Helvi Karppisen, os. Pöysti, s. 11.02.1917, puhe, jonka hän piti 90-vuotissyntymäpäivänään Riihimäen evankelisen yhdistyksen rukoushuoneella Hämeenkatu 14:ssa kutsuvierailleen. Pyynnöstäni hän luovutti puheensa konseptit kotisivullani julkaistavaksi.

Tämän talven pakkaskuukausi taitaa ollakin tämä helmikuu. On entisajan talven tuntua - Teitä sukulaisia - ja ystäviä näen nyt ympärilläni - Tällaisia yhteistä tapaamista ei niin usein tahdo olla. Monia kutsutuita puuttuu? Missähän he mahtavat olla? Sukupolvemme viimeisenä henkilönä olisin niin mielelläni tahtonut nähdä vielä sisarieni ja veljieni lapset kaikki yht'aikaa koolla puolisoittensa kanssa - kenellä sellainen on - kuten teidät kaikki toisetkin kutsuttuna.

Monia teistä en ole nähnyt vuosia. Ajan rientäessä muutosta tapahtuu koko ajan - yllättäen viesti voi tulla, että häntä ei enää ole. Tämänkin päivän tietona kuulimme, että yksi sukumme henkilöistä on jälleen poistunut keskuudestamme. Ihmisen elämä on kuin tähden lento iankaikkisuuteen verrattuna, vaikka vanhemmaksi eläisi, se vain tulee ja menee.

Päivämme ja vuotemme ovat Herran kädessä. Luoja päivämme lukevi, kaikkivalta kaiken ajan.

Tämän katoavaisuuden keskellä Herramme lupaus olkoon meille kaikille turvana. "Minä olen teidän kanssanne jokaisena päivänä aina maailman loppuun asti". Hän on uskollinen auttaja jokaiselle, joka uskoo ja turvautuu Häneen. Hän pelastuu.

Room.10:9-10. Jos sinä uskot sydämessäsi ja tunnustat suullasi, että Jeesus Kristus on Herra ja Jumala on herättänyt hänet kuolleista, niin sinä pelastut. Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan, eikä yksikään ole häpeään joutuva.

Jeesus Vapahtajamme koko ajan viittoo meitä yhteyteensä. Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.

Hebr.10:19. Meillä on luja luottamus, että Jeesuksen sovintoveren kautta meillä on pääsy kaikkein pyhimpään - Jeesus Herramme itse on meille tämän tien avannut.

Siellä toivon mukaan on meidän monien rakkaat vanhempamme, lähiomaisemme, ystävät, joita ikävöimme ja kaipaamme.

Koko ajan meidän elämäämme johtaa suurempi voima. Jokainen päivä tuo uutta. - Ihminen määrää Jumala säätää.

Huomattuna tai huomaamatta se vain luisuu käsistämme. Näitä kymmenvuotistähystyspylväitä, tai torneja kun ihmisen kohdalle tulee, saa katsoa taakse kuin eteen. Mitä olisi pitänyt tehdä, mitä jättää tekemättä. Monet, monet ovat virheet, pettymykset kuin onnistumisetkin piirtyvät kuin välähdyksen omana eteemme. Paljon olisi unohdettavaa, paljon parannettavaa. Jotain iloa ja kiitettävääkin näkisin sisimmässäni niin mielellään.

Joka aamu on armo uus. Hän luo koko ajan uutta - miksi huolta siis kantaa.

Kun Jeesus on matkakumppaninamme: Ei pelkoa! Hänen seurassa joka hetki olemme turvassa. Apostoli Paavali kirjoittaakin: Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi. Luojana ja lunastajana Hän ei työnnä ketään pois, joka hänen tykönsä tulee.

Uskon luottamus on elämän yhteyttä Kristuksen kanssa, se on molemminpuolista yhteyttä, jo täällä ajassa. Kristus minussa ja minä Kristuksessa niin kuin Paavali meille uskon esikuvan on meille antanut - Löydetty elämä Kristuksen kanssa puhkeaa aina iloon ja kiitokseen. Rakkaus rakentaa ja palvelee, yhdistää Jumalaan ja toinen toisiimme. Tähän suuntaan meidän tulisi jatkuvasti vahvistuen kasvaa.

Rakkaus on Jumalan lahja. Rakkaus ei koskaan häviä.

Kun ihminen uskon kautta saa yhteyden Herraamme ja Vapahtajaamme, hän saa myös rauhan sydämeensä. Herran tiellä ihanaa elää on ja kuolla.

Olen edennyt tässä kirjoituksessani. Teitä varmaan jo kiinnostaisi, että kertoisin jotakin tämän pitkän elämäni vaiheista. Niin kuin tiedätte, olen Karjalan kasvatteja, niin kuin teistä monet, olette syntyneet turvallisesti kotimme savusaunassa, joka oli maaseudulla meille monille synnytyslaitoksena. Mitä ajatuksia nouseekaan mieleemme - sitä nyt kysymmekin?

