op/2012-12-23

Muistatko runon Ohoh kullaista kotia? Se alkaa näin:

Runoon sisältyy sellaista viisautta, joka ei ole poliittisesti korrektia. Tämä viisaus on syntynyt kansan keskuudessa ennen vuotta 1840, sillä se on vuosi, jolloin Kanteletar - Lönnrotin keräämien kansanlaulujen runot - julkaistiin. Sama runo löytyy myös Sakari Topeliuksen kirjasta Maamme.

Runo tuli mieleeni, kun etsin tietoja Newtownin koulusurmaajan elämäntilanteesta ymmärtääkseni pojan motiivit. Onhan se iso kysymys, koska melkein koko maailma kysyy, miksi poika ampuu äitinsä, koulun psykologin, 20 lasta sekä niin paljon muita ihmisiä kuin ehtii. Joulukuun 14 päivänä 2012 suoritetusta joukkomurhasta on tieto levinnyt ympäri maailmaa, mutta maailma ei vain tunnu ymmärtävän sitä, mitä suomalaisissa maalaispirteissä ennen tiedettiin: Äidin rakkaus on paljon tärkeämpi kuin viranomaispalvelut.

Adam Lanzan elämäntilanne surmatyön tekohetkellä näyttää olleen seuraava: Äiti oli menettämässä hermonsa useistakin syystä. Hänen yhteiskunnan johtavaan luokkaan hyvin etabloitunut miehensä oli jättänyt perheen toisen naisen takia ja maksoi siitä noin 200.000 euroa vuodessa hylkäämälleen vaimolle. Poika oli masentunut perheen ilmeisesti jo kauan jatkuneista ristiriidoista ja kokenut olonsa vieraaksi jopa kodissaan. Ongelmien paineessa lapsi sulkeutui ja ajautui psykiatrien kouriin, jotka valtansa tuntien halusivat päästä helpolla ja syöttivät pojalle pillereitä. Äidillekin syntyi pelkotiloja, ja hän hankki melkoisen asevaraston, kuvitellen näin ehkä pystyvänsä torjumaan mahdolliset hyökkääjät. Äiti oli sisäisesti hajoamistilassa ja hän suunnitteli pojan luovuttamista laitoshoitoon. Poika osasi lukea ajan merkit ja teki päätti iskeä ensin. Hän otti äitinsä aseet ja ryhtyi ampumaan.

Lanzan perheen ja Newtownin kaupungin draama kiinnostaa, koska se kuvaa niin osuvasti koko länsimaisen yhteiskunnan tilaa. Perheyhteisöjen hajotessa kaikki valta ohjataan erilaisten viranhaltijoiden käsiin, joista kukin tekee työtään saman yhteiskunnallisen konsensuksen säätelemien oppien mukaan.

Länsimaista, ja erityisesti entisten protestanttisten maiden yhteiskuntia varten on laadittu ohjelma, jota kaikki viranomaistahot toteuttavat, itse kuitenkaan ymmärtämättä sitä mitä he ovat tekemässä. Virkamiestason yläpuolella työskentelevät hallintojohtajat ovat saaneet koulutuksensa opeissa, joista he eivät ole ymmärtäneet mitään, ja eivät voikaan niitä ymmärtää, koska niissä ei ole päätä eikä häntää. Korkeakouluopetuksen ja akateemisen sivistyksen leima niillä kyllä on, mutta kun opiskelu on päättynyt, jää käteen vain muutamia iskulauseita, joiden varassa systeemille kuuliainen virkamies sitten toimii. Hävitysohjelma tunnetaan sosialismin nimellä, mutta sosialismi on vain ohjelman yksi osa. Yksi tämän ohjelman välitavoitteista on perheiden hävittäminen, sillä perhe on globalisaation este ja ongelma jokaiselle tyrannille, joka tavoittelee maailman herruutta.

Joku päivä sitten olin hakemassa nelivuotiasta poikaa kotiin luterilaisen seurakunnan päiväkerhosta. Ohjaaja kertoi, että poika oli itkenyt kerhossa, eikä ollut kertonut heille syytä, miksi hän itki. Ohjaajan käytöksestä näki, että hän piti asiaa vakavana, ja sellaisena sitä pidin minäkin, koska tunnen Frankfurtin koulukunnan ja sen liitännäistahojen toimintaperiaatteet ja pyrkimykset. Ohjaaja olisi halutessaan voinut kutsua paikalle psykologin, lapsi olisi määrätty "tutkimuksiin", ehkä muutamaksi viikoksi, ja sitten olisi määrätty lääkkeitä, jotka olisivat tuhonneet lapsen. Kotiin tultua pyysin toisia lapsia kysymään pojalta, mitä varten hän oli itkenyt kerhossa. Heille poika kertoi, että ne vain leikkivät niillä leluilla, mutta eivät antaneet hänen leikkiä niillä.

