INITSIATIVNIKIT

Venäjän monista herätysliikkeistä baptistit ovat nuorimpia. Ensimmäiset baptistiseurakunnat syntyivät Armeniaan ja muualle Kaukasus-vuoristoon 1870-luvulla. Samoihin aikoihin ilmestyi ensimmäinen venäjänkielinen raamattu. Sadat tuhannet vanhojen venäläisten herätysliikkeiden jäsenet pääsivät ensimmäistä kertaa tutustumaan raamatun sanomaan, ja huomasivat baptistiliikkeen sanoman vastaavan paremmin raamattua, kuin se oppi, johon molokaanien, duhoboorien, hlystien ja muiden vanhempien herätysliikkeiden käytäntö oli perustunut.

Baptistiherätys tavoitti myös kokonaan uusia kansanryhmiä. Herätys jatkui myös vuoden 1917 vallankumouksen jälkeisenä aikana voimakkaana aina vuoteen 1929 saakka, jolloin sosialistit olivat saaneet taistelunsa kirkon kanssa päätökseen. Vuodesta 1929 alkaen baptistit saivat kohdata saatananpalvojien fanaattisen raivon, jonka vertaista Euroopassa ei oltu nähty 1500-luvun lopun jälkeen. Noin kahden miljoonan uskovan herätysliike supistui vuoteen 1939 mennessä noin sadan tuhannen uskovan mummokaartiksi. Miehet katosivat sosialistisen rakennustyömaan liejuun tai ammuttiin santakuopan reunalla. Yksin Blagoveshenskin 1700 jäsenen seurakunta Siperiassa, Kiinan rajan tuntumassa haettiin kodeistaan ja tuhottiin ampumalla kolmessa yössä. Samalla tapaa hävisi myös noin miljoonan uskovan molokaanien liike.

Toisen maailmansodan aikana sosialistit yrittivät lieventää kansalaisten hallitusta kohtaan tuntemaa vastenmielisyyttä, ja antoivat sekä kirkolle, että vapaille herätysliikkeille jonkinlaiset toimintamahdollisuudet. Sodan jälkeisen kaaoksen tultua voitetuksi, sosialistit lähtivät uuteen sotaan uskovia vastaan 1960. Uskovia oli jäljellä enää vähän, ja nyt lähdettiin taisteluun siitä, jääkö ainuttakaan uskovaa maahan. Nikita Hrutshev lupasi näyttää viimeisen uskovan televisiossa. Baptistien puolelta haasteen ottivat vastaan muutamat seurakunnat ja muutamat uskovat. Syntyi ensin aloitteentekijöiden ryhmä, initsiativnikit, joka muodosti ensimmäisen organisointikomitean, jonka toimesta syntyi STs EHB, Evankelisten Baptistikristittyjen Kirkkojen Neuvosto.

Tämä kertomus, INITSIATIVNIKIT, on kertomus näiden uskovien vaiheista lähinnä vuoden 1960 jälkeiseltä kaudelta. Tämän kertomuksen raamien ulkopuolelle jäävät helluntailaiset, mennoniitat, adventistit ja muiden herätysliikkeiden jäsenet, jotka kävivät samaa taistelua kuin heidän veljensä baptistit tämän maailman ruhtinasta, Saatanaa vastaan. Suuria joukkoja ei enää ollut, mistä liikuttaa. Mummoontuneet seurakunnat jäivät näissä taistoissa rukousrintamaan. Sosialistien raivo kohdistui ennen kaikkea nuoriin uskoviin ja heidän perheisiinsä. Seuraavassa muutamia tarinoita muutamista ihmiskohtaloista tältä kaudelta. Pääasiallisena lähteenä on käytetty Evankelisten Baptistikristittyjen Kirkkojen Neuvoston Moskovassa vuonna 2001 julkaisemaa kirjaa "Podrazhaite vere ih" - Seuratkaa heidän uskoaan.

Kurussa 13.07.2002.

Osmo Pöysti

Aleksandr Shalashov syntyi Minjarin kaupungissa Tseljabinskin läänissä sepän perheeseen, tuli uskoon 1914 Habarovskissa suorittaessaan sotapalvelusta tsaarin armeijassa. Karkoitettiin Irkutskiin 1916. Naimisiin 1918. Samarasssa v. 1919 Aleksandr Afanasjevitsh siunattiin evankelistaksi ja toimi tässä virassa Volgan-Kaman seudulla vuoteen 1926 alueen baptistiseurakunnissa.

Kiertävien saarnaajien toiminnan kieltävän OGPUn lain voimaantuloa ennen vaadittiin seurakuntia rekisteröitymään 30.10.1927 mennessä. Rekisteröimisasiakirjaan tuli sisältyä pykälä, jossa seurakunnan jäsenet sitoutuvat suorittamaan asepalvelusta neuvostoarmeijassa. Rekisteröimättömiä kokoontumisia pidettiin tämän jälkeen laittomina.

Aleksandr Afanasjev toimi saarnaajana eri kaupungeissa, mm. Mahatskalassa vuoteen 1936. Hän kävi työssä tehtaassa, sepän ominaisuudessa, mutta työtapaturmassa 1934 hänen selkärankansa loukkaantui. Aleksandr joutui tästä lähin käyttämään korsettia, joka piti selkärangan nikamat paikoillaan.

Vuonna 1936 Mozdokin seurakunnassa vangittiin yhtenä yönä yli 20 veljeä, Shalashov mukaan luettuna. Kaikki saivat 5 vuoden vankileiriä. Vaimo toimitti vankileirille evankeliumin leivän käärepaperina. Koska vankileirien asiakkailla ei saanut olla hallussaan narua, joutui Shalashov luopumaan korsetin kiristysnarusta, ja joutui vuoteen omaksi. Vankileirin asemasta Shalashov vietti 5 vuotta Harkovin vankilasairaalassa, jonka jälkeen hänet siirrettiin tavalliseen sairaalaan.

Shalashovin jalat olivat jo kauan sitten lakanneet toimimasta, kun veljet toimittivat hänet sairaalasta hevoskyydillä kotiin Mozdokiin. Sairaus jatkui 13 vuotta, kunnes Herra paransi Shalashovin keskellä Terek-joella käytäviä taisteluja sodan aikana. Vuodesta 1955 Shalashov pystyi taas liikkumaan omin jaloin ilman keppiä. Vuodesta 1956 Shalashov tuli saarnaajaksi Tseljabinskiin, jossa toimessa hän oli kuolemaansa saakka. Rasittavat matkat ja vuonna 1961 alkanut uusi seurakuntien vainoaalto veivät kuitenkin nopeasti saarnamiehen voimat, ja 1963 hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen.

