Osmon Vieraskirjasta..

2010-03-30

Kaikki oikeudet pidätetään

Käännös on keskeneräinen

Mutta henkilökohtaisesti minua kiinnostaa, miten tulit (tänne Eestiin) ja missä olet kasvanut. Sanoitko, että se oli Tadzhikistanissa?

Ei, minä kasvoin Ukrainassa.

Ukrainassa. Missä siellä?

Kasvoin Rivnen alueella, Ostrohin piirikunnassa, Horovin kylässä.

Niinkö, sehän on kovin (mielenkiintoista). Ostrohin piirikunta, se on siellä, missä ensimmäiset kirjat painettiin, venäjänkieliset kirjat.

Kyllä, kyllä, kyllä.

Aion mennä kesällä sinne autolla.

Ei kai? Teidän pitää ehdottomasti poiketa minun kylään. Siellä on seurakunta.

No, mennään yhdessä. Miksi, meillä on kahdeksanpaikkainen auto.

Siellä on seurakunta. Rakastan kovasti, rakastan seurakuntaani, rakastan sitä kovasti ja niitä ihmisiä, ja kun vanhempani olivat elossa. Olen syvästi kiitollinen Jumalalle vanhemmistani, että he kuitenkin johdattivat minut Jumalan luo, sillä se on heidän ansiotaan, se on heidän ansionsa.

Niin. Kuten jo sanoin, minun sydämessäni ei koskaan, ei minulla koskaan, ei lapsuudessani eikä myöhemminkään ollut epäilyksiä siitä, onko Jumalaa vai ei olemassa. Olin varma, että Jumala on. Katsokaas, minulla oli aina Jumalan pelko, se, että hän näkee kaiken. Muistan, että toisinaan rukoilin itkien silmät kyynelissä. Se kertoo siitä, että sydämeni uskoi syvästi Jumalan olevan olemassa, ja uskosta Jumalaan.

Me elimme kaiken kaikkiaan kovin köyhästi. Asuimme Rozhvazhin kylässä. Synnyin siellä, Ostrohin kaupungin lähellä. Ostroh on sieltä noin viiden kilometrin päässä. Niin, sellaisessa kylässä me elimme. Se talo, jossa asuin, on edelleenkin pystyssä. Nyt siellä asuu serkkutyttäreni. Talon toista puolta asuimme me. Kaikki muut ovat jo kuolleet, siis hänen vanhempansa ja minun vanhempani.

Me asuimme siinä talossa. Se oli jaettu kahteen osaan. Äidin sisar asui siellä, ja me asuimme toisella puolella.

Meillä ei koskaan ollut talossa lattiaa. Lattia oli maalattia. Tällaisilla patjoilla me emme koskaan nukkuneet, niitä ei ollut. Oli vain olkipatjoja - heinät sinne, tiedättehän, heinät sinne.

• Tiedän kyllä.

Heinät sinne. Tiedättehän. Meillä ei koskaan ollut talossa (juoksevaa) vettä, kuten nyt, sillä kaivo oli pihalla. Kaivo on siellä nytkin, niin kuin Beetlehemissä, tiedätkö? Kun David halusi juoda..

• Niinhän se aina ennen oli.

Sellainen elämä oli siksi vaikeaa, mutta se elämä on hyvin kallisarvoista, ymmärrättekö, sillä kun ihminen kokee vaikeuksia ja kohtaa ongelmia elämässä, hänen on helpompi kestää niitä vaikeuksia, teidättehän?

Oletetaan, että on joku, jolla sellaisia olosuhteita ei enää ole, ei ole sellaisia vaikeuksia, hän selviää kaikesta helposti.

• Niinpä.

Mutta silloin oli vaikeampaa. Turvattiin Jumalaan.

Meidän kylässämme ei ollut uskovia juuri lainkaan. Meidän perhe oli ja naapuritalossa yksi nainen, ja muualla kylässä joku siellä, toinen täällä, muttei seurakuntaa. Ja siksi..

(Huoneeseen tulee vielä yksi): Tervehdys!

Rauhaa rakkaalle veljelle.

Ja niin. Meillä ei ollut seurakuntaa. Me kuljimme jalkaisin toiseen seurakuntaan, noin kolmen kilometrin päähän sunnilleen sinne, missä on Horov. Horovin lähellä oli seurakunta. Niin. Me menimme sinne jalkaisin. Nämä kaikki hetket jäivät sydämeen kuin leima, tiedättehän.

• Kyllä, kyllä.

Ja kun, esimerkiksi oli juhlallisia palvontakokouksia kello kolmen aikaan yöllä, vanhemmat kulkevat jalkaisin ja vievät sinua kädestä pitäen. Ja kun sellaista oli, niin kovin miellyttävää ja tulet perille…

• Tiedätkö, seitsemenkymmenluvulla minäkin olin mukana samanlaisissa tapahtumissa Ukrainassa?
• Aha, kyllä, kyllä.

Kaikki tämä on hyvin kallisarvoista sydämelleni, hyvin rakasta. Siksi, kun vanhempia ei enää ole, mutta se seurakunta ja ne ihmiset ovat vielä jäljellä, jotka minulle, jotka minä tunnen, ne ovat minulle, kuten Jumalan edessä sanon, he ovat minulle niin rakkaita, että jos tapaan heidät, niin minä tervehdin heitä samoin kuin omia vanhempiani. Niin kallisarvoisia ovat minulle nämä ihmiset ja niin rakas minulle on se kylä, siis seurakunta, seurakunta nimenomaisesti, ja myös se sananpalvelija, joka on jo siirtynyt ikuisuuteen, mutta toinen on vielä, sillä juuri siellä minulle annettiin, laskettiin sellainen ikään kuin perusta uskolleni, siellä, juuri siellä.

Muistan, kuinka me lapsena kokoonnuimme rukoillaksemme ja muistan, kuinka erään profeetan kautta äidille sanottiin - profeetta kulki jokaisen luo ja äidille hän sanoi: Maara, Maara. Heti ei tiedetty, mitä se on, mutta pastori tunsi Jumalan sanan hyvin. Siinä on kirjoitettu, että Noomi sanoi: Älkää kutsuko minua Noomiksi, vaan Maaraksi, sillä minä olen kokenut paljon murhetta. Ja näin äidille ilmoitettiin, että hän tulee kokemaan paljon murhetta, paljon murhetta.

Hän tosiaan sai kokea paljon kärsimystä, erikoisesti minun vuokseni. Olin vanhin lapsista, ja ensimmäinen siitä kylästä, joka ei tehnyt armeijan valaa. Aikaisemmin, isä myös, olivat tehneet valan ikään kuin se ei olisi syntiä, tiedättehän, mutta kun kasvoin, ymmärsin, että se on synti. Minulla oli myös sellaisia ystäviä, jotka ymmärsivät sen samoin. Meillä oli siitä asiasta samanlaiset käsitykset. Ja kun minä siis päätin opiston, rautatieopiston Stolbunovin kaupungissa, kaksi vuotta, minut lähetettiin Tashkentiin.

Ja niin minä jouduin sinne, Tashkentiin. Minut lähetettiin sinne harjoittelemaan, tiedättehän. Jouduin Tashkentiin.

Rakastin kovasti sitä maata. Rakastin sitä maata kovasti, ja kun matkustin opistosta ryhmän mukana, se oli ryhmä, tiedäthän, meitä oli kokonainen ryhmä. Meitä oli melkein koko vaunu täynnä, opiskelijoita, tai puoli vaunua, nyt en enää muista, mutta muistan, että makasin kolmannella hyllyllä. Kiipesin sinne.

Kolme päivää kesti matka Tashkentiin. Viisikymmentä neljä tuntia muistaakseni todistin Jumalasta kaikille ja vaunuosastoni oli kuin pakaten täynnä. Minulle ei jäänyt paikkaa, ja sieltä, kolmannesta kerroksesta me julistimme ja kävimme keskusteluja, tiedättehän, sillä työnjohtajamme Serdinskij, niin, olen jo unohtanut - Vladimir, niin se oli - sanoi: No Valerij, nyt matkustat sinne, missä ei enää ole sinun veljiäsi. Ja minusta ei tuntunut kovinkaan mukavalta, koska en tiennyt, minne olin menossa, ja mikä maa se on, eikä minulla ollut ainuttakaan osoitetta. Ei yhtään osoitetta.

Ja haluan kertoa teille mielenkiintoisen, mielenkiintoisen tapauksen. Kun saavuin sinne, kävi ikään kuin niin, että oli lauantai. Me saavuimme perille ja meidät majoitettiin rautatievaunuosastoihin Tashkentin asemalle. No, minulle annettiin vaunuosasto asunnoksi, oma "kupé", ja kun jo oli aamu, nousin ylös ja ajattelin, että rukoilen ja sitten lähden etsimään uskovia. Pistin oven haan kiinni näin, siinä vaunussa - tiedäthän sinä ne vaunuosastot?

• Tiedän.

Olin kumartuneena rukoukseen, kun ovi yht'äkkiä avautui. Pojat näkivät, että rukoilin, ja pistivät oven kiinni, keräsivät lisää poikia paikalle, ja avasivat taas - kaksi kertaa - se on sangen tärkeää - avasivat kaksi kertaa ja minä senkun rukoilin. He hihittelivät ja naureskelivat ja lähtivät pois. Kun olin rukoillut, suljin vaunuosaston ja läksin kyselemään ihmisiltä: Missä täällä on uskovia?

Tashkent on iso kaupunki. Oletteko käyneet Tashkentissa?

En ole.

Ai, ette ole.

No, minä kuljin katua pitkin. Tiedättekö, missä täällä on uskovia? Ei, emme tiedä.

Tiedättekö te?

En tiedä.

Kävelen eteenpäin, ja sitten yksi nainen vastaa: Onhan täällä ortodoksipappi.

Missä hän asuu?

Tuolla!

Poikkesin hänen luokseen ja kerroin, kuka ja mistä olen. Menen hänen luokseen ja sanon: Haluan löytää uskovia. Ja hän sanoo: Minä annan sinulle, kerron sinulle, missä on baptistien rukoushuone. Ja hän näytti minulle (?)-torin, aja (raitiovaunulla tms) sinne. Siellä on baptistien rukoushuone.

14.00

Minä saavuin perille. Olin siinä seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuoden ikäinen. Voisin sanoa tarkastikin, mutta en halua nyt laskea sitä.

