Nicolaus Garrison syntyi Staten Islandilla New Yorkissa vuonna 1701. Äiti kuoltua keskenkasvuinen poika lähti merille. Kahdeksan ensimmäisen merimiesvuoden aikana Nicolaus koki, mitä on elää jumalattomana jumalattomien keskuudessa. Vangiksikin hän joutui kolme kertaa, mutta pelastui joka kerta täpärästi. Kun Nicolaus palasi kotiin, kuoli isä. Nicolaus päätti parantaa tapansa ja avioitui naapurin tytön kanssa.

Äitinsä eläessä poika oli oppinut rukoilemaan, mutta ei hillitsemään luontaisia taipumuksiaan. Myös vaimo oli kasvanut uskovaisessa kodissa, mutta edes vaimon tuki ei auttanut miestä voitolle synnistä. Nicolaus itse kertoo, että hänen omatuntonsa suorastaan kirosi hänet.

Perheeseen syntyi monta lasta. Taloudellista tilannetta parantaakseen Nicolaus lähti taas merille. Eustatian saarella Nicolaus Garrison tapasi "Josef" Spangenbergin, veljesseurakunnan piispan, joka oli tulossa St. Thomakselta. Matkaa jatkettiin New Yorkiin yhdessä. Spangenberg saarnasi laivalla, mutta enemmän häneen vaikutti veli Josefin elämäntyyli. Se oli sitä, mitä Nicolaus oli turhaan tavoitellut jo pitkään.

Toukokuussa 1737 Nicolaus Garrison oli taas Länsi-Intian saaristossa. Hän sairastui niin, että arveli päätyvänsä ei suinkaan Antiqualle, jonne laiva oli matkalla, vaan suoraan Helvettiin. Hän tunsi edelleen olevansa pelkkä teeskentelijä, ja halusi päästä vapaaksi lain kirouksesta. Kun Nicolaus kuitenkin selviytyi matkasta, hän kiirehti moravialaisten luo, joihin hän oli tutustunut edellisellä matkallaan. Friedrich Martin otti hänet hoitoonsa, ja häntä hoidettiin kunnes hän viimein parani riittävästi kotimatkaa varten.

Kotimatkalle New Yorkiin Nikolaus Garrison lähti yhdessä veli Carstensin kanssa, jonka kodissa häntä oli pitkään hoidettu. Veli "Josef" tuli häntä tapaamaan, ja oli iloinen siitä hengellisestä edistyksestä, joka Nicolauksessa oli tapahtunut. Vuonna 1738 Nicolaus oli taas St. Thomaksella ja tapasi siellä kreivi Zinzendorfin ja hänen tyttärensä Benignan. He asuivat nyt samassa talossa. Messias Jeesus oli selvästikin halukas antamaan Nicolaukselle sopivia opettajia.

Toukokuussa 1740 Nicolaus lähti Jamaikalle, vaikka hän ei kokenutkaan sitä Jumalan tahdoksi. Hän yritti vain olla mieliksi joillekin kauppiaille ehkä tajuamatta, mitä siitä saattaisi seurata. Mukana seurasi Nicolauksen vanhin poika John Garrison. Jamaikan lähistöllä espanjalainen sotalaiva kaappasi aluksen. Aluksen lääkäri, joka itsekin oli kaapattu vanki, otti Garrisonit hoitoonsa ja he pääsivät elävinä Kuubaan. Kuubassa vankeja lähdettiin kuljettamaan vartioituna yli kahdensadan kilometrin päähän Bayamoon. Toiset vangit auttoivat Johnin kantamisessa, joka yksin ei olisi selvinnyt matkasta. Vartioiden aikoessa tappaa vankinsa, heidät pelasti mies, joka toimi kuin enkeli siinä tilanteessa olisi toiminut.

