Suomen puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 04.06.2004:

Osmo Pöysti: VALKOVUOKKOJEN MAA

©: Osmo Pöysti

Kuru, Finland

2004

Eräs Bulgarian turkkilainen sanomalehtimies kirjoitti yli sata vuotta sitten kirjan, jonka nimeksi tuli "Valkoliljojen maa". Kirja kertoo Suomesta, sen rehellisistä ja ahkerista ihmisistä ja heidän ponnisteluistaan. Atatürk, Turkin tasavallan perustaja määräsi kirjan pakolliseksi lukemistoksi kaikille Turkin valtion virkamiehille esimerkkinä siitä, miten rehellisyydellä ja ahkeruudella kurjien mäkitupalaisten maa nousi maailman sivistyskansojen kärkijoukkoon. Se, että bulgarian turkkilaisen sanomalehtimiehen tekstissä valkovuokoista tuli valkoliljoja, ei ole haitannut turkkilaisia lukijoita. Ne virkamiehet, jotka kirjan ovat lukeneet, ovat poikkeuksetta arvostaneet suomalaisia ja pitäneet meitä ystävinään.

Entä millaista sitten olivat ne suomalaiset, jotka elivät 1800-luvun toisella puolella? Täällä Kurussa kerrotaan, että suurten nälkävuosien aikana, kun hevosilla vietiin viljaa pohjoiseen, samaa tietä pitkin - joka kulki tuolta Parkanon puolelta Hämeenkyröön päin - kulkivat nälkiintyneet ja usein myös sairaat kerjäläiset etelään. Nälkäisinäkin ihmiset hillitsivät itsensä niin täydellisesti, että omankädenoikeutta ei harjoitettu, vaikka eräissä Kainuun pitäjissä nälkään kuoli noin kolmasosa asukkaista.

Olen nyt seurannut suomalaisten elämää kuusikymmentä vuotta omin silmin. Lapset pyytävät usein kertomaan, millaista oli silloin ennen. Olenhan minä kertonut. Kahdelletoista lapselle - toistaiseksi, ja lisääkin on luvassa. Vaijani, Juho Pöysti Vuoksenrannan Sintolan kylän Kotniemestä, antoi hyvän esimerkin. Hän lopetti työnsä kuusikymmenvuotiaana, jakoi maat ja tehtävät pojilleen ja "omistautui viisaudelle", kuten Kiinassa sanotaan. Vuonna 1870 syntynyt mies pystyi välittämään lastenlapsilleen koko sen yksinkertaisen kansanperinteeseen sidotun elämäntaidon, jonka arvoa nyt osaavat arvostaa vain ne, jotka sen tuntevat, ja sen pyhyyden tunnon, jonka hän koki itsenäisenä yksilönä seisoessaan Jumalansa edessä.

Vuoksenrannan kirkolla on 12. kesäkuuta muistojumalanpalvelus. Kuusikymmentä vuotta sitten pitäjän asukkaat saivat lähteä pakolaisiksi. Minä en muistotilaisuuteen ole lähdössä. Matka olisi maksanut 87 euroa, ja se on enemmän kuin koko alkuvuoden ansioni. Vain kerran, vuonna 2000 keväällä, olen käynyt Sintolan Kotniemessä. Yhden ainoan kerran sen jälkeen, kun minut pärekori-iässä pois kannettiin. Mutta vähän ympärilleni katsottuani voin hyvin ymmärtää niitä, joiden mieliin joka päivä palaavat muistot ja Karjalan laulun sanat.

"Jo Karjalan kunnailla lehtii puu" on rakkauslaulu. Lauluntekijä paljastaa itsensä täysin. Hän tuntee rakkaimpansa kaikki ailahdukset, jokaisen sopukan, eikä ujostele kertoa rakkaastaan kaiken kansan kuullen, sillä hän tietää: minun rakkaani on uskollinen. Harva nainen on koskaan kuullut mitään vastaavaa. Vain Raamatun Korkean veisun sulho julistaa rakkauttaan yhtä luottavaisesti, kuin Karjalan pakolainen muistelee lapsuuden tantereitaan.

Liki puolen miljoonan pakolaisen tulo kolmen miljoonan ihmisen leipää ja maita jakamaan, oli kova koettelemus myös meidät karjalaiset vastaanottaneille Tynkäsuomen asukkaille. Mutta pakolaisleireiltä selvittiin, koska kristillinen etiikka tunnettiin eikä se antanut lupaa toimia toisin.

