op/2014-10-31

tämä sivulta http://opsti.japo.fi/whozwho/solzhenitsyn.htm , täydennettäväksi tai yhdistettäväksi tekstiin Solzhenitsyn ajan merkkinä, kts. www.opsti.net/nuit/solzhenitsyn.htm

Aleksandr Isajevitsh Solzhenitsyn (1918-2008) oli epämukava mies. Vuonna 1945 hän kirjoitti Preussin rintamalta kirjeen ystävälleen, ja sai kahdeksan vuotta pakkotyötä ja rapiat päälle. Ensimmäisen pakkotyöleirin nimi oli Uusi Jerusalem, jonka jälkeen hän toimi useita vuosia koulutustaan vastaavissa tehtävissä Moskovassa ja muualla Keski-Venäjällä.Viimeiset kolme vuotta tuomiostaan Solzhenitsyn kärsi Kazahshstanissa, jonka jälkeen hän jää Neuvostoliiton Keski-Aasiaan, viettämään tuomioon kuuluvaa "ikuista karkoitusta", toimien matematiikan ja fysiikan opettajana Kok-Terekin aulissa Etelä-Kazahstanissa, asuu pienessä huoneessa savimajan kyljessä ja kirjoittaa jotakin miettien samalla omaa elämäänsä. Jos hän tänne kuolee, ei hänellä ole ketään, kenelle uskoa jälkeenjääneet paperit.

Solzhenitsynin isä oli venäläinen ja äiti ukrainalainen; tosin monet väittävät hänen olleen juutalaisen. Isäänsä Aleksandr Isakejevitsh ei koskaan nähnyt. Isä oli kuollut muutama kuukausi ennen pojan syntymää. Lapsi jäi äidin vastuulle, mutta äiti selvisi tehtävästä. Lapsi oli kastettu ortodoksikirkon jäseneksi, mutta opiskeluaikana Donin Rostovissa omaksunut koulun tarjoaman sosialistisen maailmanselityksen. Valtion tarjoama maailmankuva alkoi kuitenkin horjua, kun Solzhenitsyn joutui sotilaana näkemään, kuinka neuvostojoukot Itä-Preussissa 1945, nykyisen Puolan alueella raiskasivat valloitetun maan naisia kuoliaaksi. Solzhenitsyn ei ehkä itse osallistunut tekoihin, mutta myöhemmin Solzhenitsyn piti kuitenkin tarpeellisena ilmoittavaa katuvansa näitä tapahtumia. Hän myös kirjoitti runoteoksen, jota voidaan pitää eräänlaisena tunnustuksena. Joka tapauksessa tapahtumat jättivät Solzhenitsyniin pysyvät jäljet, vaikka hän vielä vangitsemisensa aikoihin 1945 haaveili sodanjälkeisen Neuvostoliiton paluusta vallankumouksen ajan ihanaan ja ruusunpunaiseen todellisuuteen.

Rangaistusajan loppuvaiheessa Solzhenitsyniltä oli poistettu kasvain, ja kun se uusiutui, hän sai luvan matkustaa Tashkentiin saamaan hoitoa syövästä. Lääkärit arvioivat Solzhenitsynin kuolevan noin kolmen viikon kuluttua, mutta tämäpä jäi eloon. Solzhenitsyn piti sitä Jumalan ihmeenä. Aika eloonjäämiselle oli muutenkin sopiva, sillä kun Stalin kuoli, valtaan nousseet kolme uutta johtajaa löysäsivät köysiä, eikä pian heidän jälkeensä valtaan noussut Nikita Hrutshev enää ryhtyä uudeksi Staliniksi, sillä se olisi johtanut kapinaan. Kun päätös Solzhenitsynin "ikuisesta karkoituksesta" vuoden 1956 kesäkuussa peruttiin, oli hänen Donin Rostovin yliopistomaailmassa saamansa marksilainen tartunta parantunut, ja muutama käsikirjoituskin valmiina. Matemaatikko Solzhenitsyn siirtyi matematiikan ja sähkötekniikan opettajaksi historiallisen meshsheran kansan asuinsijoille kylään, jonka nimi oli Torfopunkt, Turve-asema. Kun Solzhenitsynin tuomio seuraavana vuonna mitätöitiin aiheettomana, hän siirtyi matematiikan ja astronomian opettajaksi Rjazaniin.