Ja sinä samana iltana tulin sinne, tulin baptistien kokoukseen. He, kokous heillä alkoi muistaakseni kuudelta. Jos minulla olisi ollut niin paljon kokemusta kuin nyt, vaikka se ei ole todennäköistä että jollakulla (siinä iässä) on, en olisi menetellyt sillä lailla. Niin. Baptistit ottivat minut hyvin vastaan, oikein hyvin. Nuoriso oli heti uraa" ja mistä, mutta minä halusin omieni, helluntailaisten luokse. En tiedä, mutta kohta olin heidän ympäröiminään, ja sanon: Kuulkaas. Tiedättekö te, missä täällä on helluntailaisia. Ja niin he heti, tiedättekö, aivan heti. Olivatpa he kelpo poikia. Tässä on nainen, vie hänet sinne, sinun naapurinahan asuu helluntailainen sisar Valentina. Vie hänet sinne.

Ja sinä samana iltana hän vei minut sinne. Siellä oli kokous. Kävi niin, että olin löytänyt uskovat yhdessä päivässä. Mutta ei se niin tärkeää ole. Tärkeää on toinen, tärkeää on toinen asia. Ja niin minä tulin - he kokoontuivat kodeissa - ja arvioin jokaisen, jokaisen ihmisen panin näkömuistiin - yksitellen - ja ajattelen. Heti kokouksen jälkeen me jo uusien ystävien kanssa, omien kanssa, menemme rukoilemaan tulevan ystäväni luo, ystävän, jonka kautta minä sain kokea raskaan koettelemuksen. Hän oli minua paljon vanhempi, luulen että noin 10 vuotta vanhempi kuin minä.

Tulimme vanhaan kaupunkiin, hänen huoneeseensa. Se oli sellainen uzbekkilaistalo. Me tulimme sinne ja aloimme rukoilla ja silloin hän näkee näyn, että minä olen vaunuosastossa, sellaisessa pikku huoneessa, ja sanoo, että minä rukoilen kun sitten ovi avautuu kerran ja sulkeutuu. Sitten ovi avautuu toisen kerran. Mutta minähän en ollut kertonut siitä kenellekään. Ovet sulkeutuvat taas, ja hän sanoo, että enkeli, tai siis kyyhkynen lentää paikalle, ja istahtaa päälleni, tähän.

16.

Sanon, että en ymmärrä tätä, mutta tästä veljestä oli tällainen näky. Silloin minä, minusta oli silloin niin, tiedättekö, kuten nuoruudessa on, kun tunnet, että sinun kanssasi on Jumala, joka sinua johtaa, tiedäthän, kun vielä ei ollut kokemusta eikä mitään. Ja minä menin ja kerroin, että se näky oli minusta, ja se näky on tosi.

Veli Osmo. Minä rakastin heitä niin, sitä seurakuntaa, niitä ihmisiä, että varmaankaan en koskaan eläessäni ole tuntenut sellaista mielenliikutusta, sellaista rakkautta. Se, ymmärrät kyllä, se oli nuoruutta ja sen kautta Jumala koetteli minua kovin. Tiedätkö, ystävieni kautta.

17.

Kun saavuin lomalta Ukrainasta, kuljin rautatieasemalla ja minulla jalat ja koko ruumis tärisivät. Tiesin, että tapaan ystäviäni. Luulen, että voitte käsittää sen mistä kaikki sellainen rakkaus sydämessä on lähtöisin.

Sellainen rakkaus sydämessä. Ja siellä oli minua vanhempia ihmisiä. vanhempia veljiä ja niin minä heitä rakastin. Ja kerran, sen saman kautta, joka näki näkyjä, hän näki yhden näyn.

Niin. Minä tulen kokoukseen, katson, enkä voi ymmärtää yhtään - ihmiset lähtevät ulos. Kokous ei ollut vielä alkanutkaan, kun ihmiset jo lähtevät pois. Yksi lähti, toinen lähti ja kolmas. Kaikki lähtivät. Vain emäntä yksin, sellainen Esfir Berlizeva jäi. Hän muuten muutti myös tänne. En voi ymmärtää, ja ajattelen, että mitä tämä oikein on?

18.00

Ja hän sanoo: Valerij. Saanko puhua kanssasi?

Sanon, että saat tietysti. Mutta mitä tämä on?

Kuinka he saattoivat vetää sinut sinne, sanoo hän.

Minä sanon: Siis kuka?

Viranomaiset.

Ymmärrättekö; ja sanoo: Paljastui, että sinä olet petturi, että sinä tulit tänne, sinut lähetti KGB. Ja tämä veli näki näyn, sinä tulit mustissa vaatteissa, lennän sinne. Tashkentissa on sellainen Tshikariksi kutsuttu esikaupunki, ja minä asuin siellä. Ja niin lentää se.

Voi, miten minä itkin. Menin kylpyhuoneeseen jo hänen luonaan ja itkin niin ja ajattelen: Herra, että tämäkin. Tämä on sitä, mitä en ole eläissäni odottanut, tiedättekö, se, mitä en ole odottanut, tämän minä, tämän

Läksin pois sieltä, olen raitiovaunussa ja itsen, rukoilen ja ajattelen: Herra, miksi minulle piti tällaista sattua? Mutta Herra antoi minun kestää, ja minä kestin, siis Herra itse antoi minulle, miten sen sanoisi vahvisti uskoni. Ei vanhempia, eikä enää ystäviäkään, ei ainuttakaan ihmistä. Olen yksin, ymmärräthän, yksin. Ja eikä siinä kaikki, että hän näki näyn; Saarnaajan tyttären kautta hän teki vielä senkin, että Saarnaajan tytär myös kutsui minut luokseen ja hän sanoi:

Ymmärrättekö hyvin, mitä minä puhun?

Kyllä.

Hän oli sairas. Minä kunnioitin häntä, hän oli sellainen vastuuntuntoinen. Hän oli vähän vanhempi, vastuuntuntoinen, tai oikeastaan vaikutusvaltainen henkilö. Hän sanoo: Kertokaa Valerille, että hän tulisi luokseni. Minä ajattelin, että mikäs siinä, voihan siellä käydä, kun hän on sairaskin. Tulen sinne, ja hän sanoo:

Valerij, kerro elämästäsi. No, kerro vain.

No, minä aloin kertoa, lapsuudesta asti, siitä, missä oli kokoukset, missä opiskelin, miten jouduin tänne, ja niin edelleen.

Hän sanoo: No en tiedä, veli Valerij, en tiedä, mutta näin sellaisen unen, että me kävelemme, koko nuorten joukko on kävelyllä, me menemme metsän läpi ja sinä

20

Mutta me pidämme sinua niin rakkaana, mutta sinä olet kokonaan sellainen, kokonaan, tiedätkö, sielusi kiusaama, ja sitten sinä pysähdyt ja sanot: Riittää. En voi enää. Antakaa anteeksi. Te otitte minut vastaan kristittynä, mutta te ette tiedä, että olen petturi.

Minä sanon: No ei Natasha, en tiedä, mistä tuollaiset unesi ovat, mutta minä olen siitä vapaa.

Kolme kertaa Saatana vahvisti valheellisen ilmestyksen.

21.

Tulin oikein hyvien ystävieni luokse sinne kaupungin keskustaan. Tulin sinne. Siellä asui ystäväni, oikein hyvä Veniamin Botshenko ja hänen kaksi sisartaan ja äiti. Kävin siellä hyvin usein, olin heidän kanssaan yhdessä, ne olivat minun lähimmät ystäväni.

Ja siis minä tulin. He ottivat minut vastaan, istun siellä ja puhelen heidän kanssaan jotakin, ja äkkiä avautuvat - olin istunut siellä tunnin verran - ja äkkiä ovet avautuvat ja sisään tulee Veniamin, heidän poikansa, ja minut nähtyään silmät pyöreinä sanoo: Äiti, onko Valerij jo kauan ollut täällä?

Hän sanoo: Jo tunnin, suunnilleen.

Johon hän: Jos häntä ei olisi nyt täällä, ei kukaan voisi saada minua vakuutetuksi, ettei hän ole petturi.

No miksi?

No, hän sanoo, Olin tulossa ulos raitiovaunusta, ja katson kun Valeri meni minun edessäni.

"Siis minä.

"Vai niin.

Kyllä, Valerij kävelee siinä. "Valerii!"

Enkö minä muka tunne Valeria? Valerij. Valeran housut, Valeran takki, Valeran lakki.

Minä käytin sotilashousuja, ne oli kai jääneet armeijasta, en enää ihan. Musta takki ja suikkalakki.

22.

Ja minä huusin "Valerij", hän sanoo, mutta Valerij ei reagoi mitenkään. Meidän välillämme oli noin kahdenkymmenen metrin etäisyys. Minä vihelsin, kertoo hän, eikä hän reagoi siihenkään, vaan siirtyy tien yli. Tien yli. Siellähän kulkee raitiovaunuja, autoja ja kaikkea. Ja hän, hän jatkaa, siirtyi kadun yli, ja minäkin halusin mennä, mutta autoliikenne häiritsi. Ajattelen, että saan hänet kiinni, mutta hän myös meni yli ja siinä oli poliisi vieressä. Se vilkuttaa minulle; oli vielä noin kymmenen tai viisitoista metriä, ja kun minä menin sisälle poliisiin, menin sisälle, niin.

Ja hän ajattelee, tietysti, että mikään ei voi saada häntä luopumaan varmasta kannastaan. Miksi poliisiin? Tietysti se meni kantelemaan. Nythän minä voin mennä poliisiin, minulla on ongelmia vaikka kuinka - joskus (hoidossa olevien/op) poikien takia, joskus minut kutsutaan sinne, on myös kuljetuskalustoa, ja nyt ei kukaan sanoisi mitään siitä, eikä kukaan ajattelisi mitään sellaista, mutta silloin olin nuori poika, jolla ei ollut autoa eikä moottoripyörää, eikä ajokorttiakaan eikä yhtään mitään. Ja se meni poliisin luo. Miksi meni. Tietysti se, niin kuin sanotaan, meni oikeuteen, tiedättehän. Mutta Herra teki niin, että olin sillä hetkellä siellä.

Kyllä, kyllä.

Näetkö, kuinka elämässä saattaa tapahtua.

"Ratkesiko se ongelma sen jälkeen?

Se ratkesi vähitellen. Voi olla, että joku vieläkin sellaista ajattelee, en tiedä. Mutta sitten, kun minä tulin jo armeijasta, niin se oli ennen armeijaa. Minä tulin armeijasta, ja kaikki näkivät, että se on valhetta. Minähän olen uskova. Me makaamme sen veljen kanssa heidän luonaan, niillä Botshekoveilla, nukumme vuotella, olimme siellä yötä.

