Tyttäreni korvatulehduksen aikana tarkastelimme hänen koulukirjojaan kotona. Historian kirjana lapselle oli annettu WSOY:n "Kauan sitten - Matka Suomen historiaan". Kirjan sivuilla 162-171 käsitellään Ruotsin suurvalta-aseman sortumista 1695 nälkävuodesta alkaen läpi Suuren Pohjan sodan aina 1743 pikkuvihaan asti. Ja kuten arvata saattaa, eihän ne YK:n alaisen valtion koulukirjat kriittistä tarkastelua kestä. Jotta koululaiselle jäisi edes jonkinlainen käsitys siitä, mitä todella tapahtui, siitä enemmän seuraavassa.

Osmo Pöysti

SUURI POHJAN SOTA

Ylöjärven susikaupunki Kuru, Finland

2009-03-20

Kaikki oikeudet pidätetään

Ilmaisjakelut sallitaan

Orjuus Baltiassa

Saksan katoliset "ritarit" valloittivat Baltian maat 1200-luvun alussa kristinuskon varjolla. Mitään Ristin uskoa he eivät kuitenkaan Baltiaan tuoneet. Suuri osa väestöstä tapettiin kokonaan ja lopuista tehtiin orjia. Preussilaisten kansa oli hävitetty kokonaan ja liiviläisiäkin oli jäljellä vain vähäsen, kun Baltian saksalaiset 1500-luvulla ryhtyivät luterilaisiksi. Mutta myös Luther oli pettänyt Raamatun totuudet ja Saksan kansan toiveet hyväksymällä orjuuden ja maan kansan riiston. Sama peli jatkui Baltiassakin, kunnes Ruotsi valloitti Liivinmaan ja Viron 1600-luvun alussa. Ruotsissa ja Suomessa orjuuteen ei oltu totuttu, ei ainakaan vielä silloin.

Ruotsin valta Liivinmaalla ja Virossa

Saksalaiset kartanonherrat eivät pitäneet tarpeellisena eikä edes suotavana koululaitoksen perustamista Liivimaalle tai Viroon. Saksalaisten mielestä maan ei-saksalaiset (undeutsch) kansat olivat niin raakoja, että orjuus oli heille jopa parasta. Kansalla ei myöskään ollut oikeutta omistaa maata; kaikki maa kuului saksalaisille suvuille tai kirkolle. Vaikka Baltia oli valloitettu kristinuskon varjolla, edes papit eivät viitsineet opetella kansan kieltä. Kansa ajettiin kirkkoihin vain siksi, että kirkko oli saksalaisen vallan väline kansojen orjuuttamiseksi.

Ruotsalaiset eivät pystyneet lakkauttamaan orjuutta Liivinmaalla, Virossa tai Saarenmaalla. Kansan oloja parantavia toimenpiteitä kuitenkin yritettiin jo Kustaa II Adolfin aikana ja 1600-luvun toisella puoliskolla sitäkin pontevammin.

Tarttoon perustetusta yliopistosta maan kansalle ei ollut hyötyä, sillä virolaisia, latvialaisia tai liiviläisiä sen kirjoissa ei ollut. Suurempi merkitys oli Riikaan luterilaisen kirkon ylijohtajaksi nimitetyllä Johann Fischerillä, joka koulutti ja valitsi kirkon virkoihin sellaisia miehiä, jotka ryhtyivät luomaan edellytyksiä kristinuskon tuomiseksi Baltian kansoille. Hänen virkoihin valitsemansa miehet loivat latvian kirjakielen, perustivat ensimmäiset latviankieliset koulut ja 1694 ilmestyi Raamattu latviaksi. Samoihin aikoihin ilmestyi Uusi Testamentti eestin etelämurteella eli Liivinmaan eestiksi ja myös koko Raamatun kääntäminen koko eestiläisen kielialueen käyttöön aloitettiin.

Miksi Suuri Pohjan sota alkoi

Ruotsi oli 1600-luvun lopulla ryhtynyt rajoittamaan saksalaisten aateliston ja ritarikunnan valtaa ja niiden harjoittamia rasistisia julmuuksia Liivinmaan ja Viron ei-saksalaista ("undeutsch") väestöä kohtaan. Viron saksalaisissa kartanonherroissa ruotsalaisten yritykset herättivät voimakasta vastustusta, ja kun Ruotsi ei taipunut, alkoivat Liivinmaan ja Viron saksalaiset etsiä liittolaisia lopettaakseen Ruotsin vallan Baltian maissa. Liittolaiset löytyivät helposti. Baltian saksalaisen Johann Reinhold Patkulin onnistui saada Ruotsin vastaiseen liittoon Saksin vaaliruhtinas, Liettuan ja Puolan liittovaltion kuningas August Väkevä, Venäjän tsaari Pietari I sekä Tanska-Norjan kuningaskunta. Brandenburg torjui ehdotuksen eikä Preussikaan siihen liittynyt.