Ainutlaatuisia Suomen tapahtumat olivatkin. Vuonna 1969 vietin kolme viikkoa Minskissä, Valkovenäjän pääkaupungissa. Hotellin kerrospalvelija piti minusta hyvää huolta, pesi vaatteet ja silitti paidat. Työstään kerrospalvelija ei huolinut korvausta, sillä hänen miehensä oli sodan aikana ollut sotavankina Suomessa. Kotiin tultuaan mies oli kertonut vaimolleen, että Suomessa oli parempi olla vankina kuin Neuvostoliitossa vapaana.

Kohta Minskin matkan jälkeen keskustelin Moskovassa muutaman venäläisen nuoren kanssa. Toinen nuorista miehistä kertoi ennen luulleensa, että Suomi ja muut Pohjoismaat ovat ainoita paikkoja maailmassa, jossa eletään kunniallisesti. Hänen käsityksensä olivat syntyneet perhe- ja tuttavapiirissä, mutta kun nuori mies joutui armeijaan, hänelle syötettiin toiset opit. Nuori mies kertoi, että hänen unelmansa paremmasta maailmasta sortui, kun hänelle Neuvostoliiton armeijassa luetettiin kirja, jossa kerrottiin suomalaisten sodankäyntitavoista. Kysyin uteliaana, mitä kirjassa kerrottiin. Kuulin, että suomalaiset sotilaat olivat niin raakoja, että haavoittuneita ei hoidettu, vaan tapettiin. Kirjasta poika oli lukenut, että kun joku suomalainen haavoittui, hänet vietiin heinälatoon, ja käskettiin odottamaan sairaskuljetusta. Kun haavoittuneita oli tuotu latoon riittävän paljon, pantiin heinät palamaan. Ja kun toinen oli puheensa lopettanut, toinen tytöistä sanoi: "Kyllä me ymmärrämme teitä ja tiedämme, kuinka vaikeaa se on, kun kaksisataatuhatta työtöntä kiertää maata leipäpalaa kerjäämässä". Tytön puheet eivät vain olleet 1860-luvun nälkävuosilta, vaan hän oli saanut käsityksensä paikallisesta lehdistöstä ja ne koskivat 1960-luvun lopun Suomea. Ja tyttö jatkoi. Hän kertoi, että Neuvostoliitolla on myös vaikeuksia, mutta heti, kun ne on voitettu, he tulevat avuksi Suomeen ja vapauttavat kapitalistien orjat. Tytöistä toinen taas kertoi, että hänen sulhasensa on Tshekkoslovakiassa estämässä Fasistisen Saksan hyökkäystä ja lupasi, että jos ne vielä kerran yrittävät, ei saksalaisia enää armahdeta, vaan ne hävitetään maan päältä niin tarkkaan, etteivät ne enää nouse.

Venäläiset ovat jo huomanneet, että heitä vietiin harhaan. He sanovat nyt: "Kalasta mätänee pää ensin". Asiassa on vissi perä. Minulla oli ikää viisitoista vuotta, kun olin TVH:n töissä Hikiällä. Tehtiin siltaa rautatien yli. Kekkonen oli presidenttinä ja lehdessä nimeltä Jallu kerrottiin presidentin naisseikkailuista. Miehet kävivät aseman kioskista hakemassa lehteä, mutta lehden painos oli takavarikoitu. Mutta suomalaisilla oli niin kiire rikastua, että viisaudelle ei jäänyt enää aikaa. Heiltä jäi huomaamatta, että "se, joka on vähässä väärä, on paljossakin väärä". Vielä vuosi, ja se minun vuonna 1870 syntynyt vaijanikin kannettiin Someron hautausmaalle autuaan isoäitini Maria Pöystin tomumajan viereen.

Ideologinen sota ei ole koskaan päättynyt. Jokainen ihminen joutuu tekemään valinnan siitä, kenen joukoissa hän seisoo. Vaihtoehtoja on kaksi: Jumalan tai hänen haastajansa.

Se maailmankatsomus, jonka nujertamiseksi ateistit sotaansa käyvät, jatkuu joka puolella maailmaa. Kiivaimmat taistelut käydään nyt amerikkalaisten sieluista, sillä melkein kaikki muut ovat sielunsa jo myyneet. Eräs Saatanan asiamies julisti amerikkalaisille jo vuonna 1935: "Kuoleva laissez-faire on tuhottava kokonaan ja meidän kaikkien tulee alistua tiukempaan sosiaaliseen valvontaan" ja Amerikan kirkkoneuvoston (FCC, nykyisen NCC:n edeltäjä) pääsihteeri John Foster Dulles jatkoi: "Kommunismi ja fasismi ovat melkein yhdessä yössä muuttaneet kokonaisten kansojen ominaisuudet… Miljoonat yksilöt ovat tehty erilaisiksi ja kokonaisuutena hienommiksi ihmisiksi… Henkilökohtaisten ylpeydenaiheiden sijaan on tullut uhrautuvaisuus ja kuri. Se on tietoista itsensä alistamista suurempien päämäärien eteen …"

