###09

Saksassakin on joskus ollut kristittyjä. Joskus 1200-1500 luvulla Saksassa asuvia kristittyjä sanottiin valdolaisiksi, ja heitä vainottiin aivan niin kuin Jeesus oli ennustanutkin:

Valdolaisten jälkeen uskovia nimitettiin uudelleenkastajiksi (Wiedertäufer) eli "ana-baptisteiksi". Uskoville annettiin tämä nimi, koska oli olemassa joskus 500-luvulla säädetty laki, jonka mukaan "anabaptistit" oli tapettava. Kuinka ahkerasti tätä leimasinta sitten uskovien tappamisessa käytettiin, selvinnee kohta.

Sveitsissä kastajien liike alkoi muodollisesti tammikuun 21 päivänä 1525, kun Zürichissä kokoontuneen raamattupiirin jäsen Georg "Blaurock" Ca'jacob pyysi ryhmän muita jäseniä kastamaan hänet. Kastetoimituksen toimitti Konrad Grebel, jonka jälkeen Blaurock kastoi Grebelin ja Felix Manzin. Samaan raamattupiiriin aiemmin kuulunut Zwingli oli vetäytynyt pois pari vuotta aiemmin, huomattuaan, ettei kaupungin raati häntä tue ja ryhtyi johtamaan kastajien vainoa. Uskovat itse puhuttelivat toisiaan veljiksi ja sisariksi, ja puolueeton tarkkailijakin käyttää heistä nimeä Sveitsin veljet. Kaste oli heille kuitenkin tärkeä, sillä sen kautta tullaan Jumalan valtakuntaan.

Sana "kaste" on väärä käännös kreikankielisen lähdetekstin sanasta baptizmos. Lähdetekstin sana tarkoittaa upottamista. Kasteen esikuvallinen vastine Vanhassa Liitossa on valtakunnanrajana toimineen vesiesteen, kuten joen tai meren ylitys. Israelilaisista maailmalla käytetty nimi "hebrealainen" on muisto siitä, että he olivat ylittäneet suuren virran, Eufratin, siirtyessään Kaksoisvirranmaan Aramista Israelille luvattuun maahan. Uskovat ottavat kasteen samaistuakseen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, tullakseen Taivaan valtakunnan kansalaisiksi. Kasteen jälkeen alkaa tie, josta meidän pelastuksemme Päämies sanoi:

Aika paljon kastajat kuitenkin ehtivät, ennen kuin heidät tapettiin. Pari kuukautta oman kasteensa jälkeen Konrad Grebel julisti evankeliumia ja kastoi useita satoja Sankt Gallenissa, Sitter-joessa Sveitsissä. Kymmenessä vuodessa liike oli levinnyt kaikkialle saksaa puhuvaan maailmaan.

Paholaisen sensuroimassa kirjallisuudessa Saksan kristityistä ei juuri puhuta. Tarkoitus lienee ollut lakaista kristityt vähin äänin historian sontaläjään, mutta täydelleen temppu ei onnistunut. Vuonna 1527 veljet astuivat esiin siinä kunnossa, jossa he puolentoista tuhannen vuoden jatkuvan vainon jäljiltä olivat. Zwinglin perustama "evankeelinen" kirkko ja Zürichin kanttooni sen mukana olivat jo ryhtyneet tappamaan uskovia ja Lutherkin oli ryhtynyt vastustamaan niitä oppeja, joita hän Wormsissa oli puolustanut. Oli selvää, että uskonpuhdistus ei tulisi kantamaan hyvää hedelmää. Piti siis nostaa lippu, jonka Jeesuksen seuraajat voisivat tunnistaa omakseen.

Lippu pystytettiin 24.02.1527 Schlatten am Randenissa eli Schleitheimissä, Schaffhausenin kanttoonissa Sveitsissä. Paikalle tulleet veljet sopivat seitsemästä asiasta, joita he tulisivat noudattamaan välttyäkseen siltä tuholta, johon uskonpuhdistus oli ajautumassa. Nämä seitsemän asiaa kirjattiin asiakirjaan Brüderlich Vereinigung etzlicher Kinder Gottes sieben Artikel betreffend…

Conrad Grebel syntyi Zürichissä noin vuonna 1498 hyvin toimeentulevaan perheeseen. Hänen isänsä suvulla oli paljon sananvaltaa kaupungin asioissa, ja pojalle haluttiin järjestää sen mukaiset kehitysmahdollisuudet. Lapsuusvuotinaan hän kävi latina-koulua, kuten muutkin vallasperheiden pojat ja 1514 hänet lähetettiin Baselin yliopistoon. Baselissa Conrad opiskeli Heinrich Loritin ("Glarean") johtamassa koulussa. Kristillisestä humanismistaan kuuluisaksi tullut Erasmus oli tullut Baseliin pari vuotta aikaisemmin, mutta hänen koulussaan Sodalitas Basiliensis opiskeli pääasiassa muualta tulleita oppilaita.

Conrad Grebel oli tuskin päässyt sisälle Baselin yliopistoon, kun hänen isänsä hankki keisari Maximilianilta pojalleen neljän vuoden stipendin Wienin yliopistoon. Wienissä Conrad Grebel opiskeli maanmiehensä Vadianin (Joachim von Watt) johtamassa ryhmässä vuoden 1518 kesäkuuhun asti. Vadian oli kuin isä lukuisalle joukolle sveitsiläisiä poikia, eikä Grebel ollut mikään poikkeus. Conradin Vadianille osoittamia kirjeitäkin on säilynyt yli 50. Conradin nuorempi sisar Martha meni naimisiin Vadianin kanssa.

Vuonna 1518 Vadian ja Grebel lähtivät Wienistä, vaikka stipendistä olikin vielä osa käyttämättä. Tällä kertaa Conradin isä hankki pojalleen Ranskan kuninkaan sveitsiläisiä poikia varten varaaman stipendin ja syyskuussa Conrad Grebel aloitti lukunsa Pariisissa. Poika oli kuitenkin huikentelevainen, jopa siinä määrin, että sai taudin. Jakob Grebel pisti rahahanan kiinni, ja Conrad joutui palaamaan Zürichiin.

Vuonna 1519 Huldrich Zwingli oli aloittanut saarnata evankeliumia Zürichissä. Hän sai kanttoonin johdon tuen toiminnalleen, joka irroitti koko kanttoonin Paavin kirkon alaisuudesta 1523. Hetken aikaa näytti siltä, että evankelinen liike on nyt hyvää vauhtia rakentamassa aitoa kristillistä seurakuntaa Zürichiin. Millaisen seurakunnan piti olla, sitä tutkittiin ahkerasti, ja samalla lakkautettiin useita katolisen kirkon omaksumia ei-kristillisiä ohjelmia ja säännöksiä.

Zwinglin ympärille kerääntyneiden opiskelijoiden ja humanistien kanssa Grebel jatkoi kreikan ja hebrean opiskeluaan, mutta pian hän sai töitä oikolukijana Baselissa ja muutti pariksi kuukaudeksi sinne. Baselista Grebel palasi 1519, mutta ei edelleenkään löytänyt sopua perheensä kanssa. Suhteet perheeseen katkesivat tyystin, kun Conrad 1522 helmikuussa meni naimisiin sosiaalisessa nokkimisjärjestyksessä alempiarvoisen tytön kanssa. Pian tämän jälkeen Conradin - tai ehkä jo vähän sitä ennen - Jeesus Kristus astui Conradin elämän ykköspaikalle Zwinglin saarnoista saadun kipinän vaikutuksesta.

Zwinglin ja hänen evankelisten tovereittensa innostus oli valtava. Zwinglistä ja Grebelistä tuli ystäviä, mutta ei pitkäksi aikaa. Kun kävi ilmi, etteivät kaupungin johtajat suostuisi messun ja epäjumalankuvien poistamiseen, Zwingli perääntyi vaatimuksistaan. Hän myös luopui kannastaan, jonka mukaan kaste on tarkoitettu aikuisille, ei lapsille. Grebel ja useat muut humanistisen raamattupiirin jäsenistä halusivat jatkaa, mikä johti osapuolten väliseen "disputaatioon" lokakuussa 1523 ja vuoden 1524 syksyllä Zwingli jo julisti Grebelin ystävineen "valkeuteen pukeutuneiksi Saatanan enkeleiksi". Zwingli jatkoi messuamistaan huolimatta siitä, että hän itse oli tuominnut myös sen "kauhistukseksi" vuoteen 1525 asti.

Jumalan tiellä kulkeminen johtaa väistämättömästi tilanteisiin, joissa on tehtävä oikeat valinnat. Zwinglin perääntyminen siitä, mihin he yhdessä jo olivat tulleet, ei estänyt muiden etenemistä. Zwingli tunsi olevansa vastuussa teoistaan maistraatille, mutta Grebel kumppaneineen Jumalalle.

Raamatuntutkisteluun, rukouksiin ja muuhun uskovien yhteyden muotoihin osallistui nyt noin viisitoista miestä. Kesällä 1524 Grebel kirjoitti Andreas Karlstadtille, ja syksyllä Karlstadt kävikin Zürichissä, mutta toimivan veljesyhteyden edellytyksiä ei löytynyt. Samoihin aikoihin Grebel kirjoitti Thomas Münzerille, mutta hänkin kulki eri polkuja kuin Sveitsin veljet. Münzer ei huomioinut Grebelin kirjeessään lausumaa varoituksen sanaa, eikä edes vastannut Grebelille. Luther ei myöskään vastannut, mutta hänen kerrotaan kuitenkin lähettäneen rohkaisun sanan Grebelille ja muille hänen ryhmänsä miehille yhteisen ystävän kautta. Vuoden lopulla kirjeessään Vadianille Grebel osoittaa jo ymmärtävänsä, miten ei ainoastaan kirkko, vaan myös monenkirjavat uskonpuhdistusliikkeet tulevat Jumalan seurakuntaa kohtelemaan.

Wilhelm Reublin (n. 1480-1559) oli saapunut Zürichiin 1522 ja liittyi heti Zwinglin evankeliseen liikkeeseen. Jo ennen sitä hän oli julistanut evankeliumia Baselissa suurille kuulijajoukoille, karkotettu sieltä heinäkuussa 1522, sitten valittu Lauffenburgin pastoriksi, missä katoliset kerettiläisten metsästäjät estivät hänen työnsä heti alkuuna. Mutta juuri silloin Zürichillä oli etsikkoaikansa. Zürichiin kuuluvan Wytikonin maatyöläiset valitsivat hänet pastorikseen 1523, ja työ jatkui. Reublin selvitti kuulijoilleen muutamia kristinuskon perusasioita, joita vääristelemällä kirkko piti kansoja orjuudessaan. Vuodesta 1524 lähtien hän puhui myös aikuiskasteesta ja seurakunnasta uskovien yhteisönä, ja kohta monet perheet lakkasivat tuomasta lapsiaan kastettavaksi. Reublin vangittiin, mutta pääsi pian vapaaksi. Reublin oli evankelisen liikkeen papeista ensimmäinen, joka meni julkisesti naimisiin. Hänen vaimonsa nimi oli Adelheid Leemann.

Zwingli, joka aikaisemmin oli ollut aikuiskasteen kannalla, kutsui lasten kastamatta jättämistä kapinaksi. Sitä se tavallaan onkin, jos asiaa arvellaan kaupunginjohtajien mielen mukaan, sillä Zürichin kaupunginjohtajat eivät uskovien kastetta hyväksyneet. Tammikuun 17 päiväksi 1525 järjestettiin aikuiskasteen kannattajien ja Zwinglin puolueen väittely mielipidejohtajien tarpeita ja syytösaineiston keräämistä varten. Kastajia väittelyssä edustivat Conrad Grebel, Felix Manz, Georg "Blaurock" Cajacob sekä Reublin. Väittelyn jälkeen kaupunki antoi kaksi mandaattia, 18 ja 21 tammikuuta 1525, joissa Grebelin, Manzin ja samanmielisten toiminta kiellettiin täysin, ryhmän raamatuntutkistelu määrättiin lopetettavaksi ja kastamattomat lapset määrättiin kastettaviksi kanttonista karkotuksen uhalla. Ne aikuiskasteen kannattajat, jotka eivät olleet Zürichissä kirjoilla, karkotettiin; heidän joukossaan Reublin, Brötli, Hätzer ja Castelberg.