Minä sanon: Borja (s.o. Boris). Sano minulle, mitä oikein tässä on tapahtunut.

Hän sanoo: Minä olen itsekin ollut huolestunut. En tiedä. Minä rukoilin, ja minulle sanottiin: "Se on annettu hänelle koettelemukseksi.

Mutta minä en usko, koska, no, voihan olla että se sallittiin, mutta että ilmestykset olisivat olleet konkreettisesti, no, eihän Jumalasta voi olla sellaisia, tiedättehän, eihän valheelliset ilmestykset voi olla Jumalasta. Saatana voi olla sellaista tekemässä.

Kyllä.

No siellä…

Saarnaaja Valerij - entäs sukunimi?

Sen veljen vai? Boris Berlizev.

Boris Berlizev.

Niin. Tärkeintä on, että hän oli ja on minun hyvä ystäväni. Hän asuu nyt Amerikassa. Hänellä on iso perhe. Minä en loukkaantunut heihin, tiedättekö, en loukkaantunut. Minä olin nuori silloin, tiesin, että minun oli kestettävä se, ja se, me olemme edelleen hyviä ystäviä. Kun saavun heille, me kokoonnumme yhteen, ja meistä tuntuu ikään kuin me olisimme taas Tashkentissa. Sellainen ystävyys meillä on. Niin. Mutta sellaista piti silloin kokea.

Tiedätkö, että sitä taktiikkaa ne viranomaiselimet ovat käyttäneet muitakin kuin sinua vastaan?

Kerron joskus myöhemmin vähän enemmän.

Olen samaa mieltä, silla kun täällä tapahtui se maastamuutto, tiedäthän, ja ystävä, siis veli, uskova, joka oli vastuussa siitä maastamuutosta, pyysi että lähtisin hänen mukaansa Moskovaan. Olin hänen kanssaan Moskovassa. Me kävimme Puolueen Keskuskomiteassa, me kävimme Korkeimman Neuvoston Edustajainhuoneessa, me olimme Ulkoministeriössä eli käytiin läpi kaikki nämä instanssit.

Sillä aikaa kun me saavuimme tänne (takaisin) oli KGB jo minun kotonani. Kyllä, KGB. Ja he kutsuivat minut, silloin, ja minä ymmärsin, kuinka tässä suhteessa toimivat. Se istui siinä, ja pitää minua kaksi tuntia virkahuoneessaan. Se sanoo:

Minä ehdotan sinulle työtä meidän hyväksemme, sanoo hän, mutta minä sanon - niin, ennen tätä hän oli sanonut, että tiedätkö, kuinka paljon meillä on pettureita, jotka tekevät työtä meidän laskuumme, ja sanoi yhden henkilön, joka saarnatessaan, siis hänen jalkansa ikään kuin hyppivät. Minä heti kiinnitin siihen huomiota, Ymmärsin, että meillä on yksi, joka ei seisonut paikoillaan, vaan vähän, tiedättekö, mutta minä en kuitenkaan usko häntä, että hän olisi heidän hyväkseen työskennellyt, en voi sitä uskoa, ja en sitäkään, mitä hän sanoi, että meillä on teidän luonanne työntekijöitä, jotka työskentelevät meidän hyväksemme. Ja sitten, kaiken sen jälkeen hän sanoo, että tekevät työtä myös meitä vastaan.

Ja Herra jotenkin antoi minulle viisautta. Minä sanoin:

En voi ymmärtää, miksi teillä pitäisi olla niin paljon pettureita? Tehän sanotte, että teillä on niin paljon pettureita, mihin te minua vielä tarvitsette? Tehkää työtä niillä, jotka teillä on.

Minä johdatin hänet umpikujaan, ja hän jopa raivostui, niin että sanoi:

"Kuitenkin sinä tulet toimimaan meidän hyväksemme.

Minä sanon: "Miksi? Millä tavalla?

"Kun me, hän sanoo, teemme niin, että sinä tulet toimimaan meidän hyväksemme.

Minä sanon: "Kuinka te sen niin voitte tehdä?

27

Min, hän sanoo, yhden kerran tulen kotiin, toisen kerran tulen sinun kotiisi, ja kutsun sinut tänne, ja sitten sanon, että sinä teet työtä meidän laskuumme, ja ihmiset uskovat. Sinä et siitä pääse mihinkään, siitä et pääse minnekään. Ja hän sanoo minulle: Niin, määrätäänpäs aika, jolloin tulen luoksesi. Voiko sinun luoksesi tulla?

Minä sanon: Voi. Sanokaa vain, milloin.

Hän sanoo: Miksi?

Minä sanon, että minä kutsun seurakunnan pastorin. Minä en silloin ollut pastorina.

Miksi se pitäisi kutsua?

Minä sanon, että olen vielä nuori, enkä ymmärrä kaikkea. Teidän kanssanne minun on vaikea puhua, mutta pastori on meillä hyvä veli, hänen kanssaan on helpompaa.

Kyllä, kyllä, sanoo hän…

Ja niinpä hän ei tullut, tuli tänne, ja me paljon olimme kanssakäymisissä, niin kuin sanotaan, ja sitten hän yht'äkkiä kuoli. Olin juuri silloin sairaalassa. Haluan vain sanoa, että meidän muutamat henkilöt tähän asiaan kovasti tarttuivat kuin koukkuun siinä mielessä, että ystävystyivät hänen kanssaan tosi ystävyydellä. Tiedättekö? Minä yksinkertaisesti olin ihmeissäni. Kutsuivat hänet kotiin, shashlikit ja kaikki, ja seurakunnassa puhuivat, että se ihminen on, niin ne sanoivat, sielu ihmisekseen.

Mutta minä olin silloin nuori, ja sanon, että outoa on, aivan outoa, minusta se on aivan kummaa. Sellainen ystävyys minulle ei sovi. No, me voimme jollakin tasolla pitää yhteyttä, kun minua kutsutaan tai kun minua pyydetään, mutta, niin.

Yksi KGB-mies on vielä jäänyt tähän kaupunkiin. Alma Elmerovitsh, suomalainen varmaankin myös hän, sillä hän asui Suomessa sen jälkeen, mutta muutti sitten tänne. Me emme olleet tavanneet pitkään aikaan, mutta hän oli lojaali, hän. Se että hän kirjoitti muistiin (nimet), antoi sakkoja, se oli kaikki normaalia, niin. Mutta sitten sain tietää, miksi hän suhtautui meihin lojaalisti. Hän oli lapsuudessaan vähällä kuolla, mutta hänen äitinsä oli uskova, seurakunta rukoili hänen puolestaan ja Jumala paransi hänet. Siksi hän oli sellainen. Mutta aikaisemmin en sitä tiennyt. Ja kun kaikki muuttivat Amerikkaan, meni pari vuotta. Minä olin yhdessä kaupassa, kun joku tarttui käteen. Kun katson, niin se on hän. Saanko puhua kanssanne? Sanon, että tietysti.

29.

Menimme ulos. Hän sanoo: Asun nyt Pärnussa. Olen muuttanut suhtautumiseni uskoviin.

Minä sanon: En usko. Sanon, että te olette muuttaneet siksi, että valta on nyt vaihtunut, mutta jos valta taas vaihtuu takaisin, te tulette taas vainoamaan meitä kuten aikaisemminkin vainoatte.

Ei, ei, ei, hän sanoo, ei.

Kunnia Jumalalle, että ei.

Niitä sellaisia on paljon.

Läksit Tashkentista, mutta milloin?

Niin, minä asuin siellä vuoteen 78 saakka.

Vuoteen 78 saakka.

Vuodesta 72 lähtien, vuodesta 72 lähtien. Siis, minä menin sinne vuonna 72, ja vuonna 76, muistaakseni, ei vaan vuonna 74, en enää muista tarkasti, minut kutsuttiin armeijaan sieltä. Ja heti komendatin toimistossa minä kieltäydyin valasta, komendantin toimistossa, niin. Mutta ne ovat järkeviä ihmisiä, tiedäthän, eikä niitä huvita siellä niitten paikallisella tasolla hoidella sellaisia asioita, ja ne sanovat Okei, Okei, ja sanovat, että myöhemmin ne sinut siellä, ja lähettivät minut Moskovaan.

30.

Ajattelin, että ne heti, kuten tuomitsivat ystäväni, ja luulen, heti ottivat kaiken, tiedättehän. Niin ne lähettivät minut Moskovaan. Saavuin Moskovaan, opilaitokseen, siis oppilaitokseen vielä, Schelkovoon, Schelkovon kaupunkiin ja sielläkin minä tietysti, heti tietysti ilmoitin päällystölle, että olen uskova ihminen.

31.

En tule vannomaan valaa, koska uskonnollinen vakaumukseni siitä, siis olen vakuuttunut sellaisten siellä olevien paikkojen kuten "älkää vannoko" perusteella, niin ja minä sanon, että tehän opiskelette aseen käyttöäkin. Ja se on, niin kuin te minua opetatte, ase on tarkoitettu vastustajan elävän voiman tuhoamiseen, mutta minähän olen uskova ihminen. Kuinka minä voisin tappaa ihmisiä, jos minulla ei ole, niin, ja siksi minä kieltäydyn siitä.

No, se oli tietysti se oli vastustus siellä oikein kova, niin. Minut vietiin oppilaitoksesta Moskovaan, ja ne alkoivat valmistella oikeusjuttua.

32.

Kyllä. Ja kovin paljon sain siellä tietenkin kokea mielenkiintoista. Olin yksikössä ainut uskova, mitä harvoin tapahtuu, tiedättekö, koska kun siitä ilmoitettiin, että tämä sotilas, tämä sotilas juuri on kieltäytynyt valasta, olin istumassa luokassa, siellä oli sellainen, ja istuin siellä jotakin tekemässä, niin tuli paljon sotilaita pelkästään nähdäkseen kuka se on, joka on kyennyt koko sitä järjestelmää vastaan, niin kuin, tai siellä, oman vakaumuksensa perusteella ilmoittaa sellaista. Heistä oli kovin mielenkiintoista. Kyllä. Ja yksikään sotilaista ei halveerannut, ei koskaan, eikä kukaan. Päinvastoin minä huomasin, että he kunnioittivat minua kovasti, kunnioittivat kovasti.

33.