Solzhenitsyn oli saanut tuotua valmiit käsikirjoituksensa mukanaan Euroopan puolelle. Vankeusaikanaan hän oli työskennellyt useita vuosia matemaatikkona KGB:n johtamassa tieteellisessä tutkimuslaitoksessa, jossa kehiteltiin puheentunnistusmenetelmiä. Laitokselta saadut kokemukset olivat pohjana kirjalle, joka sai nimen "V kruge pervom", Ensimmäinen piiri. Sairaalakokemukset olivat pohjana kirjalle "Rakovyi korpus", Syöpäosasto. Aineiston kirjaan Yksi päivä Ivan Denisovitsin elämästä (Odin denj Ivana Denisovitsha) pohjautuu Solzhenitsynin Kazahstanin pohjoisosassa, Ekibastusissa viettämien vankeusvuosien kokemuksiin. Henkilökuviensa mallit Solzhenitsyn sai valmiina niin, ettei harrastelijakirjailija-matemaatikon tarvinnut tehdä juuri muuta kuin muuttaa nimet. Mutta Solzhenitsynin kirjat neuvostotodellisuudesta ovat sellaista realismia, jonka tunnetuksi tulemista Neuvostoliitto pelkää enemmän kuin paavi Jumalaa.

Saadakseen kirjansa julkaistuksi Solzhenitsyn kirjoittaa ensimmäiset kertomuksensa varovasti. KGB:n salaisessa tutkimuslaitoksessa työskennellessään Solzhenitsyn oli tutustunut kirjallisuuskriitikkoon, joka tunsi vaikutusvaltaisen aikakauslehden Novyi Mir (Uusi Maailma) päätoimittaja Tvardovskin. Päätoimittaja esitteli "Ivan Denisovitsin päivän" Hrutsheville, joka sai taivuteltua puolueensa keskuskomitean julkaisemisen kannalle. Kirja julkaistiin 1962 Venäjällä, ja samana vuonna Solzhenitsyn otettiin jäseneksi kirjailijaliittoon.

Solzhenitsynin kirja Yksi päivä Ivan Denisovitsin elämästä herätti Venäjällä valtavaa kiinnostusta ja kiitollisuutta siitä, että joku oli kuvannut heidän elämäänsä sellaisena kuin se todella oli. Mutta Solzhenitsyn oli jo nähnyt muutakin kuin sotaa ja vankileirejä. Seuraavan kirjansa aiheen kirjailija oli saanut äärimmäisen köyhältä maaseudulta, jonka keskuspaikkana nykyisin on lasituotteita valmistavan tehtaan ympärille noussut kaupunki jolla on symboolinen nimi Gus-Hrustalnyi, "Kristalli Ankka". Kirjailija hyödynsi nyt tietojaan ja kokemustaan, jota hän oli saanut toimiessaan opettajana "Turvepisteen" koulussa.

# kuvateksti: Lasiesineiden kaupustelijoita asemalla, joka sijaitsee Moskovan ja Muroman välisellä rataosuudella. Gus-Hrustalnyin kaupunki on suon takana pohjoisessa. Kuva otettu joskus 90-luvun alussa.

Venäjän kollektivisoinnin yhteydessä oli noudatettu ohjelmaa, jonka pohjalla kaikki "perspektiivittömät" maalaiskylät ja asutukset pitää hävittää. Siinä, jos missä neuvostojärjestelmä oli ylittänyt itsensä. Ajattelevat ihmiset surivat Venäjän hävitystä ja vuodattivat salaa kyyneleitään, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa ääneen mitään sellaista, mikä olisi katsottu ihmistä viisaamman viranomaisen vastustamiseksi. Mutta Solzhenitsyn toimi kuin sotilas. Hän tarjosi tarjosi julkaistavaksi venäläistä maaseutuelämää kuvailevaa teosta "Ilman (yhtäkään) vanhurskasta ei kylä pysy pystyssä" (Selo ne stoit bez pravednika), mutta sensuurin kanssa taiteilemaan oppinut Tvardovski sai kirjailijan suostumaan nimen muuttamiseen ja niin kirja julkaistiin 1963 nimellä Matrjoonan talo.

Viisaat ja rehelliset miehet ovat aina olleet vallanpitäjien mielestä harmillisia. Joku Kiinan entisistä keisareista kuuluu sanoneen, että valtakunnassa pitää olla joku viisas mies, mutta tuhat viisasta miestä on jo liikaa. Neuvostoliitto ei sietänyt ensimmäistäkään viisasta miestä. Hrutshevin aktiivisella tuella Politbyro oli suostunut julkaisemaan yhden - ensimmäisen ja viimeisen - kertomuksen siitä, mitä tapahtuu Vankileirien saaristossa, mutta kun pelkoa kapinasta ei enää ollut, Hrutshev ei enää ollut käytettävissä. Köysiä kiristettiin taas. Syyskuun 11 päivänä 1965 KGB suoritti kotietsinnän Solzhenitsynin ystävän luona ja sai saaliikseen kirjojen "Ensimmäinen piiri", "Voittajien juhlat" "Krohotok", ja näytelmän "Työn tasavalta", joista kaksi ensinmainittua kommunistisen puolueen keskuskomitea painatti omaan käyttöönsä.