1896-1976

Sergei Golev oli syntyisin Rjazanin seudulta, maanviljelijän perheestä. Koulua Segei Terentjevitsh kävi täydet 4 vuotta. Hyvän menestyksensä ansiosta koulu lahjoitti hänelle ja hänen sisarelleen kummallekin Evankeliumit. Kylässä 1908 alkanut herätys synnytti seurakunnan, ja Golev tuli uskoon. Vuonna 1914 Sergei Golev joutui rintamalle, ja 1917 hän sairastuttuaan hän pääsi käymään kotona ja saman tien kasteella. Armeijan riveissä hän joutui silti olemaan vuoteen 1924 asti.

Uskovien vainot alkoivat vasta, kun sosialistit olivat ensin tuhonneet kirkon ja sen kannattajat ja maanviljelijät sen jälkeen. Sergei Golev vangittiin 1937. NKVD:n kolmijäseninen pikakenttätuomiostuin tuomitsi hänet 10 vuodeksi vankileirille Karjalaan, Kotshkoman asemalle. Kotiin jäi vaimo ja viisi lasta.

Karjalassa Golev omien sanojensa mukaan "ripusti harppunsa Karjalan mäntyyn", eli pidättäytyi evankeliumin julistuksesta, koska kaikki, jotka edelleen puhuivat Jeesuksesta, saivat lisätuomion. Hänen työvuoronsa aikana paloi pihkankeittokattila, ja Golev pantiin pakkaseen kärsimään rangaistusta kattilan palamisesta. Herra ilmestyi pakkasessa ja pelko hävisi. Pian Golev siirrettiin Petroskoihin ja sieltä myöhemmin Saratovin alueelle. Lokakuussa 1947 vankileirin portit avautuivat ja Golev palasi perheensä luo. Koko perhe oli elossa.

Vuoden kuluttua Golev muutti Pihkovaan, jossa siihen aikaan oli noin sadan henkilön rekisteröity seurakunta. Rekisteröidyn seurakunnan käytäntö oli kuitenkin valtiollisen poliisin ja sen suosikin, Dementii Vasiljevitsh Kapustinskin valvonnassa, ja Golev vangittiin syytettynä evankeliumin saarnaamisesta, huolimatta siitä, että juuri Kapustinskij oli estänyt Golevilta puheoikeuden seurakunnassa. Pihkovasta Golev karkoitettiin Krasnojarskin seudulle eliniäkseen, jonne hänet siirrettiin pihkovalaisesta vankilasta 1950.

Krasnojarskin alueelle keväällä 1951 muutti Golevin vaimo ja lapset. Golev rakensi talon, ja seurakuntakin löytyi parinkymmenen kilometrin päässä karkoituspaikasta. Stalinin kuoltua karkoitetuille annettiin lupa palata kotiseuduilleen. Golev oli ryhtymässä saarnaajaksi rekisteröidyn baptistiseurakunnan listoilla, koska luuli Pihkovan seurakunnan johtajan olleen ainut lajissaan. Mutta harhat häipyivät nopeasti. Ennen saarnaajaksi ryhtymistään Golev pyysi kahden kuukauden lomaa, käydäkseen sukulaistensa ja ystäviensä luona. Käydessään Bataiskissa sisarensa luona, paikallinen saarnaaja kertoi hänelle, että kaikki saarnaajat ovat samassa liemessä ja kaikki antavat tietoja valtion uskontoasiain valtuutetulle.

Kahden kuukauden kiertomatkallaan Sergei Terentjevitsh oli saanut riittävästi tietoa Yleisneuvostoliittolaisen Evankelisten Baptistien Neuvoston (VSEHB) tilasta. Moskovassa hän sai kuulla lisää sosialistien asiamiehiksi ryhtyneiltä ja itsensä aivan avuttomaksi ja voimattomiksi tuntevilta saarnaajilta. Nämä kokemukset ohjasivat hänet rekisteröimättömien pariin, aluksi Brjanskiin, jossa rekisteröimättömät veljet laativat rekisteröityjen seurakuntien sääntöjen vastineeksi oman "Asetuksensa", jonka jälkeen Brjanskin seurakunnat jakaantuivat rekisteröityihin ja rekisteröimättömiin. Seurakunnat yhdistyivät kuitenkin uudestaan rekisteröimättömäksi seurakunnaksi, koska kysymys - ja valtion kristinuskolle vihamieliset säännöt - olivat tulleet riviuskovien tietoon.

Brjanskista alkanut liike oli vuoden 1962 saavuttanut maanlaajuiset mittasuhteet. Sosialistisen kolmannen internationaalin johtava valtio ryhtyi koko voimallaan pysäyttämään liikettä. Myös Sergei Golev vangittiin. Seitsemänkymmenen yhden vuoden ikäinen, seitsemäntoista vuotta vankeudessa jo viettänyt veli sai tällä kertaa vain puolitoista vuotta. Mutta 1969 hänet vangittiin taas. Vankilassaoloaika kasvoi nyt 22 vuodeksi. Sergei Terentjevitsh Golev siirtyi Herran luo 03.02.1976.

1898-1980

Silvestr Tsurkan tuli uskoon Moldaviassa hänen kotikylässään toimineen romanialaisen saarnamiehen vaikutuksesta. Venäjän vallankumouksen jälkeen Silvestrin kotikylä kuului Romaniaan, ja uskovien vainoista vastasi kirkko santarmien avustuksella. Vaino ei ollut kuitenkaan totaalista, ja usein kyläläiset pystyivät auttamaan kiertävää saarnamiestä, eivätkä viranomaiset saaneet häntä kiinni. Mutta sitten Moldavia joutui Sosialististen Neuvostotasavaltojen liiton valtaan. Uudet vallanpitäjät valitsivat uudet saarnamiehet baptistikirkkoihin, ja myös Silvester Harlampievitshille tarjottiin yhteistyökumppanuutta vallanpitäjien kanssa. Mutta turhaan. Silvester nuhteli kristinuskon periaatteet hyljänneitä kollegoitaan, ja jo kahden päivän kuluttuja nämä jumalattomat baptistipapit lähettivät KGB-miehet Silvesterin perään, mutta Silvesterin naapurit huijasivat KGB-n miehiä. Silvester pääsi taas karkuun.

