Roomalaiskatolinen kirkko teki kolmenlaisia ristiretkiä: ristiretkiä Euroopan kansoja vastaan, ristiretkiä Jerusalemiin ja ristiretkiä kilpailijoitaan vastaan. Koska vain Jerusalemiin tehtyjä ristiretkiä voidaan jotenkuten puolustella sillä, että islamin joukot aina Muhammedista lähtien olivat tehneet samankaltaisia, pyhäksi sodaksi nimitettyjä sotaretkiä kirkon hallitsemia valtakuntia vastaan, niistä puhutaan jopa koululaisille suunnatussa propagandassa. Mutta kuten esimerkkinä käytetystä Söderströmin Aikamatka maailman historiaan, kts. sivut 188-189 näkyy, niistäkin puhutaan vain hämäyksen vuoksi. Niistä ristiretkistä, jotka kirkko teki kristittyjen hävittämiseksi Euroopassa tai yhteistyökumppaninsa "Pyhän Roomalaisen keisarikunnan" elintilaa eli lebensraumia laajentaakseen ei yleensä puhuta lainkaan. Olisihan se kirkolle ja sen yhteistyökumppaneille vaarallista tunnustaa tosiasiat ennen aikojaan?

2008-01-30/2008-02-23

Kuru, Finland

Kaikki oikeudet pidätetään

Ilmaisjakelut sallitaan

Parkkuun koulussa Kurussa käytetään historian opetukseen Werner Söderström osakeyhtiön kirjaa Aikamatka Maailman historiaan. Sivuilla 188-189 on kertomus ristiretkistä. Teksti alkaa demagogian luokkaan kuuluvalla asennemuokkauksella:

Muhamettilaiset valloittivat Jerusalemin "kristityiltä" vuonna 638, eikä suinkaan vuonna 1076. Koulukirjan tarinan ja historiallisten tosiasioiden ero on niin suuri, ettei se pelkällä tiedonsiirron hitaudella selity. Katsotaan siis, miten "Aikamatka" tästä selviää. Sivun alareunassa kerrotaan, että "arabit olivat pitäneet Jerusalemia hallussaan vuodesta 638 saakka". Seuraavalla sivulla Söderströmin kirjassa kerrotaan, että "Vuonna 1099 ristiretkeläisjoukot valloittivat Jerusalemin julmien taistelujen jälkeen. Ero peruskoululaisille opetettavan demagogian ja akateemisen historiankirjoituksen välillä on 461 vuotta.

Muhamettilaiset olivat oli hyökänneet kristittyjen kimppuun jo ennen Muhammedin kuolemaa. Vuonna 630 Muhammedin kannattajat valtasivat Mekan, ja jo saman vuoden lopulla Muhammed vei sotajoukkonsa, 30.000 miestä Tabukiin, taistelemaan "kristittyjä" vastaan. Vuonna 632 Muhammed kuoli kuumeeseen, mutta hän oli jättänyt esimerkin, jota hänen seuraajansa yhä seuraavat.

Muhammedin kuoleman jälkeen uudeksi sotapäälliköksi tuli mekkalainen kauppias "kalifi" Abu Bakr (573-634), joka kävi Arabian niemimaan asukasten kimppuun. Arabialaisille annettiin kaksi vaihtoehtoa: tunnustaa Allah "Jumalaksi" ja Muhammed hänen profeetakseen tai kuolla. Niille, jotka olivat "kirjan kansaa" siis "kristittyjä" tai juutalaisia, annettiin kolmaskin vaihtoehto: maksaa päävero ja jatkaa elämistä toisen luokan kansalaisena.

Vuonna 634 muhamettilaisten joukot voittivat Bysantin "kristityn" armeijan Jarmukissa, kirkollisten kristittyjen hallitsemassa Syyriassa, koska muhamettilaisten taistelijat "rakastivat kuolemaa enemmän kuin kristityt elämää".

Muhammedin kannattajat sanovat valloitussotiaan "pyhäksi sodaksi". Roomalais-katolinen kirkonmies Augustinus oli kehitellyt oppia oikeutetusta sodasta, mutta kun Muhammedin kannattajat lähtivät sotimaan, he hyökkäsivät provosoimatta, lähtivät sotaan pelkän uskonnon levittämisen varjolla. Vuonna 642 kuollut Muhammedin sotapäällikkö Khalid al-Walid kertoo sen näin:

Koraanissa, Muhammedin puheiden perusteella Muhammedin kuoleman jälkeen laaditussa muhamettilaisten pyhässä kirjassa Jerusalemia ei mainita kertaakaan. Tämä johtuu siitä, että Muhammedin vielä eläessä muhamettilaisuus oli ollut arabien ja juutalaisten yhteishanke, mutta kun arabit ja juutalaiset riitaantuivat, Jerusalemin nimeä ei enää voitu mainita. Jos Koraanissa joskus oli ollut maininta Jerusalemista, niin välirikon jälkeen kaupungin nimi pyyhittiin siitä pois.

Juutalaisten ja arabien välirikko tapahtui varsin myöhään. Ennen välirikkoa Jerusalemiin oli jo ehditty rakentaa keskuspyhäkkö, jota kohden kääntyneenä kaikki muslimit rukoilivat kolme kertaa päivässä, kuten juutalaisetkin. Välirikon syntymisen jälkeen uudeksi keskuspyhäkön paikaksi valittiin Mekka, rukoussuunta, qibla, vaihdettiin, ja päivittäisten rukouksien määrä nostettiin viiteen. Koraaniin päivittäisten rukousten lukumääräksi jäi kolme.

Välirikosta huolimatta muhamettilaisten Morian vuorelle Jerusalemiin rakentama temppeli yhä vieläkin todistaa juutalaisten ja arabien epäonnistuneesta yhteishankkeesta kristikuntaa vastaan. Mutta ymmärtäväthän arabitkin Jerusalemin "suuren kuninkaan kaupungiksi". Maailman johtajien mielissä elää sitkeä luulo siitä, että se, joka hallitsee Jerusalemia, hallitsee maailmaa. Kun sellaisetkin henkilöt, kuin Napoleon (1798) ja Solana (1995) ovat avanneet pelinsä Jerusalem-korttia käyttäen, niin miksei sitten Muhammedin kannattajat nyt, kun he uudestaan ovat keksineet kaupungin merkityksen?

Söderströmin historiankirjoittajat kertovat, että "Retket Jerusalemiin olivat olleet hyvin suosittuja, ja arabit, jotka olivat pitäneet Jerusalemia hallussaan vuodesta 638 saakka, olivat kohdelleet toivioretkeläisiä hyvin, vaikka Jerusalem oli myös muslimien pyhä kaupunki" Vaikka ihailen valheen ammattilaisten taitoa, on peruskoulu väärä paikka niiden esittämiselle. Asia nimittäin on niin, että Muhammedin kannattajat kävivät yli neljäsataa vuotta hyökkäyssotaa kaikkia ympärillään olevia kansoja vastaan ennen varsinaisen vastarinnan syntymistä, ja kun sitä paavi Urban II:n kutsusta viimein syntyi, oli se silloinkin harrastelijamaista, aseettomien siviilien ja lasten tappamiseen tottuneiden raakalaisten touhua.

633: Kaksoisvirranmaat eli Mesopotamia, nykyinen Irak joutuu sapelilähetyksen uhriksi;

635: Damaskus joutuu sapelilähetyksen uhriksi;

637: Persia joutuu muslimien sapelilähetyksen uhriksi;

639-642: Koptikristittyjen hallitsema Egypti joutuu muslimien sapelilähetyksen uhriksi;

641: Syyria joutuu muslimien sapelilähetyksen uhriksi;

643: Sapelinkalistajat valloittavat Aleksandrian

643-707: Välimeren etelärannikko Pohjois-Afrikassa joutui muslimien sapelilähetyksen uhriksi;

644-650: Kypros, Iran ja Afganistan joutuvat muslimien sapelilähetyksen uhriksi;

650: Sapelimiehet yrittävät tunkeutua Kaukasuksen yli, mutta hasaarit torjuvat heidät Balanjarin luona;

673-678: Muhammettilaiset sapelimiehet piirittävät Konstantinopolia, Itä-Rooman "kristittyjen" pääkaupunkia; mutta epäonnistuvat;

710-713: Muhammettilaiset sapelimiehet valloittavat Indus-joen alajuoksun;

711-713: Espanja joutuu muslimien sapelilähetyksen uhriksi;

717: Sapelimiehet hyökkäävät uudestaan Konstantinopolia vastaan, mutta kuvainraastajien reformiliike torjuu hyökkäykset;

721-737: Muhammettilainen sapelilähetys pyrkii uudestaan Kaukasus-vuorten yli pohjoiseen, mutta hasaarit estävät hankkeen. Myöhemmin hasaarien johtajat kääntyvätkin mooseksenuskoisiksi.