Käsikirjoituksien menetys ei ole kirjailijalle mikään katastrofi. Solzhenitsyn on hajauttanut käsikirjoituksien säilytyksen ja puhtaaksikirjoituksen eri osoitteisiin, ja kirjailijalla on tukijoita. Kirjailijaliiton Moskovan osasto piti Solzhenitsynin Syöpäosastoa mestariteoksena, mutta julkaisulupaa ei anneta, vaikka Solzhenitsyn on käsikirjoituksesta itse sensuroinut pois kaiken sen, mitä sensuuri ei kuitenkaan tulisi hyväksymään. Kun myöntyväisyyden tie osoittautuu hedelmättömäksi, kirjailija muuttaa taktiikkaa. Hän antaa tekstit vapaaseen levitykseen, ja monet sellaiset valtion laitokset, joilla on monistuskoneita ja vastaavia välineitä on käytettävissään, tekevät niistä ahkerasti kopioita. Kirjailijasta on tullut tunnustettu kirjailija, jota myös kutsutaan puhumaan laitoksiin, joissa on ajattelevia ihmisiä. Vuonna 1967 hän kirjoittaa kirjailijaliiton yleiskokoukselle avoimen kirjeen, ja vaatii ennakkosensuurin poistamista kokonaan. Syöpäosasto ja Ensimmäinen piiri julkaistaan Ranskassa 1968.

Ensimmäisillä kirjoillaan Solzhenitsyn oli avannut pelin, mutta jo ennen sitä Solzhnitsyn oli ryhtynyt kirjoittamaan kolmea suurteosta, kaikkia yht'aikaa. Hän haluaa naulata Wittenbergin linnankirkon oveen kolme teesiä, teesit vankileireistä, vallankumouksesta ja sen tekijöistä. Ensimmäisen teesin hän teki tunnetuksi kirjallaan Ivan Denisovitsin päivästä, ja siitä saamansa lukijapalaute paitsi rohkaisi häntä jatkamaan samalla linjalla. Vuodesta 1958 lähtien Solzhenitsyn oli valmistellut suurteosta Neuvostoliiton pakkotyö- ja tuhoamisleireistä ja vuonna 1965 tämä työ alkoi olla puhtaaksikirjoitusvaiheessa. Kirjan nimeksi on tulossa "Arhipelag GULAG". Kirjan viimeistely tapahtui Tarton lähistöllä Viron maaseudulla, salaiselta poliisilta piilossa.

Tutkintovankeutensa aikana Ljubljankan vankilassa Moskovassa 1945 Solzhenitsyn oli ystävystynyt Viron entisen opetusministerin Arnold Susin kanssa. Kun Vankileirien saariston käsikirjoitukset olivat lähes valmiit, vietti Solzhenitsyn pariin otteeseen muutaman kuukauden Virossa niitä viimeistelemässä. Vuoden 1967 jälkeen kirja oli valmis, mutta kirjailija ei toistaiseksi antanut lupaa sen julkaisemiseen. Käsikirjoituksen säilytyksestä huolehti Arnold Susin tytär Heli Susi. Viron operaatio pysyi salassa KGB:ltä.

Vuosina 1969 - 1972 kävin muutaman kerran Moskovan lähistöllä asentamassa ja huoltamassa nestetuikelaskijaa instituutissa, jossa tutkittiin viruksia ja kehiteltiin rokotteita aivokalvotulehdusta ja poliota vastaan. Olen aiemmin kertonut keskusteluista, jota kävimme professori Vadim Izraelevitsh Agolin ja hänen työtovereittensa kanssa. Haetaan osa siitä tähän:

Vuonna 1970 Aleksandr Isajevitsh Sozhenitsyn sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Nobelkomitea oli toiminut nopeasti, sillä Ivan Denisovitshin päivän julkaisemisesta oli kulunut tuskin kahdeksaa vuotta. Kirjailija ei lähtenyt sitä hakemaan, koska se olisi antanut Neuvostoliitolle liian helpon tavan päästä hänestä eroon. Solzhenitsyn, jos kuka tiesi, että mitä Neuvostoliitossa totuudenpuhujille tehtiin. Kirjailija ehdotti palkinnon luovuttamista Ruotsin Moskovan suurlähetystön kautta, mutta siihen Ruotsi ei suostunut.