Vuonna 1953 Silvestr Tsurkan palasi kotikyläänsä. Hänen arvovaltansa uskovien keskuudessa olisi ollut tarpeen nostamaan rekisteröityjen seurakuntien johtajien arvovaltaa, ja Silvesteriä yritettiin puhua ympäri. "Te asutte Neuvostoliitossa, ja teidän on ymmärrettävä, että …" vakuutteli ympäripuhumisen ammattilainen yksinkertaiselle Jumalan miehelle. Mutta tämä vastasi: "Minä tiedän, että asun Neuvostoliitossa. Ei siinä mitään kauheaa ole. Kaikkein tärkeintä on se, että Neuvostoliitto ei asu minussa!" vastasi maalaissaarnaaja.

1927-1988

Nikolai Baturin syntyi Krasnojarskin seudulla Siperiassa uskovaan perheeseen vajaat kaksi vuotta ennen sosialistihallituksen huhtikuussa 1928 antamaa Hallituksen Asetusta uskonnollisista kulteista (Postanovlenie Pravitelstva o religioznyh kultah), jolla vainot suunnattiin ei-kirkollisiin uskoviin. Maattoman maanviljelijän elämä oli jo ennestään raskasta, mutta vainojen alettua myös perheen pää, Jegor Stepanovitsh Baturin vangittiin, ensin vain kolmeksi kuukaudeksi.

Samaan aikaan baptistien vainon kanssa sosialistit olivat alkaneet maatalouden kollektivisoinnin. Keinot olivat yksinkertaiset. Jegor Baturin oli saanut palstaltaan 92 puutaa viljaa, josta hänet määrättiin maksamaan veroina 160 puutaa. Kun maanviljelijä ei temppuun pystynyt, hänet vietiin takaisin Kanskin vankilaan tuomittuna maatalousveron maksamatta jättämisestä. Lisäksi kyläneuvosto vei kolmilapsisen perheen ainoan lehmän ja määräsi Jegor Baturinin tekemään kuukauden ajan pakkotyötä, koska hänellä oli kirjojen mukaan hevonen. Hevosta ei kuitenkaan ollut, sillä Jegorin vankilassa ollessa hevonen oli jo varastettu.

Nikolai oli muutaman vuoden ikäinen, kun hänen isänsä karkoitettiin perheensä luota. Tämän jälkeen myös äiti joutui lähtemään perheen vanhimman pojan kanssa. Kahden ja puolen vuoden ajan kaksi nuorempaa lasta olivat sukulaisten ja uskovien hoidossa, kunnes kesällä 1934 kuusivuotias Nikolai pääsi äidin luo paikkaan, jonne Jegor Baturin oli karkoitettuna. Saman vuoden alussa oli kuitenkin keksitty laki, joka kielsi perheenjäseniä siirtymästä karkoitetun perheenjäsenen asuinpaikkakunnalle. Jegor Baturin joutui lähettämään vaimonsa ja lapsensa kohti Jeniseiskiä neljänkymmenen asteen pakkasessa. Matkan rasitukset tappoivat perheen nuorimman, karkoituspaikassa syntyneen tytön.

Jeniseiskin lähistöltä, nykyisestä Lesosibirskistä, äiti sai työtä, sekä huoneen. Yllättäin myös Jegor Baturin siirrettiin lähiseudulle, ja 1935 perhe muutti Krasnojarskiin. Vain tytär Veera oli vielä uskovien hoidossa muualla, mutta kun perhe sai kyhättyä itselleen majan, tuotiin myös tytär kotiin. Perheeseen syntyi myös toinen tytär, joka sai nimekseen Zinaida, kuolleen sisarensa muistoksi.

Baturinien oveen kolkutettiin yöllä 28.04.1936. Kolkuttajat ilmoittivat olevansa GPU - Valtiollinen Poliittinen hallinto. Valtion poliittinen hallinto vei mukanaan Raamatun, Uuden testamentin ja hengelliset lehdet ja Jegor Baturinin. Jeesusta vastustava poliittinen hallinto tuomitsi Jegorin kolmeksi vuodeksi pakkotyöhän. Ensin hänet vietiin Mariinskiin. Nikolai Baturin sai kahdesti vielä nähdä isänsä Jegor Baturinin, mutta huhtikuun 1938 jälkeen ei edes kirjeitä enää tullut.

Valtion poliittinen hallinto GPU oli vaihtanut nimensä, se oli nyt NKVD. Sen edustajat kertoivat, että Jegor Baturin oli viety "kaukaisille leireille, ilman tapaamis- ja kirjeenvaihto-oikeutta". Virallisen, 17 vuotta myöhemmin saadun virallisen ilmoituksen mukaan Jegor Baturin kuoli nälkään 17.03.1941. Päivämäärä kertoo paljon, sillä liian monta uskovaa näyttää kuolleen juuri samana päivänä. Uskon takia vainotuista vain noin 5 prosenttia kaikista kuoli lopulta vapaudessa.

Uskovien naisten vangitsemiset olivat alkaneet vuonna 1937. Vuonna 1904 syntynyttä Poljana Baturinaa ei vangittu, mutta kärsimystaival oli ollut raskas jo ilman vangitsemistakin, ja nyt myös terveys alkoi pettää. Vapun aattona 1941 Jenisein tulvat veivät perheen kodin mennessään. Perhe siirtyi maalle. Kolhoosissa oli työtä syksyllä, mutta siitä palkkana saadut perunat loppuivat helmikuussa. Leipää aikuisten kortilla sai 500 grammaa, ja lasten kortilla 300 grammaa päivässä. Äiti kävi töissä ja kaiveli vapaa-aikana juuria. Onnettomuudekseen hän söi jonkun myrkkykasvin juuren, joka tuhosi hänen hermostonsa. Henki säilyi, mutta entiset voimat eivät enää palautuneet.

Uskovassa kodissa kasvanut Nikolai Jegorjevitsh joutui siirtymään yhteisasuntolaan, ammattikoulua käydäkseen. Asuntolassa elettiin synnissä, mutta Nikolai tunsi jo Jumalan varjelevan käden yllään. Vuonna 1945 Nikolai sai kasteen Krasnojarskissa 40 muun nuoren uskovan kanssa.