732: Muhamettilaisten sapelimiehet riehuvat Ranskassa, mutta voitetaan Poitiersissa;

807: Kalifi Harun al-Rashid määräsi Maria Magdalenan kirkon hävitettäväksi Jerusalemissa;

809: Muhamettilaisten sapelimiehet valloittavat Sardinian;

831: Palermo joutui sapelimiesten käsiin;

846: Sapelimiehet hävittävät Roomaa;

849: Sapelimiesten laivasto tulee uudestaan Tiberille, mutta hyökkäys torjutaan;

855: Syyrian "kristityt" kapinoivat;

837-901: Sisilian sapelimiehet tekevät sotaretkiä Italian niemimaalle;

870: Malta joutuu sapelilähetyksen uhriksi;

870: Sapelimiehet hävittävät Calabriaa, Italian eteläisintä osaa;

879-878: Paavi Johannes VIII maksaa veroa sapelilähetykselle;

878: Syracusa joutuu sapelilähetyksen uhriksi;

904: Thessaloniki joutuu sapelilähetyksen uhriksi;

932: Genoa joutuu sapelilähetyksen uhriksi;

982: Sapelimiehet tekevät selvää "Pyhän" Roomalais-Saksalaisen keisarikunnan keisarin, Otto II:n armeijasta Italiassa;

1003-1009: Sapelilähetysmiehet hävittävät Pisan ja Rooman välistä rannikkoseutua;

1015: Sardinia joutuu sapelilähetyksen uhriksi;

1071: Alp Arslanin johtamat turkkilaiset sapelimiehet voittavat Malazkirtin ("Manzikertin") taistelun ja tunkeutuvat Bysantin itäisistä osista Israelin maalle asti;

1073: Jerusalem turkkilaisten sapelimiesten valtaan;

1073: Turkkilaiset muslimit valloittavat Nikean ja tekevät sen pääkaupungikseen;

1076: Ghana joutuu muslimien sapelilähetyksen uhriksi.

Ennen Kristusta sotia käytiin kaunistelematta, mutta Kristuksen hyvä sanoma pani paholaisen palvelijatkin jollei nyt parantamaan tapojaan, niin kaunistelemaan niitä.

Rooman kirkon auktoriteettina tunnetun Augustinuksen laatimaa oppia oikeudenmukaisesta sodasta pidetään kansainvälisen oikeuden perustana, eikä tämä oppi ole suinkaan kuollut. Nykyinen paavi, entinen jesuiittakenraali Ratzingerkin aloitti Regensburgin linjapuheensa 12.06.2006 juuri tästä aiheesta. Kiinnostava aihe, eikö totta?

Rooman kirkossa Augustinuksen oppia käytettiin paavin poliittisia vihollisia vastaan, kilpailevia kirkkokuntia vastaan ja frankkien naapurikansoja vastaan, sekä kirkon "kerettiläisiksi" julistamia kristittyjä vastaan, sillä Agustinuksen opin turvin miestä saatettiinkin jo tappaa omaatuntoa Jeesuksen opeilla vaivaamatta ja muutenkin helposti - varsinkin niitä, jotka eivät tehneet aseellista vastarintaa. Mielenkiintoista onkin, että kun oppi pyhästä sodasta parisataa vuotta sitten jäi (väliaikaisesti) pois käytöstä, sotia perusteltiin evoluutiolla, jonka kannattajien mielestä oli oikein tappaa niitä, jotka olivat "evoluution" alhaisemmalla asteella.

Eräs parhaista Augustinuksen oppilaista oli Kaarle "Suuri". Hän kuului sellaiseen goottilaisheimoon, frankkeihin, jotka eivät olleet kääntyneet areiolaisiksi, eikä muuhunkaan kristikunnan lahkoon silloin kun Wulfila sitä heille 300-luvulla tarjosi, vaan kääntyivät roomalaisen kirkon kannattajiksi parisataa vuotta myöhemmin. Talvisin, kun sotaretkien teko oli hankalaa, Kaarlelle luettiin Augustinuksen "Jumalan valtakuntaa" ja Orosiuksen maailmanhistoriaa, ja kun kesä tuli, lähti Augustinuksen harhaopin valtaan joutunut Kaarle "Suuri" innoissaan ihmisiä tappamaan.

Se, mikä kelpasi Augustinukselle, Rooman valtiolle ja Rooman kirkolle, kelpasi myös Muhammedille ja hänen kannattajilleen.

Muhammed valloitti Medinan 622 ja kuoli 632. Tämän kymmenen vuoden aikana hän lähetti matkaan 72 taisteluosastoa, joiden tehtävänä oli edistää hänen uskontonsa asiaa. Useimmat näistä joukoista olivat pieniä, mutta salamurhaajien ja terroristien lisäksi Muhammed lähetti matkaan myös täysin aseistettuja sotajoukkoja. Matkassa oli tavallisesti myös saarnaajia ja muita neuvottelijoita, jotka ensin tarjosivat "vapaaehtoista" kääntymistä "muslimeiksi", mutta jos sopimukseen ei päästy, alettiin tappaa.

Lähtiessään tästä maailmasta Jeesus varoitti seuraajiaan tarttumasta miekkaan ja sanoi: "Se, joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu". Pilatukselle Jeesus kertoi, että Hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta. Linjapuheessaan "vuorisaarnassa" Jeesus julisti, että jos joku iskee Hänen seuraajiaan poskelle, pitää Hänen seuraajiensa kääntää toinenkin poski lyöjälle alttiiksi. Mutta oliko kirkko tosiaan niin kiltti, että se antoi muhamettilaisten raivota ympäri maailmaa yli neljänsadan vuoden ajan, ennen kuin se edes yritti koota joukkonsa päättäväiseen vastarintaan? Eihän toki.

Muhamettilaisten nousun aikaan kirkon sisällä oli käynnissä armoton valtataistelu. Patriarkaatteja oli viisi - Syyrian Antiokiassa, Egyptin Aleksandriassa, kreikkalaisessa Konstantinopolissa, latinalaisessa Roomassa sekä Jerusalemissa ja kahteen osaan jakautuneen Rooman ulkopuolella oli mahtava syyrialais-persialainen kirkkokunta.

Jerusalemin merkitys Rooman valtakunnanuskonnon valtapelissä vuonna 638 oli vähäinen, mutta sitä merkittävimpiä olivat Rooman rajojen ulkopuolella olevien Sudanin, Jemenin, Etiopian ja erityisesti Syyrialainen "nestorialainen" kristikunta, jonka johtaja, "katolikos" johti Persian, Iranin, Afganistanin, Sogdianan, Horezmian ja Itä-Turkestanin kristittyjä. Kirjoitan tässä sanan kristitty ilman lainausmerkkejä, sillä Syyrialaisen kristikunta ei ollut hyväksynyt kirkon luisumista Maria-kulttiin siinä määrin, kuin roomalaisten patriarkaattien johtamat kirkot, eikä se ollut naimisissa valtion kanssa, kuten roomalaiset kirkot.

Kannattaakin huomata, että peruskoulun oppikirjassa "Aikamatka" vaietaan tyystin siitä, että yksi ristiretkeläisarmeija käytettiin Konstantinopolin raiskaukseen, jonka jälkeen Rooman herrat pitivät Konstantinopolia vallassaan 60 vuotta. Konstantinopolin raiskaus oli yhtä merkittävä teko, kuin se Jerusalemin raiskaus, josta "Aikamatkat" kertovat, joten vaikenemiselle täytyy olla tarkoitushakuista.

Bysantin eli Itä-Rooman pääkaupungin Konstantinopolin hävitys heikensi Bysantin valtiota niin paljon, ettei se enää pystynyt vastustamaan turkkilaisten hyökkäyksiä, ja 1453 koko kaupunki joutui turkkilaisten muslimisulttaanien valtaan, mikä avasi tien muslimeille Eurooppaan ja lopulta Wienin porteille saakka. Sensijaan, että ristiretkeläiset olisivat auttaneet Bysantin kristikuntaa, ne päinvastoin tukivat sen hävitystä myös liittoutumalla Malazkirtin taistelun voittajien perustaman Rumin sulttaanikunnan kanssa.

Rooman kirkon ja muslimien päämäärien yhteneväisyys oli niin selvää, että jo ristiretkeläisten aikalaiset epäilivät muslimien ja Rooman kirkon tekevän yhteistyötä. Ensimmäisen Tshekinmaan kristittyjä vastaan tehdyn ristiretken johtajaksi määrätty "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan kuningas Sigismund kertoikin, että "kerettiläisten" tuhoaminen on tärkeäpää kuin turkkilaisten pysäyttäminen.

Sigismund tuli paljastaneeksi sen, mitä monet muutenkin tiesivät. Kirkko ja muslimit ovat paholaisen peitejärjestöjä, jotka jo syntymästään asti ovat taistelleet Jumalan pyhiä vastaan paholaiselle tyypillisin asein.

Muhamettilainen perimätieto, hadith, kertoo Muhammedin kuolinvuoteellaan sanoneen, ettei Arabian niemimaalla voi olla kahta uskontoa. Kristityt tapettiin, muslimit jäivät. Yhä vieläkin, kun Saudi-Arabiassa joku tulee uskoon, hän joutuu automaattisesti muhamettilaisen perimätiedon vartijoiden ajojahdin kohteeksi.

Kun muhamettilaiset olivat yli neljänsadan vuoden ajan tehneet sapelilähetystyötä Euroopan rajamaakunnissa ja peli yhä vielä jatkui, joutui kirkko tekemään jotakin, ettei joku muu kuin kirkko ryhtyisi vastustamaan sapelinkalistajia. Kaarle "Suuren" pojanpoika Louis II oli tästä jo puhunutkin. Kirkossa ymmärrettiin, että mikäli muslimien hyökkäykset torjuisi joku kirkosta riippumaton voima, olisivat kirkonmiesten kissanpäivät pian luetut. Siksi Roomalais-katolinen kirkko oli se organisaatio, joka lopulta pani orjansa liikkeelle muka Jerusalemia vapauttamaan.

Söderströmin "Aikamatka" väittää kristittyjen osallistuneet kirkon tekemille ristiretkille. No ei sinne päinkään. Kristittyjähän kirkko poltti roviolla. Kristittyjä vastaan kirkko teki ristiretkiä ihan samalla tavalla, kuin muhamettilaisiakin vastaan oli tehty sen lisäksi, että kirkko vainosi myös juutalaisia.