Toinen Solzhenitsynin teeseistä koskee Venäjän vallankumouksen historiaa. Kommunistinen puolue oli antanut tekosistaan omat selityksensä, eikä muita sallittu. Opiskeluaikoinaan, kun Solzhenistsyn vielä oli ollut sinisilmäinen, hän oli uskonut vallanpitäjien propagandaa ja päättänyt jo silloin tehdä suurteoksen vallankumousen vaiheista. Koska kirjailija ei ollut varsinainen historioitsija, hän päätti käsitellä kirjasarjassaan vain tärkeimpiä "solmukohtia" Venäjän tuhoon johtaneella tiellä, joka kirjailijan mielestä alkoi ensimmäisen maailmansodan alussa vuonna 1914 Itä-Preussissa. Kirjasarjan, jonka nimeksi tuli Punainen pyörä, ensimmäinen kirja oli August Tshetyrnadtshatogo, Elokuun neljästoista, joka julkaistiin 1971 Pariisissa. Kirjailijan ennakkosuunnitelmissa kirjasarjassa tulisi olemaan kolmekymmentä osaa, mutta vuonna 1991 kirjailija joutui toteamaan, että aika ei riitä edes jokaisen "solmukohdan" tutkimiseen. Mutta tiedon karttuessa myös käsitykset muuttuivat. Mitä olisi tapahtunut, jos Venäjän tsaari olisi voittanut saksalaiset? Miten Venäjä olisi kehittynyt, jos vallankumousta ei olisi tullut. Luin joskus kauan sitten Solzhenitsynin kirjaa Avgust tsetyrnadtshatogo, Elokuun neljästoista ja jätin kesken. Kirjailijan arvio ortodoksikirkon asemasta oli kovin myönteinen, enkä tutkinut kirjaa sillä kertaa sen enempää. En tiedä, milloin Solzhenitsyn päästi kirjan Elokuun neljästoista "samizdatiin", venäläiseen maanalaiseen levitykseen, mutta Ranskassa se julkaistiin 1971 kun Solzhenitsyn jo oli saanut Nobelin kirjailijapalkinnon 1970.

Viimeistään kirjailijan vuonna 1970 saama Nobelin kirjallisuuspalkinto teki Solzhenitsynistä kuuluisan. Elokuussa 1971 Solzhenitsynin ollessa matkalla Novotsherkasskiin, viranomaiset tökkäsivät häneen ikään kuin tungoksessa myrkkyä, mutta kirjailija vain sairastui vakavasti ja jäi lopulta eloon. Seuraavat kaksi vuotta Solzhenitsyn työskenteli vallankumousen vaiheista kertovien käsikirjoituksiensa parissa, eikä juuri ottanut osaa yhteiskunnalliseen toimintaan. Tämän kauden merkittävin työ lienee kirje Venäjän patriarkka Pimenille.

Elokuun 23 päivänä 1973 Solzhenitsyn piti lehdistötilaisuuden ulkolaisille toimittajille. Samana päivänä KGB pidätti yhden hänen konekirjoittajistaan, Elizaveta Voronjanskajan. Voronskaja murtui KGB:n kuulusteluissa ja KGB:n käsiin joutui yksi Arhipelag GULAG:in käsikirjoituksista. Kuulustelujen jälkeen Voronjanskaja tavattiin kotonaan hirtettynä tai hirttäytyneenä. Kun Solzhenitsyn 05.09.1973 sai tiedon tapahtumasta, hän lähetti kirjeen Neuvostoliiton johdolle, ja antoi luvan kirjan painamiseen Pariisissa. Ranskalainen emigranttikustantamo IMKA Press, (YMCA, eli NMKY) oli jo julkaissut kirjat Syöpäosasto (1868), Ensimmäinen piiri (1969), Vuoden 1914 elokuu (1971) ja muita, mutta kirjailija ei halunnut julkaista kirjaa vankileirien saaristosta ulkomailla niin kauan kuin oli olemassa vähäisintäkin toivoa sen julkaisemisest Neuvostoliitossa. Voronjanskajan kuolema osoitti nämä haaveet turhiksi ja Arhipelag GULAG julkaistiin venäjänkielisenä vielä ennen vuoden 1973 loppua.

Solzhenitsynin likvidoiminen ei ollut samalla tavalla helppoa kuin hänen konekirjoittajan likvidoiminen. Solzhenitsyn oli kuuluisa, ja hänen puolestaan puhuivat monet vaikutusvaltaiset henkilöt lännessä, monet heistä kirjailijoita ja jopa sosialisteja. Nobel-esitelmässä, joka julkaistiin vuotta myöhemmin Lännessä ja Venäjän "zamizdatissa" Solzhenitsyn oli myös jo kiittänyt saamastaan tuesta, jota ilman hänelle olisi suurella varmuudella käynyt samoin, kuin kaikille muille hänen kaltaisilleen sitä ennen.

