava mestarin käsky, julistettava sana: "Muuttakaa ajattelunne, sillä Jumalan Valtakunta on tullut lähelle". Kahden vuosituhannen aikana miljoonat ihmiset ovatkin tulleet uusiin aatoksiin Jeesuksen eläväksitekevän sanan ja Hengen vaikutuksesta. Mutta eivät kaikki. Yhä uudestaan ja uudestaan uskonnolliset ja sotilaalliset järjestelmät ja eri järjestelmien suosikkikulttuurit ovat osoittautuneet yhtä petomaisiksi kuin Jeesuksen aikana kukoistaneet valtakulttuurit. Miljoonia kertoja Jeesuksen seuraajat ovat tulleet tapetuiksi niinsanottujen valtioiden, niinsanottujen uskontojen ja niinsanottujen kulttuurien Totuuden edessä tunteman uhan eliminoimiseksi.

Yksityiskohtia miljoonien veljien, sisarien ja lasten murhista emme tunne kuin osaksi. Roomalaisten miehittäjien asemesta laittomuutta ovat olleet harjoittamassa monet muut samankaltaiset. Juutalaisen uskonnollisen terrorin harjoittajat ovat vaihtuneet toisiin, ajasta ja paikasta riippuen. Kreikkalaisen kulttuurielämän asemesta monet muut kulttuurit ovat hyväksyneet minkä tahansa muun kulttuurivallankumouksen, kuin kääntymisen synnistä vanhurskauteen, ja olleet valmiit tappamaan ne, jotka heistä piittaamatta tekevät parannuksen. 1930-luvulla uskovia vietiin Vienanmeren luodoille vietiin hyttysten syötäviksi. Erilaisilla murhaajilla on eri aikoina ollut kuitenkin yksi yhteinen piirre: Jollei uskovaa ole saatu integroitua valheen, väkivallan ja kaksinaamaisuuden kulttuureihin, on ryhdytty tappamaan. Tappaminen on suoritettu Jeesuksen nimen tähden. Pyssyn piipun edessä tai hyttysten syötävänä oleville on tappamisen uhalla esitetty vaatimus: "Luovu Herrasta Jeesuksesta, tai me tapamme sinut". Murhaajilla on vankka teologinen tieto siitä, kuka lopultakin on Totuus.

Totuuden ylläpito on Jumalan kunniatehtävä. Hän on osallinen kaikkiin tapahtumiin. Sinulla ei tule koskaan olemaan yhtäkään asiaa, jossa Jumala ei olisi kolmantena osapuolena. Jeesuksen tehtävä vanhurskaana kuninkaana on ylläpitää vanhurskautta, kun sitä ihmisten keskinäisissä suhteissa ei muuten voida saavuttaa. Jeesus täytti tämän tehtävän: hän kuoli meidän syntiemme puolesta.

Uuden Testamentin kreikkalaista sanaa "kosmos" käytetään monessa merkityksessä. Joskus sillä tarkoitetaan luomakuntaa yleensä, joskus ihmisen perusviettien ohjaamaa elämäntapaa. Sana tarkoittaa myös järjestystä, järjestelmää ja koristelua. Merkityksessä koristeellinen, hieno se esiintyy mm. muodossa "kosmetiikka", "kosmeettinen". Tavallinen käännös sanalle kosmos on "maailma". Seuraavat lainaukset selvittänevät seurakunnan ja maailman (kosmos) välisiä suhteita:

Vanhan Testamentin käsitemaailmaa Uudessa Testamentissa edustaa sanonta "tämä maailmanaika". Sanontaa käyttää myös Paavali Roomalaiskirjeessä:

Juutalaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten yhteistyö Jeesuksen tappamisessa osoitti opetuslapsille, että "maailma on pahan vallassa". Pyhän Hengen saamisen jälkeen Jeesuksen seuraajat olivat valmiit kohtaamaan maailman sellaisena kun se on.

Jeesus oli jotakin suurempaa, mitä juutalaiset, roomalaiset ja kreikkalaiset saattoivat ymmärtää. Kolmantena päivänä tappamisesta Jeesus nousi ylös haudasta, ja alkoi johtaa Valtakuntaansa. Pyhän Hengen näkymättömässä hahmossa hän on seuraajiensa seurassa joka hetki. Seuraajien lukumäärä alkoi heti kasvaa. Kahden kuukauden kuluttua Jerusalemissa oli jo 3000 Taivasten Valtakunnan kansalaista.

Ensimmäiset opetuslapset olivat juutalaisia, ja monet heistä olivat kotoisin Galileasta. Jerusalemissa uskoontulleiden joukossa oli myös ulkojuutalaisia, jotka vakituisesti asuivat varsinaisen Israelin ulkopuolella, diasporassa. Juutalaisasutusta oli paitsi välimerenmaissa, jotka siihen aikaan kaikki kuuluivat Rooman valtioon, myös Parthiassa Kaspianmeren itäpuolisella seudulla, Persiassa sekä Babyloniassa eli Kaksoisvirran maassa ja Arabiassa. Diasporajuutalaisten mukana kristinusko levisi nopeasti koko roomalais-hellenistiselle kulttuurialueelle, aramealaisen kulttuurin tukialue mukaanluettuina, aina Kaspianmeren itäpuolisille alueille saakka.

Seurakunnat olivat sekä kreikan- että arameankielisiä. Aleksanteri "Suuren" Makedonialaisen käymien valloitussotien ansiosta kreikkaa puhuttiin yleisesti myös Jerusalemissa. Kansan kielenä Israelissa oli aramea. Arameaa puhuttiin myös Syyriassa ja tietenkin Babyloniassa, nykyisessä Irakissa.

Diasporajuutalaisia olivat myös Paavali ja Barnabas, jotka jonkin aikaa toimivat Syyrian Antiokiassa vuoden 50 tienoilla. Seurakunta oli Antiokiassa syntynyt kuitenkin jo ennen Paavalin ja Barnabaan tuloa sinne. Antiokiassa oli eräs ensimmäisistä seurakunnista, joissa Jeesus-nimen ympärille kutsutuista opetuslapsista kasvoi uusi internationaalinen kansa, jonka mahti perustui Jumalan ylivoimaisuuteen uskon kuuliaisuuden kautta.

Raamatussa kerrotaan melko paljon Paavalin lähetysmatkoista, mutta niitä tekivät muutkin. Käsky mennä kaikkeen maailmaan koski koko seurakuntaa ja siksi on ymmärrettävää, että kun Paavali kolme vuotta uskoontulonsa jälkeen kävi Jerusalemissa, ei hän tavannut siellä muita kuin Pietarin ja Jaakobin, Herran veljen.

Yhdentoista muun apostolin lähetysmatkoista on eri kansojen keskuudessa säilynyt legendanomaisia kuvauksia, joiden todenperäisyyttä on nykyisin vaikea arvostella tai tutkia. Mielenkiintoisia kysymyksiä ne kyllä herättävät; miksi esimerkiksi Japanin keisarilliseen rekvisiittaan kuuluvan peilin takana on hebreankieliset sanat "Minä olen se, joka minä olen"? Vanha peili voi olla jo ennen kristinuskon syntyä kulkeutunut Japaniin.

Kreikankielisistä juutalaisseurakunnista, joita syntyi mm. Aleksandriaan Egyptiin ja Roomaan, sana Jumalan Valtakunnasta levisi paikallisen väestön keskuuteen. Egyptissä puhuttiin tähän aikaan koptin kieltä, joka oli Egyptin kielen viimeinen kehitysaste ennen Egyptin joutumista arabien valtaan. Tästä syystä Egyptin kirkkoa sanotaan vieläkin koptilaiseksi kirkoksi.

Juutalaisten Jerusalemissa harjoittamat opetuslapsien vainot kiihdyttivät evankeliumin leviämistä, koska opetuslapset pakenivat pois Jerusalemista. Myöhemmin, kun juutalaiset ryhtyivät kapinoimaan Roomaa vastaan, joukko uskovia pakeni Jerusalemista Pellaan, nykyiseen Jordaniaan. Kun roomalaisten sotajoukot tulivat ja valloittivat Jerusalemin vuonna 70, ei Jerusalemilla ollut enää suurtakaan merkitystä seurakunnalle. Opetuslapset olivat menneet kaikkeen maailmaan.

Kristikunta toi evankeliumin teille ja aitovierille. Spontaani kansanliike herätti alussa huomiota ensin vain juutalaisten keskuudessa. Juutalaiset opettajat, jotka Jerusalemin hävityksen jälkeen pitivät päämajaansa Jamniassa Välimeren rannikolla, opettivat Jeesus Nasaretilaisesta, että Jeesus oli kerettiläinen (vääräoppinen, lahkolainen), joka teki taikatemppuja, pilkkasi "viisaita" opettajia, rikkoi lakia ja vietteli kansaa. Jeesuksen isälle fariseukset antoivat nimen Pantera (väännös sanasta parthenos, neitsyt). Jeesus fariseusten arpajaisissa sai sellaisia nimiä kuin Ben Pantera, Panteran poika ja ha-Tulai, Hirtetty. (Tästä lienee siis alkanut hirtehishuumorina tunnettu tieteenala).

Juutalaisten taistelukirjoitukset kristikuntaa vastaan ovat tarkimmat saatavilla olevat Raamatun ulkopuoliset tietolähteet ensimmäisen vuosisadan kristinuskosta. Vaikka fariseusten kirjoitukset ovat vääristeltyjä, niistä käy ilmi ne asiat, joita yritetään vääristellä ja tämä asialista on yhtäpitävä Raamatun kertomusten kanssa.

Juutalaisten henkiseksi johtajaksi Jamniassa nousi ensin Johanan ben-Zakkai, jonka johdolla alkoi Uudessa Testamentissa mainittujen "isien perinnäissääntöjen" systematisointi ja kirjaaminen. Työtä jatkoi rabbi Akiba (Akiba ben Josef, 50-135) ja hänen oppilaansa rabbi Meir. Rabbi Juudan kuollessa 217 työ oli saatu suoritetuksi ja sen tulosta kutsutaan Mishnaksi. Mishnan laatimisen jälkeen sitä alettiin selittää, ja tämän työn tuloksena syntyivät Mishnasta ja selityksistä koostuneet teokset Talmud laajennuksineen ja selityksineen. Talmudin itäinen versio Babylonian Talmud on laajempi, ja se on nykyisinkin juutalaisuudessa arvostettu Raamatun veroiseksi.

Juutalaiset olivat Baabelin vankeudessa (Babyloniassa) omaksuneet Babylonian mysteriuskontojen maailmankatsomuksen, sen, jota vastaan Vanhan Testamentin profeetat olivat taistelleet ja jonka Jeesus, Juutalaisten kuningas oli tuominnut.

Juutalaiskapinan 66-70 aikana juutalainen Galilean osaston sotapäällikkö Josefus (37-100) petti joukkonsa ja siirtyi roomalaisten puolelle tilanteessa, jossa koko hänen joukkonsa, kahta lukuunottamatta, oli tehnyt itsemurhan välttyäkseen antautumiselta. Josefuksesta tuli Josefus Flavius, tuottelias historioitsija, jonka töissä Juutalaissotien historia, Omaelämäkerta, Apionia vastaan ja Juutalaisten historia Jeesuksen historiallinen merkitys esitetään varsinaisia juutalaisia lähteitä myönteisemmässä hengessä.

Ensimmäisen vuosisadan roomalaisista historioitsijoista Cornelius Tacitus (n. 52-117) mainitsee kristityt ja Kristuksen. Samassa yhteydessä Tacitus mainitsee Pontius Pilatuksen. Tacituksen sävy kristityistä oli sama kuin hänen kollegoillaan nykyisinkin. Muutama vuosikymmen myöhemmin kristikunta alkaa tulla pakanoiden tietoisuuteen jo näkyvämmin.

Rooman valtiolaitos ei jäänyt toimettomana katsomaan Jumalan Valtakunnan tuloa. Ensin yritettiin tuhota kuningas, "voideltu", niinkuin Israelissa kuninkaita nimitettiin. Kun Rooman valtion asettama vallanpitäjä Herodes sai tietää Jeesuksen syntyneen, hän lähetti sotilaita tappamaan kaikki Jeesuksen syntymäkaupungin alle kaksivuotiaat poikalapset. Herodes halusi pelata varman päälle, mutta silti Rooma hävisi ensimmäisen yhteenoton, kun Isä johdatti Poikansa Egyptiin. Toisen yhteenoton aikana Jeesuksen ratsastettua kuninkaana Jerusalemiin oli Rooman puolelta asioita hoitamassa Pilatus, joka juutalaisten vaatimuksesta naulitutti Jeesuksen ristille. Se ei kuitenkaan vaikuttanut haitallisesti Valtakunnan kehitykseen. Jeesus nousi haudasta ja hänen kansansa sai sen kautta tarvittavan voiman Valtakunnan evankeliumin eteenpäinviemiseksi.

Kristittyjen vainot alkoivat heti, kun oli jotain vainottavaa. Usein olivat vainon alkajina juutalaiset uskonnolliset piirit. Jeesuksen ristille naulitsemisen jälkeen kivitettiin Stefanus, mestattiin Jaakob, Johanneksen veli, jne. Paavali, joka todennäköisesti tapettiin Roomassa vuonna 66, ehti kirjoittaa Ensimmäisessä thessalonikalaiskirjeessä, luku 2, jae 14:

Roomalais-hellenistisen "sivistysvaltion" vainoissa veljet tuskin näkivät mitään ihmeellistä. Olisiko muuta voinut odottaa? Vaino oli lisäksi brutaalia tappamista. Rooma ei silloin vielä edes tajunnut hävetä, eikä sentähden tehnyt tekojaan muilta kannattajiltaan salassa. Roomassa ei tässä vaiheessa vielä ollut tarvetta kaksinaamaisuuteen, koska Jeesuksen seuraajien sanoma ei vielä ollut avannut heitä näkemään tilaansa.

Rooman valtio piti kristittyjä ateisteina - kristityt eivät suostuneet valtion määräämään pakolliseen "jumalanpalvelukseen", eikä heillä ollut muutakaan roomalaisten mielestä konkreettista Jumalaa, ei edes papistoa ja temppeleitä jumalanpalvelusmenojen suorittamista varten. Keisari Domitianuksen aikana (vv. 81-96) valtio yritti totaalisesti tuhota kristikunnan. Jokainen "secta christianorum'iin" kuuluva oli tapettava. Parikymmentä vuotta myöhemmin keisari Trajanuksen aikana taktiikka muuttui: kuulusteluissa uskonsa kieltäneiden annettiin pitää henkiriepunsa. Jumalan kansaan tämän oli määrä vaikuttaa kuin seula: Uskolliset pyrittiin tappamaan, mutta epävakaat sopivat roomalaiseen elämänmenoon oikein hyvin.

Rooman imperiumin keisariksi tuli vuonna 161 kreikkalaisen filosofian stoalaisen koulukunnan filosofi nimeltä Markus Aurelius. Filosofian perinteiden mukaisesti hänkin halusi nähdä ideologisten vastustajiensa veren virtaavan kadulla. Markus Aurelius hallitsi kauan, vuoteen 180 saakka. Keisarina hänellä oli hyvät mahdollisuudet saada niinsanottu voitto ideologisista vastustajistaan. Hallituksen urkkijat etsivät ja tappoivat uskovia järjestelmällisesti. Ruumiit heitettiin kaduille. Kaupungeissa, joissa Jeesuksen seuraajia oli paljon, väkiluvun vähennys oli tuntuva, ja osa kaupungeista jäi kokonaan autioiksi.

Filosofin poika Commodus (181-192) ei ollut mikään filosofi. Huvielämä kiinnosti enemmän. Hänen seksisuosikkinsa oli Marsia, Rooman seurakunnan jäsen. Filosofin poika tuntui jollakin tavalla kunnioittavan kristittyjä, vaikka käyttikin heitä hyväkseen. Marsia sai vastapalveluksiakin: Hänen pyynnöstään keisari Commodus vapautti monta Sisilian kaivoksille lähetettyä kristittyä; yksi vapautetuista tuli myöhemmin tunnetuksi Rooman piispa Calixtus I (217-222) nimellä.

Seuraavat suuret vainot järjesti keisari Septimius Sever. Monen uskovan kuolinvuodeksi tuli 202, 203, 204 tai 205. Uskonnoltaan Septimus Sever oli mitranpalvoja.

Seuraavien neljänkymmenen vuoden kuluessa oli valtion harjoittama vaino vähemmän innokasta ja paikallisista johtajista riippuvaista, kunnes kolmannen kristillisen vuosisadan toisella puoliskolla Rooma, keisari Deciuksen johdolla pyrki totaalisesti tuhoamaan Jeesuksen kansan ovelan juonen avulla. Decius (250-251) vaati alamaisiaan suorittamaan uhritoimituksen "keisarin geniukselle" tietäen, että mikäli kristitty otti uhritoimitukseen osaa, hänet erotettaisiin seurakunnasta. Ne, jotka eivät uhranneet, tapettiin. Kävipä siis niin tai näin, niin aina Decius pääsi toivomaansa tulokseen, ja vieläpä niin hienolla tavalla, että kansalainen sai vapaasti valita, mitä teki. Voi sitä poliitikkojen viisautta! Pian Decius itse kuoli sotaretkellä ja viisaushommat jäivät häneltä siihen.

Muutaman vuoden tauon jälkeen, keisari Valerianuksen aikana, vainoja jatkettiin talousministeri Markianuksen aloitteesta. Ensin kiellettiin uskovien kristilliset kokoukset v. 257, samalla kun kristittyjä vaadittiin uhraamaan roomalaisille jumalille. Vuonna 258 määrättiin roomalaisesta uskonnonharjoituksesta kieltäytyneet tapettavaksi. Talousministeri ei unohtanut mainita, että kristittyjen omaisuus oli otettava valtiolle. Varattomien kristittyjen omaisuutta ei takavarikoitu. Vaino päättyi, kun Valerianus v. 260 kuoli sotaretkellä persialaisia vastaan.

Kolmannen ja neljännen vuosisadan vaihteessa, keisari Diokletianuksen (284-305) aikana, Rooman valtakunta yritti vielä kerran suoraa hyökkäystä uskovia vastaan. Valtio asetti itselleen määräajan, johon mennessä kristinusko on hävitettävä. Rooman noin 50 miljoonasta asukkaasta kristittyjä oli noin 7%. Tappolaki koski siten noin kolmea ja puolta miljoonaa kansalaista. Helmikuun 23. päivään mennessä vuonna 303 kristikunnasta oli määrä tehdä loppu.

Jumalan kansan totaalinen tuhoaminen osoittautui Roomalle vielä 300-luvun alussa ylivoimaiseksi, ehkä tekniikan kehittymättömyyden takia. Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota niihin toimenpiteisiin, joita maallinen valtio käytti taistelussaan Jumalan Valtakuntaa vastaan. Alkajaisiksi, helmikuussa vuonna 303, valtion hallintojärjestelmä puhdistettiin uskovista. Vuonna 304 oli hallintokoneisto valmis ottamaan seuraavat askeleensa: Kaikki kristillinen kirjallisuus takavarikoitiin. Talot, joissa uskovat kokoontuivat, tasattiin maan tasalle. Hävitettyjen talojen irtaimisto takavarikoitiin. Valtio kielsi lailla kaikki uskovien tapaamiset. Kaikki seurakuntien, kirkkojen ja lahkojen toimihenkilöt vangittiin. Kaikki uskovat julistettiin lainsuojattomaksi, ja kuka vain viitsi vaivautua, sai menetellä uskovia kohtaan miten halusi. Tappajat osoittautuivat kekseliäiksi ja viitseliäiksi. Tämän jälkeen Rooman valtion kansalaisille julistettiin yhtenäinen uskonto: kaikkien tuli suorittaa uhripalvelus Rooman keisarin "geniukselle". Tämä viimeinen määräys oli suunniteltu vain sitä varten, että kansalaiset joutuisivat valitsemaan, kumpaa he tottelevat enemmän, keisari Jeesusta vai keisari Diocletianusta. Ne, jotka olivat ikuisen kunnian arvoisia, tapettiin tai lähetettiin kahlittuina valtion kaivostyömaille pakkotyöhön kuolemaan.

Diokletianuksen aloittamat vainot jatkuivat vielä vuosia senkin jälkeen, kun Diokletianus itse luopui vallasta. Vasta 30. toukokuuta v. 311 Diokletianuksen seuraaja Galerius allekirjoitti määräyksen vainojen lopettamisesta. Diocletianuksen vainot eivät kuitenkaan toteutuneet valtakunnan länsiosissa täysimääräisinä, läntisen Rooman hallitsijan vastustuksen takia. Alkoi lähestyä aika, jolloin Saatanan oli turvauduttava uusiin ja ovelimpiin keinoihin, pitääkseen ihmiset vallassaan, ja jollei kaikkia, niin ainakin mahdollisimman suuren osan ihmisistä.

Vainot tässä muodossaan Rooman valtion alueella päättyivät, kun keisariksi tuli Konstantinus "Suuri", joka päätti ottaa kristinopin valtion ideologiaksi. Tämä käänne asiassa tuli mahdolliseksi - ei suinkaan siksi, että valtio olisi muuttunut - vaan siksi, että kristikunnassa itsessään oli syntynyt sellainen haara, suuntaus, joka ei paljoakaan eronnut tämän maailman järjestyksestä.

Vainoissa uskovat yritettiin pakkokeinoin mukauttaa takaisin langenneen sukukunnan elämänmenoon. Ne olivat mitta, joissa veljet joutuivat punnitsemaan, rakastivatko he enemmän Herraa kuin haluansa elää vielä vähän tupansa lämpöisessä. Toisen Korinttolaiskirjeen lopussa, 2.Kor 13:5, kehoittaa Paavali Korinton uskovia: "Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa. Vai ettekö tunne itsessänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta." Auca-intiaanien keskuudessa Ecuadorissa keihästetty lähetystyöntekijä Jim Elliot (1927-1956) esitti asiasta seuraavan mietelmän: "Ei ole niinkään tyhmää vaihtaa pois sellaista, jota ei kuitenkaan voi pitää, saadakseen sellaista, joka on ikuista." Molemmat heistä, sekä Paavali että Jim, ovat osoittautuneet sanojensa mittaisiksi, ja molempien työn Herra on siunannut juuri siten, kun hän on vehnänjyvän tien kulkijoista sanonut.

Jerusalemin "humauksesta" (kts. Apt 2:2-41) alkunsa saanut seurakunta levisi kaikkiin naapurimaihin. Kaksitoista apostolia eivät ehtineet kertoa kaikille kiinnostuneille kaikkea, mitä Jeesus teki ja opetti. Asiat oli kirjoitettava muistiin ja kopioita kirjoituksista oli toimitettava tarvitsijoille. Töihin ryhtyi myös Luukas-niminen lääkäri, joka selontekonsa alkusanoiksi kirjoitti:

Mutta kaikki kirjoittajat eivät suinkaan tutkineet tarkkaan kaikkea sitä, mitä kirjoittivat. Alussa kirjoitettujen silminnäkijöiden kertomusten rinnalle alkoi tulla selvästi sepitettyjä "evankeliumeja". Niissä erilaisten aatesuuntien edustajat esittävät enemminkin omia ajatuksiaan, kuin historiallisia tosiasioita ja Jeesuksen lausumia. Aikaa myöten tarjolle tuli sellaisiakin teoksia kuin "Paavalin ja Hecklan teot". Heckla on kertomuksen nuori ja viehättävä, siveä neito, jolle sattuu kommelluksia. Seurakunnat joutuivat ottamaan kantaa kirjoituksiin. Epäasiallisia kirjoitelmia ei luettu yhteisissä kokouksissa.

Vuoden 140 paikkeilla tuli Roomassa tunnetuksi, että muuan Markion (n. 85-180) tuntemistaan kirjoituksista hyväksyi vain Luukkaan evankeliumin ja 10 Paavalin kirjettä. Rooman piispa Gaius ei hyväksynyt Johanneksen evankeliumia ja Vähän Aasian kirkot eivät hyväksyneet Paavalin kirjoituksia. Syyriassa yleiseen käyttöön tuli arameankielinen, apologeetta Justinoksen oppilaan Tatianoksen (110-180) eri evankeliumeista yhdistelemällä koostama evankeliumiharmonia, joka tunnetaan nimellä Diatessaron.

Noin vuodelta 200 on säilynyt muistio, jossa ilmeisen asiantuntevasti selostetaan kirjoittajan tietoja ja käsityksiä Uuden Liiton arvostetuimmista kirjoituksista. Muistiosta tunnetaan vain muutama varsin myöhäinen kopio, mutta kirjoituksen arvo on silti yleisesti tunnustettu. Kirjoituksen löytäjän, italialaisen Muratorin mukaan kirjoituksessa selostettua UT kokoonpanoa sanotaan Muratorin kaanoniksi. Sen esittämä Uuden Testamentin kokoonpano jo lähes vastaa meikäläistä, Pohjois-Afrikassa 300-luvun lopulla vakiintunutta UT kokoonpanoa. Vain Hebrealaiskirje, 1. ja 2. Pietarin kirje ja Johanneksen kolmas kirje puuttuvat. Muratorin kaanonissa vielä mukanaolevat Salomonin Viisauden kirja ja Pietarin ilmestyskirja sen sijaan jätettiin myöhemmin pois.

Huolimatta Syyrian Antiokiassa alkaneesta kirkollisesta kehityksestä, syyrialaiset kristityt käyttivät paitsi Tatianoksen evankeliumiharmoniaa, myös erillisiä, vanhalla syyrialla (Old Syriac) kirjoitettuja käsikirjoituksia, josta myöhemmin koostettiin syyrialainen raamattu, Peshitta. Syyrian Antiokiassa, jossa käytettiin kreikkaa, syntyi koulukunta, joka suoritti huolellista tekstikritiikkiä sanatarkan Uuden Testamentin varmistamiseksi. Koulukunta oli melkein etuoikeutetussa asemassa ottamaansa tehtävään nähden, sillä aramean tuntijoina he pystyivät vaivatta lukemaan sekä Vanhan Testamentin hebreankielisiä tekstejä, sen kreikkalaista Septuaginta-käännöstä, mahdollisesti arameaksi kirjoitettuja evankeliumeja ja kreikaksi kirjoitettuja lähetyskirjeitä, joista se pystyi tekemään asiantuntevat käännökset myös arameankielistä Peshittaa varten. Tämän koulukunnan edustajista tunnetuin on Lukianos (n.240-312), joka oli ainakin mukana silloin, kun Raamatun nykyinen kokoonpano ja sisältä sai sen muodon, jota voidaan Raamatuksi sanoa. Nykyaikaan säilyneistä Syyrian Antiokian koulukunnan käsikirjoituksista ehdoton enemmistö on syyrialaisen tekstitradition mukaisia tekstejä.

Vuoden 325 jälkeen keskustelua käytiin siitä, onko Johanneksen ilmestys otettava mukaan UT kaanoniin vai ei. Kysymys oli arkaluontoinen syystä, että kirkolliset pitivät Johanneksen ilmestyksen tekijää gnostilaisena. Vaaralliseksi tajuttiin myös tilanteen aiheuttama kysymys: "Oliko apostoli Johannes siis gnostilainen?" Toisaalta kirjoitus oli niin hyvä, että sitä ei millään voitu tunnustaa gnostilaisten piirissä syntyneeksi. Kysymys jäi vastaamatta. Kirkollinen historioitsija Eusebius (260-340) kiertää kysymystä kuin kissa kuumaa puuroa, eikä lopultakaan julkaise omaa kantaansa. Hän jopa luokittelee Johanneksen ilmestyksen kahteen luokkaan, sekä yleisesti hyväksyttyihin lisäyksellä "jos niin hyväksi havaitaan", että kiistanalaisiin lisäyksellä "jos niin hyväksi havaitaan".

Eusebiuksen jälkeen keskustelua käytiin vielä siitä, tuleeko muutamat lyhyet kirjoitukset, sellaiset kuin Paavalin kirjeet Timoteukselle ja Tiitukselle, Johanneksen toinen ja kolmas kirje ja vastaavat otettava mukaan UT kaanoniin. Kaanoniin hyväksyttyjen kirjojen lukumäärä kohosi 27 kirjaan ensimmäistä kertaa vuonna 367 Athanasiuksen laatimassa luettelossa Egyptin Aleksandriassa. Asia vahvistettiin Hippo Regiuksen kirkolliskokouksessa v. 393 ja Karthagon kirkolliskokouksessa v. 397 Pohjois-Afrikassa. Soraääniä esiintyi vielä, mutta yleinen käytäntö oli jo vakiintunut, eikä keskustelulla ollut enää käytännön vaikutusta. Kysymys Johanneksen ilmestyksestä sensijaan jäi kirkollisilta ratkaisematta. Kreikkalaisten ortodoksien raamatusta se jäi pois, ei myöskään Intian nestoriaanisen kirkon virallinen raamattu sitä sisällä.

Vuoden 463 jälkeen syyrialainen kirkko luopui Tatianoksen evankeliumiharmoniasta. Arameankielisestä raamatusta (Peshitta) jäivät kuitenkin puuttumaan sekä pienenet paimenkirjeet, että Johanneksen ilmestys.

Vaikka eri koulukuntien teologit eivät olleetkaan yksimielisiä oli ratkaisu silti selvä. Tiettyjä kirjoja luettiin enemmän kuin toisia. Ostaja valitsi sen, mitä osti, tai mitä hän kirjurin kopiopalvelusta tilasi.

Uuden Testamentin kokoonpano selkiintyi vähitellen, mutta samalla oli alkanut polemiikki sen sisällön tulkinnasta. Syntyi sotku, joka vieläkin on paisumaan päin. Sekasotku syntyi, kun haluttiin pukea Jumalan ilmoitus kreikkalaisen filosofian pakkopaitaan. Kreikkalaisen filosofian mallin mukaan uudelleenjärjestetystä Jumalan sanasta piti tulla tiede, teologia eli jumaluusoppi, mutta siitä ei syntynyt sen enempää tiedettä kuin Jumalan sanaakaan.

Apostolinen seurakunta oli hylännyt pakanalliset filosofiat suoralta kädeltä. Seurakunta ei tarvinnut apua omiin asioihinsa ulkoapäin ja halusi esittää evankeliumin Jeesuksen verestä yleisinhimillisellä ruohonjuuritasolla. Tätä asennetta kävivät murtamaan apologeetat ja teologit. Apologeetat olivat eräänlaisia kristinuskon PR-miehiä, jotka yrittivät osoittaa kristinuskoa kohtaan tunnetut ennakkoluulot vääriksi. Apologeettoja esiintyi toiselta vuosisadalta lähtien.

Alkuseurakunta tunsi tervettä vastenmielisyyttä apologeettojen yrityksiä kohtaan. Se halusi lähestyä ihmisiä Mestarin evankeliumilla, eikä katsonut arvolleen sopivaksi puolustella itseään. Hyvää käytöstä ei tarvitse pyydellä anteeksi. Alkuseurakunta ei silti halveksinut pakanallisia filosofioita. Nehän olivat ihmiskunnan parhaimpia pyrkimyksiä ponnisteluissa tuoda valoa pimeyteen. Tämä näkyy mm. siitä tavasta, jolla Paavali aloitti Areiopagin puheensa Ateenassa. Mutta kynttilän polttaminen silloin, kun aurinko jo oli noussut, ei enää ollut mielekästä.

Vainoilla oli oma tehtävänsä, jota apologeetat eivät näytä ymmärtäneen. Hyvää tarkoittavissa puolustuspuheissa apologeetat näkivät vain vainojen inhimillisen puolen. Tappamalla uskovia kristinuskon vastustajat antoivat näytön siitä, että he vihasivat kaikkea kaunista ja ylevää, ja juuri se osoitti heidän olevan ei suinkaan sivistyneitä ja mahtavia ja rikkaita, vaan Saatanan orjia, jotka Kristus oli tullut vapauttamaan ja kutsumaan palvelemaan Elävää Jumalaa.