Ruotsin vastainen liitto

Ruotsin vastaisen liiton mahtavin valtio oli Liettua-Puolan tasavalta. Se ulottui Itämereltä Mustalle merelle ja melkein Moskovan porteille idässä. Kun Patkul oli saanut Saksin ja Liettua-Puolan johtajan, Saksin vaaliruhtinas August Väkevän suunnitelmansa taakse, hän lähti Moskovaan ja taivutteli Pietari I mukaan juoneen kokouksessa, joka pidettiin Preobrazhenskoessa 11.11.1699. Suunnitelman mukaan Ruotsi oli jaettava niin, että Venäjä saa Inkerinmaan ja Viron ja August saa Liivinmaan Puolalle, mutta niin, että siitä tulee Saksin vaaliruhtinaan perintömaata. Vuonna 1702 Patkul jopa järjesti tsaari Pietarin palvelukseen skottilaisen kenraali Ogilvien. Vuonna 1704 Patkulin välityksellä solmittiin Venäjän ja Liettua-Puolan liitto, joka osoittaa kuinka pätevä juonittelija Patkul oli. Sodan alkamispäivänkin hän oli valinnut itse ja itse hän osallistui myös sodan ensimmäisiin taisteluihin Liivinmaan, nykyisen Latvian maaperällä.

Taistelevat itsevaltiaat

Venäjän tsaari Pietari ja Ruotsin kuningas Kaarle XII olivat molemmat itsevaltiaita tyyppejä. Molemmat olivat kyvykkäitä - Kaarle oli kyvykäs ketunmetsästäjä ja Pietarikin käsitteli ihmisiä kuin eläimiä. Molemmilla oli myös selvä käsitys siitä, että merellä pitää olla laivoja. Saksin vaaliruhtinas August Väkevä oli tuskin hänkään mikään pehmolelu, ja olihan hän sitä paitsi myös Suuren Liettua-Puolan liittovaltion kuningas.

Saksi hyökkää ensin

Ensimmäisenä hyökkäsi August Väkevä, Puolan kuningas ja Saksin vaaliruhtinas. Hänen tarkoituksenaan oli vallata Ruotsin Liivinmaan etelärajan tuntumassa sijaitseva Riian kaupunki yllätyshyökkäyksellä. Kaupunki oli rajan tuntumassa ja siellä oli vakituista sotaväkeä, joka huomasi rajan takana tapahtuvan sotilaallisen toiminnan lisääntyneen huolestuttavasti ja osasi olla varuillaan kun saksilaiset helmikuussa 1700 työntyivät yli rajan. Ensimmäisenä saksilaiset hyökkäsivät Kobronin linnaketta vastaan ja valtasivat sen 14.02.1700. Juopuneitten saksilaissotilaiden huuto kuului Riikaan saakka.

Riikaa puolustamassa oli Pohjanmaan jalkaväkirykmentti, kaksi komppaniaa Savon jalkaväkirykmentistä ja kaksi komppaniaa Turun jalkaväkirykmentistä sekä kaksi värvättyä jalkaväkirykmenttiä. Uudenmaan pojat olivat Väinäjoen suulla Neumunden linnakkeessa. Maaliskuussa Porista lähetetyt tukijoukot sivuuttivat nykyisen Pietarin paikalla sijainneen Nyenin eli Nevanlinnan kaupungin 21.03.1700 ja marssivat Viljantiin, jossa joukot järjestettiin taisteluvalmiuteen. Tällä välin saksilaiset olivat ylittäneet Väinänjoen ja alkaneet ryöstellä Liivinmaan eteläistä osaa. Joukkojen tehtäväksi tuli saksilaisten ajaminen takaisin joen eteläpuolelle. Toukokuussa apujoukot lähestyivät Riikaa, jolloin saksilaiset lopettivat Riian saarron.