Aikuiskasteen saama kova vastustus oli paljastanut veljille, kuinka tärkeästä asiasta todella oli kysymys. Vielä saman päivän iltana, 21.01.1525 Georg "Blaurock" Cajacob, eli "Vahva Körkö" (der Starker Jörg) pyysi Conrad Grebeliä kastamaan itsensä, ja kun se oli tehty, pyysivät muut Georgia kastamaan heidät. Kertomus tapahtumasta on säilynyt Moravian baptistien, hutteriittien kronikassa:

Seurakunnan syntymisen jälkeen se hajaantui evankeliumia julistamaan. Zürichin seudulle jääneet Grebel, Manz ja Blaurock kulkivat kylästä kylään saarnaten ja kastaen. Ehtoollista vietettiin taas niin kuin pitää, eli uskovien kesken.

Conrad Grebel oli jo helmikuussa 1525 Schaffhausenissa, vajaan sadan kilometrin päässä Zürichistä pohjoiseen. Schaffhausenissa Grebel hän kastoi Wolfgang Uolimannin, kävi sitten salaa Zürichissä ja tuli pääsiäisen edellä Sankt Galleniin. Sankt Gallenissa Grebel kastoi yhdellä kertaa viisisataa sanankuulijaa, jotka kasteen kautta halusivat siirtyä taivastielle. Sankt Gallenista Grebel palasi lapsuusaikojensa maisemiin Zürichin lähistölle julistamaan evankeliumia Jumalan valtakunnasta.

Conrad Grebel, Felix Manz ja Georg "Blaurock" Cajacob vangittiin lokakuussa 1525. Heitä pidettiin vangittuna ilman oikeudenkäyntiä, mutta puolen vuoden kuluttua veljet pääsivät karkuun ja jatkoivat evankeliumin julistamista entiseen tapaansa. Talven aikana vankilassa Grebel oli kirjoittanut lyhyen traktaatin, jonka painaminen kirkollisessa Euroopassa oli tosi vaikeaa. Teksti joutui jollain tavoin Zwinglin käsiin, ja hänen vastakirjoituksestaan vain voi päätellä, että jotakin tietoa siitä Zwinglilläkin on ollut.

Vankilasta karattuaan veli Conrad siirtyi pois Zürichistä kauemmas Maienfeldiin, jossa hänen sisarensa aikoinaan asui. Kesällä 1526 Conrad Grebel kuoli ruttoon Maienfeldissä. Hänen hautapaikkaansa tai tarkkaa kuolinpäivää ei tunneta.

Ceorg "Blaurock" Cajacob ja Felix Manz olivat tammikuun lopulla vielä Zürichin lähistöllä Zollikonissa, kun heidät ja 25 paikallista uskovaa vangittiin 30.01.1525. Paikalliset uskovat päästettiin ulos Zürichin augustinolaisluostarin vankilasta suurten sakkojen ja oikeutta halveksivien herjojen jälkeen, mutta Blaurock ja Manx vietiin neuvoston eteen. Georg "Blaurock" puolustautui neuvoston edellä vertaamalla omaa toimintaansa apostolien toimintaan Jerusalemissa kohta kristinuskon syntymisen jälkeen. Puhe lienee ollut vakuuttava, sillä 18.02.1525 hänet päästettiin vapaaksi; julistustoiminnan kieltoa ei kuitenkaan kumottu. Sunnuntaina 24.02.1525 hän oli taas Zollikonissa ja saarnattuaan ensin evankeliumia hän saattoi yli 200 aikuista kasteen kautta taivastien alkuun.

Estääkseen Ristin Uskon leviämisen Zürichin evankeliset yrittivät pysäyttää prosessin tekemällä rististä mahdollisimman raskaan. Maaliskuun 11 päivänä neuvosto määräsi karkotettavaksi kaikki ne - vaimoineen ja lapsineen -, jotka vast'edes kastattaisivat itsensä. Maaliskuun 16 päivänä pidätettiin 19 Zollikonin asukasta. Oikeudenkäynti pidätettyjä vastaan kesti saman kuun 25 päivään asti ja jo sen aikana pidettiin Zürichin toinen evankelisten ja kastajien julkinen väittelytilaisuus. Veljet tekivät selväksi, etteivät he väitelleet, vaan julistivat Jumalan sanaa. Vangittujen kohdalta neuvosto päätti 25.02.1525, että Georg "Blaurock" ja hänen vaimonsa lähetetään laivalla Blaurockin kotiin Churiin ja uhattiin vaientamisella, jos he vielä palaisivat Zürichiin.

Felix Manz löysi Blaurockin Churista. He tulivat yhdessä Zürichin vuoristoseudulle, mutta palasivat jo toukokuussa Churiin jatkamaan työtä, jonka vetäjänä seudulla oli Andreas Castelberg, Zürichin 21.01.1525 mandaatin perusteella kanttoonista karkotettu kirjakauppias. Churin "evankeliset" olivat tällä välin ehtineet julkaista mandaatin, jolla "uudelleenkastamisesta" tavattu henkilö menetti "elämän, kunnian ja omaisuuden". Blaurock ja Manz vangittiin ja Manz saatettiin 18.07.1525 päivätty kirje mukanaan Zürichiin. Blaurock, joka oli kotikaupungissaan ennestään tuttu ja arvostettu henkilö, päästettiin vapaaksi, ja siirtyi Appenzelliin.

Zürichissä Manz sai olla Wellenbergin linnan vankina, kunnes hänet lokakuun 9 päivänä vapautettiin. Seuraavana päivänä hän otti osaa veljeskokoukseen Bezholzissa; myös Grebel oli läsnä. Maistraatti yllätti heidät kesken kokousta, Grebel vangittiin, mutta Manz saatiin kiinni vasta 30 lokakuuta. Kun kastajien vanhimmat olivat kiinni, järjesti kaupungin maistraatti taas uuden, jo kolmannen "dispuutin" oman puolueensa ja kastajien välillä. Se pidettiin Grossmünsterin tiloissa 6 ja 8 marraskuuta 1525. Väittelytilaisuus ei ollut mikään akateeminen väittely. Tuomarin puoli voitti, sanoivatpa miehet mitä tahansa. 18.11.1525 Grebel, Manz ja Blaurock tuomittiin määräämättömäksi ajaksi vankeuteen "leivällä, vedellä ja muussilla". Kaikki yhteydet ulkomaailmaan katkaistiin. Mutta jostakin tuntemattomasta syystä kaikki kolme olivat kohta taas Zürichin vuoristossa entisissä puuhissaan.

Ja kun heidät oli löydetty, heidät vangittiin, heitä kuulusteltiin ja kidutettiin. Zwinglin johdolla tehty asennemuokkaus ja viranomaisten raakuus oli jo vaikuttanut väestöön kirkon ja valtion toivomalla tavalla, mutta Grebel, Manz, Blaurock eivät ottaneet haastetta vastaan. He eivät kinastelleet eivätkä käyttäneet miekkaa. Manz totesi, ettei hän väitellyt, vaan todistanut uskostaan. Kastetta koskevan kantansa hän oli omaksunut Raamatusta.

Tuomarin puoli voitti taas, sanoivat miehet mitä tahansa.Tuomio julistettiin 07.03.1525. Grebel, Manz ja Blaurock sekä kaksitoista muuta miestä sekä kuusi naista uuden tornin oljille vedelle ja leivälle kunnes he kuolevat ja mätänevät. Kaikki yhteydet ulkomaailmaan estettiin. Lisäksi tuomittiin "armotta" hukuttamalla tapettaviksi kaikki, jotka uusisivat "rikoksensa".

Tuomio oli julistettu 07.03.1525, mutta jo huhtikuussa 1526 kaikki kolme nähtiin Grisons ja Appenzellin kanttooneissa muiden uskovien keskuudessa julistamassa evankeliumia suurille kansanjoukoille.

Conrad Grebel kuoli ruttoon kesällä 1526. Vankilaolot ja ihmismetsästyksen kohteena oleminen olivat heikentäneet häntä, mutta myös Manzin päivät olivat vähiin päin. Manz ja Blaurock olivat syksyllä Grüningenin seudulla Zürichin kanttoonissa julistamassa Kristusta ja Jumalan valtakuntaa, mutta joulukuun kolmantena kirkon ja valtion miehet yllättivät heidät kesken veljesyhteisön kokousta. Manz ja Blaurock vietiin Wellenbergin vankilaan Zürichiin. Kahden päivän kuluttua hänet tuomittiin kuolemaan.

Tuomiossaan nuo "evankeliset" "kristityt" perustelivat tekoaan näin:

Tuomionkirjoittajat eivät unohtaneet myöskään Felix Manzin omaisuuden takavarikointia herransa hyväksi.

Felix Manz hukutettiin Zürichin järven kylmiin vesiin 05.01.1527 kello kolme iltapäivällä. "Evankelinen" saarnaaja yritti vielä vietellä Felix Manzia luopumaan uskostaan, mutta kun Felix kuuli äitinsä ja ja veljiensä kehoitukset seisoa lujana uskossa, Felix vastasi laulaen suurella äänellä latinaksi: In manus tuas, Domine, commendo spiritum meum", (Sinun käsiisi Herra, minä annan henkeni) kunnes vesi peitti hänen päänsä.

Georg "Blaurock" Cajacob (n. 1492-1529) oli tullut Zürichiin kohta sen jälkeen, kun Zwingli oli alkanut julistaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Hänellä lienee ollut katolisen papin koulutus, mutta sellaiset eksytykset hän oli jättänyt jo taakseen, päätellen siitä, että hänellä oli jo vaimo, joka katoliselle papille on kiellettyä elämää. Zwinglin julistuksessa Blaurock näki sellaisia puutteita, joita Grebelillä ja Manzilla ei ollut, ja Zwinglin kompastuttua kastekysymykseen ihmispelon takia, jäi kaidan tien etsijöitä vähän jäljelle. Näistä juuri Blaurock oli se, joka 21.01.1525 teki seurakunnan syntyyn johtaneen aloitteen pyytäessään Grebeliä kastamaan itsensä uskon ja tunnustuksen kasteella Jeesukseen.

Kun Manz kasteen jälkeen määriteltiin kasteen uusijaksi ja tuomittiin upottamalla tapettavaksi, tuomittiin Blaurock ulkopaikkakuntalaisena vain karkotettavaksi Zürichistä:

Blaurock vietiin Zürichin Niederhofin portille 21.01.1527 ja luvattiin tappaa hukuttamalla, jos hän vielä palaisi kaupunkiin. Blaurock pudisti kaupungin pölyt kuteistaan, eikä enää palannut Zürichin kanttooniin. Kesällä hänen tiedetään olleen Grüningenin veljien apuna. Vuoden 1528 tammikuussa hänet oli matkalla Berniin kastajien ja reformoitujen väliseen julkiseen "disputaatioon", mutta hänet vangittiin jo ennen "väittelyä". Väittelyn päätteeksi - kirkolliseen tapaan - järjestettiin väittelyyn kutsuttujen uskovien "oikeudenkäynti". Karkotetut uskovat siirtyivät yhdessä Bieliin, jossa oli suuri seurakunta. Se ei kuitenkaan pysynyt salassa, ja Bernin painostuksesta kaupunginisät julkaisivat 09.03.1528 asetuksen uskovien karkotuksesta ja ripustivat esiin plakaatteja, joissa kaikkia, jotka jollakin tavoin myötävaikuttaisivat uskovien parhaaksi, uhattiin ankarilla rangaistuksilla. Kun Georg "Sinitakki" Cajacob sai karkotustuomion myös Appenzellin kanttoonista, ei hän enää palannut Sveitsiin, vaan siirtyi itään, Tyroliin.

Katoliset Jeesuksen seuraajien metsästäjät olivat ottaneet Adige-laakson seurakunnan sananjulistajan Michael Kirsnerin (Kürschner, Kirschner) ja polttaneet hänet roviolla Insbruckissa 02.06.1529 rankan kidutuksen jälkeen. Michael Kirsner oli saanut kasteen 1528 Georg Zaunringilta, joka lähetti hänet Tiroliin. Blaurockin tullessa seudulle yksin Adige-joen laaksossa oli sadan henkilön seurakunta.