Justinos Marttyyri (n. 100-163) syntyi Nablusissa, Samariassa ja opiskeli nuorukaisena eri filosofikouluissa. Sitten eräänä päivänä tämä nuorukainen kaukana-pois-kotoa kohtasi vanhan miehen, joka todisti hänelle Jeesuksesta osoittaen, että Jeesus on Vanhan Testamentin ennustusten täyttymys. Justinos palasi filosofian kentälle, nyt opettajana. Apologia-nimisissä kirjoituksissaan Justinos yrittää todistella ei-uskoville, että kunnon ihmisiä ne uskovat ovat ja vieläpä protestoi sitä, että heitä vainotaan. Justinos ei näytä ymmärtäneen, ettei järkipuhe ihmiseen tehoa. Jeesuksen veri on ainut, joka puhdistaa vääryydestä.

Säilyttääkseen oikeuden osallistua filosofien välisiin kiistoihin, Justinos ei luopunut filosofinviitan käytöstä. Tämä Justinoksen epäonnistuminen kristillisen etiikan soveltamisessa tuli myöhemmin koko kirkon lankeemukseksi. Kirkon pappien käyttämä pappiskaapu tuli kristikuntaan Justinoksen lankeemuksen myötä. Nykyisin pappiskaapua ei alkuperäisessä tarkoituksessa tarvita, mutta sitä käytetään silti ja käyttötarkoituskin on selvä: Kaavun tarkoitus on ilmoittaa uskoville, että kaapumies halveksii uskovia, eikä heidän kanssaan keskustele.

Kiistellessään filosofien kanssa Justinokselta jäi huomaamatta, että hänen napanuoransa maailmaan on vielä katkaisematta. Exodus oli tekemättä. Kilpalaulannassa hän kyllä voitti filosofit, mutta nämä suorittivat vastavedon aivan normaaliin pakanoiden tapaan - kantelivat Justinoksesta viranomaisille, ja Justinos tapettiin.

Vaikka kreikkalaisten filosofien ja juutalaisten rabbien kiinnostus kristinuskoa kohtaan on ymmärrettävää, ei heidän vaikutuksensa kristikuntaan 100-luvulla ollut mitenkään merkittävä. Valtaosa oli apostolien tapaan tavallisia ihmisiä, jotka uskoon tultuaan olivat uudistuneet tavalla, jota maailma ei ollut ennen nähnyt.

Seurakunnan vanhimmat eivät erottautuneet muista seurakuntalaisista. He olivat riittävän nöyriä pysymään syrjässä senverran, että muutkin seurakunnan jäsenet voivat toimia. He huolehtivat siitä, etteivät kenenkään lahjat jääneet käyttämättä tai ettei ketään unohdettu. Uskovien koteihin tai seurakunnan yhteisiin tilaisuuksiin ei toivotettu tervetulleeksi ulkopuolisia, heitä varten olivat saarnat toreilla ja aitovierillä. Seurakunnan ulkopuolella ei seurakunnan sisäisestä toiminnasta ollut tietoa, tai jos olikin, ulkopuoliset kuuntelivat mieluummin niitä kertojia, jotka levittivät villejä huhuja seurakunnan toiminnasta.

Alkuseurakunta ei pitänyt itseään uskonnollisena yhteisönä. Jeesus oli ennen kaikkea kuningas, joka Pyhässä Hengessä johti kansaansa. Seurakunta hoiti käytännön asioita, kreikaksi "liturgiaa". Hellenistisen kreikan sana "liturgia" tarkoittaa yleishyödyllistä työtä. Uskonnollisella ja poliittisella sanahelinällä ei siinä ole mitään tekemistä. Nykykreikassakin liturgia tarkoittaa työntekoa, esimerkiksi, kun sähkömoottori käy, siitä sanotaan että se "liturgoi". Kokeneemmat ja iäkkäämmät seurakunnan jäsenet käyttivät enemmän aikaa hengelliseen yhteyteen Johtajan kanssa, kts. Apt. 13:1-3, kreikkalainen teksti. Tämä työ oli vielä vähemmän näkyvää kuin kenkien korjaus tai muu yhteiseksi hyödyksi tehtävä työ.

Uskovien keskuudessa tietyt tapahtumat olivat juhlallisempia kuin muut elämänvaiheet. Tärkeimmät olivat:

1. upotuskaste

2. julkinen syntien tunnustaminen, katumus

3. kastetun esittely seurakunnalle

4. juhlallinen ehtoollisateria

5. häät

6. käynnit sairaiden ja kuolevien luona

7. saarnaajan siunaaminen lähetystyöhön

Vaikka näitä uskovien juhlahetkiä myöhemmin alettiin pitää gnostikkojen rituaaleihin kuuluvina, tulivat ne kaikkien kristillisten suuntien tavalla tai toisella hyväksymiksi.

Seurakunnan ensimmäinen tehtävä on vastauskoontulleiden opastaminen maailman ideologisissa viidakoissa. Sitä mukaa, kun sana Jeesuksesta ja Jumalan Valtakunnasta levisi, syntyi uusia uskovien ryhmiä, joissa ei ollut kokeneita veljiä nuorempia opastamassa. Yleensä ne veljet, jotka olivat heille tuoneet elämän sanan, viipyivätkin veljien keskuudessa niin kauan, että tunsivat voivansa jättää veljet Herran haltuun. Lähtiessään paikkakunnalta he määräsivät joitakin veljiä paikkakunnan veljien joukosta heille vanhimmiksi, presbyteereiksi.

Nuori uskova eksyy helposti varomattomuuttaan julkituomaan puheissaan vanhoja, pakanuudesta peräisin olevia ajatuskulkujaan, jolloin hänen puheensa on sekavaa. Hengellisen vanhemman tulee opastaa tällaisia uskovia valvomaan itseään, niin että hän kuuntelisi Pyhän Hengen ääntä kaiken aikaa ja siten harjaantuisi pysymään Totuudessa ja Rakkaudessa. Tällaisesta presbyteerijärjestyksestä on kysymys esimerkiksi Apt 14:21-23, kun Paavali ja Barnabas valitsivat vanhimmat mm. Pisidian Antiokiassa, nykyisen Yalvacin kaupungin lähistöllä sijainneessa kaupungissa, missä he vähän aiemmin olivat saarnanneet, Apt 13:14-15.

Paavali ei aina delegoinut vanhimman tehtäviä toisille, vaan hoiti niitä kirjeiden ja apulaistensa välityksellä. Tällaisia paikkoja oli esimerkiksi Korintto, jossa Paavali ensimmäisellä kerralla viipyi "vuoden ja kuusi kuukautta".

Seurakunnat eivät olleet alistetut millekään emäseurakunnalle tai paikkakunnan mukaan, vaan heidän vanhempiaan olivat ne henkilöt, joiden kautta he olivat tulleet uskoon. Hengellisen aikuistumisen myötä he sitten saivat myös omia lapsia Herrassa. Kirjeessään Korintton kristityille Paavali, pakanain apostoli, kertoo:

Uskovien ei tarvinnut hakea teologista jatkokoulutusta toisilta paikkakunnilta. Todelliset vanhemmat ohjasivat lapsensa todellisen pedagogin, Pyhän Hengen, koulutettaviksi.

Vanhempia (presbyteroi) sanottiin myös piispoiksi, "episkopoi" (suomeksi: kaitsijat). Piispoja voi olla samassa seurakunnassa tietysti useampia, kuten käy ilmi Paavalin puheesta Efeson uskovien "vanhimmille", Apt 20:17, joita jakeessa 28 nimitetään "kaitsijoiksi". Tekstistä käy ilmi, että Efesossa oli niin paljon piispoja, kuin huoneeseen mahtui, ja vähän ylikin, sillä yksi putosi ikkunasta. Sanat "episkopoi" ja "presbyteroi" esiintyvätkin kreikkalaisessa Uudessa Testamentissa aina monikkomuodoissaan. Kts. myös Tiit.1:5-7.

Jos apostolinen seurakunta pidättäytyikin uskonnollis-filosofisista spekulaatioista ja muusta turhasta niuhottamisesta, kaikki eivät silti menetelleet samoin. Eri puolella kristikuntaa tuli esille henkilöitä, jotka eivät tyytyneet niin väljään määritelmään veljeydestä, kuin Johannes ensimmäisessä kirjeessään:

Nämä, tavallisesti hyvinkoulutetut ihmiset luulivat pystyvänsä parempaan lajittelutyöhön. Heistä varoittaa Paavali Ensimmäisessä kirjeessään Timoteukselle:

Sama löytyy tietenkin myös muualta Raamatusta, kts. Jaak 3:13-18. Kristikunnan historia osoittaa, kuinka tarpeellisia ja oikeaan osuvia nämä neuvot olivat. Ensimmäinen vakava ongelma syntyi kuitenkin odottamattomalla taholla, Syyrian Antiokiassa, seurakunnassa jossa Paavalikin oli työskennellyt useita vuosia.

Muutama vuosikymmen sen jälkeen, kun Paavali ja Silas lähtivät ensimmäiselle lähetysmatkalleen nykyisen Turkin sisäosiin Syyrian Antiokiasta, nousi seurakunnan johtoon kirkkoisä Ignatioksena tunnettu mies. Hän jätti jälkeensä kaksi merkittävää harhaoppia. Toinen niistä tunnetaan monarkkisen piispuuden nimellä ja toinen koskee ehtoollisen jakamista. Ignatioksen mukana kristikuntaan tuli myös ilmiö nimeltä pyhäinjäännökset.

Monarkkisen piispuuden ideologian kehitti Ignatios (30-107) Syyrian Antiokiasta noin vuonna 80. Hänen kirjallisessa tuotannossaan sana epískopos (tarkkailija; nykyisin merkityksessä "piispa") esiintyy johdonmukaisesti yksikössä. Kreikan sanaa presvíteros (vanhempi; nykyisin merkityksessä "pappi") Ignatios sensijaan käyttää johdonmukaisesti monikossa. Siten Ignatios saa aikaan vaikutelman ikäänkuin piispa ja vanhin olisivat eri asioita. Ignatioksen ideologiassa piispa on johtaja, jota presbyteerit avustavat. Ignatios jättää huomiota vaille sen, että Uudessa Testamentissa näitä molempia sanoja käytetään johdonmukaisesti monikossa ja toistensa synonyymeinä, ilman mitään viittausta papistoon.

Ignatioksen oppi oli suunnattu uskovien yleistä pappeutta vastaan. Jos oletetaan, että Antiokian seurakunnassa oli 10.000 uskovaa, olisi Ignatioksen oppi täysin toteutuessaan vaikuttanut saman, kuin 9.999 uskovan rintamakarkuruus ja yhden siirtyminen vihollisen leiriin.

Oppinsa avulla Ignatios saavutti Antiokiassa yksinvaltaisen johtajan aseman. Muu kristikunta ei Ignatioksen oppia hänen elinaikanaan hyväksynyt. Pian kuitenkin löytyi sieltä täältä pyrkyreitä, jotka huomasivat opin käyttökelpoisuuden. Roomaan oppi tuli noin vuonna 140, mutta vasta seuraavan vuosisadan alussa seurakunta sortui kirkkoruhtinaiden edessä. Vuoteen 200 mennessä Ignatioksen harhaopin kannattajat olivat erottautuneet uskovista omiksi järjestöikseen useimmissa Rooman valtion kaupungeista.

Ignatioksen oppien mukainen piispa ei ole piispa raamatullisessa mielessä. Jo muutama vuosikymmen aikaisemmin oli Paavali joutunut kirjoittamaan Korintton seurakunnalle aiheesta, joka koski uskovien taipumusta kunnioittaa opettajia enemmän kuin vanhempiaan:

Ignatioksen oppi meni vielä pitemmälle. Hän korvasi opettajat ja vanhimmat yhdellä johtajalla, ja omi paikan itselleen. Siten hän vastaa Johanneksen toisessa kirjeessä annettua henkilökuvaa Diotrefestä.

Ignatioksen oppien levitessä syntyi kirjoitus nimeltä Didakhe, jossa opetetaan uskovia rajoittamaan ulkopaikkakuntalaisille uskoville osoitettua vieraanvaraisuutta. Didakhen oppien mukaan vaeltava saarnaaja on valheprofeetta mikäli käyttää hyväkseen talon vieraanvaraisuutta kauemman kuin yhden yön, kts. Didakhe, 11. luku.

Ignatioksen ja hänen kannattajiensa opit eivät päässeet Raamattuun, mutta hänen aikalaisensa Johanneksen kirjoitukset hyväksyttiin. Johannes kirjoittaa Gaiukselle:

Ignatios Syyrialaisen mukaan paikallisen kirkkoruhtinaan tuli edustaa Kristusta ja häntä orjallisesti palvelevien presbyteerien tuli pitää esikuvinaan apostoleja. Tämä ajatusmalli - piispa Kristuksen korvikkeena - kehittyi aikaa myöten paavillisen kirkon johtoajatukseksi. Riviuskoville Ignatios jätti varsin vähän liikkumavaraa. Hänen järjestelmässään käskyn tuli aina lähteä piisparuhtinaalta. Ignatioksen järjestelmä alkoi heti toimia myös kirkkoruhtinasta itseään vastaan. Kohta kun kirkkoruhtinas kielsi puhevallan muilta seurakunnan jäseniltä, hän lakkasi saamansa virikkeitä. Ilman virikkeitä hänen oma hengellinen kasvunsa pysähtyi, ja pian hän oli saarnannut itsensä tyhjiin.

Ignatios opetti, että vain monarkkisen piispan tai hänen erikoisesti määräämänsä henkilön jakama ehtoollinen oli oikea ehtoollinen. Tämän opin hyväksyminen teki riviuskovasta toisen luokan kansalainen, joka ennen pitkää alkoi pitää piispaa pappina, välittäjänä ihmisen ja Jumalan välillä, Kristuksen sijasta. Kotiehtoollisten päättyminen oli alkuna kokonaiselle uusien harhaoppien kehityssarjalle.

Ignatioksen opeista on vaikea löytää mitään sellaista, joka olisi vastannut Jeesuksen tai apostolien opetusta. Ignatioksen kohtaloksi tuli kuitenkin kuolla kunniakkaasti Roomassa. Tarina kertoo, että kun keisari Trajanus piti paraatia Antiokiassa persialaisista saadun voiton kunniaksi vuonna 107, tuli Trajanuksen tietoon, että kristityt eivät tulleet juhliin mukaan. Roomalainen kukkopoika loukkaantui kauheasti ja lähetti kristittyjen johtajana esiintyneen Ignatioksen Roomaan leijonien syötäväksi. Leijonien jäljiltä jäi kentälle luita, jotka hänen kannattajansa toivat Syyriaan.

Vainajien palvonta ei kuulu kristilliseen etiikkaan. Jeesuksen seuraajien käytäntönä oli haudata kuolleensa viivyttelemättä, vielä samana päivänä ennen auringon laskua odottamaan ylösnousemuksen aamua. Näin tehtiin mm. Stefanukselle, joka tapettiin Jerusalemissa. Raamattu ei missään muuallakaan anna arvoa kuolleille luille. Ignatios oli varmaan opettanut kannattajilleen tässäkin asiassa jotakin muuta kuin apostolien oppia.

Pahin este jumaluusopin filosofien eli teologien pyrkimykselle päästä valtaan seurakunnissa olivat Pyhän Hengen johtoon pitäytyvät uskovat. Ennenkuin ketään voitiin eksyttää, oli ymmärtäväiset saatava pois tieltä. Eksyttämisessä käytettiin kahta asetta: monarkkinen piispuus ja kaiken Pyhää Henkeä koskevan keskustelun nimittämistä jollakin, millä tahansa arveluttavalla nimellä. Nimittelyssä käyttöön tuli kaksi sanaa: gnostilaisuus ja dualismi.

Itse sana gnostilaisuus tulee kreikan sanasta gnosis, tieto. Sana löytyy Uudesta Testamentista. Timoteuskirjeen lopussa Paavali muistuttaa oikeasta jumalanpalveluksesta - hyvien töiden tekemisestä - ja kehoittaa pidättäytymään filosofien niin väitteistä kuin vastaväitteistäkin:

Paavalin tavoin kaikki muutkin uskovat joutuivat varoittamaan veljiä teologisen kiistelyn mukanaan tuomista vaaroista. Teologeja yksinkertaisten neuvot eivät hetkauttaneet, päinvastoin, he antoivat yksinkertaisille nimen gnostilaiset.

Sanan gnosis käyttö taktisena hyökkäysaseena oli loistavasti valittu. Sanaa kun toisaalta käytettiin kreikkalaisen filosofisen gnostisen koulukunnan teorioissa sellaisessa merkityksessä, joilla ei ollut mitään tekemistä kristillisen aatemaailman kanssa, ja toisaalta ne uskovat, jotka halusivat esittää kreikkalaisille filosofeille kristinuskon sanoman heidän omia termejään käyttäen, käyttivät kreikkalaisille puhuessaan sanaa gnosis kuvaamaan sitä sisäistä Jumalan tuntemista, jonka Pyhä Henki synnyttää ihmisessä.

Sinä aikana, johon kirkko gnostikkojen vastaiset hyökkäyksensä sijoittaa, seurakunta ei ollut jakaantunut gnostilaisiin ja ei-gnostilaisiin ryhmiin. Todellinen jako tapahtui, kun Johanneksen kolmannessa kirjeessä kuvaama Diotrefes ja hänen kaltaisensa saivat vietellyksi ja alistetuksi omaan karsinaansa suuren joukon uskoon tulleita. Diotrefeksen kaltaisista johtajista Raamatun ulkopuolinen kirkkohistoria kertoo vuodesta 90 lähtien. Heidän johtamisperiaate tunnetaan nimellä "monarkkinen piispuus", joka sai tämän paremmalta kalskahtavan nimensä Ignatioksen kehitettyä sille ikioman ideologian. Monarkkisen järjestelmän piispojen ja heitä myötäilevien teologien oli tietysti syytettävä niitä, jotka heidän harhaoppiinsa eivät suostuneet jostakin, ja he keksivät syyttää uskovia Pyhän Hengen merkityksen korostamisesta. Teologit pystyivät strategiallaan harhauttamaan ainakin sivullisia.

Uskovia syytettiin myös kaksijumalaisuudesta. Aiheen siihen antoi uskovien keskuudessa käytävä keskustelu hyvän ja tiedon puusta - koko hyvän ja pahan tiedon tietämisen problematiikasta. Senjälkeen nämä uskovat samaistettiin niihin itämaisiin uskontoihin, joissa kreikkalaisen käsityksen mukaan oli kaksi jumalaa - hyvä ja paha. Tämäkin liike oli varsin hyvin suunniteltu, sillä kristinuskon levinneisyys ensimmäisellä vuosisadalla ulottui Rooman rajojen taakse Arabian niemimaalle, Babyloniaan, Persiaan, ja mahdollisesti kauemmaksikin. Persialaisen käsityksen mukaan on olemassa hyvä jumala Ahura Mazda ja hyvän vastustaja, paha arkkidemoni Ahriman. Tätä persialaista oppia sanotaan kreikkalaisen persialaisvastaisen sotapropagandan vaikutuksesta dualismiksi, mutta silloin unohdetaan, että Jeesus opetti mm. Isä meidän rukouksessa lähes samaa: "Isä meidän ... päästä meidät Pahasta". Ei Jeesuskaan Pahaa jumalaksi tituleerannut, vaikka puhuikin hänestä. Kristillisvaikutteista dualismia kyllä esiintyi, mutta kristikunnassa se oli lieveilmiö, jonka juuret olivat kreikkalaisessa filosofiassa, eikä suinkaan Persiassa. Silloin kuin dualismista syytettään niitä, jotka noudattavat Jumalan tahtoa Pyhässä Hengessä, on syyte väärä.

Lukumäärältään gnostilaisiksi tai dualisteiksi nimitetyt uskovat voittivat kirkkaasti teologien johtamien seurakuntien jäsenet. Miten he puolustivat asemiaan teologeja vastaan, ei ole tiedossa - heidän kirjoituksensa on hävitetty mahdollisemman tarkkaan. Ja toisaalta persialaisten dualistien kulttien kannattajat pitivät tarpeettomana vastata kreikkalaisten uskontofilosofien kirjoituksiin. Siten gnostilaisiksi nimitettyjä uskovia koskevat tiedot ovat lähes kaikki kirkkoisien häväistyskirjoituksista kotoisin. Arvokkain tieto, mitä näistä pilkkakirjoituksista löytyy, ovat suorat lainaukset gnostikoiksi nimitettyjen teoreetikkojen kirjoituksiin. Näissäkin tapauksissa on todennäköistä, että gnostikkojen teoreetikot eivät edustaneet tyypillistä uskovaa.

Hyökkäyksellään teologit onnistuivat lopultakin jakamaan kristikunnan. Totuuden ulkopuolelle ajautuivat sekä gnostilaisten teoreetikkojen että monarkkisen piispuuden johtamat haarat. Nekin ensimmäisen vuosisadan uskovat, jotka olivat pysytelleet kiistojen ulkopuolella ja säilyttäneet vapautensa, olivat tulleet leimatuiksi gnostilaisiksi. Toisella vuosisadalla syntyi termi "katoliset". Teologien johtamat katoliset eivät enää tunnustaneet uskoviksi niitä, jotka eivät heidän harhaoppeihinsa langenneet. Koetuksen kestäneiden oli aika saada uusia nimiä.

Syyrian Antiokian seurakunta oli kreikankielinen. Siitä muutama sata kilometriä pohjoisempana sijaitsi Osroenen kuningaskunta, joissa puhuttiin arameaa. Aramealaisten keskuksissa Edessassa (nyk. Urfa) ja Nisibinissä (nyk. Nusaybin) ei kreikkalaisten filosofien hyökkäys kristinuskon perusteita vastaan voinut jäädä huomaamatta. Ensimmäisinä filosofien kristikunnalle tuomista vaaroista varoitti Tatianos (120-173) kirjassaan Sana kreikkalaisille (Logos pros ellinas). Filosofien opit kävivät huonosti yhteen Jeesuksen ilmoituksen kanssa:

Jo Paavali oli joutunut toteamaan filosofien vaikutuksen uskoviin. Filosofien vaikutuksesta koko Vähä Aasia oli kääntynyt pois apostolin opetuksesta, kts. 2.Tim 1:15. Korinttolaisille Paavali joutuu tekemään rajaa filosofien maailmanselitysten ja Jumalan antaman viisauden välillä:

Seurakunta, joka ei hyväksynyt monarkkisten piispojen vallankaappausta, jäi Pyhän Hengen johtoon. Taistellessaan niitä uskovia vastaan, jotka vastustivat piispojen vallankaappausta, piispat joutuivat vastustamaan myös Pyhää Henkeä. Piispoille ei riittänyt pelkkä tottelemattomuus Jumalaa kohtaan. Piispat kävivät hyökkääväisiksi. Piispojen hyökkäyksien vuoksi kuuluisaksi tuli Montanos niminen uskova Vähästä Aasiasta. Hänen nimellään kirkolliset nykyisin kutsuvat kaikkia niitä Rooman rajojen sisällä asuneita uskovia, joilla oli kielillä puhumisen tai profetoimisen lahja. Tämän lahjan takia tuli tunnetuksi kaksi naista, Priskilla (Priscilla; Prisca) ja Maximilla.

Monarkkisen järjestelmän johtajille oli tärkeä todistella, että Priskilla ei ollut neitsyt, eikä leski, sillä niissä tapauksissa, joissa Raamattu kertoo naisprofeetoista, kerrotaan aina myös naisprofeetan perhesuhteet. Priskillan diskvalifioimiseksi hierarkit kertoivat, että Priskilla ei ollut neitsyt. Priskilla ei nähtävästi alistunut "piispantarkastukseen", ja niinpä muutamat kirkolliset vieläkin uskovat omia hierarkkejaan.

Monarkkisilla piispoilla oli toki muitakin syitä käydä uskovien kimppuun kuin pelkkä profetoimisen lahja. Pääasia oli pienen frygialaisen Pepusan (haku: Pepuza) kaupungin uskovien noudattama keskinäisen tasa-arvoisuuden periaate. Vaikka kirkonmiesten onnistui aikaa myöten voittaa Pepusan uskovien vastarinta, ja saada suuri osa seurakunta vietellyksi monarkkisen piispuuden orjuuteen, on seurakunnan organisaation vapautta puolustaneen Montanoksen nimi jäänyt kaivelemaan monarkkisen piispojen mieliä aina tähän päivään saakka. Parisataa vuotta Montanoksen kuoleman jälkeen ennen uudeksi profetiaksi kutsuttua liikettä ryhdyttiin jopa kutsumaan montanolaisuudeksi.

Kaiken muun lisäksi uskovat pitivät arvossa myös historiallista totuutta, jota kirkkoisät 300-luvulla kirjoittelivat uuteen uskoon. Kantona kaskessa olivat taas uskovat. Roomalle oli tärkeä todistella Pietarin ja Paavalin kuolleen Roomassa, mutta fryygialaisella Prokluksella oli asiasta erilaista tietoa, kuten kirkkohistorian isä, Eusebius (Kh.II:25:5-8) kertoo.

Kirkollisista uskovien joukkoon liittyi ainakin Tertullianus. Tertullianukselta ovat peräisin myös varhaisimmat tiedot herätysliikkeestä. Hänen aikanaan nimitystä montanolaisuus ei vielä käytetty. Kirkollisten hyökkäyskirjoituksissa tavallisia olivat sanat katafrygialainen (peri-frygialainen) ja "uusi profetia". Vasta paljon myöhemmin tulivat kirkolliset satusepät Eusebius ja Epifanius, jotka rakensivat Montanuksesta kuvaa liikkeen alkajana. Montanoksen toiminta alkoi Epifanuksen mukaan vuonna 156, ja Eusebiuksen mukaan vuonna 172; joka tapauksessa aikana, jolloin yksinvaltainen piispuus oli jo pääsemässä vallalle myös Vähässä Aasiassa. Uskovat jäivät pakostakin kirkollisen harhaopin ulkopuolelle, elleivät eksyneet. Kun historiallisten tosiasioiden vääristelyjä yhä jatkettiin, tehtiin Eusebiuksen Montanuksen yhteydessä käyttämästä sanasta "parakletus" (avustaja) sellainen johtopäätös, että Montanos olisi väittänyt olevansa Pyhä Henki. Siitä olikin jo lyhyt matka Teodosioksen ja Justinianoksen lakikokoelmien määräämiin kristittyjen vainoihin. Lakikokoelmissa uskovien nimitys "montanolaiset" (kr. montanistai) on jo vakiintunut.

Egyptin Aleksandriasta oli ptolemaiolaisten hallitsijoiden aikana muodostunut hellenistisen maailman kulttuuripääkaupunki. Kaupunki oli Jerusalemista vain parinsadan kilometrin päässä. Jerusalemin hävityksen jälkeen sen merkitys myös juutalaisena keskuksena kasvoi entisestään. Pian Aleksandriasta tuli myös kristillisen ajattelun ja toiminnan keskus.

Varhaisimmat tunnetut aleksandrialaiset opettajat on myöhemmin luokiteltu gnostilaisiksi. Heistä tunnetuimpia ovat Basilides, joka noin vuonna 130 kirjoitti raamatunselitysteoksen nimeltä Exegetica, sekä Basilideksen aikalainen Valentinus.

Valentinuksen tunnetuin työ on Totuuden evankeliumi, jonka koptinkielinen käännös löydettiin Nag Hammadista vuonna 1946. Valentinuksen ja hänen koulukuntansa päälle kirkolliset ovat vuosisatojen ajan heittäneet paljon likaa, mutta nyt, kun hänen kirjallista tuotantoaan on päästy tutkimaan, on käynyt ilmi, että Valentinus tunsi sekä käytti lähdeaineistonaan paitsi Vanhan Testamentti kirjoituksia, myös Matteuksen evankeliumia, Johanneksen evankeliumia, Roomalaiskirjettä, 1. Korinttolaiskirjettä, Galatalaiskirjettä, Efesolaiskirjettä, Kolossalaiskirjettä ja Johanneksen ilmestystä. Noin vuonna 140 kirjoitettu Totuuden Evankeliumi antaa siten myös arvokasta tietoa siitä, miten Uuden Testamentin kirjoituksen eri osassa kristikuntaa hänen aikoinaan tunnettiin. Merkittävää on, että oman aikansa kirkollisten auktoriteettien, ns. apostolisten isien, tai muiden kyseenalaisten kynäniekkojen kirjoituksia Valentinus ei käytä.

Valentinuksen oppilaan Heraklionin laatima Johanneksen evankeliumin selitysteos on vanhin Uuden Testamentin kirjoituksista laadittu selitysteos. Se on kirjoitettu noin vuonna 160, eikä ole säilynyt. Se, mitä siitä tiedetään, on toisen käden tietoa, lähinnä Origeneelta.

Alkukristillisissä seurakunnissa uskoon tulleiden kaste suoritettiin välittömästi saarnan, kerygman, jälkeen. Missä vaiheessa ja kenen oppien vaikutuksesta tästä käytännöstä luovuttiin, on arvailujen varassa. Egyptin Aleksandrian gnostilaisilla yhteisöillä oli käytössä monimutkaisia seremonioita seurakuntaan oton yhteydessä, mutta olivatko ne vaikuttamassa kastekäytännön muuttumiseen myös muissa kristillisissä yhteisöissä, ei ole tiedossani. Joka tapauksessa Aleksandrian suuressa seurakunnassa jo 180-luvulla kastettavia opetettiin erityisessä kasteoppilaan koulussa ennen kasteen suorittamista.

Aleksandrian kasteoppilaille tarkoitettua koulua on joskus sanottu ensimmäiseksi kristilliseksi yliopistoksi. Sanonta on yliampuva, sillä koululla ei ollut edes kiinteitä tiloja, opetusta annettiin yleensä asiakkaan kotona. Koulun merkitys myöhemmälle kristikunnan kehitykselle on kuitenkin kiistaton. Jo sen peruslähtökohta on väärä. Turmeltumattomassa, raamatullisessa seurakunnassa kaste suoritettiin kohta saarnan jälkeen, uskoontulopäivänä. Saarnan lisäksi muuta kasteopetusta ei annettu.

Noin vuonna 180 Aleksandrian kasteoppilaille tarkoitettuun kouluun tuli opettajaksi "intiankävijä" ja entinen stoalainen filosofi Pantainos (k. 203). Koulun asiakaskunta myöhemmin muodostui filosofeista, jotka halusivat opiskella kristillistä jumaluusoppia. Koulun myöhempiä opettajia olivat Klemens Aleksandrialainen (n. 150-215) ja Origenes (n. 185-252).

Klemens oli ennen uskoontuloaan hyvinkoulutettu keskiplatonilaisen koulukunnan filosofi. Vuoden 202 vainoissa hän joutui siirtymään Kappadokian erämaihin, kirjallista toimintaansa jatkaen. Origenes oli vainojen alkaessa vielä niin nuori, että saattoi jäädä Aleksandriaan.

Origenes oli uskovien vanhempien poika, joka ryhtyi lukemaan kreikkalaisia tieteitä pystyäkseen käännyttämään (tai voittamaan kilpalaulannassa) pakanoitten oppineet edustamansa opinsuunnan myötäilijöiksi. Vuonna 202 alkaneiden vainojen aikana Origenes oli vasta 18-vuotias, mutta paikallinen seurakunta määräsi hänet kastekoulun johtajaksi, ilmeisesti tilanteen pakottamana.

Origeneestä tuli ensimmäinen merkittävä teologi. Hän oli tarmokas, tuottelias, aloitekykyinen ja perusteellinen raamatunselittäjä ja opettaja. Vuoden 215 vainojen aikana Origenes siirtyi väliaikaisesti Palestiinaan, kaupunkiin, jossa apostoli Pietari oli kastanut ensimmäiset pakanakristityt. Opetustoimessaan Origenes menestyi niin, että hänen kotikaupunkinsa kateellinen piispa erotti hänet kirkosta, jonka jälkeen Origenes muutti takaisin Palestiinan Kesareaan, jossa hän jatkoi opetustointaan vapaana yrittäjänä. Origenes kuoli kristityn normaalikuoleman keisari Deciuksen vainoissa saamiinsa vammoihin.