Ja minulla oli kaksi komentajaa. Toinen komentaja, jonka alaisuudessa välittömästi olin, luutnantti, joukkuejohtaja tai komppanian päällikkö nähtävästi, en enää muista. Hänen isänsä oli työssä Puolueen Keskuskomiteassa, hän oli valmistunut Baumanin korkeakoulusta Moskovassa. Hän oli petturini. Hän oli sellainen viekas ihminen, tulee sinun luoksesi, yrittää saada selville, mutta minulla ei ollut kokemusta sellaisesta ja siitä mitä pitää salata, ja mitä ei. Minä puhuin kaikkea, mitä sydämellä oli. Mutta ei sellaisten ihmisten kanssa pidä aina olla avomielinen. Minulla oli kirja, muistikirja, johon minä kirjoitin paikkoja Pyhistä Kirjoituksista, ja silloinkin joka toiselle sivulle, sanan sinne puoli sanaa tuonne, niin että voisin edes hieman lukea Jumalan sanaa, koska silloin oli kielto. Ja minä, hän sanoo, Missä sinä ruokit sieluasi, kuten hän sanoo?

No, minulla on, kas tässä, ja näytin sen hänelle.

Niinpä tuli Moskovasta, "Prikaatista", - Prikaati, se on keskus, jota pidettiin sotilaskeskuksena - jota pidettiin ministeriönä, saapui KGB:n eversti, ymmärrätkö? Se oli niin kuin David sanoi Saulille: Mitä sinä ajat kirppua takaa? Ja niin kävi minullekin. Hän kävi minun kanssani keskustelun. Muistan sen kuin jos se olisi käyty vasta äsken. Hän huusi minulle, hän karjui minulle, hän käytti sellaisia sensuroimattomia sanoja ja sitten hän vei minulta kaiken ja sen muistikirjankin otti, kaiken otti mukaansa.

Mutta minulla oli myös toinen komentaja, Konstantin Razdobrejev, luutnantti. Hän oli Karagandasta. Hän kertoi minulle kaiken, mitä niillä oli siellä tekeillä. Tiedättekö, näin Herra teki. Hän tuli ensimmäisenä luokseni ja kertoi, että Valerij, sinut tullaan tuomitsemaan pykälän 249 mukaan. Silloin oli sellainen pykälä 249. Mutta minä sanoin, että tiedän itsekin, että tullaan tuomitsemaan, mutta Herra voi tehdä niin, ettei tuomitakaan.

Hän sanoo: Jumala ei voi tehdä niin.

Minä sanon: Miksi?

Kaikki on jo menossa siihen, että se.

Minä tiedän, Minä itsekin tiedän, mutta minä valmistaudun siihen, mutta minä puhun teille Jumalastani, jota minä palvelen, että hän on voimallinen sen tekemään.

35.

Ei voi Jumala sitä tehdä, sanoo hän.

Ja sitten oli tällainen tapaus. Tietenkin oli komento minulle, nuorelle sotilaalle, oli muutamat asiat outoja. Minä ymmärsin ne vasta myöhemmin. Oli eräs majuri, komentajan poliittinen varajohtaja, joka halusi taivutella minua ensin hyvällä, tiedättehän?

"Me teemme sinulle kaiken. Me opetamme sinut. Sinä saat tehdä työtä tuolla ja tuolla, ja sinä saat jopa kuljettaa sotilasyksikön päällikköä. Mutta sinun on kieltäydyttävä siitä asiasta, kuinkas muuten, sillä me teemme sinulle kaiken. Sitten kun hän näki minun lujuuteni, hän alkoi kovin leimata minua kaikkien sotilaiden edessä, tiedättekö, kaikkien sotilaiden edessä, niin. Mutta yksi tapaus vähän, ikään kuin, tiedättekö, ei nyt aivan pysäyttänyt, mutta sellainen ihme

36

tapahtui. Olimme kerran töissä, ja jotakin tapahtui selälleni. Minä yksinkertaisesti luhistuin, oli kuin olisin katkennut, tiedättekö, ikään kuin katkesin, ja kaaduin heti. Pojat kantoivat minut käsillään toiseen kerrokseen, ossa oli luokka, jossa minä aina rukoilin, ja panivat minut pöydälle. Minä makaan, ja he lähtivät ratkaisemaan sitä asiaa sinne, kutustaanko lääkäri vai mitä siellä nämä, ja minähän olin pyytänyt, etteivät tekisi mitään. Minä sanoin: Myöhemmin. Antakaa kun makaan vähän. Niin. Minä en edes tiennyt, mikä minun selälläni on. Se, että lapsesta asti olin sairastanut RIDIKULITOM, se kylläkin. Ja minä makasin, tiedättekö, ja sanon: Herra, minä niin kovasti haluan, että sinä parannat minut. Minä pelkään, etteivät ne mitään luulisi uskovia ja minua vastaan, että laiskuuden takia en halua tehdä työtä. Tiedättehän: nuoruus, tiedättehän, laiskottelen, tai en halua, että he eivät kunnioittaisi minua. Paranna minut Herra"

Ja kun minä näin vilpittömästi rukoilin, minä nousen ylös, silmänräpäyksessä, siis minä nousin ylös, eikä minua särje mistään. Minä teen urheiluliikkeitä - sinne, tänne, ei koske, ei kivistä, kaikki on ohi, ja juuri silloin tulee sisälle sotilas ja sanoo: Kuules - toinen joka ei ollut kantamassa minua, vaan jolle sanottiin, että olen siellä. Hän tulee sisälle ja sanoo: Kuules. Esikuntapäällikkö haluaa jostain syystä nähdä sinut. Oli sellainen majuri Koginov. Minä kunnioitin häntä. Hän oli hyvä ihminen. Minä sanon: Kyllä, minä tulen heti. Ja minä jo juoksen sinne. Pojat katsovat eivätkä voi ymmärtää, mitä tämä on, mutta hän kävelee pitkin pihaa sellainen aikakauslehti käsissään. Vot, Valerij, minä haluan keskustella kanssasi. Ja hän sanoo: Tässä on artikkeli, haluan että sinä lukisit sen. Yksi tyttö, hän sanoo, on myös tullut uskoon kuten sinä, mutta on kieltäytynyt Jumalasta, ymmärrätkö, ja lue, mitä hän sanoo. Lue!

Minä sanon: Toveri majuri. Mitä minä sillä artikkelilla teen. Uskon elävään Jumalaan. Juuri äsken minua kannettiin käsillä sairaana. Käännyin hänen puoleensa ja hän paransi minut. Tätä Jumalaa minä palvelen. Ymmärrättekö: Minä en tarvitse teidän artikkelianne.

Hän ei sanonut mitään. Katso, tiedätkö. Nähtävästi oli siinäkin myös jotakin.

38.

Ja toinen tapaus oli, Osmo. Me kaivoimme lämpöjohtokanavaa. Kuusi ihmistä. Sotilasyksikön keskustassa halkesi lämpöputki ja meidät pakotettiin - koska minä olin siellä oikeudenkäyntiä odottamassa, minua käytettiin tekemään töitä milloin missäkin. Tein työtä tosissani, ja oikein rehellisesti, ja minun edessäni oli siis. Me kaivoimme vuorotellen ja olimme kaivaneet jo syvään. Me kaivoimme sitä siellä ja edessämme yksi poika otti rautakangen ja katsomme, että siellä on valkea marmorilevy. Hän iskee sitä rautakangella, ja se menee rikki. Juuri minä kiinnitin siihen huomiota, koska muut - niille se on samantekevää, tiedättehän, ja sanon, että kuulkaas, ehkä siellä on jotakin.

Mitäs sinä niin sellaista?

Hän sanoo: Ei siellä mitään ole.

39

Tämän minä olin hänelle sanonut, ja sitten tuli minun vuoroni. Minun vuoroni kiivetä sinne alas. Ja kaikki muut seisovat. Ja minä siis otin sen rautakangen, ja hakkasin vähän vastakkaiseen suuntaan, ja sitten piti hakata, pitää heittää pois se maa. Sitten käännyin sen marmorilevyn puoleen ja tein vain muutamia iskuja, kun, tiedättekö, siltä antoi ja sieltä iski tulta, melu ja tuli sellainen, että! Tiedättekö. Ja sitten sadan viidenkymmenen (150) metrin päästä räjähdys tapah.. ei, ensin täällä räjähdys, ja sitten 150 metrin päästä tapahtui maassa myös räjähdys.

40.

Kävi ilmi, että siellä meni kuuden tuhannen voltin kaapeli, panssaroitu kaapeli, ja he olivat unohtaneet, eivät olleet katsoneen työsuunnitelmasta ja unohtivat sen, ja kun se räjähdys tapahtui juoksi koko sotilasyksikkö (varuskunta) paikalle, kaikki esikunnan poliittiset työntekijät, koko esikunta tuli ensimmäisenä sinne, koska ajattelivat, että siellä on jo uhreja, ja esikuntapäällikkö, kapteeni - hän oli hyvin pahanilkinen ihminen ja hyvin kovasti aina haukkui minua, niin ja puhui hävyttömyyksiä, niin että minä sanoin: Kuinka teitä toveri kapteeni ei hävetä, te olette sellainen näkyvä henkilö, ja minun kanssani aina puhutte sellaista kieltä käyttäen?

Minä sanon: Se että te torjutte Jumalan on minulle selvää. Raamattuun on kirjoitettu: Hullu sanoi sydämessään, ettei Jumalaa ole. Se asia on helppo ymmärtää, ja hän pysähtyi siihen, mutta vihasi silti minua.

Ja kun hän juoksi paikalle, ja näki minut, niin, hän juoksi paikalle ja kysyi:

41.

Kuka?

Jarovchuk.

Hän laski päänsä ja sanoo: "Sinä olet syntynyt paita päällä.

Mutta paikalla oli ihmisiä, kaikki sotilaat ja koko päällystö.

Minä sanon: Ei, toveri kapteeni. Jeesus, jota minä rukoilin aamulla että hän varjelisi minua, hän on nyt minut varjellut tässä, sillä rautakanki, siinä oli kahdenkymmenen sentin pituudelta pää valkoisena. Tiedättekö, sehän oli, se oli 6000 volttia, 6000 volttia vaihtovirtaa. Tasavirtaa jos se olisi ollut, olisi ollut vielä jonkinlaista toivoa, hiukkasen. Vaihtovirta - ei mitään toivoa. Siihen palat heti, tiedättekö, kokonaan. Kas sillä tapaa Herra, Herra minut pelasti silloin.

Ja sitten, kun esivalmistelut oli tehty, ja rikostutkija, jonka tähden äiti oli kovasti huolissaan minusta, rikostutkija, kapteeni lähetettiin kylään, jossa olin asunut ja missä olin käynyt koulua. Kaikkialla hän kulki minun jäljissäni, tiedättekö, koulu, kylä, oppilaitos, kaikkia hän siellä miten sanoisi, kirjoitti muistiin, niin.