Ihmismetsästäjiä välttääkseen Blaurockin oli liikuttava salaa ja vaihdettava usein paikkakuntaa. Se sopi Evankeliumin ja Jumalan valtakunnan julistajalle mainiosti, sillä koko Tiroliin, joka silloin kuului Itävallan alaisuuteen, oli syntynyt paljon nuoria seurakuntia. Elokuun 19 päivänä 1529 Georg Blaurock ja Hans Langegger kuitenkin saatiin kiinni, ja viranomaiset ryhtyivät valmistelemaan uusia lynkkajaisia. Paikalliset viranomaiset olivat haluttomia tappamaan, mutta tiedättehän ne virkavalat ja muut sellaiset. Kun paikalliset saivat "virka-apua" ryhdyttiin kiduttamaan. Georg "Blaurock" Cajacob ja Hans Langegger poltettiin roviolla Klausenissa 06.11.1529.

Nykyisin Klausen kuuluu Italiaan, ja sen nimenä on Chiusa.

Michael Sattler (n.1490-1527) tuli Zürichiin noin vuonna 1525. Kastajiin hän oli tutustunut jo sitä ennen, olipa hän ehtinyt toimia jo "puskasaarnaajanakin" yhdessä toisten uskovien kansssa. Oleskelu Zürichissä jäi lyhyeksi, kun ulkopaikkakuntalaiset uskovat 18.11.1525 karkotettiin kaupungista. Katoliselle kotiseudulleen hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan meni kohta Strasbourgiin, jossa reformoitujen johtaja Capito otti hänet ystävällisesti vastaan. Nähtävästi myös hänen vaimonsa Margaretha oli mukana myös tällä matkalla.

Capiton koti oli monenlaisten uskovien kohtauspaikka. Täällä Sattler tutustui ensin hollantilaiseen Hans Denckiin ja sitten Ludwig Hätzeriin. Lisäksi kaupungissa oli kastajayhteisö, jolta Sattler sai tukea kun hän joutui esittämään "uskon perusteita" Capiton ja Bucerin tarkasteltavaksi. Asiallisesti käydyissä keskusteluissa keskeisiksi nousivat kysymykset kasteesta, ehtoollisesta, miekan käytöstä, valasta ja seurakuntayhteydestä erottamisesta. Keskustelun rungoksi Sattler laati joukon lauselmia, jotka keskustelukumppanitkin voivat hyväksyä periaatteessa; mutta vasta käytäntö näyttää kuka kulkee suoraan, ja kuka tekee kompromisseja maailman kanssa omaksi ja muidenkin vahingoksi.

Vaikka Capito ja Bucer olivat protestanteista parhaimpia, eivät hekään hyväksyneet näitä Sattlerin julki tuomia kristinuskon periaatteita:

Vuoden 1526 lopulla Sattler lähti Strassburgista Horbiin Reublinin ottaessa kontolleen työn Rottenbergin eteläpuolella. Horbin seudulla syntyi nopeasti suuria seurakuntia, ja helmikuun lopulla 1527 saapui heidän luokseen Jumalan viinimäen työntekijöitä kauempaakin yhteiseen neuvotteluun.

Helmikuun 24 päivänä 1527 veljet kokoontuivat neuvotteluun Sveitsin Schleitheimissä. Puhetta johti Zürichissä uskoon tullut ja sieltä 18.11.1525 karkotettu Michael Sattler. Kokouksen päätösasiakirja sai nimen Brüderlich Vereinigung etzlicher Kinder Gottes sieben Artikel betreffend (Muutamien Jumalan lasten veljellinen sopimus seitsemästä artiklasta, jotka koskevat …)

Schleitheimin artiklat ei ole uskontunnustus, vaan ohje. Ensin luetellaan käsiteltävät asiat, jotka jaetaan kahteen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat kaste, seurakuntayhteydestä poistaminen, ehtoollinen, ero maailmasta, opettajan virka, miekka ja vala - ja toiseen seurakuntajärjestys. Siinäkin otetaan esille seitsemän asiaa - keskinäisten tapaamisten minimimäärä viikossa, sanan lukeminen ja sen tutkistelu kokouksissa, kehoitus hyvään käytökseen sekä seurakunnan että maailman edessä, eksyneen varoittamisesta, omaisuuden yhteydestä, ylensyönnistä ja määrätään, että ehtoollista on nautittava aina, kun veljet tulevat yhteen. Johdannossa esitetään sivun pituinen katsaus maailman, kirkon ja uskonpuhdistuksen tilasta.

Veljessopimuksessa ei ole mitään erikoista. Siinä käsitellään vain käytännön asioita. Teologisiin rotanloukkuihin siinä ei kajota. Tekstissä on parikymmentä sivua. Jos tekstissä jotakin erikoista on, niin se, että juuri näitä kristinuskon keskeisiä asioita "suuren ja mahtavan" kristikunnan keskellä tuskin koskaan kuulee. Sama koskee myös seurakuntajärjestystä.

Jumalanpalveluksesta veljet kirjoittivat vähän, mutta sitä harjoitettiin koko ajan. Sivulliset sanoivat:

Uskovat itse näkivät sen näin:

Sellaisista asioista, jotka kaikille uskoville ovat selviä, Schleitheimin artikloissa ei puhuta mitään, vaikka juuri sellaiset asiat kirkonmiehille ovat jatkuvan riitelyn aihe. Jos Schleitheimin artikloissa on jotakin arveluttavaa, sitä on etsittävä seurakunnan vanhimman asemaa koskevista linjauksista, sillä kun Moraviaan siirtyneet baptistit myöhemmin pääsivät toteuttamaan seurakuntaihannettaan käytännössä, aiheuttivat yksinvaltaisten ryhmänjohtajien väliset kiistat monenlaista hankaluutta uskovien elämään. Toisenlaista hankaluutta aiheutti seurakunnissa sovellettu raamatullinen käsitys avioliitosta, joka salli, tai jopa velvoitti eroamaan liittosopimuksensa rikkoneesta aviopuolisosta. Kun tällainen, toisen osapuolen uskottomuuteen päättyneen avioliiton syytön osapuoli myöhemmin otti vaimon, pitivät kirkolliset uutta liittoa pätemättömänä ja jopa huoruutena ja kun asia sitten vietiin maalliseen tuomioistuimeen, saatettiin syytön osapuoli tappaa maan avioliittolain mukaan.

Viikko Schleitheimin kokouksen jälkeen Itävallan katoliset vangitsivat Sattlerin, hänen vaimonsa Margarethan, Wilhelm Roublin (Reublinin) ja hänen vaimonsa, Matthias Hillerin, Veit Verringerin ja muita uskovia.

Sattler vietiin Binsdorfiin. Hänen oikeudenkäyntiään valmisteltiin useiden kuukausien ajan. Oikeudenkäynnin piti näyttää lailliselta, mutta Tübingenin yliopisto, siihen aikaan vielä katolinen laitos, oli haluton osallistumaan raakaan teatteriin, jota johti kreivi Joachim von Hohenzollern.

Oikeudenkäynti alkoi perjantaina 17.05.1527. Kaksikymmentä neljä tuomaria, kymmenen miestä ja yhdeksän naista sotilaiden vartioimana Rottenburgissa syytettyinä pitäytymisesta Jeesukseen ja hänen oppiinsa vastoin "Pyhän" Rooman diktaatteja. Oikeudenkäynnistä on säilynyt neljä eri kertomusta. Sattler vastasi syytöksiin kirkkaasti, mikä yhä enemmän suututti ennestään pahan hengen riivaamia syyttäjiä. Puolentoista tunnin neuvonpidon jälkeen julistettiin tuomio:

Tuomio julistamisen jälkeen hänen pieni ja reipas Margaretha-vaimonsa syleili miestään koko eurooppalaisen "sivistyneistön" edessä. Tuomio pantiin täytäntöön kolmen päivän kuluttua. Sattler oli silloin 37-vuotias. Raakuuksien jälkeen Hohenzollernin kreivitär yritti vielä vietellä Sattlerin vaimoa luopumaan Jeesuksesta, tarjosi kaikenlaista syöttiä, mutta paholainen jäi taas tappiolle. Kahdeksan vuorokauden kuluttua hänet hukutettiin Neckarin jokeen. Maakansa oli raivoissaan, mutta voimaton kirkon ja valtion edessä, koska siltä puuttui uskoa vanhurskasten ylösnousemukseen ja Jumalan voimaan.

Teurastaja Mathias Finderin luona Augsburgissa oli elokuun 24 päivänä 1527 koolla noin 70 uskovaa eri puolelta Etelä-Saksaa, Itävaltaa ja Sveitsiä. Kokouksesta lähdettiin julistamaan Jumalan valtakunnan evankeliumia uskonnolliseen Eurooppaan, eikä kauan kestänytkään, ennen kuin kerettiläistulet taas roihusivat Salzburgin, Rattenburgin, Moravian Brunnin, Schwatzin, Weissenburgin, Wienin, Augsburgin, Passaun ja Linzin toreilla. Lähetystyöhön lähtenyt joukko menetti parissa vuodessa 11 kaatuneina, ja viiden vuoden kuluttua joukosta oli elossa enää kaksi henkilöä. Tappio? No ei suinkaan. Augsburgin seurakunnassa oli silloin jo yli tuhat jäsentä.

Leonhard Dorfbrunner ja Hänslin Mittelmeier saivat kontolleen Linzin sekä Salzburgin kovamaineisen hiippakunnan. Marttyyrisynodin nimen saaneen kokouksen jälkeen Leonhard Dorfbrunner jäi vielä joksikin aikaa Augsburgin vainotun seurakunnan keskuuteen, sillä kaikki sen saarnaajat olivat vankilassa, ja kun Leonhard lähti, hän jäi kiinni jo Passaussa. Kidutuspenkissä hän ei juoruillut eikä valittanut. Hänet poltettiin roviolla tammikuussa 1528.

Pääsiäisen aikana 1528 Augsburgin vapaakaupungin viranomaiset vangitsivat kahdeksankymmentä yhdeksän kuvanveistäjä Adolf Doucherin kotiin kokoontunutta uskovaa. Hans Leupold tuomittiin 25.05.1528 kuolemaan, hänen vaimonsa ja kaksi pikkuista lasta tuomittiin karkoitettavaksi kaupungista kuten muutkin pidätetyt, mutta ei heitä noin vain matkalle lähetetty: Heidän poskiinsa poltettiin kuumalla raudalla reiät.

Jeesuksen seuraajien ja protestanttien ero oli aivan liian suuri, että heitä molempia voitaisiin pitää saman isän lapsina. Augsburgin marttyyrisynodin seuranta tuotti pian kirjan. Kirjoittajana pidetään Pilgram Marbeckiä ja Leopold Scharnschlageria. Kirjan sisällöstä suuri osa on säilynyt noin vuonna 1530 julkaistussa kirjassa Aufdeckung der Babylonischen Hurn und Antichrists alten unnd newen gehaimnuss und grevel.. (Vanhan ja Uuden Babylonian Huoran ja Antikristuksen paljastaminen …) Kirjassa esitetyt näkökohdat ovat juuri niitä, joita vastaan luterilaiset kuuluisassa Augsburgin tunnustuksessaan vuodelta 1530 hyökkäävät.

Anabaptistien aikalaisen, Martin Lutherin tärkeimpiä iskulauseita oli "Sola Scriptura", Yksin Raamattu - oppi. Myös Zwingli oli "evankeelinen" "raamattukristitty", jopa aivan fanaattinen sellainen ja sitä oli myös Calvin joukkoineen. Mutta Anabaptistit menivät kirjoituksia pitemmälle: He halusivat löytää itsensä Kristuksen, ja olla hänen kanssaan. He löysivät etsimänsä ja liittyivät häneen kasteessa. Peter Rideman kirjoitti 1540:

Kasteesta kastajat puhuivat ikäänkuin kasteessa Kristukseen olisi kolme osaa, kaste Hengessä, kaste vedessä ja kaste tulessa ja veressä, kuten myös Jeesus itse sanoi:

Johannes kirjoitti:

Uskovat opettivat, että kaste tulessa ja veressä on muutakin, kuin kidutusta. Veljet puhuivat, että kärsimystä on paitsi vaino (Verfolgung), myös kiusaus (Anfechtung) sekä ahdistus ja murhe (Trübsal).