Kerrotaan, että Origenes kirjoitti kuusi tuhatta teosta. Kuusitoista kirjuria kirjoitti muistiin niitä helmiä, joita hänen huuliltaan putoili. Sanoja, paljon sanoja Jumalan olemuksesta, aineen olemuksesta, hyvän ja pahan paluusta alkuperäisen täydellisyyden tilaansa jne. On vaikea kuvitella, että Origenes olisi puhunut näitä sanoja kuparikaivoksen uskoville, jotka toisiinsa kahlehdittuina tekivät työtä ryhmissä ja riemuitsivat yksinkertaisella ilolla pelastumisesta, saattaen vartijansa häpeämään itseään ja ammattiaan. Olisivatkohan he ymmärtäneet mitään siitä, mitä herra teologi puhui? Olisi tainnut jäädä veljiltä suu auki.

Origenes ei ryhtynyt gnostikkojen vastaiseen kampanjaan. Hänen, samoin kuin Klemensinkin, käsitemaailmassa gnosiksella on tärkeä osa. Täten he liittyvät tietyllä tavalla Aleksandrian voimakkaisiin gnostilaiseksi luokiteltuihin yhteisöihin, joilla myös on omat teoreetikkonsa: Vasilides (100-luvun alku) ja Valentinus (k. 160), Julius Kassian (100-luvun alku) ja Karpokrates (100-luvun alku).

Origenes ilmaisi kristinuskon käsityksensä filosofisin sanakääntein, joiden merkitys jää usein epäselväksi. Gnosiksella Origenes selittänee Pyhän Hengen olemusta. Vuonna 553 katolinen kirkko sanoutui irti hänen opeistaan. Käytännössä Origenes siis sai kenkää vielä kuoltuaankin. Tämä tarpeeton teko on harmittava myös siksi, että hänen kirjoituksensa hävitettiin kerettiläisinä lähes tyystin. Kirkon vihasta päätellen Origenes oli Jeesuksen todellinen seuraaja, mutta häneltä säilyneet kirjoitukset eivät sitä todista.

Ne päämäärät, jotka Origenes toiminnalleen oli asettanut, tulivat kuitenkin saavutettua. Ne avasivat ei-uskoville filosofeille takaoven kristinuskon rikkaaseen aatemaailmaan. Origenes oli voittanut pakanat siten kuin pakanat voiton käsittävät. Avatusta takaovesta tulvi sisään ajattelijoita, jotka alkoivat mellastaa monarkkisten piispojen johtamassa kristikunnan haarassa, joka myöhemmin sai nimen kirkko. He kehittivät edelleen Klemensin, Origeneen ym. edeltäjiensä uskonnollisia spekulaatioita. Ja tunsivat omaavansa suuren tietämyksen.

Ireneos (130-195) oli Smyrnan, (nykyisin Izmir, Turkissa), ja siis Polykarpoksen seurakunnan kasvatteja, mutta siirtyi gallien ja kelttien luo länteen, Lundugumiin. (nykyisin Lyon, Ranskassa). Gallialaisessa Lundugumissa Ireneos pääsi kaupunkipiispan virkaan vuonna 178.

Ireneos pystyi saarnaamaan gallien kielellä. Mahdollisesti hän oli kansallisuudeltaan sitä gallien heimoa, joka nykyisen Ukrainan seuduilta siirtyi aikoinaan Vähään Aasiaan, toisten gallien siirtyessä nykyisen Ranskan alueelle.

Ireneos otti tehtäväkseen epäluuloisuuden kylvön seurakuntaan. Kirjoituksissaan Ireneos antaa itsestään sellaisen kuvan, että hän tietää kaiken, varsinkin sellaiset asiat, jotka ovat hänestä kaukana. Ireneos näki miltei kaikessa harhaoppeja, ja varsinkin gnostilaisia. Ireneoksen viisiosainen kirjallinen työ "Valheellisesti tiedoksi nimitetyn harhaopin (pseudonimos gnosis) paljastaminen ja kumoaminen" (ns. "Harhaoppeja vastaan") luo pohjan kirkon opinkehityksen suuntaviivoille tähän päivään saakka. Kirja on säilynyt latinankielisenä käännöksenä, kreikkalaisesta alkuperäislaitoksesta on säilynyt osia. Ireneoksen toinen kirjallinen työ "Apostolisen opin esitys" on säilynyt vain armeniankielisenä käännöksenä, mikä julkaistiin v. 1907.

Ireneos on katolisen kirkon varhaisin teologi, jota vielä ei ole julistettu kerettiläiseksi. Teoksellaan Harhaoppeja vastaan Ireneos oli antanut suuntaviivat kirkon käsitemaailmalle seuraavaksi kahdeksi vuosituhanneksi. Epäily ja väärien oppien pelko valtasivat monarkkisten piispojen johtamat kristilliset yhteisöt. Rakkaus ja suvaitsevaisuus heitettiin yli laidan. Tilalle tulivat uskonkäsitykset, dogmatiikka. Ireneoksen kyseenalainen ansio on siinä, että kirkonisien, joihin hän itsekin kuuluu, ideologiassa Tiituksen kirjeen 3:10 sisältö käsitetään päinvastoin kuin Raamattuun on kirjoitettu.

Ireneoksen niinsanottu taistelu harhaoppeja vastaan oli vain savuverho hänen todellisille pyrkimyksilleen. Ireneos pyrki vahvistamaan kirkollista organisaatiota. Huippuunsaviedyllä organisaatiolla Ireneos luuli pystyvänsä estämään poikkeamat apostolien opista. Osittain siinä onnistuttiinkin: Organisaation ulkopuoliset opit eivät vaikuttaneet kirkkoon suoranaisesti, mutta ne pääsivät kirkkoon vapaasti kirkon oman järjestelmän kautta. Ireneoksen aikana kreikkalainen filosofia oli tunkeutumassa kirkkoon.

Ongelma ei ollut ulkopuolelta tulevissa haasteissa. Sudet olivat seurakunnan sisällä ja ne halusivat valtaa. Tämän vallantavoittelun tueksi tarvittiin vahvaa organisaatiota. Vallantavoittelun välineeksi Ireneos laati opin apostolisesta vallanperimysjärjestyksestä. Ireneoksen harhaopin mukaan monarkkisen järjestelmän kaupunkipiispat olivat apostolien vallanperijöitä.

Ireneoksen todelliset pyrkimykset olivatkin suunnatut elävää kristikuntaa vastaan. Hän vaati, että kirkko ei saa sallia uskovien omia kokouksia. Jos kokouksia pidetään, niihin on aina saatava kirkollinen valtuutus. Eikä sillä hyvä. Ireneos vaatii, että kirkon koko hierarkian tulee alistua monarkkisen järjestelmän Rooman piispan valtaan.

Raamatun mukaan maailma on pahan vallassa. Elävä seurakunta on ainut saareke, joka tässä pahan maailmassa sinnittelee Saatanan valtaa vastaan. Se on syy, mikä panee kirkolliset etsimään valtaa, valloittaakseen voittamattoman seurakunnan, eksytyksien kautta.

Seurakunnan pää on Kristus. Ireneoksen oppien mukaan kirkon pää on Rooman monarkkinen piispa, paavi. Jeesus ja apostolit olivat varoittaneet seurakuntaa harhaopeista. Ireneos oli tuonut seurakunnan eteen harhaoppien mestarinäytteen.

Suurimmaksi teologiseksi riitakysymykseksi kohosi ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina ns. kristologinen kysymys, oppi Isän ja Pojan keskinäisistä suhteista. Kristologisen kysymyksen rinnalle nousi ajan mittaan kysymys Pyhän Hengen asemasta suhteessa Isään ja Poikaan. Pelin avasi Origenus väittämällä, ilmeisesti syyrialaisen kansanuskonnon vaikutuksesta, että Jumalalla on kolme persoonaa, hypostaasia.

Kolminaisopin varsinainen kehittelijä oli Kvintus Septimius Florentius Tertullianus (n. 160 - n. 220). Tertullianus oli latinaksi kirjoittava karthagolainen, joten hänen lukijakuntansa oli vielä siihen aikaan aika rajattu. Tertullianus joutui kehittämään oppinsa torjuakseen edellämainitun Markionin käsitykset Pyhästä Hengestä.

Tertullianus kävi taistelunsa Markionia vastaan enemmän tai vähemmän likaisin asein. Markion oli kotoisin Mustan meren pohjukasta. Todistellakseen Markionin epäluotettavuutta Tertullianus esittää perusteluiksi väitteen, että Mustan meren perukka (Pontuksen maakunta) on paikka, jossa ihmiset käyttävät ruuakseen kuolleiden lihaa, harjoittavat kuukautisvuodon aikana seksiä ja jossa "aurinko ei koskaan paista ja päivälläkin on pimeää". Tertullianuksen kannattajat ovat myöhemmin yrittäneet selitellä näitä teoksessa "Markionia vastaan" esitettyjä väittämiä huonosta maantieteen tuntemisesta johtuviksi, mutta osuvampaa olisi kai sanoa, että Tertullianus ei tuntenut Totuutta, jonka takia hän ei puhunut totta. Jos Tertullianuksella ei ollut Pyhää Henkeä, niin kuka häntä olisi varoittanut virheestä silloin, kun tieto puuttui? Opin Pyhästä Hengestä Tertullianus sentään tekaisi.

Tertullianus oli saanut koulutusta puhetaidossa, lainopissa ja kirjallisuudessa. Latinan lisäksi hän osasi kreikkaa. Koulutuksen puolesta taitojen olisi pitänyt riittää Markionin oppien kumoamiseen ilman perättömiä todistajanlausuntojakin, mikäli ne väitteet, jotka hän Markionia vastaan esittää, ovat tosia. Jälkipolville asiaan on enää mahdotonta palata, sillä Markionin kirjoitus nimeltä Antithesis ei ole säilynyt.

Tertullianuksen opista tuli katolisen kirkon tärkein yhdistävä side. Sen esiintuominen alatyylisessä taistelukirjoituksessa on suoraan verrannollinen sen arvoon.

Uskovien valtaosalle ei ollut mahdollista seurata teologien polemiikkia kolminaisuusopista, eihän kristikunta ole mikään filosofinen koulukunta. Kristitylle riitti ja riittää että hän tuntee Isän, tunnustaa Jeesuksen Herruuden ja noudattaa Jumalan tahtoa Pyhän Hengen johdatuksessa. Mutta valtaanpäässeet teologit tekivät kolminaisuusopista aseen, jonka avulla he ovat pitäneet laumojaan kauhun vallassa ja tapattaneet niitä, jotka ovat totelleet Jumalaa aina siitä lähtien, kun kristinusko tuli valtion ideologiaksi. Konstantinus "Suuren" ajoista voidaan katsoa alkaneeksi aika, jolloin toteutui Jeesuksen sana: "He erottavat tiedät synagogasta ja tulee aika, jolloin jokainen, joka tappaa teitä, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle. Ja sen he tekevät teille, koska eivät tunne Isää, eivätkä minua", (Joh.15:2-3).

Tertullianuksen oppi kolminaisuudesta on ollut jatkuvan uudelleenarvioinnin kohteena, eivätkä edes suurimmat kirkkokunnat ole päässeet siitä vieläkään yksimielisyyteen.

Tertullianuksen muu tuotanto on samanlaista; ainakin vielä vuonna 197 kirjoitettu "Kristinuskon puolustus" on täyttä roskaa. Kirjassa Tertullianus työntää niin paksua tarinaa, että oikein hävettää.

Tertullianusta ei lueta kirkkoisien joukkoon, syystä että hän tuli uskoon vuonna 206. Mikäli tämä otetaan lukuun, teki Tertullianus suositeltavan ratkaisun ainakin omassa elämässään. Onhan se paljon hienompaa olla kirjoilla Elämän Kirjassa taivaissa kuin kirkon kirjoissa merkinnällä "Saint".

Kristikunnan kiistat Isän ja Pojan keskinäisestä suhteesta eivät olleet sattuma. Pyhästä Hengestä ei puhuttu. Teologien käsitemaailmassa Pyhän Hengen sijalla olivat kiistat gnosiksesta. Toisen vuosisadan kristikunnan kuuluisilla opettajilla ei näytä myöskään olleen henkilökohtaista kokemusta hengellisestä elämästä. Selitykset Hengestä ja sen ilmenemisestä saivat puhtaasti filosofisen luonteen.

Pyhää Henkeä on melko mahdotonta kuvailla sellaiselle henkilölle, jolla sitä ei ole. Vielä hassumpi tilanne syntyy, jos selostuksen antajallakaan ei ole Pyhää Henkeä. Ja aivan hulluksi tilanne käy, jos kaksi teoreetikkoa kiistelee asiasta, josta kummallakaan ei ole mitään tietoa. Paavalin mukaan sekä väittäjä, että vastaväittäjä on silloin hairahtunut:

Ne kiistat, joista Paavali kirjoittaa, ovat meille tuttuja kirkollisten teologien ja gnostilaisten teologien välisistä voimainmittelöistä. Paavali kehoittaa meitä vetäytymään syrjään koko kiistelystä.

Paavali ei kiistä sisäisen Jumalan tunnon, gnosiksen, jos niin halutaan sanoa, olemassaoloa. Hyvän esimerkin sanan oikeasta käytöstä löytyy suomalaisen kristikunnan historiasta, herännäisliikkeen alkuajoilta: Paavo Ruotsalainen oli alkuaikoinaan seppä Högmannin puhuttelussa Jyväskylässä. Seppä sanoi: "Yksi sinulta puuttuu, ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunto". Kristuksen sisällinen tunto on se gnosis, joka on Jumalasta, Pyhä Henki. Paavo sai Pyhän Hengen, ja se ratkaisi asian.

Tertullianuksen ideologinen kasvatti Kyprianus (n. 201-258) toi kristikuntaan merkittävän lauselman: "Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta". Myös Kyprianus kirjoitti latinaksi. Kreikankielinen sana 'ekklesia' oli vakiintunut latinan kieleen merkityksessä 'kirkko', samalla kun samaa 'ekklesia' -sanaa edelleen käytettiin myös sen alkuperäisessä merkityksessä 'seurakunta'. Näinollen Kyprianuksen kuuluisa lauselma on epätäsmällinen, sillä se voidaan kääntää myös: "Seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta". Tulkitsijasta itsestään riippuu, mitä Kyprianus todella sanoi. Kirkon asianajajat ymmärrettävistä syistä väittävät, että Kyprianus tarkoitti kirkkoa.

Jos haluamme sanoa saman asian kuin Kyprianus, mutta ilman virheellisen tulkinnan mahdollisuutta, on sanottava: "Seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta". Lisäksi on täsmennettävä, että kirkko ei ole seurakunta. Kirkosta on erottava, kts. Ilm 18:4. Ne, jotka eivät eroa, Jumala tuomitsee.

Kyprianuksen ura kirkossa ei ollut pitkä. Hän otti kasteen vuonna 246, ja jos seuraavana vuonna hänestä tehtiin presbyteeri. Karthagon piispan pallille Kyprianus Karthagolainen istutettiin 249. Lukuisissa kirjoituksissaan Kyprianus kehitteli edelleen Ignatios Antiokialaisen harhaoppia monarkkisesta piispuudesta. Äkkiä huipulle noussut Kyprianus joutui ottamaan kantaa järjestelmän piispojen keskinäisiin kiistoihin. Kirjoitukset paljastavat, kuinka kauaksi kristinuskon periaatteista jo tässä vaiheessa oli eksytty.

Kyprianuksen käsissä kirkon hierarkinen järjestelmä kehittyi edelleen. Rooman piispa Stefanus I (254-257) pyrkimyksiä puuttua Pohjois-Afrikan seurakuntien elämään Kyprianus vastusti, itse Kyprianus otti kuitenkin osaa Rooman piispojen keskinäiseen valtataisteluun. Kyprianus Karthagolaiselta katkaistiin pää miekalla Valerianuksen vainoissa v. 258.

Oikean kristillisen teologian systemaattisella esittämisellä on omat vaikeutensa: Jumalaa ei voi supistaa kirjoihin ja kansiin. Jumala on suurempi kuin ihmisen käsityskyky. Teologien yrittäessä mahdottomia he saivat aikaan vain paljon hajanaisia käsityksiä Jumalasta. Ennen pitkää alettiin oikealla opilla teologien keskuudessa tarkoittaa oikeiden käsitysten summaa. Teologit ajattelivat, että ihminen pääsee Jumalan yhteyteen, kunhan vain saa hankituksi oikean tiedon, oikeat käsitykset Jumalasta.

Joka teologilla oli tietysti omat käsityksensä. Niinkauan kuin teologit eivät käyneet tukkanuottasille, ajattelun rikkaus oli hedelmällistä. Mutta pian satoa ruvettiin jakamaan jyviin ja akanoihin seurakunnan ulkopuolella pidetyissä kokouksissa. Vuoden 325 jälkeen teologien oikea oppi tuli käytännössä merkitsemään viimeisen kirkolliskokouksen päätöksiä oikeasta opista, joten oikeasta opista oli näin tullut muuttuva suure. Samalla Pyhä Henki jäi teologeille yhtä kaukaiseksi kuin Jeesus fariseuksille.

Suuri osa veljistä ymmärsi teologien yrityksen toivottomuuden. Teologiveljien kanssa puhuessaan he joutuivat painottamaan erikoisesti Jumalan sisäisen tuntemisen tärkeyttä. He joutuivat osoittamaan, ettei pelkkä pään tieto johda Jumalan yhteyteen. He saattoivat viitata Paavalin kirjeeseen Timoteukselle: "Oi Timoteus, talleta, mitä sinulle on uskottu ja vältä tiedon nimellä kulkevan valhetiedon epäpyhiä ja tyhjiä puheita ja vastaväitteitä". Mutta teologit vastasivat nimittelemällä heitä neuvoneita veljiäkin gnostilaisiksi. Joku keksi lisäksi väittää, että Apostolien teoissa (Apt 8:9) mainittu noita ("magos") Simon olisi ollut "gnostikko" ja siitä lähtien väitettä on teologien keskuudessa toisteltu häpeilemättä tähän päivään saakka. Samaa tarkoitushakuista huuhaata tarjotaan vielä 1997 Encyclopediae Britannicassakin.

Uskovien ja teologien erimielisyydet koskevat pääasiassa vain yhtä asiaa: Onko ihmisen palveltava Jumalaa Hengessä vai oman järkensä osoittamalla tavalla. Teologeja on enemmän miellyttänyt se vaihtoehto, jossa he lopultakin alistuvat ei suinkaan Jumalan tahtoon, vaan kunnioittavat itse keksimiään käsityksiä Jumalasta.

Siitä, uskoivatko teologit Jumalaan, voidaan olla eri mieltä. Mutta kreikkalaisiin auktoriteetteihinsa filosofeihin he uskoivat vuorenvarmalla uskolla. Antiikin ajattelijoista tuli aikaa myöten niin pyhiä, ettei heitä saanut arvostella lainkaan. Tieteellinen työ pysähtyi, koska filosofien kuviteltiin esittäneen asioista lopullisia totuuksia. Aristoteleen oppien vaikutuksesta teologia muuttui skolastiikaksi. Vasta keskiajan alussa, kun kirkot sitten hävisivät taistelun islamilaisten ja juutalaisten välityksellä Eurooppaan tunkeutunutta uustieteellistä ajattelua vastaan perääntyi roomalaiskatolinen kirkko uudenlaiseen dualismiin, jakaen asiat hengellisiin ja maallisiin. Mutta kauan sen jälkeenkin joutuivat tiedemiehet vielä työskentelemään roviolla polttamisen uhan alla.

Yhä vieläkin teologit jatkavat rohkeasti Ireneoksen viitoittamaa tietä. Heitä voi ymmärtää, sillä tarkoitus näyttää oikealta. Jeesuksen toivehan oli, että opetuslapset "yhtä olisivat". Teologit pyrkivät opin yhdenmukaisuuteen. Pyrkimykset eivät siis sittenkään ole täysin yhtäläiset. Siten suomalaisenkin kirkkoraamatun vuosilta 1933/1938 Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 1:10 on saanut muodon:

Paavali ja Soostenes ne on siinä pantu suvaitsemattomuuden puolestapuhujiksi. Mutta kreikkalainen lähdeteksti esittää vain ohjeellisen toivomuksen:

Ero ei näytä suuren suurelta, mutta kaikille niille jotka sen perusteella on tapettu, se on merkinnyt paljon.

Teologinen perustelu opista jäi liian alhaiselle tasolle. Suurelta osin sen harrastajilta jäi huomaamatta, että ihmisellä voi olla miltei oikeat käsitykset Jumalasta, mutta väärä, rakkaudeton henki. Mutta juuri se ominaisuus, että teologien uskonkäsitykset niin erehdyttävästi muistuttavat totuutta, tekee ne vaarallisiksi. Aito Jumalan tuntemus voidaan kuitenkin tuntea veljesrakkaudesta ja sitä ei teologeilla riittänyt sen enempää "vähimpiä veljiä" kuin toisia teologejakaan kohtaan.

Teologien vallankaappauksen voidaan katsoa onnistuneen vuoteen 300 mennessä. Rooman valtakunnan johto otti valtaustoimiin aktiivisesti osaa, paitsi tappamalla parhaimpia uskovia, myös toimittamalla seurakuntien johtoon suosikkejaan. Yksinvaltaisen piispuuden yleistymisen myötä alettiin myös rakentaa kirkkorakennuksia. Vanhin tunnettu, meille säilynyt seurakunnan käyttöön erikoisvarusteltu huone rakennettiin vv. 232-233 Dura Europukseen (nykyisen As Salajiyah'in luona), Eufratin rannalle nykyisen Syyrian itäosaan. Varsinaisten kirkkojen rakentamiseen ryhdyttiin vasta Konstantinuksen äidin Helenan toimesta 300-luvulla, valtion rahoilla. Niihin uskovilla ei enää ollutkaan menemistä.

Uusi Testamentti ei tunne seurakunnan jakoa papistoon ja maallikoihin. Ainut välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä on Jeesus. Tämän asian julistaminen on jokaisen uskovan tehtävä.

Uskovan tehtävänä on rakentua Jumalan Hengen asuinsijaksi, temppeliksi, ja julistaa Jumalan tekoja - ei teologiaa - vaan "tekoja":

Laittamattomasti sanottu. Kts. 1.Piet. 2:2-12.

Pietari varoittaa pyhää kansaa omaksumasta pakanakansojen kulttuuria:

Teologien onnistui osassa kristikuntaa murtaa raamatullinen järjestys. Kirkkoherramentaliteetin hyväksyminen oli palaamista takaisin pakanamaailman johtajavaltaiseen järjestörakenteeseen. Alkuseurakunnassa vanhinten puoleen voitiin kääntyä tarvittaessa yhtä mutkattomasti kuin lapset pyytävät maitoa kotonaan vanhemmiltaan, mutta kirkossa yksinvaltiaasta piispasta tuli johtaja, joka pian käsitettiin papiksi. Syntyi jako maallikkoihin ja papistoon. Veljeyskäsitys oli hämärtynyt ja veljien samanarvoisuus kadonnut. Samalla oli menetetty etu, josta Vanha Testamentti sanoo: "monisäikeinen lanka ei helposti katkea", (Saarn. 4:12). Se rikkaus, jolla Jumala on seurakuntaansa siunannut, jäi käyttämättä, koska piispan nimeä käyttävä hierarkki oli syrjäyttänyt armolahjojen haltijat. Elävä seurakunta oli joutunut kirkon ulkopuolelle.

Kun kirkon kaikki hengelliset palvelustoimet olivat keskittyneet yhden piispan, superveljen, käsiin, ei hänellä enää riittänyt aikaa pitää heikoista huolta. Yksinvaltaisesta piispasta tuli orpokodin hoitaja, joka riisti lapset heidän omilta hengellisiltä vanhemmiltaan, muttei pystynyt heitä hoitamaan. Rakastavan vanhimman asemasta kirkon piispasta tuli tuomari, joka julisti eksyneitä ja eksyneeksi kuvittelemiaan veljiä anatheemaan, pannaan ja kirkonkiroukseen oman mielensä mukaan.

Eri paikkakuntien uskovien välinen yhteydenpito oli alussa konsultoivaa, oma-aloitteista ja vähemmän kiinteisiin muotoihin sidottua, kuten muukin seurakuntaelämä. Yhteydet tulivat hoidettua, kun kaikilla seurakuntalaisilla oli siihen vapaus. Myöskin vaeltavien profeettojen ja lähetyskutsumuksensa tähden liikkuvien veljien vierailut olivat tavallisia.

Vallan keskittyminen yksinvaltiaan piispan käsiin ja sitä seuranneet epäkohdat synnyttivät joukon terveitä, mutta hajanaisia vastareaktioita, olihan veljiä opetettu vetäytymään syrjään valheveljistä. Veljet hakeutuivat toistensa yhteyteen ja piispat pitivät omia kokouksiaan. Varsinaista välirikkoa ei kuitenkaan tapahtunut siellä, missä veljet tajusivat pysyä Pyhän Hengen yhteydessä, mutta aina ei käynyt niin. Muutamat vastareaktiot saivat epäterveen luonteen, niin ettei kummankaan osapuolen voida katsoa toimineen Pyhän Hengen johdatuksessa tai kirjoituksia noudattaen.

Kirkolliskokouksia pidettäessä heräsi vallanhimoisten piispojen mielissä kysymys siitä, kuka heistä on suurin. Rooman, pääkaupungin, piispat alkoivat vaatia itselleen johtoasemaa. Samanlaisia vaateita oli myös Syyrian Antiokian ja Egyptin Aleksandrian piispoilla. Myöhemmin, kun Konstantinus "Suuri" tuli keisariksi ja vuonna 330 valitsi pääkaupungiksi Bysanttiin perustamansa Konstantinopolin, nykyisin Istanbul, alkoi myös Konstantinopolin piispa vaatia samaa. Ylivallasta kilpailevat piispat alkoivat käyttää itsestään nimeä "patriarkka", kieltäen siten koko sen apostolisen perustuksen, jonka Jeesus on seurakunnalle asettanut. Keisari Justinianuksen (527-565) aikana nimen "patriarkka" käytöstä oli jo järjestelmällistä.

Monarkkisten piispojen keskinäinen taistelu vallasta johti siihen, että itsevaltaisesti johdettujen seurakuntien ylimmäksi johtajaksi Rooman valtakunnassa tuli keisari, joka toimi piispankokouksen puheenjohtajana, kun taas toisaalta seurakunnan pää on ylösnoussut Jumalan karitsa. Kirkkolaitoksesta oli tullut kahden miehen vaimo, Ilmestyskirjan portto.

Kansallisen juutalaisneuvoston, Sanhedrinin päätöksellä kuolemaan tuomitun Jeesuksen jälkeen Jerusalemissa tapettiin Stefanus, yksi seurakunnan seitsemästä sosiaalijohtajista, mistä viisastuneina uskovat pakenivat kaupungista maaseudulle, mutta apostolit sinnittelivät vielä:

Sanotaan, että kapteeni lähtee viimeisenä hukkuvasta laivasta. Apostoleilla oli kuitenkin käsky mennä kaikkeen maailmaan. Uusi Testamentti kertoo paljon Paavalin työstä sellaisten kansojen parissa, jotka eivät kuuluneet Israelin kahteentoista heimoon, mutta muiden yhdentoista apostolin toimista kerrotaan vähemmän. Raamattu kertoo kuitenkin Pietarin toimineen sillä seudulla, joihin Pohjois-Israelin 10 heimoa oli viety vuosina 744 eKr ja 721. Myös Jaakobin kirjeessä kerrotaan hänen toimineen sellaisilla seuduilla, joissa tiedetään juutalaisasutuksen olleen vankkaa.

Tällä välin vainot Jerusalemissa jatkuivat. Herodes Agrippa, joka oli saanut tutustua kristinuskoon Paavalia kuulustellessaan, tuomitsi kuolemaan Jakobin, toisen Sebedeuksen pojista. Ylipapin päätöksellä tapettiin toinenkin Jakob, Herran veli. Pian tämän jälkeen seurakunta muutti Jordanin toiselle puolelle Pellaan. Se olikin armoa, sillä kun juutalaiset vuonna 66 kapinoivat roomalaisten kovaa hallintoa vastaan, ei Jerusalemissa ollut enää hyvä olla. Jerusalem hävitettiin vuonna 70. Sen jälkeen jotkut vielä palasivat Jerusalemiin, mutta vuonna 135 roomalaiset hävittivät koko Jerusalemin kostoksi kapinasta, jota käytiin valemessias Bar Kochban johdolla vuosina 132-135.

Jerusalemin hävityksen jälkeen juutalaiskristityt menettivät näkyvän osuutensa yhä kasvavan kristikunnan johdossa. Heitä kuitenkin tarvittiin eri puolilla maailmaa, sillä heti kun kristikuntaan tuli ei-juutalaisia johtajia, heillä oli taipumus unohtaa juurensa, ja imeä vieraita vaikutteita saastaisista lähteistä.

Suuri osa juutalaiskristittyjä jäi arameankieliselle alueelle, joko Galileaan tai kauemmas pohjoiseen, syyrialaisen kristikunnan pariin.

Evankeliumi oli ensin julistettava juutalaisille. Uuden Liiton kansan syntypäivillä Jerusalemissa ei juuri muita ollutkaan, mutta eri puolilla Lähi-itää asuvat juutalaiset, sekä juutalaisuuteen muista kansoista kääntyneet olivat hyvin edustettuina, kun Pyhä Henki helluntaina vuodatettiin. Apostolien puhetta kuunnellessaan he kysyivät ihmeissään:

Israelissa vakituisesti asuvat juutalaiset puhuivat Jeesuksen aikana arameaa ja hebreaa, mutta yleisesti myös kreikkaa. Kreikka oli ollut valtaeliitin kieli Aleksanteri Makedonialaisen valloittamissa Lähi-idän maissa jo parisataa vuotta, eikä sitä tai arameaa edes mainita niiden kansojen luettelossa, joille Pyhä Henki tulkkasi apostolien puheen kristillisen seurakunnan syntymäjuhlassa.

Syyriassa juutalaiskristityt olivat kuin kotonaan. He pystyivät puhumaan kaikkien syyrialaisten kanssa arameaksi, ja kreikkalaisperäisen väestön kanssa kreikaksi riippumatta siitä, liikuttiinko Rooman Itä-osissa, Persiassa tai niissä pikkuvaltioissa, jotka olivat niiden välissä. Eikä kysymys ollut pelkästään puhumisesta. Myös kirjalliset dokumentit laadittiin usein molemmilla kielellä. Jäljet tästä näkyvät myös Raamatun syntyhistoriassa. Kaikesta Uuden Testamentin kirjoista ei voida varmuudella sanoa, millä kielellä se alun perin kirjoitettiin - arameaksi vai kreikaksi. Arameankieliset sanat kreikankielisissä evankeliumiteksteissä viittaavat siihen, että ne ovat käännöksiä arameasta.

Roomalaisen Syyrian provinssin pääkaupunkiin Antiokiaan syntyi paikallisseurakunta noin vuonna 35. Syyrian Antiokian valtakieli oli kreikka, mutta Syyrian sisämaassa puhuttiin arameaa, joka oli ollut alueen valtakieli jo parin vuosituhannen ajan. Aramea oli myös Jeesuksen kotikieli. Arameankielisillä seurakunnilla oli kotikenttäetu alueella, joka ulottui Mustalta Mereltä Välimerelle ja Babyloniasta Egyptin rajoille.

Syyrialaisen kristikunnan syntyvaiheista Raamattu kertoo niukasti. Vain Syyrian Antiokian seurakunnan asioista kerrotaan yksityiskohtaisesti, mutta Ignatiuksen harhaoppi tuhosi seurakunnan jo 90-luvulla. Tukeakseen itsevaltiaista pyrkimyksiään Ignatius loi opin, tai oikeastaan järjestelmän, jossa uskovat jaettiin kahteen kastiin - papistoon ja maallikoihin. Ignatiuksen järjestelmä halvaannutti seurakunnan. Ignatius oli ensimmäinen ei-juutalainen seurakuntajohtaja ja jäljet olivat kammottavat.