Krasnojarskin baptistiseurakunta oli sodan aikana kasvanut suuremmaksi, kuin mitä se 1937 vainojen alussa oli ollut. Politiikantekijöitä uskovien määrän kasvu huolestutti tavattomasti, ja kahdettakymmenettä ensimmäistä syntymäpäiväänsä Nikolai sai jo viettää tutkintovankeudessa. Nikolaita epäiltiin "erityisen vaarallisista vastavallankumouksellisista rikoksista". Kuulustelut suoritettiin pääasiallisesti öisin - saatananpalvojien kulttiperinteen mukaisesti. Salaisen poliisin nimi oli tätä nykyä MGB. Syytekirjelmä saatiin aikaan kahdessa ja puolessa kuukaudessa ja se kuului seuraavasti:

Tuomio julistettiin 1949, jonka jälkeen Nikolai Baturin siirrettiin yleiseen vankilaan, jossa valtaosa oli vangittu jo 1937. Krasnojarskista Nikolai siirrettiin Moskovan seudulle pieneen erikoisvankilaan, johon oli kerätty ammattitaitoista väkeä teollisuustuotantoa varten. Nikolain työtoveri tuli uskoon, ja siitä rangaistuksena Nikolai lähetettiin 1950 Vorkutan hiilikaivoksille Komiin, Pohjoisen Jäämeren tuntumaan.

Vorkutan leirillä oli 1950-luvun alussa noin 6000 poliittista vankia, kaikki artiklan 58 mukaan tuomittuja. Mutta 1955 vankileiri tuli yleiseksi, sinne alettiin sijoittaa myös tavallisia, oikeita rikollisia. Rikollisten ja poliittisten välillä syntyi 28.09.1955 kinastelua aamiaisjonossa, josta suivaantuneet rikolliset sytyttivät illalla poliittisten vankien parakin tuleen. Ikkunoissa oli kalterit, mutta ainoalla ovella rikolliset olivat estämässä poliittisten ulospääsyä. Vanginvartijat eivät voineet joukolle mitään. Joukko ajoi ulospäässeet kielletylle alueelle, ja aluevartijat avasivat tulen. Tässä tulituksessa kuoli seitsemän sotilasvartijaa ja 30 vankia. Yli seitsemänkymmentä haavoittui. Aikaisemmin samana päivänä Nikolai Baturin oli vapautettu, vietettyään 10 vuotta vankeudessa.

Vankeusajan päätyttyä vangit saivat kutsua perheenjäsenensä kaupunkiin. Nikolai Baturinin luo saapui hänen äitinsä, ja pian myös sisar Valentina, jonka kanssa hän oli ollut kirjeenvaihdossa. Vorkutan seurakunta järjesti häät, ja Vorkutassa syntyi myös Baturinien ensimmäinen lapsi. Vorkutasta perhe siirtyi Shahtyyn, Ukrainaan.

Ukrainassa baptistiseurakunnat olivat joutuneet politiikanpalvelijoiden haltuun. Shahtyn kaupungin rukoushuone suljettiin kokonaan vuonna 1959, kuten niin monet muut ennen sitä. Shatyssä 300 uskovaa jäi ilman lain vaatimaa kokouspaikkaa - kotikokoukset olivat jo ennen sitä kielletty. Nikolai Baturin erotettiin myös työstä. Järjestelmä toimi aivan niin kuin se oli suunniteltukin.

Lain vaatiman kokoustilan menetyksen jälkeen seurakunnan elävä siipi kokoontui kodeissa. Myös ehtoollisen vietto siirtyi yksityiskoteihin, mutta kirkkoisä Ingnatiuksen aikana syntyneestä harhaopista ei vieläkään luovuttu. Ehtoollisen viettämiseen baptistiseurakunta tunsi edelleen tarvitsevansa seurakunnanjohtajaa, joka itse pelkäsi osallistua kotikokouksiin. Aktiivien ryhmän johtajaksi tuli Nikolai Baturin.

Seurakunnan aktiivi oli itse asiassa muodostunut itsenäiseksi seurakunnaksi, samalla kun rekisteröitynyt seurakunta oli lakannut olemasta. Samaan aikaan maassa oli alkanut toimia baptistien aloitteentekijöinä eli Initsiativnikeinä tunnettu liike jäljelle jääneiden uskovien yhteistyöelimeksi. Aloitteentekijät muodostivat Organisointikomitean, Orgkomitet, joka jo 1962 alkoi asettaa virkaan omia pastoreitaan sosialistien valtaaman VSEHB, eli Yleisneuvostoliittolaisen Evankelisen Baptistiunionin tilalle. Sosialistit ymmärrettävistä syistä pyrkivät estämään Organisointikomitean työn, ja 13.12.1962 Baturin karkoitettiin Novotserkasskin vankilasta Irkutskin alueelle Siperiaan viideksi vuodeksi.

Siperiassa Baturinia odotti neljänkymmenen asteen pakkanen ja työ valtion maatilan autonkuljettajana ja remonttimiehenä. Kotiin Ukrainaan oli jäänyt vaimo, neljä lasta, joista nuorin oli vielä sylivauva, sekä vanha äiti. Kesällä osa perheestä muutti Nikolain luo.

Organisointikomitean vuonna 1963 julkaisema maanalaisen sanomalehden "Vestnik Spasenija" ensimmäinen, kuudenkymmenen kappaleen painos oli Sosialistisen Neuvostotasavaltojen liitolle ja sen Salaiselle poliisille erittäin suuri haaste. Myös Baturinin kotona suoritettiin kotietsintä. Nimettömänä pysytellyt sosialistien saarnamies saarnasi Baturinille Roomalaiskirjeen 13. luvun jakeesta 2 (ven. käännös: "Jokainen sielu olkoon alamainen korkeimmille valloille") kokonaisen päivän ajan. Sosialistit pitivät itseään korkeimpina valtoina. Ehkä juuri siksi heidän mieleensä ei ollenkaan tullut ajatus, että heidän tulisi olla Jumalalle alamaisia ja ottaa opetusta ja neuvoja vastaan hänen edustajaltaan Nikolai Baturinilta. Meni sossuilta siinä mainio tilaisuus ohi suun.

Rekisteröidyt baptistikirkot pakotettiin erottamaan ne jäsenensä, jotka olivat kannattaneet baptistiunionin ylimääräisen kokouksen koollekutsumista. Tämä uskovia vastaan suunnattu toimi ratkaisi kysymyksen ehtoollisyhteydestä uskovien parhaaksi. Seurakunta puhdistui, eikä erotettujen seurakunnissa enää noudatettu sosialistien määräämää 18 vuoden ikärajaa. Lapsetkin saivat osallistua. Mutta sosialisteilla oli vielä monta muuta keinoa varattuna uskovien päänmenoksi. Sosialistisessa taloudessa oli helppo estää uskovien pääsy töihin, koska kaikilta vaadittiin ammattiliiton jäsenyyttä ja kaikilla työpaikoilla johtajan rinnalla istui puolueen asettama varjojohtaja, politrukki. Kun poliitikot olivat saaneet estetyksi uskovan pääsyn työhön, he syyttivät uskovia irtolaisuudesta.

