Suomalaisten uskovien perisynti on yritys miellyttää jumalatonta maailmaa. Harvassa on ollut sellaisia uskovia, jotka siinä synnissä eivät ole ryvettyneet, ja jos joku joskus onkin ollut siitä vapaa, hänet on "vaiettu kuoliaaksi" - häntä ei muisteta muualla kuin taivaassa, sillä Taivaan lakien mukaan "ystävyys maailman kanssa on vihollisuutta Jumalaa vastaan", kts Jaak 4:4 ja Room 8:6-8. Vihan lapsien ystävyys on kuitenkin feikkiä ystävyyttä. Aito ystävyys kasvaa vain totuuden kunnioittamisesta, mutta sillä on hintansa. Pietari Shaefer eli tämän kaiken todeksi.

Osmo Pöysti

Kuru, Finland

2008-05-15

Pietari Schaefer syntyi Turussa 1660-luvulla. Hän tuli uskoon viisitoistavuotiaana, ja alkoi karttaa pahaa. Lukemistona hänellä oli Raamatun lisäksi Tuomas Kempiläisen Kallis Hunajan pisara, Johannes Gerhardin "Betraktelser" ja Juhana Arndtin kirja Totisesta Kristillisyydestä.

Pietari opiskeli Turussa ja Upsalassa. Vuonna 1688 Pietari (Peter) Schaefer otti vastaan maisterinvihkimyksen Turussa, vaikka kokikin sen sotivan hänen omaatuntoaan vastaan. Kouluttajien ja opiskelijoiden yllytyksestä tehty teko vaivasi häntä niin, että 28.11.1689 Pietari jätti Turun hiippakunnan tuomiokapituliin kirjoituksen, jossa hän kertoi luopuvansa maisterin tittelistä, koska hän Jeesuksen opetuslapsena ei voi sanoa itseänsä maisteriksi eli mestariksi vastoin Mestarin itsensä selvää käskyä.

Kannanoton takia Pietari Schaefer pidätettiin 1689 ja vietiin Turun linnaan. Samalla hetkellä pidätettyjä olivat uskoontulon takia papin virasta luopunut Laurentius (Lauri, Lars) Ulstadius (n.1650-1732) ja ylioppilas Olaus (Olof) Uhlegius (k.1702).

Uskovien kuulusteluja suorittivat Turun hiippakunnan tuomiokapituli ja Akatemian (Yliopiston) konsistorin professorit. Syytetyt joutuivat esittämään vakaumuksensa kirjallisesti, jonka he tekivätkin varsin perusteellisesti. Syytettyjen uskontunnustuksiin kuulustelijat vastasivat pitkillä vastakirjoituksilla, mutta turhaan. Peli oli selvä heti alusta lähtien: Se jolla oli jalka syytetyn niskan päällä, katsoi olevansa oikeassa, ähisipä syytetty mitä tahansa.

Kuulustelut jatkuivat pitkään erityisesti Turun hiippakunnan piispan Juhana (Johan) Gezelius nuorempi (1690-1718) yrittäessä olla asiantuntijana uskovien asiassa. Vuonna 1673 hän oli viipynyt muutaman kuukauden Frankfurt am Mainissa, Saksassa, jossa Filip Jakob Spener, saksalaisen pietismin ensimmäinen merkittävä edustaja silloin vaikutti. Yhteisymmärrys Spenerin ja Gezeliuksen välillä oli alussa hyvä, ja kirjeessään Gezelius nuoremmalle hän kertoo lähettävänsä ystävälleen vuonna 1675 julkaistun Pia Desiderian, kirjan, josta myöhemmin tuli saksalaisen pietismin perusteos. Kirjeestä käy ilmi, että Gezeliuksella oli myös aikeita aloittaa pienryhmätoiminta, "collegia pietatis" Turussa. Välit kuitenkin kylmenivät nopeasti, sillä Narvan kirkolliseksi ylivalvojaksi nimitetty Gezelius nuorempi oli kovakourainen mies. Kun Spener vielä löysi huomauttamista Gezeliuksen teoreettisista töistä, oli Gezeliuksesta tullut Spenerin ja koko saksalaisen kotiseurakuntaliikkeen, pietistien katkera vastustaja, josta saivat osansa myös Hallessa olevat Franken perustaman uskovien yhteisön toiminta, ja jopa täysin ulkopuoliset, kuten Suomen uskovat, jotka siihen aikaan eivät vielä tienneet saksalaisesta pietismistä juuri mitään.