Syyrian arameankielisen kristikunnan synty on hämärän peitossa. Sen synnystä kertovassa Agbarin legendassa väitetään, että Jeesuksen ulompaan opetuslapsipiiriin kuulunut Addai (Taddeus) olisi toiminut Edessassa ja Nisibissä. Epäilemättä juutalaiskristityt toimivatkin ahkerasti arameankielisillä alueilla, mutta varsinaiset historialliset tiedot heitä ovat vähemmän dramaattisia. Parmyrasta, erästä Syyrian aramealaisesta valtakeskuksesta on löydetty kristillisiä hautakirjoituksia vuodelta 135 ja Hegesippuksen sanotaan lainanneen syyrialaisia evankeliumitekstejä kirjoituksissaan. Suurempi merkitys on Pietarin Babyloniasta lähettämällä 1. kirjeellä, josta hän lähettää terveisiä Pontossa, Galatiassa, Kappadokiassa, Aasiassa ja Bityniassa oleville kristityille. Pietari, juutalaisseurakuntien primas, kulki siellä, missä juutalaiset asuivat.

Syyrian aramealaiset kaupungit Edessa (Urfa) ja Nisibis (Nusaybin) Rooman ja Persian välisellä alueella olivat vanhoja juutalaiskeskuksia, samoin myös Arbela (Irbil) hieman kauempana idässä. Oli luonnollista, että juuri juutalaiset kristityt tulivat ensimmäisinä juuri tälle seudulle, jossa kielikin oli samaa kuin kotona Galileassa ja Juudassa. Olivat myöhäsyntyiset tarinat Jeesuksen ja Osrhoenen kuninkaan Agbarin kirjeenvaihdosta tai Taddeuksen osuudesta paikallisen kristikunnan syntyyn kuinka hataria tahansa, tosiasiaksi jää, että Rooman ja Persian rajamaiden kristikunta oli se seutu, jossa varsinainen kristinusko ensimmäisenä sai sellaisen telttapaikan, josta se pystyi jatkamaan levittämään telttanarunsa ympäri maailman sen jälkeen kun Syyrian kreikankielinen pääkaupunki oli joutunut sen harhaopin valtaan, josta aikaa myöten kehittyi kirkko.

Vuoden 140 paikkeilla Pontoksen maakunnasta, Mustanmeren etelärannikon Sinopen kaupungista Roomaan saapui Markion, noin 50 vuotias laivanvarustaja. Hän liittyi Rooman uskoviin, avusti heitä huomattavilla rahasummilla, mutta ei hyväksynyt kaikkea näkemäänsä. Hänet erotettiin seurakunnasta, joka juuri oli omaksunut Syyrian Antiokiasta liikkeelle lähteneen monarkkisen piispuuden periaatteet. Markion katsoi velvollisuudekseen jatkaa kristittynä ilman juuri muotoutumassa olevan järjestelmän tukea.

Markionista (n.85-160) käytettävissä olevat tiedot ovat peräisin hänen vastustajiltaan. Millainen hänen nimiinsä pantu liike oli, on siis arvailujen varassa. Se, että liike levisi, tiedetään Bar Daisanin (154-222) kirjoituksista, sekä Efraim Syyrialaisen Markionin vastaisista kirjoituksista. Markionia vastaan kirjoitettujen taistelukirjoitusten mukaan hän hylkäsi koko Vanhan Testamentin. Markionin suosimia kirjoituksia olivat Luukkaan evankeliumi ja apostoli Paavalin kirjeet.

Tatian (110-180) oli kotoisin Adiabenestä, kaupungista, jossa juutalaisuus ajoittain oli melkein valtionuskonnon asemessa. Tatianos ei kuitenkaan ollut juutalainen. Hän oli saanut kreikkalaisen filosofin koulutuksen, mutta uskoon tultuaan havaitsi kreikkalaisen kristikunnan filosofisen luonteen ja kirjoitti kirjan "Kreikkalaisia vastaan". Filosofien puuhastelusta Tatianos sanoo suorat sanat. Rooman piispa Soter ("Pelastaja", n. 165-175) luonnollisesti erotti hänet järjestelmästään. Tatianos julistettiin kerettiläiseksi, mutta ei pelkästään siksi, ettei hän hyväksynyt kreikkalaisen filosofian johtoasemaa kristikunnassa. Tatianos halusi säilyttää henkilökohtaisen yhteyden Kristukseen. Hän muistuttaa myös siitä, että kristityn on kuoltava tälle maailmalle ja vastaanotettava Pyhä Henki. Noin vuonna 170 Tatianos palasi kotiseudulleen Mesopotamiaan.

Tatianos kirjoitti myös evankeliumiharmonian yhdistelemällä neljän evankelistan, Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen tekstejä harkintansa mukaan. Tatianos lienee kirjoittanut kirjan kreikaksi, ja kääntänyt sen myöhemmin arameaksi.

Erillisten vanhalla länsiaramean murteella ("Old Syriac") kirjoitettujen evankeliumitekstien syntyaikoja ei tiedetä. Todennäköisesti kaikki neljä evankeliumia eivät vielä olleet levinneet syyrialaiskristittyjen keskuuteen arameankielisinä laitoksia, kun Tatianos laati niistä sen yhdistelmän, joka lännessä tunnetaan sen kreikankielisellä nimellä Diatessaron ("Neljän kautta"). Tatianoksen evankeliumeista laatima yhdistelmä sai nopeasti suuren suosion kansan keskuudessa.

Tatianoksen evankeliumiharmonia levisi laajalle ja käännettiin monille kielille, myös arabiaksi. Se ei kuitenkaan syrjäyttänyt aramean länsimurteilla kirjoitettuja evankeliumeita tai muita Uuden Testamentin arameankielisiä tekstejä. Diatessaron oli kuitenkin helppo käsitellä ja halvempi hankkia kuin neljä erillistä evankeliumia. Kun monarkkinen piispuus myöhemmin levisi myös Syyrian arameankielisille alueille, keräsivät piispat pois Tatianoksen evankeliumiharmonioita vielä pitkään. Eräänkin kaupunkipiispan alueelta löytyi niitä 200 kappaletta. Tähän aikaan oli "vanhalla syyrialla" (Old Syriac) kirjoitetut tekstit jo koottu yhteen syyriankieliseksi Raamatuksi, joka tunnetaan nimellä "Peshitta".

Oshroenen kuningaskunnan pääkaupungissa Urhaissa (kr. Edessa, tr. Urfa) tuli uskoon ja kastettiin noin vuonna 179 aramealaiskristitty Bar Daisan (kr. Bardesanes). Bar Daisan teki kristikuntaan syvän vaikutuksen. Hänen laatimansa noin 150 laulua loivat uutta lauluperinnettä; ennen häntä kristikunta oli laulanut vain Vanhan Testamentin psalmeja. Bar Daisanin kotiseudulla häntä pidettiin karismaattisena kristittynä.

Bar Daisan (k. 222) oli hyvissä väleissä Osrhoenen kuninkaan Abgar IX (k. 214) kanssa. Noin vuonna 204 kuningas ryhtyi kristinuskon kannattajaksi. Maasta tuli ensimmäinen valtio, jossa kristinusko oli valtionuskonnon asemassa, vaikka omakohtaista uskoa, jota Bar Daisan piti kristityn tavoitteena, kuninkaalla ei nähtävästi ollut. Mutta onhan Taivasten valtakunnassa alun perin tilaa myös häävieraille, eikä vain morsiamelle. Bar Daisanin ansioksi lasketaan myös Edessan koulun perustaminen. Bar Daisan harrasti myös maantiedettä ja tähtitiedettä.

Vuonna 244 Rooma lakkautti Osrhoenen kuningaskunnan, joka jo vuodesta 216 oli ollut pelkkä Rooman vasallivaltio. Persialle Rooman keisari Marcus Julius Philippus teki myönnytyksiä, joiden seurauksena Persian valtaan joutuneet "nasarealaiset" eli arameankieliset kristityt, sekä "kristityt", ts. kreikankieliset kristityt, juutalaiset, "kastajat" ja muut joutuivat uuden hallinnon vainottaviksi. Persian valtio hyväksyi vain tulenpalvojien uskonnon. Roomassa laki oli ollut erilainen - roomalaiset hyväksyivät minkä tahansa muun uskonnon, paitsi kristinuskon. Tarkoitus oli kuitenkin sama: kristinuskon hävittäminen.

Jo vuonna 260 Edessa siirtyi Roomalta Persialle. Persian kuningas Shapor I tunkeutui joukkoineen Antiokiaan asti ja vei mukanaan Persiaan suuren määrän eri puolilta kerättyjä kristittyjä. Pari vuotta myöhemmin Palmyran joukot valloittivat Edessan takaisin Rooman laskuun. Edessan koulu jatkoi toimintaansa, mutta vainot jatkuivat. Vuoden 303 helmikuun 28 päivänä keisari Diocletianus määräsi kaikki kristilliset kokoustilat ja pyhät kirjoitukset hävitettäväksi.

Vaikka vainot ja valtakuntien eturistiriidat koettelivat aramealaiskristittyjä, Edessan koulu jatkoi toimintaansa. Vasta 489 se joutui muuttamaan kauemmas itään, Nisibikseen (Nusaibin), mutta Nisibiksen koulusta tulikin sitten maailman ensimmäinen yliopisto.

Raamatun hyväksyttyjen ja epäperäisten kirjojen raja ei Tatianoksen aikana vielä ollut vakiintunut ja epäselvä se oli vielä silloinkin kun Edessassa (tr. Urfa, syr. Urhai) koulunsa käynyt Lukianos (n.240-312) tuli Syyrian Antiokian kaupunkiseurakunnan vanhimmaksi eli presbyteeriksi, Pyrkimys erottaa jyvät akanoista oli kuitenkin olemassa ja juuri Syyriassa sitä pidettiin tärkeänä. Syyrian Antiokiasta lähtenyt harhaoppi "monarkkinen piispuus" rajoitti seurakunnan "maallikkojen" toimintavapautta radikaalista, mutta sitä pyrittiin kiertämään perustamalla luostareita ja kenobiittisiä yhteisöjä. Joskus myös monarkkiset seurakuntajohtajat olivat tehtäviensä tasalla.

Epäilemättä Syyrian Antiokian ensimmäisellä ei-juutalaisella seurakuntajohtaja Ignatioksella oli ollut järkeviäkin syitä harhaoppinsa tueksi. Jos Pyhän Hengen monimuotoista toimintaa ei ymmärretä eikä sallita, syntyy halu rajoittaa koko seurakuntaelämä samanlaiseen muottiin, kuin ihmisvetoisissa uskonnoissa on tapana ja samalla karsia pois ne virtaukset, jotka ovat vieraita tai näyttävät sellaiselta. Ja olihan niitä. Syyriassa vaikuttava manikealaisuus oli kaikkea muuta kuin kristillinen liike, ja myös Egyptin Aleksandria oli ajautunut monenlaisten kulttien maailmoihin. Näissä oloissa Syyrian Antiokian seurakuntajohtajien opilla näytti olevan suorastaan historiallinen tilaus, vaikka monarkkinen piispuus muutoin kukistikin kristillisen monimuotoisuuden, jota ilman kristillinen seurakunta ei toimi. Mutta sellaisessa asiassa, kuin valmiiden tekstien tarkastelussa tehtäväkin oli toisenlainen.

Raamatun viimeiset tekstit kirjoitettiin noin vuonna 100, mutta niitä alettiin kirjoittaa samojen kansien sisälle vasta parisataa vuotta myöhemmin. Oli määriteltävä, mitä kirjaan kirjoitetaan, ja mitä ei, sillä tarjonta oli runsasta. Uuden Testamentin kaanonin määrittelemisen lisäksi kantaa oli otettava myös erikoisesti niihin tekstimuutoksiin, joilla eri taistelevat osapuolet pyrkivät tekemään Uuden Testamentin kirjoituksiin. Monarkkisesti johdetuissa kaupunkiseurakunnassa oli syntynyt uusiakin ongelmia. Kirkkomonarkit eivät pystyneet torjumaan Babyloniasta lähtenyttä "taivaan kuningattaren" kulttia, he tarjosivat sen tilalle neitsyt Marian palvontaa ja kysyivät: Mikä asema Jeesuksen äidillä on taivaallisessa hierarkiassa? Onko hän Jumalan äiti vai Jumalan kantaja?

Lukianos oli syntynyt Syyriassa, ja opiskellut Edessan teologisessa koulussa. Noin vuonna 270 hän sai valmiiksi hebreankielisiin teksteihin perustuvan Vanhan Testamentin kreikankielisen käännöksen Septuagintan tarkastetun laitoksen, joka tuli käyttöön sekä Egyptin Aleksandriassa ja Syyrian Antiokiassa.

Lukianoksen elämäkerrassa Lukianosta sanotaan Antiokian koulun, "didaskalion" perustajana. Todennäköisesti kuitenkin on kyse vain samanmielisten uskovien työyhteisöstä, koulukunnasta. Tälle koulukunnalle oli ominaista Raamatun kirjaimellinen ja yksityiskohtiin asti viimeisen päälle tarkka säilyttäminen ja kaikenlaisten villien tulkintojen hylkääminen. Mutta siitä eivät kaikki pitäneet. Kun Aleksandrian piispa Paavali Samosatalainen joutui epäsuosioon, myös Lukianos leimattiin kerettiläiseksi, jota leimaa Lukianos sai kantaa usean seuraavan piispan ajan, kunnes se vihdoin peruttiin. Lukianoksen työhön tämä arvostuksen vaihtelu tuskin vaikutti. Lukianos koki marttyyrien kuoleman Nikomediassa tammikuussa 312. Hänen esimiehensä Paavali Samosatalainen oli kokenut samaa jo Diokletianuksen vainoissa vuonna 303.

Eurooppalaisen kristikunnan keskuudessa Lukianos Syyrialaisen nimi ei ole kovin tunnettu. Kuitenkin hän ja hänen kollegansa Antiokiassa ja Edessassa olivat ne henkilöt, joiden tekstikriittinen työ pelasti Raamatun kristikunnalle. Jos heitä ei olisi ollut, olisi se Egyptin Antiokiassa valmistettu kuohittu raamattu, jota Amerikan raamattuseura Eugene Nidan päivistä alkaen nyt markkinoi, ollut harhaanjohtajien raamattuna jo pitkään.

Kristittyjen vainot oli 311 ulotettu aina Armeniaan saakka, mutta keisarien Constantinus Augustuksen ja Lucinius Augustuksen antamalla Milanon ediktillä ne päätettiin kesällä 313 koko Rooman valtakunnassa. Kristikunta oli saanut hengähdys, joka kuitenkin jäi kovin lyhyeksi.

Syyrialaisen kirkko oli säilyttänyt evankeliset vapautensa hämmästyttävän pitkään. Kun alkujaan monarkkisen piispuuden nimellä tunnettu kirkollinen hapatus alkoi tunkeutua maahan, se kohtasi elävän seurakunnan. Kun monarkkisen piispuuden kannattajien piispaksi vihkimä Palut yritti vallata seurakunnat, alkoivat kristityt kutsua hänen kannattajiaan palutiaaneiksi.

s##

Edessan pohjoispuolella, Rooman ja Persian välissä, sijaitsi ennen nykyistä paljon laajempi Armenian kuningaskunta.

Armenialaiset olivat asettuneet Kaukasus-vuorten eteläpuoliselle alueelle noin 700 vuotta ennen Kristuksen syntymää ja omaksuneet indoeurooppalaisen kielen. (Sitä ennen armenialaisten tiedetään puhuneen jotakin määrittelemätöntä seemiläistä kieltä). Armenialaisten kohtalot maailmassa muistuttavat suuresti juutalaisten kohtaloa, ja usein väitetään, että armenialaiset olisivat niitä israelilaisia, jotka assyrialaiset noin 700 vuotta ennen Kristuksen syntymää veivät pakkosiirtolaisuuteen.

Kuningas Trdat III (Tiridat III, 286-336) aikana myös Armenian valtion viralliseksi ideologiaksi tuli katolilaisuus. Myös Armenian naapurit, georgialaiset, omaksuivat pian saman ideologian.

Kirjakielen armenialaiset saivat 400-luvun alussa. Raamattu käännettiin armeniaksi vuosina 422-432.

Apostolien teot kertovat, että helluntaina (helluntai - viideskymmenes päivä pääsiäisen jälkeen) Jerusalemissa oli varsin kaukaisia juhlavieraita, jotka sanoivat:

Vaikka Raamattu kertoo idän seurakuntien syntyvaiheista varsin niukasti, käy muista historiallisista lähteistä ilmi, että kristinusko levisi itään ainakin samalla voimalla kuin länteen. Tätä tosiasiaa läntiset kirkot eivät ole koskaan tunnustaneet, koska ne kaikki ovat olleet sidoksissa Rooman valtiokirkkoon. Koska historialliset faktat kuitenkin ovat tunnettuja, on asiaa kirkkohistoriassa tavallisesti kierretty siten, että Rooman rajojen takana idässä olevia seurakuntia on nimitetty harhaoppisiksi (useimmiten dualistisiksi, manikealaisiksi, gnostilaisiksi, nestoriaanisiksi jne), joten niitä ei ole tarvinnut ottaa lukuun.

Valtionkirkkoajatus ei juurtunut koskaan syvälle Rooman rajoista itään levinneen kristikunnan keskuuteen. Teologin nimellä esiintyneet väärät profeetat eivät myöskään saaneet huomattavaa valtaa uskovien keskuudessa ennen neljättä vuosisataa. Armolahjat vaikuttivat uskovien keskuudessa pitkään, samoin niiden lieveilmiöt.

Kolmannella vuosisadalla kristikunta oli vakiintunut koko sassanidien hallitsemassa valtakunnassa, joka käsitti nykyisen Irakin ja Persian alueet, Afganistan, Persian lahden rannikkoseudut ja osia nykyisestä Uzbekistanista ja sen naapurimaista. Jeesuksen seuraajia kutsuttiin nasarealaisiksi ja messiaanisiksi.

Nasarealaiset joutuivat vainon kohteeksi aluksi valtion, ja myöhemmin myös kirkon taholta, kohta kun pääkaupunkiin Seleukia-Ktesifoniin oli perustettu piispanistuin. (Seleukia-Ktesifon oli Tigrisin rannalla, n. 20 km nyk. Bagdadista etelään). Piispanistuimen perustaminen tapahtui 300-luvulla, kun seurakuntaa yritettiin väkivalloin muuttaa laitoskirkoksi. Kirkon viha Jeesusta kohtaan kohdistui täälläkin kristinuskon ytimeen: ehtoollisen vietto yksityiskodeissa kiellettiin. Kiellon noudattaminen tuhosi kristikuntaa pahemmin kuin arabien armeija kolmesataa vuotta myöhemmin.

Valtion uskontona sassanidien Persiassa ennen muslimivaltaa oli Zarathustran (688-551 eKr.) uudistama vanha babylonialainen kultti. Tätä auringonpalvonnan persialaista muunnosta on joskus sanottu tulenpalvonnaksi. Palvontamenoihin kuuluivat "ikuisen" tulen säilyttämisen lisäksi uhritoimitukset ja soma-kasvista saadun huumeen nauttiminen. Zarathustralaisuuden vaikutus varsinaisessa kansassa ei ollut suuri, varsinkin kun soma-kasvista saatu huume oli kallista. Paremmin menestyivät auringonpalvonnan, vanhan babylonialaisen kultin uudet muunnokset: kirkko, manikealaisuus ja buddhalaisuus, ja pian niiden jälkeen myös islam.

Persialaiset olivat kulttuurikansaa, eikä kristittyjen vainot olleet tavallisia. Ennen Rooman kirkon syntymistä vuonna 325 Persian ja assyyrian kristityt olivat kokeneet vain yhden huomattavan vainon Bahram II aikana vuonna 290.

Kun mainitsemme sanan Galatia, tulee ensimmäiseksi mieleen Paavalin kirje Galatian seurakunnille ja huudahdus: "Oi te älyttömät galatalaiset…"

Paavali oli julistanut galatalaisille evankeliumia Pisidian Antiokia (tr. Yalvac), Iconium (tr. Konya) Lystra (tr. Zostera), Derbe (tr. Kerti Huyuk). Näiden kaupunkien pohjoispuolella oli se Kappadokia, joka mainitaan Apostolien tekojen alussa:

Pietari osoittaa kirjeensä Galatian kristityille:

Galatian ja Kappadokian seuduille kehittyi vahva, monimuotoinen kristikunta, mutta kun galatalaiset sulautuivat kreikankieliseen valtaväestöön, ei heidän osuuttaan enää muistettu. Latinankielisen Vulgata-raamatun tekijän Hieronymos (347-420) aikana sulautuminen ei ollut vielä pitkällä, sillä Hieronymus kertoo, Ankaran galatalaisten puhuvan samaa kieltä kuin Trierin (Treveri) seudun asukkaat Reininmaalla.

Kuuluisin Vähästä Aasiasta Länsi-Roomaan muuttaneista kelteistä on epäilemättä Ireneus. Hän ei kuitenkaan edusta kristinuskoa, vaan sitä lahkoa, joka erottelee uskovat papistoon ja maallikoihin, ja vainoaa kristittyjä. Lundugumiin, nykyiseen Lyoniin, siirtynyt Ireneus olisi vuoden 177 vainoissa todennäköisesti menettänyt henkensä seurakunnan muiden marttyyrien mukana, mutta näyttää keksineen keinon, jolla hän vältti Rooman pyövelit. Oliko keino hyväksyttävä keino, jääköön parempien tuomareiden arvioitavaksi.

Kielensä puolesta Galatian keltit pystyivät vaivattomasti kommunikoimaan Euroopan kelttien kanssa, ja sitä he ahkerasti tekivätkin. Eri puolilla kelttiläistä Eurooppaa syntyi seurakuntia, joihin kreikkalais-roomalainen kirkollinen hapatus ei ehtinyt vaikuttaa ennenkuin yhteydet Roomaan katkesivat.

Niin kauan, kuin Euroopan keltit olivat Rooman vallan alla, kielimuuri suojeli heitä, mutta 300-luvulla idästä tulleet gootit ajoivat keltit kauemmas länteen. Sekasorto jatkui, ja 410 Länsi-Rooma kutsui legioonansa pois Englannista emämaata puolustamaan. Mutta se, mikä oli hyvä uutinen Irlannille ja Brittein saarille, oli huono uutinen Keski-Euroopan kelteille. He jäivät goottien jalkoihin ja säilyäkseen elossa, joutuivat etsimään elintilaa syrjäisiltä vuoristoseuduilta. Tämä johti siihen, että alkujaan Galatiassa kristinuskon piiriin joutuneet keltit säilyivät kristittyinä Irlannissa ja Pohjanmeren rantamailla tai piiloutuivat alppilaaksoihin.

##

Jeesuksen julkisen toiminta tapahtui juutalaisten keskuudessa, mutta seurakunta oli tarkoitettu yleismaailmalliseksi. Pietari oli kastanut roomalaisen sotapäällikön, mutta varsinainen evankelista kreikankielisellä alueella oli Paavali. Hänen työstään kreikankielisessä Roomassa Uusi testamentti kertoo paljon.

Kääntymisensä jälkeen Paavalin kotiseurakunta oli Syyrian Antiokiassa, mutta kun seurakunta siunasi hänet lähetystyöhön, se tarkoitti samalla oikeutta itsenäiseen toimintaan. Paavalin johtaman lähetystyön tuloksena syntyivät seurakuntia erityisesti Egeian meren rannikon kaupunkeihin - Kreikkaan, Makedoniaan ja nykyisen Turkin senaikaisiin kreikkalaiskaupunkeihin. Muitakin työkohteita Paavalilla oli, mutta niistä Uusi Testamentti kertoo vähemmän.

Syyrian Antiokian, (tr. Antakya) seurakunta oli sekä kreikan- että arameankielinen. Rannikon tuntumassa sijaitseva kaupunki oli roomalaisen Syyrian provinssin pääkaupunki. Antiokian seurakunta jakaantui noin vuonna 90 papistoon ja maallikoihin Ignatiuksen kehittämän harhaopin vaikutuksesta. Ignatius oli ensimmäinen ei-juutalainen, merkittävään asemaan noussut kristitty. Hän johti Syyrian Antiokian seurakuntaa yksinvaltiaan ottein, josta syystä hänen laatimansa harhaoppi tunnetaan monarkkisen episkopaatin nimellä. Harhaoppi koki tervettä vastarintaa, mutta levisi kreikkalaisten filosofien sille antaman kannatuksen turvin nopeasti eri puolille maata. Roomaan harhaoppi rantaantui noin vuonna 140.

Paavali koki takaiskuja myös muualla kreikkalaismaailmassa. Efeson seudun Aasian maakunnan tapahtumista hän kirjoittaa Timoteukselle:

Seurakuntien koko kuitenkin kasvoi ilmiömäisellä nopeudella koko kreikkalaismaailmassa, niin että vuonna 300 arvellaan Rooman 60 miljoonasta asukkaasta 15 prosenttia kuuluneen jonkinsorttiseen kristilliseen yhteisöön, joista valtaosa oli juuri kreikankielisellä alueella ja vähemmässä määrin Pohjois-Afrikan latinalaisella alueella tai Egyptissä. Varsinaisessa Roomassa kristittyjä oli vähän, ja muutenkin kaupunki oli rappeutumassa lujaa vauhtia.

##

Egyptin kirkkoa kutsutaan koptilaiseksi kirkoksi syystä, että koptin kieli on varsinaista, vanhaa Egyptin kieltä. Muslimit valloittivat Egyptin vuonna 640, jonka jälkeen kieli vaihtui arabiaan. Nykyisin koptikristittyjä Egyptin 80 miljoonaisesta väestöstä on noin 10 miljoonaa.

Koptit pitävät evankelista Markusta kirkkonsa perustajana, mutta turhaan. Ei siihen aikaan kirkkoja vielä perustettu. Seurakunnat syntyivät, kun ihmisiä liittyi kasteen kautta Kristukseen. Raamattu on aika tarkka kertoessaan siitä, kuka oli minkin paikkakunnan "ensi hedelmä" eli ensimmäinen uskoon tullut henkilö, mutta kertomusta Egyptin kristikunnan synnystä ei Raamatussa ole.

Jonkinlaista osviittaa Egyptin varhaisesta kristikunnasta on saatu säilyneiden raamatunkäännösten ansiosta.

Egyptiläisen yhteiskunnan rappeuduttua kieli oli jakautunut useisiin murteisiin, ja kun kristityt tulivat, he käänsivät Uuden Testamentin tekstejä kaikille merkittäville murteille. Käsin kirjoitettuja Uuden Testamentin tekstejä on säilynyt Akmimin, Boheiran (Niilin Deltan), Fajjumin, Keski-Egyptin ja es-Saidin (Ylä-Egyptin) kielisinä versioina.

Vanhimmat säilyneet egyptin eli koptinkieliset Uuden Liiton kirjoituksien käsikirjoitukset ovat Ylä-Egyptistä. Pietarin 1. kirjeestä on olemassa 200-luvun lopulla kopioitu versio es-Saidin murteella. Boheiran murteella kirjoitettu Johanneksen evankeliumi sisältyy 400-luvulla kopioituun käsikirjoitukseen nimeltä Papyrus Bodmer III. Egyptin kirkon nykyisin käyttämä koptin kieli pohjautuu Boheiran murteeseen. Akmimin murteella kirjoitettuja UT käsikirjoituksia on säilynyt vain pieniä kappaleita muutamista evankeliumeista. Fajjumin murteella kirjoitettuja UT osia on säilynyt koko joukko, varhaisimmat niistä 300-luvulta. Säilyneet osat eivät kuitenkaan ole laajoja. Keski-Egyptin murteella kirjoitettuja käsikirjoituksia on säilynyt muutama; niistä tärkeimmät Matteuksen evankeliumi 400- tai 500-luvulta; Apostolien tekojen 1:1-15:3 300-luvulta ja noin 50 sivua Paavalin kirjeitä samalta kaudelta.

Roomalaisaikana Egypti oli Rooman vilja-aitta. Myös Paavali teki matkaa Roomaan egyptiläisillä viljalaivoilla - ensimmäinen haaksirikkoutui, mutta toinen pääsi perille.

Egyptin Aleksandriassa oli jo satojen vuosien ajan ollut suuri juutalaisyhteisö, ja tietysti se loi ensimmäiset kontaktit kristilliseen seurakuntaan. Myös kreikankielisessä maailmassa käytetty kreikankielinen Vanha Testamentti oli Aleksandrian juutalaisyhteisön kääntämä. Aleksandrian juutalaiset olivat siinä määrin kreikkalaistuneet, etteivät he edes osanneet hebreaa, ja tuskin he osasivat varsinaista egyptiä, eli koptin kieltäkään.

Kristinuskon tulo Egyptiin jää siis arvailujen varaan. Egyptin Aleksandriassa kyllä syntyi voimakas kristillis-filosofinen liike, josta erkani kaksi haaraa, gnostilainen ja kirkollinen. Gnostilainen haara vaikutti voimakkaasti myös kirkolliseen opinmuodostukseen, ja johti lopulta Egyptin Rooman kirkon liittolaiseksi, mutta siitä enemmän kirkon syntyä ja lahkoihin jakaantumista koskevassa tekstissä.

Kristinusko levisi valtavalla vauhdilla Pohjois-Afrikkaan heti ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla. Pääosiltaan Pohjois-Afrikan kristikunta oli latinankielistä. Pyhät kirjoitukset käännettiin latinaksi ensimmäiseksi juuri Pohjois-Afrikassa. Käännökset tehtiin vanhalla latinan kielellä ("Old Latin). Käännöksiä nimitetään yhteisellä nimellä "Itala". Selvyyden vuoksi sanottakoon, että Rooman raamattu Vulgata on paljon nuorempi, vasta valtiokirkon ajalla syntynyt tuote.

Pohjois-Afrikan kristikunta tuotti suoraselkäisiä uskovia, huomattavan määrän marttyyreitä, ja merkittäviä ajattelijoita, joiden vaikutuksesta kristikunta sai jalansijaan myös Välimeren pohjoisella rannalla latinaa puhuvien keskuudessa.

Pohjois-Afrikan kristikunta oli paitsi monilukuinen, myös suhteellisen terve. Sen edustajia ei kutsuttu mukaan Nikean kirkolliskokoukseen, ja jo 347 Rooma lähetti sotajoukot sitä kukistamaan. Kirkkoisä Augustinus jatkoi taistelua Pohjois-Afrikan kristikunnan hävittämiseksi. Roomalaisten työn viimeistelivät muslimit.

##

Apostolien teot kertovat diakoni Filippuksen johdattaneen etiopialaisen valtionhoitajan Jumalan Valtakuntaan. Valtionhoitajasta kerrotaan, että hän oli "etiopialainen mies, Etiopian kuningattaren Kandaken hoviherra, mahtava mies ja koko hänen aarrevarastonsa hoitaja; hän oli tullut Jerusalemiin rukoilemaan ja oli nyt palaamassa kotiin, istui vaunuissaan ja luki profeetta Jesajan kirjaa... ". (Kts Apt 8:26-39).

Juutalaisuudella oli Etiopiassa vanhat perinteet. Samaan kulttuuripiiriin kuuluva Saban (sabae: etelä) kuningatar oli käynyt kuningas Salomonin vieraana Israelissa tuhat vuotta ennen Kandakeen hoviherraa. Juutalaiset ja juutalaisuuteen kääntyneet Etiopian ge'ezit ja Jemenin sabaet Punaisen meren molemmilla rannoilla eivät siis sattumalta lukeneet "profeetta Jesajan kirjaa". Myös maininta aarrevarastosta on merkittävä: Etelä oli rikas. Roomalaiset olivat yrittäneet valloittaa "Onnellista Arabiaa", mutta turhaan.

Juutalaisuutta tunnustavan yläluokan kääntyminen kristinuskoon vaikutti koko kansaan. Pari sataa vuotta myöhemmin Etiopian kristikunta sai uusia vaikutteita syyrialaiselta kristikunnalta, jonka lähetit ulottivat toimintansa Punaisen meren molemmille puolille. Kyseenalaista kuuluisuutta saavutti Frumentius, jonka kerrottiin "käännyttäneen" koko kansan kristinuskoon. Hänen saavutuksiaan kuitenkin vähentää tieto, että Etiopian ge'ezit olivat jo sitä ennen tulleet kristinuskon vaikutuksen piiriin.