Eräs Neukkulan erikoisuuksista oli, että joka kodin seinällä riippui raameissa talokirja, domovaja kniga. Talokirjaan oli merkitty kaikkien talossa asuvien henkilöiden nimet. Jos talossa sattui olemaan vieraita, oli tupaan tunkeutuneen viranomaisen helppo tarkastaa, ketkä olivat talon väkeä ja ketkä vieraita. Eiväthän sosialistit kylässä käyntiä kieltäneet, ei varsinkaan silloin, kun talossa pidettiin juominkeja. Vain silloin, jos päivällisvieraat olivat uskovia, kokoontuminen oli laitonta. Silloin seuraamuksena oli tavallisesti noin kuukausipalkan suuruinen sakko, mutta koko kodin tasoittaminen maan tasalle oli myös viranomaisten keskuudessa suosittu huvi. Parhaat asunnot valtio luonnollisesti takavarikoi ja antoi oikeaoppisten sosialistien käyttöön. Sosialistit takavarikoivat myös uskovien perheiden lapsia.

Vuonna 1963 viranomaiset olivat valmiit pitämään Aloitteentekijöiden vaatiman baptistiunionin kokouksen. Kokous oli Venäjälle tyypillinen: Aloitteentekijöitä ei edes päästetty kokoukseen. Heidän erottamien seurakunnista oli siihen aikaan jo suoritettu. Valtio ja seurakunta oli vihdoinkin saatu erotetuksi toisistaan. Sääli vain niitä baptisteja, jotka jäivät vihollisen leiriin.

Nikolai Baturinin viisivuotisesta karkoitustuomiosta oli kulunut kaksi ja puoli vuotta, kun hänet vapautettiin. Baturin ja hänen luokseen muuttaneet perheenjäsenet ja karkoituspaikassa syntynyt perheen viides lapsi palasivat Ukrainaan. Elokuussa 1965 noin sadan uskovan joukko pyrki viikon ajan päivittäin Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton Korkeimman Neuvoston puhemiehistön puheenjohtajan puheille. Kello yhdeksältä aamulla, kun puhemiehistön vastaanottotilan ovet aukenivat, joukko siirtyi Aleksandrovskin puistosta Kremlin vierestä Vastaanottotilan (ven. Priemnaja) ovelle tekemään tuloilmoitusta ja odottamaan siihen vastausta. Neljännellä kerralla miliisi poisti uskovat väkivalloin yleisölle varatusta vastaanottotilasta. Viidentenä päivänä porukka oli taas pyrkimässä vastaanotolle, ja nyt se sai kuulla vastauksen pyyntöönsä päästä puhemiehistön puheenjohtajan puheelle. Anastas Mikojan ottaisi 3-5 henkilöä vastaan 24. syyskuuta ja uskovia kehoitettiin tulemaan paria päivää aikaisemmin sopimaan asiasta tarkemmin.

Syyskuun 22. päivänä paikalla olivat Baturin, Jakimenkov, Kozlov, Bondarenko, ja Lidia Govorun vankien omaisten neuvostosta. Mikojanin puheille Kremliin joukko vietiin heti, muu päivä kun Mikojanille ei viranomaisten mukaan olisi sopinutkaan. Sosialistien puolelta huoneessa istuivat Yleisen syyttäjän varamies, Uskonnollisia kultteja koskevan neuvoston puheenjohtaja Puzin, Vastaanottotilan (Prijomnajan) esimies, ja viides henkilö, joka todennäköisesti oli salaisesta poliisista eli KGB:stä. Viimeisenä saapui Anastas Mikojan.

Bondarenkolla oli mukanaan noin 30 tapausta koskevat asiakirjat, niiden joukossa Aloitteentekijöihin kuuluneen Hmaran kidutusta ja siitä johtunutta kuolemaa koskevat paperit. Se asia oli Mikojanin mielestä loppuunkäsitelty, mutta muut luvattiin tarkastaa. Josif Bondarenkossa Mikojania ei miellyttänyt äänensävy. Lopulta Mikojan lupasi hoitaa kirkon ja valtion väliset asiat kuntoon, mutta ainakin Mikojanilta lupaus jäi täyttämättä, sillä hän menetti virkansa kuukauden kuluttua.

Syyskuussa 1965 rekisteröidyistä baptistikirkoista poispotkittujen baptistien yhteisön Organisaatiokomitea valitsi uuden yhteisön nimeksi Evankelisten baptistikristittyjen kirkkoneuvosto, ETs EHB. Samassa, syyskuun 20 päivänä pidetyssä kokouksessa yhteisö päätti tiedottaa Uuden Baptistineuvoston synnystä myös maan hallitusta ja lähetti Neuvoston jäsenluettelon sille tiedoksi. Uuden yhteisön säännöt laadittiin ja hyväksyttiin myöhemmin.

Saatana vuoden 1965 aikana pyrki koventamaan otettaan ihmisten omiintuntoihin. Kouluissa ja yliopistoissa pakolliseksi oppiaineiksi tuli ateismi. Sosialistit, vaikkakin kielsivät Jumalan olemassaolon, eivät nähneet mitään syytä kieltää Saatanan olemassaoloa. Ateismin opetus vietiin jopa lastentarhoihin. Uskovien opiskelu korkeakouluissa estettiin ja uskovat opettajat ja lastentarhojen työntekijät erotettiin töistä. Vuoden 1966 aikana lainsäädäntöä muutettiin niin, että uskovien tuomiot pitenivät.

Uskovat lähettivät uuden valtuuskunnan Moskovaan 16.05.1966. Viranomaiset onnistuivat pidättämään jo junissa valtaosan eri puolelta maata lähetettyä uskovaa. Moskovaan asti pääsi kuitenkin 500 paikallisseurakuntien edustajaa, jotka kello 9:45 kerääntyivät SNTL:n Keskuskomitean eteen, aukiolle, jossa Bulgariassa turkkilaisia vastaan käydyn Shipkan taistelun muistoksi pystytetyssä kappelintapaisessa on kirkkoslaavin kielinen teksti: "Ei ole suurempaa rakkautta, kuin se, että antaa henkensä ystäviensä puolesta", (Joh 15:13). Pian seurakuntien edustajia kehoitettiin siirtymään jos jonnekin, kunhan vain pois kaikkien nähtävistä. Mutta siihen ei suostuttu, koska kokemus oli osoittanut näkyvyyden olevan paras keino säästyä terrorilta.

