tsaaria1

Kai Donner teki 1900-luvun alussa muutamia tutkimusmatkoja Siperian keski- ja pohjoisosissa elävien kielisukulaistemme luo. Tomskin kaupungista Donner kertoo matkakirjassaan tähän tapaan:

Legenda, josta Donner kertoo, on vaivannut ihmisten mieliä siksi, että maailman mahtavien palveluksessa on vain sellaisia historioitsijoita, jotka kaihtavat tosiasioita siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikissa tosiasioissa näkyy "Jumalan sormi". Peruskoulun historiastakin on keinotekoisesti erotettu pois "uskonto", ettei maailmassa vallitseva syyn ja seurauksen eikä senkin yli ulottuvan armon laki paljastuisi.

Keisari Aleksanteri ensimmäisestä kerrotaan tavallisesti, että hän oli suht-koht hyvä mies, mutta kääntyi vanhemmilla päivillään "taantumukselliseksi". Otavan Pieni tietosanakirja vuodelta 1958 sanoo sen näin:

Venäjä on maa, jossa virallinen historiankirjoitus kerta toisensa jälkeen on osoittautunut valheellisemmaksi, kuin kansan keskuudessa tavallisesti salaa levinneet "legendat". Näin kävi myös Aleksanteri toiselle. Hänen väitettiin kuolleen mystisissä olosuhteissa jossakin Ukrainan heinäarojen tuntumassa matkallaan Taganrogiin. Maan pääkaupunkiin, Pietariin tuotiin kyllä arkku, joka haudattiin juhlallisin menoin Pietari-Paavalin linnoitukseen. Mutta kun 1917 valtaan päässeet kommunistit vuonna avasivat arkun, se osoittautui tyhjäksi.

Tsaari Aleksanteri I on enemmän kuin legenda, ja siksi kannattaakin miettiä miksi venäläiset häntä kunnioittivat. Suomessa häntä kunnioitetaan myös siksi, että hänen aikanaan tehtiin se sopimus, jonka puitteissa Suomi sai todellisen autonomian ja pääsi eroon Ruotsista. Kristikunta muistaa häntä miehenä, joka lopultakin salli Raamatun kääntämisen Venäjän seitsemäntoista suurimman kansakunnan kielille.

Kun Aleksanteri astui Venäjän keisarin saappaisiin, hänen suurin vastustajansa oli Venäjän kirkko. Mongolien avulla slaavilaisten kolonialistien kirkko oli ottanut laajan suomalais-ugrilaisen maan hallintaansa jo 1200-luvulla ja piti sitä yhä tiukasti otteessaan. Kirkko salli vain valtansa laajenemisen, mutta ei muuta poikkeamaa sen aikoinaan omaksumasta linjasta. Tärkeintä kirkolle oli kristinuskon vastustaminen. Venäjällä ei ollut raamattuja, eikä kansankielistä Raamattua ollut olemassakaan. Lukutaito oli harvojen omaisuutta. Ideologinen raja länteen oli kiinni, eikä sen raoista edes slaavilaisten omat reformiliikkeet päässeet Liettuaa pidemmälle. Ennen vuotta 1788 Venäjä ei ollut tuottanut ainuttakaan suurta ajattelijaa, tieteenharjoittajaa tai kirkonmiestä. Maan historiakin oli tilattu saksalaisilta sadunkertojilta.

Kun Ranskan vallankumouksen propaganda lupasi apua Venäjän ja muunkin Euroopan "taantumuksen" voittamiseksi, lupaukset tuntuivat hyviltä, ja edistyksellisiltäkin. Propagandavalmistelujen jälkeen alkanut sota oli sitten jo kaikkea muuta kuin edistystä. Napoleonin vuonna 1798 alkanut sotaretki Egyptiin ja Israelin maalle paljasti Napoleonin sotaretkien okkulttiset taustat. Jerusalemin valloitus on aina kiinnostanut maailman herruuteen pyrkiviä paholaisen asiamiehiä, mutta tässä vaiheessa Aleksanteri ei vielä siitä ollut jyvällä. Toinen asia, johon paholaisen asiamiehet aina pyrkivät, on elävän kristikunnan hävittäminen, mutta vielä siinäkin asiassa Aleksanteri seisoi Napoleonin rinnalla ja osallistui Englannin saartoon pakottamalla Ruotsinkin siihen.