Kun hän saapui kylään, kaikki kylän asukkaat nousivat niin (meitä) vastaan, että halusivat ajaa pois ja karkottaa vanhemmat kylästä kaikki tämän tähden. Ensimmäinen ihminen, joka kieltäytyi valasta, sellainen häpeä se ikään kuin oli kylälle, tiedättekö.

Äiti oli työssä kirjanpitäjä-palkanlaskijana. Kirjanpitäjä-palkanlaskija kylässä, jo kolhoosissa. Hän oli lukutaitoinen ihminen, hänen päätöstodistuksensa koulusta palkittiin kultamitalilla, mutta hän oli uskova jo lapsesta asti, eikä hänelle sitä mitalia annettu. Siksi hän teki kylälle ja niille ihmisille paljon hyvää, tiedätkös, sillä hän yritti jakaa palkat niin, että ihmisille olisi riittänyt edes vähän. Kerran hän kertoi minulle, kuinka hän sen teki. Kaikki ne normit hän osasi ulkoa ja minun koko lapsuuteni kului sen helmitaulun äänten alla, tiedätkös:

43.03.

Tshuk-tshuk, tiedätkös. Milloin vain minä heräsin, istuu äiti ja siinä sillai laskee tshuk-tshuk, tshuk-thsuk, tshuk-tshuk. Kun minä kolmelta yöllä taas herään, on äiti taas. Siis oli kovin se jännittynyttä. Ja sitten, kun ihmiset nousivat vastarintaan, otti äiti sen raskaasti, ja isä myös, niin. Mutta Herra rauhoitti kaiken jotenkin.

Ennen oikeudenkäyntiä oli minun sitten, oli tarpeen viimeinen lausunto, lausunto, lääketieteellinen lausunto, siis komissio. Ja minut lähetettiin komissioon yhden vänrikin kanssa. Ja kun minä saavuin moskovalaiseen sairaalan, ja aloin kulkea virkahuoneissa tarkastettavana - yhdessä oli vaikka kirurgi, toisessa yleislääkäri, ja kaikki tarkastivat sen jutun, kaikki lääkärit. Mutta kun he katsovat, että on haastettu oikeuteen jonkun lakipykälän mukaisesti, niin,

44

ne puhuvat: Mitä tässä on, Mitä tämä on?

Minä sanon: Minä kieltäydyin valasta.

"Kuinka valasta?

Joka virkahuoneessa oli vähintään puolen tunnin pysähdys, tiedättekö, sillä ihmisiä, hoitajia ja lääkäreitä juoksi kokoon ja muistan, kun yksi lääkäri sanoo: "Poika. Nehän märännyttävät sinut siellä. Sinä et tiedä, mihin olet menossa. Toinen sanoo: Sanopas, ole hyvä, onko sinulla tyttöä?

Minä sanon: Ei ole.

Haa, silloin on kaikki selvää, sanoo hän. Kas, jos sinä rakastuisit, sinä unohtaisit Jumalasi, hän sanoo, ja se veisi sinua heti …

Minä sanon: No, te erehdytte. Te erehdytte. Sellaista ei voi olla minun sydämessäni.

Ja niin minä menen virkahuoneesta virkahuoneeseen, virkahuoneesta .. ja sitten psykiatrin luo. Tietäkääs. Ja se otti näin ne asiakirjat:

"Mitä tämä tämmöinen on?

Minä sanon: "No, minä joudun rikosoikeudelliseen vastuuseen.

"Sittenhän sinä olet epänormaali ihminen.

Minä sanon: "Miksi?

"Meidän aikanamme kieltäytyä nyt valasta meidän valtiollemme! Sinä olet sairas.

Minä sanon: Ei, en minä ole sairas.

"Tutkittavaksi. Psykiatrille.

Heti.

45.

Minä en tietänyt, että siinä oli Jumalan tahto mukana. Ajattelin, että nyt psykiatri ottaa minut vastaan, ja näkee, että en ole sairas, ja sillä selvä.

Minut lähetettiin heti sairaala Kashenkoon, kolmetuhatta kuusisataa ihmistä siellä sairaita, suljettu kaupunki Moskovassa, sairaala kuin kaupunki. Me saavuimme sinne. Annoin sinne asiakirjat, vänrikki, kaikki.

Annoin asiakirjat. Ja ne sanovat:

"Riisu vaateet.

"Vaihda vaatteet.

Minä sanon: Miten niin vaihda vaatteet? Ja kun katson oviin: ovissa ei enää ole kahvoja. Karata ei enää voi. Osmo. Minä koin sen niin ahdistavana. Miten se näin on? Ymmärrättekö, olin nuori, nuori. Olin vielä kokematon. Kuinka minut voidaan jättää sinne, vieläpä psyykkisesti sairaiden sairaalaan? Eikä karatakaan voi mitenkään ja vänrikille oli sanottu: "Lähde pois. Hän jää tänne tutkittavaksi.

Hyvä oli vain se, että Jumala lähetti luokseni yhden naisen, joka sanoi: Valerij, älä ole huolestunut. Makaat täällä jonkun aikaa ja me lähetämme sinut kotiin. Hän sanoi minulle näin, mutta minä ajattelen: miten sellaista voi olla, enhän minä ole mikään sairas.

Enkä sanonut mitään. Ne vaihtoivat heti vaatteeni. Sitten tulee kaksi riskiä miekkosta, tiedättekö, ja minut siihen - sairaalan mustaan maijaan. Minut sijoitettiin riehuvien osastolle. Osmo. Ne ovat siellä viisitoista vuotta!

47.

Vanha rakennus, jo ennen sotaa rakennettu, kuin vankila. Kun tulin sinne, syntyi sisälläni protesti. Sisäinen protesti. Tiedättekö? Miten näin voi olla? Mietin, mitä tehdä nyt. Minähän en ollut suunnitellut mitään tällaista. Toisinaan me suunnittelemme. Minä suunnittelin vankilaa. Olin jo valmistautunut siihen, niin, oikeudenkäyntiin, siellä, kaikki, miten ja kuinka. Minun ystäväni olivat jo istuneet vankilassa Kristuksen tähden. Minä halusin myös, tiedättehän, sillä minulla ei ollut muuta tietä. He olivat valmistaneet minua siihen - rikostutkija oli matkustanut sinne, kaikki, ja tässä minä olin tällaisena, ja he olivat kaikki sellaisia. ja minä ajattelin, että tehdään nyt sitten töitä.

Tulee siihen yksi ja minä sanon: Käy istumaan. "Miksi sinä täällä olet palveluksessa? Ja hän kertoo aivan normaalisti kuinka hän joutui tänne. Vot.

48.

Sitten hän menee minusta kauemmas, ja hetken päästä hyökkää minua kohti nyrkit pystyssä. Ei kuitenkaan lyö, vaan huitoo minuun päin, ja kaataa päälleni kaiken sen häijyyden, joka siellä on. Tiedättehän.

Sitten minä katselin kaikkea sitä. Katson, mitä siellä on, siis minkälaiset olosuhteet. Missään ei ole kulmia, missään ei ole kädensijoja. Vessassa on vain aukko seinässä, jossa on naru, jota vetämällä huuhtelee. Missään ei siis ole mitään, millä joku voisi tehdä itselleen jotakin vahinkoa, tönäistä päänsä kulmaan. Kaikkea on ajateltu.

Keskustelin yhden ihmisen kanssa. Viisitoista vuotta hän on maannut siellä. Oli polttanut tupakalla kätensä, jopa luut näkyvät, siis sellaista.

Päätin sydämessäni: En ala, teen lakon, en edes syö, kieltäydyn ruuasta. Tiedättekö, millainen sisäinen protesti, ja minä tiedättekö, en sitä koskaan unohda.

49.

Kävin seisomaan ikkunan viereen ja äkkiä min kuulen äänen: "Sinähän halusit vankilaan, ja sinähän halusit, etkä sinä voi Herran nimen tähden olla täällä. No, en muista tarkaan, kuinka se oli. Ja tiedättekö, se iski minuun niin voimakkaasti, minun sisimpääni, että punastuin häpeästä Jumalan edessä. Minä sanoi: Herra: Anna anteeksi minulle tämä. Anna anteeksi tämä. Minä olen täällä niin kauan, kuin sinä ole minulle määrännyt. Näin minä sanoin Jumalan edessä. Ja kun minä nöyrryin, oli heti päivällinen, tiedättekö. Minut kutsuttiin päivälliselle. Söin päivällistä, ja kuulen äänen:

"Jarovshuk!

"Minä"

"Teidät siirretään toiseen huoneeseen.

Tiedättekö? Ja minut siirrettiin toiseen riehuvien osastolle, riehuvien siis nytkin, mutta talo oli uusi. Uusi rakennus. Olin kovin iloinen, kovin iloinen. Olosuhteet olivat erilaiset, tiedättekö, vaikka ihmiset olivat samanlaisia, olivat olosuhteet toiset. Siellä oli hyvin kauheat olosuhteet.

Ja minulle annettiin sänky seinän vierestä, ja kävin makuulle. Olin vasta käynyt makuulle, Osmo. Ja heti kun kävin makuulle avautuvat ovet, ja sisään tulee kuusi miestä, sairaita.

Ensimmäinen niistä oli näyttelijä, myöskin sairas, "psih". Joidenkin kokemusten takia Saatana oli päässyt häneen kiinni, sain sen tietää myöhemmin, kun tutustuin häneen ja sain kuulla, miten se juttu oli.

He näkivät minut ensimmäistä kertaa. Minä olin vasta tullut heidän luokseen siihen rakennukseen, ja hän tulee minua päin ja lausuu: "Autuaita ovat totuuden tähden karkotetut, sillä heidän on Taivasten Valtakunta". Tiedättekö? Ja ne kävelevät kuin sotilaat. He tulivat luo, minä nousin ylös, ja meillä oli keskustelu siinä. Ensimmäinen tutustuminen.

51.

Ja niin Osmo minä makasin siellä 54 päivää. Viisikymmentä neljä päivää. Minun virheeni oli siinä, että en soittanut vanhemmilleni, enkä puhunut siitä mitään. He olisivat tukeneet minua. Minun olisi ollut helpompi siellä kestää. Mutta en jotenkin halunnut huolestuttaa heitä, ja koko se asia, ne 54 päivää (54), ensimmäinen kävijä oli rikosetsivä, joka saapui Ukrainasta mappi mukanaan, asiakirjoja. Minä halasin häntä kuin veriveljeä. Niin paljon minä ikävöin omiani, ja hänhän oli ollut siellä, tiedättehän, ja kun hän kertoi kaiken, missä hän oli käynyt ja mitä. Minua ei kiinnostanut se, että hän haluaa saada minut selliin, vaan minä yksinkertaisesti halasin häntä kuin omaistani.