Kuulustelujen pitkittämisen tarkoitus oli saada ideologinen voitto kuulusteltavista. Piispa Gezeliuksen työ tuottikin tuloksia. Kun tuomiot 1692 julistettiin, pääsivät Schaefer ja Uhlegius vapaaksi. Lars Uhlegius oli vanhempi ja kokeneempi. Kirkonmiehet tuomitsivat hänet kuolemaan, mutta Turun hovioikeus katsoi hänen kärsivän "ankarasta melankoliasta", ja muutti tuomion elinkautiseksi.

Sanalla "melankolia" tarkoitettiin kolmesataa vuotta sitten mielisairautta. Taudinmääritys oli poliittinen: se, joka epäili luterilaisen kirkon oppia, oli mielisairas ja sillä siisti. Ihmeellisen lähellä on tuo kirkollinen ajattelu sitä islamilaisen sharian oppia, jonka mukaan Muhammedin opista luopuminen rangaistaan kuolemalla. Myös Ustadiuksen tuomittiin "luopiona ja evankelisen opin pilkkaajana".

Lars Ulstadius ei suinkaan pilkannut evankelista oppia, vaan toteutti sitä. Kirkkoakaan hän ei pilkannut; mutta se mitä hän kirkosta sanoi, oli kirkonmiehille liian suolaista. Turun tuomiokirkossa hän 22.07.1688 oli noussut kesken saarnaajan puheen puhumaan, mutta sekin mahtuu evankelisen opin raamatullisiin raameihin, sillä Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä sanotaan:

Lars Ulstadiuksen tuomio julistettiin 10.12.1692. Piispa Gezeliuksen vaatimuksesta se oli kuolema. Hovioikeus otti tuomion johdosta yhteyttä kuninkaaseen, ja lopputulokseksi tuli, että Ulstadius tuomittiin elinkautiseen pakkotyöhön ja 1693 hänet siirrettiin Tukholman Smedjegårdhäktet-pakkotyölaitokseen sitä kärsimään.

Kolme vuotta kuulusteluvankeudessa viettänyt Schefer vapautettiin vankilasta, mutta ei suostunut kuninkaan määräämään kirkkokuriin, vaan lähti vapaaehtoiseen maanpakoon, ensin Venäjälle. Vuonna 1694, Novgorodissa ollessaan, hän anoi Ruotsin kuninkaalta vapautusta luterilaisten pannasta eli kirkkokurista, ja kun sitä ei suotu, hän jatkoi matkaa Nyenskansista laivalla Lübeckiin, ja sieltä Königsbergiin, Preussiin.

Königsbergissä Schaefer viipyi yli kaksi vuotta, jonka jälkeen hän tuli Danzigin ja Stettinin kautta Berliiniin ja todennäköisesti tapasi siellä Spenerin, yhden luterilaisen kotiseurakuntaliikkeen, "pietistien" tärkeimmistä edustajista. Kotiseurakuntaliikkeen pyrkimyksenä oli ylläpitää uskovien yhteyttä pienissä ryhmissä, sillä luterilaisten valtioiden lait eivät sallineet kirkosta eroamista, ja kirkossahan uskovien yhteys ei ollut mahdollista.

Spenerin Schaeferista saama käsitys ei ollut erikoisen hyvä, ja hän ilmaisi sen kirjeessään Franckelle, toiselle pietistien merkkimiehistä. Francke otti kuitenkin Schaeferin ystävällisesti vastaan ja pani hänet Hallen esikaupunkialueella Glauchassa ylläpitämänsä varattomien lasten koulun opettajaksi.

Toimittuaan vajaan vuoden 30 pojan opettajana Francken perustamilla Hallen laitoksilla Pietari Schaefer siirtyi Quedlingburgiin, jossa Gottfried Arnold asui, ja viipyi kaupungissa puoli vuotta.