Kesällä jouduimme jo niin pitkälle, että meitä kutsuttiin 40 kilometrin päähän Ylöjärvelle vastaamaan lastensuojeluilmoitukseen, joka oli tehty valheellisen asiakirjan perusteella. Asia koski silloin vanhinta poikaamme. Tapaamisen ainoaksi sisällöksi jäi esittämäni vaatimus, että viranomaisten on peruttava valheensa.

Sitkeitä ne ovat paholaisen palvelijat yrittämään. Joku vuosi sitten Ylöjärven koulukuraattori soitti, ja rupesi kyselemään kantaamme homoliitoista. Osaako teistä kukaan selittää, miksi peruskoulun kuraattorin on selvitettävä koululaisen vanhempien kanta homoihin? Olisiko poliittisesti epäkorrektista kodista ehkä otettu lapset pois? Asiaa sen enempää ajattelematta vastasin, että minä olen jo niin ja niin monta vuotta vanha mies, mutten ole koskaan nähnyt ainuttakaan lasta, joka olisi syntynyt kahden miehen muhinoista. Kun te sen näytätte, niin jatketaan sitten. Viranomaisissa on kuitenkin se ikävä puoli, etteivät ne tunnusta tappiotaan, vaan iskevät yhä uudestaan mistä vain voivat.

Alkuperäistä, jesuiittojen yliopiston kirkkolain professorin laatimaa, vain kuusi kohtaa sisältävää ohjelmaa laajensivat huomattavasti Moses Hess ja Karl Marx. Heidän versionsa oli työläisille tarkoitettu luokkavihaversio, mutta sosialismin taustavoimille tuli pian selväksi, että muutakin tarvittiin. Noin sata vuotta sitten oli syntymässä uusi tieteenhaara, psykologia, jonka Keski-Euroopan juutalaiset sosialistit kaappasivat ja tekivät siitä poliittisen taisteluvälineen. Yhdysvaltojen psykiatrian on palvellut perustamisestaan - 1930-luvulta - lähtien poliittisia päämääriä, ja sama koski myös aikoinaan Neuvostoliitossa harjoitettua psykiatriaa.

Jokainen meistä tarvitsee ainakin yhden ihmisen, jonka kanssa voi keskustella avoimesti. Toisaalta ei näitä "parhaita ystäviä" kovin montakaan voi olla. Ei Jeesus turhaan rajoittanut lähipiiriinsä kuuluvien miesten lukua kahteentoista. Luonnollisessa perheessä on ehkä kaksitoista lasta. Jos jokaiselle heistä syntyisi vielä kaksitoista lasta, oltaisiin luvussa 144. Sosiologit käyttävät termiä Dunbarin luku, joka on noin 150, siis se maksimimäärä ihmisiä, joiden asioista yhdellä henkilöllä - luonnollisen perheen isoisällä tai isoäidillä - voi olla suhteellisen selvä kuva ja joiden kanssa hän pystyy jatkuvasti pitämään yllä läheistä yhteyttä.

Psykologit pyrkivät luomaan asiakkaittensa kanssa perhesuhteita muistuttavan luottamustilan. Mutta tämä luottamustila jää aina vajaaksi. Asiakas voi ehkä avautuakin, mutta psykologi ei. Keskinäisen avoimuuden tilaa ei synny, sillä se edellyttää hyvää omaatuntoa Jumalan edessä. Ihmisen kanssakäyminen vieraaksi jäävän ihmisen kanssa on aina enemmän tai vähemmän teatteria. Tein monta kuukautta töitä venäläisellä kalanjalostamoaluksella Tyynellä valtamerellä, mutta läheisiä ihmissuhteita ei syntynyt, vaikka muuten kavereita oltiinkin. Uskova mies, ja kaiken lisäksi ulkomaalainen tavallisen kansan keskuudessa Neuvostoliitossa oli siihen aikaan aika hurja juttu. Mutta kun toisen kerran tulin samalle alukselle, oli jää sulanut. Noin kuukauden visiitti oli kuin juhlaa. Vanhat tutut olivat huomanneet, mihin minua voi käyttää. Kaikki illat ja usein pitkälle yöhön sain toimia sielunhoitajana. Oveni takana oli joskus jopa jono vuoroaan odottavista. Ja parhaat kiitossanat, jotka kuulin olivat ne, kun joku sanoi: "Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen puhunut jonkun kanssa rehellisesti" tai "avoimesti".

Mikään käytettävissäni oleva tieto ei viittaa siihen, että Adam Lanzalla olisi ollut yhtään ihmistä, jolle hän olisi halunnut avautua. Virallisia auttajia, kouluttajia ja opettajia hänellä lienee pojalla lienee ollut liikaakin. Mutta kun nämä virallisen koneiston viralliset osat olivat työnsä suorittaneet, he poistuivat paikalta saataviaan kuittaamaan. Ansioita mukamas. Mutta mitä sanoikaan heistä tuntematon runoilija menneiltä vuosisadoilta? Luetaan se runo kokonaan:

PS. Katso myös tekstiä Sama kysymys taas sivulla UUTISIA

Takaisin Osmon kotisivulle