52.

Ja minulla oli, minulla oli sellaisia vakavia hetkiä. Niin. Oli hyviä ystäviä. Eversti Orlov oli sotilassairaalan johtaja. Me tutustuimme, kun kuljin käytävällä ja hän minua - minä otin käden, näin minä puhalsin käteen jolloin hän: Mikä sinulla poika on? Hänellä oli sellainen hellä ääni, isällinen, tiedättekö, Sydämeenkö ottaa, vai? Minä sanon - en vielä ehtinyt sanoa, kun hän jo otti kädestä, koetti pulssia, ja sanoo: No, sydän on sinulla kunnossa. Keskustelin hänen kanssaan paljon. Hän sanoo: Valerij. Minä palvelisin nyt Jumalaa, Jeesusta, mutta minulla on puolueen jäsenkirja taskussa. Minä en voi sitä.

Kanssani osastolla oli ihmisiä tieteellisestä tutkimusinstituutista, tiedätkö, joiden kanssa olin ystävällisissä väleissä.

Näin, kuinka ihmisiä pilkataan. Ne antavat heille sulfasiinipiikin ja ihminen itkee koko päivän. He antavat jonkun toisen piikin ja ihminen nauraa koko päivän. He antavat kolmannen piikin, ja ihminen seisoo yhdessä paikassa ja katsoo samaan pisteeseen. Ymmärrättekö?

Minulla ei aluksi annettu mitään. Minä olin, miten sen nyt sanoisi, kävin tuttavieni luona, autoin keittiössä, ja sellaista, mutta sitten lääkäri kutsui minut ja sanoi, että minun oli käytävä läpi hoitokuuri.

Minä sanoin: Mutta enhän minä ole sairas.

"No, miksi sinä sitten olet täällä?

Minä sanon: Minä kieltäydyn.

"Sinun oikeutesi. Meillä on sellainen työryhmä, joka sellaiset asiat hoitaa: pakkohoito. Siellä sinä et kieltäydy. Siellä ne tarttuvat sinuun, pitävät kiinni ja tekevät sinulle mitä haluavat. Tiedättekö, niin.

Minä sanon: Minä olen jo kaikki. Olen voimaton.

Minulle alettiin antaa holoperedol- tabletteja.

Hermostojärjestelmäni, se hajosi sellaiselle asteelle, että minä, Osmo, en pystynyt ollenkaan kävelemään. En voinut syödä. Vot, minä otan lusikan, mutta se ei pysy käsissä. Näin minä pidän siitä kiinni, ruokalassa, tällä lailla, otan ja sitten autan, saadakseni ruuan pureskeltua. Ja kun käyn lepäämään oli minulla sellaiset kivut, erityisesti jaloissa - kädet oli vielä siedettäviä, mutta jaloissa sellaiset kivut, että tuntui siltä, että minä olisin hakannut ne mielihyvin irti, ettei niitä kipuja olisi ollut. Sellaiset kivut oli.

Ja tämä kaikki minun piti kärsiä. Ja oikeusjuttu… Niin. Järki oli normaali. Järki, en muista että koskaan olisin ajatellut jollakin toisella tapaa, tai minusta olisi tuntunut, että minulla joku sumenee - sellaista ei ollut - mutta minun ruumiissani. Jos joku olisi tullut ja tökännyt sormella, olisin kaatunut eikä minua olisi enää ollut. Minä aloin kovasti huolestua ja aloin rukoilla. Lääkkeiden syömättä jättäminen oli mahdotonta. Ne antavat sinulle, ja sinun on syötävä, avattava suu, että ne katsoisivat sinne, ettei siellä ole tablettia jossakin kielen takana, tiedättekö.

Mutta sitten Jumala antoi mahdollisuuden, antoi mahdollisuuden, sellaisen, että minä en kuitenkaan niitä syönyt. Niin, se oli sellainen Jumalan antama mahdollisuus. Se annettiin, Jumala käänsi heidän sydämensä ja ne lakkasivat tarkastamasta minua, ja kävi niin, tiedättekö, kun minä otan ne, sylkäisen ulos, heitän pois ja heitin pois. Sellaisia tapauksia minulla oli silloin kun minä, kun minä

Näin mielenkiintoisesti Jumala toimii. Nuoruudessani, kun vielä olin opiskelemassa, kävin Strihin kaupugissa Lvivin seudulla. Siellä oli sisar Dasha, sellainen, hän oli ikään kuin yhteisön johtaja, koska se oli pieni seurakunta, mutta minä kuulin - minä jouduin sinne siitä syystä, että yksi henkilö Keski-Aasiasta pyysi minua. Siellä asuu yksi ystävä, jonka kanssa olin ollut samassa työssä, käymään siellä ja minä läskin matkaan. Se kaveri oli siitä seurakunnasta.

Se sisar Dasha kertoi minulle, että hän näki kerran näyn sellaisen, että Jeesus tulee seurakuntaan aapiskirja kädessään. Aapiskirja, tiedättekö, se on sellainen, josta venäläiset opettelevat..

Ja hän sanoo: Herra, mitä sinä aapiskirjan kanssa?

Ja sitten Jeesus kääntyy kansan puoleen ja sanoo: "Kuka voi olla Jumalan valtakunnassa?

Kaikki, Herra!.

.. ei kukaan halua

Miksi?

Entä kuka haluaa kärsiä kärsimyksiä?

Yhtään kättä ei noussut.

Jeesus sanoo: "On kirjoitettu: Monien kärsimysten kautta teidän on meneminen Taivasten Valtakuntaan.

Sitten Jeesus tekee toisen kysymyksen: Kuka haluaa saada Jumalan voiman?

Kaikki, Herra, haluavat.

Herra sanoo: Entä kuka haluaa olla voimaton tämän maan päällä?

Kukaan ei kohottanut kättä.

Jeesus sanoo: Mutta Jumalan sana sanoo, että silloin kun olen voimaton, olen voimakas.

Siis voiman kaikki haluavat, mutta katsos, tiedätkös, kukaan ei halua voi olla vähäväkinen.

58.

Ja sitten Jeesus tekee kolmannen kysymyksen: Kuka haluaa olla syntiä tekemästä?

Kaikki, Herra, haluamme.

Herra sanoo: "Entä kuka haluaa kärsiä lihassa? Lihassa.

Hiljaisuus.

Jeesus sanoo: "On kirjoitettu: Se joka lihassa kärsii, lakkaa syntiä tekemästä.

Ja näky päättyi.

Kun hän kertoi sitä minulle, niin minä, tiedättekö, rakastin Herraa ja olin nuori, ja silloin minä sanoin: "Minä haluan Herra.. Nuoruus ja into, tiedättehän. Minä haluan, sillä kun hän sanoi, ettei kukaan nostanut kättä, minä ajattelin - ja Jeesus ikään kuin kannustaa ja ikään kuin odottaa sitä ihmisten puolelta.

"Minä, Herra, haluan". Niin minä sanoin.

59

Mutta aika kului, ehkä pari vuotta kului, en tiedä, ja sairaalassa, siinä sairaalassa, psyykkisessä sairaalassa, tuntuu minusta, minä aamulla seison kerran, olen tulossa pesualtaan luo ja sama tilanne kuin minulla oli, kuten minulla oli sotilasyksikössä. Minä kumarruin peseytymään ja kaaduin. Minä ikään kuin katkesin kokonaan, ymmärrättekö, ja minut taas kannettiin, laitettiin tai vietiin - en enää muista - laitettiin makaamaan ja minulla oli niin kova kipu, että tiedättekö, minä - Herra paranna minut, Herra paranna minut. Ja silloin minä kuulin tämän äänen: "Mutta sinähän sanoit, ymmärrätkö, "Sinähän sanoit, että sinä haluat kärsiä lihassa.

Sillä hetkellä, voitteko käsittää, minä olin puhunut siitä noin kaksi vuotta aiemmin tai enemmänkin, kun minä sanoin sen henkilökohtaisesti Herralle. Ja minua alkoi taas hävettää niin. Ja minä sanoin: "Herra, anna anteeksi.

"Hyvä. Niin kuin sinä johdat, niin minä kuljen.

Ja kun minä nöyrryin, kun minä nöyrryin, kiitin Herraa, ja silloin Herra nosti minut. Sellaisia asioita olen kokenut elämässäni. Ja siellä, Osmo, minä makasin 54 päivää. Kun komissio saapui, hän sanoi: "No hyvä. Me olemme kuulleet täällä puhuttavan, että sinun ylläsi on ollut Jumalan varjelus. Kerro meille (siitä)! Sotilaat istuvat siinä kaluunat kaulassa ja hoitohenkilökunta. Minähän en tiennyt silloin kun jouduin siihen sairaalaan lääkärin luokse, vaan aloin todistaa hänelle kuin, tiedättehän, kuten kaikille..

1.00.00

Kävi ilmi, että jos joudut psykiatrin käsiin, niin jo se, että sinä puhut, se on jo ensimmäinen oire siitä, että olet sairas. Ymmärrättekö, koska terveitä ihmisiä ei heikäläisten periaatteiden mukaan lähetetä psykiatreille. Se oli Neuvostoliiton aikana. Mutta minä (kerroin) hänelle kaikki, tiedättekö. Ja minulla on sieltä saatu sairaskertomus, se on minulla vieläkin, ja siinä, kun he kirjoittivat kaiken ylös, niin siihen he kirjoittivat, että "paljon lausuntoja ja lainauksia kirjoista". Minä siteerasin heille Pushkinia ja muita, jotakin oppinutta, teidättekö, ja kaiken sen he kirjoittivat muistiin. Ne pitivät sitä sairautena ja antoivat minusta jakomielitautisen luokituksen. Minkäänlaisella hoidolla parantumattomissa oleva sairaus. Parantumaton tauti ja sulkivat minulta kaikki tiet. Osmo. En voinut päästä mihinkään työhön enkä minnekään opiskelemaan. Ja kun se komissio oli minulla, minä aloin kertoa heille, kuinka Jumala minut - nyt olin jo maannut siellä ja aloin vähän ymmärtää, minkälaisia ihmisiä ne lääkärit olivat ja kuinka niiden kanssa pitää olla.