Napoleonin havittelema Englannin kukistamisen todellinen päämääränä oli kaataa se maa, joka Hollannin kaatumisen jälkeen ainoana maana Euroopassa salli kristittyjen elää rauhassa. Mutta kun Napoleon kesällä 1812 hyökkäsi Venäjälle, alkoivat Aleksanterinkin aivot toimia. Hän tajusi, että Napoleon oli aivan yhtä taantumuksellinen kuin hänen kotijoukkonsakin. Hänen oli toimittava itse, ja hän toimi.

Napoleonin "edistyksellisyys" olit tuonut Venäjälle vain sortoa ja kuolemaa. Eteenpäin päästäkseen Aleksanterin oli löydettävä uudet idolit. Seuraisiko hän Pietari Suuren jalanjälkiä ja kääntäisi katseensa Saksaan? Se ratkaisu olisi ollut helppo, eikä se olisi vaatinut mitään hyppyä tuntemattomaan. Saksalaisia oli maassa sekä vierastyöläisinä, että maan rajoilla uudisasukkaina jo Aleksanterin isoäidin ajoista lähtien. Moskovan laidoilla, nykyisen Leningradin aseman vieressä oli jopa saksalainen kaupunginosa. Ja olihan Aleksanteri I itsekin enemmän saksalainen, kuin venäläinen.

Saksassa vainottujen kristittyjen siirtyminen oli alkanut Aleksanterin isoäidin Katariina II (1762-1796) aikana. Venäjä tarvitsi asukkaita vasta Turkilta valloittamilleen heinäaavikoille, ja uudisasukkaita houkutellakseen Katariina II heti valtaan noustuaan julkaisi manifestin, jossa maahanmuuttajille luvattiin melkein kaikkea, mitä uuteen maahan muuttava ihminen saattoi toivoa. Ainoastaan ortodoksikirkon jäsenien ottaminen kristillisen seurakunnan jäseniksi oli kielletty - orjiksi heitä toki sai ostaa.

Manifestin ja siirtolaisagenttien työn kautta Venäjälle tuli pääasiassa luterilaisia siirtolaisia, joista suurin osa asettui Volgan varrelle. Herrnhutin moravialaiset perustivat Sareptan.

Herrnhutilaisten etujoukko saapui Volgalle 1765 valmistelemaan siirtokunnan perustamista kalmykkien aron tuntumaan. Pääjoukko - neljä perhettä, yksi leski, 25 nuorukaista ja 17 nuorta sisarta saapui vuotta myöhemmin, ja perusti Sareptan siirtokunnan lähelle Kultaisen Ordan entisen pääkaupungin raunioita.

Vuonna 1774 Katariina antoi Turkin ja Venäjän rajaseudut suosikkinsa Potemkinin hallintaan. Potemkinin agentit Danzigissa tekivät lujasti työtä saadakseen saksalaisia lähtemään siirtolaisiksi, mutta innostus oli vähäistä. Mennoniittojen osalta tilanne oli toinen. Itämeren etelärannikon mennoniitat olivat tulleet liian rikkaiksi, ja heitä alettiin pelätä.

