Vielä 1963 Palkinkankaan savotalla Puolangalla kerrottiin hurjia juttuja Muurmannin radan rakentamisesta tsaarinvallan viimeisinä vuosina, ensimmäisen maailmansodan jo riehuessa. Sotilaspoliittiset seikat olivat yht'äkkiä tehneet tämän lappalaisten asuttaman takamaan tärkeäksi koko valtakunnalle - Venäjä tarvitsi aseita, joita tuotiin Englannista ja muista länsimaista.

Kuolan niemimaan saamelaiset olivat vuosituhansien ajan olleet kotimaansa valtiaita, olkoonkin, että etelästä tulleita aseellisia veronkerääjiä aina silloin tällöin tuli heidän seuduilleen, muutamien jäädessä pysyväisesti asumaankin. Mutta onhan erämaassa tilaa. Kuolan niemimaan pinta-ala kun on noin 150.000 neliökilometriä, siis yhtä paljon, kuin kolmasosa Suomesta.

Asukkaita Kuolan niemimaalla 1910-luvulla, ennen Muurmannin radan rakentamisen alkua, oli noin 15.000, joista venäläisiä oli 10.000, suomalaisia 2000, saamelaisia 2000, Vienan karjalaisia muutamia satoja, komeja eli syrjäänejä 500, nentsejä 30-40 henkilöä ja noin 200 norjalaista. Venäläiset asuivat lähes kaikki Kuolan ja Kantalahden kaupungeissa ja muutamissa Vienanmeren rantakylissä, suomalaiset asuivat uudistiloillaan, mutta erämaata hallitsivat suvereenisti saamelaiset ja komit.

Päätöksen Petroskoin ja Muurmannin rannikon yhdistämisestä rautatielinjalla teki keisari Nikolai II tammikuun ensimmäisenä päivänä 1915. Kuolan niemimaan osuus tästä 1054 kilometrin pituisesta rautatielinjasta oli 370 kilometriä. Venäjällä oli aseissa yli 5 miljoonaa miestä ja kaksi kolmasosaa aseista oli tuotava ulkomailta. Laivayhteydet olivat auki vain Arkangelin kautta, mutta Arkangelista johti etelään vain kapearaiteinen rautatie, joka sota-ajan tarpeisiin oli liian vähän.

Työntekijöitä työmaalle värvättiin ympäri Venäjää ja muista tsaarin hallitsemista maista. Järjestystä valvoivat Kaukasian vuoristoseuduilta tuodut tserkessit, jotka tuskin osasivat edes venäjän kieltä. Yhtä kaikki työt sujuivat liian hitaasti ja 3. syyskuuta 1915 rakennustyömaan johto Murmanstroi teki urakkasopimuksen englantilaisen yhtiön kanssa, joka sai rakentaakseen 120 km pituisen rataosuuden.

Englantilaiset toivat 600 radanrakentajaa Kanadasta, mutta yhteistyö Venäläisen tilaajan kanssa ei sujunut ja sopimus purettiin. Olot olivat sietämättömät sekä kanadalaisille että venäläisille. Puutetta oli kaikesta, rikollisuus rehotti ja taudit raivosivat nälkiintyneiden työläisten keskuudessa.

Vuonna 1916 tuotiin Keski-Venäjältä Suomen, Ruotsin ja Norjan kautta työmaalle 6700 uutta työläistä. Lisäksi työmaalle tuotiin saksalaisia sotavankeja, tshekkejä, slovakkeja, unkarilaisia ja muita ensin 5000 miestä ja syyskesällä 1916 vielä toiset 5000 miestä. Keski-Aasiasta tuotiin 2000 kazakkia ja Kauko-Idästä 3000 kiinalaista.

Suomesta tulleita värvättyjä oli noin 300. Miesten piti pysytellä yhdessä, sillä työmaan liepeillä liikuskeli sekalaista joukkoa, joka elätti itseään ryöstöillä ja varkauksilla. Yksinäinen kulkija saatettiin ampua pelkästään siinä toivossa, että ruumiin taskusta löytyisi muutaman viikon palkka. Palkka maksettiin viikoittain, mutta työnjohtajat pistivät osan sovitusta palkasta omiin taskuihinsa.

Venäläinen rakentaja ei täyttänyt sopimusehtoja ja suomalaiset päättivät lähteä kotiin. Kahdeksantena marraskuuta 1915 Kuolan rataosuuden päällikkö V.V. Zaharov antoi luvan antaa suomalaisille lopputili, jossa suomalaisille määrättiin monenlaisia sakkoja ja evättiin sopimuksen edellyttämät matkakorvaukset. Suomalaiset tulivat kotiin jalkaisin erämaiden halki, tai - kuten osa joukosta teki - menivät laivalla Arkangeliin ja palasivat sieltä Pietarin kautta junalla Suomeen.

Muurmannin rata otettiin käyttöön 15. marraskuuta 1916. Keskeneräisen radan pohjoiseen päätepisteeseen alkoi kasvaa Muurmanskin kaupunki. Perustamisvuonna 1916 kaupungin väkiluku oli jo 12.500 siviiliä ja 15.000 sotilasta. Nykyinen väkiluku lienee miljoonan luokkaa, josta sotilaiden osuus edelleenkin on huomattava.

Copyright ©: Osmo Pöysti