Kastajat eivät olleet uusi ilmiö Euroopan horisontissa. Uskovia on kastettu aina siitä lähtien, kun evankeliumia on julistettu. Aikuisille tehty upotuskaste oli valdolaisten käytäntö, ja Jednotan "Pieni puolikin" oli säilyttänyt saman käytännön. Mutta siitä baptistit tuskin tiesivät mitään. He olivat tulleet uskoon, olivat ottaneet kasteen ja saaneet Pyhän Hengen lahjan. He iloitsivat lapsenomaisesti, mutta heillä ei ollut vanhimpia - tai jos olikin, sellaiset joutuivat kovin nopeasti katolisen kirkon palvelijoiden tai Sola-Scriptura-miesten käsittelyyn. Kastajien kirjoitustenkin hallussapidosta tuomittiin ihmisiä kuolemaan.

Taikauskoiset katoliset peloittelivat toisiaan kertomalla, että anabaptisteilla on taikajuomaa, jota itse pirukaan ei tunne. Kun sitä kerran maistaa - ja sitä anabaptistit muka käännynnäisilleen juottavat - joutuu täysin heidän valtaansa. Ihminen vakavoituu niin, ettei enää pysty elämään entiseen tapaansa. Rahallakaan ei heitä enää saa houkuteltua takaisin entiseen elämänmuotoonsa. He mieluummin kuolevat, kuin luopuvat oudoista uskomuksistaan.

Leonard Schiemer oli jo vankilassa teloitusta odottamassa, kun hän tekstissään Vom Fläschl (Pikkupullosta) vastasi tarinankertojille:

Leonard Schiemer ei ehtinyt olla mukana Zürichin mittelöissä, Schlatten am Randenin veljeskokouksessa tai Augsburgin marttyyrisynodissa. Hän tuli tuli uskoon etsimällä, kunnes löysi Wienin Kärnternstrasselta uskovien kokouspaikan keväällä 1527. Hänet kastoi Hubmaierin kastama Oswald Glait, ja kohta sen jälkeen hän lähti julistamaan evankeliumia, sillä hänen asiansa olivat kunnossa ja kirjatietoakin oli tullut hankittua jo pitkään. Mutta jo 25.11.1527 katoliset fundamentalistit ottivat hänet kiinni Rattenberg am Inissä, Tirolissa.

Leonard Schiemeriä kidutettiin vankilassa tavalliseen tapaan, mutta siltä hän ehti tämän maallisen elämän viimeisinä seitsemänä viikkonaan kirjoittaa kristillisen kirjallisuuden kirkkaimpia helmiä, kuten Kristillisen uskon 12 kohdan lyhyt selitys (Eine hübsche Erklärung der 12 Artikel des christlichen Glaubens). Tekstin sisältö vastaa Schleitheimin artikloita, mutta on lyhyempi. Kertomukseen pikku pullosta, "Vom Fläschl" tutustuimme edellä. Uskovien kolmesta kasteesta - vesikasteesta, henkikasteesta ja kasteesta veren kautta Schiemer kirjoittaa tekstissään Von der Tauff im Neuen Testament (Kaste Uudessa Testamentissa), joka myös nimellä Von dreyerlei Tauff (Kolminkertaisesta kasteesta) tunnetaan. Myös armo on monimuotoista. Siitä Schiemer kirjoittaa tekstissään Was die Gnad sey. Eine Vorred. (Mitä armo on. Esipuhe) Muita ovat lohdutuskirje veljelle "Trostbrief an einen schwachen Bruder", Ein wahrhaft kurz Evangelium, heut der Welt zu predigen ja Ein Bekanntnus vor dem Rickter zu Rotenburg (nyk. Rattenberg) sekä teksti seurakuntajärjestyksestä "Ordnung der Gemein, wie ein Christ lebensoll".

Vain vajaan vuoden mittaisen erämaataipaleensa aikana Leonhard Schiemer ehti kirjoittaa myös muutamia meille säilyneitä lauluja ja muutamia ilman tekijännimeä ilmestyneitä kirjoituksia; yksi niistä on jopa kasteoppilaan kirja.

Leonhard Schiemer teloitettiin miekalla 14.01.1528. Piirituomarina toimineen Bartholomeus Angstin ansioksi mainitaan, että hän salli asiakkaalleen mahdollisuuden ostaa paperia ja mustetta niin kauan, kun tämä niitä tarvitsi.

Michael Schneider oli vangittuna Passaun linnassa Baijerissa, kun hän kirjoitti:

Hans Hut tuli uskoon ja kastettiin 26.05.1526 Augsburgissa. Vuonna 1527 häntä kuulusteltiin Augsburgissa. Kuulusteluja oli seuraamassa hänen kymmenvuotinen poikansa Filipp. Kuulustelumenetelmät olivat sen verran raakoja, että poika menetti tajuntansa ja kannettiin pois. Kynttilä kaatui, ja oljet, joita oli tuotu kuulusteltavan "vuoteeksi", syttyivät palamaan. Kun vartijat saapuivat, oli Hans Hut jo kuollut. Tästä harmistuneet "kuulustelijat" sitoivat ruumiin vaunuihin, veivät "oikeuteen", joka tuomitsi ruumiin kuolemaan. Sitten ruumis poltettiin roviolla. Ennen sitä veli Hans ehti kuitenkin tehdä paljon. Seurakunnasta hän kirjoitti:

Eucharius Binder oli yksi Hans Hutin 1526 kastamista ja matkalle siunaamista veljistä. Vuoden päästä jäi kiinni Salzburgissa, ja pantiin säilöön. Kun säilöön oli saatu 37 muuta, pantiin koko talo palamaan. Eucharius Binderin kastamina jäi taivastielle kuitenkin yli sata uutta vaeltajaa.

Leenaerdt Boewens piti lukua kastamistaan uskovista. Hän kastoi keskimäärin kolmesataa henkilöä vuodessa; kolmenkymmenen vuoden ajan.

Balthasar Hubmaier oli joskus Ingolstadin yliopiston vararehtorinakin, ja uskovanakin hän ehti olla pari vuotta, kunnes hänet poltettiin roviolla Wienissä 10.03.1528. Kirkon ja valtion killereille hän sanoi:

Ambrosius Spittelmayria ne kiduttivat Ansbachin linnassa Etelä-Saksassa, ennenkuin löivät hänen päänsä irti 06.02.1528. Spittelmayr kirjoitti:

Hans Leupold tapettiin miekalla Augsburgissa 25.05.1528. Juuri ennen siirtymistä elämästä kuolemaan - tai kuten hän itse tuomion julistustilaisuudessa korjasi: "kuolemasta elämään", Hans kirjoitti laulun "Jumalani, sinua minä rakastan" (Ausbund 39) Hän kirjoitti myös:

Eithelhans ("Hans") Langenmantel ja neljä muuta joutuivat päidenkatkojan käsittelyyn Augsburgin lähistöllä Weissenhornissa, 11.05.1528 Baijerissa.

Lynkkaajistaan Eithelhans oli jo edellisenä vuonna sanonut:

Michael Kürchner (Kirchner) poltetettiin katolisella roviolla 02.06.1529 Insbruckissa, Tirolissa.

Jürgen "Blaurock" Cajacob tuli jatkamaan Michael Kirchnerin työtä, mutta hänet sekä Hansen Langegger vangittiin Klausenin (it. Chiusan) lähistöllä 14.08.1528, kidutettiin - todennäköisesti nimien ja osoitteiden saamisen toivossa - ja poltettiin sitten roviolla 06.09.1529. Toimitusta katselemassa oli kahdeksanvuotias poika Peter Walbot. Kun poika myöhemmin tuli uskoon, hän kirjoitti:

Wolfgang Brandhuber, vähän ennen kuin hänet ja seitsemänkymmentä muuta tuomittiin kuolemaan "tulen, veden ja miekan kautta" Itävallan Linzissä 1528, kirjoitti kirjeen, jossa hän sanoi:

Johannes ("Hans") Denck (1495-1526) tunnusti olevansa hengellisesti köyhä. Hän sai Ingolstadtin yliopistolta BA tittelin 19-vuotiaana kahden vuoden opiskelun jälkeen. Hänen ensimmäinen työnsä oli kreikan sanakirjan toimittaminen. Denckin ollessa Sankt Sebald-koulun johtajana Nürnbergissä, pari kerettiläisten metsästäjien käsiin joutunutta taiteilijaa kertoivat Denckin sanoneen jotakin "epäilyttävää" kasteesta ja ehtoollista, jonka johdosta myös Denck joutui kuulusteltavaksi. Tuomio langetettiin 25.01.1525. Kaupunginlain vartijat tuomitsivat hänen vaimonsa ja lapsensa ja omaisuutensa omaan hallintaansa, ja karkottivat Hansin. Mutta Hans jätti taakseen muutakin. Hänet oli koulutettu humanistiksi, ja opetettu ajattelemaan itse. Hänen oma ajattelunsa ei vienyt häntä eteenpäin, ja kun Jeesus kutsui, oli Hans Denck valmis seuraamaan häntä. Kesäkuussa Hans Denck oli jonkin aikaa St. Gallenissa, asui erään baptistin luona ja kävi uskovien kokouksissa. Syys-lokakuussa Denck oli Augsburgissa ja opetti aatelisten lapsille latinaa ja kreikkaa. Kaupunkiin oli juuri syntynyt uskovien seurakunta ja Denck otti kasteen. Kastajana oli Hubmaier. Kun Hubmaier lähti Moraviaan, jäi Denck Augsburgin uskovien seurakunnan vanhimmaksi. Seurakunta kasvoi nopeasti ja vastustus myös. Luterilaiset kutsuivat Denckin väittelyyn (lue: maskeerattuun kuulusteluun), mutta kun hänet haastettiin uudestaan väittelyyn, Denck poistui kaupungista. Marraskuussa 1526 Denckin tiedetään olleen jo Strassbourgissa. Kastajat olivat siitä mielissään, mutta johtavat papit - Capito ja Bucer ei. Herrat protestantit kutsuivat Hans Denckin väittelyyn. Vastassa oli nyt Bucer. Denck karkotettiin luterilaisesta Strassbourgista joulukuussa 1526. Hänet nähtiin talvella Pfalzissa. Landaussa hänet kutsuttiin taas pappien järjestämään väittelytilaisuuteen syytösaineiston kokoamista varten. Sitten Denck tuli Wormsiin avustamaan Hätzeriä raamatunkäännöstyössä. Hätzerin ja Denckin kääntämät Vanhan Testamentin profeetallisen kirjoitukset ilmestyivät huhtikuussa 1527 Wormsissa. Elokuussa Denck kävi taas Augsburgissa, osallistuakseen kuuluisaan "marttyyrisynodiin" sen puheenjohtajana. Denckin osaksi lankesi työ Sveitsissä, Zürichin ja Baselin seudulla. Baselissa hän etsi ymmärrystä johtavien uskonpuhdistajien luota, mutta uskonpuhdistajat yrittivät käyttää Denckin sovinnonhalua vain omiin propagandatarkoituksiinsa. Hans Denck kuoli 15.11.1527 Baselissa paiseruttoon 32 vuotiaana. Hän jätti jälkeensä joukon järisyttävän painokkaita kirjoituksia. Eräässä niistä Hans kirjoitti:

Adrian Henckel kertoi pidättäjilleen yksinkertaisen totuuden: "Lammas ei pure sutta".

Hans Haffner kirjoitti:

Balthasar Hubmayer (1482-1528) muistetaan sanoistaan "Die Wahrheit ist untödlich" (Totuus on kuolematon) Balthasar ja hänen vaimonsa Elisabeth vangittiin Mikulovissa, Moraviassa. Balthasar poltettiin roviolla Wienissä 1528-03-10 ja saman kuun 13 päivänä Elisabethin kaulaan sidottiin iso kivi ja heitettiin Tonavaan. B.H kirjoitti paljon, tässä vain yksi lause monista:

Melchior Hofmann vangittiin 1533, kuoli Strasbourgissa 1543. Monet hänen uskonkäsityksensä poikkesivat terveestä opista, mutta se, mitä hän sanoi kasteesta, kertoi hänen käyneen myös elävän veden lähteellä. Hän kirjoitti:

Jacob Hutter poltettiin roviolla Innsbruckissa, Itävallassa 25.02.1536. Hän kirjoitti:

Claus Felbinger, jonka pää irroitettiin muusta ruumiista 19.07.1560 Landshutin linnan tyrmässä Baijerissa, kirjoitti vähän ennen teloitustaan:

Hans Schlaffer, roomalaiskatolinen pappi, poikkesi kotimatkallaan anabaptistien kokoukseen ja jäi siitä kiinni. Teloitusta edeltävän, Frundsbergin linnassa vietetyn yön aikana hän kirjoitti pitkän kirjeen, jossa hän sanoi:

Wolfgang Uolimann (Uliman) oli 1528 viemässä pientä uskovien ryhmää Appenzellistä Moraviaan, kun he joutuivat katolisten käsiin Waldseessä, Swabiassa. Uolimanin ja kymmenen muun miehen päät katkaistiin, piilukirveellä tai miekalla, sitä en tiedä. Naisten tappamiset toteutettiin hukuttamalla. Lapset pantiin mierolle. Wolfin todistus oli:

Wolf Uolimann oli kotoisin Sankt Gallenista, Sveististä. Hänen isänsä oli hyvin toimeentuleva kankuri. Poika lähti munkiksi, omasta halustaan. Sillä välin Johann Kessler oli matkoillaan tavannut valepukuisen Lutherin ja alkoi kotiin palattuaan lukea Raamattua ja pitää kotikokouksia. Wolf Uoliman oli yksi kokousvieraista. Kun Sankt Gallenin kaupunki kielsi kotikokoukset, Uolimann jatkoi niitä kankurien killan kokoustiloissa. Yksi kokousvieraista oli Lorenz Hochrütiner, joka Zürichiin palattuaan oli paikalla, kun veljet 21.01.1525 alkoivat kastaa uskoon tulleita. Myös Lorenz otti kasteen.