Kristittyjen vainot olivat kestäneet kaksisataa yhdeksänkymmentä vuotta. Valtio oli yrittänyt monenlaisia keinoja Jeesuksen perinnön tuhoamiseksi, fyysinen vaino oli keinoista vain yksi. Tappamisen lisäksi poliitikot ovat mestareita riidan kylvämisessä vastustajiensa riveihin. Kun valtaapitävät näkivät monarkkisen järjestelmän piispojen kiistelevän erilliskysymyksistä, oli valtio heti halukas tukemaan jotakin taistelevaa osapuolta samalla kun toisia vainottiin. Valtio pystyi jopa "puolustamaan", "avustamaan" ja "suojelemaan" riidankävijöitä, mutta ei koskaan ristikuntaa, koska lopullinen päämäärä oli ristikunnan hävittäminen. Erityisen hyvän mahdollisuuden valtion väliintulolle tarjosi pitkään jatkunut polemiikki Kristuksen maallisen luonnon ja taivaallisen luonnon keskinäisistä painotuksista. Sitä valtio oli käyttänyt hyväkseen jo kauan, mutta Konstantinus "Suuri" teki sillä suurta historiaa.

Konstantinus (Gaius Valerius Flavius Konstantinus, 274-337) oli yksi Rooman monista sotapäälliköistä, kun sotilaat huusivat hänet keisariksi (caesar) vuonna 306. Varsinainen keisari (augustus maximus) Galerius tunnusti arvonimen. Konstantinus sai hallita Britanniaa ja Galliaa, ja saikin kukistetuksi muutamia vapauteen pyrkivien joukkoja. Voittojen siivittämänä Konstantinus lähti sotilaineen hakemaan Roomasta arvonlisää. Matkalla valtakunnan perukoilta Roomaan Konstantin ehti varmaan ajatella kaikenlaista. Ne keisarin titteliä havittelevat, jotka eivät voittaneet, tavallisesti tapettiin. Mutta Konstantin näki näyn, joka rohkaisi häntä. Keskellä päivää Konstantin näki keskitaivaalla kristusmonogrammin, kreikan kirjaimet rho ja hi, ja kuuli äänen, joka sanoi: "Tässä merkissä olet voittava" Käytännön mies pani kristusmonogrammin heti lippuihinsa ja sotilaittensa kilpiin, ja voitti Rooman kaupungin ulkopuolella, Ponte Mollen sillalla häntä vastaan hyökänneen Maxentiuksen joukot v. 312.

Konstantinuksen näky herättää kysymyksiä. Kenet Konstantin oli voittava? Mikä henkivalta oli näyn takana? Myös kirkolliset lähteet esittävät tarinasta osin ristiriitaisia versioita. Historia on vastannut näihin kysymyksiin: Konstantinuksen avulla kirkonmiesten onnistui eksyttää - voittaa, jos asiaa katsotaan paholaisen kannalta - valtaosa kristityistä kadotukseen tuomitun henkivallan leiriin. Oliko se Konstantinuksen oma päämäärä, on jo toinen kysymys. Konstantinus ei itse ollut kristitty, joten mistä hän olisi tiennyt, mikä henkivalta häntä johtaa ja kenen visioita hän toteuttaa.

Konstantinuksen ja Liciniuksen v. 313 antama Milanon edikti (kts. Eusebius, Kirkkohistoria, X5:1-14) esitti ne ylevät periaatteet, jotka maailmassa seuraavan kerran esitettiin vasta yli tuhannen vuoden kuluttua unkarilaisessa Transilvaniassa. Roomassa Milanon ediktin periaatteista luovuttiin kohta Konstantinuksen kuoleman jälkeen ja keisari Teodosius I "Suuren" (379-395) aikana kristinuskon nimellä valtio määräsi jo uskontopakon, jossa kristinuskoa tai omantunnonvapautta ei enää ollut enää häivääkään.

Milanon ylevää ediktiä ei koskaan toteutettu käytännössä. Jo silloin, kun edikti annettiin, Pohjois-Afrikan latinankielinen kristikunta rajattiin sen ulkopuolelle, eikä seurakuntien edustajia kutsuttu Nikean kirkolliskokoukseen. Vuonna 347 Pohjois-Afrikan seurakuntia kukistamaan lähetettiin jo Rooman armeija. Espanjan Treveksessä v. 385 kirkon terroria käytettiin jo kirkon oman tahdon ilmaisuna. Konstantinuksen ylevällä julistuksella saatiin aikaan vain illuusio paremmasta tulevaisuudesta maan päällä Rooman valvonnassa. Edikti oli syötti, johon tarttui vain kristillisen maailman pohjasakka.

##

Rooman keisarikunnan läntisen osan hallitsija Konstantinus ymmärsi, että kansan sympatiat ovat kristittyjen puolella. Säilyttääkseen vallan omissa käsissään hänen oli tunnustettava poliittiset tosiasiat. Vuonna 313 hän sopi keisarikunnan itäosan hallitsijan kanssa siitä, että uskovat jätetään rauhaan. Tämän jälkeen hän toimitti kollegansa pois pelistä ja tuli koko keisarikunnan hallitsijaksi v. 323. Jäljellä olivat enää uskovat ja Jumala. Päästäkseen uskovien hallitsijaksi ja saadakseen Jumalan keulakuvakseen hän kutsui kristittyjen johtajia luokseen Nikean kaupunkiin (nykyinen Izmit, noin 100 km Istanbulista itään).

Kolmensadan vuoden ajan uskovat olivat mieluummin kuolleet kuin tunnustaneet keisarin ylimmäksi auktoriteetikseen. Nikean kokouksessa keisari oli puheenjohtajana. Uskova saattoi tehdä kohteliaisuuskäynnin keisarin luo, mutta neuvottelut hengellisistä asioista olivat jo liikaa. Uskovat eivät tulleet, mutta monarkkisen järjestelmän piispoja oli maassa Konstantinuksen aikana noin 1700. Näistä paikalle vaivautui noin 300 henkilöä - melkein kaikki itäisen Rooman kaupunkien (ei seurakuntien) piispoja. Tämä katsottiin olevan tarpeeksi, niin että kokous voitiin pitää.

Kokouksen lopputulos ratkaistiin jo siinä vaiheessa, kun se kutsuttiin koolle. Kaupunkiseurakunnat olivat joutuneet kreikankielisten teologien käsiin. Pohjoisen Afrikan vahvaa latinankielistä kristikuntaa ei ollut kutsuttujen joukossa.

Nikean kirkolliskokouksen osallistujat olivat kotoisin Rooman valtakunnan kansalais- tai miehitysmaista. Toisten valtioiden alueilla asuneet uskovat eivät tietenkään tulleet kokoukseen, jossa Rooman keisari oli kokoonkutsujana ja puheenjohtajana. Kokouksessa ei ollut ketään Persiasta, Babyloniasta eikä Arabiasta. Myös keisarin oman valtapiirin länsiosan edustus oli kolmen, neljän itsevaltaisen piispan varassa, (yksi Pannoniasta, nykyisestä Unkarista, yksi Espanjasta, yksi Galliasta, nykyisestä Ranskasta ja kaksi apupappia Roomasta), ja itäisestäkin Roomasta tulivat vain luopiot. Karthagosta oli yksi, mutta hän ei edustanut Pohjois-Afrikan vahvaa latinankielistä monarkkista kristikuntaa, vaan valtiokirkkoajatuksen hyväksyneen vähemmistöä. Pohjois-Afrikkalainen suuri latinankielinen kristikunta oli jo tällöin julistettu lainsuojattomaksi, eikä sen piispoja oltu kutsuttu kokoukseen. Nikean kokousta ei siis mitenkään voida pitää yleisenä, vielä vähemmän yleismaailmallisena.

Kokouksella ei ollut päätösvaltaa uskovien asioissa, mutta se pyrki siihen keisarin pystyttämien kulissien suojissa. Päätösvallan tavoittelu oli itse asiassa kokouksen ainoa tarkoitus. Määräysvaltaa uskovien yli se ei kuitenkaan voinut saavuttaa, sillä Jeesus on Herra. Kokouksella saavutettiin vain mahtava eksytys, monien väärien oppien pohjalle perustettu järjestelmä, jossa keisari johtaa kirkkoa.

Kokous kesti kokonaisen kuukauden. Päätösasiakirjat allekirjoitettiin. Vain kolme osallistujaa, eräs Areios Libyasta, syyrialais-kreikkalaisen koulukunnan kasvatti, ja pari muuta, jätti allekirjoituksen väliin. Heidät karkoitettiin kokouksesta. Kokouksen jälkeen keisari järjesti jees-miehille juhlat niin hulvakkaat, että herroilta piispoilta meni pari kuukautta, ennen kuin pääsivät kotiin. Ja kun herrat sitten saapuivat kotiseuduilleen, heitä ei ymmärretty. Surkeana selittivät piispat kirkoissaan, että he suostuivat hyökkäämään antiokialaista koulukuntaa vastaan vain siksi, että keisari sitä niin kovasti halusi.

Nikean kokouksessa keisari ja hänen toimeksiantajansa olivat voittajia. Kristikunnan näennäinenkin solidaarisuus oli lyöty hajalle. Ne, jotka eivät tanssineet keisarin pillin tahdissa, karkoitettiin goottien keskuuteen Tonavan taakse. Karkotuksen tulokset olivat odottamattomat. Gootit kääntyivät Areioksen kannattajiksi.

Kun keisari Konstantinus Nikean kokoukseen jälkeen valmistautui sotaan Persiaa vastaan, alkoi Persian kuningas Sapor II suhtautua epäilevästi maassaan asuviin uskoviin. Vuosina 339-379 kuusitoista tuhatta Babylonian uskovaa sai maksaa hengellään läntisten veljiensä petturuudesta.

Jeesus kertoi Pietarille rukoilleensa hänen puolestaan koska "Saatana on tavoitellut teitä valtaansa, seuloakseen teitä niinkuin nisuja", kts. Luuk 22:31. Nikean kokouksessa Saatanan riepotus oli täydessä käynnissä. Pääpukareina olivat Egyptin Aleksandrian piispa Aleksanteri (k.328) ja hänen avustajansa Athanasios toisaalta ja Egyptin Aleksandrian hienostokaupunginosan piispa Areios (k. 336) toisaalta. Kokousta johti Rooman keisari Konstantinos (k.337), jonka luottohenkilö kokouksessa oli Kordoban piispa Osia.

Kun Egyptin Aleksandrian piispa Aleksanteri ja Athanasius esittivät, että Jeesus on osa samaa Jumalallista olemusta (hypostasis) Isän kanssa, esitti Egyptin Aleksandrian hienostokaupunginosan piispa Areios, että Jeesus on samaa olevaista (ousia) Isän kanssa. Sanat hypostasis ja ousia ovat lähes synonyymeja, eikä sivullinen voi ymmärtää koko kiistan aihetta, jollei tiedä, mitä nämä termit kreikkalaisessa filosofiassa merkitsevät. Kysymys on siitä, että Areios edusti Aristoteleen koulukunnan metafysiikkaa ja Aleksanteri Platonin filosofian uusplatonilaista koulukuntaa. Molemmat filosofiset koulukunnat olivat itse asiassa uskontoja, jotka olivat pesiytyneet monarkkisten piispojen filosofiseen järjestelmään.

Suurin osa kokouksen osanottajista ei pystynyt itse seuraamaan edes keskustelua, jota Areioksen ja Aleksanterin välillä käytiin. Herrat joutuivat selittämään muille kaupunkipiispoille sanojensa merkitystä. Aleksanteri selitti Areioksen sanoja niin, että Areios kieltää Jeesuksen jumaluuden. Vähän muuntelemalla totuutta edukseen Aleksanteri sai lisää kannattajia. (Samanlaiset selittelyt ovat teologiassa tavallisia vieläkin, sillä ne menevät tyhmiin kuin häkä päähän).

Kun keisari oli päässyt tilanteen herraksi, eivät teologiset spekulaatiot enää olleet hänelle tarpeen. Hän tarvitsi ehjää työkalua. Kiisteleville filosofeille ehdotettiin kompromissia tarjoamalla sanaa "yhtä olevaista" (homousios) Isän ja Pojan suhteita määrittelevään julkilausumaan. Suurin osa kaupunkipiispoista oli jo kauan sitten pudonnut pois kärryiltä, heille "homousios" kelpasi.

Kun Nikean kokouksen osanottajat palasivat kotiseuduilleen, olivat monarkkiset yhteisöt raivoissaan. Voittajapuolen pääpukari, Aleksandrian Aleksanteri ja hänen apulaisensa Athanasios katsottiin syylliseksi kirkon jakoon. Aleksanteri kuoli kolme vuotta Nikean kokouksen jälkeen, mutta Athanasios jatkoi. Tyyron (nyk. Libanonissa) kirkolliskokoukseen v. 335 häntä ei edes otettu vastaan.

Kun keisari lopetti tukensa Aleksanterin-Athanasioksen puolueelle, jatkuivat kiistat entistä hurjempana. Nyt vasta ruvettiin todella tutkimaan, mitä Nikean kokouksessa oli päätetty. Uusia kokouksia pidettiin tuhkatiheään. Kaupunkipiispat, jotka olivat saaneet oikeuden käyttää valtion aikoinaan senaattoreille tarkoitettua etuoikeutettua asemaa ilmaisen kyydityksen saajina, kiiruhtivat kokouksesta toiseen pohtimassa mitä on homousios, ousios ja hypostasis. Julkinen liikenne meni pahasti sekaisin, kun kirkon piispat v. 335 matkustivat Tyyroon, 336 tapaamaan keisaria Konstantinopoliin, 341 Antiokiaan, 342 Serdikaan, 351 Sirmiumiin, 353 Arle'en, 355 Milanoon, 357 Sirmiaan, 357-358 Riminiin, 358 Seleukiaan, 360 Konstantinopolissa jne.

Kun Konstantinos kuoli v. 337, tuli itäisessä Roomassa valtaan Areioksen puolue, ja läntisessä Roomassa Aleksanteri Aleksandrialaisen puolue. Aleksanteri Aleksandrialaisen manttelinperijä Athanasius joutui pakenemaan Roomaan. Vuonna 341 Antiokiassa pidetyssä kirkolliskokouksessa koko kiistanalainen sana "homousios" jätettiin pois. Kun puolueet kohtasivat Serdicassa (nyk. Sofia, Bulgariassa) v. 342, yritti Rooman piispa Julius auttaa Athanasiosta entiseen virkaansa sillä tuloksella, että kokouksen molemmat osapuolet julistivat toinen toisensa kirkonkiroukseen. Väliaikainen kompromissi saavutettiin, kun herrat piispat sopivat, että Isä ja Poika ovat "homoiousios", samankaltaista olevaista. Sirmiumissa kirkonmiehet päättivät että Isä Jumala ja Poika Jumala on "an-omois", ei-samanlaista olemusta.

Vuonna 360 kokousta pidettiin Konstantinopolissa. Siellä Isän ja pojan suhteista todettiin, että Isä ja Poika ovat "homoios", toistensa kaltaisia. Vuosien 364-378 välillä keisari Valentius yritti pakkotoimin ratkaista kiistaa areiolaisen puolueen hyväksi. Seuraavat keisarit Gratian (367-383) ja Teodosius I (379-395) käyttivät samaa konstia areiolaisia vastaan, tosin heidän toimiaan rajoittivat valtakunnan rajat. Vuonna 381 Rooman valtakunnankirkko palasi Aleksanterin-Athanasiuksen puolueeseen Konstantinopolissa pidetyssä kirkolliskokouksessa. Nikean puolue oli päässyt takaisin valtaan.

Nikean kokouksen asiakirjat eivät ole säilyneet. Tietoja kokouksen päätöksistä on säilynyt egyptiläisen Athanasioksen (296-373) kirjoituksissa noin vuodelta 350. Athanasiuksen selostuksesta käy ilmi, että kokouksessa hyväksyttiin jonkinmuotoinen uskontunnustus, ja parikymmentä kirkollista määräystä. Uskontunnustuksen tarkkaa sanamuotoa ei ole pystytty rekonstruoimaan, sillä kokouksen jälkeen kiistat jatkuivat ja "uskontunnustuksen" sanamuotoa muutettiin lähes joka vuosi. Voidaan kuitenkin olettaa, että Kalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451 enemmistöpuolueen Nikean uskontunnustuksen nimellä käyttöön ottama julistus on tämän kehityksen tulos.

Joskus Nikean uskontunnustukseksi ja joskus Nikean-Konstantinopolin uskontunnustukseksi sanottu julistus on säilynyt meille siinä asussa, joka vahvistettiin Kalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451. Koska tämä teksti on tunnettu, sitä voidaan tarkastella.

Nikean kirkolliskokouksessa kirkko luopui Seurakunnan tunnustuksesta "Jeesus on Herra" (vrt. Joh 1:49, Matt 16:16 ja 1.Joh 5:1) ja laati oman julistuksensa sitä korvaamaan. Tästä oli seurauksena se, että Nikean "uskontunnustuksen" voivat lausua myös ne, jotka Seurakunnan tunnustusta "Jeesus on Herra" syystä tai toisesta eivät voi lausua. Kristillisen dogmin määrittelyyn tarkoitetussa julkilausumassa pyrittiin tarkkuuteen, mutta olennainen puuttuu. Uskontunnustuksena Nikean julistus on täysin riittämätön, eikä sitä kastetunnustukseksikaan juuri voi sanoa. Jos kasteelle haluava aikuinen ei tunnusta Jeesusta Herrakseen, ei kristillistä kastetta voida suorittaa, ja jos se suoritetaan, ei suoritettu kaste ole kristillinen. Lapsi voi mennä kasteelle vain yhdessä vanhempiensa kanssa.

Nikean julkilausumassa esitetty kirkon oppi on ennemminkin esitys siitä, mitä kirkko opettaa, kuin esitys siitä, mitä ihminen uskoo. Pyhän Hengen osuus julkilausumassa on typistetty siihen, että Pyhä Henki on (Uskon... Pyhään Henkeen). Kirkon opettajille, samoin kuin kirkon oppilaille ihmisen syntyminen uudesti ylhäältä oli vieras. Nikean julkilausumaa voitaisiin käyttää kristillisen opin yhteenvetona, jos sitä täydennettäisiin kertomalla siitä, että ihminen on kristitty vasta sen jälkeen kun Jumala on kastanut hänet Pyhällä Hengellä. Ihmisen suorittama vesikaste on vain puolet kastetta koskevasta asiasta.

Kirkon oppi ilman uudestisyntymistä on nonsense, eikä asiaa kannattaisi käsitellä ollenkaan, jollei kirkon tunnustuksen varjolla olisi harjoitettu suurta liiketoimintaa, politikointia sanan likaisimmassa merkityksessä, jumalanpilkkaa, kansojen orjuuttamista, häpäisemistä ja hävittämistä, uskovien teurastusta, kidutusta ja muuta terroria yli puolentoistatuhannen vuoden ajan ja ellei se vieläkin olisi mahtavin niistä harhaopeista, joista Jeesus ha-Mashiah varoittaa: "Katsokaa, ettei teitä kukaan eksytä..."

Kirkollisten dogmien esityksessä pyrittiin tarkkuuteen, mutta yrityksessä ei onnistuttu. Kerran hyväksyttyjä dogmeja on myöhemmissä vastaavissa kokouksissa usein muuteltu, koska totuutena esitetyt dogmit alkujaankin olivat varsin epätarkat. Jumalan ominaisuuksien määrittely ei ole koskaan onnistunut ihmiseltä, eikä Jumala sitä vaadikaan. Uskomme Jumalaan, emme oppeihin Jumalasta. On paras uskoa kaikki, mitä Raamatussa ja Pyhässä Hengessä on meille ilmoitettu, niihin mitään lisäämättä ja niistä mitään vähentämättä.

Nikean-Konstantinopolin "uskontunnustus" on vain pelkistetty esitys siitä, mitä kristikunta opettaa Jumalan toimista maailmassa. Lyhyessä tekstissä on mahdotonta sanoa kaikkea tarkkaan, mutta toisaalta lyhyeltä tekstiltä ei voi odottaakaan täydellistä sisältöä. Lyhyttä esitystä vastaan voidaan esittää huomautuksia, mutta se olisi kuitenkin turhaa saivartelua, koska lyhyt esitys on lyhyt esitys. Saivarteluun sortuivat kokouksen osanottajat itse. Heille lausumat eivät olleet tarpeeksi edes dogmien tasolla. Ensimmäinen suuri kiista syntyi yhdestä sanasta, jolla vanhaa kiistakysymystä Jeesuksen suhteesta Isään haluttiin esittää. Tämä kiista päättyi vuonna 431, mutta samalla syntyi uusia kiistoja, jotka yhä jatkuvat.

Kreikkalaiset filosofit oli koulutettu tekemään tutkittavasta asiasta ensin analyysi ja sen jälkeen synteesi. Analyysivaiheessa eriteltiin tutkittavat asiat palasiksi, joita synteesivaiheessa yritettiin uudelleen panna kokoon. Jumalaa käsiteltiin kuin anatomista vainaata. Kaikki pistettiin palasiksi, ja kun palaset koottiin, ei osista syntynyt Jumalaa. Kun teologit yli tuhannen vuoden ajan olivat yrittäneet saada keinotekoiseen jumalaansa jotakin eloa siinä kuitenkaan onnistumatta, julisti muuan saksalainen teologi, että Jumala on kuollut.

Nikean-Konstantinopolin "uskontunnustus" ei ole ainut julistus, jota kirkot ovat käyttäneet kuulustelupöytäkirjojensa pohjana. Samaan aikaan, kun kiistat Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksesta jatkuivat, syntyi pari muuta suuren levikin saanutta "uskontunnustusta".

Apostolisen uskontunnustuksen nimellä tunnetaan Etelä-Ranskassa noin vuonna 600 syntynyt julistus, joka paavi Innocentius III aikana 1200-luvun alussa sai katolisen kirkon virallisen uskontunnustuksen aseman. Apostolien kanssa tällä julistuksella ei ole mitään tekemistä. Oikea apostolinen tunnustus löytyy Raamatussa, Matteuksen evankeliumin kuudennentoista luvun kuudennessatoista jakeessa, Johanneksen evankeliumin ensimmäisen luvun jakeessa neljäkymmentä yhdeksän ja niin edelleen. Oikea apostolinen tunnustus on kaikessa lyhykäisyydessään "Jeesus on Herra".

Athanasiuksen uskontunnustuksen nimellä tunnetaan Länsi-Euroopassa noin vuonna 500 syntynyt kirouksilla ja vannotuksilla höystetty pitkähkö julistus. Athanasius oli Nikean toisen pääpukarin, Aleksanterin, työn jatkaja, mutta tällä julistuksella ei ole edes hänen kanssaan mitään tekemistä.

Apostolinen tunnustus "Jeesus on Keisari", (o Iisus ine o Kyrios) oli jyrkässä ristiriidassa Rooman valtion vaatiman tunnustuksen "o Konstantionos ine o Kyrios" - "Konstantinus on Keisari" kanssa. Kahta keisaria ei voinut olla. Kun osa kristikuntaa Nikean kirkolliskokouksen jälkeen tunnusti Konstantinuksen keisariksi, kristikunta hajaantui. Seurakunta pysyi seurakuntana, ja uudesta keisarillisesta kristikunnan haarasta syntyi kirkko.

Seurakunta perustuu tunnustukselle. Jumalan seurakuntaan tullaan tunnustamalla Jeesus Herraksi. Tämän tunnustuksen perustana ovat Isän Jumalan sana pojastaan Jeesuksesta:

ja Jeesuksen sanat:

Johannes ja Paavali katsoivat tämän tunnustuksen riittävän:

Jeesuksen oppilas Natanael tunnisti Jeesuksessa Jumalan. Hän sanoi:

Saman toteamuksen teki Simon Pietari. Myös hän osoitti sanansa Jeesukselle:

Viisikymmentä päivää Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen alkoi Jeesuksen Herrauden julistus, ensin juutalaisille ja sitten kansoille. Pietari ei turhaan sano tätä asiaa ehdottoman tärkeäksi:

Jumalan seurakunnassa tunnustus ei ole vaihtunut. Usko tunnustetaan teoissa, eikä Jeesuksen herruudenkaan tunnustamiseen tarvita kuin kolme sanaa: Jeesus on Herra.

Nikean tunnustus on oppilauselmien kokoelma, eikä uskontunnustus. Usko tunnustetaan teoissa; opit sanoina. Nikean julistuksen markkinointi uskon tunnustuksena on raakaa hämäystä. Sen laativat Rooman keisari kirkollisine avustajineen tarkoituksella päästä herraksi Herran paikalle. Nikean uskontunnustusta luetutetaan kirkoissa ainoastaan Rooman valtion tarpeisiin räätälöidyn kirkkojärjestelmän tukemiseksi.

Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus kirjoitettiin kreikaksi. Kohdassa, jossa se pyrki määrittelemään seurakunnan rajoja, todetaan seurakunnan olevan pyhän, yleisen ja apostolisen (kr.: Pisteuo ... eis mian agian, katolikin kai apostolikin ekklesian). Niinkauan, kun puhuttiin kreikkaa, on sanamuoto vielä ymmärrettävissä, mutta väärä. Jos puhutaan Jumalan kansasta, ei ketään sen jäsentä jätetä seurakunnan ulkopuolelle. Siksi uskova tunnustaa vain yhden, jakamattoman seurakunnan. "Yleinen seurakunta" on parhaimmillaankin vain jakamattoman seurakunnan osa, lahko.

Seurakunta on pyhä, yksi ja apostolien perustukselle rakennettu. Jos kreikankielistä sanaa katoliki (yleinen) ei käännetä suomeen, tarkoitetaan katolista kirkkoa, joka on aivan eri asia, kuin yleinen, yhteinen tai yksi kirkko. Ja alkujaankin Katolinen kirkko oli vain osa yleistä seurakuntaa, mutta nyt, kun valtaosa katolilaisista ei tunnusta Jeesuksen Herruutta, ei sitä voi sanoa edes lahkoksi, saatikka sitten seurakunnaksi.

Slaavilaisen kirkon käyttämä käännös Nikean-Konstantinopolin julistuksesta sanoo kirkon olevan pyhän, synodaalisen ja apostolisen. Slaavit eivät hyväksy sanaa katolisen, koska se on kreikkaa. Mutta synodi tarkoittaa kirkolliskokousta. Synodaalisella seurakunnalla tarkoitetaan juuri sitä lahkoa, jonka Konstantinos ja 300 luopiota monarkkisen piispuuden harhaopin perustalle perustivat.

Uskontunnustukseen kätketyllä lauseella Nikean kokous siis pyrki suoraan vallankaappaukseen. Kokouksen järjestäjän tarkoitus oli päästä määräämään uskovien asioista luopioiden avustuksella ja kuitenkin ikäänkuin Jeesuksen nimissä. Kysymys on siitä, kuka on uskovan Herra - olemmeko velvolliset tekemään selkoa ajatusmaailmastamme jollekin keisarilliselle elimelle, kreikkalaiselle saivartelijoiden koulukunnalle vai tottelemmeko enemmän Jumalaa kuin ihmistä.

Jumalan seurakunnan pää on edelleen Kristus, hän istuu taivaissa eikä Konstantinopolissa tai Roomassa. Nikean-Konstantinopolin julistusta uskova ei voi hyväksyä sen kirkollista hierarkiaa tukevan väitteen takia.

Konstantinopolin kirkolliskokouksen asiakirjoissa kirkko rajasi itsensä seurakunnan, kr. "ekklesia", ulkopuolelle liittämällä sanan "seurakunta" (ekklesia, oik.: uloskutsutut) määreeksi sanan "katoliki", yleinen. Täsmennys oli tarpeen, koska kirkko oli eronnut jakamattomasta seurakunnasta omaksi lahkokseen.

Uudeksi termiksi vakiintui kreikkalaisalueella katolinen seurakunta (ekklesia katoliki), ja sen rinnalle oli käyttöön tullut termi "kiriaki", kirkko.

Sana "kirkko" tulee kreikkalaisesta sanasta "kyriake", "herran oma". Sana esiintyy kreikkalaisessa Raamatussa vain kohdassa, jossa puhutaan Herran (kr. Kiriaki) vihan päivästä. Seurakunta-merkityksessä sitä ei käytetä. Merkityksessä "seurakunta" kreikkalainen Raamattu käyttää sanaa "ekklesia". Gootin kielen kautta kyriake-sana levisi muihin indoeurooppalaisiin kieliin. Myös venäjän kielen sana tserkov, kirkko, on samaa epäraamatullista perua, samoin englannin kielen sana "church". Epäraamatulliset termit sopivat hyvin epäraamatullisen järjestön käyttöön.

Raamatun ennustuksissa kirkkoa nimitetään pääasiallisesti kahdella nimellä: Suuri Portto ja Babylon. Portto tarkoittaa samaa kuin yleinen nainen. Sillä viitataan valtiovallan osuuteen kirkon johdossa ja sana Babylon viittaa kirkon hajanaisuuteen ja ideologiseen taustaan, jonka juuret ulottuvat muinaisen Babylonin auringonpalvontaan.

Nikean kokouksen jälkeen kirkkorakennuksien rakentaminen pääsi kovaan vauhtiin. Latinalaisella alueella näitä rakennuksia kutsuttiin ensin basilikoiksi, mutta jo 400-luvun alussa niitä alettiin nimittää ekklesioiksi. Vanha nimi jäi käyttöön Tonavan suiston seurakunnissa, nykyisessä Romaniassa.

Niinkauan kuin sotilaspoliittinen valta puuttui, pysyi kirkkoruhtinaiden ja heidän koulukuntiensa keskinäinen kiistely akateemisella tasolla. Varsinaiset uskovat pysyivät siitä sivussa. Rooman keisari katsoi kuitenkin velvollisuudekseen tai oikeudekseen hyväksyä ja hyljätä ihmisten mielipiteitä, myös kirkon johtoon pääsemisensä jälkeen. Kirkossa alkoi suuren hajaannuksen aika. Keisari itse luuli kenties auttavansa kirkkoa, mutta tulokset puhuvat toista. Yhteisymmärrykseen pakottaminen hajotti kirkon.

Kirkkoruhtinaitten keskuudessa käytiin tiukkasävyistä kiistaa Jeesuksen suhteesta Isään.. Kiistojen vuoksi jo Egyptin Aleksandrian piispa Dionysios (248-265) ja Rooman piispa Dionysius (259-268) olivat joutuneet ilmiriitaan keskenään. Nikean kokouksessa kiista nousi keskeiseen asemaan

Nikean kokouksessa toisen kuppikunnan kellokkaana esiintyi libyalainen, Egyptin Aleksandrian hienostokaupunginosan piispa Areios (250-336). Haastajat, Aleksanteri ja Atanasios, olivat samasta kaupungista. Areios oli kuitenkin Syyrian Antiokian kasvatteja, ja Egyptissä hän kohtasi voimakasta vastustusta.

Keisari Konstantinus halusi ratkaista riidan Atanasiuksen puolueen hyväksi, eivätkä Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 325 tulleet piispat uskaltaneet vastustaa keisaria. Seurauksena oli kirkon jakautuminen Atanasiuksen koulukunnan mukaiseksi kirkoksi ja areiolaisen koulukunnan mukaiseksi kirkoksi.

Kokouksen jälkeen Rooman valtiokirkko jäi epävakaaksi. Taistelu ei ollut ohi. Areiolaisten ja Atanasiuksen puolueen kannattajat taistelivat jokaisen kaupungin piispanpallista keinoja kaihtamatta.

Keisarin mielipiteeseen nojaaminen kostautui heti. Konstantin itse muutti mielipiteensä muutama vuosi Nikean kokouksen jälkeen, ja ryhtyi suosimaan areiolaisia. Myös Konstantinuksen sisar Konstantsa kannatti areiolaista puoluetta. Konstantinuksen kuoltua v. 337 vallan jakoivat hänen kolme poikaansa. Poikien raa'an välienselvittelyn voittaja, Konstantius II (337-361) kannatti areiolaisia. Vuonna 359 pidetty Ariminumin kirkollisuuskokous (Ariminum, nyk. Rimini, Italiassa) oli jo valmis hyväksymään areiolaisen dogmatiikan, koska keisari sitä halusi. Asia pitkistyi ja mutkistui.