Uskovat jäivät paikalle myös yöksi. Kello 13:45 paikalle tuotiin 28 bussia ja uskovat aloittivat laulun: "Elämämme parhaat päivät …" Miliisi, sotilaat ja KBG:n yhteistyökumppanit ryhtyivät lyömään. Sosialistit löivät vanhoja, löivät nuoria, löivät miehiä ja löivät naisia. Himonsa tyydytettyään sosialistit veivät uskovat linja-autoissa tuntemattomiin osoitteisiin. Nikolai Baturin vietiin KGB:n omaan Lefortovon vankilaan. Seuraavana päivänä keskuskomitean vastaanottotilassa vangittiin delegaation kohtaloa tiedustelemaan menneet G.P. Vins ja Mihail Ivanovitsh Horev. Krjutshkov vangittiin Moskovassa 29. toukokuuta. Vinsin, Krjutshkovin ja Baturin tuomiot olivat kolmivuotisia.

Baptistien kirkkoneuvoston maanalainen kirjapaino alkoi itse rakentamillaan laitteilla painaa evankeliumeita ja hengellistä laulukirjaa. Ensimmäisenä ilmestyi Johanneksen evankeliumi 1967. Mutta muutakin pelättävää sosialisteilla oli: rautaesiripusta huolimatta tapettujen veljien valokuvia ja muuta aineistoa oli alkanut tulla Länsi-Eurooppaan. Uskovat lännessä tiesivät jo Neuvostoliiton vainoista, mutta ei-uskovat uskoivat omia sosialistisia sanomalehtimiehiään, siis uskoivat valheen - ilmeisen mielellään, kuten työpaikallani Turussa sain nähdä.

Nikolai Baturin tuomittiin neljännen kerran, koska häntä useita ei saatu uhkailuillakaan ajamaan sosialismin asiaa. Tällä kertaa tuomio oli suoritettava Komin Autonomisessa tasavallassa. Kahden vuoden kuluttua Komiin saapui vanha tuttu, KGB:n Potapov, ehdottamaan "yhteistyötä", siis ryhtymistä paholaisen asialle. Maksuksi tarjottiin vapautusta vankileiriltä. Kun tarjous ei kelvannut, sosialistit lähettivät vanhan miehen höyläpenkin äärestä metsää kaatamaan.

Baturinin tuomio oli päättynyt 1976, mutta KGB jahtasi miestä vapaudessakin. Kun Neuvostoliiton uskovat nuoret 27.08.1977 pitivät kesätapahtumaansa Donin Rostovissa, oli kaupungissa virkavaltaa yhtä paljon kuin uskovia, jollei enemmän. Rautateitä, maanteitä ja kaikkia liikennevälineitä tarkastettiin, ettei kukaan vaan pääsisi perille kesätapahtumaan, ja ne, jotka pääsivät joutuivat heti sosialistilaumojen ympäröimiksi. Kesätapahtuma oli kuitenkin suuri menestys, uskovien joukko oli niin suuri, että se ei yksinkertaisesti voinut jäädä sivullisiltakin huomaamatta. Ja juuri tätä viranomaiset olivat peljänneet.

Nikolai Baturin pidätettiin taas lokakuussa 1979 Tsherkasskin alueen Smelan kaupungissa. Tutkintovankeus kesti puoli vuotta. Tuomioksi kirjattiin 5 vuotta. Nikolai lähetettiin etappitietä Kemerovon alueen Jurginskin vankileirille. Etappitiellä, eri vankiloissa ja matkoihin oli kulunut puoli vuotta. Leirillä tehtiin työtä kolmessa vuorossa. Parakeissa vuoteet olivat vieri vieressä ja kolmessa kerroksessa. Ilmaa ei riittänyt kaikille. Paholaisen agenttikin saapui tekemään kauppaa sieluista …

Syyskuun 28. 1983 Baturin vietiin Kemerovon vankilaan tutkintovankien eristysselliin syytettynä sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen vastaisesta valheesta. Se olikin kumma, sillä olisikohan veli Baturin kehunut sosialistista yhteiskuntaa? Hyvää sanottavaahan siitä ei ollut.

Sosialistien "oikeus" istui 26-27 tammikuuta 1984 tuomitsemaan Baturinia. Tuomio julistettiin 31.01.1984, salin ollessa täynnä uskovia. Entistä tuomiota oli vielä pari vuotta kärsimättä, mutta uusi tuomio oli vain 3 vuoden pituinen. Kun se oli julistettu, veljet ja sisaret kukittivat Nikolain, ja lauloivat: "Kristitty, kanna ihmeellistä tultasi …"

Nikolai Baturin siirtyi Aabrahamin helmaan odottamaan vanhurskaiden ylösnousemusta 04.10.1988. Kemerovon, Novokuznetskin, Barnaulin, Dzambulin Uralskin, Voronezhin ja Rostovin vankiloitten kautta hän oli kaksi vuotta aikaisemmin päässyt perheensä luo Shahtyyn, Ukrainaan, kun 50 vankilan ja vankileirin kylmissä rangaistusselleissä hankitut vaivat mursivat miehen fysiikan. Viimeiseksi sanoiksi jäivät paperilapulle kirjoitetut kaksi sanaa: "Vozljublennye moi", Rakkaani …

1931-1996

Stepan Misiruk syntyi Volynskajan alueella Ukrainassa, slaavien historiallisessa kotimaassa, uskovan perheen kuudentena, nuorimpana lapsena. Lapsuuden muistot olivat jättäneet kaipauksen puhtaasta elämästä, ja yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, 1954, Stepan Nikitovitsh tuli uskoon ja halusi kasteelle. Stepan Nikitovitsh asui silloin Odessan seudulla, Mustan meren pohjoispuolella. Paikkakunnan rekisteröidyn baptistiseurakunnan politrukki - saarnaajan toimia valvova Uskonnollisten asioiden neuvoston valtuutettu - ei kuitenkaan päästänyt Stepan Nikitovitshiä eikä hänen vaimoaan kasteelle. Kasteen suoritti kuitenkin toisen seurakunnan saarnaaja viranomaisilta salassa. Stepan Misiruk alkoi hoidella seurakunnan virallista kirjeenvaihtoa.

Vuonna 1957 rekisteröityjen seurakuntien yleisneuvostoliittolainen neuvosto VSEHB ilmoitti painavansa raamattuja. Seurakunnasta kerättiin rahaa, mutta raamattuja ei saatu. Rahat palautettiin rakennusavustuksen nimellä, ja raamatuista kehoitettiin suorittamaan uusi maksu. Seurakunta nuhteli keskusneuvostoa, ja sai kuin saikin yhden raamatun sekä kolme laulukirjaa.