Vuonna 1787 Preussin "farao" Friedrich Wilhelm II kävi rajoittamaan mennoniittojen menestystä. Heidän ei enää annettu ostaa maata kasvavien perheidensä tarpeisiin, mikä pakotti nuoret perheet etsimään toimeentuloa muualta kuin perinteisiltä farmeiltaan. Vuonna 1788 jo heinäaroille lähti Venäjän Danzigin edustuston kautta jo 228 perhettä, jotka 1789 perustivat Hortitzan (Chortitza) siirtokunnan Jekaterinoslavin (nyk. Dnepropetrovsk) kuvernementtiin. Siirtolaistulva vahvistui, kun Preussin uusi "farao" 1801 yritti pakottaa maailman sodista syrjässä pysyneitä "fundamentalisteja" tukemaan Preussin sotilasmahtia muutenkin kuin veroja maksamalla.

Chortitza ei kuitenkaan ollut ensimmäinen uskovien siirtokunta Ukrainassa. Vuonna 1770 Itävallan Kärntenissä muutamat katoliset olivat saaneet käsiinsä Johann Artdtin kirjan "Totisesta Kristillisyydestä". Suuri joukko, noin 270 henkilöä tuli uskoon, ja joutui lähtemään maasta. Itävallasta lähtenyt jesuiittojen vainoama, monien mutkien - Unkarin, Transsylvanian, Walachian (Bukarestin lähiseutu Romaniassa) ja Moldavian - kautta Tshernigovin kuvernementtiin Vähä-Venäjälle, nykyiseen Ukrainaan saapuneet matkalla lisätietoa ja ymmärrystä sekä sen myötä hutteriittien nimen saaneet baptistit oli sijoitettu kreivi Rumjantsevin maille Vyshenkaan, Keskivenäjältä karkotettujen vanhauskoisten ortodoksien naapureiksi.

Katariina oli kotoisin Stettinistä, Itämerenrannikon silloin saksalaisesta kaupungista. Katariinan hoivissa Aleksanteri oli saanut saksalaisen kasvatuksen. Mutta ranskalaiset, saksalaiset ja englantilaiset, tai Keski-Euroopan uskovat eivät Aleksanterin ainoita esikuvia. Venäjän kirkon ideologisesta ylivallasta huolimatta Venäjällä oli runsas kirkosta riippumaton perinne - "jeretiki" eli "kerettiläiset" - duhoborit, duhovnye hristiane (Hengelliset kristityt), hlystit ja molokaanit - sekä kirkosta ulos ajetut raskolniki eli vanhauskoiset ortodoksit. Kaikkiin näihin Aleksanterilla oli hyvät suhteet.

Ensimmäiseksi Aleksanteri tutustui Venäjän hlysteihin, eikä suinkaan parhaisiin heidän edustajiinsa, vaan erääseen Kondratii Selivanoviin, jonka salaiset seurat rikkaan Nenastjevin kotona Pietarissa kokosivat satamäärin mystiikkaan taipuvia kuulijoita.

Hlystien keskuudessa kasvanut Kondratii Selivanov oli tehnyt seksuaalisesti sopimattoman teon, ja hillitäkseen himojaan hän oli antanut kuohia itsensä ja alkoi saarnata kuohimista muillekin. Eräs Selivanovin opetuslapsista oli Aleksandr Golitsyn.

Aleksanteri tuli tsaariksi 24.03.1801. Hänen isänsä Paavali II (1796-1801) oli ammuttu edellisenä päivänä. Aleksanteri ei todennäköisesti ollut itse ampumisen takana, mutta hän oli ollut tietoinen hankkeesta ja nyt hän tunsi syvää syyllisyyttä tapahtuneesta. Omantunnon tuskiaan lievittääkseen hän pyrki olemaan oikeudenmukainen ja tekemään hyviä palveluksia maalleen. Aleksanteri Golitsynin hän nimitti maan ortodoksikirkon ylimmäksi tarkastajaksi. Mutta omantunnon tuskat eivät vain olleet lähteäkseen.