Jäi lapsuusvuodet, jäi muistot nuoruuden, kodin jos saisin palata lapsuusmuistojen! Mukana sydämessämme ne kulkevat, nuo kultaiset muistojen vuodet.

Synnyin keisarinvallan aikana, jolloin Suomi oli vielä Venäjän vallan alainen. Itsenäinen Suomi sinetöitiin vuoden -17 lopulla. Vuoksenrannan pitäjää ei vielä silloin ollut. Kuuluimme Antrean pitäjään. Vuoksenrannan pitäjä syntyi Antreasta erotettuna uutena pitäjänä noin -21. Rakennettiin Vuoksenrantaan oma kirkko. Väkiluku oli noin 3500 henkeä.

Talvi- kuin jatkosodassa olin tiiviisti maatamme puolustamassa. Olin tuolloin parhaassa nuoruusiässä.

Talvisodassa olin lentovoimissa, ilmavalvontalottana. Tuli tuntea niin vihollis- kuin omat koneet tarkoin, johon meidät oli koulutettu. Muistan, kun vihollisen pommikoneita yhdenkin päivän aikana ohitti Sintolassa vartiopaikkamme näköetäisyydellä noin 200 venäläistä pommikonetta, tähtäimenä Viipuri, Enso, Sortavala - suurempia asutusalueita pommittamaan. Lennoista piti tehdä kiireesti ilmoitus eteenpäin. Oli monta vaaran hetkeä. Ilmavalvonta-asemia venäläiset yrittivät hävittää konekiväärisuihkuilla.

Jatkosodan aika oli sitten turvallisempaa. Olin Haminassa, Syvärillä ja viimeksi Kemijärvellä, jolloin alkoi saksalaisten ajaminen pois Pohjois-Suomesta. Syksyllä -44 pääsin siviiliin.

Sodan, kuin myös rauhan aikoja muistellen täytyy vain todeta lauluntekijän sanoin: "Kaikista päivistä Jeesusta kiitä. Jokainen päivä aamusta varhain iltahan ehditty lahja on parhain. Elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhdenkään kadota sallis, helmenä kaikki ne muistoihin jäivät, Aina se muistaos tänään on juuri varattu Sinulle Siunaus suuri.

Sodan ajoilta raskain mieleeni jäänyt päivä oli vuoden -40 helmikuussa. Venäjän tulitukset alkoivat lähestyä kotikyläämme Sintolaa. Matti veljeni sotapoliisina ja minä olimme viimeksi Kotiniemessä kahden. Muu perheväki oli jo sodan alussa lähtenyt evakkoon sijoituspaikkana Eteläpohjanmaa, Kurikan pitäjä. Kotona oli vielä 6 lehmää. Oli helmikuu, yli 30-35 astetta pakkasta. Minun oli pakko lähteä venäläistä karkuun, ajamaan aamuvarhain lehmiä sisä-Suomeen päin, suuntana siskoni Anna-Mari ja Tuomas Armisen kotiin Antrean Liikolaan. Matkaa oli 25-27 km.

Iltahämärässä sain ne 6 lehmää perille. Jäässä olin minä sekä lehmät. Kun pääsin sisälle, talonväki oli juuri juomassa kahvia. Join paleltuneena kupin kuumaa kahvia ja samalla aloin pyörtyä ja kiireesti sänkyyn pitkäksi. Toiset mäni kokoamaan pakkasesta jäykkänä olevat lehmät navettaan. Lehmät oli heti uupumuksesta väristen navetassa lattialla pitkällään.

Nämä tapahtumat pujahtavat aika-ajoin mieleeni kuin välähdyksenä mitä elämä voi olla sodassa ja mitä se voi olla rauhan aikana. Meillä jokaisella on omat kokemuksensa ja tarinansa, joista riittäisi kertomista vaikka kuinka paljon.

Tämän 90 vuoden aikana olen elänyt aikaa - alkaen vaijani ja mummoni Matti ja Anna Pöysti, os. Peltonen - aina Lahja Pyyhtiän tyttären tyttären tyttäreen, johon mahtuu 7 ikäpolvea. Olen ottanut valokopion Arvi-veljeni maalaamasta kotini ja kotimme talosta useammalle teistä annettavaksi, sekä sukutietoa tästä syntymäkodin asukkaista, jotka olemme Kotiniemessä syntyneet ja jotka kyläilitte mummolassa isovanhempienne luona.

Vielä tässä lyhyesti lapussa:

Juho Kurjen sanoja lainatakseni Antrean murteella:

Meitä kantavat iankaikkiset käsivarret. Kiitollisuudella saamme katsoa taaksepäin, rakkaudella eteenpäin, rakkaudella sivulle, uskossa ja toivossa ylöspäin.

Rukoilkaamme:

Kiitos Isämme Luojana ja Lunastajana, että saamme Sinun puoleesi aina kääntyä niin iloineen kuin huolineen, kuin murheineen. Sinä olet paras lohduttaja ja auttaja. Kiitos jokaisesta päivästä. Armahda ja vahvista meitä - Kun sinä talutat päivän matkan, taluta kotiin asti. Jeesuksen nimessä Aamen.