Tanska julistaa sodan

Tanska alkoi sotansa reilummin, kuin saksilaiset. Kun Tanska oli julistanut sodan, lähetti Ruotsi matkaan 38 linjalaivaa ja kahdeksan fregattia - viisitoista tuhatta miestä, eikä tykkejäkään puuttunut. Matkalla poimittiin mukaan lisää joukkoja, ja kohta koko porukka oli valmis miehittämään Kööpenhaminan. Jo elokuussa 1700 Tanska teki rauhan, jonka se rikkoi vasta kun Ruotsi oli hävinnyt Pultavan taistelun Ukrainassa 1709.

Toimettomuus käy kalliiksi

Kun Riian saarto oli purettu, pitivät sotilaat lomaa sillä aikaa kun rajan eteläpuolella valmisteltiin rauhassa uusia metkuja. Heinäkuun 20 päivänä saksilaiset hyökkäsivät Wellinkin johtamia Riian lähistöllä sijaitsevan Ykskylän (lv Ikskile) puolustajia vastaan, mutta kun muutama porilainen oli kuollut, veti Wellink joukot pois rintamalta kohti pohjoista. Viikko tämän jälkeen alkoi Riian piiritys uudestaan kuningas Augustin johdolla. Kulkutaudit levisivät kaupungissa ja tappoivat enemmän kuin Augustin aseet, mutta Tanskan vetäytyminen sodasta aiheutti sen, että Augustkin oli jo taipuvainen rauhaan. Augustin mieli muuttui taas, kun tuli tieto venäläisten sodanjulistuksesta Ruotsia vastaan.

Ykskylä oli vanha Liiviläisten pääkaupunki, jonka saksalaiset ritarit olivat vallanneet 1100-luvun viime vuosina. Helmikuussa 2009 kävimme katsomassa, miltä siellä nyt näyttää.

kuva: Ykskylän linnoituksen kivet uusiokäytössä - Nyt paikalla on ulkoilmateatteri. Tämä on näkymä linnamäeltä Väinän- eli Daugava-joelle päin.

Venäjä hyökkää

Venäjä oli kerännyt joukkojaan Ruotsin Inkerinmaalle Narvan läheisyyteen jo ennen virallista sodanjulistusta. Narvasta oli venäläisten 1656 Nyenin eli Nevanlinnan kaupunkia vastaan tekemän hävitysretken jälkeen tullut Inkerinmaan hallinnollinen keskus, jolle Jaakko de la Gardien tekemän Moskovan retken aikoihin oli suunniteltu koko maan pääkaupungin roolia. Ruotsin kuningas ja laivasto saapuivat Pärnuun 06.10.1700, josta joukot marssivat venäläisten jo hävittämän maaseudun läpi Rakvereen, josta edettiin Narvaan kahakoita käyden.

Tsaari Pietari ja marsalkka Golovin olivat lähteneet Narvasta ruotsalaisia pakoon 18.11.1700. Kuningas Kaarle XII johtamat ruotsalais-suomalais-virolaiset joukot saapuivat Narvaan 20.11.1700. Mukana oli myös Baltian saksalaisia, sillä läheskään kaikki Baltian saksalaiset kartanonherrat eivät olleet Patkulin suunnitelmien takana. Jopa Patkulin omasta suvusta osa taisteli Ruotsin riveissä.

Venäläiset olivat asettuneet ruotsalaisia vastaan kuuden kilometrin levyiseksi rintamaksi. Venäläisten puolella oli kaikkiaan 32.000 miestä, kun Ruotsin joukot hyökkäsivät. Iltaan mennessä venäläiset olivat menettäneet 10.000 miestä ja ruotsalaisetkin pari tuhatta, tai tuhat, sillä ruotsalaisten osuus Ruotsin joukoista oli noin puolet.

Liivinmaalta etelään

Kaarle XII vietti talven Laiuksen kartanossa lähellä nykyistä Jogevan kaupunkia Virossa. Kesällä armeija lähti liikkeelle kohti etelää taistellen saksilaisia vastaan.