Nenastjevien luona Aleksandr Golytsyn tutustui hyljättyyn upseerinrouvaan Jekaterina Tatarinovaan. Jekaterina Tatarinova, os. Buxhövden, oli kotoisin Kuurinmaalta, Baltiasta, ja oli saanut hyvän luterilaisen kasvatuksen. Hän varoitti Golitsynia Selivanovista, sanoen hänen hurskastelunsa olevan saatanallista ja ohjasi Golitsynin lukemaan Raamattua.

Englantilaiset olivat tehneet tyhjäksi Napoleonin aikeet Jerusalemin valloituksesta ja Israelin valtion perustamisesta, jonka jälkeen hän lähti valloittamaan Eurooppaa. Tsaari, joka 1804 oli liittoutunut Englannin kanssa, joutui taistelemaan Napoleonia vastaan ja koki musertavan tappion 1805 Austerlitzissä, samassa kaupungissa, joka joskus oli ollut kukoistavan anabaptistiyhdyskunnan keskus.

Vuonna 1807 Keski-Euroopan valloittanut Napoleon pakotti Aleksanterinkin mukaansa Englannin vastaiseen kauppasaartoon. Sopimusehtoihin kuului, että Venäjä pakottaa myös Ruotsin osallistumaan mannermaansulkemukseksi sanottuun kauppasaartoon. Kun Ruotsi kieltäytyi, valloitti Venäjä Suomen Ruotsilta sekä Bessarabian, nykyisen Moldavian, Turkilta muka tukeakseen Ranskan sotatoimia Englantia vastaan. Taistelu Englannista oli kuitenkin ratkennut merellä jo vuonna 1805, kun englannin laivasto amiraali Nelsonin johdolla kukisti Trafalgarin taistelussa ranskalais-espanjalaiset haaveet merien herruudesta.

Vuoden 1812 kesäkuussa Napoleon hyökkäsi Venäjälle ja syyskuussa hän sytytti Moskovan palamaan. Napoleonin katsellessa Moskovan paloa Varpusvuorelta, nykyisen Moskovan yliopiston päärakennuksen edessä olevalta paikalta, mistä turistit nykyisin pysähtyvät katselemaan kaupungin keskusta ja ostelemaan leipätaitelijoiden maalauksia, oli tsaari Aleksanteri I Pietarissa ja luki Johann ("Juhana") Arndtin kirjaa "Totisesta kristillisyydestä".

Napoleon viipyi Moskovassa vain kuukauden. Nälkä, Venäjän talvi, Venäjän sotajoukot ja kenraalit tekivät tehtävänsä. Kun Napoleon oli ajettu pois maasta, allekirjoitti tsaari Aleksanteri Venäjän Raamattuseuran perustusasiakirjan samana päivänä, 06.12.1812, jolloin Napoleon istui rekeen lähteäkseen Vilnasta, yhä kauemmas Venäjältä.

Käännöstyön ylivalvojaksi Aleksanteri asetti Aleksanteri Golitsynin. Työ lähti hyvin käyntiin ja sen tuloksena syntyi ensimmäinen venäjänkielinen Uuden Testamentin käännös sekä osia Uudesta Testamentista Itä-Euroopan alkuperäiskansojen kielille. Mutta sota oli vielä kesken. Venäjän, Ruotsin, Preussin ja Itävallan joukot Napoleonin armeijojen jäännökset Leipzigissä 1813, jonka jälkeen Napoleonia takaa ajamaan lähtenyt Aleksanteri saapui "Euroopan vapauttajana" Pariisiin.

Voittajat kokoontuivat 1814 Wieniin päättämään Euroopan kohtaloista. Mutta myös Jumalan valtakunta lähetti edustajansa kokoukseen. Juliane von Vietinghoft oli ollut Riiassa veljesseurakuntaan kuuluvan suutarin luona, joka oli esittänyt hänelle Jumalan Valtakunnan evankeliumin sillä välin, kun otti mittoja hänen jalastaan. Julianella oli Aleksanterille sanan Herralta: Lopeta sota.