Kun vuonna 1963 jouduin armeijaan, en vielä tiennyt juuri mitään siitä taistosta, jota minun omantuntoni kukistamiseksi maailmassa käytiin. Muutaman viikon juoksutuksen jälkeen meiltä vaadittiin joko sotilasvalan tai sitä korvaavan juhlallisen vakuutuksen antamista. Ymmärsin, että valalla sitoutuminen johonkin on senlaatuista orjuutta, johon alistumista Jumalan kansa ei voi hyväksyä. Valan vannominen kielletään Raamatussa yksiselitteisesti. Asia ei kuitenkaan tuntunut niin tärkeältä, että olisin kieltäytynyt valasta. Mielessäni oli epämääräinen ajatus siitä, että kyllä Jumala antaa anteeksi. Ja niin minua vietiin laveaa tietä, joukon mukana.

Uskoon tulin 23-vuotiaana. Vala-asia tuli mieleen uudestaan, ja kysyin Herralta, mitä sen kanssa olisi tehtävä. Herra vastasi heti: "Lue se vala". Otin sotilaspassin, ja löysin kohdan, jossa valan teksti oli. Tekstiä lukiessani sanat "omantuntoni mukaan" nousivat muusta tekstistä esiin kuin lihavoituina. Ymmärsin, että olin luvannut totella esimiehiä ja puolustaa laillista esivaltaa, mutta en suinkaan noudattamaan mitä tahansa käskyä. Valan sanamuodon mukaan lopullinen auktoriteetti oli minulla, omatuntoni oli asetettu siinä yli jokaista vaatimusta, jokaista käskyä. Asia oli selvä ja tunsin huojennusta ja kiitollisuutta siitä, että Herra oli osoittanut tien. Sotilasasioita hoitavalle virkamiehelle ilmoitin, että en ole käytettävissä valtioidenvälisissä aseellisissa seikkailuissa aseellisen toimihenkilön ominaisuudessa.

Suomen Tasavalta syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana ilman verenvuodatusta. Nuoren tasavallan lakien ja asetuksien laadintaan osallistui monta kunniallista miestä. Lestadiolainen, körttiläinen, renkvistiläinen, evankeelinen, vapaakirkollinen ja moni muu herätysliike oli antanut kansalle normiston, jota se kunnioitti, ja paljolti myös noudatti. Lainlaatija pääsi helpolla. Jumalan kunnioitus oli kirjoitettu lakiin. Lainlaatijakin ymmärsi, että elämän ja kuoleman kysymyksissä ihminen seisoo yksin Jumalansa ja omantuntonsa kanssa.

Minun sotilasvalani oli vielä se, miksi vuosisadan alun idealistit sen laativat. Myöhemmin sotilasvalaa on rukkailtu. Sanat "omantuntoni mukaan" on siitä poistettu. Uudet lainlaatijat ovat pyrkineet tekemään sotilaista tunnottomia tappajia. Valtiokoneisto on raaistunut, ja mikä pahinta, se pyrkii tietoisesti raaistamaan ihmisiä. Eikä uusilla herätysliikkeillä, sellaisilla kuin helluntailiike, karismaattinen liike ja kansanlähetys, ole ollut sellaista Hengen voimaa, joilla se olisi pystynyt taistelemaan Saatanan linnoituksia vastaan.

Sodan jälkeen vihollinen on saanut Suomen median haltuunsa. Kymmeniä vuosia Yleisradio on todistellut, kuinka paha Suomi oli ennen sosialistien valtaanpääsyä. Vihollisella on valtava tarve todistella, että Suomen kansa ennen oli pahaa ja vallanpitäjät huonoja. Ne roistot ovat kuulemma vasta muutama vuosikymmen sitten tappaneet 600.000 venäläistäkin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Mutta kun menneisyydestä ei ole löytynyt moitittavaa, ovat toki mahdollista pilata tulevaisuus. Siksi taistelu hyvän ja pahan välillä jatkuu.

Kun nyt katselen kesäyön hämyä Hämeessä, valkovuokot kukkivat ja aamulla minun on määrä nostaa lippu salkoon. En voi kuitenkaan olla näkemättä tappion merkkejä. Synti erottaa ihmiset toisistaan. Ilman hyvää omaatuntoa ihmiset pysyvät vieraina toisilleen. Puutetta on vihollinen täyttämässä omin keinoin: sosiaalista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta yritetään luoda temppujen avulla ja sosiaalista valvontaa lisätään. En kuitenkaan usko, että veropohjan laajennus voi koskaan korvata edes reilua Jumalan armoon ja Totuuteen perustuvaa kaveruutta.

Paluu Osmon kotisivulle