Kristityt ymmärsivät, että kirkko oli Saatanan jäljitelmä kristillisestä seurakunnasta, ja nimittivät sen johtajia antikristuksiksi. Kirkon johtaja kyllä väitti olevansa milloin Kristuksen viransijainen, ja milloin Pyhän Pietarin manttelinperijä, ja joskus koko maailman kuningas, mutta jos ihmisellä oli lukutaito ja raamattu, hän saattoi äkkiä huomata, että kirkon meininki ei vähääkään vastannut sitä, mitä Jeesus seuraajiltaan vaati. Se, että Söderströmin kirjantekijät yrittävät pistää antikristuksen teot kristittyjen piikkiin, on sitä tavallista saatanaa ja todistusaineistoa siitä, että Söderström on Saatanan asialla.

Muhamettilaisten sapelilähetys oli kypsyttänyt Euroopan niin, että tarvittiin vain paavin lupa massiivisen vastahyökkäyksen aloittamiseen. Tilanne oli niin kypsä, että kun paavi Urbanus II 1095 esitti Clermontin kirkolliskokouksessa Jerusalemin "vapauttamista", ei vastustusta syntynyt. Paavia toteltiin ja hänelle hurrattiin. Ja jos joku huomasi, että eihän tässä mitään järkeä ole, hän tuskin sitä julkisella paikalla julisti, sillä suuren enemmistön diktatuuri teki selvää jälkeä kaikesta, millä ei ollut takanaan vielä suurempaa voimaa, kuin mitä paavin komennossa oli.

Paavi oli pitänyt puheensa Clairmontanuksen, Kirkkauden vuoren, luostarissa. Juutalaiset, joihin ristiretkeläisten murhaava into ensin kohdistui, nimesivät paavin "kirkastusvuoren" Pimeyden vuoreksi. Mutta tavallaan juutalaiset olivat väärässä. Ovelalla tempullaan paavi oli ohjannut Pimeän Euroopan kansat tekemään sitä, mikä ei vähimmässäkään määrin haitannut kirkon tai muhamettilaisten yhteisiä pyrkimyksiä kristikunnan hävittämiseksi.

Ensimmäiset "Jerusalemin vapauttajat" lähtivät liikkeelle 1096. Osa heistä pääsi Aasian puolelle, mutta monet lähtijöistä olivat silloin jo vainaita. Ristiretkeläisten pääjoukko lähti liikkeelle myöhemmin. Norjan kuninkaan Sigurd I:n ja katolisen Euroopan nimekkäitten aatelisten johtama ristiretkeläisjoukko valloitti Jerusalemin 1099 juuri niin raa'asti, kuin "Aikamatkassa" kerrotaan. Ristiretken johtajista Gottfrid omaksui "Pyhän haudan suojelijan" ja Balduin Jerusalemin kuninkaan arvonimen. Matkan varrella valloitetuista Edessasta, Syyrian Antiokiasta ja Tripolista tehtiin vasallivaltioita. Vasallivaltioiden väestöstä suuri osa kuului itäroomalaiseen Bysantin kirkkoon.

Vuonna 1147 tanskalaiset ja Itämeren rannikon saksalaiset tekivät ristiretken Itämerenrannikon slaaveja, vendejä vastaan. Kyse oli kai "lebensraumin" eli saksalaisen elintilan leventämisestä uskonnon varjolla.

Vuonna 1144 Bysantin ja Persian rajaseudulla sijainnut Edessan kuningaskunta joutui takaisin muhamettilaisten hallintaan. Edessa, (nykyinen Urfa, Turkissa) oli ensimmäinen valtio, jossa kristinusko oli aikoinaan saanut tunnustetun aseman, ja joissa suuri osa väestöstä edelleenkin kuului joko kreikkalaiskatoliseen tai nestoriaaniseen kirkkoon. Solidaarisuuden osoittamiseen oli siis aihettakin. Ranskan Louis VII ja Saksan Konrad III eivät vain pystyneet solidaarisuutta kristityille osoittamaan, ei edes kotimaassaan. Sotaretki Edessaankin (1147-1149) jäi tuloksettomaksi.

Vuonna 1187 Egyptin sulttaani Salladin valloitti Jerusalemin, mutta Tyyro, Tripoli ja Antiokia jäivät vielä ristiretkeläisille. Katolinen Eurooppa lähetti kriisinhallintajoukkonsa paikalle "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan keisarin Fredrik I Barbarossan, Ranskan kuninkaan Filipp II Augustin ja Englannin kuninkaan Richard Leijonamielen johdolla 1189. Saksalaisten keisari hukkui matkalla, Ranskan kuningas riitaantui Englannin kuninkaan kanssa ja palasi kotiin. Jäljelle jäänyt Englannin kuningas teki 1192 rauhan Saladinin kanssa, joka takasi "kristityille" oikeuden käydä aseettomina Jerusalemissa "pyhällä haudalla" sekä Jaffan ja Tyyron välisen rannikkokaistan valvonnan. Tällä kaistalla, hieman Haifasta pohjoiseen sijaitsi tärkeä ristiretkeläis- ja satamakaupunki Akko eli Acre.

Kolmannen ristiretken tulos kertoo ristiretkien luonteesta enemmän, kuin pitkät selitykset. Jerusalem jäi ristiretkeläisiltä valloittamatta, muhamettilaisten kanssa tehtiin rauha, mutta olihan "kristityltä" Bysantilta valloitettu Kypros, joka jäi ristiretkeläisten hallintaan aina vuoteen 1571 asti, jolloin turkkilaiset vihdoin vapauttivat sen ristiretkeläisten käsistä.

Englantia Richard I ei enää nähnyt, sillä paluumatkalla Itävallassa saksalaiset vangitsivat Richardin ja luovuttivat hänet keisari Heinrich VI käsiin, joka lunnaiden toivossa antoi "uskonveljensä" kuolla rottien ja syöpäläisten joukkoon.

Eteläisen Ranskan vanha nimi Languedoc kertoo, että alueen kieli (langue) oli ennen "d'oc", mikä tarkoittaa Loiren pohjoispuolen ranskasta poikkeavaa ääntämistapaa. Languedoc ei kuulunut Ranskaan, ja uskonnolliset olotkin poikkesivat ranskalaisten mallista melko paljon. Ruhtinaskunnassa oli katolisia, kataareita, juutalaisia, valdolaisia, oli trubaduureja ja runoilijoita. Maan talous oli kunnossa. Tiukkahiippaisille piispoille Toulousessa ja sen ympäristössä - aina Bordeauxista Narbonneen - harjoitettu elämänmuoto olisi ollut myrkkyä, mutta siitä ei paljon tiedetty. Kun tieto Toulousen liberaalista valtakunnasta kiiri Roomaan, ei paavi ollut uskoa korviaan, ja lähetti tiedustelijat matkaan. Ja mitä he näkivätkään, kun tulivat Rhone-joen länsipuolelle! Oli onnellisia ihmisiä, rikkaita kaupunkeja, kukoistavaa maaseutua ja joka puolella kerettiläisiä, paljon kerettiläisiä.

Uskovien runsaudesta huolestunut paavi Aleksanteri III kutsui asiantuntijansa Roomaan pohtimaan tilannetta v. 1179. Kokous sai nimen Kolmas Lateraanisynodi. Sen päätöksellä Albin ja Toulousen 'kerettiläiset' erotettiin kirkosta. Tehtiin toki muutakin: kerettiläisiä kirkosta erottamaan lähetettiin sotajoukko, sillä kerettiläiset olisivat muuten olleet liian onnellisia päästessään kirkosta kokonaan eroon. Ristiretkeläisarmeijaa johti kardinaalin arvoinen pappismies. Mutta paikallisia oloja ja kataarien oppeja kirkonmiehet eivät vielä aivan hyvin tunteneet. Kataarit tai heidän suojelijansa antoivat katolisille samalla mitalla, kuin nämä heille.

Kun paavi Lucius (1181-1185) kuuli, että ristiretkeläisarmeija on verissä päin karkoitettu maakunnasta, paavi kutsui kirkonmiehet uudelleen neuvonpitoon. Entiset kirosanat vahvistettiin ja uusia lausuttiin v. 1184. Perustettiin uusia virkoja. Uudet viranhaltijat lähetettiin kansan mielipiteitä tunnustelemaan. Papit ja piispat velvoitettiin etsimään ja maallisen vallan avulla tuhoamaan katolisen kirkon arvostelijat. Toulousen kreivi Raimond VI erotettiin kirkosta syytettynä kerettiläisten suojelemisesta.

Paavi Innocentius III (1198-1216) sai kuulla, että Tolousessa uskovat, kerettiläiset ja katoliset elivät sovussa, tyytyväisinä, tasavertaisina ja kuitenkin erilaisina. Paavi ei uskonut urkkijoitaan, vaan lähetti v. 1206 matkaan uudet urkkijat. Uusi paavi jopa perui Raimond VI kirkonkirouksen, koska oli vaikea uskoa sitä, että kuningas otti vastaan yhtä hyvin katoliset kuin kataarienkin onnentoivotukset. Urkkijoiden onnistui pelotella muutamia ei-katolilaisia takaisin kirkon helmaan, mutta se ei tyydyttänyt toimeksiantajaa.

Päämiestään miellyttääkseen paavin lähettiläs kävi hyökkääväiseksi ja vaati kuningas Raimond VI:lta kansalaisten sieluja. Suuttunut kreivi olisi hirttänyt röyhkeän kirkonmiehen, mutta pyöveli ei ollut paikalla. Kirkonmies lähti hakemaan apujoukkoja, mutta matkalla oli ylitettävä joki. Ylimielinen kirkonmies pyysi lauttureita soutamaan hänet joen yli, mikäli lautturit eivät ole "kerettiläisiä tai jutskuja". Yhdelle soutajista tämä oli liikaa. Kun kirkonmies nousi veneeseen, pisti lautturin renki paavin asiamiehen kuoliaaksi v. 1208.

