Kädessäni on WSOY:n julkaisema kirja Värikäs Amerikka, jonka ensimmäiset, asiallisesti, mutta silti mielenkiintoisesti laaditut sivut lupaavat hyvää. Näkyy, että kirjaa ei ole kirjoitettu kahdessa viikossa, eikä äkkirahan teko mielessä. Kun kysymys on maantiedosta, ei kovin suuria vaikeuksia hyvän oppikirjan tekemisessä olekaan. Kohde on konkreettinen, se pitää vain osata kuvata hyvin.

Homma tulee vaikeammaksi, kun lähdetään kuvaamaan asukkaita. Joudutaan ottamaan kantaa kulttuuriin. Ei olla enää maantiedon alueella, kun kerrotaan, että poika joutui katulapseksi, koska isäpuoli hakkaa kotona. Kirja kertoo kadun asukkaan tarinan, mutta jättää sivuun sen, mikä kuuluu ihmisen henkiseen problematiikan alueelle. Mutta silloin menetetään ote koko kerrottavaan asiaan. Ihminen on muutakin kuin ihonväri.

Siirryttäessä kuvaamaan talouselämää, ei kulttuuria enää voi sivuuttaa. Talousmahti ei synny tyhjästä. Talousmahdin synnyn selittämiseen eivät kirjantekijäin rahkeet riitä. Kirja selittää tuloksia itsellään - talousmahtia tuotannolla, mutta onneksi epäonnista selittelyä ei ole paljon.

Kirja "Värikäs Amerikka" sisältää myös Japania, Kiinaa ja Siperiaa koskevan osan. Osa on hämmästyttävän heikko. Suhteellisen hyvin toimitetun Amerikkojen esittelyn jälkeen olisi odottanut tasokkaampaa esitystä myös ainakin näistä kolmesta, mutta myös muista Tyynenmeren länsirannikon seuduista, onhan varsinkin Kiina suurvalloista ensimmäisiä siinä vaiheessa, tämän päivän koululainen istuu toimitusjohtajan pallilla. Ehkäpä WSOY tekeekin uuden kirjan Aasiasta? Kustannusliikkeen maineen pelastamiseksi se on jopa välttämättömyys.

Copyright: Osmo Pöysti

2002

Päivitetty: 2002-11-22

MAANTIETEEN VÄRIKKÄÄT SELITYKSET

Maantieteestä puhuttaessa on olemassa vaara katsoa kaikkea näkemäänsä konkistadorin silmin: "Jaaha, mitä kaikkea ryöstettävää täältä löytyisi". Toiset sanovat sitä mongolivalloittajan vinojen silmien vaanivaksi katseeksi, mutta asia on sama, vaikka nimet vaihtuvat. Ryöstötalouteen perustuva ihmisen, kansojen tai luonnon hyväksikäyttö ei ole tehnyt ketään pysyvästi rikkaaksi eikä maata tuottavaksi.

WSOY:n tuottamaa, Porvoossa 1998 painetun maantiedon oppikirjan Värikäs Amerikka on hyvä varsinaisen geografian ja luonnonolojen osalta. Amerikkojen väestön ja kulttuurin kuvaus on puutteellinen varsinkin monikultturellisen Pohjois-Amerikan osalta. Maanosassa nyt havaittavat kulttuurierot eivät ole pelkän intiaanien ja siirtolaisten välisen konfliktin tulosta. Kulttuurieroista johtuvat myös teollisuuden erilainen kehittyminen pohjoisessa ja etelässä.

Osmon kommentti: Tordesillan sopimus

Amerikan haltuunsa ottaneet portugalilaisten ja espanjalaisten jälkeläiset jäivät herroiksi Etelä- ja Keski-Amerikkaan. Siirtomaaherrojen jälkeläiset, kreolit ovat säilyttäneet otteensa vääryydellä ja raakuudella vallattuun maahan ja alistettuun kansaan, mutta vastarintaakin on ollut, eikä syyttä. Kreolien ja katolisen kirkon valtapiirissä vallitsevan henkisen ilmapiirin murtaminen on vasta alkuvaiheissaan. Väkivallalla sitä ei murreta, mutta nyt vapaat kristilliset herätysliikkeet ovat pääsemässä voitolle katolisesta kirkosta. Senjälkeen kehitys Etelä-Amerikassa saattaa alkaa.

Pohjois-Amerikka lähti kehittymään eri teitä. Se siirtyi englantilaisten käsiin ja joutui monenkirjavan kansainvaelluksen kohteeksi. Valtakieliksi tulivat englanti ja osassa Kanadaa Ranska.

Osmon kommentti: Omantunnonvapaus "kerettiläisessä" Amerikassa

Ranskassa reformoidun kirkon jäseniä alettiin tappaa systemaattisesti Pärttylinyön verilöylyssä 1572. Vainot kestivät noin sata viisikymmentä vuotta ja niiden aikana Ranskasta pakeni muutamia satoja tuhansia hugenotteja, eli reformoidun kirkon jäseniä. Huomattava osa heistä päätyi Kanadaan. Hugenotit olivat Ranskan avarakatseisinta joukkoa, ja heidän tulonsa kehitti Kanadaa.