Venäläiset valloittavat Inkerinmaan

Ruotsalaisten vietyä joukkonsa pois Inkerinmaalta, Virosta ja Liivinmaalta, tulivat venäläiset ja alkoivat hävittää maata systemaattisesti. Nevajoen yläjuoksulla Laatokan rannalla sijaitseva Pähkinälinna menetettiin 1702 ja Nevan alajuoksulla sijaitseva Nevanlinna (ruots. Nyen eli Nyenskans) 1703. Samana vuonna venäläiset valtasivat Jaman ja Kaprion Inkerinmaalla. Narva joutui jo 1704 venäläisiin käsiin, samoin Tartto Eestissä. Ruotsin valvontaan jäi vain Itämeren rannikko. Vuonna 1705 tsaarikin vei joukkonsa Puolan suuntaan. Kesäkuussa Venäjän pääarmeija oli Vilnassa, Liettuassa. Liivinmaan hävittämään tsaari läheti kreivi Boris Sheremetjev joukkoineen.

Venäläiset pyrkivät tuhoamaan kaiken, mikä vähänkin saattaisi vastustaa heidän etenemistään. Hävitettyyn Tarttoon oli jäänyt vain alle kymmenen asukasta. Venäläisiä miehitysjoukkoja Liivinmaalla johtanut kreivi Boris Sheremetjev kirjoitti tsaari Pietarille:

Vihollisen maassa ei ole enää mitään hävitettävää. Kaikki paikat ovat tyhjiä ja autioita, miehiä, naisia ja lapsia on vangittu tuhansittain, kuten myös hevosia ja lehmiä. Ne, jota me emme voineet ottaa mukaan, me keihästimme tai hakkasimme palasiksi. Koko Liivinmaa ja osa Eestiä on niin tyhjä, että paikkakunnat ovat olemassa vain kartalla, ja luulen, että kaikki, jotka ovat paenneet soille ja metsiin, siirtyvät varmasti Teidän puolellenne. (Pisma k Imp. Petru Velikomu I, Moskva 1778)

Kaarle XII Puolassa ja Sleesiassa

Kaarle XII piti Saksin vaaliruhtinas August II Väkevää tärkeimpänä vastustajanaan, mutta hän halusi myös auttaa Sleesian luterilaisia, joita katoliset vainosivat. August II Väkevän joukot olivat vahvat, ja niiden tuhoamiseksi käytiin pitkällinen sota, joka vaati paljon verta. Lopulta August itsekin kyllästyi Johann Reinhold Patkulin hankkeeseen ja vangitutti hänet. Kun rauha Alsträndissä 24.09.1707 solmittiin, Patkul luovutettiin ruotsalaisille. Hänet teloitettiin Kazimiersissa, Puolassa 10.10.1707 ajamalla sotavaunuilla yli.

Kaarle XII armeijat viipyivät Keski-Euroopassa seitsemän vuotta - 1701-1707 - siirtyen taistelusta taisteluun, sillä saksalaisilla riitti voimia koota uusia joukkoja hävitettyjen tilalle. Myös venäläiset toivat joukkojaan liittolaistensa avuksi, ajoittain venäläisten osuus nousi jopa puoleen Augustin taisteluvahvuudesta. Vuonna 1702 August Väkevä voitettiin Klissowissa ja uudeksi Puolan kuninkaaksi Kaarle XII valitsi 1704 Lesznon kalvinistisuvun ruhtinaan Stanislav Leszscynskin (1704-1709 ja 1733-1736).

Kaarlen sotilasjumalanpalveluksilla Sleesiassa oli mielenkiintoisia seurauksia. Jumalanpalvelukset pidettiin ulkona, sillä luterilaisilla ei ollut kirkkoja, eivätkä suuret joukot olisi kirkkoihin mahtuneetkaan. Paikallisen väestön lapset ryhtyivät matkimaan ulkoilmajumalanpalveluksia, ja matkivatkin hyvin ja tosissaan kun olivat, alkoivatkin vanhemmatkin ymmärtää, että nyt hekin voisivat osallistua siihen, minkä katoliset vallanpitäjät olivat heiltä kieltäneet.

Kaarle XII vie joukkonsa itään

Tanskan, Saksin ja Puolan jälkeen jäljellä oli vielä Venäjä, jota Kaarle XII ei pitänyt tärkeänä, sillä 1700-luvun alussa Venäjä oli enemmän aasialainen, kuin eurooppalainen valtio. Venäjän rajanaapurin Liettua-Puolan rajat ulottuivat lähelle Moskovaa. Pietari I oli kuitenkin käyttänyt ne seitsemän vuotta, jotka se oli saanut olla rauhassa ruotsalaisilta uuden sotakoneen luomiseen ja Karjalan, Inkerinmaan ja Liivinmaan hävittämiseen.