1.02.00.

Minä ajattelin, että pysytellään faktoissa. Ja minä (tuon esille) faktat: Kuinka Jumala minut nosti, siis, sairaudesta, kuinka minä iskin kuuden tuhannen voltin kaapelin läpi. Jumala varjeli minut etkä sinä sitä voi muuksi muuttaa, tiedättehän. Ja yksi istuu siinä, ja sanoo: Kyllä, me emme voi tässä sanoa mitään. Että Jumalan varjelus on ollut ylläsi. Sellaista ne sanoivat. Ja tekivät minusta sellaisen lausunnon.

Sellaisen lausunnon ne tekivät. Ja tiedättekö. Kun minä saavuin sotilasyksikköön, ei kukaan tiennyt, missä olin. Vain se yksi sotilas, joka, ja se oli nimenomainen käsky, joka minua kuljetti, luutnantti.

Ja kun minä. Ensimmäinen, jonka halusin tavata, oli se komentaja joka minulle aina kertoi kaikki, jota sanoi, että minut varmasti viedään oikeuteen. Minä löysin hänet verstaalta. Ja kun näin hänet, me halasimme kuin veljekset, tiedättekö, ja hän sanoo:

"Valera, missä olet ollut?

Minä sanon: "Minä matkustan kotiin.

"Miten niin kotiin?

"Kotiin.

1.03.00

Ja hän alkoi nauraa niin - hän oli sellainen isokokoinen, vatsakin sellainen, tiedättekö, ja hän alkoi nauraa, hohottaa. Kun hän avasi suunsa oli hän niin hassunkurisen näköinen, etten voinut olla nauramatta. Katson häntä, hän oli niin hassunkurisen näköinen, ja hän nauraa niitä, ja minä nauran häntä, tiedättehän.

Hän oli niin iloinen siitä, että todellakin se kaikki oli tapahtunut. Minä sanon: "No, tehän sanoitte, että Jumala ei voi tehdä sitä. Mutta näettekö nyt, kuinka Jumala teki.

Olin vasta tulossa ulos, kun sieltä tulee sotilasyksikön poliittinen varajohtaja, majuri, joka minua, vot, tiedättekö leimasi ja häpäisi kaikkein pahiten. Siis eräällä oppitunnilla, silloin, erään poliittisen harjoitustunnin aikana, siis sanoi, tuo sotilashenkilö, johtaja, majuri myöskin hän, niin, sanoi: No niin, hän sanoo, Meidän on tietenkin opiskeltava sodankäyntiä puolustaaksemme synnyinmaatamme ja niin edelleen ja niin edelleen,

1.04.00

sillä muutoin, sanoo hän, Jarovschuk sanoo, että jos luotamme Jumalaan, niin emme tarvitse mitään aseita. Enkelit tulevat ja puolustavat meitä kaikkia. Ja siihen kaikki: Ho-ho-ho-ho.

Mutta sitä minä olin hänelle puhunut, mutta en niin, kuin mitä hän sen asian esitti. Tiedättehän. Vaan minä puhuin, että jos me kaikki olisimme uskovia, niin tietysti Jumala varjelisi meidät, kyllä. Ja tämä majuri häpäisi minua kovin ja joka paikassa. Ja kun minä nyt tulin ulos sieltä, ja kun katson, niin sieltähän se jo tulee. "Jarovschuk. Minä ajattelen, että pitipäs sattua. Kun en ollenkaan halunnut kohdata häntä. "Tule tänne!

Ajattelen, että nyt sitä taas tulee. Ottaa, vie minut kasarmirakennuksen kulman taakse.

Ajattelen, että nyt se antaa, ajattelen, että se hakkaa minut, tiedättehän. Miksi hän vie minut sinne?

1.05.00

Hän vei minut sinne. Kun ketään ei ole näkemässä, hän ojentaa minulle käden ja sanoo: "Valerij, olet sankari kun kestit sen. Onnittelen. Osmo, se oli minulle shokki.

"Kunnia Jumalalle.

Se oli minulle shokki. Minä, minusta näytti, että ikään kuin itse enkeli olisi hänen kauttaan, itse Jumala hänen kauttaan, niin, sillä en odottanut sellaista sellaisilta ihmisiltä. Kävi ilmi, että niillä on sydämessään toista, ja huulillaan aivan toista.

Ja niillä syntyi riita. Nämä pojat, jotka määrättiin viemään minua kotiin, yksi luutnantti ja yksi sotilaskersantti, he ymmärsivät koko homman heti.

1.06.00

Ymmärsivät siis sen. Niillä oli heti kohta lääkäreiden kokous, kuten minulle myöhemmin kerrottiin,

ja paikallinen sotilaslääkäri sanoi niille, että minähän sanoin teille, ettette koskisi häneen, antakaa hänen suorittaa asevelvollisuus loppuun. Hän on hyvä poika. Miksi te häntä? Mutta he olivat vastaan ja sanoivat: Me pistämme sen vankilaan ja selvä.

Ja nyt he eivät voi menetellä sotilaskomission vastaisesti, tiedättehän. Nämä pojat vaativat - siinä asiakirjassa, siinä, joka minulla on, siihen on kirjoitettu: Tarvitsee kaksi saattajaa, osastoidussa vaunussa. Esikuntapäällikkö sanoo: "En anna vaunuosastoa, lippuja. Mutta nämä sotilaat sanovat: "Me emme lähde, tässähän on kirjoitettu mustaa valkoiselle. No, ja sanoo: No, vaunuosasto myös, meidän on matkustettava tämän ihmisen kanssa. Sitten vaunuosastossa he kertoivat minulle tämän asian, millainen sota niillä oli siellä ollut. Tiedättehän, ne taistelivat

1.07.00

Ja oli yksi tapaus, mutta se oli ennen oikeudenkäyntiä, ennen sairaalaa. Yht'äkkiä minut kutsutaan saliin, paikalliseen "klubiin". Minä menen sisälle - se on hyvin tärkeää, hyvin mielenkiintoista - minä menen sisälle, ja siellä istuu yksi sotilas joka siviilissä oli koulun johtaja, eikä ketään muuta. Minä ajattelen, että onpas mielenkiintoista. Ei puhu minun kanssani mitään, istuu vaan. Ja hetkessä sinne tuli muita ihmisiä. Sali oli suuri, pantiin pöytä keskelle, pantiin sinne kaljaa ja kolme lasia muistaakseni vielä.

Ja katson, kuinka ihmisiä tulee, sotilaita - siis ei yhtään sotilasta ollut siinä, kaikki poliittiset työntekijät tulivat, koko esikunta tuli, tiedättekö, kaikki tähdet (s.o. kaluunat) kaulassa: luutnantteja, vänrikkejä, majureita, näitä kaikkia ja kaikki naiset, jotka olivat työssä siinä esikunnassa. Sali tuli täyteen.

1.08.00

En ymmärrä mitään, en mitään ymmärrä, rukoilin vain, että Herra..

Mitä ne aikovat tehdä? Käydä oikeutta? Tuskinpa täällä oikeutta käydään.

Sitten tulee sellainen kapteeni Doshkovksij, sellainen oli, niin, harmaapää ja yhden siviilin kanssa, miellyttävän, sellaisen jolla on miellyttävä ulkonäkö.

Ne kävivät sinne istumaan, eteen, ja sanovat:

Valerij. Käy tänne, sinne, keskustaan.

En ymmärrä mitään. Minä kävelin sinne, istuuduin. Se oli minulle sellainen kunnia he-he-he, näiden ihmisten kanssa.

Minä katson saliin päin. Se siviilihenkilö nousee seisomaan ja sanoo: Minä olen filosofian kandidaatti, Pravda-lehden kirjeenvaihtaja, herra, tai niin kuin hän sanoi toveri Tsvertkov, kuten sen nyt muistan. Minut kutsuttiin, sanoo hän, tänne teidän luoksenne yksikköön siitä syystä, että teillä on asepalvelusta suorittamassa sellainen henkilö, Valerij Jarovschuk, ja hänestä on annettu hyvä todistus, että hän on hyvä sotilas, tekee työtä ja niin edespäin, mutta että hänellä on sellaisia virheellisiä suuntauksia.

1.09.00

Ja minä, koska olen entinen ortodoksipappi - entinen ortodoksipappi! - joka tunnen Pyhät Kirjoitukset, haluan koettaa saada häntä luopumaan käsityksistään ja suuntaamaan hänet uudelleen.

No niin. Kertoipa hän, mikä hän on miehiään. Ja sitten se alkoi. Se taistelu kesti meillä kaksi tai kaksi ja puoli tuntia. Minä en enää aivan muista, mutta vähintään kaksi tuntia, sen minä tarkkaan tiedän, sillä se oli sellainen pitkällinen taistelu aivan, pitkällinen taistelu. Ja tietenkään, minä tietenkään en ollut valmistautunut siihen, mutta sillä hetkellä Herra tuli aina avuksi, tiedättehän. Minä vain en enää muista kaikkea tarkkaan, mutta voiton minä muistan, voiton, tiedättekö, finish, niinkuin sanotaan, finish.

1.10.00.

Hän, sanoo, sillä kun hän alkoi mennä suunniltaan, alkoi näyttää, mikä hän on ja sanoo: "Meidän patriarkkamme hankki sodasssa everstin arvonimen, mutta sinä sanot, että haluat piiloutua meidän selkiemme taakse, sanoo. Mutta minä sanon: Toveri Tsvertkov. Te olette Kirjoitukset, siis Raamatun, tunteva henkilö ja tuotte tällaisen esimerkin: patriarkka. No, tehän tiedätte, missä hän tekee palvelustaan, miten, mitä kirkko, ortodoksinen, kuinka siellä jumalanpalveluksia pidetään ja kaikki, mutta minähän en ole ortodokseja, tiedättehän, ja kuinka siis apostoli Paavali sanoo: "Jumala ei asu käsin tehdyissä temppeleissä eikä tarvitse ihmiskätten palveluksia. Miten te vastaatte tähän kysymykseen?

Eikä hän kestä. Hyppäsi pulpetista, paikaltaan ja sanoo: "Riittää. Aivan turhaa" ja lähtee pois. Mutta ne sanovat hänelle: "Odota, odota! Annas kun tehdään tauko. Tehdään tauko. "Ei tarvitse. Hyödytöntä!

1.11.00

Ja lähti.