Wienin kongressin herrat olivat ihmeissään, mutta Aleksanterin osalta sota oli ohi. Hän palasi Krüdenerin paronittaren kanssa Venäjälle. Napoleonin osalta sodat vielä jatkuivat. Mutta hänellekin oli tulossa vielä yksi oppitunti. Sen antoivat englantilaiset ja hollantilaiset Waterloon kentällä 1815 jo ilman Aleksanteria.

Tsaari Aleksanteri I uskoon tulo oli tapahtunut Napoleonin Venäjän retken aikana. "Moskovan palo sytytti sydämeni palon", kertoi Aleksanteri itse. Mutta Jumalalla oli hänelle vielä paljon kerrottavaa. Ratkaisevan tärkeäksi Aleksanteri I henkiselle kehitykselle tulivat Ukrainan heinäarojen asukkaat. Näitä Turkin ja Venäjän rajaseutuja asuttamaan oli siirretty hutteriittien, mennoniittojen, ja moravialaisten lisäksi Venäjän omat "kerettiläiset": duhoborit, duhovnye hristiane ja molokane. Nyt aroheinää kasvanut alue oli jo kukoistavaa maaseutua.

Toukokuussa 1818 tsaarin kuriiri saapui mennoniittojen vuonna 1804 Dnieprin taakse perustaman Molotshnajan siirtokunnan Lindenaun kylään David Hübertin luo ilmoittamaan, että ensi viikolla tsaari tulee teille aamiaiselle. Kun tsaari tuli, hänelle tarjottiin paikkaa pöydän päästä, mutta hän kieltäytyi sanoen: "Me olemme kaikki ihmisiä, ja Jumala on tehnyt meidät tasavertaisiksi".

Aleksanteri I viihtyi hyvin saksankielisten uskovien keskuudessa - joidenkin mielestä liiankin hyvin. Mutta hän kävi myös venäläisten duhoborien ja molokaanien kylissä, joiden vainon hän oli lopettanut heti tsaariksi tultuaan.

Mutta samalla kun Aleksanterin usko vahvistui, ja tuotti yhä parempaa hedelmää, kasvoivat ongelmatkin. Kirkon johtajat tuskin katselivat suu makeana tsaarinsa veljeilyä heidän vainoamiensa kristittyjen kanssa. Ja miten kävisi venäläisen rasismin, jos valloitetut kansatkin saisivat lukea Raamattua omilla kielillään? Ja olisiko tsaari halukas enää ollenkaan käymään sotia, sillä hutteriitit, mennoniitat ja moravialaiset venäläisine veljineen olivat uskoneet koko puolustustoimen Jumalan käsiin, eivätkä suostuneet aseelliseen sotapalvelukseen minkään maan armeijoissa.

Myös Juliane von Krüdener oli mieltynyt uskovien yhteisölliseen elämäntapaan. Vuonna 1824 hän lähti Krimille päästäkseen jäseneksi johonkin Mustanmeren pohjoisrannikon monilukuisista ja suuriksi kasvaneista kristittyjen yhteisöistä. Mutta kun hän saapui perille hän kuoli. Vuotta myöhemmin Aleksanteri ensimmäinen ja hänen vaimonsa Badenin prinsessa Elisabeth tulivat Azovan meren pohjoisrannalla sijaitsevaan Taganrogiin. He olivat viettäneet Taganrogissa pari kuukautta, kun Aleksanteri päätti lähteä käymään Krimillä. Oli jo myöhäinen syksy ja matkalla Aleksanteri, kuten kerrotaan, kuoli. Vai kuoliko?

Vuonna 1860 Tomskissa kuoli Fjodor Kuzmitsh, outo erakko, jonka kuolemasta Aleksejevskin luostarin munkki merkitsi kirjoihinsa: "Tämä mies oli aivan Venäjän tsaarin Aleksanteri I näköinen".