Paavin vastaiskua ei tarvinnut kauan odottaa. Maaliskuussa 1208 paavi ilmoitti, että kuka tahansa kunnon katolilainen voi paavin luvalla ottaa haltuunsa Raimondin maat ja vainota häntä miten vain tahtoo. Paavi alkoi kerätä joukkoja ristiretkeä varten. Ristiretken johtajaksi määrättiin Syyriassa kunnostautunut muslimientappaja Simon de Montfort. Ristiretken osallistujille luvattiin synninpäästö osallistujan kaikista jo suoritetuista synneistä ja tulevista rikoksista. Ehtona oli osallistuminen kataarien vastaiseen ristiretkeen 40 vuorokauden ajan. Ranskaan tulvi Euroopan pahimpia rikollisia katolista hurskaudentyötä harjoittamaan. Kun murhaajat kysyvät, miten he erottavat kataarit katolisista, heille annettiin ohjeeksi: "Tappakaa, Tappakaa kaikki. Herra tuntee omansa".

Paavin legaatin kuuluisilla sanoilla "tappakaa kaikki" on vahvat teologiset, raamatunvastaiset perusteet. Monessa kirkolliskokouksessa vahvistettujen oppien mukaan se, joka jollain tavalla suojelee tai antaa apua kirkon vihaamille ihmiselle "lahkolaisille" tai "kerettiläisille" tai "harha-oppisille", on syyllinen siinä kuin se likvidoitavaksi julistettu uskovakin, jota hän välinpitämättömyydellään tai muuten suojelee. Koska ruhtinas Raimond VI ja hänen alaisensa eivät olleet tarpeeksi ahkerasti teurastaneet kerettiläisiä, olivat he siten tulleet syylliseksi välinpitämättömyyteen katolisen kirkon eduista ja suoranaiseen avunantoon kanssaan eläviä ei-toivottuja elementtejä kohtaan ja jopa hyötyneet näin saavutetuista vakaista ja onnellisista oloista maassaan.

Kataarien tuhoamista julkisuudessa puhutaan vähän, vaikka asiasta kertovat asiakirjat ovat tallella Ranskassa. Niitä ei kukaan ole lukenut moneensataan vuoteen. Englantilaisen TV-yhtiön BBC 05.01.1995 asiasta esittämä dokumenttifilmi, ennakkoluulojen ja vihollisen sotapropagandan värittämä sekin, on lähes ainut kertomus, mitä asiasta julkisuudessa lienee esitetty. Varsinaiset dokumentit asiasta ovat säilyneet, mutta niitä - 1200-luvun ranskaksi kirjoitettuja - ei ole tutkittu, koska ne toisivat esiin pakanoille epämiellyttäviä asioita.

Ristiretki uskonnonvapautta vastaan kesti viisi vuotta (1209-1214). Sen päätökseksi pidettiin kirkolliskokous v. 1215 jossa todettiin, että Raimond VI ei osaa hallita maata kirkon etujen mukaisella tavalla, josta syystä hänen sijalleen määrättiin ristiretken johtaja, englantilainen kreivi Simon de Montfort (1165-1218).

Asialistalla oli jäljellä enää itse kerettilästen likvidoiminen. Paavi vaati, että kerettiläisyys (kieltäytyminen osallisuudesta paavilliseen järjestelmään tai sen oppeihin) olisi rinnastettava majesteettirikokseen, joka on rangaistava kuolemalla. Täten paavi pääsi käsiksi albigensseihin ja sai maallisen vallan tekemään likaisen työn.

Asia kuitenkin mutkistui, kun Raimond VI:n poika Raimond VII ja maan asukkaat nousivat vastarintaan, ja valtasivat takaisin Toulousin 13.09.1217. Toulouse ja sen naapurikaupungit pitivät puoliaan paavia ja sen ranskalaista käskyläisarmeijaa vastaan kolmetoista vuotta. Vasta 1229 alkoivat paavin juhlat Pariisissa. Ranska sai maat, paavi sielut. Raimond VII joutui lupaamaan sellaista, mitä vain Saatana voi orjiltaan vaatia.

Vuoden 1229 lopulla kirkonmiehet pystyivät palaamaan varsinaiseen tehtäväänsä kataarien ja valdolaisten hävittämiseksi. Kokousta pidettiin jo Toulousessa. Jokaisen kirkon yhteyteen oli perustettava oma valvontakomissio, jonka tehtävänä oli ryömiä kellarit ja ullakot mahdollisesti piileskelevien kataarien, valdolaisten tai muiden ei-katolilaisten löytämiseksi. Talo, josta saalista jäi kiinni, on heti hävitettävä maan tasalle. Elävä riista oli vietävä piispoille. Ne, jotka säilyttivät kunniansa, pääsivät heti kunnian Herran luo. Ne, jotka pelkäsivät, joutuivat kärsimään kauemmin. Tavallinen katolinen kansa joutui joka toinen vuosi esittämään valaehtoisesti, että he ilmiantavat kaikki kerettiläiset, vainoavat kerettiläisiä ja säilyttävät muutenkin "pyhän katolisen uskon". Raamatun hallussapito katolilaisilta kiellettiin, latinankielistä psalmien kirjaa lukuunottamatta.

Viimeinen kataarien vainoista kieltäytyneen maakunnan linnoitus Queribus joutui katolisten valvontaan elokuussa 1255. Puoli miljoonaa ihmistä oli kuollut, ja vauras Languedocin maakunta oli raiskattu moneen kertaan.

Monet vainotuista uskovista olivat ammatiltaan kutojia. Suuri määrä uskovia kutojia oli ajoissa siirtynyt Englantiin, ja uusi herätys alkoikin siellä.

Albigenssien eli kataarien vastaisesta ristiretkestä tuli lopulta kirkollinen menestystarina. Kirkko sai, mitä se halusikin. Uskovat lyötiin ja maa hävitettiin. Kansankieliset raamatut tuhottiin. Ranskakin sulki silmänsä eteläisten maakuntiensa hävitykseltä, koska se ristiretken ansiosta sai vallattua Toulousen kreivikunnan maat, jotka liitettiin Ranskaan vuonna 1271.

Neljännellä ristiretkellä ei ollut mitään tekemistä muhamettilaisten kanssa, sillä ristiretkeläisten laivat ohjattiin Venetsiasta parin mutkan kautta Konstantinopoliin, Itä-Rooman pääkaupunkiin, jossa kilpailevan patriarkan päämaja sijaitsi.

Paavi Innocentius III oli edeltäjiensä määritelmien mukaan Kristuksen sijainen ja maailman herra. Mutta paavilla oli suuri murhe. Maailma ei ollut ihan oikeesti hänen vallassaan. Läntisen Euroopan kunkut tosin olivat hänen edessään rähmällään, mutta Konstantinopoli ei. Konstantinopolia kannattivat Itä-Euroopan kunkut. Tämän valtapiirin raja täällä pohjoisessa kulki keskellä Karjalaa. Paavi halusi yksinkertaisesti kukistaa kilpailijansa.

Sopiva tilaisuus tarjoutui, kun Bysantin keisarin perillisten valtataistelussa muuan Alexius pakeni Saksaan, jossa hänen sisarensa oli naimisissa paikallisen ruhtinaan kanssa. Ruhtinas lupasi maksaa matkan kulut, jos paavi järjestäisi Alexiuksen Bysantin keisariksi.

Paavi pani kansankiihottajat liikkeelle. Venetsian kauppiaitten kanssa tehtiin kuljetussopimus. Venetsialaisille luvattiin 85.000 markkaa ja puolet saaliista. Agitaattorit keräsivät joukot kokoon ja lokakuussa 1202 lähdettiin matkaan viidelläsadalla laivalla. Muutaman matkapäivän jälkeen tultiin katolisen Unkarin hallitsemaan katoliseen Dalmatiaan ja piiritettiin katolista Zaran (Zarar) kaupunkia. Kaupunki antautui. Ryöstösaaliilla täydennettiin matkakassaa, sillä kuljetussopimuksesta oli lähdettäessä jäänyt maksamatta 34.000 hopeamarkkaa. Mitään väliä ei ollut edes sillä, että Zaran asukkaat olivat katolisia, siis samaa uskoa, kuin heidän ranskalaiset ja venetsialaiset ryöstäjänsäkin.

Ristiretkeläisille oli kerrottu, että ollaan menossa Jerusalemiin. Matkalla poikettiin parille saarelle, ja tehtiin siellä Alexiuksesta keisaria. Heinäkuussa 1203 ristiretkeläiset valloittivat Konstantinopolin vajaan 30.000 miehen voimin. Alexius pantiin keisariksi nimellä Alexius IV. Alexius IV määräsi kirkkokieleksi latinan, mikä aiheutti kapinan. Alexius kuristettiin kuoliaaksi vankilassa. Nyt tie oli auki Roomalaisten vallalle. Keisariksi asetettiin Baldwin IX.

Bysantin valtion kassa ei riittänyt venetsialaisten saatavien maksuun. Kansa pantiin maksamaan lisää veroja roomalaisille. Kreikkalaiskatolisen kirkon kultaesineet sulatettiin harkoiksi, "pyhäinjäännökset" lastattiin laivoihin, ja osa kaupunkia poltettiin. Ristiretkeläisille annettiin kolme päivää vapaa-aikaa oma-aloitteista toimintaa varten. Ensin raiskattiin naiset, nunnat varsinkin, ja sitten roomalaiskatoliset "kristityt" ryhtyivät keräämään saalista sillä aikaa kun päälliköt jakoivat maita ja kaupunkeja. Konstantinopolin latinalaiseksi patriarkaksi asetettiin Thomas Morosini.