Euroopassa raivonneet uskonvainot ajoivat Amerikkaan uskovia eri puolelta Eurooppaa. Anabaptistit, mennoniitat, kveekarit, seekerit, puritaanit, metodistit, duhoborit, hlystit, molokaanit ja muut sellaiset uskovat, jotka Euroopan kirkot halusivat hävittää yhdessä juutalaisten kanssa, toivoivat voivansa Amerikoissa noudattaa sellaista elämänmuotoa, joka Euroopassa oli osoittautunut mahdottomaksi.

Kun nykyisin puhutaan "lännestä", unohdetaan tavallisesti, että Länttä ei ole koskaan ollut. Pohjois-Amerikka oli alun alkaen täysin erilainen kuin Eurooppa ja Etelä-Amerikka täysin erilainen kuin Pohjois-Amerikka. Näistä lähtökohdista tarkasteltavan oppikirjan "Värikäs Amerikka" selostamat asiat onkin jo helpompi ymmärtää. Oppikirja panee liian paljon ihonvärin varaan; kysymys on aivan muusta - siitä, minkä värinen on sydän.

Oppikirjantekijän sydämen väri ei ole yhdentekevä asia sekään. Ihmisen perustarpeista kirjoittavat opettajat mainitsevat, että myös sellaisissa rikkaissa teollisuusmaissa kuin Yhdysvallat ja Kanada osa väestöstä joutuu elämään köyhyysrajan alapuolella (kts. sivu 29). On kuitenkin eri asia elää "köyhyysrajan" alapuolella kuin joutua elämään sen alapuolella. Sanavalinta paljastaa kirjoittajan sydämen väriä selkeästi. Onko kysymys sittenkään pakottamisen tuloksesta tai ihmisen omista valinnoista, jää vastausta vaille.

Eurooppalaisen oppikirjantekijän on vaikea ymmärtää moniarvoista kulttuuria. Köyhyyskin on vapautta, esimerkiksi silloin, kun vaihtoehtona on ammattiliiton tai puoluediktatuurin sanelema orjuus. Eikä Amerikan tarvitse kiittää ranskalaisia vapaudesta, vaikka Ranskan vallankumouksen perilliset ovatkin lahjoittaneet oman mainoskalunsa "Vapauden patsaan" New Yorkin satamaan. Amerikan henkinen perintö oli Ranskan vallankumouksen aikoina jo satoja vuosia vanha, mutta Ranskalta se puuttuu yhä. Vallankumous meni pipariksi, kun ihmiset alkoivat tappaa toisiaan kuin hullut rotat ahtaassa häkissä …

WSOY:n kirjantekijöiltä puuttuu käsitys henkisen ilmapiirin vaikutuksesta kulttuuriin, tieteeseen ja teollisuuteen. Hämärtynyt ymmärrys ilmenee hupaisina selityksinä. Kirjantekijät kirjoittavat: "Yhdysvallat on ollut yli 50 vuoden ajan maailman johtava talousmahti. Tämä on perustunut sen suuriin raaka-aine ja energiavaroihin, tuottoisaan maatalouteen ja kehittyneeseen teollisuuteen". Aivan samaan tyyliin voi väittää, että rikkaat on rikkaita.

Jos oppikirjan on tarkoitus tarjota informaatiota, ei asioita voi selittää itsellään. Teollisuuden perustana on tietyn tyyppinen ihminen, joka tuo mukanaan tietyn tyyppisen henkisen ilmapiirin. Tietyn tyyppinen ilmapiiri myös vetää puoleensa tietyn tyyppisiä ihmisiä. Amerikkoihin on hakeutunut kyvykkäitä ihmisiä ympäri maailmaa siksi, että heidän kotimaansa ei ole antanut heille toiminnan mahdollisuuksia. Vapaus vetää puoleensa kyvykkäitä. WSOY:n oppikirja tosin väittää, että kysymys olisi aivoviennistä, mutta se luusereitten oppia. Häviäjät eivät yleensä "vie" aivoja, vaan yrittävät byrokraattisin keinoin estää aivopakoa. Aivopako on suora jatke sille aivopaolle, joka syntyi jo 1500-luvulla, kun kerettiläisiksi ja lahkolaisiksi julistetut uskovat lähtivät pakoon katolista kirkkoa ja kirkollista Eurooppaa.

Osmon kommentti: Yhdysvaltain ihanteet luusereitten silmin

Alkaa tuntua ikävältä tämä WSOY:n oppikirjantekijän asenteellisuuden lähempi tarkastelu. Ei ole kiva käydä purkamaan kaikkia oppikirjan lauseisiin piilotettuja ansoja. Mutta onneksi sivulta 39 alkavassa jaksossa kirjantekijät palaavat varsinaiseen asiaansa, geografiaan ja kansankuvaukseen. Pohjois-Amerikan kuvauksesta henkilökuvaukset olivatkin jääneet pois; ilmeisesti sademetsien ihmiset ovat tekijöille helpompia kuvattavia, kuin Yhdysvaltojen amerikkalaiset.