Helmikuussa Wolf Uolimann oli matkalla Konstanzista Schaffhauseniin. Matkalla hän tapasi Conrad Grebelin, joka kastoi Wolf Uolimannin Reinin kylmissä vesissä. Sankt Galleniin palattuaan Wolfgang Uolimann kertoi kuulijoilleen 18.03.1525:

Viikkoa myöhemmin Conrad Grebel tuli Sankt Galleniin. Hänen mukanaa oli Eberhard Bolt, eli "Eberli". Eberlikin otti kasteen, ja alkoi kohta saarnata evankeliumia. Palmusunnuntaina 09.04.1525 "melkein koko kaupunki" oli kuulemassa, kun Grebel ja Eberli saarnasivat Berlisbergin ruohikolle kokoontuneille kuulijoille. Kokouksen päättyessä mentiin Sitter-joelle, jossa useat sadat kuulijat ottivat kasteen. Seurakunta oli syntynyt ja sen vanhimmat joutuivat heti laittomuuden vartijoiden käsittelyyn. Sankt Gallenin seurakunnan kokoukset kiellettiin ja 17.05.1525 heidät määrättiin poistumaan kanttonin alueelta. Eberli Boltin kulkiessa roomalaiskatolisen Schwyzin kanttoonin kautta hän puheli paikallisen papin kanssa, joka myös otti kasteen. Ja siitähän katoliset saivat aiheen polttaa molemmat nuotiollaan 29.05.1525.

Wolf Uolimannille, joka oli kirjoilla Sankt Gallenissa, järjestettiin väittelytilaisuus - siis kuulustelu väittelyn nimikkeellä. Kuulustelijat eivät itse pystyneet Uolimannin väitteitä kumoamaan, vaan lukivat tilaisuudessa ääneen Zwinglin kirjaa Kasteesta, Kasteen uusimisesta ja Lapsikasteesta. Uolimann sanoi:

Kaupunista karkotettu Wolf Uolimann vei ryhmän uskovia Moraviaan. Vuoden päästä hänet nähtiin Baselissa, ja karkotettiin sieltä. Kun hän oli viemässä toista ryhmää Gallenin uskovia Moraviaan, koko ryhmä jäi kiinni katolisella alueella ja tuhottiin.

Kristuksen tunteminen on sitä, että Kristus tuntee sinut ja sinä Kristuksen niin, että syntyy yhteys, koinonia. Anabaptistit käyttivät tästä yhteydestä sanaa Gemeinschaft, yhteys, ja seurakunta oli heille Gemein. Kirkon he jättivät niille, jotka olivat sen keksineetkin.

Koinonia, Kristuksen ja hänen seurakuntansa yhteys oli se asia, joka kaatoi Lutherin. Säilyttääkseen valtiokirkon Luther oli torjunut maakansan oikeudenmukaiset vaatimukset uskovien yhteyden käytännön merkityksestä ja asettunut vääryyden puolelle kaikella arvovallallaan, mikä päättyi maakansan verilöylyyn 1525 ja johti lopulta koko Saksan luopumiseen Ristin uskosta sekä sosialismin syntyyn - yritykseen parantaa maakansan olot ilman Jumalan apua.

Paitsi uskovien kasteesta, anabaptistit tunnetaan juuri koinonian harjoittamisesta. He elivät yhteistalouksissa ja kantoivat toistensa taakkoja. Heidän keskuudessaan toteutui tämä:

Yksi niistä kolmesta ensimmäisestä anabaptista, jotka kuolivat luonnollisen kuoleman, Peter Riedeman, kirjoitti Wolkersdorfin linnan vankilassa 1540:

Kirkonmiesten johtama kristittyjen vaino ei uskovia ihmetyttänyt. Onhan siitä kirjoitettu:

Vaikka Zürichin evankelinen kirkko, katolinen kirkko, luterilainen kirkko ja kalvinistit eivät voineet päästä keskenään yksimielisyyteen eikä sopuun keskenään, ne olivat yksimielisiä yhdestä asiasta: ne kävivät kaikki innolla baptisteja hävittämään. Samoin tekivät Euroopan kaikki hallitsijat Liettuaa, osittain Puolaa ja turkkilaisten vasallivaltiota Transylvaniaa lukuunottamatta. Miksi? Ehkäpä Menno Simonsin vuonna 1539 kirjassaan Dat Fundament des Christelycken leers esittämä ajatus antaa vastauksen:

Suomi sai itsenäisyyden Jumalan lahjana vuonna 1917. Itsenäisyyden ajan sotilaspassissakin oli omatunto asetettu esivaltaa korkeammalle. Minun sotilaispassissanikin olevassa valan kaavassa vaaditaan vain, että "lupaan omantuntoni mukaan palvella laillista esivaltaa". Itsenäinen Suomi tunnusti sen, mitä Menno Simons kirjassaan "Kristillisen uskon perusteet" vuonna 1539 esitti.

Kastajat eivät olleet rähmällään keisarin edessä, mutta luterilaiset olivat. Augsburgin "tunnustus" on osoitettu keisari Kaarle V:lle ja se alkaa näin:

Augsburgin tunnustus on keisarinpalvontaa, eikä siitä luterilaisillekaan mitään hyvää seurannut. Keisari teki laskelmansa sotavoimiensa perusteella. Filip Melanchtonin käsin kirjoittama "Confessio Augustanan" latinankielinen alkuperäiskappale vietiin 1569 Kaarle V:n pojan Felipe II käskystä Espanjaan, "jotta sellainen kirottu teos joutuisi ikuisen häviön omaksi". Keisarin haltuun joutuneet alkuperäiskappaleet katosivatkin pian katolisen kirkon syövereihin, mutta onneksi teksteistä oli ehditty tehdä painoa varten kopioita, joiden epätarkkuuksia Melanchton itse korjaili. Näihin painettuihin laitoksiin perustuu myös meille tunnettu teksti.

"Pyhän" Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan direktiivejä sanottiin mandaateiksi. Keisari Friedrich II:n kirkkolaissa säädettiin 1232, että kirkon tuomitsemat ja valtiolle luovuttamat henkilöt on tapettava. Direktiivien ensimmäinen tarkoitus oli kirkosta erilleen pyrkivien tai sitä uudistamaan pyrkivien yksilöiden tai yhteisöjen tuhoaminen.

Kastajien liike alkoi Zürichistä tammikuun 21 päivänä 1525. Uusia mandaatteja ryhdyttiin heti laatimaan kastajia vastaan. Tässä poimintoja lähinnä anabaptisteja vastaan suunnatuista mandaateista. Jotkut merkitsevät päivämäärän uuden, jotkut toiset vanhan kalenterin mukaan. Näin päivämäärissä näyttää olevan noin 10 päivän heittoja, mutta niitä en ole lähtenyt tarkistamaan:

1525-01-18...

Zürich määrää lapset kastettaviksi, ja karkottaa kotipaikkaoikeutta ilman olevat kastajat;

1525-03-01...

Zürich kieltää uskovien kasteen sakon ja karkoituksen uhalla;

1525-11-30...

Gröningen kieltää uskovien kasteen sakon ja karkotuksen uhalla;

1526-03-01...

Zürich uhkaa uskoontulleita kastavia uskovia kuolemanrangaistuksella;

1526-07-14...

Basel määrää kuolemanrangaistuksen ja omaisuuden menetyksen pelkästä läsnäolosta tilaisuuksissa, joissa uskovat puhuvat;

1526-11-19...

Zürich määrää kuolemanrangaistuksen kristittyjen saarnan kuuntelemisesta;

1527-08-20...

Ferdinand I antaa yleisen, myös protestantteja koskevan mandaatin;

1527-11-01...

Regensburg julistaa aikuiskasteen sekä majapaikan antamisen uskoville kielletyiksi kuolemanrangaistuksen uhalla;

1528-01-04...

Keisari Kaarle V julistaa mandaatin Speierissä;

1528-01-31...

Mainzin johtaja, kardinaali Albrecht määrää kuolemanrangaistuksen siirtymisestä kirkosta uskovien leiriin; mutta lupaa armahtaa kaikki juudakset;

1528-02-27...

Ferdinand I täsmentää, että aikuisena kastetut uskovat on tapettava, vaikka nämä hylkäisivätkin uskovien kastetta koskevat käsityksensä;

1528-04-22...

Uskovien tappamista vaativasta mandaatista tulee keisarikunnan laki Speierin valtiopäivillä

1528-04-23...

Keisari Kaarle V julistaa oman mandaattinsa.

Mandaatteja uskovien hävittämiseksi pelkästään "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan alueelta julkaistiin yli kaksi sataa, mahdollisesti paljon sitäkin enemmän, sillä kirjallisuudessa esitetyt mandaattiluettelot eivät kerro valtakunnan vähäisempien osien julistamista tuhoamismääräyksistä. Kun mandaattien anto vuoden 1761 paikkeilla päättyi, ei se tapahtunut siksi, että hallitsijat olisivat muuttuneet, vaan sitä, ettei uskovia enää keisarikunnasta löytynyt, ja jos löytyikin, voitiin heidät tuomita kuolemaan vanhojenkin mandaattien perusteella, sillä mandaatteja pahantekoon Saatanan uskolliset palvelijat olivat kirjoitelleet ihan tarpeeksi paljon.

Nykyajan "eurooppalaiset" tuskin tietävät, mikä maa se sellainen Moravia on. Kartalta pitäisi Tshekin ja Slovakian välistä löytyä ainakin joki, nimeltä Morava. Sen ympäristöstä on siis kysymys, kun puhumme Moraviasta. Moravian kieli on toinen tshekin päämurteista, ja jo 1500-luvulla se oli lähes sama, kuin tshekin kieli. Nyt alue Moravia kuuluu Tshekin tasavaltaan, ja siellä on noin 2,5 miljoonaa asukasta. Joskus viisisataa vuotta sitten Morava oli vielä maakreivikunta, jonka Habsburgit ovella taktiikallaan saivat hallintaansa.

Hussilaissotien jälkeen tshekkiläiset ja moravialaiset vapaaherrat olivat nähneet viisaaksi suojella tshekkiläiseen herätyksen piiriin kuuluneita kristittyjä kirkon ja keisarikunnan uskonnollisen oikeaoppisuuden varjoon puettua saksalaista kansalliskiihkoa vastaan ja tämän perinteen mukaisesti Moravian kartanonherrat yhä vieläkin ottivat hallitsemiinsa kyliin ja kaupunkeihin vainottuja kristittyjä verenhimoisten katolisten vastaväitteistä välittämättä.