Kuningas Leszscynskillä ei ollut panna suuria joukkoja Kaarle XII käyttöön Liettuaan tunkeutuneiden venäläisten pois ajamiseksi. Leszcynskin aloitteesta Ukrainan kasakoiden päämies, hetmanni Ivan Mazepa siirtyi kuitenkin tukemaan Puolan ja Ruotsin pyrkimyksiä. Ilmeisesti juuri tästä syystä Kaarle XII ei hyökännyt Moskovaan, vaan ryhtyi käymään taistelua Liettuan ja Ukrainan alueelle tunkeutuneita venäläisiä joukkoja vastaan Liettuan maaperällä.

Lutskin edikti

Kaarle XII oli etevä oppilas ja hyvä metsämies, mutta joutui monilla elämän aloilla turvautumaan asiantuntijoiden apuun, ja kypsymätön kun oli, ei aina osannut valita asiantuntijoitaan oikein. Hyvin pahat seuraukset oli sillä, että uskonnollisissa kysymyksissä hän luotti Ruotsin saksalaisten maakuntien kirkon tuomiokapitulin ylijohtajan Johann Fredrick Mayerin käsityksiin pietisteistä, sen ajan raamattukristityistä, eli juuri niistä samoista kristityistä, joita Uuden maailmanjärjestyksen arkkitehdit nyt sanovat fundamentalisteiksi.

Ruotsin kirkossa elettiin silloin luterilaisen puhdasoppisuuden aikaa. Se tarkoitti sitä, että kansalle syötettiin "armon välineitä" kuin pillereitä ikään, eikä kotiseuroja sallittu. Jotkut uskovat kuitenkin keskustelivat ja rukoilivatkin kotonaan, vieläpä "ex tempore", kirkkokäsikirjan sanakäänteitä noudattamatta. Se tahdottiin estää ja otteet olivat kovia. Erityisesti Juhana Gezeliuksen poika Juhana Gezelius nuorempi oli yksi ensimmäisistä tuomitsemassa pietistejä kuolemaan. Valtion yhä kovenevat otteet uskovia vastaan pakottivat myös laajakatseisen Fischerin lähtemään Riiasta 1699.

Jo 06.10.1694 Kaarle XII oli antanut Ruotsin saksalaismaakuntia koskevan asetuksen, jossa valtion koneisto määrättiin estämään kotiseurojen pitämisen ja luterilaisista tunnustuskirjoista poikkeavien ajatusten levittämisen. Vuonna 1704 Johann Fredrick Mayer oli Kaarle XII päämajassa antamassa lisäohjeita kuninkaalle. Seuraavana vuonna Mayer kirjoitti kuninkaalle pyytäen lupaa käydä kirjeenvaihtoa Ruotsin arkkipiispan ja Uppsalan teologien kanssa. Kaarle tarttui syöttiin hanakasti ja määräsi 27.04.1705 arkkipiispa Erik Benzeliuksen käymään kirjeenvaihtoa Mayerin kanssa. Kohta tämän jälkeen kuningas kirjoitti senaatille, että hänen "korviinsa on tullut tietoa siitä, että hänen valtakuntaansa on hiipinyt joitakin pietisteiksi sanottuja hurmahenkiä ja alkaneet levittää harhaoppejaan". Kuninkaan viestin johdosta senaatti lähetti 20.10.1705 kaikille yliopistoille, tuomiokapituleille, maaherroille ja kuvernööreille kiertokirjeen, jossa annettiin yksityiskohtaisia kirjeitä siitä, miten kristinuskon tuleminen valtakuntaan oli estettävä. Tukholman kaupungin tuomiokapituli (eräänlainen kirkon KGB) ehdotti, että opiskelevaa nuorisoa on kiellettävä opiskelemasta epäilyttävissä yliopistoissa ja että kuninkaan Ruotsin saksalaismaakuntia varten antama "plakaatti" oli julkaistava koskemaan kaikkia muitakin Ruotsin maakuntia.

Kesäkuussa 1706 Ruotsin kuningas oli Lutskin kaupungissa Volyniassa, Liettua-Puolassa, nykyisen Ukrainan alueella. Sieltä hän 07.06.1706 antoi kuuluisan Lutskin ediktin ("Lusuc-ediktet" kaupungin ranskankielisen nimen mukaan). Asetuksella määrättiin pietistit karkotettavaksi maasta, erotettaviksi viroista ja niin edelleen. Ulkomaille opiskelemaan aikovat nuoret määrättiin uskontotenttiin sen varmistamiseksi, ettei matkaan vain pääsisi ainesta, joka ei pystyisi vastustamaan herätyskristillisyyttä ja eritoten pietistien käsityksiä. Kuninkaan plakaatti painettiin ja jaettiin kaikille maaherroille, kuvernööreille, tuomiokapituleille ja yliopistoille toimeenpanoa varten.