Rooman rajojen ulkopuolella asuvat goottilaiset heimot omaksuivat areiolaisen tulkinnan. Gootit asuivat 300-luvulla vielä Mustanmeren pohjoisrannikolla, nykyisen Ukrainan seuduilla. Kun lukuisat goottilaiset heimot, gallialaiset ja muut, myöhemmin siirtyivät Italiaan ja Ranskaan, toivat he mukanaan myös goottilaisen kirkkonsa.

Vuonna 381 Rooman keisarina oli taas Egyptin Aleksandrialaisen koulukunnan kannattaja. Tämä kutsui mieleisensä piispat Konstantinopoliin ja siten saatiin valtionkirkon sisäiset kiistat ratkaistua Athanasiuksen puolueen hyväksi. Samalla pääkaupungin, Konstantinopolin piispa korotettiin valtion kirkollisessa hierarkiassa samaan, ylimpään ryhmään Rooman, Syyrian Antiokian ja Egyptin Aleksandrian kanssa. Jerusalemin piispa oli arvoasteikossa hieman alempana, ja muut - vieläkin alempana.

Kirkon toisessa jaossa Rooman valtiokirkko jaettiin Syyrialaiseen kirkkoon, Monofysiittiseen kirkkoon ja Kreikkalais-roomalaiseen kirkkoon. Kirkon jakamista varten tarvittiin kolme kirkolliskokousta, joista ensimmäinen pidettiin Efesossa vuonna 431, toinen Efesossa vuonna 449 ja kolmas Kalkedonissa vuonna 451. Jako tapahtui jo poliittisista syistä, sillä merkittävimpien piispanistuimien haltijat puolustivat kukin kansallisia intressejään. Hierarkkeja suututti myös se, että Konstantinopolin piispa Nestorios oli pyrki jarruttelemaan kaldealaisten mysteriuskontojen vaikutusta kirkolliseen elämään. Nestorios ei yrityksessään onnistunut. Kirkko kehittyi yhä edelleen vaarallisten kulttiuskontojen suuntaan.

Keisari Teodosius nuorempi (408-450) kutsui kirkkoruhtinaat Efesoon vuonna 431. Pääkiista käytiin Syyrian Antiokialaisen koulukunnan edustajan Nestorioksen ja Egyptin Aleksandrialaiseen koulukuntaan kuuluneen Kyrilloksen välillä mukamas opeista, jotka koskivat Jeesuksen hengellisen ja ruumiillisen luonnon keskinäisiä painotuksia, mutta se oli vain tekosyy. Egypti, Syyria, Kreikka ja Rooma kävivät raakaa kamppailua kirkon herruudesta. Konstantinopoli perusteli ylivaltapyrkimyksiään opilla, jonka mukaan apostoli Andreas oli Bysantin kirkon perustaja. Rooma vastasi kehittämällä opin, jonka mukaan apostoli Pietari oli perustanut Rooman kirkon. Syyrialaisen Edessan kirkko sai Konstantinopolin tuen, kun se ilmoitti perustajakseen Thaddeuksen, yhden Jeesuksen seitsemästäkymmenestä ulomman opetuslapsipiirin jäsenestä. Egyptiläinen patriarkka turvautui diplomatiaan ja lahjuksiin.

Nestorios oli tyypillinen harhaoppisten metsästäjä. Aika ei ollut kuitenkaan harhaoppien metsästykselle otollinen. Kirkkoon oli tullut paljon uusia asiakkaita, jotka olivat enemmän kiinnostuneet vanhojen tapojensa säilyttämisestä kuin kirkonmiesten teologisesta saivartelusta. Rooma oli vastannut tähän haasteeseen hyvin yksinkertaisella tavalla: Se antoi vanhojen kaldealaisten mysteriuskontojen kulttimenoille uudet nimet sisältöön kajoamatta. Kirkko ei enää ollut edes kristillinen kirkko: sen sisältö oli jo muuttunut babylonialaiseksi. Kinastelu kristologiasta vielä jatkui, mutta sillä ei ollut kirkolliseen elämään enää vaikutusta.

Kokouspaikka oli Nestoriokselle epäedullinen. Apostolisena aikana Efeso oli ollut Artemiksen (Dianan) palvonnan keskus, ja nyt se oli marianpalvonnan keskus. Kokouksen aikana Efeson naisväki ja munkit pitivät mielenosoituksia marianpalvonnan puolesta Nestoriusta vastaan. Efesolaisia ei ollenkaan häirinnyt se, että marianpalvonta oli vain muunnos alun perin Babylonialaisessa Ishtar-jumalattaressa personoituneesta hedelmällisyyskultista.

Efeson kokouksen oli määrä alkaa seitsemäs kesäkuuta 431, mutta syyrialaiset piispat olivat myöhässä. Parin viikon odottelun jälkeen egyptiläisten patriarkka ja 60 hänen kannattajaansa avasivat kokouksen. Kokouksen ulkopuolelle jäi 68 kirkkoruhtinasta, jotka tekivät keisarille protestin Kyrilloksen toimista. Kyrillos ei protestista välittänyt, vaan erotti heti alkajaisiksi Nestorioksen. Nestorius kannattajineen piti oman kokouksensa ja erotti egyptiläisen kirkon patriarkan. Neljä päivää myöhemmin saapuivat myös syyrialaiset ja nyt Nestoriuksella oli ehdoton ylivoima. Heinäkuun alussa Rooman patriarkan edustaja ilmoitti tukevansa Kyrillosta, huolimatta siitä, että Nestorioksella oli enemmistön tuki.

Kun maaottelu näytti kääntyvän Nestorioksen voitoksi, kiihotti Efeson piispa Memnon koko kaupungin keisaria ja Nestoriosta vastaan. Raivostunut keisari pidätti Kyrilloksen, Nestorioksen ja Memnonin ja määräsi eri puolueiden piispat eteensä Kalkedoniin antamaan selonteon asiasta. Nestorios karkoitettiin Syyrian Antiokiaan ja Kyrillos Egyptin Aleksandriaan. Keisari lienee tehnyt päätöksensä mielenosoittajien mieliksi; on myös arveltu, että Edessan piispa Rabbula (411-435) olisi pettänyt syyrialaisten rivit.

Jos keisari luuli, että kiista olisi nyt ratkaistu, niin hän erehtyi. Konstantinopolin, Antiokian tai Rooman leirin piispat eivät voineet tyytyä siihen, että Egyptin Aleksandria sanoisi viimeisen sanan teologisissa mittelöissä. Sillä välin aleksandrialaiset olivat innoissaan saamista voitoista, ja tulivat joukolla mukaan, kun asiaa Jeesuksen hengellisen ja ruumiillisen luonnon suhteista seuraavan kerran vatvottiin.

Tällä välin muuan Eutykus (375-454) tuki Kyrillosta muistuttamalla Nikean kokouksen aikaisesta opista, jonka mukaan Kristuksella on vain yksi luonto. Nyt Eytykuksen oppi oli kuitenkin jo vanhanaikainen; se ei ollut saanut varauksetonta kannatusta edes Konstantinopolissa vuonna 448 pidetyssä paikallisessa synodissa. Eytykuksen opin kannattajilla, monofysiiteillä ei näyttänyt olevan menestymisen mahdollisuuksia, kun Efeson toinen kirkolliskokous 449 alkoi.

Aleksandrialaista koulukuntaa edustamaan saapui Efesoon Kyrilloksen manttelinperijä Dioskuros (444-451, k. 454) mukanaan joukko munkkeja ja muuta maaotteluväkeä niin, että kun Konstantinopolin piispa Flavius saapui, hänet piestiin heti kadulla sellaisin seurauksin, että hän kolmen päivän kuluttua kuoli. Virallinen kokous tuomitsi monofysiittien opin. Kun syyrialaisten ja egyptiläisten koulukuntien kannattajat olivat todistelleet asioita aikansa, esittivät Rooman kirkkoruhtinaat, että molemmat olivat harhassa. Mutta kokous löi heti takaisin ja erotti poissaolevan Rooman piispan Leo I (440-461) katolisesta kirkosta.

Kiistan ratkaisua yritettiin kolmannen kerran Kalkedonissa vuonna 451 vasta valtaan nousseen keisari Markionin (450-457) toimeksiannosta, mutta tuloksena oli vain ne kolme lahkoa, joita nyt nimitetään Nestoriaaniseksi kirkoksi, Monofysiittiseksi kirkoksi, ja Katoliseksi kirkoksi. Leo I teki komean come-backin. Haastajat, Syyrian koulukunnan piispa Dionysios ja Egyptiläisen koulukunnan kellokas Eutykus saivat nyt vuorostaan kenkää. Nestorius sai uuden karkoitustuomion ja mahdollisesti myrkkyä. Joka tapauksessa hän pian kuoli.

Kalkedonin kokouksessa luettiin Rooman piispan Leo I kirjoittama analyysi Jeesuksen luonnosta. Rooman piispa esitti, että Jeesuksella oli kaksi luontoa siten, että hän oli täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen. Kokous vahvisti analyysin tulokset oikeaksi opiksi enemmistöpäätöksellä. Jos joku nyt erehtyi vielä pohdiskelemaan asiaa, hän joutui suoraa päätä vääräoppisen kirjoihin. Kalkedonin kokouksen jälkeen oli tullut selväksi, että asialla ei ole enää merkitystä; merkitystä on vain sillä, kuka asian esittää. Kysymys oli vain vallasta.

Ennen Kalkedonin kokousta Efeson kokouksessa harhaoppiseksi tuomittu harhaoppisten metsästäjä Nestorius oli kaikessa hiljaisuudessa valmistellut laajan kirjallisen esityksen opistaan. Esityksen sisällöllä ei ollut kuitenkaan enää mitään merkitystä; Nestorius oli tuomittu harhaoppiseksi ja sillä siisti. Hänen kirjallinen tuotanto määrättiin tuhottavaksi. Kävi kuitenkin niin, että Nestoriuksen esitys "Bazaar" löytyi 1900-luvun alussa ja siitä kävi ilmi, että hänen esityksensä oli periaatteessa sama, kuin oikeaoppiseksi huudettu Rooman piispan esitys, kuitenkin sitä paljon perusteellisempi.

Nestoriaaninen kirkko kasvoi pian idän suurimmaksi kirkoksi. Monofysiittiset tulkinnat tulivat oikeaksitunnustetuiksi Armeniassa, Gruusiassa, Egyptissä ja Etiopiassa. Kolmas osapuoli käytti itsestään nimeä ortodoksinen (kr.: oikeaoppinen) katolinen kirkko, mutta koska näitä "oikeaoppisia" oli kaksi - Konstantinopoli ja Rooma, jäi niiden valtataistelu vielä ratkaisematta. Häviölle jääneet kirkot eivät nekään tunnustaneet olevansa vääräoppisia, ja jäivät siten "oikeaoppisiksi". Keisari Justinianus yritti vielä Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 553 painostaa kirkkoruhtinaita hyväksymään keisarillisesta kirkosta erotetut kirkkokunnat, mutta turhaan.

Vuonna 680 pidettiin kirkolliskokous Konstantinopolissa, jossa tuomittiin vielä pari paikalliskirkkoa vääräuskoisiksi. Roomalaiset ja kreikkalaiset pitivät itseään parhaina ja tuomitsivat syyrialaisen ja libanonilaisen kirkon. Tuomittujen kirkkojen kannattajia kutsutaan jakobiiteiksi opettajansa, syyrialaisen Jakob Baradeuksen mukaan, ja maroniiteiksi. Jakobiitit asuvat lähinnä Syyriassa ja Irakissa ja maroniitit Libanonissa ja Israelissa.

Rooman vanhan pääkaupungin eli Rooman ja uuden pääkaupungin eli Konstantinopolin kirkkojen valtataistelu kesti Rooman valtiokirkossa vielä pitkään. Lopullinen ero Rooman tuli vuonna 1054, ja senkin jälkeen ovat osapuolet olleet pyrkimässä toistensa niskaan.

Keisarin johdolla Nikeassa perustettu kirkko käytti Rooman imperiumin valtaa. Näin ollen Imperiumin rajat rajoittivat Rooman kirkon valtaa, mikä antoi uutta potkua Rooman ennestään aggressiivisille suunnitelmille ja oli vaikuttamassa siihen, mitä Euroopasta kirkon holhouksessa tuli. Kammottavaahan se on tämä Das Alte Europen historia, vaikka sitä kuinka yritettäisiin salailla. Ja nyt, kolmannen vuosituhannen alkaessa aggressiivisuus senkun vain lisääntyy. Mutta alussa rajoista oli hyötyäkin. Rooman rajojen ulkopuolella asuvat kansat eivät lähettäneet edustajiaan roomalaisiin kirkolliskokouksiin. Etiopian, Sudanin, Babylonian, Persian, Arabian niemimaan ja Irlannin kirkot jäivät pois kokouksista ja säilyivät itsenäisinä ja uusiakin syntyi. Rajojen ulkopuolelle jääneitä ei myöskään ahdisteltu väitetyn kerettiläisyyden takia, kuten Euroopan sisälle jääneiden osana on jo pari tuhatta vuotta ollut. Tuhannen vuoden ajan kristikunnan merkittävin osa oli Rooman rajojen ulkopuolella, mutta toisen vuosituhannen alussa alkoi prosessi, jonka kuluessa kristinusko ryhtyi valtaamaan takaisin kirkolle menettämäänsä Eurooppaa.

Keskiajalla Euroopassa syntyi joukko kansallisvaltioita, joiden johtajat eivät olleet innostuneita jakamaan valtaansa paavin kanssa. Kun kansallisvaltioiden synty ja kirkolliset protestiliikkeet löysivät toisensa, syntyi taas uusia kirkkokuntia.

Nikean kirkolliskokouksen jälkeen valtiokirkon piispat kulkivat ympäri maata kantotuoleissa. Se jos mikä oli pakanoista arvokkaan tuntuista, sillä vastaavan tasoiseen ilmaiseen matkustamiseen oli oikeus vain Rooman senaattoreilla ja muilla kunkuilla. Ja matkustamista riitti. Oli siinä kansalla katseltavaa, kun pari tuhatta kantotuolia oli jatkuvasti liikenteessä sitä varten, että kirkon oppi olisi ajan tasalla. Vain liikennelaitos oli tyytymätön, tiet olivat kapeita ja orjakalustoa niukasti.

Vouhottaminen oikeasta opista oli tietysti vain bluffia. Kirkolliskokouksen lauselmat oli tarkoitettu vain katseenvangitsijoiksi, sitä varten, ettei kukaan olisi kiinnittänyt huomiota siihen, mitä todella tapahtui.

Alkuseurakunnan kristityt olivat kääntäneet kasvonsa Kristukseen. Maailmalle he julistivat evankeliumia ja Jumalan Valtakuntaa. Kirkolliset filosofit vaihtoivat suunnan toiseksi - he olivat ryhtyneet vuoropuheluun pakanoiden kanssa. Alussa tämä vuoropuhelu oli poleemista: teologit yrittivät todistella, että pakanoiden opit olivat vääriä, heidän oppinsa oikeita. Vielä Klemens Aleksandrialainen pyrki "osoittamaan turhaksi vastaansanojien väitteet", mutta jo hänen aikanaan rintamasuunta oli vaihtumassa. Enää ei yritetty torjua babylonialaisten, egyptiläisten tai kreikkalaisten mysteriuskontojen oppeja, vaan kristikunnassa vallitsevaa sananvapautta. Uusi teologia yritti kompromissia mysteriuskontojen kanssa.

Ireneos oli ensimmäinen teologi, joka johdonmukaisesti taistelee kristittyjä vastaan maailman puolesta. Hänen ja hänen kaltaistensa selän takana suoritettiin se työ, jonka tuloksena babylonialaiset mysteriuskonnot valtasivat monarkkisen järjestelmän piispojen alistamat seurakunnat. Ne piispat, joita kantotuolissa kuljetettiin kirkolliskokouksiin taistelemaan oikean uskon puolesta, tekivät kirkosta Saatanan synagogan. Näyttävät kirkolliskokoukset olivat tässä prosessissa vain propagandatemppu yksinkertaisten harhauttamiseksi.

Mysteriuskonnoilla oli pitkä historia, mutta kysymys on aina ollut siitä, palveleeko ihminen Luojaansa vai luotua. Babylonian mysteriuskontojen keskeinen kultti oli auringonpalvonta. Babylonialaisen maailmanvallan kultit tuotiin väkipakolla Egyptiin, jolloin nimet vaihtuivat, mutta muodot ja sisältö säilyi. Samasta lähteestä kehittyivät kreikkalaisten ja roomalaisten kulttimenot. Kirkonmiehet vaihtoivat vielä kerran babylonialaisten mysteeriuskontojen kulttimenojen nimistön, mutta sisältö on edelleen sama, kuin mitä se oli jo 4000 vuotta sitten.

Persialaiset nauravat partaansa, kun näkevät vanhojen Lähi-idän kulttien levinneen kristinuskon nimellä koko läntiseen maailmaan. Tosin samat auringonpalvontaan perustuvat kultit ovat levinneet muuallekin maailmaan. Kirkolliset juhlat ja kalenteri ovat helpoimmin havaittavia piirteitä siitä, mitä vuosituhansien kuluessa on tapahtunut. Ne eivät kerro kaikkea, mutta ne paljastavat ihmiskunnan historian ideologisen prosessien päälinjat muutaman vuosituhannen ajalta.

Sana "joulu" on tullut meille aramean kielestä ja tarkoittaa syntymää, (vrt. hebrean "jeled", lapsi). Persialaiset viettivät joulua (pers. "yalda") talvipäivän seisauksen aikana auringon syntymän kunniaksi. He uskoivat, että pahuuden voimat olivat vahvimmillaan juuri talvipäivän seisauksen aikana, koska yö oli silloin pitkä ja pimeä. Jouluyönä persialaiset valvoivat, pitivät yllä tulta, auringon symbolia, koristelivat sypressin juhlan kunniaksi, antoivat lahjoja ja paiskasivat pesään puupökkelön, jonka ympärillä oli käärme. Auringon syntymäpäivää eli joulua vietetään Iranissa edelleen nimellä "shab e yalda".

Joulun vietto levisi Eurooppaan kelttien ja goottien mukana jo ennen Jeesuksen syntymää. Babylonialaisen joulun arameankielinen nimi on säilynyt kelteillä muodossa "yule" ja goottien jälkeläisillä muodossa "jul".

Persialais-Babylonialainen kultti levisi Roomaan sotilaiden mukana. Keisari Nero piti itseään Mitran inkarnaationa. Hänet vihki mitrakulttiin Armeniasta tuotu persialainen magi. Vuonna 218 keisari Heliogabalus (oik. Elagabalus, 218-222) yritti korottaa syyrialaisen Emesan (nyk. Homs) kaupungin Baalin Rooman pääjumalan asemaan nimellä Deus Sol Invictus, mutta se ei vielä silloin onnistunut. Vuonna 274 Rooman keisari Aurelia julisti joulukuun 25. päivän "voittamattoman auringon" (Sol Invinctus) syntymäpäiväksi. Rooman piispa Leo vaihtoi suositun juhlan nimeksi "Jeesuksen syntymäpäivä" vuonna 376.

Babylonialaiseen jouluun kuuluvat menot olivat levinneet ympäri maailman jo ennen Auringon syntymäpäivän viettämisen viralliseksi julistamista Roomassa: egyptiläiset viettivät joulua auringon "uudelleensyntymisen" kunniaksi jo noin 4000 vuotta sitten. Tätä alkuperältään babylonialaista juhlaa vietettiin Roomassa nimellä Saturnalia 17-24 joulukuuta.

Joulupukki, Santa Claus ja joulun muu rekvisiitta on pakanallista perua sekin ja sitä pakanallinen rahamaailma pakanallisesti käyttää hyväksi.

Myös joulukuusi on babylonialaista perua. Persiassa tosin käytettiin sypressiä, ja joskus lienee joku lehtipuukin saanut uskonnollisia tehtäviä. Jeremia kirjoitti asiasta jo noin 2600 vuotta sitten:

Uskovien keskuudessa joulu ymmärretään symboliksi, jonka turvin vihollinen yrittää tulla tupaan. Aina, kun ymmärrystä on ollut, on joulu ymmärretty vihollisen keksinnöksi. Oliver Cromwellin (1599-1658) aikana Englannin parlamentti kielsi joulun ja juhannuksen vieton (Roundhead Parliament, 1643). Pohjois-Amerikan siirtokunnat eivät viettäneet joulua; vasta 1836 Alabaman osavaltio ensimmäisenä teki joulusta virallisen vapaapäivän.

Babylonian mysteriuskontojen keskeinen palvonnan kohde on aurinko. Auringonpalvonnan symboliikka on tunkenut itsensä läpi koko maailmassa. Kirkollisessa taiteessa Babylonialainen auringon merkki, "pyhimyskehä" koristaa pyhimyksenkuvia myös monissa suomalaisissa lastenkirjoissa. Babylonialaista uskontoa sanotaankin mysteriuskonnoksi, koska sen levitys tapahtuu salakavalasti. Sitä levittävät saatananpalvojat, jotka asiaan vihkiytymättömille esittävät asian muunnimisenä, auringon merkin ollessa kyseessä pyhimyskehänä (lat. "nimbus").

Sana "sunnuntai", auringon päivä, paljastaa, että auringonpalvonta on myös suomalaisen kulttuurin perusasioita. Pohjolassa asuneet suomalaiset ovat tämän sanan saaneet goottien välityksellä; yhä vieläkin ruotsalaisilla etelä, auringon suunta, on "sunnan". Yhdyssanan toinen puoli on tuttu anglo-saksinen "day", päivä, ruotsin "dag".

Auringonpalvonta syntyi vedenpaisumuksen jälkeisessä maailmassa. Silloin se oli vaihtoehtouskonto Nooan yksinkertaiselle uskolle. Aabrahamin aikana maailman ideologinen kahtiajako oli jo selvä: Aabraham uskoi Jumalaan, mutta hänen aikalaisensa Hammurapi, uskoi aurinkoon. Vuonna 1902 löydetyssä Hammurapin stelassa on paitsi itse lakiteksti, myös kuva, jossa Hammurapi istuu ottamassa lakia vastaan aurinkojumala Shemeshiltä, (hebr. shemesh = aurinko).

Aabrahamin usko oli yksinkertaista, mutta vaativaa; Aurinkokultti sitä vastoin oli monimutkaista, mutta sitä ei tarvinnut ymmärtää. Riitti, kun otti osaa papiston määräämään seksikulttiin. Ja sehän kiinnosti kansaa enemmän, kuin puhdas elämä.

Babylonian papisto monopolisoi kaiken tiedon. Se tutki ahkerasti jumaliensa, auringon kuun ja tähtien liikkeitä ja saavutti alalla huomattavaa edistystä. Salatieteen saavutukset esitettiin myyttisinä populaariversioina kansalle palvottavaksi; ehkä papit uskoivat tarinoihinsa itsekin. Babylonialaisesta uskonnosta tuli menestystarina, joka levisi kaikkeen maailmaan. Ihmiset uskoivat, että aurinko, kuu ja tähdet määräävät ihmisten kohtaloita. Horoskooppimiehet olivat vallassa.

Aabrahamin pojanpojanpoika Joosef näki kaksi unta:

Joosef myytiin Egyptiin, jossa Joosefista tuli hallitsija, esikuvana Jeesuksen hallituksesta. Egyptiläiset, israelilaiset ja myös Egyptin jumalat aurinko (Osiris) ja kuu (Isis) ja myös Isiksen avioton poika Horus tulivat hänen määräysvaltansa alle, sillä nekin olivat ihmismielen, ei Jumalan luonnoksia. Jumala halusi näyttää Israelille, mistä oli kyse. Jumalan tarkoituksena on kukistaa ihmiskuntaa vaivaavan epäpyhän kolminaisuuden - auringon, kuun ja aviottoman lapsen - valta ihmismielien yli.

Kun Israel lähti Egyptistä, se sai käskyn pyhittää viikon viimeinen, seitsemäs päivä Jumalalle. Vaikka käsky vapaapäivän vietosta viikon lopulla oli vain ennakkoviesti tulevasta ikuisesta levosta, sitä ryhdyttiin viettämään kaikkialla maailmassa. Mutta babylonialaisen seksimaailman symbolit olivat sitkeähenkisiä. Laittomuuden kannattajat ryhtyivät siirtämään vapaapäiväänsä viikon ensimmäisen päivän puolelle.Alkuseurakunta, samoin kuin Vanhan Liiton Israel vietti sapattia lauantaina. Katolinen kirkko sai taistella monta sataa vuotta, ennen kuin se sai kristikunnan luopumaan sapatin vietosta babylonialaisen kultin hyväksi. Monista harhaopeistaan kuuluisa kirkkoisä Ignatios (30-107) on ensimmäinen, jonka kirjoituksissa sunnuntaita mainitaan "Herran päivänä". Ignatioksen oppi ei vielä sillä kertaa läpi. Vasta kun Rooman keisari Konstantinus "Suuri" vuonna 321 määräsi sunnuntain viralliseksi lepopäiväksi sai ajatus uutta tuulta. Keisarin määräyksessä sunnuntaita sanottiin edelleen auringon, eikä suinkaan Herran tai Ylösnousemuksen päiväksi. Keisarin määräys ei johtunut kirkon vaan mitralaisuuden vaikutuksesta. Konstantinuksen määräyksen takana oli Sol Invinctuksen, voittamattoman auringon kultti.

Vuonna 363 kirkonmiehet kokoontuivat Laodikeaan. Vasta Laodikean kokouksessa sunnuntai sai kirkon virallisen opin aseman, jota valtiovalta mielellään tuki tappamalla niitä, joita uusi järjestys ei innostanut.

Juutalainen pääsiäinen, Pesah, on vapautuksen muistopäivä, mutta samalla esikuva tulevasta lunastuksesta. Esikuvan antama kuva toteutui vuoden 30 keväällä, kun Jeesus antoi tappaa itsensä meidän syntiemme sovitukseksi ja lunnaiksi "monen edestä". Tämän tapahtuman muistoksi säädetty juhlallinen ehtoollisateria ei ole vuosijuhla, vaan sitä voidaan viettää vapaasti milloin vain, vaikka jokaisen aterian yhteydessä.

Monarkkisen järjestelmän piispoja Jeesuksen asettama ehtoollisateria ei tyydyttänyt. He halusivat näyttäviä kulttimenoja rahvaan uskonnollisten tarpeitten tyydyttämiseksi ja oman valtansa pönkittämiseksi. Tarjolla oli monenlaisia malleja. Keväisin, samoihin aikoihin juutalaisen pääsiäisen kanssa Babylonian mysteriuskonnossa vietettiin juhlia hedelmällisyyden jumalattaren Ishtarin kunniaksi. Ja miten ollakaan, tällä nimellä englantilainen maailma viettää Easter-nimistä juhlaansa tänäkin päivänä.

Babylonian mysteriuskonnoissa jumalana kunnoitettiin Baalia, (suomeksi: "herra"). Hänen vaimonsa, "taivaan kuningattaren", nimi oli Niinivessä Ishtar, Ras Shamrassa Baalat, Egyptissä Isis, Israelissa Astarte ja Foinikialaisten Siidonissa Asera, Ateenassa Ateena, Kreikassa yleensä Afrodite (ja toiselta nimeltään Minerva), Efesossa Diana, Roomassa Kybele (ja toiselta nimeltään Venus) ja Intiassa Kali. Nimen eri versioita käytetään Suomessakin, esimerkkinä Esteri.

Esterin hedelmällisyyskulttia vietettiin kevätpäivän seisauksen aikana, Vanhan Liiton Israel oli joutunut taistelemaan Babylonialaista kulttia vastaan vuosisatoja. Jälkiä tästä kulttuurien välisestä ristiriidasta löytyy Raamatusta helposti. Pääsiäispullat, joista Jeremia kirjoittaa, kuuluvat kirkolliseen pääsiäisen viettoon vielä nytkin monissa Euroopan maissa:

Kristillinen seurakunta vietti juutalaista pääsiäistä ylösnousemuksen juhlana. Juhlan aika määräytyy israelilaisen kuun kiertoon perustuvan kalenterin mukaan. Se alkaa Nisan (Abib) kuun 14 päivänä ja kestää kahdeksan päivää. Toisella vuosisadalla Rooman monarkkisen järjestelmän piispa Xystos (lat. Sixtus) siirsi juhlan seuraavaan viikonloppuun, mutta muuten juhla säilyi vielä kristillissisältöisenä. Juhlan nimi oli pasha, juutalaisen pesah-juhlan kreikankielinen väännös. Päivämäärän siirto ärsytti kuitenkin muita varhaiskirkollisia, jotka yrittivät saada roomalaisia vielä ajattelemaan asiaa. Vasta Nikean kokouksessa kirkon pasha määrättiin vietettäväksi Xystoksen esittämällä tavalla. Hedelmällisyyskultti muuttui Marian palvonnaksi.

Pasha ei lopultakaan tyydyttänyt kirkkoa. Kirkko luopui kokonaan pääsiäisenvietosta ja korvasi sen Esterin kevätorgioilla, jotka vahvistettiin Roomassa viralliseksi Esteriksi. Suomessa Esteriä vietetään toistaiseksi pääsiäisen nimellä, mutta se on pelkkää huijausta.

Marian palvonta on etenevä sairaus. Kirkon päämäärä on laatia oppi, jossa kristinuskosta ei ole mitään. Kirkon uskonnossa Mariasta tehdään taivaan kuningatarta; Roomalaiset opit Marian synnittömästä sikiämisestä, taivaaseenotosta jne. ovat vain osa tätä prosessia, jonka on määrä valmistua Laittomuuden ihmisen aikaan mennessä.

Kristinuskon perusteiden korvaaminen babylonialaisella kultilla onnistui niin hyvin, että tuskin kukaan kyseli syytä siihen, miksi kirkko viettää babylonialaisia juhlia kristillisillä nimellä. Kirkolliset juhlat oli tietysti tarkoitettu korvaamaan Jumalan säätämiä juhlia. Sille, että Jumalan säätämistä vuotuisin toistuvista juhlista Kevään ja kevätkesän juhlat olivat jo toteutuneet, kirkko ei tietysti voinut enää mitään, josta syystä se yritti vääristellä ne muodottomiksi, mutta ne juhlat, jotka olivat vielä toteutumatta, kirkko yksinkertaisesti hylkäsi.

Kirkollista huijausta pidettiin yllä väkipakolla. Jumalan säätämän kristillisen juhlakalenterin noudattaminen kävi hengenvaaralliseksi. Jos joku vielä uumoili Jumalan juhlakalenterin perään, häntä syytettiin oitis kerettiläiseksi ja juutalaismieliseksi.

Jumalan säätämä juhla-ajat, jotka on tarkoitettu muistuttamaan Jumalan maailmansuunnitelmasta. Syksyn - raamatullisen seitsemännen kuukauden juhlat julistavat Jeesuksessa kuolleitten ylösnousemusta, Kristuksen morsiamen esittelemistä Isän Jumalan kasvojen edessä taivaissa ja Karitsan ja hänen morsiamensa - seurakunnan - häitä.

Jumalan säätämät vuotuiset juhla-ajat ovat:

Pääsiäinen, j.5;

Happamattoman leivän juhla, j.6;

Uutislyhteen heilutus, j.11;

Helluntai, j.16;

Pasuunansoiton päivä, j.24;

Sovituspäivä, j.27;

Lehtimajan juhla, j.34

Kirkon hylkäämien juhlien - pasuunansoiton päivän, sovituspäivän ja lehtimajan juhlan tarkoituksena on muistuttaa Jeesuksen tulosta takaisin ja siinä yhteydessä tapahtuvista asioista. Kirkon hylkäämien juhlien sanoma on lyhykäisyydessään seuraava:

Pasuunansoiton päivänä ylkä tulee hakemaan morsiamensa. Kristuksessa kuolleet ja Kristuksessa elävät nousevat ylös ja kohtaavat Kristuksen yläilmoissa. Maan päällä on Suuri Vaivan Aika.