Konstantinopolin oikea patriarkka oli paennut, ja asettunut Nikeaan, jonne myös Bysantin hallitsijahuone oli siirtynyt. Bulgarialaiset taistelivat Bysantin Latinalaisen keisarikunnan omistuksesta ja tässä taistelussa tuhottiin myös Philippopoliksen, (nykyisen Plovdivin) paulikiaanien ja bogomilien yhteisö vuonna 1205.

Vasta 1260 kreikkalaisten onnistui karkottaa paavin joukot. Valtakunta oli raunioina, eikä se pystynyt puolustautumaan maahan idästä tunkeutuvia turkkilaisia vastaan. Myös Konstantinopolin ja Rooman kilpailu kirkon herruudesta oli ratkennut.

Lasten "ristiretki" järjestettiin 1212 paavi Innocentius III houreiden perusteella. Söderströmin "Aikamatkassa" siitä on kirjoitettu asiallisesti. Ranskalainen sotilaskomentaja Stefanus johti tuhoon 30.000 lasta, ja saksalainen sotilaskomentaja Nikolaus 7000 lasta.

Ristiretken preussilaisia vastaan aloitti paavi Honorius III saarnaamalla 1217-1218 ei suinkaan hyvää sanomaa, vaan pahaa sanomaa preussilaisia vastaan. Ristiretki toteutui 1223, mutta ensi yrityksellä paavi ei saanut preussilaisia hävitetyksi. Vuonna 1226 Masovian herttua Konrad kutsui saksalaisritarikunnan avukseen, jonka jälkeen ristiretki alkoi tuottaa toivottua preussilaisten kuolemaa ja hävitystä. Ennen pitkää Preussin alkuperäinen balttilainen väestö oli tapettu sukupuuttoon ja preussin kieli kuollut. Kansanmurhan jälkeen Preussissa asui vain saksalaisia, jotka Jumalaa pilkatakseen kantoivat kristityn nimeä.

Ristiretki liiviläisiä vastaan toteutui samoihin aikoihin kuin Preussin vastainen ristiretki. Liiviläiset olivat suomensukuinen kansa, joiden pääkaupunki Ykskylä oli Väinänjoen varrella Liivinmaalla. Kun Ykskylä oli vallattu, perustivat valtaajat Riian Väinänjoen suulle piispanistuimen paikaksi, ja kansan hävitys pääsi toden teolla alkamaan. Muutama sata liiviläistä säilyi aina 1920-luvulle asti. Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen liiviläisiä oli jäljellä enää kymmenen, nyt ehkä kaksi.

Liivinmaan hävityksen jälkeen paavi Gregorius valtuutti kirkon palvelijat ulottamaan hävitysretkensä muihin itämerenkansoihin. Taisteluja käytiin 1242 Pihkovanjärven jäällä ja 1249 Hämeessä. Vuonna 1293 Novgorodia vastaan suunnattu ristiretki päättyi Viipurin seudulle verenhukkaan. Suuri osa Suomesta ja Karjalasta jäi kuitenkin Roomalais-katolisten maahantunkeutujien valtaan. Sen ajan ristiretkeläisille Suomi oli kuitenkin hankala paikka, sillä harvaanasutussa erämaassa ei ristiretkeläisarmeijat eksyivät pian metsän pimentoihin, eivätkä löytäneet tietään kotiin. Totaalinen kansanmurha jäi sillä kertaa suorittamatta.

Viides ristiretki 1217-1221

Jerusalem oli joutunut Egyptin valtaan, mutta ristiretkeläisillä oli vielä hallussaan suuri osa Välimeren itäistä rannikkoseutua. Viides lateraanisynodi - Lateraanipalatsissa Roomassa pidetty kirkolliskokous - teki suunnitelmat viidennestä ristiretkestä Jerusalemin uutta valtausta varten. Unkarin kuninkaan Andreas II:n Unkarista ja Itävallasta keräillyt joukot alistettiin Antiokian ristiretkeläisvaltion johdolle.

Kun joukot olivat onnistuneesti päässeet Niilin suistossa sijaitsevaan Damiettaan, ohjasi paavin legaatti (suurlähettiläs) joukot Kairoa vastaan. Hyökkäystä ei ehditty edes aloittaa, kun se jo torjuttiin, mutta voittaja, sulttaani Al-Kamil oli antautuneille ristiretkeläisille armollinen.

"Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan keisari Frederick II oli lupautunut ristiretkille jo monta kertaa, mutta ei pitänyt sanaansa. Vuonna 1228 paavi erotti keisarin kirkosta. Sen jälkeen keisari lähti retkelle omiin nimiinsä, neuvotteli muhamettilaisten kanssa sopimuksen, jonka nojalla hän sai Jerusalemin, Nasaretin ja Betlehemin hallintaansa kymmeneksi vuodeksi.

Lähi-idän sotanäyttämölle, entisten kolmen toimijan lisäksi, ilmaantui 1220-luvulla uusi toimija - mongolit nestoriolaiskristittyjen sotajoukkojensa kanssa. Jos roomalaiskatoliset ristiretkeläiset, paikalliset syyrialaiskristityt ja mongolit yhdistäisivät voimansa, saattaisi Muhammedin poliittis-uskonnollinen rakennelma romahtaa. Muhamettilaiset ymmärsivät tilanteen käyneen heille epäsuotuisaksi, ja yrittivät parhaansa mukaan estää yhteisen kirkollis-kristillisen rintaman syntymisen. Yksi keino oli solmia erillissopimuksia heikoimman kirkollis-kristillisen haaran, frankkien kanssa. Frederik II helposti saatu neuvottelutulos oli ensimmäinen näyttö muhamettilaisten uudesta politiikasta.

Kovin hankalaa ei kiilan lyöminen mongolikristittyjen ja katolisten ristiretkeläisten väliin ollut. Ristiretkeläiset itse syyllistyivät moniin raakuuksiin paikallisia tukijoitaan syyrialaiskristittyjä vastaan ja myöhemmin, kun kristityn mongolikenraali Kitbuqan joukot jo olivat "Pyhän maan" rajoilla, tekivät ristiretkeläiset tyhmiä rosvousretkiä myös heidän leireihinsä.

Paavi Gregorius IX valtuutti joukkonsa osallistumaan Oldenburgin kreivin sotaretkeen Friisinmaan vapaita talonpoikia vastaan. Ristiretken tarkoitus oli tehdä vapaista talonpojista maaorjia.

Temppeliherrojen ritarikunta haastoi 1243 Egyptin, joka kutsui avukseen mongolien hätyyttämät, Kaspianmeren itäpuoliset Horezmian pakolaiset. Aron pojat tulivat, ja hävittivät temppeliherrojen joukot parissa päivässä. Ranskan kuningas Louis IX "Pyhä" lähti kostamaan.

Louis IX "Pyhän" luo Kyprokselle tuli 20.12.1248 Ilk-kaanien Persian joukkojen komentajan Eljigidein lähettämänä kaksi Mosulin kristittyä mukanaan kirje, jossa ehdotettiin voimien yhdistämistä Bagdadin kalifaatin kaatamiseksi. Ehdotuksen mukaan Louisin piti purjehtia joukkoineen Egyptiin, ja sitoa joukot niin, etteivät ne tai syyrialaiset pääsisi Bagdadin avuksi.

Louis vastasi kirjeeseen lähettämällä lähettiläänsä Mongoliaan, sekä hyökkäsi Egyptiin, mutta kärsi al-Mansurahissa perinpohjaisen tappion ja joutui itse vangiksi. Hän pääsi vapaaksi maksamalla suuret lunnaat ja luovuttamalla Damiettan. Kostoaikeissa sotaan lähtenyt Louis IX "Pyhä" nöyrtymään pitkään pakkolomaan Akkon (hist. Acre) ristiretkeläiskaupungissa.

Vuonna 1252 Louis IX "Pyhä" etsi uudestaan liittolaisia varsin epäpyhin perustein. Egyptiläiset torjuivat hänet, samoin salamurhistaan ja hashiksen käytöstä kuuluisa assassinien muslimilahko, mutta Ilk-kaanien johtaja, Hulagun poika Abaka (Abaqa) lupasi Ranskan kuninkaalle tukensa kohta, kun hänen joukkonsa tulevat maihin.

Ristiretkien alkaessa Lähi-idän syyrialainen kristikunta oli vielä voimissaan, mutta sitä "Aikamatka" ei tunnusta, vaan puhuu arabialaisesta kulttuurista, vaikka se oli aivan muuta kuin muhamettilaisten valloittamien maiden johtava juutalais-kristillinen kulttuuri, josta arabialaisetkin yrittivät ammentaa.

Kristittyjen asema muhamettilaisissa maissa vahvistui entisestään 1240-luvulla, kun mongolit astuivat Lähi-idän näyttämölle. Mongolivallan perustaja Tshingiskaani ja hänen heimonsa olivat animisteja, mutta mongolien valloittamat naapurikansat, naimanit ja keraitit, kuuluivat syyrialaiseen, nestoriolaiseen kirkkoon. Myös suuri osa mongolien mukaan lähteneistä uiguureista oli syyrialaisten kirkkojen jäseniä.

Mongolien suurvallan perustaja oli Tshingiskaani oli uskonnollisissa asioissa tasapuolinen hallitsija. Hänellä oli neljä poikaa Ögödei, Tshagatai, Tului ja Dzütshi, joista kullekin määrättiin oma etenemissuunta. Lähi-itä valloitettiin Tshingiskaanin pojanpojan Hulagun johdolla. Georgiasta tuli Ilk-kaanien vasalli 1243, Sisilian Armeniasta 1247 ja ristiretkeläisten Antiokiasta Syyriassakin tuli jollei nyt aivan vasalli, niin liittolainen noin vuonna 1250.