Kun Luther oli aloittanut oman reformiohjelmansa Saksassa, kutsuttiin Moravian kyliin saarnaajiksi myös luterilaisia pappeja. Lichtenteinien suvun hallitsemassa Nikolsburgissa eli Mikulovissa oli jo 1524 saarnaajana luterilainen Hans Spittelmaier ja vuodesta 1525 myös Oswald Glaidt. Kaupunki oli myös huomattava juutalaisuuden keskus. Uskovat kartanonherrat katselivat vähän ihmeissään sitä, että nämä heidän hyvät työntekijänsä olivat kovin riippuvaisia oman ryhmäkuntansa saarnaajien mielipiteistä. Vuonna 1526 kutsui Jan Dubcanski tshekkiläisen herätyksen monien haarojen ja muiden evankelisten yhteisöjen vanhimpia yhteiseen neuvonpitoon Austerlitziin, eli Slavkov u Brnaan. Tästä kokouksesta on säilynyt Oswald Glaitin painettu selostus. Kokoukseen osallistuneet kartanonherrat ja uskovien vanhimmat sopivat 19.03.1526, että ehtoolliselle pääsyn edellytyksenä on Jumalan sanan synnyttämä henkilökohtainen usko Herraan Jeesukseen. Vain muutamia viikkoja kokouksen jälkeen Nikolsburgiin (Mikulov) saapui pakolainen nimeltä Balthasar Hubmaier.

Balthasar Hubmaier (noin 1480-1527) oli syntyisin Baijerista, Augsburgin kupeessa kyyhöttävästä pienestä kylästä. Koulunkäyntinsä hän aloitti kotonaan, ja oli jo hyvässä vauhdissa, kun hän aloitti "latinakoulun" Augsburgissa. Vuonna 1525 Balthasar Hubmaier sai tohtorin arvon Ingoldstadtin yliopistosta ja 1515 hänestä tuli mainitun yliopiston vararehtori. Tähän aikaan hyvänä katolisena pidetty tohtorismies saarnasi katolisissa kirkoissa ja sai 1516 pastorin viran Regensburgista. Regensburgissa Hubmaier osallistui juutalaisvainoihin ja juutalaisten karkotukseen kaupungista.

Vuonna 1521 Hubmaier sai siirron Waldhutiin. Seuraavana vuonna hän ryhtyi tutkimaan Lutherin kirjoituksia, tutustui Conrad Grebelin opettajaan Glareaniin sekä Erasmus Rotterdamilaiseen Baselissa ja kohta tämän jälkeen Huldryich Zwingliin. Tässä vaiheessa Balthasar Hubmaier oli jo selvillä siitä, että raamatullista opetusta antaa yksin raamattu. Waldshutissa hän järjesteli julkiset jumalanpalvelukset uuteen malliin, ja auttoi riistettyä maakansaa sellaisissa asioissa, joista Luther oli kieltäytynyt. Hubmaier meni naimisiin Elisabeth Hügelinen kanssa ja kun kaupungin johtajat alkoivat käydä kuumina, siirtyi hän vaimoineen Schaffhauseniin. Siellä hän kirjoitti kirjasen "Kerettiläisistä ja heidän polttajistaan" (Von Ketzern und ihren Verbrennern), mutta kun kerettiläisten metsästäjät häntä sielläkin kovasti ahdistelivat, palasi Hubmaier takaisin Waldhutiin ja vei loppuun kaupungin kirkon reformaation.

Selvitettyään kastekysymyksen teorian Hubmaier osallistui Zürichin kastekysymystä koskevaan väittelyyn 17.02.1525 kastajien rinnalla, vaikka hän itseään ei vielä ollut kastettu. Vasta kun Zürichistä karkotettu Wilhelm Reublin kevättalvella 1525 saapui Waldshutiin "puskasaarnaajaksi", oli Hubmaier yksi niistä kuudestakymmenestä, jotka ottivat kasteen. Pääsiäispäivänä Hubmaier itse jo kastoi kolmesataa henkilöä. Toisena pääsiäispäivänä nautittiin ehtoollista. Ehtoollisella Hubmaier pesi uskovien jalat, kuten asiaan kuuluu.Tiistaina jatkui julistaminen ja kastaminen. Tähän aikaan myös Conrad Grebel poikkesi Waldshutissa veljiä katsomassa. Zürichissä Zwingli pani jakeluun taistelukirjoituksensa "Kasteesta, Uudelleenkasteesta ja Lapsikasteesta". Hubmaier vastasi huutoon omalla kirjallaan, jota Zwingli ei enää pystynyt kumoamaan, vaan siirtyi seuraavassa vastineessaan nimittely- ja syyttelylinjalle. Uhkakuvia maalailemalla Zwingli yrittää nyt saada muita mukaansa uskovien vastaiseen taisteluun. Kiihotustyö onnistuikin Zwingliltä paremmin kuin Jumalan palveleminen, vaikka hän tässä vaiheessa vielä kutsuukin Hubmaieria nimellä "rakas Balthasar".

Samana vuonna - 1525 - oli käynnissä kuuluisa talonpoikaiskapina, jonka monissa taisteluissa noin sata tuhatta riistettyä maatyöläistä menetti henkensä. Itävallan vaatiessa Waldshutia antautumaan, pakeni talonpoikien oikeutettuja vaatimuksia moraalisesti tukenut Hubmaier vaimoineen Zürichiin. Kaupunki olisi kyllä asevoimin puolustanut suosittua saarnaajaansa, mutta sitä Hubmaier ei tahtonut. Itävalta valtasi Waldshutin joulukuun viidentenä, ja parin viikon päästä katoliset taas messusivat kaupungissa.

Hubmaier kutsui Zwinglin vastaamaan puheistaan siitä, että vaikka tämä oli ennen julistanut aikuiskasteen olevan Raamatun mukainen, oli hän kaupunginneuvoston painostuksesta luopunut tästä käsityksestään. Kaupunki järjestikin tapaamisen, mutta Hubmaier vietiin sinne vangittuna. Nyt sai Hubmaier itse kokea sitä samaa painostusta, joka oli murtanut Zwinglin, ja vieläpä niin kovana, että hänelle oli vähällä käydä samoin kuin Zwinglille oli käynyt. Mutta väittelytilaisuus, jonka Zürichin miehet olivat julistaneet Zwinglin murskavoitoksi, oli todellisuudessa Zwinglin teologialle murskatappio. Onneksi paikalla oli neutraali kirjuri, joka pani asiat muistiin.

Tuomaripelin jälkeen alkoi toinen tuomaripeli. Kaupungin kunniaksi on sanottava, että vaikka myös Itävalta vaati päästä osalliseksi Hubmaierin verestä, Zürichin kaupunginisät eivät häntä heille luovuttaneet. He kiduttivat häntä itse, sillä heti kun Hubmaier oli päässyt jaloilleen, hän puolusti taas lapsikastetta entiseen malliin, ja joutui kuukaudeksi vankilakäsittelyyn. Vankilana toimineessa vesitornissa olikin aikamoinen uskovien kokous; myös Hubmaierin vaimo oli siellä. Kiduttamalla Hubmaieria painostettiin lausunto, jolla hän kumoaisi Raamatusta omaksumansa totuudet, mutta Hubmaierin teksti on enemmän selitys hänen ideologisesta kehityksestään, kuin vaadittu "rekantaatio", uskosta luopuminen. Myöhemmin Hubmaier kuitenkin katkerasti katui antaneensa tätäkään selitystä.

Kun Zwingli oli saanut tarpeeksi katsomansa hyvityksen, hän suostutteli kaupunginvaltuuston järjestämään Hubmaiereitten karkoituksen niin, etteivät he heti joutuisi surman suuhun. Kun sopiva hetki tuli, matkalaiset lähetettiin vähin äänin kohti tuntematonta määränpäätä. Matkalaiset kulkivat ensin Konstanzin kautta Augsburgiin ja sieltä kesällä 1526 Nikolsburgiin, eli Moravian herttuakunnan Mikuloviin. Augsburgin käyntikään ei jäänyt turhaksi, sillä siellä Hubmaier kastoi Hans Denckin.

Balthasar Hubmaierin tulo Mikuloviin oli tarkkaan ajoitettu ja korkeammalta taholta suunniteltu. Hänet otettiin hyvin vastaan, ja paljon vainottuja uskovia tuli hänen perässään. Leonhard von Liechtensteinin (1482-1534) maille saapui lyhyessä ajassa noin 12000 Euroopan vainoamaa kristittyä. Kun uskovia kaiken aikaa muualla tapettiin, sai Hubmaier itsekin hetkeksi työrauhan. Hänen vastauksensa Zwinglin oppeihin painettiin, ja hän kirjoitti muutamia erittäin tärkeitä puheita ja kirjoja, kuten Tahdon vapaudesta (Von der Freiheit des Willens, Nikolsburg 1527), Toinen kirjanen ihmisen tahdon vapaaehtoisuudesta (Das Andere Büchlein von der Freiwilligkeit des Menschen (Nikolsburg, 1527) ja muita. Hubmaier näkee kirkkaammin, kuin miljoonat saarnaajat hänen jälkeensä, että koska ihminen on kolmiosainen luomus, on tahdon vapauttakin tarkasteltava ikään kuin se koskisi kolmea asiaa - lihan tahtoa, sielun tahtoa ja hengen tahtoa.

On selvä, ettei "Pyhän" Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan keisari sellaista miestä kuin Balthasar Hubmaieria sietänyt. Hänen oli kuitenkin otettava huomioon, että Moravian ruhtinaat vastustivat uskovien teurastuksia. Ferdinand I järjesti niin, että Leonhard von Liechtenstein hovisaarnaajineen oli hänen vieraanaan Wienissä kun Hubmaierin vangitsijat tulivat ja sitoivat hänet vaunuihinsa ja veivät heidät molemmat sekä joukon veljiä mukaanaan.

Hubmaier vietiin Kreuzensteinin linnaan. Linnassa riitti kävijöitä, sekä ystäviä että vihamiehiä, heidän joukossaan Ambrosius Salzer, Wienin yliopiston rehtori. Linnassa Hubmaier kirjoitti vielä selostuksen uskonsa sisällöstä (Rechenschaff seines Glaubens) ja lähetti sen keisarille. Ja mitä luulet keisarin vastanneen? Hubmaier vietiin Wieniin, levitettiin kidutuspenkkiin, ja kun silläkään tempulla ei saatu miestä pilkkaamaan Jumalaa, hänet istutettiin roviolle, tuikattiin tuli ja poltettiin. Hubmaierin viimeiset sanat olivat "Oi taivaallinen isäni! Oi armelias Jumala!" ja kun parta ja tukka jo olivat tulessa hän sanoi: "Oi Jeesus".

Balthasar Hubmaier poltettiin 10.03.1528. Hänen vaimonsa, uskollinen kilvoittelija ja miehensä todellinen apu Elisabeth Hügeline tapettiin hukuttamalla kolme päivää myöhemmin. Hänen kaulaansa sidottiin iso kivi, ja työnnettiin Tonavaan. Kaksi niistä veljistä, jotka oli pidätetty samalla kertaa heidän kanssaan, poltettiin roviolla 24.03.1528.

Hubmaier oli enemmän teoreetikko kuin kilvoittelija. Pätevänä teoreetikkona hän yritti tilanteen niin vaatiessa sorvailla tekstejä, jotka miellyttäisivät sekä Jumalaa, että keisaria. Yksi näistä oli Hubmaierin kirjanen miekan käytöstä. Raamattuhan sanoo selvästi, ettei esivalta miekkaa turhaan kanna, sillä se on kostaja. Mutta pitäisikö uskovan ottaa siihen osaa, olikin jo toinen kysymys. Hubmaierin kirjaa, jota en ole lukenut, tulkittiin kuitenkin puheenvuoroksi miekan käytön puolesta, tosin vain itsepuolustukseksi, mutta kuitenkin. Tämähän oli myös niiden Jednotaan kuuluvien Moravian uskovien tilanherrojen kanta, jotka sukutiloilleen olivat kastajia ottaneet. Poikkeuksiakin oli, sillä Jednotan pienen puolen uskovat, kuten Jan Dubcanski, eivät pitäneet miekan käyttöä uskovien, vaan uskomattomien tehtävänä.

Hubmaierin epäselvä kanta aiheutti sekaannusta kastajien keskuudessa. Mutta kun hän oli poissa, hänen kantansa unohtui nopeasti, ja jo parin vuoden päästä suurin osa Moraviaan tulleista kastajista oli taas selvillä siitä, ettei Jumalan valtakunnan asioita miekalla hoidella. Ferdinand I:n painostamille tilanherroille tämä oli kuitenkin ongelma.