Gottfried Arnold (1666-1714) oli tullut kuuluisaksi julkaistuaan kirjan "Ensirakkaus" (Die erste Liebe, das ist die wahre Abbildung der ersten Christen nach ihrem lebendigen glauben und Leben) ensimmäisten kristittyjen elävästä uskosta ja elämästä. Kirja asetti kristillisen elämän normit oikeille paikoilleen ja siitä tuli menestys. Arnoldia haluttiin kuulla lisää, ja hänet kutsuttiin Giessenin yliopiston professoriksi 1697, mutta hän luopui siitä vuoden kuluttua, valmistellakseen uutta, sitäkin merkittävämpää teosta, puolueetonta kristikunnan historiaa. Työn ensimmäinen versio, Unparteiische Kirchen- und Ketzer-Historie näki päivänvalon Frankfurt am Mainissa 1699.

Arnoldin monumentaalinen "Puolueeton Kirkko- ja Kerettiläishistoria" oli "Ensirakkauttakin" merkittävämpi teos, sillä siinä kirkon ja elävän kristikunnan - Ilmestyskirjan porton ja Kristuksen morsiamen vastakkainasettelu - vaikka kirjan nimessä Kristuksen morsiamen nimenä onkin vielä "ketzer", kerettiläinen - on nähty ja esitetty selvästi. Tuhkimotarina, jolla ei ole vertaa!

Pietari Schaeferille Arnoldin selvät käsitykset ovat varmasti olleet järisyttävä kokemus. Harvalukuisten uskovien seurassa kasvaneella miehellä on lähes aina epäilyjä siitä, että jos minä sittenkin olen väärässä, kun tuo vastapuoli on niin monilukuinen ja maailman mahtava, varsinkin kun sen hallussa on melkein kaikki maailman tiedotusvälineet. Voi hyvin kuvitella, kuinka vapauttavaa Pietarille oli nähdä veli, jota Saatana ei ollut pystynyt valjastaa omien sotavaunujensa eteen.

Quedlinburgista maisteri Schaeferin matka jatkui Leipzigin ja Hampurin kautta Amsterdamiin, jossa hän tutustuu Gichteliin. Teosofiaan mieltynyt Gichtel on itsekin pakolainen, tullut Amsterdamiin siksi, että sen ajan Euroopassa vain Hollannissa muutkin, kuin valtiokirkon orjat saivat elää jokseenkin rauhassa. Gichtel näkee Schaeferin ongelman, jonka Schaefer itsekin hyvin tietää. Schaefer on levoton siksi, että Turun hovioikeudessa 1692 hän on välttänyt kuolemantuomion hyväksymällä kirkon opit, ja luopumalla omistaan. Gichtelin tehtäväksi jää vain kertoa Schaeferille, ettei tämä pääse omantunnon tuskistaan muuten, kuin menemällä Turkuun, ja perumalla puheensa, joilla hän oli Herransa asian kieltänyt.

Amsterdamista Schaefer lähtee kuitenkin Lontooseen, kirjoittaa sieltä William Pennille ja saatuaan häneltä luvan tulla Pennsylvaniaan, hän purjehtii yli Atlantin. Kuuden viikon ajan hän asuu Edward ja Rebecca Shippenin luona, puolipaastossa vedellä ja leivällä, mutta sitten Finns Pointin, nykyisen Pennsneckin suomalaiset New Jerseystä pyytävät hänet koulunsa opettajaksi.

Opettajan toimensa jälkeen Schaefer saarnaa Germantownin saksalaisille ja New Jerseyn suomalaiset pyytävät häntä papikseen, mutta Scheferin ei ota tarjousta vastaan. Ruotsin kuninkaan suomalaisten siirtolaisten papiksi lähettämä Jonas Auren ehdottaa hänelle myös työtä intiaanien parissa, mutta tämänkin ehdotuksen Schaefer torjuu.

Jonas Auren on mielenkiintoinen tuttavuus. Hän on itsekin toiminut intiaanien parissa, joten hänen ehdotuksensa Schaeferille ei ole tuulesta temmattu. Kveekareista eronneet keithiläiset ovat osoittaneet hänelle, että Jumalan sapattia vietetään lauantaina, jos sitä yli päänsä vietetään. Tämäkin tieto Schaeferille tärkeä, sillä se katkaisee yhden niistä kahleista, jolla kirkko ihmisiä Babylonialaiseen kulttiin kahlitsee.