Sovituspäivänä Kristus ja hänen morsiamensa kohtaavat toisensa kasvoista kasvoihin. Juhla kestää seitsemän päivää, eli seitsemän vuotta, jonka jälkeen he tulevat ulos häähuoneesta juhlijoiden joukkoon ja Kristus ottaa vastaan kuninkuuden, palaa maahan pyhien saatossa, tuhoaa vastarinnan ja asettaa hallituksen.

Lehtimajan juhlalla viestitetään sitä aikaa, jolloin Kristus ja hänen pyhänsä hallitsevat maailmaa tuhat vuotta. Tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen alkaa varsinainen ikuisen elämä, jonka esikuvana juhlakalenterissa on "kahdeksas päivä".

Pääarkkitehti sille hirviölle, jonka me tunnemme nimellä "kirkko", ei ole keisari Konstantinus, ei Ignatios, ei Origenes, ei Ireneos, eikä Tertullianus, vaan Augustinus. Augustinus Aurelius (354-431) syntyi ja kasvoi Pohjois-Afrikassa. Opiskellessaan Karthagossa Augustinus liittyi manikealaisiksi nimittämiinsä uskoviin ja filosofeihin, ja kymmenen vuotta myöhemmin kirkkoon. Augustinus otti kasteen vuonna 387. Kastajana toimi keisarillinen hovipiispa. Muutaman vuoden kuluttua osoitettiin piispanvirka Hippon kaupungista (nyk. Anneba Algeriassa), Pohjois-Afrikasta. Seurakunnan jäsenten ja piispan välit pysyivät kylminä.

Augustinus oli Länsi-Rooman keisarillisen hovipiispan, Ambrosiuksen löytö. ...

Augustinus omaksui kaikki kirkon aiemmat harhaopit ja lisäsi niihin vielä yhden: väkivallan. Kaiken keräämänsä aineiston Augustinus muokkasi yhdeksi kokonaisuudeksi ja esitti kirjassa De Civitate Dei (Jumalan kaupunki, valtakunta). Augustinus oli riittävän viisas etsiäkseen Raamatusta tukea ajatuksilleen. Perusteluksi väkivallan käytölle seurakunnallisissa asioissa Augustin löytää yhden raamatunlauseen:

Kyseinen jae löytyy Luukkaan evankeliumin 14. luvusta, kohdasta, jossa Jeesus esittää lähetystyön periaatteita. Augustinuksen aikalainen Hieronymus (Sophronius Eusebius Hieronymus, 347-419) oli juuri toimittanut uuden latinankielisen raamatunkäännöksen. Siinä käytetty sanamuoto compelle intrare voidaan tulkita merkitsevän myös fyysistä pakottamista. Kreikkalaisessa lähdetekstissä on käytetty verbiä 'anangazo', vaatia, pakottaa. Yhdestä raamatun sanasta Augustinus tekee pitkälle meneviä johtopäätöksiä: ensinnäkin, että pakottamiseen on käytettävä väkivaltaa, jos vapaaehtoisella työllä ei saada tuloksia, ja toiseksi, että kirkon tulee tilata väkivalta valtiolta, koska valtio on luonnostaan väkivaltainen järjestelmä.

Epätoivoisessa yrityksessään löytää Raamatusta perusteluja väkivallan hyväksymiselle Augustinus päätyy suoranaiseen jumalanpilkkaan. Augustinus esittää, että Kristus itse käytti väkivaltaa silloin, kun hän ilmestyi Saulille Damaskon tiellä. Mutta kyse on aivan muusta. Saul ei kestänyt Jumalan pyhyyden kokemusta, kaatui maahan ja menetti näkönsä. Näön menetyskin jäi väliaikaiseksi, sillä Herra pelasti Saulin ja siinä yhteydessä näkökin palasi.

Augustinuksen harhaoppi oli niin väkevä, että senjälkeen kirkon opetukseen ei ole enää tarvinnut lisätä mitään. Kirkko tällaisenaan kun on Saatanan tehokkain ase Jumalan tuntemusta vastaan. Augustinuksen aikana ja Augustinuksen johdolla kirkko alkaakin helvetillisen ristiretken Jumalan tuntemusta vastaan Jumalan nimissä.

Augustinus ei kirjoituksissaan puhu Pyhän Hengen ja uskovan ihmisen henkilökohtaisesta yhteydestä. Myös henkilökohtainen kokemus Pyhän Hengen toiminnasta puuttuu. Augustinus tajusi puutteen, ja laati asiasta korvaavan opin. Augustinuksen oppi Pyhästä Hengestä ei korvaa Pyhää Henkeä, mutta on eksyttänyt monia pois Jumalasta. Augustinuksen oppia ovat myöhemmin kehitelleet kirkolliset ajattelijat, mystikot.

Ihminen, joka ei ole vastaanottanut Pyhää Henkeä, ei ole kristitty. Asiaa ei voi haudata oppilauselmien taakse. Juutalaisillakin on oppi Messiaasta, mutta ei Messiasta. Jumalaa ei voi harhauttaa opeilla eikä oppineilta kuulostavilla lauseilla. Augustinuksen noin miljardi seuraajaa ovat yhtä vähän kristittyjä kuin juutalaiset, muslimit ja Jehovan todistajat. Opillaan Augustinus tosiasiallisesti kieltää kolmiyhteisen Jumalan.

Augustinuksen kirjoitusten perusteella häntä ei voida pitää kristittynä. Augustinuksen teot todistavat hänen olleen aivan toisten herrojen, kuin Jeesuksen palveluksessa. Kolmas kriteeri, jonka perusteella hänen suhdettaan Jumalaan voitaisiin arvostella, olisi kysyä häneltä itseltään, mutta se ei ole mahdollista. Augustinus on kuollut.

Augustinuksen opit loivat ideologisesti suotuisat olosuhteet sen epäpyhän liiton, jonka Nikean kirkolliskokoukseen osallistuneet piispat olivat keisarin kanssa tehneet, kehitykselle. Voidaan sanoa, että Augustinuksen opeilla oli historiallinen tilaus. Augustinukseen asti kirkko itse ei pakottanut ihmisiä kasteelle. Seurakunnalla oli raja ulkopuolista maailmaa vastaan. Ovena rajalla oli Jeesuksen herruuden tunnustaminen ja kaste. Kirkon tultua Rooman valtion sisäiseksi organisaatioksi, kirkko joutui avaamaan rajan valtionrajan mukaan, kaikille niille, jotka valtio halusi kirkkoon ajaa.

Augustinuksen opeille ei löytynyt kannatusta edes hänen kotiseutunsa kristikunnan keskuudesta. Pohjoisen Afrikan latinankieliset kirkolliset yhteisöt eivät tervehtineet ilolla keisarin puuttumista kirkon asioihin. Valtaosa Karthagon seudun latinankielisestä kristikunnasta oli yksinkertaisia ihmisiä, jotka olivat Jeesuksen veren kautta saaneet syntinsä anteeksi ja saaneet Pyhässä Hengessä vahvan lääkkeen syntiä vastaan. Heitä eivät Augustinuksen kaltaisten miesten filosofiset spekulaatiot kiinnostaneet. Yksinkertaisten, donatolaisiksi nimitettyjen uskovien pyrkimys oli säilyttää kirkko moraalisesti puhtaana uskovien yhteisönä. Keisarillinen armeija oli jo vuonna 347 tehnyt sotaretken uskovien nujertamiseksi ja vuonna 411 kirkolliset uskovat niinsanottuun kirkolliskokoukseen Karthagoon, jossa Augustinus täysin ennustetusti voitti. Augustinuksella kun oli takanaan keisarillinen armeija. Donatolainen kirkkolaitos tuhottiin kokonaan, ja yllättäin huomattiin, että senjälkeen Pohjois-Afrikkaan ei elinvoimaista uskovien yhteisöä jäänytkään. Valtio ajoi kirkkoon omaa väkeänsä niinkuin pässejä aitaukseen. Kirkossa oli tapahtunut verenvaihto. Kirkkoon pakotetut pakanat säilyttivät vihamielisen asenteensa Jumalaa kohtaan, ja tämä kirkon jäsenistössään hellimä viha Jumalaa kohtaan on tänäänkin eurooppalaisen kulttuurin määräävä piirre.

Donatolaisten ja Augustinolaisten välinen kiista ei ole koskaan sammunut, sillä se koski omantunnonvapautta. Donatolaiset olivat omantunnonvapauden kannattajia, ja heidän mukaan ihmisellä oli vapaa tahto, ja hänen oli itse päätettävä kuuluuko hän kirkkoon tai ei, tai harrastaako hän hevosurheilua vai ei. Augustinus ei kannattanut omantunnonvapautta. Ja sen opin tulokset tiedetään.

Siinä vaiheessa, kun tappamaan oli ryhdytty, kukaan ei enää kysellyt, mitä Luukkaan evankeliumin 14. luvun jakeessa 23 ilmoitettu teksti todella tarkoitti. Harva huomasi, että teksti ei ollenkaan koskenut jo uskossa olevia Taivasten valtakunnan kansalaisia, joita donatolaiset kirkolliset edustivat. Ja vielä vähemmän oli niitä, jotka pystyivät analysoimaan vertauksessa esiintyvän kreikankielisen anagazo-verbin ensimmäisen aoristimuodon käytännön merkityksen päivänpolitiikan kuvioihin siirrettynä. Paljon konkreettisempaa oli se, että uskonsodat uskovien hävittämiseksi olivat alkaneet ja ne olivat saaneet kirkon pääideologin tuen.

Augustinuksen urakehitys oli nopea. Hänet kastoi Milanossa Läntisen Rooman keisarin hovipiispa Ambrosius vuonna 387. Ambrosius itse oli kirkollinen nousukas, joka oli nostettu piispan pallille heti kastamisensa jälkeen. Muutama vuosi aiemmin keisari oli määrännyt kirkkoon liittymisen pakolliseksi ja valtiokirkko tarvitsi kipeästi tuekseen uskonnollisia filosofeja. Kirkonmieheksi Augustinus sopikin erityisen hyvin, sillä hän oli ennen luopioksi ryhtymistään kuulunut manikealaisiksi nimittämiinsä uskoviin.

Milanosta Augustinus palasi kotikaupunkiinsa, Numibian (nykyinen Algeria) Tagasteen. Muutama vuosi myöhemmin, vuonna 391, hän oli jo apulaispiispan toimessa Hippossa, (nykyinen Algerian Annaba). Vielä kymmenen vuotta, ja Rooman valtio kutsui Augustinuksen avukseen Karthagoon (411), jossa järjestettiin farssi, jonka päätöksellä Afrikan elinvoimaisin kristikunnan haaran tuhottiin. Kaksisataa vuotta Augustinuksen jälkeen hänen uskonsotaoppinsa omaksuivat myös Muhammedin seuraajat.

Karthagon kokouksen jälkeen Augustinus lähti sotimaan Espanjan ristikuntaa vastaan. Hänen toimeksiannosta iberialainen kirkonmies Paulus Orosius (385-420) teki syytekirjelmän Priskillianin ja Origeneen pään menoksi. Origenes oli jo haudassa, mutta Priskillian tapettiin, eikä suinkaan yksin. Sitten Orosius teki Augustinuksen oppeihin sopivan historiankirjan. Sen eliniäksi tulikin pitkä, sillä kirjalla oli kirkon tuki. Orosiusta Augustinus käytti myös Vulgatan kääntäjän Hieronymuksen paimentamiseen.

Tänään, 1997, Augustinuksella on vähintään miljardi seuraajaa, jotka aina veritöihin lähtiessään ilmoittavat taistelevansa oikeuden puolesta vääryyttä vastaan.

Augustinus loi ideologisen perustuksen niinsanotulle "oikeudenmukaiselle sodalle", opille, joka vielä nytkin, yli 1500 vuotta myöhemmin, on länsimaisen valtio-opin perustana. Maailmassa on aina ollut väkivaltaa, mutta Augustinus yritti antaa väkivallalle jumalallisen loisteen. Ei ole mikään sattuma, että Suomen tasavallan ensimmäinen sosialistinen presidentti Mauno Koivisto totesi Suomen valtiolaitoksen perustuvan roomalaiseen kulttuuriin, jonka jälkeen alkoi suomalaisten vieminen Rooman orjuuteen. Onneksi suomalaiset itse eivät ole roomalaista tuotetta.

Kristikunnan harhaopit olivat kolmessa vuosisadassa kehittyneet niin pitkälle, että kirkko erkani kristikunnasta omaksi haarakseen vuonna 325, jonka jälkeen kirkon ensisijainen päämäärä on ollut elävän kristikunnan tuhoaminen. Hanke on ymmärrettävissä siten, että kirkko haluaa tuhota Jumalan seurakunnan, jonka se kokee kilpailijakseen.

Ensimmäinen merkkipaalu harhaoppien kehityksessä saavutettiin Syyrian Antiokiassa noin vuonna 90, kun eräs herra Ignatius julistautui kaupunkiseurakunnan itsevaltiaaksi johtajaksi ja syrjäytti samalla seurakunnan vanhimmat, jonka jälkeen hän omi vanhimman tittelin omaksi yksinoikeudekseen. Harhaoppia vastustettiin, mutta se levisi nopeasti. Se omaksuttiin Roomassa noin vuonna 140. Kirkkohistoriassa oppia kutsutaan monarkkisen piispuuden nimellä, eikä kirkko ole siitä koskaan luopunut. Kirkkoa ilman Ignatiuksen harhaoppia ei olisi olemassa.

Ignatiuksen harhaoppi oli levinnyt myös Pohjois-Afrikan latinankielisiin seurakuntiin, mutta kun Rooman valtio halusi pakottaa myös ei-uskovat seurakuntien jäseniksi, eivät paikalliset seurakunnat halunneet kastaa uskosta osattomia, varsinkaan kun kasteelle tulijat eivät itse sitä halunneet. Seurakunnissa oli vielä sen verran tervettä järkeä jäljillä, että edes Ignatiuksen harhaopin saastuttamat kaupunkipiispat eivät pakkokasteita suorittaneet. Rooman oli tuotava Välimeren etelärannalle omat miehensä pakkokastamisia suorittamaan, sillä Afrikan latinankieliset piispat, jotka olivat jo aiemmin kieltäytyneet jopa osallistumasta kreikankielisten "piispojen" "ekumeeniseen" kokoukseen Nikeassa vuonna 325, kieltäytyivät muistakin valtion uskonto-ohjelman vaatimista tehtävistä.

Välimeren etelärannikko oli 300-luvun alussa rikas maatalousvyöhyke. Valtakieli oli latina. Kreikkaakin Välimeren rannikon etelärannikolla puhuttiin, mutta vain varsin suppealla alueella Kyrenen ympäristössä Egyptin länsipuolella.

Kristinusko oli vakiintunut Pohjois-Afrikassa jo paljon ennen Roomaa. Afrikasta tulivat myös ensimmäiset latinankieliset kirkon kummisedät, Kyprianos, Tertullianos ja Augustinus. Tosin Tertullianos sanoi myöhemmin kirkolle hyvästit, mutta hänen äidinkieltään se ei muuttanut. Myös ensimmäiset latinankieliset raamatunkäännökset tehtiin Afrikassa kauan ennen katolisen Vulgatan vääntämistä.

Latinalaisessa Afrikassa oli 300-luvun alussa noin kolmesataa kaupunkia, ja niissä noin 300 kaupunkipiispaa. Vuonna 311 Karthagon piispa Mensurius kuoli. Katoliset piispat suorittavat nopeasti piispanvaalit, etteivät vain Numibian piispat ehtisi tulla ja sekoittaa peliä. Mutta peli meni sekaisin, koska Numibian piispat eivät hyväksyneet piispanvaalia eivätkä virkaan keplottelijoiden konsteilla valittua Caeciliania, vaan valitsivat Karthagon piispaksi Majorinuksen.

Karthagossa oli nyt kaksi kaupunkipiispaa, Caecilian ja Majorinus ja sehän ei monarkkisessa järjestelmässä käy päinsä. Molempien "piispojen" kannattajat sinkoilivat syytöksiä kilpailevaa kirkkomonarkkia vastaan. Vuonna 313 itse keisari Konstantinus lähetti miehensä ratkaisemaan kiistaa. Keisarin miehet ratkaisivat homman odotetusti ja tuomitsivat Majorinuksen kannattajat.

Numibialaisien ja muiden Majorinuksen kannattajien tuomitseminen ei ollut pelkkää keskisormen näyttämistä. Keisarin miehet takavarikoivat vaaliin tyytymättömien seurakuntien kokoushuoneet. Seurakuntien jäseniä kohdeltiin lainrikkojina ja heidän pastorinsa karkotettiin maanpakoon.

Numibialaisen puolueen piispa Majorinus kuoli 315 ja hänen tilalleen valittiin numibialaisen Casa Nigran kaupungin piispa Donatus. Tässä vaiheessa keisarin ja piispan väkivalta oli näyttänyt, etteivät sen enempää keisari Konstantinus kuin katolisen kirkon piispa Caecilian olleet kristittyjä. Oliko Donatus kristitty, ei vaikuttanut asiaan, mutta hän osasi kuitenkin tehdä oikeat päätelmät. Vuonna 321 Donatuksen johtamasta leiristä lähetettiin sana keisarille, että pidä piispas, me ei koskaan liitytä väkivaltaisten joukkoon.

Nikean kokouksen jälkeen asetelma oli selvä: Poliittinen valta oli Välimeren pohjoisrannalla ja hengellinen auktoriteetti etelärannikon käsissä. Mitähän siitä mahtaisi seurata?

Reaalipolitikko Konstantinus osasi laskea ajan merkit oikein. Nikean kokoukseen latinalaisesta Afrikasta ei tullut ketään. Välimeren etelärannikko kannatti ei-kirkollisia piispojaan. Väkivaltainen kirkkoonpakottaminen olisi vaatinut sotaa kolme tuhatta kilometriä pitkällä rintamalla ja hävittänyt Italian leipä-aitan. Konstantinus ilmoitti luopuvansa kirkkoonpakottamisesta.

Konstantinus kuoli 337. Hänen jälkeensä hallitsivat pojat Konstantin II, Konstantius ja Konstans, sitä mukaa, kun saivat toisiaan hengiltä. Heistä ainakin Konstans jouti ahdistelemaan myös donatolaisia, sillä valtakunnan jaossa hän oli saanut Pohjois-Afrikan hallittavakseen. Vuonna 340 Konstans lähti voittamaan donatolaisten sympatioita rahalla. Rahalla donatolaisia ei ostettu ja seuraavaksi keisari Konstans pisti armeijan asialle.

Katolinen kirkko oli syntynyt vuonna 325 ja jo 347 se teki täysimittaisen ristiretken kristikuntaa vastaan. Donatolaisten hävittämistä johti sotapäällikkö Makarius. Ensimmäiseksi sotapäällikkö julisti donatolaisen kirkon ja valtiokirkon yhdistyneen yhdeksi yleiseksi (eli katoliseksi) kirkoksi.

Donatolaiset eivät jääneet odottamaan armeijan tuloa, vaan pakenivat. Ne, jotka saatiin kiinni, tapettiin tai karkotettiin. Avointa taistelua ei uskovien kanssa syntynyt, ja se antoi katolisille aiheen syyttää donatolaisia pelkuruudesta. Kristillinen pasifismi oli aika äkkiä unohtunut katolisilta kirkkoruhtinailta.

Vuonna 361 uskovien asioissa tapahtui odottamaton käänne, kun keisariksi tuli kirkon luopioksi nimittämä Julianus Flavius Claudius, Konstantinus "Suuren" pojanpoika. Hän oli ensimmäinen Rooman keisari, joka politiikassa näkyi kristinuskon vaikutusta. Hän ei vainonnut donatolaisia, koska donatolaiset eivät vainonneet ketään. Kirkollisia Julianus vainosi, koska kirkolliset vainosivat ei-kirkollisia. Julianuksen hallituskausi oli siunauksellinen sekä uskoville että pakanoille, mutta kirkonmiehet kiristelivät hampaitaan.

Julianuksen aika kesti vain pari vuotta, mutta sen kuluessa donatolaisille palautettiin heiltä riistetty omaisuus. Julianuksen arabialaisen Bostran kaupungin asukkaille osoittamassa, meille säilyneessä kirjeessä kerrotaan myös, että hänen edeltäjänsä olivat hävittäneet kokonaisia kaupunkeja, ei pelkästään Pohjois-Afrikassa vaan myös eri puolilla valtakuntaa kerettiläisepäilyjen vuoksi. Pohjois-Afrikan donatolaisten kohtalotovereita olivat Bitynian, Galatian, Paflagonian ja monen muun ei-kreikkalaisen maakunnan asukkaat.

Makariuksen sotaretkellä on riittänyt puolustelijoita, mutta hirmutöistä katoliset vaikenevat muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta. Tärkeimmät tietolähteet Makariuksen ristiretkestä löytyvät Optapuksen ja Augustinuksen jäämistöstä. Donatolaisten omia kirjoituksia ei ole tiettävästi säilynyt. Tottahan toki katoliset osasivat hävittää todistusaineiston teoistaan. Ei Hitlerkään kaasukammioitaan lehdistölle esitellyt.

Kirkko ja valtio halusivat päättää ihmisen omastatunnosta, mutta ihmiset ajattelivat myös itse. Ne, jotka tulivat uskoon, liittyivät donatolaiseen liikkeeseen, eikä suinkaan valtiokirkkoon. Ja sekun piispoja kismitti. Valtiokirkon piispa Optapus kävi kirjallista polemiikkia uskovien seurakunnan piispa Parmeniaan kanssa ja yritti syyttää donatolaisia kansalaisten tekemistä ratkaisuista. Kirkolle erityisen harmillisia olivat valtionkirkon pappien liittyminen seurakuntaan. Donatolaisiin seurakuntiin liittyneet papit kastettiin uudestaan Tertullianuksen yli sata vuotta aiemmin antaman ohjeen mukaisesti. Seurakuntaan liittyneet papit menettivät kirkolliset virkansa, mutta silti tulijoita riitti.

Optapuksen aikana noin vuonna 368 donatolainen liike oli jo levinnyt koko roomalaiseen maailmaan. Kyse oli jo siitä, onko seurakunta uskovien yhteisö vai instituutio, johon valtio ajaa sekä uskovat että ei-uskovat kuin pässit hakaan. Donatolaiset piispat tulivat myös Roomaan.

Valtion uskontopolitiikkaa 300-luvun lopulla johti Milanon piispa Ambrosius. Ambrosius oli se mies, joka aloitti kirkolliset juutalaisvainot. Afrikkaan hän lähetti Augustinuksen. Augustinus tuli Afrikkaan tekemään lopun donatolaisista. Hänen ensimmäisiä virkatehtäviään oli kirjoitella kaunisteleva tarina Makariuksen ristiretkestä noin 50 vuotta aiemmin. Tehtävässä hän pääsi näyttämään, mikä mies hän oli laatuaan. Ambrosius jopa vääristelee Raamattua pyrkiessään löytämään sellaista ennakkotapausta, joka kelpaisi perusteluksi Makariuksen ristiretkelle.

Augustinuksen käyttämä raamatunvääristely on seuraavanlainen: Hänen mukaansa kirkolla oli oikeus pyytää avustusta valtiolta sotaretkiinsä, koska Paavalikin oli käyttänyt sotilaallista voimaa juutalaista salaliittoa vastaan. Mutta siinä Augustinus valehtelee. Paavali kyllä tiedotti sisarenpoikansa välityksellä hänen tappamiseensa sitoutuneiden juutalaisten salaliitosta Jerusalemin roomalaisille viranomaisille, mutta sotilaallista voimaa ei käytetty salaliittolaisia vastaan, eikä Paavali sitä myöskään pyytänyt. Sotilaat ainoastaan turvasivat Paavalin kuljetuksen Välimeren rannikolle toiseen varuskuntaan. Ja kun sotilasjoukko oli suuri, eivät salaliittolaiset edes hyökänneet. Augustinukselle Raamatun nimiin valehtelemisesta tuli tapa. Ihmiset, jotka eivät välitä katsoa Raamatusta, miten asia todella oli, luulevat Augustuksen olevan oikeassa. Mutta sellaisille ihmisille, jotka tuntevat asian ja raamattunsa, Augustinuksen puheet ovat pelkkää saastaa. Mutta sekin on tongittava, jos mieli saada selvyyttä siitä, miten donatolaiset hävitettiin.

Augustinuksen jättämän saastan tutkiminen kannattaa, sillä saastan seasta löytyy helmiä. Helmiä ovat ne eri uskovien esittämät väitteet, jotka Augustinus yrittää kumota. Niiden joukosta löydämme myös Gaudentiuksen ilmoituksen siitä, miten donatolaiset kokivat kirkon syntymisen. Gaudentius katsoi Augustinuksen väkivaltaoppien merkitsevän sitä, että Jeesuksen ennustus "Tulee aika, jolloin jokainen, joka tappaa teitä (Jeesuksen opetuslapsia), luulee tekevänsä palveluksen Jumalalle" on alkanut. Gaudentiuksen huomio on merkki siitä, että uskovat tiesivät, missä vaiheessa Jumalan taloudenhoitoa ollaan menossa.

Keisari Teodosius "Suuri" oli kuollut 395, jonka jälkeen hänen poikansa Honorius jatkoi isänsä linjalla. Honoriuksen hengellisten asioiden tuntemus ei ollut häävi, ja hän oli helposti johdateltavissa. Augustinuksen suuri tilaisuus oli koittanut.

Augustinus pyrki soveltamaan keisari Theodosiuksen kerettiläislainsäädäntöä. Se olisi ollut keino, jolla donatolaisten tappamiselle olisi saatu jonkinlaisen lain antama valtuutus. Ennen Augustinusta donatolaisia ei katsottu harhaoppisiksi, sillä heidän oppinsa oli sama, kuin valtiollisen kirkon oppi. Ero oli vain siinä, että donatolaiset pitivät opista kiinni, ja kirkossa kirkon oppia ei noudatettu. Mutta opillisia eroja syntyi heti, kun Augustinus esitteli kehittelemänsä väkivaltateologian ja valtiokirkkonäkemyksensä. Ne eivät kuuluneet kristinuskon piiriin.

Augustinuksen aloitteesta keisari määräsi donatolaiset ja kirkolliset piispat Karthagoon. Että donatolaiset varmasti tulisivat oli kutsukirjeeseen pantu seuraava lause: "Jos donatolaiset piispat kolmeen kertaan kutsuttunakaan eivät osallistu kokoukseen, on heidän käytöstään tulkittava siten, että he ovat tietoisia kyvyttömyydestään puolustaa asiaansa ja heidän yhteisönsä on siten pakotettava yhdistymään katolisen kirkon kanssa".

Kesäkuun alussa 411 Karthagoon oli tullut 279 donatolaista piispaa ja 286 valtiokirkon piispaa. Ennen kokouksen alkua Augustinus piti kaksi puhetta, joiden tarkoituksena oli uskotella kokouksen järjestäjien olevan rehellisesti liikkeellä. Mutta jo osanottajien rekisteröinnissä noudatettiin muita ohjeita. Piispoilta ongittiin kaikki seurakuntia koskeva tieto, ja jopa niistä seurakunnista, joiden vanhimmat eivät vanhuuden, sairauden ja kuuman kesäajan takia olleet pystyneet tulemaan paikalle, kirjattiin kaikki tarpeellinen tieto myöhempänä suoritettavia raakuuksia varten.

Kokouksen johtajaksi oli keisarin ediktillä määrätty Marcellinus, keisarin ja Augustinuksen ystävä.

Keskusteluihin määrättiin seitsemän piispaa ja neljä kirjuria kummaltakin puolelta. Lisäksi osapuolet saivat asettaa neljä piispaa kukin valvomaan kirjurien toimintaa. Muut paikalle kutsutut piispat ja "piispat" jätettiin muitta mutkitta pihalle. Useimmat piispat olivat tulleet Karthagoon vain antaakseen ilmi seurakuntatiedot seurakunnan viholliselle.

Donatolaisen seurakunnan edustajiksi valittiin Primianus, Petilianus, Emeritus, Deodanus, Montanus, Gaudentius ja Probatus. Kirkon puolelta kokouksessa esiintyivät Aurelius, Alypius, Augustinus, Possidus, Vicentius, Fortunatus ja Fortunatianus. Kokouspaikkana oli eräs Karthagon julkisen kylpylän halleista. Kokous käytiin suljetuin ovin. Valtion väkeä paikalla oli pilvin pimein.

Kokous kesti kolme päivää, jonka aikana Marcellinus käytti 600 puheenvuoroa itse. Vaikka kokous oli kutsuttu koolle vain donatolaisten kerettiläiseksi julistamista varten, sille haluttiin antaa laillisuuden leima. Kokouksen pitkät asiakirjat ovat tärkein lähde, mitä donatolaisista yli päätään on säilynyt.

Karthagon kirkolliskokouksen nimellä historiankirjoissa kulkeva näytelmä keskeytettiin 26. kesäkuuta 411 Marcellinuksen päätöksellä. Teatteria oli nähty tarpeeksi. Näytelmä päättyi donatolaisten tuomitsemiseen, eivätkä roomalaiset siinä vaiheessa enää näytelleet hurskasta. Keisari Honoriuksen julistus donatolaisten seurakuntien lakkauttamisesta julkaistiin 412. Honorius antoi myös useita määräyksiä siitä, kuinka donatolaisia on rangaistava. Vaikka kastamisestakin langetettu sakko saattoi olla 4,5 kiloa kultaa, eivät kastamiset loppuneet.

Jos Augustinus olikin ajatellut voittavansa donatolaiset näppäryydellään, hän oli unohtanut ainakin yhden asian: maailman tapahtumiin ei vaikuteta pelkästään teatteriesitysten voimin. Goottilaiset olivat valloittaneet Rooman vain vähän ennen hyökkäystä Karthagon donatolaisia vastaan. Vähän myöhemmin vandaalit valtasivat Afrikan provinssin. Keisari Honorius, joka oli antanut kirkonmiehen vietellä itsensä, sai nyt taistella oman henkensä pitimiksi. Helpolla eivät päässeet Augustinuksen työrukkasetkaan. Marcellinus, donatolaisjahdin puheenjohtaja, jäi Karthagoon, joutui vankilaan ja menetti päänsä syyskuussa 413.

Mutta Augustinus ei luovuttanut. Hän kävi omaa taisteluaan kristittyjä vastaan. Hän kirjoitteli kirjeitä, yritti uhkailla, mielistellä ja käydä järkevästä. Katolisissa kirkoissa hän esitti häikäilemättömiä valheita donatolaisista, mutta kirjeissään donatolaisille hän yritti esiintyä veljenä.

Valtio pystyi jatkamaan donatolaisten vainoja vasta muutaman vuoden kuluttua. Augustinuksen vastapelurina Karthagon kokouksessa istunut Gaudentius oli virassaan vielä 420, kun tribuuni Dulcitus lähetti hänelle kirjeen ja ilmoitti valtion ottavansa donatolaisten rukoushuoneet. Augustinus sai saman kirjeen. Kirjeenvaihto on säilynyt, koska Augustinus suuttui perin pohjin siitä, ettei hänen suosituksiaan täysin noudatettu.

Augustinus olisi mielellään nähnyt Gaudentiuksen pakenevan seurakunnasta, mutta Gaudentius vastasi: "Tässä ekklesiassa, missä Jumalan ja hänen voideltunsa nimeä on aina totuudessa - kuten itsekin olette myöntäneet - avuksi huudettu, myös minä pysyn, niin kauan kuin Jumala antaa minun elää". Augustinukselle ei jäänyt muuta keinoa panetella Gaudentiusta, kuin väittää Gaudentiuksen "toisin sanoen" uhanneen tappaa itsensä, seurakuntansa ja kirkkonsa polttamalla.