Edellytykset Hulagun ja ristiretkeläisten yhteistyölle oli olemassa, mutta niitä hyödynnettiin vain parin vuoden ajan, 1258-1260, mutta näyttävin tuloksin. Antiokian Bohemond VI, Armenian Hetoum I ja Gruusia kirkolliset kristityt yhdistivät voimansa Ilk-kaani Hulagun mongoli- ja tataariarmeijoiden kanssa ja kaatoivat 1258 Abbasidien hallitseman Bagdadin kalifaatin ja 1560 Ajjubidien hallitseman Syyrian muhamettilaisvallan.

Maaliskuun ensimmäisenä 1260 armenialaiset, Antiokian frankit ja mongolien tataarijoukot Kitbuqan johdolla valloittivat Damaskon.

Damaskon valloittaja Kitbuqa Noyon oli tyypillinen mongolivallan kenraali. Hän kuului naimanien turkkilaisheimoon, ja sen nestoriolaiseen kirkkoon, kuten valtaosa hänen sotilaistaankin.

Persian, Bagdadin ja Syyrian jälkeen muslimeilla oli enää yksi tärkeä keskus, Egypti, jota kohti Kitbuqa lähti heti Damaskon valloituksen jälkeen vain 10.000 miestä mukanaan. Valtaosa mongoli- ja tataariarmeijoista oli lähtenyt Turkestaniin, keskinäisiä välejään selvittelemään. Kitbuqa kohtasi Egyptin mamelukit Ain Jalutissa eli "Goljatin lähteellä" 03.09.1260, eikä voinut voittaa taistelua. Tappio oli mongoleille toinen; ensimmäisen tappionsa he olivat kokeneet mordvalaisten maalla, mutta siitä he olivat selvinneet toisella yrittämällä, mutta Ain Jalutista tuli mongoliarmeijoille raja, jonka yli he eivät enää ratsastaneet. Taistelussa kuollutta Kitbuqa Noyonia mamelukkihistorioitsijat kuvasivat suureksi taistelijaksi, joka kuoleminen oli helpompaa, kuin perääntyminen suurenkaan ylivoiman edessä.

Ranskan kuningas Louis IX lähti toiselle ristiretkelleen 1269, pääsi Tunisiaan ja kuoli. Todellinen ristiretki siis.

Yhdeksänneksi ristiretkeksi kutsutaan englantilaisen Edwardin seikkailuja itämailla. Edward oli kuullut enonsa Richard Leijonamielen retkistä, ja tahtoi itsekin yrittää. Toukokuun yhdeksäntenä 1271 prinssi Etwardin 13 laivaa, noin 230 ritaria ja vajaa tuhat kevyemmin aseistettua ristiretkeläistä saapui Akkoon. Ilk-kaani Aqaba lähetti hänelle - Edwardin pyytämiä lisäjoukkoja, 10.000 ratsumiestä ja kenraali Samgarin, mutta Edward ei pystynyt johtamaan joukkoja. Vaikka muhamettilaiset nauroivat Edwardin puuhille, he antoivat Akkolle 10 vuotta armonaikaa, arvaten, että ajan mittaan Edward lähtee muille retkille, ja mongolit palaavat kaaninsa luo.

Vuonna 1274 paavi Gregorius X järjesti kirkolliskokouksen Lyoniin, jonne myös Ilk-kaani Abaqa lähetti noin 15 hengen valtuuskunnan sopimaan uudesta, mongolien ja Rooman yhteisestä ristiretkestä Egyptin mamelukkeja, ainoita jäljelle jääneitä poliittisesti vahvoja muhamettilaisia vastaan. Ristiretken alkamisajankohta sovittiin vuodelle 1278, ja paavi pani koko propagandakoneistonsa liikkeelle ristiretkeä saarnaamaan, mutta turhaan. Paavi itse kuoli vuoden 1276 lopulla, ja rahat, jotka ristiretkeä varten oli ehditty kerätä, pantiin jakoon Italiassa.

Paavi Gregorius X kuoleman jälkeen ristiretkeläisillä ei enää ollut tukijoita Euroopassa, mutta ristiretkeläiset itse yrittivät pitää pystyssä Lähi-itään perustamiaan valtiollisia muodostelmia. Mutta jos ristiretkeläiset olivat olleet kehnoja sotilaita, sitä kehnompia he olivat politiikassa. Kun Egyptin muhamettilaiset olivat selvinneet sisäisistä ongelmistaan, he tekivät välirauhan Akkon ristiretkeläisvaltion kanssa 03.05.1281 ja 16.07.1281 Tripolin ristiretkeläisvaltion kanssa estääkseen mongolien ja ristiretkeläisten yhteiset hankkeet muhammettilaisten viimeisen linnakkeen, Kairon valloittamista.

Mongolien kanssa frankit olivat sopineet yhdistetystä sotaretkestä, mutta kun mongolit syyskuussa 1281 toivat sotatantereille 50.000 miehen tataariarmeijansa sekä 30.000 armenialaista, georgialaisia, kreikkalaisia ja 200 muslimien kanssa solmitun liiton ulkopuolelle jäänyttä ristiretkeilijää, eivät ristiretkeläiset enää olleet kilvassa mukana. Taistelu Egyptin mamelukkeja vastaan käytiin 30.11.1281 ja se päättyi tasapeliin. Liittoutumalla muslimien kanssa frankit olivat ratkaisseet Jerusalemin kohtalon ja suurempiakin asioita moneksi sadoiksi vuodeksi eteenpäin. Maaliskuussa 1291 mamelukit valloittivat heille niin hyödyllisen palveluksen tehneen Akkon ristiretkeläisvaltion - viimeisen frankkien pesäkkeen "Pyhän Maan" tuntumassa.

Ristiretkeläisten poistuttua Lähi-idän näyttämöltä menetettyään Akkon 1291 ja viimeisen tukikohtansa 1303 pitivät Lähi-idän mongolihallitsijat vielä yllä hyviä suhteita kristillisten vasallivaltioidensa Armenian ja Georgian kanssa, sekä harjoittivat tasapuolista uskontopolitiikkaa siellä, missä kristittyjen ja muhamettilaisten rauhallinen yhteiselo sitä vaati. Vielä sen jälkeenkin, kun Ilk-kaanien jälkeläisistä monet olivat kääntyneet muhamettilaisiksi, olivat he pitivät yllä dynastian perustajan noudattamaa uskonnollisen suvaitsevaisuuden periaatetta. Rauha mamelukkien ja mongolien välillä solmittiin 1322.

Vuoden 1200 tienoilla varsinaisia kristittyjä alkoi olla Euroopassa niin paljon, ettei Lähti-itä enää kiinnostanut kirkkoa tai valtiota. Kirkko suuntasi sotaisat ja saatanalliset voimansa kristittyjen perään. Ranskan ja Espanjan välimaastossa oli niin paljon kristittyjä, että kun kaksi ristiretkeä heitä vastaan oli tehty, kehui eräskin katolisen kirkon historioitsija ristiretkeläisten tappaneen puoli miljoonaa "kerettiläistä".

Eteläslaavien hävittämisen kirkko suoritti niin, että rikosta voidaan pitää melkein täydellisenä. Bosniassa tuhottiin melkein koko kansa, jonka jälkeen turkkilaisten annettiin hävittää maa. Sitten tulivat dominikaanimunkit, jotka hävittivät jäljet maassa ennen kukoistaneesta kristikunnasta. Bosnian hävittäminen kesti satoja vuosia, ja kun se oli tehty, maahan luotiin roomalaistyylinen pakkokastettujen kirkko.

Paavi Martin V aloitti ensimmäisen ristiretken 01.03.1420 allekirjoittamallaan bullalla. Ristiretken johtajaksi hän määräsi "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan keisarin titteliä vailla olevan kuninkaan, Sigismundin. Ensimmäinen suuri taistelu käytiin Prahan länsirinteillä, Vitkov-kukkulalla. Paikalla oli noin sata tuhatta ristiretkeläistä, mutta tshekit voittivat. Vuoden lopulla Sigismund oli saanut kokoon uuden armeijan, ja toi sen Prahaan. Taistelu käytiin Vysheradin linnoituksen omistuksesta 01.11.1420, mutta tshekit voittivat. Seuraavat taistelut käytiin Kutna Horan luona ja Nebovidyssä, mutta tshekit voittivat kaikki taistelut. Tyytymättömänä huonoon menestykseensä kirkonmiehet julistivat uuden ristiretken. Sen ratkaisutaistelu käytiin Nemetsky Brodin luona 10.01.1422. Tshekit voittivat. Syyskuussa 1422 kardinaali Brandou julisti uuden ristiretken tshekkejä vastaan. Yritys ei onnistunut, mutta tällä välin tshekkiläisten kesken oli syntynyt erimielisyyttä, jota selviteltiin taborilaisen puolueen ja utrequistien puolueen välillä. Katolisten tukemat utraquistit hävisivät sisällissodan. Seuraavan ristiretken johtoon paavi määräsi Henry of Beufortin, englantilaisen kardinaalin, mutta hänen joukkonsa kärsivät perusteellisen tappion Usti nad Labemin luona 16.06.1426. Ja vaikka katoliset olivatkin menettäneet Usti nad Labemin luona noin 50.000 miestä kaatuneina, he yrittivät uudestaan. Heidät lyötiin Tachovin kaupungin luona 04.08.1427. Kardinaali Caesarinin julisti uuden ristiretken Nürnbergin valtiopäivillä 1430. Hänen johtamansa katoliset ristiretkeläiset - 90.000 jalkamiestä ja 40.000 miehen ratsujoukot - lyötiin Domazlicen taistelussa 1431, jonka jälkeen kirkko ja valtio turvautuivat tavanomaiseen aseistukseensa valheeseen ja saivat petetyksi suuren osan tshekeistä. Taistelut kuitenkin jatkuivat muodossa ja toisessa vuoteen 1648 saakka, mutta senjälkeen kirkko harjoitti ainoastaan kristittyjen vainoa, sillä kukaan ei enää uskaltanut äännähtääkään kärsivien Jeesuksen seuraajien puolesta.