Hiihtoloman aikana 2009 kävimme siinä Lutskin linnassa, josta Kaarle XII kuuluisan Lusucin ediktinsä lähetti. Tässä kuva:

Matkalla kohti Mazepan pääkaupunkia Baturinia ruotsalaiset olivat menettäneet kuormastonsa. Kiovan ja Kurskin välillä sijaitsevaan Baturiniinkin venäläiset ehtivät ennen ruotsalaisten tuloa ja hävittivät sinne kerätyt huomattavat ase- ja muonavarastot. Kesän 1709 alussa Ruotsin armeijat olivat vielä Liettuassa, nykyisen Ukrainan alueella. Ratkaisutaistelu käytiin 28.06.1709 Pultavassa. Kuningas makasi sairaana ja armeijastakin oli jäljellä vain hieman yli 20000 miestä. Tappio oli täydellinen. Kaarle XII vietiin Turkin suuntaan, mutta vangitut joukot vietiin Venäjälle. Suuri osa heistä päätyi rakentamaan Tobolskin kaupunkia Uralin taakse pohjoiseen Siperiaan.

Joku sotilaista oli ottanut mukaansa Johann Arndtin kirjan Totisesta kristillisyydestä. Kirja sattui olemaan yksi pietistien perusteoksista. ja sotilaita, varsinkin upseereita alkoi tulla uskoon. Uskovat perustivat Tobolskiin koulun, josta tuli pietistien opinahjo. Tobolskin pietistit ottivat luonnollisesti yhteyttä Hallen yliopistoon, ja saivat sieltä monenlaista apua ja lievitystä vankeusajan vaivoihin. Kun rauha vuonna 1721 viimein solmittiin, kotiutuneet uskovat upseerit toivat Ruotsin kirkon ja sen yksinvaltaisen, "oikeaoppisen" johtajan vihaaman herätyskristillisyyden Ruotsiin ja Suomeen. Mutta silloin Kaarle XII oli jo kuollut.

Pietari I ja pietismi

Venäjän tsaarilla Pietari I:lla ei ollut mitään syytä vihata pietistejä. Venäjän joukot olivat 1702 kaapanneet Latvian Aluknesta mukaansa Ernst Glückin, latviankielisen Raamatun kääntäjän ja koulumiehen, hänen perheensä ja Glückin perheen kauniin kasvattityttären. Kauneutensa lisäksi kasvattitytär oli saanut hyvän uskovan kodin kasvatuksen. Kun Pietari näki tämän aarteen, hän otti sen pois vähempiarvoisien ruhtinaitten ulottuvilta ensin jalkavaimoksi ja sitten ykkösvaimoksi. Pietarin kuoleman jälkeen raamatunkääntäjän kasvatustyttärestä tuli Venäjä keisarinna Katariina I (1725-1727). Raamatunkääntäjän itsensä Pietari pani järjestelemään Moskovan kansanopetusta. Ernst Glück perusti Moskovan ensimmäisen gymnaasin, käänsi Jan Amos Komenskin kirjoja venäjäksi, ja olisi kai tehnyt paljon muutakin, jollei olisi kuollut jo 1705.

Pietari I suosi pietistejä myös siksi, että hänen vihollisensa Kaarle XII vihasi heitä. Suuren Pohjan sodan aikana ja osin ennen sitäkin Baltian saksalaisten kartanoihin oli kutsuttu paljon saksalaisia pietistejä kotiopettajiksi suoraan Francken laitoksilta Hallesta, ja monet saksalaissuvut olivat nyt ensi kertaa tulleet tuntemaan, mitä kristinusko on. Pietarin suosiollisella avustuksella heistä tuli myös uskollisia Venäjän palvelijoita, jotka jo Kaarle XII Liettuan kampanjan aikana olivat johtamassa Venäjän sotatoimia Ruotsia vastaan. Pietari itse ihaili saksalaisia muutenkin, ja hänen onnensa oli saada Venäjän palvelukseen juuri parhaimmat heistä.