Mutta Augustinuksen tielle nousi taas esteitä. Indo-Eurooppalaiset vandaalit tunkeutuivat Afrikkaan Augustinuksen vielä eläessä. Vandaalit olivat Nikean kokouksessa kerettiläiseksi julistettuja areiolaisia, jotka pitivät Augustinusta ja hänen kaltaisiaan kerettiläisinä. Mutta kristittyjä areiolaiset eivät olleet. He tekivät Augustinuksen puolueen papeille juuri sitä, mitä ne olivat vain vähän aikaisemmin tehneet donatolaisille. Augustinus ei joutunut kuitenkaan itse areiolaisten kynsiin; hän kuoli 430 areiolaisten vandaalien piirittäessä Hippoa kolmatta kuukautta. Noin vuosi Augustinuksen kuoleman jälkeen Hippon puolustus luhistui.

Vandaalit hallitsivat seutua sadan vuoden ajan. Heidän hallituskaudellaan donatolaisten seurakunnat elpyivät. Mutta 534 vandaalit karkoitettiin ja katoliset pääsivät taas jatkamaan donatolaisten vainoja. Lähes kaksisataa vuotta Karthagon kokouksen jälkeen Rooman kirkon johtava piispa Gregorius "Suuri" (k. 604) kirjoitti useita kirjeitä, joissa Katolisen kirkon ensimmäiseksi "paaviksi" mainittu Rooman piispa pyytää virka-apua donatolaisten kukistamisessa Gennadiukselta, Afrikan provinssin eksarkilta, Kolumbukselta, Numidian piispalta, Afrikan provinssin maaherralta, keisari Maurikiokselle (k.602) jne. Gregorius "Suuri", myös ensimmäiseksi paaviksi mainittu, joutuu kirjeissään toteamaan, että katolinen kirkko on menettänyt jalansijaansa donatolaisille.

Arabit valloittivat Pohjois-Afrikan vuonna 670. Afrikan latinalaisten kirkkojen etsikkoaika oli ohi.

Osa kristikuntaa oli vetäytynyt syrjään papiston johtamasta kirkollisesta kehityksestä. Heille riitti, kun saivat elää hiljaista ja rauhallista elämää ja suorittaa sitä palvelustehtävää, jonka Herra kullekin heistä osoitti. Nämä uskovat elivät yhteisöissä, joita sanotaan kenobiittisiksi (sanasta koinobios, yhteinen elämä). Yhteisöön kuului miehiä, naisia, lapsia ja vanhuksia. Pyhä Henki johti uskovat harjoittamaan samanlaista elämänmuotoa kuin alkuseurakunnassa Jerusalemissa aikoinaan harjoitettiin. Tämä elämänmuoto oli jyrkässä ristiriidassa piispallisesti johdetun kirkon harjoittaman elämänmuodon kanssa.

Papisto ei sietänyt siitä riippumatonta hengellistä elämää ja nimitti itsenäisiä uskovia kerettiläisiksi tai harhaoppisiksi. Ja kerettiläisiä vainottiin. Vainojen perusteellisuutta kuvaa se, että vaikka kirkollisten teologien teoksissa kerettiläisistä puhutaan ja heitä mitä moninaisimmista pahuuksista syytetään, ei heidän omia kirjoituksiaan ole säilynyt juuri lainkaan. Kirkkohistoria kertoo heistä vain vuosilukuja, syytöksiä ja tapettujen määriä. Vainottujen kerettiläisryhmien nimet vaihtelevat. Jos muuta nimeä ei ollut, vainotuille voitiin tuota pikaa antaa nimi "kerettiläinen".

Tietomme vainotuista veljistä ovat viime vuosikymmeniin asti olleet melko vähäiset, mutta uudet arkeologiset löydöt ovat muuttaneet tilannetta. Vuonna 1946 löydettiin Egyptissä, lähellä Nag Hammadin kaupunkia Niilillä sijainneelle Chenoboskionin (sanasta "koinos bios", englantilaisen oikeinkirjoitustavan mukaan!) yhdyskunnalle kuulunut, 400-luvulta peräisin oleva, verraten laaja kirjasto, johon kuului viitisenkymmentä teosta. Kirjoitukset ovat koptinkielisiä käännöksiä kreikan- ja arameankielisistä kirjoituksista. Mainittavaa on, että näiden kirjoituksien alkukielisiä laitoksia ei vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta tunneta vieläkään. Vain käännökset ovat säilyneet kaukana etelässä.

On myös muita muistomerkkejä, joita kerettiläisrovioiden tuli ei ole voinut polttaa. Turkkilaiset matkailuesitteet esittelevät turistien kummasteltavaksi Kappadokian veljien aikoinaan asuttamia, tuliperäiseen tuffikiveen kaivettuja kokoustiloja, varastohuoneita ja perheiden koteja, joissa vainotut uskovat saivat suojaa Bysantin "kristityltä" armeijalta.

Turkin keskiosien luolakaupungeissa asuttiin jo heettiläisten aikana. Rooman valtion vainotessa kristittyjä monet uskovat etsivät suojaa silloin jo yli tuhat vuotta vanhoista piilopaikoista. Vainojen aikana Kappadokiaan muodostui merkittävä hengellinen keskus. Luolakaupunkien verkostoa laajennettiin. Vielä 300-luvulla monet Kappadokian uskovista olivat opillisesti samoilla linjoilla katolisten kanssa. Kappadokia oli luonnollinen paikka alkavalle luostariliikkeelle, mutta se oli myös vanhojen ei-kirkollisten herätysliikkeiden keskus. Kirkollisen suunnan kristittyjen vainot päättyivät 300-luvun alussa, mutta vielä vainojen jälkeenkin kirkollinen suunta sai tukea Kappadokiasta parin vuosisadan ajan. Kappadokian kristityistä tunnetuiksi tulivat Gregorius Nyssalainen (335-394) ja Gregorius Nazianzus (330-389).

Kappadokian kristillisyys ei ollut eristäytyvää kristillisyyttä. Kappadokian kasvatteja oli myös goottilaisen raamatun kääntäjä Wulfila (311-382; myös nimellä Ulfila). Wulfilan isä oli gootti ja äiti Kappadokian kristittyjä. Wulfila tuli leimatuksi areiolaisen teologian kannattajaksi, ja kutsuttiin Bysantin keisarin eteen kuultavaksi. Vierailun aikana Wulfila kuoli.

Kappadokiassa ja Armeniassa, Bysantin ja Persian välisellä vuoristoseudulla eläneitä kristittyjä alettiin 600-luvulta lähtien nimittämään paulikiaaneiksi. Ero kirkollisiin kristittyihin oli ehtinyt kasvaa jo suureksi, sillä paulikiaanit hylkäsivät kokonaan kreikkalaisten metafyysisen teologian. Bysantissa paulikiaaneja pidettiin kerettiläisinä ja heidät päätettiin tappaa. Paulikiaanit oli jo ehditty luokitella manikealaisiksi, joten juridista estettä tappamiselle ei enää ollut. Mutta sitten Konstantinopolissa hävittämisvimma kohdistettiinkin yllättäin jumalankuviin. Kuvainpalvonnan vastaisen kampanjan aikana 730-842 paulikiaaneja jopa suosittiin ja heitä kutsuttiin Konstantinopoliin.

Kun ikonien hävittämiseen oli kyllästytty, ryhdyttiin taas hävittämään kerettiläisiä. Encyclopediae Britannica kertoo, että Bysantin keisarinna Theodora II (842-847) tapatutti satatuhatta (100.000) paulikiaania. Kappadokian hyvinsuunniteltujen kaupunkiluolastojen valtaus vei Bysantin sotajoukoilta kaksi vuotta. Lopulta armeijan onnistui tukkia kaikki kaupunkiluolaston ilmanvaihtoaukot, ja piiritettävät saatiin tuhottua. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainitaan, että tuhoamistyötä johtaneesta sotapäälliköstä tuli uskovainen.

Bysantin käsi ei ulottunut Kappadokiaa kauemmas. Idempänä vastassa olivat muslimit, ja he antoivat uskovien hallita armenialaista Tephricen kaupunkia miten parhaiten näkivät. Myös Bysantissa mielialat vaihtelivat. Keisari Ioannis Tzimisces siirrätti paulikiaaneja Bulgarian vastaiselle rajalle vuonna 970. Siirretyillä paulikiaaneilla lienee ollut ratkaiseva merkitys bogomileinä tunnettujen uskovien yhteisöjen syntyyn (bogomil - "rakas Jumala" tai "Jumalan ystävä", vrt. kreikkalainen nimi Theofilus - Jumalan ystävä) Bulgariassa. Tosin paulikiaanit olivat tehneet lähetystyötä Euroopassa jo aiemminkin armenialaisesta tukikohdastaan, Tephricen (nyk. Divrigi, Turkissa) kaupunkivaltiosta käsin. Bulgariasta bogomiilien liike levisi muualle Eurooppaan.

Kappadokian luolakaupungit löydettiin 1963. Kaupungeista suurin, Derinkuyu (suomeksi: "syvä kaivo") avattiin yleisölle vuonna 1965. Derinkuyun luolakaupungista johtaa 9 km pituinen maanalainen pakotie maanalaiseen naapurikaupunkiin. Kaikkiaan on Kappadokiasta löydetty yli 500 maanalaisen yhdyskunnan asumukset, joissa on asuntoja yhteensä yli 100.000 asukkaalle; miehille, naisille, lapsille ja vanhuksille, kansalle, joka tiesi, että lähimmäisenrakkaus on Jumalan palvelemista. Kappadokian yli 100.000 neliökilometrin luolakaupunkialueesta turisti pääsee tutustumaan vain muutamiin maanalaisiin kaupunkeihin, sillä suurin osa aluetta on Turkin armeijan hallussa.

Kappadokian paulikiaanien tappaminen avasi tien idästä tuleville turkkilaisheimoille, jotka sittemmin valtasivat Bysantin. Lähetystyö itään heikkeni myös ratkaisevasti. Syyrian ja Persian kirkot kangistuivat uskonnollisiksi kulteiksi, vain Armeniassa esiintyi herätystä. Paulikiaaneja tavattiin Armeniassa, nykyisen Turkin itä-osassa vielä 1800-luvulla, kun presbyteerien lähetystyö alkoi herätellä eloon kultteihin kangistunutta kristikuntaa. Lähetyssaarnaajien onnistui uudistaa seurakuntia turkkia puhuvien ortodoksien, assyriankielisten nestoriaanisten kristittyjen, katolisten ja jakobiittien keskuudessa.

Turkkilaiset nimittävät vieläkin Anatolian kristittyjä "rumeiksi" eli roomalaisiksi. Vuonna 1923 alkaneiden väestönvaihdoksien aikana uskovat rumit siirtyivät Kreikkaan, jossa he nyt muodostavat evankelisten kristittyjen rungon. Mutta Keski-Euroopassa paulikiaanit ja bogomiilit saivat uusia veljiä ja nämä uusia nimiä.

Kappadokian kristittyjen totaalista hävittämistä yritettiin taas kerran vuonna 1915. Saksalaisten liittolainen Turkki houkuteltiin aloittamaan pyhä sota, "jihad" Turkin ja Persian rajaseuduilla asuvia kristittyjä vastaan. Saksalaiset pitivät jihadia tarpeellisena siksi, että englantilaiset tukivat assyrialaisia. Tässä kansanmurhassa tapettiin pari miljoonaa armenialaista sekä 424.000 assyyrialaista kristittyä, joista osa kuului nestoriaaniseen kirkkoon, osa kaldealais-katoliseen kirkkoon ja osa jakobiittiseen kirkkoon. Kansanmurhan käytännön toteutuksessa erityisesti kunnostautuivat kurdit, jotka turkkilaisten tavoin ovat muslimeja.

Turkkia vastaan hyökänneet maat pakottivat Turkin osittain luopumaan pyrkimyksistään. Lausannessa 1923 annetuissa määräyksissä voittajavallat määräsivät, että armenialaisia ei saa tappaa kansallisuuden takia. Yksityiskohtaisten määräyksien ulkopuolelle jäivät assyrialaiset, joita turkkilaiset, kurdit, persialaiset sekä Syyrian ja Irakin arabit ovat vainonneet tähän päivään asti. Taustatukea kurdit saavat sosialistimailta, sillä kurdien valtapuolue on sosialistinen. Irakin suorittamaa kristittyjen vainoa tukevat Amerikan ja Englannin viholliset, sillä Yhdysvallat ja Englanti ovat pyrkineet rajoittamaan Saddam Husseinin ja hänen joukkojensa terroritekoja.

Myös toisenlaista erämaaelämää esiintyi. Antiikin uskonnoissa on käsityksiä, joiden mukaan Jumalan edessä on ansiokasta elää askeettista elämää. Monet päättivät hankkia näitä ansioita päästäkseen taivaaseen. Mitä ihmeellisimpiä yrittäjiä löytyi. Nämä yksityisyrittäjät olivat usein miehiä, joko perheensä hylänneitä tai perheettömiä. Koko touhussa oli itsevalitun jumalanpalveluksen maku ja kirkkolaitoksen onnistui varsin nopeasti organisoida heidät käyttöönsä. Syntyi luostarilaitos.

Uskovien yhteyden perustana on pysytteleminen lähellä Herraa: Totuudessa ja Rakkaudessa. Mutta jos harrastamme vääryyttä ja väkivaltaa, huoruutta ja riistoa, kuinka silloin voisimme luottaa toisiimme? Seurakunnan on harjoitettava seurakuntakuria, poistettava keskuudestaan se, joka on paha. Seurakunnan jokainen jäsen oli velvollinen valvomaan sitä, kenen kanssa on ateriayhteydessä. Tämän velvollisuuden hoito kuuluu koko seurakunnalle, (kts. Matt 18:15-18), mutta kirkossa toisen kristillisen vuosisadan lopulla itsevaltiaat piispat omivat tämän ns. avainvallan itselleen. Kauan he eivät saaneet vallastaan kuitenkaan nauttia, sillä tilanne johti kaaokseen: riitaiset piispat alkoivat nimitellä toisiaan kerettiläisiksi ja kirkonkiroukseen, niin että ennen pitkää miltei kaikki olivat jonkun kirkonkiroukseen ja harhaoppiseksi julistamia.

Elämän puhtauteen tähtäävän seurakuntakurin hoito muuttui kirkon piispojen käsissä opin puhtauteen tähtääväksi toiminnaksi, jota toteutettiin ajan teologian periaatteiden mukaisesti. Oikean opin vahvistivat kirkolliskokoukset, synodit. Äänestyksessä vähemmistöön jääneet julistettiin kerettiläisiksi. Keisari, joka halusi, että valtakunnassa olisi vahva ja yhtenäinen ideologia, lähetti kirkolliskokouksen jälkeen armeijan kukistamaan vähemmistöä, erotti piispojaan tai sääti lakeja, joiden tarkoituksena oli ajaa samaa asia. Asiaa mutkisti se, että kirkolliskokouksissa voimasuhteet saattoivat muuttua niin, että ne, jotka tänään olivat oikeaoppisia, olivat seuraavan kirkolliskokouksen jälkeen kerettiläisiä. Varsinaisen pulman lienee keisarille tuottanut Serdican (nyk. Sofia, Bulgariassa) kirkolliskokous vuodelta 342, kun piispat jakaantuivat kahteen leiriin, jotka kumpikin julistivat toisensa kerettiläisiksi.

Samalla kun opin puhtautta raivokkaasti vaalittiin, elämän puhtauteen ei kirkossa enää kiinnitetty huomiota. Pakanat, jotka olivat ajettu kirkkoon vasten tahtojaan, eivät alistuneet kirkolliseen etiikkaan, eikä sitä edes opetettu. Kristillisestä elämästä oli pakko luopua, koska ilman Pyhää Henkeä kukaan ei voi palvella Jumalaa Hengessä ja Totuudessa. Samalla kirkolliseen elämään kristinuskolle täysin vieraita ilmiöitä, sellaisia kuin pyhäinjäännösten palvonta (marttyyrien luut yms.), Maria-kultti, kuvainpalvonta, joulun vietto jne. On selvää, ettei piispojen taistellessa vallasta vallanhimoa, ahneutta, sydämen kovuutta, itsekorostusta, veljesvihaa yms. pidetty kerettiläisyytenä. Kun elämän puhtaudesta luovuttiin, kadotettiin se arvosteluperusta, jolla opetusta olisi voitu edes arvostella.

Kun keisarit olivat saaneet kirkon valvontaansa, he ryhtyivät toimiin pakanuuden kieltämiseksi. Pakanuudesta tuli rangaistava teko vuonna 341. Pakanoitakin pahempina pidettiin manikealaisia, heidät määrättiin tapettavaksi ehdoitta. Lakiin jätetty manikealaispykälä antoi vallanpitäjälle mahdollisuuden tappaa kenet tahansa ilman kuulusteluja, kunhan vain muistettiin syyttää tapettavaa manikealaisuudesta.

Käsky liittyä kirkkoon annettiin Itä-Roomassa vuonna 380 keisari Teodosius I "Suuren" toimesta. Länsi-Rooma joutui vastusteluistaan huolimatta tekemään samoin, kun Konstantinopolin kirkolliskokous oli vahvistanut päätöksen. Kristinuskon tultua pakolliseksi uskonnoksi kirkkoon tulvi jäseniä, jotka eivät paljoakaan piitanneet sen sisällöstä. Kiitolliset piispat pyrkivät järjestämään kirkon uusille jäsenille mahdollisimman korkeatasoista uskonnollista viihdettä. Pakanuuden ulkoiset tunnusmerkit poistettiin. Hyökkäykset ei-kirkollisia pakanallisia liikkeitä vastaan suoritettiin pakanallisesti, usein väkivaltaa käyttäen, mikä sai kristinuskon näyttämään vastenmieliseltä. Hengellistä elämää ei papisto pystynyt kirkon jäsenille välittämään.

Teodosius I (379-395) oli tullut keisariksi 31-vuotiaana, jolloin hänellä oli jo kenraalin arvo. Hengellisissä asioissa hän oli täysin milanolaisen piispa Ambrosiuksen johdateltavissa. Ambrosiuksen vaatimuksesta Teodosius aloitti juutalaisvainot. Kirkolliset aktivistit olivat polttaneet synagogan Roomassa, ja Teodosius määräsi kirkon korvaamaan vahingot. Ambrosius voitti arvovaltakisan, jonka jälkeen synagogien polttamisesta tuli maan tapa. Juudeassa poltettiin kokonaisia juutalaiskyliä. Augustinuksen ohella Ambrosius onkin eurooppalaisen perinteen tärkeimpiä luojia.

Kirkko esti tehokkaasti sen omissa riveissään syntyneet kriittiset arvioinnit siitä mihin oli jouduttu. Espanjassa Avilan kaupungin piispa Priskillian (haku: Priscillian) lipesi ruodusta ja joutui kateellisten virkatovereittensa tuomittavaksi Caesaraugustan (Saragosa) pappeinkokouksessa v. 380. Tilanne oli vähän uusi vielä ja tappamiseen ei heti päästy. Pidettiin uusi pappeinkokous Burdigalassa (Bordeaux) v. 384, jonka jälkeen Priskillian ja muutamia muita vietiin Trierin piispainkokoukseen ja tuomittiin; jonka jälkeen heidät luovutettiin valtiovallan käsiin tapettavaksi. Vastalahjana Priskillianin verestä kirkko antoi kannatuksensa keisari Magnus Maksimukselle (383-388), jonka kannatus muutoin oli horjuva, johtuen syystä, että Maksimus oli saanut keisarinpaikkansa murhauttamalla entisen keisari Gratianin. Avilan piispan Priskillianin mukana tapettiin myös puolen tusinaa muuta uskovaa.

Priskilliania syytettiin manikealaisuudesta, gnostilaisuudesta, Uuden Liiton kirjojen ja siihen kuulumattomien kirjojen rajanvedosta mukamas tehdyistä virheistä ja varmuuden vuoksi vielä siveettömästä elämästä, noituudesta ja taikuudesta. Priskillianin kirjallinen tuotanto hävitettiin mahdollisimman tarkkaan, siitä kun olisi käynyt ilmi, mikä mies Priskillian todella oli. Se selvisikin, kun Georg Schepss 1886 löysi Würzburgin yliopiston kirjastosta Priskillianin oikeudenkäyntiasiakirjat, yhteensä 4 teosta, sekä 7 Priskillianin kadonneiksi luultua (ja hävitettäväksi tarkoitettua) teosta. Würzburgissa säilynyt aineisto paljastaa, että Priskillian tapettiin ensisijaisesti siksi, että hän puolusti uskovan omantunnonvapautta kirkkoa vastaan. Nykyterminologian mukaan Priskillian olisi luokiteltu evankeliseksi kristityksi.

Mainitut unsiaaleilla kirjoitetut latinankieliset käsikirjoitukset ovat eräitä vanhimpia ja arvokkaimpia latinankielisinä alkuperäiskappaleina säilyneitä käsikirjoituksia. Jumala on halunnut osoittaa, että totuus ei pala tulessakaan. Kirjoituksista kannattaa vielä mainita, että Priskillian ei käyttänyt kirkollista latinankielistä raamatunväännöstä Vulgataa, vaan aiempia latinankielisiä käännöksiä.

Suurimmaksi kristinuskon kilpailijaksi idässä, kirkon lisäksi, ennen islamia muodostui manikealaisuus. Manikealaisuuden perustajan, Manin, isä kasvoi Babylonian baptistien, ns. elkasiittien, keskuudessa. Kotikielenä perheessä oli aramea. Mani (noin 216 - noin 274) irtaantui baptisteista, ja lisäsi ideologiaansa paljon persialaista perua olevaa sisältöä. Tuloksena oli sen tapainen uskonto, jollaisena kirkolliset teologit pitävät gnostilaisuutta.

Manikealaisuus oli aikoinaan eräs suurimmista pseudokristillisistä uskonnoista. Manikealaiset harjoittivat laajaa kirjallista toimintaa. Manin kirjoituksia käännettiin eri kielille ja levitettiin tehokkaasti. Hämmästyttävää onkin, etteivät kristityt menetelleet samoin, olihan Jeesus käskenyt seuraajiaan menemään kaikkeen maailmaan ja saarnaamaan Valtakunnan hyvää sanomaa kaikille kansoille ja kaikilla kielillä.

Manikealaisia vainottiin verisesti. Liike sammui 14 vuosisadalla Keski-Aasiassa, jossa se uiguurien keskuudessa oli ollut jopa valtiokirkon asemassa. Manin kirjoitukset tuhottiin, mutta muutamia osia niistä on tämän vuosisadan puolella löydetty turkinsukuisten uiguurien keskuudesta Turfanin keitaalta Uiguurien alueelta Kiinasta sekä Egyptistä.

## Manikealaispykälä

Kun kirkko alkoi tunkeutua Läntiseen Syyriaan, sen kannattajia kutsuttiin palutiaaneiksi, Urhain piispa Paluthin mukaan. Uskovia sanottiin messiaanisiksi, "meshiahiah". Kirkonmiehet halusivat, että sanaa messiaaninen olisi käytetty heistä, sillä arameankielisellä alueella messiaanisella tarkoitettiin samaa kuin kreikkalaisten sanalla "kristitty". Kiista tavaramerkistä kesti parisataa vuotta, ja se päättyi vasta, kun uskovat oli tapettu.

Lakeja laativat vallanpitäjät eri maissa ja eri aikoina ovat mielellään tehneet säädöksiinsä pykäliä, jotka antavat heille mahdollisuuden rajattoman mielivallan toteuttamiseen lain varjolla. Kristikunnan tuhoamista varten Rooman lakiin tehtiin manikealaispykälä. Se antoi vallanpitäjille mahdollisuuden tappaa kenet tahansa; riitti, kun vallanpitäjä ilmoitti epäilleensä murhattua manikealaisuudesta.

Manikealaispykälää käytettiin jaloimmista kristityistä, sillä sen turvin pystyttiin tappamaan ilman oikeudenkäyntiä. Syyrian länsiosissa manikealaispykälän turvin tapettiin sekä Markionin ja Bar Daisanin herätysliikkeen jäseniä. Läntisessä Syyriassa tapettujen "kerettiläisten" suurista määristä on säilynyt mainintoja kirkon piispojen ja keisarien kirjeenvaihdossa. Kun Roomaa vuosina 362-364 hallitsi "luopio" Julianus, hän lähetti Bosran kaupungin uskoville kirjeen, jossa hän lupaa olla jatkamatta edeltäjiensä hirmutöitä ja palauttaa kristityille heidän oikeutensa. Roomalaisten harjoittama vaino rajoittui kuitenkin vain Syyrian läntisiin osiin, sillä valta itäisillä syyrialaisalueilla oli jo aiemmin siirtynyt persialaisille. Persialaisessa valtapiirissä vainojen syyt olivat toiset.

Raamatun mukaan ihminen ei voi jäädä paikalleen. Hän kehittyy joko huonompaan tai parempaan suuntaan. Hän voi tehdä myös parannuksen, käännöksen, vaihtaa suuntaa, mutta valinnan mahdollisuus voidaan menettää. Kun raja on ylitetty, alkavat tuomiot, eikä kääntymisen mahdollisuutta enää ole. Silloin sanotaan:

Saastuminen alkaa vähästä. Siksi sanotaan: "Peratkaa pois vanha hapatus" (Kts. 1.Kor 5:7). Saastumisen lopputulos on se, että saastainen sanoo hyvää pahaksi ja pahaa hyväksi. Arvomaailma keikahtaa päälaelleen ja Jumala hylkää saastuneen tekemään pervessejä tekoja. Ennen tuomioita Jumala hylkää hylkääjänsä perverssien himojensa valtaan.

Pyhitetyn seurakunnan saastuminen, maailmallistuminen siis, alkoi jo varhain, mutta ensi vaiheessa saastumista pystyttiin torjumaan. Apostolien teoissa kerrotaan, että Anania ja Safira kuolivat petosta yrittäessään, Elymas noitaa ei hyväksytty seurakunnan toimihenkilöksi jne, mutta jo noin vuonna 90 Syyrian Antiokiassa maailmallinen johtamistapa tuli vallitsevaksi kokonaisessa seurakunnassa.

Syyrian Antiokian harhaoppi kehittyi kirkoksi. Kirkko, jo Nikean kokouksen aikoihin pitkälle saastunut, jatkaa saastumistaan. Alussa Kirkon viisi piispanistuinta tavoittelivat herruutta toinen toistensa yli, nyt sen valtapelin tosiasiallinen voittaja on jo tuhat vuotta julistanut olevansa Jeesuksen sijainen, Maailman Herra.

Syyrian Antiokian harhaopin varhaisimmalla kehityskaudella kaikki kaupunkiseurakunnat olivat itsenäisiä. Silloin ei vielä puhuttu viidestä suuresta. Mutta jo 250-luvulla kukin näistä viidestä tahollaan oli ryhtynyt alistamaan valtansa alle itsenäisiä kaupunkiseurakuntia. Vallankaappausta ei aina hyväksytty, nyt yhdessä kaupungissa saattoi olla jo Rooman piispan alaisen piispan "seurakunta" sekä oman itsenäisen kaupunkipiispan alainen "seurakunta" varsinaisen seurakunnan lisäksi. Tyypillinen tilanne vallitsi Hippon seurakunnassa Pohjois-Afrikassa, jossa Milanon piispan Ambrosiuksen asettamalla piispalla, Augustinuksella, oli vain muutama harpunsoittaja kaverinaan, muiden kristittyjen pitäessä parempana omaa piispaansa.

Rooman piispat eivät saaneet hallintaansa kaikkia apostolisella ajalla syntyneitä seurakuntia, ja myös 100-luvulla perustetut Länsi-Euroopan seurakunnat jättäytyivät itsenäiseksi. Rooma lähti perustamaan rinnakkaisseurakuntia, laihoin tuloksin. Rooman avuksi tulivat kuitenkin vandaalit, frankit, lombardit ja muut barbaarit. Ne hyväksyivät Rooman ylivallan helposti. Barbaarien vallan avulla Rooma kukisti apostolisella ajalla syntyneet ja kirkkoisien kaudella perustetut kaupunkiseurakunnat.

Kun kirkkoja vallattiin, oli valtaus jotenkin perusteltava. Se tehtiin selittämällä edeltäjät harhaoppisiksi. Tässä rytäkässä apostolisen ajan työmiehet ja monet kirkkoisistäkin tuli luokiteltua harhaoppiseksi, kerettiläiseksi. Kerettiläisiä tehtiin post mortum jo sellaisistakin uskovista, jotka olivat kuolleet Kristuksen nimen tähden marttyyreinä.

Vuosisatojen vieriessä kerettiläisiä tarvittiin yhä lisää. Valtataistelu vaati sitä. Aina, kun joku pääsi jyvälle siitä, että kirkko on ajautunut kauas pois Jeesuksen ohjeista, oli olemassa vaara, että tämä joku saa kannatusta ja kirkon arvovalta kärsii. Jokainen vuosisata synnytti omat ajattelijansa, jotka pääsivät jyvälle Jeesuksen opetuksesta. Oli myös paikkakuntia, joissa alkuperäinen kristillinen opetus ja käytäntö tunnettiin, jatkuvasti. Ja kun kirkko teki muutoksia oppeihinsa, oli niitä, jotka näkivät muutosta edeltävän opin olevan jalompi, kuin uusi.

Kirkon uudet poikkeamat synnyttivät aina oman vastareaktionsa. Joku palasi noudattamaan edellisen vuosisadan oppeja, joku taas pyrki palaamaan alkuperäisen, Jeesuksen ajan kristilliseen normistoon ja käytäntöön. Kirkon jokainen uusi harhaoppi synnytti uuden lahkon tai pakotti uskovat hakeutumaan toiseen, jo olemassa olevaan seurakuntaan.

Kirkon harhaopit olivat sille valtataistelun väline. Kun Rooman piispa Viktor ei päässyt neljän kilpailijansa niskan päälle raamatullisin keinoin, hän keksi ajatuksen, että pääsiäistä ei saa viettää Raamatun määräämänä aikana, vaan sen viikon sunnuntaina, jolle Raamatun määräämä pääsiäispäivä sattuu. Kun raamatunmukaisten ohjeiden kannattavat eivät suostuneet vaatimukseen, julisti Rooman piispa Vähän Aasian kirkot kirkonkiroukseen. Rooman piispa sai tahtonsa läpi. Se merkitsi sitä, että Vähän Aasian kirkot alistuivat Roomalle. Sen jälkeen Rooman piispa oli vapaa keksimään uusia harhaoppeja toteuttaakseen periaatetta "saastainen saastukoon edelleen".

Kovin monet pitivät kiinni Raamatun ohjeista. Valtansa lujittamiseksi Rooma joutui keksimään tavattoman monta harhaoppia. Aatehistorioitsijat ovat asiaa tutkineet, ja toisaalta me tiedämme nimiä niistä uskovien joukoista, jotka kirkon eri harhaopit pakottivat hylkäämään hukkuvan laivan. Pienemmässä määrin myös Bysantin kirkko ja muut Lähi-Idän kirkot käyttivät samaa menetelmää valtansa lujittamiseen ja kristikunnan tuhoamiseen.

Saastaa karttaakseen uskovat ovat lähteneet kirkoista jokaisen sukupolven aikana. Uskovat ovat aina eläneet "ulkopuolella leirin". Jotkut ovat tyytyneet kritikoimaan kirkkoa, ja jotkut uudistamaan sitä sisältäpäin. Joskus kirkko on jakaantunut moneksi kirkoksi ja joskus kirkon sisällä on syntynyt kapinoita. Keskiajalla syntyneet uskonpuhdistusliikkeet olivat kapinoita roomalaista hirmuvaltaa vastaan.

Uskovat jättivät kirkon aina, kun olivat päässeet selvyyteen kirkon aikeista. Tässä ei ole mahdollista esitellä kaikkia uskovien seurakuntia edes nimeltä. Niitä lukijoita varten, jotka etsivät tietoa tietokoneverkosta, olen aloittanut kerätä nimiä erilaisista uskovien seurakunnista ja kirkon protestiliikkeistä. Nimet ovat suurimmalta osin englanninkielisiä, koska suomenkielistä tekstiä näistä asioista ei juuri löydy.

Uuden Katekismuksen sisällysluetteloon

tai