Duhoboorit eli Hengen taistelijat on vanha herätysliike ajalta, jolloin Raamattua vielä venäjän kielellä ei ollut olemassa ja slaavinkielinen raamattukin melko tuntematon. Kun Uusi Testamentti vihdoin ilmestyi hengellisesti lukutaitoisen keisari Aleksanteri I:n aikana, duhoboorit pääsivät tutkimaan kriittisesti omia uskonkäsityksiään. Sen johdosta osa duhobooreja omaksui babtistien uskonkäsitykset, mutta suuri osa pakeni venäläistä ortodoksikirkkoa ja tsaarin valtaa 1900-luvun alussa Amerikkoihin.

Vaikka kirjoitukseni ei ole perusteellinen, eikä edes tarkka esitys duhobooreista, laitan sen nettiin siinä toivossa, että se herättää mielenkiintoa asiaa kohtaan. Amerikkassa duhoboorit ja molokaanit elävät edelleen. Molokaaneilla on hyvät nettisivut, joilla myös duhoboorit ovat hyvin esillä. Koetteleppa vaikka kirjoittaa hakupalvelimelle molokan tai dukhobor, niin eiköhän se siitä.

2003-08-20

Duhoboorit kutsuivat perinnettään nimellä Elämän kirja. Kirja osattiin ulkoa, eikä duhoboorien keskuudessa luku- tai kirjoitustaitoa juuri harrastettu.

Duhoborien historia on hämärän peitossa. Keisari Aleksanteri I antamassa manifestissa 09.12.1816 hän toteaa:

Aleksanteri I antoi duhoboorien muuttaa pois Keski-Venäjältä Mustanmeren pohjoisrannikon aroille. Seuraava keisari Nikolai I teki muutosta pakollisen, ja määräsi myös paikan, mihin duhoboorien oli muutettava: Kaukasuksen vuoristokansojen keskuuteen. Keisari oli laskelmoinut, että villit vuoristokansat tappavat aseettomat duhoborit tuota pikaa, mutta niin ei käynyt. Venäjän villeinä pitämät tsetseenit, azerit ja muut islamilaiset kansat hyväksyivät duhoborit keskuuteensa, vaikka he venäläisten miehitystä muuten vastustivatkin.

Duhoboorien historian paras kausi kesti vuoteen 1887, mutta sitten Venäjän yleinen asevelvollisuus tuli voimaan myös Kaukasuksella. Duhoboorit, jotka olivat ahkeria ja osaavia, olivat rauhan aikana vaurastuneet, mutta samalla veltostuneet. Jotkut olivat myös hankkineet aseita, sillä vauraus houkutteli varkaita heidän kimppuunsa. Veltostuminen meni niin pitkälle, että jotkut liittyivät jopa Venäjän armeijaan.

Lankeemukset huomattiin. Kaukasian duhoborien keskuudessa alkoi herätysliike, jonka johtoon kohosi Pjotr Verigin. Duhoboorien sopeutuminen syntisen maailman menoon katkesi. Venäjän hallitus piti Pjotr Veriginiä rikollisena ja tuomitsi hänet vankeuteen. Vankilana toimi Solovetskin saarille Vienanmerelle perustettu ortodoksinen luostari. Vuonna 1893 kirjailija Leo Tolstoi kävi katsomassa katsomassa Veriginiä, ja löysi duhoboorien johtajan maanalaisesta tyrmästä. Tolstoin arvovalta ei riittänyt vangin vapauttamiseen, vaan Verigin siirrettiin Uralin pohjoisimpaan kolkkaan Obdorskiin - samaan paikkaan, jossa puoli vuosisataa aiemmin Matias Aleksanteri Castren oli tutkinut suomensukuista nenetsien kieltä ja sairastunut keuhkotautiin.

Duhoborien omatunto vaati heitä luopumaan aseista, jotka he olivat hankkineet. Kaukasuksen ja Ukrainan duhoboorit sopivat yhteisen päivämäärän, jolloin he juhlallisesti polttaisivat kaikki pyssynsä. Aseiden polttaminen toteutettiin yöllä, 28.06.1895, niin että tulet näkyivät vuoristosta kauas laaksojen kyliin.

Armenialaisen, nyt Turkkiin kuuluvan Karsin kaupungin vuorilla aseiden polttaminen tapahtui rauhallisesti.

Elizavetpolin alueen duhoborit olivat viettäneet yön vuorilla liekkien loimussa lauluja laulaen ja rukoillen, kun aamun koitteessa kasakkarykmenttiä ratsasti paikalle. Kasakat ruoskivat duhoboorit verille. Leo Tolstoin kannattajat, "tolstoilaiset", lähettivät kolme aatelismiestä, Vladimir Tshertkovin, Pavel Birjukovin ja Ivan Tregubovin keisarin luo vaatimaan viranomaisia vastuuseen tapahtuneesta, mutta viranomaiset vastasivat sijoittamalla kasakat duhoboorien kyliin raiskaamaan naisia, ruoskimaan miehiä ja ryöstämään omaisuutta. Tsaarin vastaanotolle ihmisoikeusaktivistit eivät päässeet.

Tiflisin alueen duhoboorit ajettiin kokonaan kylistään vuorille, jossa seuraava talvi tappoi noin tuhat duhobooria.

Venäläiset sanomalehdet eivät duhoboorien vainoista puhuneet mitään. Hallituskoneisto toimi kuin rasvattu. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus ylitti reilusti omantunnon äänen. Sillä aikaa kun kasakat pitivät huolen siitä, että duhoboorit pysyivät kivistä ja turpeista rakennetuissa majoissaan Kaukasuksen vuorilla, hallituksen hyypiöt vangitsivat duhoboorien hengelliset johtajat, noin 110 henkilöä, ja sijoittivat heidät eri vankiloihin, mahdollisimman kauas kotoaan.

Englannin kveekarit olivat ottaneet duhoboorien asian omakseen, ja saivat osan duhobooreja sijoitetuksi silloin Englannin hallinnassa olleelle Kyprokselle.

1899 yli 6000 duhobooria sijoitettiin Manitobaan, Assiniboiaan ja Saskatchewaniin, Kanadaan. Myös yli tuhannen duhoboorin yhdyskunta Kyprokselta pääsi lopulta Kanadaan.

Copyright ©: Osmo Pöysti