Minä oli niin iloinen, Osmo. Minä olin niin iloinen, että voitto, tiedättekö, voitto oli minulla. Olin nuori, kahdeksantoista vuotta tai yhdeksäntoista, en enää muista. Sellainen ihminen, maaseudulla kasvanut. Eihän minulla ollut sellaista, niin kuin sanotaan, jopa puheeni oli yksinkertaista, en voinut puhua heidän kanssaan heidän tasollaan. Mutta Jumala antoi minun voittaa, ja se oli minulle tarpeeksi.

Ja sitten, siis tulivat sotilashenkilöt ja heti pöydän ympärille ja haukkuivat minua kovin. Muistan, kuinka yksi sellainen harmaa kapteeni sanoi: Tulet vielä muistamaan meidän, minun harmaan pääni, tulet vielä muistamaan, että me halusimme sinut pelastaa, me neuvoimme sinua.

Ne tekivät sen ennen oikeudenkäyntiä voidakseen ehkä jollakin keinoa pelastaa minut. Niin, sen minä oikein hyvin muistan.

1.12.00

Ja sitten jo oli se sairaala, ja sairaalan jälkeen sellainen finish. Ja ne tekivät minulle Osmo sen, etten voinut mihinkään - kahteen vuoteen mihin tahansa yritin päästä opiskelemaan, ja minähän halusin, halusin kovin päästä kuljettajaksi, siis oppia ajamaan kuten muutkin moottoripyörällä, oppia radiotekniikkaa, halusin tulla radioasentajaksi, siis sellaiseksi asiantuntijaksi, niin. Siis oli minulla omia toiveita päästä opiskelemaan sinne, sinne tai sinne, saadakseni edes sellaisen ammatin elämää varten. Mutta ei mihinkään. Heti kun ne näkevät "hylätty armeijan miesvahvuudesta" niin selvä, jonkun pykälän "jakomielitauti" mukaan. Parantumaton sairaus. Minä olin kovin murheissani. Minä sanoin: Herra! Mitäs tämän jälkeen? Niin. Ja yksi säilyketehtaan johtaja kuitenkin otti minut työhön autovarikolle. Juutalainen Valdman.

Minä tein siellä töitä pari viikkoa. Tein työtä ja aloin todistaa heti kaikille, luonnollisesti Jumalasta, tiedättehän.

Ne kutsuvat minut: "Jarovschuk. Mitä tämä tällainen on? Mitä sinä siellä? Saarnaat vai?

Minä sanon: "No mites muuten, kun kerran kysytään niin minä vastaan.

"Anna sana, ettet enää tee sitä.

Minä sanon: "Mutta minä en voi antaa sellaista sanaa, sillä kun minulta kysytään on minun vastattava.

"Aha. Okei. Sinä olet erotettu.

Pelkästään niin, enkä minä enää tiennyt, mitä tehdä.

Ja sitten kerran Herra antoi minulle ajatuksen matkustaa takaisin sinne Keski-Aasiaan ja minä matkustin sinne.

Saavuin perille. Siellä Tashkentin takana myös asui ystäviäni, ja siellä oli jo yksinkertaisempaa, tiedättekö, päästä työhön. Kukaan ei siellä tarkastanut ja tuttavia oli paljon, sairaaloissakin.

Minut otettiin töihin puuvillatehtaalle. Puuvillatehtaalle työhön yhdessä tadzhikkien kanssa sellaiseen raskaaseen, Osmo, työhön, että kestin tuskin kahta viikkoa. Olin tulossa työstä ja sanon: Herra, anna minulle toinen työ, muuten fysiikkani ei yksinkertaisesti kestä. Ne tadzhikit siellä ovat kaikki, ja ne puuvilla-aumat, tiedättekö mitä ne ovat? Niitä piti syöttää hangoilla putkeen, ei sellaisilla hangoilla, vaan kuperilla hangoilla, työntää putkeen. Ja se putki oli sellainen, se vetää, vetää sen puuvillan ja syöttää sen ilmanpaineella tehtaalle, käsittäkö. Hangolla pitää jatkuvasti näin ja jatkuvasti näin. Se oli kauheaa työtä. Väsyin kovasti ja sanoin: Herra, ole hyvä, anna minulle. Ja tasan kahden viikon päästä Herra antoi minulle työtä aluesairaalassa sähkömiehenä. Minulla oli kaksi työhuonetta enkä ymmärtänyt mitään. Ja kun se veli, joka näki näyn - hän oli siellä työssä - toi minut ylilääkärin luo, oli niillä siellä joku kokous. Ja hän sanoi:

"Nyt minä toin.

Ja ylilääkäri sanoo: "Sähkömiehen vai?

Hän sanoo: "Kyllä.

"Hyvä. ottakaa hänet" Ja antoi ohjeen: "Ottakaa, ottakaa vastaan"

Ja kun minä sitten sanoin: Boris, miksi sinä sillä lailla sanoit? Enhän minä ole sähkömies.

Hän sanoo: "No keittäjänkö minä sinne toin?

Kuukaudessa, Osmo, Herra antoi minun omaksua kaiken sen siellä, tiedättehän, kaiken. Minä opin, ja sitten minä tein siellä töitä lääketieteellisen laitteiston teknikkona. Opin siihen. Minä olin työturvallisuusinsinöörinä siinä samassa paikassa, hoidin neljää piirisairaalaa, kymmenen teollisuustavarakauppaa ja kaikkien veljien komissiot (s.o. lääkärintarkastukset) minä hoidin ilman heidän läsnäoloaan.

1.16. 00

Kaikki tutut, niin kuin sanotaan, kaikki luottivat, kaikki. Minulla oli shokki, kun Herra teki kaiken sen minulle.

"Kunnia Jumalalle.

Mutta kun saavuin Viroon, kun savuin Viroon, katsoppas miten, miten siellä! Siellähän minä olin oppinut kaiken, minä olin halunnut, sen olin myös saanut, tiedättehän. Mutta Viro oli toinen maa, sivistynyt maa. Tällainen, tiedättehän. Ja siellähän niiden asiapapereiden kanssa se ei ollut mahdollista. Siellä minulta ei kukaan koskaan kysynyt, kaikki ikään kuin luottivat, uskoivat ja näkivät, että järkevä poika, kaikki pelaa, mutta ennen sitä, kun vuonna 78 lähdin sieltä minut kutsuttiin yht'äkkiä sotilaskomendantin luo. Sinne minua ei koskaan kutsuttu, siis, minä kun olin poistettu sotilasvahvuudesta. Haluan vain osoittaa teille Jumalan, siis jos sinä jossakin asiassa puolustat jotakin asiaa Herran nimen tähden, niin Herra palkitsee, maksaa satakertaisesti ja enemmänkin.

1.17.00

Kuten Jeesus sanoi oppilaille: " Ja tässä elämässä sekä tulevassa teille tulee. Muistatteko tällaista?

"Kyllä, muistan.

Ja sitten kerran minut kutsutaan sotilasyksikköön - kerron sen teille vielä - sotilaskomendantin luo. Ajattelen: Mitenkäs niin? Mennäkö kertomaan heille, että älkää kutsuko minua?

Mutta ymmärsin, että ei pidä paljastaa mitään, mitä sinulla on. Tiedättekö? Jos menet, sinä pilaat asian. Ajattelen, että tulkoon niin, kuin Herra johtaa, niin minä kuljen. Minut kutsuttiin niiden kanssa, joita valmistettiin määräaikaiseen asepalvelukseen, mikä oli ihme, tiedättehän, nuorten poikien kanssa, ja me kaikki, niin minulle annettiin kaavake, jonka kanssa oli käytävä joka paikassa - toisella puolella oli kaikki lääkärit, joiden luona oli käytävä, ja toisella puolella minun sairaskertomukseni, johon oli kirjoitettu kaikki, että minut on poistettu sotilasvahvuudesta. Ja mihin tahansa vastaanottohuoneeseen minä menen, he kysyvät: "Onko kaikki kunnossa? Kyllä, kaikki on kunnossa, kaikki on tarkastettu, ja joka paikkaan tulee terve, terve, terve.

Jäljellä oli vielä yksi lääkäri, minun psykiatrini, jonka luona piti käydä. Ja kävi niin, että kaikki olivat jo käyneet sen läpi, ja minä olin jäänyt ikään kuin viimeiseksi. En minä koskaan ensimmäinen ollutkaan, vaan viimeinen. Ja tulen hänen työhuoneensa luo. Hän ei ole paikalla. Seison vastaanottohuoneen luona näin. Hän on jäänyt johonkin, viivästynyt, ja juoksee sitten paikalle: "Oi, anteeksi, anteeksi. Antakaa se tänne.

Siis, ei katso sinne toiselle puolelle.

"Miten voitte?

Minä sanon: "Erinomaisesti.

"Päätä ei särje, eikä pyörrytä?

"Ei mitään.

"Terve"

Ja kun tulen komissioon, ne sanovat minulle: "En ymmärrä mitään. Tuossa on: "poistettu sotilasvahvuudesta" ja tässä "kelpaa sotilastehtäviin".

Hmm, sanoo, en ymmärrä mitään. Mutta Kazahstan on Kazahstan.

Ja he laittavat minulle siihen sotilaspassiin sellaisen leiman - se on minulla vielä nytkin jäljellä - "Kelpaa sotilaspalvelukseen".

"Voitteko ymmärtää?

"Kyllä.

Mutta kun minä saavun tänne, silloin minä ymmärsin. Tasan ehkä puolen vuoden päästä minun oli lähdettävä sieltä pois. Näin kävi. Tai vuoden päästä. Kun minä saavun tähän sivistyneeseen maahan, tiedättekö, minä astelen jo ikään kuin olisin joku sankari, ajatellen että Jumalan kiitos, minulla on leima, tiedättehän: "Kelpaa sotilaspalvelukseen". Menin työhän SPK:n tehtaalle ja tulen lääkärin luo, koska komissio oli käytävä ehdottomasti, istuu siellä lääkäri joka sanoo: "Mutta sinullahan on pykälä, ethän sinä voi?

Minä sanon: "Se on poistettu.

Hän sanoo: "Missä?

Minä sanon: Tässä.

Hän sanoo: "Ei. Tämänlaatuinen pykälä ei ole kumottavissa, tässä on jotakin hämminkiä. Tule huomenna, niin otetaan selvää, sanoo hän.

1.20

Ja silloin minä ymmärsin, mitä varten se leima oli pantu. Että se oli kaikki ikään kuin pelkästään Jumalan määräyksestä. Minä… Sitä ei saa mainostaa missään, koska se voitiin yksinkertaisesti mitätöidä, ja siinä kaikki, tiedättekö. Ja silloin minusta tuli viisaampi. Menin toiselle poliklinikalle, Johviin.