Sivulla 86 WSOY:n kirjantekijät sortuvat taas halpaan politikointiin. Konkistadorin, vinosilmäisen mongolivalloittajan ja menestyksekkään politiikantekijän tavoin kirjantekijät selittävät, että raaka-ainetta olis, kunhan vain siitä saatais hyvä hinta. Kirjantekijät jatkavat:

Ahneet silmät näkevät asiat aina niin, että pitää saada nopeasti paljon, koska ahne ei usko Jumalan siunaukseen. Kuitenkin kaikki teollisuusmaat ovat tulleet teollisuusmaiksi kehityksen ansiosta siten, että pieni on kasvanut suureksi ja vieläpä hitaasti. Suomeen perustettiin 1930 luvulla useita satoja radiotehtaita, mutta vain muutamat niistä kasvoivat suuriksi. Kuitenkin nämä 1930-luvun tehtaat toivat leivän työntekijöilleen omana aikanaan. Kalifornian piilaakson maailmanmaineeseen kohonneet teollisuusyritykset ovat melkein kaikki lähteneet liikkeelle hyvin vaatimattomasti, muutaman henkilön voimin ja ilman merkittäviä investointeja. Kiinan teollisuuden nousu on perustunut kolhoosin takapihateollisuuteen ja niin edelleen. WSOY:n kirjantekijäin talousoppi on peräisin marksilaisesta ideologiasta, ja ontuu pahasti.

Sivulla 87 WSOY:n kirjantekijät sitten kysyvät, miten Latinalainen Amerikka voisi paremmin hyötyä luonnonvaroistaan? Kirjantekijät ovat johdatelleet oppilaan ansaan, ja odottavat tyytyväisinä, että koululainen antaisi heidän toivomansa vastauksen. Jalostetusta tuotteesta hinta olisi korkeampi, se on selvä, mutta kysymys onkin siitä, pystyykö argentiinalainen työmies rakentamaan loistoristeilijän tai muun korkeata ammattitaitoa vaativan tuotteen. Oppikirja jää demagogian asteelle, jos se ei pysty muuhun, kuin hokemaan entisen puoluejohtajan kuuluisaa lausetta "enemmän parempia tavaroita halvemmin hinnoin". Mikään ei toteutunut, koska työmiehet olivat humalassa. Vaikka Etelä- ja Keski-Amerikan kehityksen jarrut ovat samankaltaisia, ei maantiedon kirja suostu niitä penkomaan.

Etelä- ja Keski-Amerikan omistusoloissa ennen maiden itsenäistymistä 1800-luvun alussa syntyneet vääristymät ovat korjaamatta. Raskaat sisällissodat eivät ole tuoneet parannusta asiaan. Sisällissodat ovat osaltaan jarruttaneet alueen kehitystä, samoin korruptoituneet hallitukset, jotka valtioittensa nimiin ovat ottaneet ne suuret lainat, joita WSOY:n kirjantekijät yrittävät puolustella. Kysymys on kaiken kaikkiaan ihmiselle ominaisuudesta pahuudesta. Se kuuluisikin käsitellä uskonnon yhteydessä.

Sivulta 94 alkaa Pohjois-Amerikan Itärannikon esittely. Kuten kaikki tietävät, New Yorkin kaupunkikuva on kirjan julkaisemisen jälkeen muuttunut: Word Trade Centerin kahta pilvenpiirtäjää ei enää ole. Itärannikon esittely jää muutenkin ontoksi. Varsinkin itärannikon suurten yliopistojen puuttuminen esittelystä herättää kummastusta kirjan tarkoituksista.

Soijapavun merkitys maailmantaloudelle ansaitsisi yhden lisämaininnan, nimittäin sen, että soijapavusta tehty rahka, toufu, on eräs Kiinan tärkein ravintoaine. Valtaosa Kiinan soijasta tulee Yhdysvalloista. Toufu on paitsi hyvän makuista, myös eräs terveellisimmistä lihan korvaavista ravintoaineista.

PS.

Kirja, josta yllä kerroin, oli minulla lainassa vain lyhyen ajan kesällä 2002. Mikäli sopiva tilaisuus ilmenee, asiaan pitäisi kyllä palata. Kirjan henkilömaantieteestä jäi paljon sanottavaa. Jos asiaa yleensäkin pengotaan, niin ainakin alkeiden pitäisi olla paikoillaan. Tyypillinen tapaus on Brasilia, jossa yksi kylä on katolinen tai sosialistinen, toinen kylä on helluntailainen ja kolmas kylä on fundamentalistien vallassa. Harvinaisia eivät ole mafian ja huumepomojen valvomat kylätkään. Kun Brasiliassa on 19 miljoonaa helluntailaista, ei kukaan rehellinen ihminen voi väittää kaikkien brasilialaisten olevan sosialisteja. Se vaikutelma kirjasta kuitenkin syntyy.

2002-11-27/op