Rekisteröityjen seurakuntien keskusneuvoston 1960 lähettämät uudet määräykset, "Novoe polozhenie" tuli seurakuntaan saatekirjelmän kanssa. Saatekirjelmässä pyydettiin ilmoittamaan, hyväksyikö seurakunta yksimielisesti uudet määräykset ja pyysi samalla ilmoittamaan niiden jäsentensä nimet ja osoitteet, jotka vastustivat niitä. Seurakunnassa tiedettiin kyllä, miten vastahankaisille tulisi käymään, ja niinpä kirjelmään vastattiin kaikkien hyväksyneen säännöt yksimielisesti. Mutta seurakunta sai myös Initsiativnikien laatiman kiertokirjeen, kun Stepan Nikitovitshin uskoon tullut veli tuli käymään seurakunnassa. Initsiativnikien otettiin vastaan iloiten, mutta VSEHB:lle ilmoitettiin, ettei heidän palvelujaan enää kaivattu.

Oikeudenkäynnit Initsiativnikeja vastaan alkoivat Odessassa 1962. Muutamia saarnaajia vastaan nostettu juttu toi oikeussalin eteen 5000 uskovaa, eikä syytettyjä voitu väentungoksen takia viedä perille saliin. Oikeussaliin päästettiin vain ne, jotka ilmoittivat nimensä. Nimien ilmoittaminen oli ansa, nimensä ilmoittaneita alettiin vangita jo seuraavana päivänä. Tähän joukkoon kuului nyt myös Stepan Misiruk. Stepan sai nyt ensimmäistä kertaa tuntumaa viranomaisiin. Häneltä kysyttiin: "Mitä uskoa tunnustat?". Sanan "baptisti" mainitseminen toi tässä ensiesittelyssä 15 vuorokautta.

Venäjän baptistikirkot noudattavat tiukkaa monarkkisen piispuuden periaatetta. Seurakunnalla on yksi presbyteeri, johtaja, samaan tapaan kuin luterilaisissa tai katolisissa kirkoissa. Tässä monarkkisessa järjestelmässä johtaja saarnaa, kastaa ja jakaa ehtoollisen. Saarnan ja opetuksen jakoa ei tunneta tai on hämärä. Raamatun oppi yleisestä pappeudesta ei toimi, vaan saarnaajaksi asettaminen tapahtuu hierarkiassa korkeammalla olevan piispan toimesta.

Monet Venäjän baptistikirkon vaikeudet johtuvat siitä, että vihollisen on ollut helppo tunnistaa johtajat ja tuhota heitä eri keinoin. Keskusjärjestöjen perustaminen on edelleen helpottanut vihollisen työtä ja keskinäisen epäluottamuksen ylläpitoa. Venäjällä, kuten muuallakin maailmassa, vahva organisaatio on tavan takaa ollut estämässä Pyhän Hengen työtä. Pyhän Hengen täyttämät ja valtuuttamat ihmiset ovat kaivaneet talenttinsa maahan järjestön antamaa valtuutusta odotellessaan. Huonosti on käynyt myös niille, jotka ovat hakeneet valtuutusta aivan väärästä suunnasta - vihollisen asettamilta kätyreiltä.

Stepan Misiruk sai saarnaajan valtuutuksensa vuonna 1963. Kun suurin osa rekisteröimättömän baptistiunionin saarnaajista vuosian 1966 - 1969 oli vangittuna, Stepan Nikitovitsh kulki seurakunnasta seurakuntaan, kunnes hänetkin 20.05.1969 vangittiin. Saatana tuli vankilaan kauppoja hieromaan, lupasi järjestää jopa osakkeen kerrostalosta, jos vain Stepan Misiruk ryhtyisi yhteistyöhön - siis tuhoamaan uskovia. Mutta kun veli Stepan muistutti Saatanan virkamiestä siitä, miten kävi sen Juudaksen, joka petti Jeesuksen, virkamies raivostui.

Stepan Misiruk oli tuomittu 4 vuodeksi vankileirille, pakkotyöhön luonnollisesti, ja viiden vuoden karkoitukseen sen päälle. Karkoituspaikka oli Siperian perukoilla, Jakuutiassa eli nykyisessä Sahan tasavallassa. Jakuutian pääkaupungissa Jakutskissa käsiraudat otettiin pois, jonka jälkeen matkaa jatkettiin kahden miliisin saattamana. Sijoituspaikkakunnalla löytyi asuntojen korjaustyötä. Käyttöönsä veli Stepan sai kaatumaisillaan olevan hökkelin, mutta taitava kun oli, siitä tuli venäläisen, hyvin venyvän mittapuun mukaan asuttava. Juuri kun Stepan Nikitovitsh oli kantamassa sisään sänkyä vasta rapattuun taloon, pihalle ilmestyi vaimo, viisi lasta ja sisarentytär.

Sosialistit luulivat pelaavansa uskovien kanssa kissaa ja hiirtä. Stepan Nikitovitsh vapautettiin, kun karkoitustuomiosta oli vielä runsas kolme vuotta kärsimättä. Stepan käski vaimon pitää kirjansa Siperiassa, otti vuoden vapaata työstään ja lähti ottamaan asiasta selvää. Moskovassa hän sai kuulla, että myös 40 muuta saarnaajaa oli vapautettu ennen tuomion päättymistä. Mistä on kyse? Salainen poliisi tuli itse vastaamaan kysymykseen: vastapalveluna vapautuksesta he halusivat, että vapautetut saarnaajat liittyisivät heidän valvomaansa baptistiunioniin. Pääasia kissaa leikkivillä sosialisteille ei kuitenkaan ollut, kuka mihin liittyi, vaan se, että hiiret tanssisivat heidän pillinsä mukaan. Ja hiiret tanssivat, uskovat ei.

Stepan Misiruk vangittiin ehtoollispöydästä, kotonaan Belskissä 06.06.1982. Päivä oli Stepanin syntymäpäivä. Kutsumaton vieras, kaksikymmentä miliisiä saapui pihaan bussilla. Kun Stepan Nikitovitsh oli kannettu bussiin, bussi lähti pillit ulvoen kohti sosialistien pesää.

Sosialistit tekivät tavattomasti työtä saadakseen uskovat tekemään edes vähäisiä myönnytyksiä vääryydelle. Misirukin sukulaiset olivat kieltäytyneet äänestämästä, koska Stepan oli vangittu. Viranomaiset Ukrainasta ja Moldaviasta saapuivat vangitun luo pyytämään, että tämä kirjoittaisi sukulaisilleen kirjeen, ja pyytäisi heitä äänestämään.