Neuvostoliiton johdossa mietittiin hartaasti miten päästä eroon totuudenpuhujasta. Kirjailija oli liian kuuluisa, ja myös Neuvostoliitossa hän oli varsinkin tiedeyhteisön keskuudessa se suu, joka toi julki heidänkin kantansa. Kirjailijalle ehdotettiin vapaaehtoista lähtöä maasta, mutta kirjailija kieltäytyi. Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton propagandakone hyökkäsi kirjailijaa vastaan kaikella sillä ammattitaidolla, jota ihmiskunta on vuosituhansien varrella vastustajan häpäisemiseksi keksinyt, mutta sekään ei tehonnut. Lopulta mies vangittiin, esitettiin syytös "kotimaan" pettämisestä ja pistettiin erikoiskoneeseen ja lennätettiin 13.02.1974 Frankfurt am Mainiin Länsi-Saksaan ja seuraavana päivänä annettiin määräys puhdistaa kaikki Neuvostoliiton kirjastot Solzhenistsynin tuotannosta. Maaliskuun lopulla tuli Aleksandr Isajevitshin perhe perässä.

Kirjailijan suosikkikustantamo näyttää olleen venäläisten emigranttien IMKA-press Ranskassa. Sen syntyhistoria on mielenkiintoinen. Tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä Pietarissa oli ollut voimakasta hengellistä liikehdintää. Yksi sen hedelmistä oli Venäjän yliopistoihin levinnyt kristillinen ylioppilasliike, jota johti kreivitär Lievenin kotikokouksissa uskoon tullut, Viipurin Monrepoossa elänyt ja koko maailmassa vaikuttanut Paul Nicolay (1860-1919). Hänen ystäviään olivat monet muut suomalaiset uskovat, sekä John Mott, joka johti samanlaista toimintaa englanninkielisessä maailmassa. Vallankumouksen jälkeen Venäjän emigranttien nuorisoliikkeet yhdistyivät muka ekumenian hengessä, jonka jälkeen protestantit potkittiin siitä pois. Syyksi ortodoksit ilmoittivat, että protestantit olivat vapaamuurareita. Jotkut saattoivat ollakin, sillä John Mott oli myöhemmin perustamassa kirkkojen maailmanneuvostoa ja sai siitä Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1964. Nuorisoliikkeen nimeä ei kuitenkaan vaihdettu. Lyhenne IMKA on suomeksi NMKY, Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys.

Opiskelin 1970-luvun puolivälissä venäjää, ja tilasin Ranskasta, Editeurs Réunis, teokset Rakovyi Korpus (Syöpäosasto) ja V Kruge Pervom (Ensimmäinen Piiri). Kirjat tulivat postissa, mutta ne oli itse haettava Rauman sataman tullikamarilta. Tullimiehelle piti tehdä tarkkaan selkoa, mitä varten minä sellaisia kirjoja olen tilannut. Opiskelijat ja Solzhenitsynin kirjailijatoverit olivat panneet merkille, että Solzhnitsynin kieli oli rikasta ja monivivahteista. Vallankumouksen jälkeen kieleen olivat juurtuneet verbi-substantiiviyhdistelmät ja muu kapulakieli, joka ei ollut venäjää vaan enemmänkin juutalaisten kommunistien vanhatestamentillistä lakikieltä. Siitä kirjailija halusi päästä eroon. Aleksandr Isajevitsh pyrki tietoisesti käyttämään elävää kansankieltä ja ottamaan uudestaan käyttöön käytöstä poistettuja sanoja sekä laajentamaan venäjän ilmaisukeinoja käyttämällä hyväksi kielen omia laajentumismahdollisuuksia samaan tapaan kuin tekivät suomen kielen suurmiehet, Lönnroth ja muut aikoinaan. Solzhenitsynin oli onnistunut palata kansankielen joustaviaan kielenkäyttöön, jonka viimeinen suuri edustaja oli ollut Leo Tolstoi.

Solzhenitsynit asuivat Länsi-Saksassa lyhyen ajan Heinrich Böllin luona Kölnissä, mutta sieltä he muuttivat Zürichiin, Sveitsiin tutkiakseen sitä, mitä Vladimir Uljanov aka Lenin oli siellä ollessaan puuhastellut. Tuloksena oli kirja Lenin Zürichissä, joka julkaistiin venäjäksi 1975 ja suomeksi 1978. Näin karkoitus oli vain auttanut kirjailijalle tarpeellisten tietojen hankkimisessa.