Anabaptisteja vastaan ei tehty ristiretkiä, heitä poltettiin roviolla. Vuonna Anabaptisteja puolustamassa ei alkujaankaan ollut ainuttakaan kansaa, kun "Pyhä" Roomalais-Saksalainen keisarikunta määräsi heidät kaikki tapettavaksi ilman inkvisition esitutkintaa. Alankomaissa ehdittiin tappaa kymmeniä tuhansia anabaptisteja, jotka eivät puolustautuneet, vaikka heitä jatkuvasti roviolla poltettiin. Vuonna 1540 Englannin Alankomaiden lähettiläs kirjoitti kotiin, että tapettuja on jo 30.000. Alankomaita vastaan järjestettiin myös ristiretki, mutta silloin vastassa olivatkin jo kalvinistit, jotka puolustivat aseellisesti itseään ja oikeuksiaan, ja sallivatpa lopulta anabaptienkin elää maassaan, mitä nyt vähän oli jäljellä. Saksassa kävikin pahemmin, kun luterilaisten päämies Martin Luther meni mukaan anabaptistien hävityssopimukseen. Kaikkiaan anabaptisteja vastaan julkaistiin noin 270 tappamiseen velvoittavaa "mandaattia", kunnes kaikki anabaptistit Euroopasta - Venäjää lukuunottamatta - oli hävitetty.

Sivulla 189 "Aikamatkojen" teksti kertoo:

Söderströmin kirjantekijöiden halu selittää asiat muhamettilaisten eduksi on hämmästyttävää. Tulee ihan mieleen se, kun Kekkosesta tuli arabien ystävä ja Israelin vihamies melkein yhdessä yössä, kun arabit uhkasivat öljysaarrolla Israelin kanssa kauppaa käyviä maita. Koululaisille ei kuitenkaan kannattaisi opettaa politiikkaa historian nimellä, sillä lapset ja monet lasten vanhemmistakin haluavat yhä, että lapsille puhutaan totta.

Lähi-idän syyrialainen kristikunta ja Lähi-itään jääneet juutalaiset olivat ne ainekset, joiden mukana Lähi-idän kulttuuri seisoi tai kaatui. Ja se kaatui, kun mongolit 1300-luvulla kääntyivät muhamettilaisiksi, ja kun muhamettilainen Timur Lenk, yksi maailmanhistorian suurimmista kansanmurhien johtajista, lopulta tuhosi Lähi-idän kulttuurin 1300-1400-lukujen vaihteessa.

Arabian niemimaan muhamettilaisuudella ei ollut omintakeisia sivistyksen aineksia. Arabian niemimaalla oli kyllä kirkkoja, oli kirkollisia erakoita, oli juutalaisia, ja Jemenissä jopa merkittävääkin kirkollista kulttuuria, mutta se kulttuuri, jota Aikamatkat sanoo arabialaiseksi, oli syyrialaisen kristikunnan itämaille välittämää juutalais-kristillistä sekä kreikkalaista kulttuuria sekä juutalaisten itsensä tuottamaa kulttuuria. Mainitsin äsken Kekkosen; mainittakoon nyt Grimbergin "Kansojen historia", sillä se on tietääkseni viimeinen kirjastoistakin löytyvä suurteos, jossa arabialaisesta "kulttuurista" puhutaan faktatietoa. Kekkosen täyskäännöksen jälkeen historiankirjoitustakin on kohdannut faktakammo, vai mikä se nyt oli faktafobia.

Arabien "sivistys" oli niin tarkkaan syyrialaisen kristikunnan varassa, että kun 1300 Lähi-Itää hallinneet mongolit 1300-luvulla kääntyivät islamilaisuuteen, ja kun vielä Timur Lenkin aikana kertarysäyksellä hävitettiin parikymmentä miljoonaa syyrialaisen kirkon kannattajaa, ei "arabisivistys" siitä enää toipunut. Arabit menettivät myös sotilaallisen otteensa Lähi-itään turkkilaisten hyväksi, jotka saattoivat käyttää hyväkseen kreikkalaiskatolisten "rumien" - se on Anatolian kreikkalaisten palveluksia ja vähitellen kohottaa omaa kansallista sivistystäänkin.

Turkkilaiset tulivat Lähi-itään samaan aikaan, kun ristiretkeläisetkin. Malazkirtin (Manzikert, 1071) taistelun jälkeen he perustivat Rumin sulttaanikunnan seudulle, joka nyt on keskeistä Turkkia. Nimi "Rumi" on väännös sanasta "roomalainen". Turkkilaisten sulttaanikunnalle antama nimi kertoo, että se perustettiin keskelle entisen Itä-Rooman kreikkalaiskatolista kreikkalaisasutusta. Juuri tällä seudulla kreikkalaiskatoliset "kristityt" olivat 700-luvulla tehneet oman ristiretkensä alueen "kerettiläisiä" vastaan, tappaen kahden vuoden aikana 100.000 kristittyä. Turkkilaisten valtaanpääsy merkitsi alueen kristityille helpotusta kirkon ikeestä.

Turkkilaiset eivät tyytyneet siihen, että he valloittivat Konstantinopolin 1453. Turkkilaisten sapelilähetys oli kuitenkin paljon inhimillisempää, kuin mitä katolisen kirkon miekkalähetys oli ollut. Silti myös turkkilaiset ja varsinkin kurdit ovat sortuneet aina kansanmurhiin asti, vaikka miehuutta niiden tunnustamiseen ei vain ole löytynyt. Monet tietävät, että yksistään 1895 ja uudestaan 1915 toimeenpannuissa vainoissa kuoli pari miljoonaa assyrialaiseen ja armenialaiseen kirkkokuntaan kuulunutta Vähän Armenian asukasta.

Turkkilaiset puolustelivat kerran armenialaisten vainoja sillä, että armenialaiset ovat terroristeja, räjäyttelevät autoja ja tekevät muita tihutöitä. Mutta he kertoivat myös, että kun armenialainen poika joutuu Turkin armeijaan, hänelle suoritetaan ympärileikkaus. No, tiesinhän minä sen, etteivät armenialaisia poikia vapaaehtoisesti ympärileikata. Kysyin sitten turkkilaisilta pojilta, että mitä luulisitte minun tekevän teille, jos te kävisitte väkisin silpomaan sukuelimiäni? Ja mitä tekisi teille se, jota Jeesuksen ohjeet eivät pidättelisi?

Ristiretkeläiset ajettiin pois hieman Haifasta pohjoiseen sijaitsevasta Akkosta 1291, Rodokselta 1571, mutta viimeisenä tukikohtana toiminut Maltan saari Välimerellä pysyi ristiretkeläisten vallassa vuoteen 1798 asti. Ja arvaappas kuka sen heiltä valloitti: Napoleon tietysti. Ja arvaappas, mihin Napoleon oli menossa: Jerusalemia valloittamaan tietysti. Historiallinen vallanvaihto! Englantilaiset amiraali Nelsonin johdolla häiritsivät Napoleonin ristiretkeä, mutta nyt Englantikin on jo EU:n jäsenenä Solanan politiikkaa kannattamassa. Solana aloitti Lähi-idän politiikkansa 1995 Barcelona-prosessin nimellä.

Sosialistijohtaja Napoleonin ja sosialistijohtaja Solanan väliin mahtuu monta sosialistien tekemää sotaretkeä, joissa on tuhottu kymmeniä miljoonia ihmisiä. Kansanmurhia tutkinut Hawaiin yliopiston professori Rummel kertoo näillä sotatoimilla tapetun yli sata miljoonaa ihmistä, mutta se kiinnostaa meitä tässä vähemmän, kun se, kuinka monta Jeesuksen seuraajaa sosialistit ovat tappaneet paremman maailman aikaansaamiseksi.

Aloitetaan suurimmista ajojahdeista. Kiinan vallankumousjohtajan vaimo kertoi, että Kiinassa kristinuskoa voi löytää enää vain museosta. Hän esitti väitteensä hetkellä, jolloin kaikki Kiinasta löydetyt tunnustavat kristityt oli viety vankiloihin tuhottavaksi. Mutta näitä kristittyjä oli alkujaankin ollut vain pari kolme miljoonaa, joten kukapa heitä muistaisi, kun muita sosialistien tuhoamia kiinalaisia oli kymmeniä miljoonia. Jumala kuitenkin muisti, ja nyt Kiinassa on noin 100 miljoonaa kristittyä, joista kotiseurakuntaliikkeeseen kuuluu yli puolet.

Sosialistien ristiretki Kiinassa ei päättynyt kristittyjen tuhoon. Venäjällä sosialistit saivat vallan 1917, ja yrittivät tuhota ortodoksisen kirkon. Sillä aikaa kun ortodokseja tuhottiin, vapaa seurakunnat kasvoivat. Ennen toista maailmansotaa heidätkin tuhottiin; vain muutamia "museoseurakuntia" jäi jäljelle. Toisen maailmansodan jälkeen Venäjän johtaja, puoluesihteeri Hrutshev lupasi esittää viimeisen papin televisiossa, mutta sekin jäi tekemättä.

