Syksyllä 1962 olin töissä asfalttiasemalla Parikkalan kunnan Särkisalmen kylässä. Tehtävänämme oli asfaltoida Särkisalmelta Savonlinnaan johtavaa uutta tietä Putikkoon saakka. Asfalttiasema oli tien varressa, noin viiden kilometrin päässä Särkisalmelta. Työmaa kesti syyskuusta marraskuun alkuun. Asunnoin sain Roihan talosta, noin kahden kilometrin päässä asfalttiasemalta.

Roihan taloa asuivat isäntä, emäntä, neljä aikuista poikaa ja yhden pojan vaimo. Talo oli melko iso, minä nukuin avo-ullakolla, vinnillä. Työ alkoi kello kuusi aamulla. Minun tehtäväni oli laittaa asfalttiasema käyntiin ennen kuorma-autojen tuloa seitsemältä. Talon emäntä oli kovin ystävällinen, usein aamulla ennen kuutta olivat vastaleivotut karjalanpiirakat pöydässä munavoin ja kahvin kanssa. Kelpasi siitä lähteä syyspimeässä kohti työmaata.

Roihan isäntä kertoi talvisodan alusta vuoden 1939 syksyllä mielenkiintoisen tarinan. Olen valitettavasti unohtanut paikan, sen karjalaisen kylän nimen, missä tämä kaikki tapahtui, mutta muuten muistan kertomuksen varsin hyvin, sellaisena kun talon isäntä sen kertoi. Kävin Roihan talossa uudestaan noin vuonna 1991, mutta isäntä ei ollut enää elossa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä muut lähteet kertovat niistä tapahtumista, joista Roihan isäntä kertoi.

Suomalainen kylä sijaitsi noin neljän kilometrin päässä Suomen ja Venäjän rajasta. Rajalla virtasi joki, mutta jokea ei näkynyt. Sen ympärillä kun kasvoi tuuhea lehtimetsä. Rajalla virtaavan joen ja kylän välillä oli laakea pelto, ja pellon kylän puoleisella reunalla oli hiekkainen harju, jossa kasvoi mäntymetsää. Suomalainen kylä oli harjun takana.

Syksyllä, vielä rauhan aikaan venäläiset olivat ottaneet tavakseen tulla kylään pelottelemaan kylän asukkaita. Pari-kolme aseellista miestä ylitti rajan, käveli kylään ja ammuskeli sähkölaitteiden eristeitä ja esiintyi muutenkin uhkailevasti. Rehvastelunsa jälkeen venäläiset poistuivat takaisin omalle puolelleen jokea. Kyläläisten turvaksi lähetettiin suomalainen komppania, johon Roihan isäntä kuului.

Suomalaisille oli annettu käsky olla puuttumatta venäläisten luvattomiin rajanylityksiin, ja olemaan koskematta uhittelijoihin, jolleivät nämä uhanneet kenenkään henkeä. Sitten eräänä aamuna venäläisten puolelta pellon takaa alkoi kuulua voimakasta soittoa. Rajajoen ja harjun välisen peltoaukean välillä oli kärrytie, aina rajalle asti. Sitä pitkin alkoi syksyiseen aamuhämärään työntyä torvisoittokunta. Torvisoittokunta eteni rajaa peittävän lehtimetsän suunnasta noin kaksisataa metriä pitkänä rivistönä Suomen suuntaan soittaen sosialistien hartaita säveliä. Torvisoittokunnan takana seurasi lipusto, myös noin kaksisataa metriä pitkänä rivistönä. Torvisoittokunnan ja lipuston jälkeen seurasi jalkaväkeä nelirivistössä.

Kun rivistön kärki oli lähenemässä harjua, ei sen toista päätä vielä näkynyt. Joen rannalla kasvavan lepikön takaa esiin työntyi yhä uusia tulijoita. Suomalaiset olivat harjulla odottamassa, mitä tuleman piti. Ampuminen oli kielletty ehdottomasti, ennen tulikomentoa. Roihan isäntä kertoi, että sormet valkoisina siinä puristettiin kiväärin perää. Komppanialla oli kaksi konekivääriä, ja ne olivat myös suunnatut tulijoita vastaan.

Kun venäläisten rivistö oli noin viidenkymmenen metrin päässä harjusta, komppanianpäällikkö antoi tulikomennon. Nelirivistö jatkoi tuloaan, vaikka etummaiset kaatuivat tien molemmilla puolella oleviin ojiin. Joku ryömi pellolle, mutta ei päässyt kauas. Venäläiset eivät selvästikään olleet odottaneet vastarintaa, mutta eivät myöskään perääntyneet. Takaa tulevien painostus ajoi etummaisia eteenpäin. Torvisoitto lakkasi, liput kaatuivat, ja uusien marssijoiden tulokin päättyi. Ruumiita jäi tielle ja sen viereisille pelloille kasoittain.

Heti samana päivänä alkoi sota. Venäläiset ylittivät rajalinjan muualla Karjalassa, mutta kylän kohdalla tilanne pysyi muuttumattomana kaksi viikkoa. Muualla taistelut olivat jo edenneet pitkälle Suomen puolelle, mutta kylän kohdalla oli hiljaista.

Syksy oli vaihtunut talveksi. Suomalainen komppania oli kaivautunut harjuun, ja odotti taas, mitä naapurista kuuluu. Ja kuuluihan sieltä. Parin viikon hiljaiselon jälkeen rajalla kasvavan lepikon takaa alkoi kuulua telaketjuajoneuvojen ja muiden sotakoneiden ääniä. Äänistä päätellen kalustoa tuotiin rajalle paljon. Kun äänillä oli mahtailtu pari päivää, alkoi sotatyö uudestaan. Taas tulivat Venäjän puolelta rajaa lipunkantajat, orkesteri ja jalkaväki täysin samoissa asetelmissa kuin edelliselläkin kerralla. Muutaman kilometrin pituinen peltotie täyttyi taas maailmanvallankumouksen saarnamiehistä. Tielle oli jäätynyt ruumiita edellisestä yrityksestä, mutta tulijat marssivat ruumiiden yli.

Suomalaiset olivat taas vastaanottamassa venäläisiä. Komppania oli sama, eikä ampua saanut, ennen kuin tulijat olivat tulleet riittävän lähelle. Tulikomennon jälkeen ampuminen alkoi muuten samalla tapaa, kuin edelliselläkin kerralla. Uutta oli vain suorasuuntaustykki, joka oli asennettu suoraan tien päähän harjulle. Tykin ansiosta tielle tunkeutuneen meluisan joukon vaientaminen sujui nyt huomattavasti nopeammin kuin edellisellä kerralla.

Copyright ©: Osmo Pöysti