Bayamolla vangit vietiin saarella jo vuoden pidätettyinä olleiden englantilaisten joukkoon. Englantilaiset olivat yhtä halpamaista, tai jopa pahempaa porukkaa, kuin espanjalaiset. Nicolaus Garrison halusi mieluummin kuolla, kun jäädä heidän kanssaan samaan selliin. Kolme vuorokautta itsensä kanssa kamppailtuaan Nicolaus alkoi saarnata Jumalan sanaa vankitovereilleen. Miehet olivat kuin ällikällä päähän lyötyjä. Yksi heistä, kapteeni Toler, asettui puolustamaan Garrisonia, ja hänen sanojaan. Herra lähetti nyt jonkun tuntemattoman nuoren miehen katsomaan vangittua kapteenia joka päivä, ja viiden kuukauden kuluttua hän sai oman sellin, kunnes hänet jonkun juonen takia taas siirrettiin takaisin yhteiseen selliin muiden kanssa.

Kun Nicolaus taas sairastui, hänet siirrettiin Santiago de Cuban satamakaupunkiin. Ystävät auttoivat nyt häntä niin, että Nicolaus, hänen poikansa John ja kapteeni Toler pääsivät asumaan kaupunkiin, josta amiraali Vernon heidät kuuden kuukauden kuluttua vapautti. Amiraalin laivalla Nicolaus sai hoitoa muutaman viikon ajan, ja palasi syyskuussa 1741 perheen luo New Yorkiin. Matka oli kestänyt 14 kuukautta.

Vuoden 1741 lopulla kreivi Zinzendorf tuli tapaamaan Garrisoneja, ja Nicolaus lähti kreivin laivan mukana Brunswickiin saakka. Vuonna 1742 Nicolaus Garrison haki Friedrich Martinin Länsi-Intian saaristosta, ja meni hänen matkassaan aina Bethlehemiin saakka, jossa hän viipyi muutamia päiviä. Jonkun ajan kuluttua Nicolaus vei kolme lastansa Bethlehemin yhteisöön Pennsylvaniaan.

Vuonna 1743 kreivi Zinzendorf, jota veljesyhteisössä kutsuttiin yleisesti Jüngeriksi, nuorukaiseksi, kutsui kapteeni Garrisonin viemään hänet ja kaksikymmentä muuta Eurooppaan ja tuomaan sieltä joukon uusia siirtolaisia Amerikkaan. Myös Garrisonien vanhin viisitoistavuotias tytär oli matkassa. Laiva oli vähällä pirstoutua Cornwallin edustalla riuttoihin, mutta kreivi ennusti myrskyn tyyntyvän kahdessa tunnissa, ja niin myös kävi.

Englannissa Nicolaus Garrison tapasi vihdoin poikansa Johnin, joka oli vasta äsken saapunut Jamaikalta amiraali Vernonin mukana. Maaliskuun lopulla he saapuivat Marienborniin, jossa veljesyhteisön päämaja silloin oli. Huhtikuun 27 päivänä 1743 kapteeni Garrison otettiin veljesseurakunnan jäseneksi.

Kesäkuussa 1743 kapteeni Garrison, ja muutamia muita veljesyhteisöön kuuluvia merenkävijöitä lähti Englantiin laivan ostoon. Elokuussa kapteeni Garrison oli sitten jo kapteenina veljesyhteisön laivalla, jonka oli määrä viedä 132 seurakunnan jäsentä Pennsylvaniaan. Matkalle lähdettiin Rotterdamista, ja New Yorkiin saavuttiin 25.11.1743.

Paluumatkalla Eurooppaan kapteenin mukana oli muutamia veljiä ja sisaria, kun espanjalainen sotalaiva kaappasi heidät ja vei St. Sebastianiin, Espanjaan. Siellä heidät vapautettiin, ja pääsivät pian jatkamaan matkaa Englannin kautta Saksaan.

Saksasta veljesyhteisö lähetti August "Josef" Spangenbergin, kapteeni Garrisonin ja muutamia muita New Yorkiin laivanrakennuttajiksi. Lokakuussa 1744 ryhmä saapui New Yorkiin.