Jakob Widemann löysi elämän tien Kristuksessa 1527 ja pakeni Augsburgista karkotettuna Moravian Mikuloviin (saks. Nikolsburg), jossa jo ennen hänen tuloaan oli muodostunut noin 12000 uskovan seurakunta. Osa tästä suuresta joukosta oli kuitenkin vielä pahasti sitoutuneita maailman ruhtinaan järjestelmään, ja kun Wiedemann tuli, miekankäytön hyväksyneet anabaptistit ajoivat muut, nyt Wiedemannin johtamat baptistit ulos kaupungista.

Austerlitzista lähti 08.01.1531 Reublinin johtama ryhmä, noin 300 henkilöä kohti Auspitziä, nykyistä Hustopeceä. Talvi oli kylmä, joukko repaleinen ja nälkäinen. Matkan varrrella äidit, lapset ja sairaat saivat suojaa Johanna von Boskowitzin järjestettyä heille sijaa Brnon lähellä sijaitsevaan nunnaluostariin. Auspitzissa pakolaisten oli opeteltava maanviljelys, ..Mutta Reublinin asema ryhmän johdossa ei jäänyt pitkäikäiseksi. Vaikka hän oli saanut ryhmän liikkeelle uskovien yleiseen pappeuteen vedoten, hän oli itse aikamoinen diktaattori. Kaiken lisäksi hänen rahankäyttönsä tuskin vastasi yhteisön yleisiä periaatteita, ja hänet karkotettiin. Reublin palasi länteen, jossa hän esiintyi taas "evankelisena" saarnaajana. Ei siis ihme, että Reublinin hyvin alkanut taivastie ei päättynyt roviolle. Saipa hän keisarin takavarikoiman omaisuutensakin takaisin.

Matkalla kohti pohjoista nämä pakoon ajetut pakolaiset keräsivät kolehdin, jonka tuloksena oli tietty määrä yhteistä omaisuutta, yhteisomistuksen alkuna. Von Kaunitzin isänniltä vuokrattiin taloja - matkalaisia oli kahdensadan miehen lisäksi vaimot ja lapsia - Austerlitzin kaupungista. Sanan palvelijana toimivat Jakob Widemann ja Ulrich Stadler. Muutaman vuosikymmenen kuluttua Moravian veljeskodeissa, Bruderhofeissa, asui noin 60.000 uskovaa - Rossnitzissa, Lundenburgissa, Schäkowitzissä, Dämberschitzissä, Pausramissa, Pellertitzissä, Rampensdorfissa, Stignitzissä, Koblitzissa, Alternmarkissa, Neumühlissä, Prustschanissa, Landhutissa, Nemschitzissä, Maskowitzissä ja muualla.

Yhteisöelämä oli kuulunut Sveitsin uskovien opetukseen jo Felix Manzin ajoista lähtien. Todistuksessaan Zürichin kaupungille Manz oli kertoi, että hän oli opettanut heitä edistymään rakkaudessa, yhteydessä ja pitämään kaikkea yhteisenä kuten Apostolien tekojen toisessa luvussa on kerrottu. Muistin virkistykseksi vilkaisemme sinne:

Oikeastaan tässä on kyse kahdesta asiasta. Jos ensimmäinen jae toteutuu, toteutuu toinenkin, mutta jos hyppäät suoraan jakeeseen 43, saat turhaan odottaa sen toteutumista. Jatkossa kerrotaan, kuinka Juudean uskovat myivät omaisuutensa seurakunnan hyväksi, mutta "Pyhän Rooman" imperialistit olivat Juudean uskottomia pahempia: imperialistit takavarikoivat vainomiensa kristittyjen omaisuudet ja ajoivat uskovat mierolle, jolleivät perin tappaneet heti alkuun.

Kun Georg "Blaurock" Cajacob ja Hans Langegger 06.11.1529 oli poltettu roviolla silloin Itävaltaan kuuluneessa Klausenissa (it. Chiusa), ryhtyi kirkon ja valtion epäpyhä pariliitto tuhoamaan Tirolin vielä monilukuisia uskovien yhteisöjä. Jo vuoden 1529 toukokuussa viranomaiset olivat saaneet eräästä Balthasar Hutterin luona kokoontuvasta ryhmästä. Työmääräyksen ryhmän pidättämiseksi sai Toblasch-Welsbergin poliisipäällikkö. Muutamia saatiin kohta kiinni, ja Balthasar Hutterin sisar Agnes tuomittiin "rikoksenuusijana", sillä häntä oli jo nuhdeltu Jeesuksen seuraamisesta.

Uskovien seurakunnat Tirolin alpeilla eivät olleet mikään uusi ilmestys, mutta kun kastajat tulivat, seudun monissa vainoissa ja ristiretkissä hajalle lyödyt uskovat - beguinit ja valdolaiset - saattoivat tuntea heidät heti omikseen. Kun viranomaiset nyt ryhtyivät tosi toimiin, paljastui pian että uskovia oli paljon. Veri virtasi, kirkon uhritulet roihusivat Tirolin laaksojen kylissä ja kaupungeissa vankilat olivat täynnä kidutuspenkkien vapautumista odottavia asiakkaita. Tiedot kuulustelujen - inkvistion - tuloksista lähetettiin Ferdinand I:n päämajaan Insbruckiin.

Balthasarin ja Agnesin veli Jakob oli jonkin aikaa asunut Prahassa, hatuntekijän ammattiin perehtymistä varten, ja mahdollisesti juuri hän toi Tiroliin tiedon Moraviassa vallitsevasta tilanteesta. Ennen Tirolista pakenemista veljet päättivät kuitenkin lähettää ensin pari miestä tutkimaan, miten Moraviassa uskovia kohdeltiin. Tiedustelijoiksi valittiin Jakob Hutter ja Sigmund Schützinger. Tieto Moravian aatelisten suopeasta suhtautumisesta uskoviin osoittautui todeksi, ja pian alkoi uskovien muutto Tirolista Moraviaan. Ensimmäisten joukossa lähtivät Klausenin (it. Chiusa) uskovat.

Uusia Saksasta ja Sveitsistä karkotettuja ryhmiä saapui Moraviaan koko ajan. Philip Plenerin mukana tulleet uskovat asettuivat Auspitziin. Jacob Hutter ja Jörg Zaunring toivat mukanaan Itävallasta pakenevia uskovia.

Ursula Hellrigl oli yksi niistä, jotka olivat päässeet vanhempiensa mukana pakenemaan saksalaisia kirkonmiehiä Moraviaan, jossa tshekkiläiset marttyyrit olivat jo kauan vuodattaneet vertaan kirkonmiesten käsissä. Maaperä oli muokattu, eivätkä paikalliset ruhtinaat, feodaaliherrat enää olleet kovin innokkaita kirkon ja valtion toimia tukemaan. Muutaman vuoden myös Ursula sai elää jokapäiväistä raakuutta ja vainoa näkemättä Auspitzin veljesyhteisön keskuudessa. Mutta vuonna 1535 yhteisön oli taas jatkettava taivalta. Joukko, jonka matkassa Ursula tällä kertaa oli, jäi kiinni Passaussa, Baijerissa.

Kirkonmiehet ja valtio yrittivät saada viidentoista vuoden ikäistä tyttöä luopumaan uskosta kiduttamalla häntä piinapenkissä, "rakissa". Hänen äitinsä oli kuollut vankilassa. Hänellä oli vielä kaksi veljeä, mutta heidät oli vangittu, ja viety tytölle tuntemattomaan paikkaan. Viiden vankilassa vietetyn vuoden jälkeen Ursula näki toisen uskovan, Jörg Liebichin. Yht'äkkiä viranomaiset toivat heidät samaan mukavaan huoneeseen ja antoivat ruokaa syötäväksi. Ursula kahlehdittiin kiinni saarnaajan jalkaan, ja perkeleen uskolliset palvelijat alkoivat odottaa tuloksia. Tuloksena oli kuitenkin laulu, Ursulan rukous:

Keisarikunnan valtiopäivillä Augsburgissa 1530 protestanttien johtajat laativat Augsburgin "uskontunnustuksen". Otavan Pieni tietosanakirja vuodelta 1955 kertoo siitä näin:

Vastuun "Augsburgin tunnustuksesta" jakavat paitsi Melanchton, myös koko se jengi, joka 25. kesäkuuta 1530 oli sitä rustaamassa. Siinä sanotaan mm.

Augsburgin tunnustuksessa "anabaptistit" kirotaan moneen kertaan, joskus donatolaisten ja novatiolaisten kera, joskus erikseen:

Augsburgin kysymyksenasettelu on sama kuin se, mikä jakoi Tshekkiläisen herätyksen Pieneksi ja Suureksi puoleksi runsas sata vuotta aiemmin. Vielä 1400-luvun lopulla Jednotan veljet eivät vannoneet valaa, eivät ryhtyneet tuomareiksi ja kaihtoivat kaikkea sellaista, mikä olisi velvoittanut heitä toimimaan omaatuntoansa ja sen yläpuolella olevaa Jumalan kirjoitettua ja selvää sanaa vastaan. Tuomariksi järjestelmään, joka säädöksellä juuri äsken - 1487 - heidät oli tehty orjiksi? Ei kiitos. Jednotan "patriarkka", veli Rehor sanoi silloin: "Varokaa koulutettuja ja oppineita miehiä, joita minun jälkeeni saattavat tulla uskoa vääristelemään". Silloin asia nousi esille, kun Litomyslin omistaja paroni Bohus Kostka halusi liittyä veljesyhteisöön. Hän oli hyvä mies, olihan hän antanut maansakin veljesyhteisön käyttöön. Veljien oli vaikea kieltäytyä ryhtymästä hyväntekijänsä järjestyksenvalvojiksi, jäseniksi kaupunginvaltuustoon, tuomareiksi, sillä maan lakien mukaan tilanherran piti järjestää läänityksensä hallinto. Mutta silloin Jednotan veljet olivat perillä asiasta. Siitä oli keskusteltu ja eräs toinen Rehor niminen mies Woticista oli kirjoittanut tutkielman "Siviilioikeudesta" ja varoittanut siinä hyväksymästä hallituksen virkamiehiä, ritareita tai paroneita yhteisöön, elleivät he sitä ennen luovu viroistaan ja omaisuuksistaan. Veljesyhteisön vanhin, veli Matej, oli samaa mieltä, mutta paroni Kostka ei tällaista kantaa ymmärtänyt. Vielä vähemmän ymmärrystä oli hussilaisten "maltillisella" siivellä. Pappi Koranda kirjoitti 1492:

Viettelys oli suuri. Mestarille uskolliset ajattelivat, että ne, joille Kristuksen laki ei kelpaa, hoitakoot itse soppansa, mutta vain osa veljesyhteisön jäsenistä torjui vihollisen pilkaten esitetyn tarjouksen, vaikka se merkitsi heille meidän Mestarimme kirjallisessa muodossa säilyneitten käskyjen rikkomista. Jednota jakautui silloin Pieneen puoleen ja Suureen puoleen. Suuri puoli, Vetshi strana, menestyi ja kukoisti aikansa, mutta sen sortuminen oli suuri: Koko Eurooppa kutsuttiin Tshekkejä hävittämään 1618 ja kun hävitys oli ohi, oli Eurooppa raunioina ja Suuri puoli hävisi historian horisontin taa. Mutta sitähän Augsburgin "tunnustuksen" laatijat ja allekirjoittajat vuonna 1530 vielä tienneet. He luulivat toimivansa järkevästi, ja Raamatun ohjeiden mukaisesti, kuten myös se oppinut veli Lukas, joka Jednotan oli ohjannut "kestävään kehitykseen" muutama vuosikymmen ennen Melanchtonia, Lutheria ja Saksin, Brandenburgin, Lüneburgin, Hessenin, Anhaltin, Nürnbergin ja Reutlingenin johtajia.

Augsburgin tunnustuksessa "anabaptistit" kirotaan moneen kertaan, joskus donatolaisten ja novatiolaisten kera, joskus erikseen. Augsburgin kirouksien viidennessä opinkappaleessa "Saarnavirat" sanotaan:

Augsburgin tunnustuksen allekirjoittajina mainitaan Vaaliruhtinas ja Saksenin herttua Johanns, Brandenburgin maakreivi Georg, Braunschweigin ja Lüneburgin herttua Ernst, Hessenin maakreivi Filip, Saksenin herttua Johannz Friedrich, Anhaltin ruhtinas Wolfgang, Mansfeldin kreivi ja herra Albrecht sekä Nürnbergin ja Reutlingenin kaupunginjohtajat. Herrat panivat nimensä paperiin, jossa esitetyt väitteet eivät yksinkertaisesti pitäneet paikkaansa. Kun myöhemmin joudumme kertomaan, että Augsburgin kirouksien nojalla aloitettiin suuri ihmismetsästys, on hyvä tietää jo heti alussa, että jokainen tappo ja laittomuus perustui Augsburgin "tunnustuksen" kirouksiin, joista osat olivat sellaisia, joilla he kirosivat Jumalan selvän sanan, ja osa sellaisia, jotka perustuivat baptisteista esitettyihin vääriin syytöksiin.