Lopulta Pietari Schaefer on valmis palaamaan Turkuun. Matkan edellä hän viettää pitkän ajan paastossa ja rukouksessa ollakseen valmis kohtaamaan vainolaisensa uudestaan. Pennsylvanian kveekarit maksavat hänen matkansa. Schaefer palaa Turkuun syksyllä 1700 henkisesti vahvistuneena.

Schaeferin ensimmäinen asia Turussa on julistaa profetia, jonka mukaan Herran sanan hylännyt kapunki, piispa ja maa joutuvat suureen onnettomuuteen. Vuonna 1703 hän käy Tukholmassa katsomassa ystäväänsä Lars Ulstadiusta, ja saa kuulla, että kuningasta ja koko maata kohtaavasta suuresta onnettomuudesta on toimitettu kuninkaanlinnan sihteeri Ackerhielmille. Ajoitus on hyvä, sillä vuonna 1700 Baltian saksalaisten Ruotsin vastaisesta vehkeilystä alkunsa saanut (haku: Patkul) Suuri Pohjan Sota oli aluksi sujunut Ruotsin, Suomen ja Baltian kansojen kannalta suotuisasti. Vasta vuonna 1708 Ruotsi kohtaa ensimmäiset vakavat vastoinkäymiset, seuraavana vuonna melkein koko kenttäarmeija joutuu Venäläisten sotavangiksi Ukrainassa ja viedään Siperiaan odottamaan sodan päättymistä. Sitä ennen Venäjä valloittaa Ruotsilta Liivinmaan ja hävittää Suomea varsin perinpohjaisesti. Venäläisten hävittäessä maata ja kansoja Ruotsin Turkkiin paennut kuningas Kaarle XII palasi Demirtashista Ruotsiin vasta vuosien perästä ja sai surmansa mahdollisesti "ystävällisestä tulesta" Norjaa vastaan käydyssä sodassa. Senkin jälkeen kesti vielä kolme vuotta, ennen kuin rauha Uudessakaupungissa solmittiin. Sotatoimien päättyessä Suomi oli hävitetty ja Ruotsi köyhtynyt ja Liivinmaa oli joutunut Venäjän saksalaismielisen keisari Pietari "Suuren" valtaan. Profetia oli toteutunut kaikessa ankaruudessaan. Olisihan siihen voinut anoa muutostakin, mutta armon saamisen ensimmäinen ehto - Jumalan lähettiläiden vainon lopettaminen - ei täyttynyt, joten esirukouksetkin olivat turhia.

Lars Ulstadiuksen pakkotyö Ruotsissa oli tehty jos mahdollista kuolemantuomiotakin raskaammaksi. Kerran kun vartija oli purkanut pahuuttaan puolustuskyvyttömään vankiin, Lars sanoi hänelle: "Ihmisparka. Sinä lupaat vaivata minua huomenna pahemmin kuin tänään, etkä tiedä, antaako Jumala sinun edes nähdä huomista päivää". Aamulla vartija löytyi kuolleena kotoaan. Jumalan Smedjegårdin kiduttajille antama opetus näyttää tehonneen, sillä vuoden 1713 tienoilla vartijat paransivat tapojaan uskovan miehen suhteen sen verran, että Ulstadius eli Ruotsin roistojen keskuudessa aina vuoteen 1732 asti. Kuolinvuoteen vieressä seisovien ystävien joukossa Smedjegårdshäktessä oli silloin myös Sven Rosén, joka maastakarkoituksensa jälkeen liittyi moravialaisiin, ja nähtiin julistamassa evankeliumia intiaanien keskuudessa.

Vuonna 1707 Pietari Schaefer, neljä vuotta Ruotsin matkansa jälkeen, julkaisee tunnustuksensa, joka on periaatteessa sama, kuin hänen vuonna 1689 esittämänsä vakaumus. Tunnustuksen mukaan kirkko on "Babel" ja hänen painostuksen edessä tapahtunut paluu luterilaiseen kirkkoon vuonna 1892 oli ollut "kuolemansynti". Kirkon oppi kolminaisuudesta on myös väärä, koska siinä mainitaan sana "persoona", jota Raamatun teksteistä ei löydy. Raamatun mukaan Jumala on yksi. Perusteltua on puhua vain kolmesta saman persoonan ilmenemismuodosta, hypostasista, mutta ei kolmesta erillisestä persoonasta. Uutta Schaeferin vuoden 1707 esityksessä oli edelliseen verrattuna oli se, että Schaefer oli saanut tuntuman kiliasmiksi kutsuttuun sanomaan Jumalan seitsemännestä päivästä, vanhurskasten tuhatvuotisesta valtakunnasta.