Viime vuosituhannella kirkko, muhamettilaiset ja sosialistit olivat kukin hävittäneet kristikuntaa omaan laskuunsa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Mutta onnistuisiko Ristin Uskon ja Jeesuksen nimen hävittäminen maailmankirjoista, jos nämä kolme toimijaa yhdistäisivät voimansa Jeesuksen seuraajien hävittämiseksi? Haasteellinen tehtävä, jonka ensimmäiset yritykset olivat vuoteen 1991 mennessä päättyneet surkeasti. Mutta olihan maailmassa vielä yksi suurvalta, United States of America, jonka poliittinen johto oli jo valmiiksi hankkeen takana. Mutta silläkin oli ongelmansa.

Yhdysvaltojen politiikan suunnittelutoimiston CFR asema on vaikea. Suunnittelutoimisto on sosialistinen, mutta maan kansa haluaisi maan noudattavan kristillistä politiikkaa. Vaikean tilanteensa takia CFR:n on naamioitava kaikki, mitä se tekee, kristillisiin tamineisiin pystyäkseen harjoittamaan sosialistista politiikkaa. Mutta CFR on onnistunut tehtävässään hyvin. Vain noin 7 miljoonaa potentiaalista äänestäjää on huomannut petoksen, ja kieltäytyy kategorisesti osallistumasta Yhdysvaltojen poliittiseen peliin.

Viime vuosisadalla Yhdysvaltojen poliittisen johdon tärkein pyrkimys oli yhdistää sosialistit ja katoliset yhteiseen rintamaan Yhdysvaltojen kristittyjä vastaan. Tärkeimpiä välineitä tässä sosialistien taistelussa Yhdysvaltain kristittyjä vastaan olivat Billy Graham, YK, ja Yhdysvaltojen evankelisten kirkkojen keskusjärjestö NEA ja valtion koulut. Reaganin kaudella Yhdysvallat solmivat diplomaattiset suhteet Vatikaanin kanssa.

Kun sosialistit ja katoliset olivat yhdistyneet, olivat muhamettilaiset vielä strategisen kumppanuuden ulkopuolella, vaikka sosialistit olivatkin jo kauan tukeneet muhamettilaisia aina, kun tukemisella voitiin vahingoittaa kristittyjen asemaa. Mutta Yhdysvaltojen ulkopolitiikan (ja sisäpolitiikan) suunnittelutoimistolla CFR oli tarjolla ratkaisumalli tähänkin lähtöön. Vuonna 1995 Council of Foreign Relations julkaisi Samuel Huntingtonin kirjan Crash of Civilizations, sivilisaatioiden yhteentörmäys, josta olisi tullut menestys ilman salaseurojen ja jesuiittojen tukeakin.

Samuel Huntingtonin kirjan tarkoitus on varoittaa maailmaa sitä uhkaavasta "sivilisaatioiden" yhteentörmäyksestä. Vuonna 1997 Huntingtonin kirjasta otettiin toinen painos, ja muutaman vuoden kuluttua maailmasta tuskin löytyi varteenotettavaa poliitikkoja, joka ei hokenut Hungtingtonin nimissä hänelle tarjottuja iskusanoja. Myös Venäjän Putin oli pitkään kuorossa mukana, kunnes häntä todennäköisesti rupesi hirvittämään se, mihin ohjelmalla pyrittiin.

Huntingtonin kirjan tarkoitus oli herättää ihmiset etsimään syyllisiä ja hyväksymään CFR:n taustavoimien vastatoimet Yhdysvaltain raamattukristittyjä vastaan, joita Yhdysvaltojen "edistyksellinen" lehdistö ja muun maailman lehdistö sen perässä jo kauan oli nimittänyt "fundamentalisteiksi". Sana "fundament" tarkoittaa perustaa, joka on Kristusta. Jo vuonna 1558 ilmestyneen Menno Simonsin kirjan nimenä oli "Dat Fundament des Christelycken leers", Kristillisen opin perusteet. Ja mistä nämä Mennon "fundamentalistit" tulivatkaan kuuluisi, ja miksi koko "Pyhä" Roomalais-saksalainen keisarikunta heitä vainosi niin, ettei heitä keisarikunnan kukistuessa oli jäljellä vain sen rajojen ulkopuolella? No siksi, etteivät "mennoniitat" turvautuneet aseelliseen itsepuolustukseen, eivätkä osallistuneet jumalattomien ihmisten sotiin.

Maanosan lähes ainoiden kunnioitusta herättävien ihmisten leimaaminen rikollisiksi ja hävittäminen oli haasteellinen tehtävä Euroopan johtajille, ja haasteellinen se on amerikkalaisillekin. Propagandatyötään varten Yhdysvaltojen sosialistit ja tukijoineen ja tilaajineen olivat hankkineet omistukseensa 25 Yhdysvaltain merkittävintä sanomalehteä jo 1900-luvun alkupuolella. Lehdistön avulla raamattukristittyjen nimittäminen fundamentalisteiksi saatiin vakiinnuttua, ja koska siinä ei ollut mitään pahaa, eivät edes kristityt itse sitä vastustaneet. Mutta edes kristityt eivät vielä silloin osanneet arvata, miksi "Raamattuvyöhykkeen" (Bible belt) osavaltioiden uskovat tämän nimen olivat saaneet. Asia paljastui vasta, kun Paholaisen uskolliset palvelijat ryhtyivät kutsumaan terroristeja fundamentalisteiksi.

Syyskuun 11 päivänä 2001 taustoiltaan mielenkiintoista terroristit kaappasivat muutamia lentokoneita ja ohjasivat ne kohteisiin, joiden tuhoamisella oli suuri symbolinen merkitys. Pari tuhatta ihmistäkin kuoli. Yhdysvallat reagoi suurvallan tapaan, mutta Huntingtonin kirjalle ja ohjelmalle se oli vain mainosta. Kaikkialla maailmalla oli nähty "fundamentalistien" tappavan ihmisiä. Temppu oli onnistunut. Amerikan keskilännen pyhäkouluopettajasta oli ihmisten silmissä tullut terroristi, ja ajojahti, jota sosialistiset maat olivat jo kauan harjoittaneet, saattoi alkaa myös Amerikoissa ja Läntisessä Euroopassa.

Kun Huntingtonin kirjan "Clash of Civilizations" (Sivilisaatioiden yhteentörmäys) avulla suoritettu asennemuokkaus oli edennyt riittävän pitkälle, perusti YK uuden alajärjestön "Alliance of Civilizations", (Sivilisaatioiden allianssi), yhdistämään kaikki kolme monoteistista "uskonnollista traditiota" siihen sosialistien kanssa yhteiseen "pyhään" sotaan, joita ne kaikki olivat käyneet Jeesuksen seuraajia vastaan kukin syntymästään saakka omilla rintamillaan "sivistyksen vihamiehiä" vastaan. Yhteisen hankkeen nimi on nyt "pyhä jihad":

Pyhä "Jihad" tarvitsee tietysti vihollisen. Työnimenä käytetty "fundamentalistit" on jo poistumassa käytöstä, ja sen tilalle keksityistä uusista määritelmistä löytyy usein sana "exclusivist" ja " extremist", jotka selostetaan tarkoittavat henkilöitä, jotka "luulevat yksin omistavansa koko totuuden". Kysymys on siitä, että kirkoissa ehtoollista jaellaan kaikille, mutta kristillisissä yhteisöissä vain tunnustaville kristityille, joiden ei tiedetä olevan vakavan synnin pauloissa. Mutta suunnitelmalla pyritään pitemmälle, kuin pelkästään "Jeesus Nasarealaisen lahkon" hävittämiseen. Kaava on vanha tuttu "vallankumous syö lapsensa". Ne, jotka likaisen työn tekevät, joutuvat tappamaan toisensa sitten, kun me olemme jo poissa.

Sivilisaatioiden Allianssi on taistelujärjestö. Asiaa koskevassa ilmoituksessa YK:n pääsihteeri Kofi Annan 14.07.2005 kertoi, että pyyntö järjestön perustamiseen oli tullut Espanjan pääministeriltä Jose Zapaterolta, ja että aloitteella on Turkin pääministerin Recep Erdoganin tuki. Aloitteen johtoon Kofi Annan nimitti korkean tason ryhmän (HLG, High Level Group). Ryhmään kuului mm. espanjalainen sosialisti, UNESCON entinen pääsihteeri Federico Mayor; Iranin entinen presidentti Mohamed Khatami; Turkin pääministeri Mehmet Aydin; Qatarin sheikin puoliso Mozah bint Nasser al-Missned; Indonesian entinen ulkoministeri Ali Alatas; Ranskan entinen ulkoministeri Hubert Vedrine; Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon arkkipiispa Desmond Tutu; entinen nunna ja kristinuskoa vastaan suunnattujen taistelukirjoitusten kirjoittaja Karen Armstrong, Lucis Trustin (entisen Lucifer Trustin) Sveitsin osaston yleissihteeri Chislaine de Reydet jne. Yhdysvalloista tuli mukaan pari henkilöä, joista yksi on rabbi, mutta Israelista ei ketään.

Vaikka Israel jätettiin suunnitteluryhmän ulkopuolelle, sille tullaan varmaan tarjoamaan yhteistyökumppanuutta, sitä samaa jota Raamatun tuntijat nimittävät valerauhaksi, ja jonka Paholaisen ruumiillistuma - antikristus, mahdi, maitreya tai olkoonpa mikä tahansa - rikkoo ja hyökkää Israeliin sitten kun "exlusivistit" (entiset lahkolaiset, entiset kerettiläiset, entiset fundamentalistit jne) ovat jo menneet taivaisiin.

op/2008-02-23

PS: Haluaisitko lukea koko tekstin?