Vuonna 1530 Augsburg oli yksi Euroopan tärkeimmistä kaupungeista. Uskovien yhteisö oli siellä vielä nuori. ## (sama tässä jo toista kertaa..) Teurastaja Mathias Finderin kotona pidettiin kotikokousta elokuun 24 päivänä 1527. Kokous oli tietysti viranomaisten silmissä laiton, ja heidän julistukseensa sisältyvä sanoma siitä, että uskoon tulleet oli kastettava, oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Raamatussa ollaan kyllä toista mieltä. Pietarin lopetettua kuuluisan helluntaisaarnansa koko apostolien joukko neuvoi näin:

Kirkko ja Suuri Eurooppalainen Imperiumi oli ajettu seinää vasten, ja se taisteli raivoisasti kuin haavoitettu eläin. Näennäisesti kirkko ja valtio taistelivat baptisteja vastaan, ja mutta kyse oli enemmästä. Augsburgin tunnustus oli suoraa jatkoa katolisen kirkon taistelulle kristinuskoa, Jumalaa ja Raamattua vastaan. Vaikka baptistit vastasivatkin hyvin Augsburgin tunnustuksessa esitettyihin väittämiin, on siis oikeaa vastata myös Augsburgin tunnustuksen väitteisiin Raamatun sanoin. Jo ylläolevassa tekstissä sanotaan, että kaste, tai oikeammin baptismos, upotuskaste, suoritetaan Jeesuksen Kristuksen nimeen. Kirkollisten mielestä tämä kuitenkin oli väite, josta saattoi saada kuolemantuomion, koska siinä ei puhuta mitään kolmiyhteisestä Jumalasta, Vai oletko kuullut kirkon kastavan ketään Jeesuksen nimeen? Muutenkaan ei pirskotus tai "kaste" ei ole minkäänlainen upotus, eikä siinä tapahdu minkäänlaista rajanylitystä, ei edes kuvannollista sellaista, ja kaikkein vähimmin siinä siirrytään paholaisen vallasta Jumalan valtakuntaan.

Augsburgin tunnustuksen kärki on suunnattu Jeesuksen opetuksen eniten painotettuja periaatteita vastaan. Kastajien tappaminen, "niin kauhealta kuin se näyttääkin" (Lutherin mukaan) on sittenkin vain sivuseikka. Kyse on mielenmuutoksesta, uskosta, luopumisesta ja tälle maailmalle kuolemisesta sekä kasteesta syntien anteeksisaamisesta.

Johannes Kastaja, Jeesus ja hänen oppilaansa aloittavat Evankeliumin julistuksensa vaatimalla mielenmuutosta, eikä suinkaan katumusta tai "parannusta". Raamatunkääntäjänä Luther kyllä tiesi, mitä kreikan sana metanoio tarkoittaa, mutta hän käänsi silti väärin. Mielenmuutos on psyken prioriteettien vaihtamista ihmiskeskeisyydestä Kristuskeskeisyyteen. Tie imperialismista Jumalan valtakuntaan alkaa tästä:

Usko Jumalaan on luopumista uskosta ihmisiin, rahaan ja kaikkeen muihin inimillisiin tai luotujen henkivaltojen tarjoamiin turvajärjestelyihin, ja toimintaa Jumalan osoittamalla tavalla uskoen hänen myös hoitavan oman puolensa sopimuksesta. Usko näkyy teoista, mutta Kristuksen herruus on tunnustettava, sillä hän voima saadaan vain olemalla yhteydessä voiman lähteeseen uskon kautta. Sitä varten yhä vieläkin julistetaan:

Luopuminen maailmasta ja kaikesta, mitä siinä on, on uskosta johtuva seuraus. Kristuksen ensimmäinen sana yksilölle on "Seuraa minua". Jos uskomme häneen, me luovumme siitä, mikä ei mahdu neulansilmän läpi:

Kaste on samaistumista Kristuksen kuolemaan. Se on kuin juutalaiset kihlajaiset: Kristus maksoi morsiamen hinnan verellään, ja kun morsian hyväksyy tarjouksen Seurata Jeesusta, käydään ristin tielle kasteen ja Jeesuksen herruuden tunnustamisen kautta. Ristin tie vie taivaisiin. Risti on ainut silta maan ja taivaan, ajan ja ikuisuuden välillä. Se on muuten aika kuvannollinen silta: vaakapuu muodostaa horisontin, jonka yläpuolelle Kristuksen pää ensin kohotettiin ja kiinni naulittiin. Horisontin yläpuolinen osa kuvaa taivaita. Meidän ei tarvitse enää jäädä "ristin juurelle". Sinne jätetään vain taakat. Hebrealaiskirjeessä meitä uskovia kehoitetaan käymään luottamuksella tätä siltaa pitkin jo nyt:

Lainaan vielä Pietarin tekstiä siitä, mitä se kaste oikein on. Huomaa, että uskossa Kristukseen kastettu ihminen on heti pelastettu Jumalan valtakuntaan, mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, että oltaisiin jo taivaissa. Onpahan kuitenkin lähdetty tielle, joka johtaa Luvattuun maahan, taivaalliseen Jerusalemiin. Syntien anteeksiantamuksesta taas seuraa, että puhdistettuun sydämeen voimme ottaa vastaan Pyhän Hengen, josta omantuntomme saa luotettavan tietokannan toimintaansa varten:

Jos siis olemme kuolleet ristin kautta tälle maailmalle, kuinka vielä voisimme ryhtyä tuomitsemaan muita maailman lakien mukaan, niin kuin Lutherin tai paavin koulukunta väittää? Se mitä Augsburgin tunnustus tuomitsee, on Raamatun ehto Kristuksen seuraamiselle. Pietarikin kysyi vain sitä, mitä hyötyä luopumisesta on:

Jeesus selosti monella eri tapaa sitä, miten meidän piti katkaista napanuoramme syntiseen ja tuomittuun maailmaan päästäksemme sisälle Taivasten Valtakuntaan. Katolinen, luterilainen ja kalvinistinen kirkko jouduttivat prosessia miekalla, tulella ja "upottamalla upottajia", kuten Sveitsin reformoidun kirkon pyövelit uskovia hukuttaessaan sanoivat.

Sotahistorioitsijat kertovat Hitlerin yrittäneen päästä lopulliseen ratkaisuun juutalaiskysymyksessä. Miten naiveja ne ovatkaan, nuo sotahistorioitsijat. Lutherkin yritti päästä lopulliseen ratkaisuun, ja jo paljon Hitleriä aiemmin, mikä näkyy myös Augsburgin tunnustuksen sivuilta. Ja muuten, Saatanan lopullinen ratkaisu ei rajoitu juutalaisten hävittämiseen; Hitler pyrki myös kristinuskon täydelliseen hävittämiseen. Aabrahamin hengellisten jälkeläisten hävittäminen onnistui Hitleriltä vähintään yhtä hyvin kuin juutalaisten hävittäminen. Melkein kaikki Saksan papit vannoivat uskollisuuden valan Hitlerille. Kristukselle uskolliset saksalaiset papit olisivat mahtuneet yhden hevosen rekeen, ja luulen, että tilaakin olisi vielä jäänyt. Ideologinen valmistelu oli tehty jo kauan ennen kansallissosialismin syntyä.

Augsburgin tunnustuksessa tuomitaan kastajat ja "eräät juutalaiset opit":

Eivät hurskaat ole hävittämässä juutalaisia eikä kristittyjä, vaan Saatanan joukot. Juuri äsken, siis 23.09.2009 Obama piti YyKoossa puheen, ja kohta sen jälkeen sai Nobelin RAUHAN palkinnon! Aaaika ovelaa! En kuitenkaan usko, että Jumala jättäisi työnsä kesken sen tähden, ettei se Jumalan sanan ja uskovien opetuksen vääristelijöitä miellytä. Augsburgin "tunnustus" on paitsi kirouskirja, myös raakaa herjaa ja sodanlietsontaa kristittyjä, Jumalaa ja Israelia vastaan. Millerianismi ei todellakaan miellytä kirkonmiehiä edes oppina, mutta kun se on Raamatussa, eivät he ole näköjään keksineet muuta kuin vääristellä Raamatun sanaa. Danielin kirjan mukaan maailman valtakuntien murskaaminen tulee tapahtumaan ihmiskäden koskematta.

Katoliset, luterilaiset, kalvinistit ja muut reformoidut taistelivat kristittyjä, juutalaisia ja Jumalaa vastaan yhteisrintamassa.

Heinz Kraut joutui Lutherin miesten käsiin 20.11.1535. Lutherilaiset panivat parhaat kirjanoppineensa - Filip Melanchtonin ja Kaspar Kreutzingerin veli Heinziä ympäripuhumaan, mutta lopulta hän sanoi: "Maisteri Filip. Te olette tappaneet kuolleilla kirjoituksillanne enemmän ihmisiä, kuin Saksan kaikki hirttäjät yhteensä". Ja mitä luulette luterilaisten siihen vastanneen? He katkaisivat Heinz Krautin pään miekalla Jenassa 26.01.1536.

Berthold Aichele oli "Swabian League" rovasti. Uudenvuoden päivänä 1531 hän sai kiinni kokoustaan pitäviä uskovia Württenbergin Mantelhofissa, ja määräsi joukon tuhottavaksi. Kun muutama vuosi oli kulunut, rovasti kehui tappaneensa vähintään neljäkymmentä saarnaajaa ja tuhat kaksisataa muuta "kerettiläistä anabaptistia". Mutta hänenkin mittansa alkoi vähitellen täyttyä. Katsellessaan Onophrus Greisingerin teloitusta Brixenissä, Itävallassa 31.10.1538 hän nosti kätensä kohti taivasta ja alkoi pyytää armoa, ja lupasi, ettei hän enää koskaan käy anabaptistien kimppuun.

Jean Calvin, Kalvinismin keksijä, tuli mukaan baptistien tappotalkoisiin jo ennen, kuin hänellä oli siihen kykeneviä pyöveleitä käytettävissään. Calvin oli kynämies, joka kirjoitti:

Ehkä Calvinilta oli jäänyt lukematta tämä:

Talvella 1553-1554 "menniitit" pystyivät maksamaan Lascon kalvinisteille pahan hyvällä. Kalvinistit oli karkotettu Lontoosta, ja olivat Wismarin edustalla laivassa, mutta heitä ei päästetty maihin. Mennon ystävät menivät ja toivat pulassa oleville pakolaisille muonaa ja muuta apua, niin että matkalaiset saattoivat jatkaa matkaansa kohti Preussin saksalaiskaupunkeja.

Mennon kirjoituksia painettiin salaisessa kirjapainossa Lübeckin lähistöllä Saksan Itämeren rannikolla. Viranomaiset löysivät kirjapainon, mutta ammattimies pelastui ja alkoi kohta painaa kirjoja toisella paikkakunnalla.

Elämänsä ehtoopuolella Menno sai perheelleen asunnon Holsteinin maakunnasta. Matkoillaan Simonszoon liikkui paitsi Alankomaiden maakunnissa, myös Puolassa, Tanskassa ja Reininmaalla. Viimeiset kaksi elinvuottaan Menno Simonszoon vietti Lübeckin lähellä Friezenburgissa.

Menno Simonszoonin elämäntyö oli uskoville tärkeä siksi, että samaan hänen aikanaan kiusaus ruveta vastustamaan maailman pahuutta lihan asein oli suuri. Lähellä Hollannin rajaa Münsterissä eräs pasifismista luopunut kastaja järjesti sellaisen näytelmän, että anabaptistin nimikin sai toisen sisällön, kuin mitä sillä ennen oli ollut. Nimi mennoniitat uskovien nimityksenä oli siis tervetullut. Myös Jumala on huomioinut tämän: mennoniitat ovat olemassa tänäänkin, ne anabaptistit, jotka miekkaan tarttuivat, ovat jo kauan sitten hukkuneet.

Takaisin Osmon kotisivulle