Kun laiva oli tilattu ja sen rakentaminen oli saatu alulle, kapteeni Garrison purjehti vaimonsa ja lapsiensa kanssa Englantiin yhdessä Peter Böhlerin ja hänen joukkonsa seurassa. Englantiin he eivät kuitenkaan päässeet, sillä matkalla ranskalaiset kaappasivat laivan, ja joukko joutui St. Maloon. Sieltä matka jatkui maitse Havre de Gracelle, josta purjehdittiin Hollantiin. Kesäkuussa 1745 Garrisonit olivat vihdoin Marienborgin veljesyhteisön luona Saksassa. Koko perhe oli nyt yhdessä ja myös kapteeni Garrison otettiin veljesyhteisön jäseneksi. Nuorimmalle heistä matka oli kuitenkin liian raskas, hän kuoli kohta Marienborgiin saapumisen jälkeen.

Vuonna 1747 kapteeni Garrison lähti Grönlantiin viemään rakennusmateriaaleja Neuherrnhutin veljesseurakunnalle. Paluumatkalla mukana oli viisi eskimoa, jotka olivat tulossa tutustumaan Marienborniin. Siellä Nicolaus sai kuulla vaimonsa ja yksitoistavuotiaan poikansa siirtyneen Pelastajansa luo.

Vielä samana vuonna Nicolaus Garrison avioitui sisar Bandtinin kanssa. 1748 he lähtivät New Yorkiin johtamaan veljesyhteisön uudisrakennus Irenen varustelua, toimiakseen sitten sen kapteenina, jota tehtävää hän hoitikin kahdeksan vuotta. Vuonna 1756 kapteeni Garrison luovutti paikkansa Irenen kapteenina kapteeni Jacobsenille. Mutta juuri nämä vuodet olivatkin sitten suuren muuttoliikkeen vuosia, joiden aikana moravialaisen kristikunnan viimeiset jäännökset siirtyivät "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan mailta kuka minnekin.

Kapteenin tehtävistä luovuttuaan kapteeni Garrison asettui vaimonsa kanssa Herrnhutiin, mutta vielä 1756 hänet lähetettiin Surinamiin, Etelä-Amerikkaan, etsimään maata veljesyhteisön uusia yhteisöjä varten. Tästä matkasta kapteeni Garrison sanoi, että se oli hänen elämänsä vaikein matka. Sitä se varmasti olikin, sillä monien muiden Herrnhutista matkaan lähteneiden tapaan siellä kuoli myös ensimmäinen suomalainen lähetyssaarnaaja, Matias Nyborg, vuonna 1756 vain viisi kuukautta Surinamiin saavuttuaan.

Seuraavat viisi vuotta Nieskyn yhteisössä Saksassa olivat kapteeni Garrisonin ja hänen puolisonsa onnellisinta aikaa. He elivät ystävien keskuudessa hengellisesti ja taloudellisesti vakaata elämää. Mutta vielä kerran heidän oli määrä kulkea Atlantin poikki. Vuonna 1763 kapteeni Garrison ja hänen poikansa Benjamin perheineen siirtyivät Hollannin kautta Englantiin, josta matkaan liittyi lisää veljesseurakunnan jäseniä, jotka kapteeni Jacobsen vei Irenellä New Yorkiin ja edelleen Bethlehemiin.

Vanhoilla päivillään kapteeni Garrison toimi yhteisönsä rakastamana oppaana, joka esitteli Bethelemin yhteisöä muualta tulleille. Tätäkin tehtävää hän sai viettää varsin kauan, ja varsin terveenä. Hänellä oli kyllä pieni vaiva, isonvarpaan tulehdus, mutta se pysyi kurissa kunnes ohikulkevat rattaat töytäisivät vanhaa miestä, ja tulehdus alkoi levitä koko ruumiiseen. Vuonna 1781 Nicolaus Garrison jätti hellät jäähyväiset vaimolleen ja yhteisölleen, ja siirtyi esikoisten juhlajoukon luo.

op/2008-04-03

tai