Tunnustuksen julkaiseminen johti vangitsemiseen. Pidätetty Schaefer vietiin Turun linnaan. Mutta Schaeferista oli jo tullut auktoriteetti, jota tultiin katsomaan kaukaakin. Hänen sallittiin myös käydä kaupungilla ystäviensä keskuudessa, hän osallistui jopa pietistien kotikokouksiin, "konventikkeleihin", jotka valtio 06.10.1694 oli kieltänyt estääkseen "sydämen uskon" tulon Ruotsin "yhteiskuntarauhaa" häiritsemään.

Turun hovioikeus antoi tuomionsa Schaeferin asiassa 04.04.1709. Hänet tuomittiin kuolemaan ja vietiin Turun linnaan. "Vaikean melankolian" takia tuomio kuitenkin muutettiin elinkautiseksi. Kun käyt Turussa, muista käydä Turun linnan "Schaeferin kammiossa"!

Suuren Pohjan Sodan aikana vuonna 1713 venäläiset olivat vallanneet Helsingin ja vapauttaneet siellä olevat vangit. Koska odotettavissa oli myös Turun joutuminen venäläisten miehittämäksi, vietiin Schaefer Gävlen linnaan, Ruotsiin.

Ensimmäisinä vuosina Peter Schaeferin vankeus Gävlen linnassa oli siedettävää. Hän saa mennä vapaasti linnan pihalle asti ja ottaa vastaan vieraita ja avustuksia. Valtion muonaa Schaefer ei nauttinut. Vuodesta 1716 alkaen Schaeferin sallitaan vierailla myös Gävlen kaupungissa. Mutta Peter Schaferille sallitut vapaudet suututtavat hänen veljeään, Kaarle XI entistä hovisaarnaajaa Johan Schaeferiä, joka siihen aikaan oli Gävlen kaupungin rovastina, ja kaiken lisäksi juuri sellainen hulttio, jollaiseksi pietistit usein palkkapappeja kuvasivat.

Hulttioveli tekikin kaiken voitavansa, että hänen kristitty veljensä olisi passitettu pois kaupungista. Kristittyjen turkulaisen vihamiehen, Juhana Gezelius nuoremman ja Johan Schaeferin yhteiset ponnistelut eivät kuitenkaan tässä asiassa johtaneet heidän toivomaansa tulokseen ja rovasti Johan joutuu tyytymään siihen, että vastaiset pahat, siveettömät ja syntiset tekonsa hän joutuisi tekemään tietäen, että hänen veljensä, pyhä mies, elää hänen naapurinaan vangittuna kristillisen vakaumuksensa tähden.

Jumaluusopin professori ja Turun piispa Johan (Juhana) Gezelius nuorempi kuoli 1718. Schaefer vertaa häntä Ilmestyskirjan petoon ("Bestia Apocalyptica") ja perustelee väittämäänsä muistuttamalla niistä teoista, joita Juhana Gezelius nuorempi on tehnyt Ananderia, Boetiusta, Folcheria, Lauerbachiusta, Lusciniusta, Ulstadiusta ja Wegeliusta kohtaan.

Jos Pietari Schaefer Turun linnassa oli ollut kunnioitettu ja rakastettu mies, oli hän sitä Gävlen linnassa vieläkin enemmän. Hänen tuttavapiirinsä oli tavattoman laaja. Siihen kuului kaikenlaista kansaa Kangasniemen ja Pennsylvanian väliltä. Hän harjoitti kirjeenvaihtoa suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi. Ihmiset kysyivät häneltä neuvoa omissa asioissaan, papit etsivät vastauksia uskonopin kysymyksiinsä ja tunnetut uskovat kirjoittivat hänelle rohkaisun ja toivon sanoja.

Gävlen linnassa Peter Schaeferian kävi katsomassa sekä "ylhäisiä", että "alhaisia", heidän joukossaan Karl Gustav Armfelt (1666-1716), Suuren Pohjan sodan Suomen rintaman ylipäällikkö. Ystävät kutsuivat Pietaria hengelliseksi isäkseen ja Franke tervehti häntä kirjeessään sanoilla "sydämellisesti rakas veli Herrassa".