Solzhenitsyn nousi maailmanmaineeseen ensimmäisenä suurena venäläisenä kirjailijana sitten Dostojevskin ja Tolstoin. Näistä Dostojevski jo ymmärsi ennustaa Venäjän tuhon, ja arveli, että Venäjän päälle tulevassa katastrofissa tulisi tuhoutumaan sata miljoonaa ihmistä. Kun Solzhenitsynin kautta maailma sai kuulla näin tapahtuneen, tehtiin Solzhenitsynistä sankari. Mutta lehdistön ja muun median agenda oli erilainen kuin Solzhenitsynin agenda, ja kun Solzhenitsyn tuli Zürichiin tutkimaan Uljanov-Leninin taustoja ja kytkentöjä, kääntyi "länsimainen" lehdistö, media ja Yhdysvaltojen valtiollinen eliitti häntä vastaan. Niin kauan, kuin Solzhenitsynin paljastamat asiat voitiin panna pahojen venäläisten piikkiin, oli Solzhenitsyn Nobel-kirjailija, mutta kun hän paljasti, että Neuvostoliitto oli pahojen juutalaisten sosialistien luomus, jossa venäläiset olivat vain orjia, tehtiin Solzhenitsynistä epäpersoona, joka haluttiin vaieta kuoliaaksi

Myös Solzhenitsynin ja Neuvostoliiton niinsanottujen toisinajattelijoiden välit kylmenivät. Länsimaiset lehtimiehetkin käänsivät hänelle selkänsä, sillä heidän heille Sosialistinen vallankumous oli hyvä, mutta Venäjä oli paha. Matemaatikko Solzhenitsyn ei olisi hyväksynyt koko lauseketta eikä kirjailija Solzhenitsyn ei halunnut viettää aikaa joukossa, joka ei pystynyt häntä kuulemaan. Mutta Zürichin yliopiston slaavilaismaailman tietäjien ja venäjän opiskelijoiden keskuudessa hän tunsi olevansa kuin kotonaan. Kirjailija avautui, omien sanojensa mukaan ensimmäistä kertaa esiintyessään opiskelijoille 20.02.1975 kertoen elämästään ja suunnitelmistaan sekä vastaten sellaisiin kysymyksiin, jotka Neuvostoliitossa olisivat vieneet hänet loppuiäkseen pitkälle Uralin toiselle puolen. Suuremmalle yleisölle Solzhenitsyn kertoi vaiheistaan kirjassa "Puskipa vasikka tammeen", joka ilmestyi venäjäksi Pariisissa ja käännettiin myös suomeen kiitettävän nopeasti.

Zürichin kaudellaan (1974-1976) Solzhenitsyn teki useita matkoja, mm. Yhdysvaltoihin, jossa hän esiintyi Yhdysvaltojen kongeressissa ja ammattiyhdistysten kokouksessa 1975. Mutta jo ensimmäisellä matkallaan Yhdysvaltoihin hän sai huomata, että Yhdysvaltojen propagandakone soittaa ja laulaa samaa virttä Neuvostoliiton propagandakoneen kanssa. Kongressissa käyttämänsä puheenvuoron jälkeen hän puhui 8. elokuuta 1975 ammattiyhdistysväelle ja sanoi:

Vuoden 1975 joulukuussa Ruotsissa noutamassa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. ..

Kirjoittaessaan Venäjän vallankumouksesta ja sen tuloksena syntyneestä Neuvostoliitosta, hän ei voinut välttää kysymystä siitä, kuka sen teki. Ja tässäkin tapauksessa vastaus oli selvä, kysymys oli vain siitä, kuka sen uskaltaa sanoa ääneen. Jos sanot sen idässä, kuolet. Jos sanot sen lännessä, sinut leimataan antisemitistiksi. Siksi sen, joka julkisesti kertoo Venäjän joutuneen vuonna 1917 juutalaisten miehittämäksi, on pystyttävä vastaamaan huutoonsa. Ja Sozhenitsyn pystyi. Tältä pohjalta on ymmärrettävissä, miksi muutoin niin harvapuheinen mies reagoi niin voimakkaasti siihen, kun Yhdysvaltojen presidentti Gerald Ford vaihtoi Schessingerin Kissingeriin. Solzhenitsyn lähetti New York Timesille kirjeen, joka julkaistiin joulukuun ensimmäisenä 1975.

Solzhenitsyn reagoi ministerinvaihdokseen voimakkaasti, koska se kertoi Yhdysvaltojen joutuneen juutalaisten valtaan samalla tavalla kuin Neuvostoliitto vajaat kuusikymmentä vuotta aiemmin. Lehtikirjoituksessaan Solzhenitsyn sanoo myös:

Solzhenitsyn todella puhui suoraan, mutta tiesikö hän ehkä vieläkin enemmän, kuin mitä puheessaan sanoi. Tein pari tietokonehakua muutamista hänen kirjoistaan, mutta en löytänyt kuin yhden maininnan Georg Lukacsista ja Frankfurtin koulukunnasta en ainoatakaan. Ja kuitenkin Frankfurtin koulukunnan laatima ohjelma on se ohjelma, jonka hedelmistä Solzhenitsyn kertoo länsimaiden rappiosta puhuessaan. On täysin mahdotonta, suorastaan käsittämätöntä kuvitella, että tämän maailman huipulla olisi ketään, joka ei tietäsi, ketä hänen ympärillään seisovat miehet ovat.