Pietarin kuoleman jälkeen pietismin eteneminen Venäjälle tyrehtyi, ja Liivinmaan saksalaiset aatelisherrat saivat takaisin ne oikeudet, joita ruotsalaiset olivat yrittäneet rajoittaa. Virolaisille ja latvialaisille se merkitsi entistä pahempaa orjuutta. Kun Elias Lönroth 1843 kulki Eestissä, hän kertoi, ettei haluaisi olla päivääkään Virossa, vaikka saisi kaksi tuhatta ruplaa vuodessa. Sodan jälkeen Eesti oli todellakin hävitetty maa. Liivinmaan asukasluku oli 1695-1697 nälkävuosien, Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja sodanaikaisten kulkutautien takia pudonnut 400.000:sta alle kolmasosaan, 130.000:een.

Elämä Suuren pohjan sodan jälkeen Entisessä Suur-Ruotsissa.

Sodan jälkeen latvialaisten ja liettualaisten elämä kansakuntana oli uhattuna. Jos jossakin oli vielä jotakin jäljellä, ei ollut opettajia, ei pappeja, eikä ammattimiehiä. Mutta nyt avuksi tulivat Tshekistä ensin Saksiin paenneet "Moravian veljet", jotka Saksissa olivat saaneet nimen "herrhutilaiset". He ryhtyivät jatkamaan pietistien työtä.

Vasta herrhutilaisuus pystyi hävittämään saksalaisten ja eestiläisten välisen syvälle juurtuneen halveksunnan ja vihan. Eestiläiset ja latvialaiset näkivät, mikä ero on uskovalla saksalaisella ja ei-uskovaisella saksalaisella, kun suuri osa saksalaisia ja maahan jääneitä ruotsalaisia kartanonherroja tuli uskoon. Eräs uskovia suosineista maanomistajasuvuista olivat Campenhausenit. Suomessakin päästiin kokemaan tätä, kun Hattujen sodan voittanut Venäjä 1742 asetti Suomen kenraalikuvernööriksi Johann Balthasar von Campenhausenin, kuningas Kaarle XII entisen lähetin. Hänen mukanaan Turkuun tuoma saarnaaja oli herrhutilainen. Otavan Pieni Tietosanakirja kirjoittaa tästä Suomen historian tarkkaan varjellusta salaisuudesta näin:

Campenhausen, Juhana Balthasar von (1689-1758), ven. kenraalikuvernööri Suomessa 1742-43; hallintomiehenä sävyisä ja rehellinen.

Suuresta Pohjan sodasta olisi paljon kirjoitettavaa, mutta tarkoitukseni oli vain antaa rehellinen kuva tapahtumain kulusta niille, jotka joutuvat peruskoulussa lukemaan sellaisia historian oppikirjojen nimellä tarjoiltuja tekeleitä kuin WSOY:n "Kauan sitten - Matka Suomen historiaan". Jos minulla olisi aikaa, kirjoittaisin tähän vielä jatkoksi siitä, mitä kaikkea valhetta kyläkoulun kuudetta luokkaa käyvälle tyttärelleni koulussa syötetään, eli tekisin yksityiskohtaisen analyysin mainitun oppikirjan sivuista 162-171. Tässä tekstissä en ole ehtinyt kertoa edes siitä Ison Vihan ajasta, joka alkoi Suomessa sen jälkeen, kun Kaarle oli käppässyt Turkkiin ja Pietari toi joukkonsa Suomea hävittämään. Ajanpuutteesta huolimatta minun on kuitenkin kerrottava, että eihän sitä kaikkea valhetta kuitenkaan voi paljastaa, siksi paljon sitä maailmassa on. Meille riittää, kun tunnemme ja tottelemme Pyhää Henkeä, sillä hän johtaa meidät kaikkeen Totuuteen. Koulutiedosta riittää hyvin tieto siitä, että valhetta ne puhuvat. Silti vastustajan opettajille ja heidän johtajilleen riittää se tuomio, jonka he ovat jo Jumalalta saaneet. On suurta armoa, että Jumala on vielä antanut heille armon aikaakin, että he luopuisivat vääryydestä, saisivat syntinsä anteeksi ja saisivat uuden ja paremman tehtävän kuin lapsien vietteleminen Uuden maailmanjärjestyksen pyydykseen ja mukaansa helvettiin.

2009-03-21

Takaisin Osmon kotisivulle