Jo vuonna 1691 Schaeferin kirjoitukset olivat levinneet Suomessa aina Pudasjärvelle saakka. Maaherra Creutzille osoitetussa kirjeessään kuningas Kaarle XI oli 15.09.1691 käski maaherraa estämään "lahkolaisia" kirjoittamasta ja määräsi heidän kirjoituksensa poltettavaksi. Mutta kirjeet vain levisivät. Vankilassa Pietari Schaeferillä (ruots. Peter Schaefer, saks. Peter Schäffer) oli aikaa kirjoittaa myös pidempiä traktaatteja. Kansan keskuuteen levisivät hänen kirjoituksensa "Oikiasta sielun tilasta jumalisuuteen, Om Guds kallelse och min första omvändelse, On den helige Sabbatens hållande ja monet muut.

Ystävilleen Schaefer suositteli paitsi Friedrich Arnoldin kirjoituksia myös Spenerin, Francen, Ahasveros Fritschin teoksia, Ananderin "Methodusta" ja Ekmannin "Snönödslöfteä".

Vaikka Schaeferia rakastettiin ja hänelle toimitettiin maallista apua jopa yli oman tarpeen niin, että pystyi saamiensa lahjoitusten ylijäämästä harjoittamaan hyväntekeväisyyttäkin, viranomaisten edessä hänen puolestaan uskalsi kohottaa äänensä vain muutama mies. Yksi heistä oli Tukholman saksalaisen seurakunnan Franken laitoksilla Hallessa opiskellut kirkkoherra Johan Georg Conradi.

Vuonna 1721 Schaeferin elinoloja vaikeutettiin. Vierailuja rajoitettiin ja hänen tarvitsemansa hoidon saanti estettiin.

Pietari Schaeferin asianajaja Abrahamson neuvoi Schaeferia muuttamaan tunnustukseensa kirjattua lausetta, jonka mukaan kirkko on Babel, sillä ilman tätä myönnytystä ei Schaeferilla hänen mielestään ollut vapaaksi pääsyn mahdollisuutta. Mutta nämä kiusaukset alkoivat olla jo niitä viimeisiä kiusauksia luopua hyvästä vaelluksesta, jonka palkinto on psykosomaattista elämää suurempi voitto.

Viimeisen kirjeensä Pietari Schaefer kirjoitti 05.03.1729 Abrahamsonille. Hän kirjoittaa: "En pyydä mitään apua ihmisiltä, sillä he ovat ihmisiä, eivätkä pysty auttamaan. Mutta Korkein tietää parhaiten, mikä on hyödyllistä. Hänen varaansa on hyvä rakentaa sekä elämässä että kuolemassa. Maaliskuun kahdentenakymmenentenä päivänä 1729 jälkeenjääneet viranomaiset päättivät takavarikoida Peter Schaeferin jälkeenjääneet paperit tarkoituksella haastaa oikeuteen niitä, jotka marttyyrin kanssa olivat yhteyttä pitäneet.

Pietari Schaefer oli paaston, rukouksen ja ilmestyksien mies. Hänen ennustuksensa maata pian kohtaavasta suuresta onnettomuudesta toteutui hänen elinaikanaan. Mutta kirkko ja valtio olivat päättäneet, ettei Schaeferiä, eikä muitakaan kristittyjä kuunnella. Suuren Pohjan sodan aikana ja kauan sen jälkeenkin monet muutkin olivat vankiloissa, tai maassa karkoitettuina. Mutta ei Jumalan suunnitelma pappien tai kuninkaiden eikä Baltian saksalaisen aatelin vastustukseen kaatunut. Ruotsin Siperiaan vietyjen sotavankien keskuudessa Tobolskissa, Kazanissa, Arkangelissa ja Pietarin kaupungin rakennustyömaalla alkoi sellainen herätys, että kun vieraalla maalla uskoon tulleet sotavangit vuosien kuluttua palasivat kotimaihinsa, ei "pietismin" leviämistä enää voitu estää. Ja sen jälkeen tuli herrnhutilaiseen liikkeeseen puettu Moravian herätys, joka viitenä eri herätysliikkeenä levisi tavallisen kansan keskuuteen.