Vuoden 1976 keväällä Solzhenitsynit muuttivat Yhdysvaltoihin. Kutsujana oli Länsirannikolla sijaitseva Stanford-yliopisto, jonka Hoover Instituutti on venäjäntutkijoiden mekka. Solzhenitsyn tarvitsi instituutin arkistoja Venäjän vallankumouksesta kertovan "Punainen Pyörä" eri osien laatimisessa. Hän asui perheineen instituutin Hoover-tornissa muutaman kuukauden, kunnes pääsivät muuttamaan Cavendishiin, Yhdysvaltojen itärannikon syrjäseudulle Vermontiin, jossa perhe sitten viettikin noin 18 vuotta aina Venäjälle paluuseen asti.

Cavendish on noin 1500 asukkaan maaseutukeskus, rauhallinen kuin Ilomantsi talvella. Kirjailija hankki yli 20 hehtaarin maatilan ja ryhtyi töihin. Kyläläiset pitivät häntä erakkona, ja suhtautuivat erakkoonsa arvokkaan suojelevasti. Haastatteluja kirjailija ei antanut juuri kellekään ja julkisesti hän esiintyi amerikkalaiselle yleisölle vain muutaman kerran koko kaudella. Turistilaumatkin käännytettiin pois portilta, jos sattuivat sinne asti pääsemään, sillä jo Cavendishin kyläkaupan ovella oli lappu, jossa ilmoitettiin: "Emme neuvo tietä Solzhenitsyn luo".

Ymmärtäväiselle ihmiselle Solzhenitsynin vaikeneminen Yhdysvalloissa on yhtä suuri näyttö hänen henkisestä selkärangastaan kuin mitä ovat hänen kertomuksensa Neuvostoliitosta. Solzhenitsyn oli Yhdysvalloissa, lähellä Kanadan rajaa vieraana, eikä hän halunnut arvostella niitä, joiden vieraanvaraisuutta hän nautti, varsinkaan kun häntä ei haluttu kuulla. Amerikan oli löydettävä omat profeettansa. Solzhenistyn oli sanonut sanottavansa Harvardissa pitämässään puheessa 1978, ja mitä sitä turhaa toistamaan, koska jo Solzhenitsynin ensimmäiset puheet, kuten Tukholmassa Nobel-seremonioihin kuuluva lopultakin pidetty puhe oli kaikunut kuuroille korville ja kohdannut lehdistön ja muun median taholta samaa vastarintaa kuin mitä Solzhenitsyn oli kokenut Neuvostoliitossa. Näistä asioista Solzhenitsyn aukaisi suunsa vasta sitten, kun häntä alettiin kuunnella Venäjällä.

Solzhenitsyn kertoo Amerikan vuosistaan kirjassa "Ugodilo zornishko promezh dvuh zhernovov", (Joutuipa jyvänen kahden myllynkiven väliin). Sen ensimmäinen, vuosien 1974-1978 vaiheista kertova osa julkaistiin 1998 samassa Novyi Mir (Uusi maailma) lehdessä Moskovassa, joka Hrutshevin suojasään aikana oli julkaissut Solzhenitsynin ensimmäiset teokset. Viimeinen, vuosista 1987-1994 kertova osa ilmestyi vasta 2003, Solzhenitsynin jo asuessa Moskovan poliittisen eliitin asuinalueella Troitse-Lykovossa.

Vuoden 1982 lopulla Solzhenitsyn teki matkan Japaniin ja Taiwanille. Japanilainen lehtitalo Yomiuri järjesti 13.19.1982 keskustelun, jonka päätteeksi Solzhenitsyn sanoi: "Olen kiitollinen kaikille osallistujille. Kahdeksan vuoden aikana Lännessä minä olen joutunut osallistumaan moniin haastatteluihin ja keskusteluihin, mutta ei yksikään niistä ole ollut niin mielenkiintoista kuin tämä". Keskustelun pääaiheena oli tälläkin kertaa länsimaisen sivistyksen rappio. Venäjän uskonnollisesta tilanteesta hän sanoi:

Vuonna 1983 Solzhenitsyn sai Templetonin palkinnon, joka myönnetään uskonnollisille vaikuttajille presbyteereihin kuuluneen amerikkalaisen pohatan rahastosta. Summa on hieman suurempi, kuin Nobelin kirjallisuuspalinto. Templetonin palkinnon saajat ovat yleensä olleet uskonnollisia huuhaamiehiä, kuten palkinnon vuonna 1982 saanut Billy Graham. Hänestä Solzhenitsyn kiitospuheessaan sanoikin, että on sangen ikävää, että edellisenä vuonnan palkinnon saanut Billy Graham ei puhunut totta väittäessään, ettei Neuvostoliitossa vainota uskovia.

Kiitospuheessaan Solzhenitsyn sanoi:

Templetonin raha Solzhenitsynille kuitenkin kelpasi, sillä kaikki tekijänoikeuspalkkiot, jotka hän kirjastaan Arhipelag GULAG eri maista sai, menivät rahastoon, josta tuettiin Venäjän vankileirien uhreja ja heidän omaisiaan. Solzhenitsyn osasi myös sanoa kiitos ei. Vuonna 1990 myös Venäjän silloinen presidentti Gorbatshev tarjosi Solzhenitsynille rahapalkintoa, mutta Solzhenitsyn torjui sen julkisesti. Myös Jeltsinin tarjoaman palkinnon kirjailija torjui.

Mutta Solzhenitsyn ei ollut harmillinen yksin neuvostojärjestelmälle. Yhdysvalloissa hänet otettiin ensin innostuneesti vastaan, mutta pian into laimeni, kun Solzhenitsyn osoittautui henkilöksi, joka Yhdysvaltojen vallanpitäjien mielestä oli harmillinen mies. Kahdeksantoista vuotta Solzhenitsynit asuivat metsätilallaan valmistautuen palaamaan kotimaahansa. Ja lehdistö piti huolta siitä, että Solzhenitsyniä ei otettu todesta.

Solzhenitsyn tunnetaan miehenä, joka ensimmäisenä toi maailman tietoisuuteen sen, että Neuvostoliitto oli yksi suuri keskitysleiri, todellinen helvetin esikartano. Hänen Viron maaseudun hiljaisuudessa viimeistelemänsä kirjansa Arhipelag GULAG, eli Vankileirien Saaristo on julkaistu yli 30 kielellä ja sitä on myyty yli 30 miljoonaa sarjaa, siis sarjaa, sillä kirjan 7 osaa vain vaivoin mahtuvat kolmeen niteeseen.

Neuvostoliiton sortojärjestelmän paljastaminen ei ollut Solzhenitsynin ainut teesis, jonka hän halusi naulata maailman ilmoitustaululle. Teesejä oli kolme. Ensimmäisen teesin tarkoitus oli julistaa, että Neuvostoliitto on maailmanhistorian pahin terroristivaltio. Toisen teesin tarkoitus oli osoittaa, että Tsaarin valta ja sen tukema Ortodoksinen kirkko olivat paljon parempia yhteiskuntajärjestelmiä kuin se sortovalta, jonka Venäjän viholliset vuonna 1917 perustivat Venäjälle. Kolmannen teesin tueksi kirjoitetut kirjat osoittavat, että venäläiset olivat maan juutalaismiehityksen aikana vain orjia, joita ei pidä syyttää siitä, mitä he muille venäläisille tai muille kansoille tekivät.

Solzhenitsynin kolmesta teesistä toinen ontuu pahasti. Hän ihannoi Venäjän mennyttä keisarikuntaa, ja sen kirkkoa. Sosialismiin verrattuna ne kyllä näyttävätkin hyvältä, mutta ei Jumala Venäjää turhan takia sosialismilla rangaissut.

Kun Solzhenitsynin kansalaisoikeudet palautettiin, hän kirjoitti kirjan Kak nam obustroitj Rossiju, (Miten me panemme Venäjän kuntoon). Solzhenitsyn, joka oli käyttänyt elämänsä kolmen teesinsä todistelemiseen, oli täysin tietämätön Venäjän Keisarikunnan historiasta. Myös Solzhenitsynin rotuopit ovat ensinnäkin kaukana hyvin todellisuudesta. Ja myös Raamattunsa Solzhenitsyn on jättänyt lukematta. Nämä kolme asiaa ovat samoja, joiden takia Venäjän ajautui siihen katastrofiin, jota kirjailija teoksissaan niin elävästi selostaa. Venäjän kuntoon laittaminen ei tapahdu ilman, että nämä kolme asiaa korjataan vapaaehtoisesti, sillä pakottamalla syntyy vain teeskentelijöitä.

……Jatkunee kun Luoja suo../tai ehkä yhdistetään joskus tekstiin Solzhenitsyn ajan merkkinä, kts. www.opsti.net/nuit/solzhenitsyn.htm

Takaisin Osmon kotisivulle