Tutkintovankeus kesti yhdeksän kuukautta. Yksi kuulustelijoista kääntyi kahden kuukauden kuulustelujen jälkeen kannattamaan Stepan Nikitovitshin ajatuksia, ja kieltäytyi jatkamasta. Myös seuraava kuulustelija jätti työn kesken. Tuomio julistettiin Tiraspolissa: 3 vuotta ankaran kurin vankeutta. Benderyn vankilan sosialistit ryhtyivät nyt käsittelemään Stepan Nikitovitshia sosialisteille tyypilliseen tapaan. Kolmen vuoden kuluttua Stepan työnnettiin vankilan portilla odottavien uskovien syliin. Stepan kukitettiin, otettiin valokuvia, kiitettiin Jumalaa.

Vapautuspäiväksi uskovat olivat järjestäneet vastaanottajat kaikkien alueen tärkeimpien vankiloiden eteen, sillä sosialistisilla viranomaisilla oli pyrkimys työntää uskovat kadulle, ikään kuin kukaan ei olisi heidän kohtalostaan kiinnostunut, ja veivät vapautettavat vangit toiseen vankilaan, jossa kukaan ei ollut heitä vastaanottamassa. Mutta sosialistin tavat olivat jo kauan olleet uskovien tiedossa.

Stepan Nikitovisth jatkoi kiertävän saarnaajan toimintaansa, aluksi entiseen tapaansa salassa, maailmalle tuntemattomana, mutta silti kaikille tunnettuna. Hän ilmestyi kokoontuneille opetuslapsille milloin missäkin ympäri Ukrainaa ja Moldaviaa, kuin Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen ja hävisi taas yhtä jäljettömästi kuin oli tullutkin. Gorban ajoista lähtien uskovia ei enää vainottu, mutta salainen poliisi seurasi edelleen heidän liikkeitään, eikä aina tyytynyt pelkkään statistin osaan. Kristuksen todistaja kuoli yllättäin 14.03.1996, kuudenkymmenen viiden vuoden ikää saavuttamatta.

1922-1971

Pavel Zaharov syntyi juuri uskoon tulleen perheen 12 lapsena Armavirin kaupungissa Krasnodarin seudulla aikana, jolloin Venäjän kansalaissota oli juuri päättymässä sosialistien voittoon Amerikan Yhdysvalloista saadun taloudellisen tuen turvin. Sosialistit saivat Amerikasta ruokaa, mutta muut näkivät nälkää. Miljoonat ihmiset kuolivat.

Ensimmäiseksi valtaanpäässeet sosialistit ohjelmansa mukaisesti hävittivät ihmisten taloudellisen itsemääräämisoikeuden ja kirkon. Uskovien vainot alkoivat vuonna 1929. Pavel Florovinpoika oli silloin juuri menossa kouluun. Pavelin isä, Frol Afanasjevitsh vangittiin, ensin vain kuukauden ajaksi. Perhe muutti Maikopin lähellä sijainneeseen Juzhnye sadin kylään. Vuoden 1931 alussa Frol Zaharov vangittiin uudelleen, ja äiti neljän nuorimman lapsensa kanssa karkoitettiin kodistaan.

Karkoitetut uskovat perheet kerättiin kaupungin myllylle. Myös aiemmin vangitut isät tuotiin sinne. Puolen vuoden kuluttua Zaharovin perhe monien muiden kanssa oli jo Uralin metsissä, Verhneturskin piirikunnan Trenihinon kylässä, parakkiin majoitettuna. Frol Afanasjevitsh sairastui talvella 1932. Paikallinen väestö kutsumattomiin tulokkaisiin suhtautui vihamielisesti.

Venäjän kaupungit olivat vallankumouksen ajan vainoissa menettäneet suurimman osan väestöstään. Yksin entisen pääkaupungin, Pietarin, väkiluku oli alentunut kolmesta miljoonasta yhteen miljoonaan. Viisitoista vuotta myöhemmin sosialistijohtajat halusivat saada maan talouselämän jälleen pyörimään, ja siinä tarvittiin muitakin kuin pyöveleitä. Myös Zaharovit joutuivat muuttamaan työkoneiden ääreen. Heidät siirrettiin Nizhnyi Tagilin kaupunkiin.

Nizhnyi Tagilista löytyi vain muutama uskova perhe. Paikalliset uskovat auttoivat karkoitettuja selvitymään hengissä ensi vaiheen yli. Kesällä Pavel Zaharov kävi työssä vuohipaimenena ja talvella käytiin koulua. Neljätoista vuotta täytettyään Pavel pääsi töihin Uralin vaununrakennustehtaaseen. Vainojen takia uskovien yhteydenpito sovitettiin syntymäpäivien tai muiden kissanristiäisten yhteyteen, kesällä kokoonnuttiin metsissä.

Pavel Zaharov kävi kasteella 30. elokuuta 1940. Ikää pojalla oli silloin kahdeksantoista vuotta. Ensimmäisen kerran hänet vangittiin 24.02.1945. Häntä syytettiin neuvostovastaisesta agitaatiosta ja piestiin kumiruoskalla verille. Myös sairas isä tuotiin samaan vankilaan, Sverdlovskiin. Isälle sanottiin: "Sinä olet tuhonnut poikasi. Hän ei halua tietää muusta kuin Jumalasta ja rukoilee kaiken aikaa".

Isä pääsi perheen luo kuolemaan, mutta poika vietiin toukokuussa 1945 pohjoisemmas, Uralin Idelgaziin. Tuomio julistettiin samana vuonna elokuussa. Pavel Zaharovin tuomion sanamuoto kertoo, mitä neuvostovastainen toiminta sosialistien mielestä on. Hänet tuomittiin "Evankelisiin kristitty- ja baptistiryhmään kuulumisesta viideksi vuodeksi oikaisu- ja työleireille".

Kotoa tuli syyskuussa kirje, jossa äiti ilmoitti isän kuolleen "huulillaan rukous lasten puolesta". Pavel Zaharovin terveys alkoi palautua, ja leirin johtaja määräsi hänet kirjanpitäjäksi, mutta tätä vaihetta ei kestänyt kauan. Pakkotyöleirien asukkaita siirrettiin paikasta toiseen, ja vuoden 1949 lopulla hänet sijoitettiin Krasnojarskin seudun pohjoiskolkkaan, Brjankan kylään Bolshoi Pit-joen varteen "ikuisesti asumaan". Poistuminen kylästä oli kiellettyä. Samassa kylässä oli myös helluntailainen Veniamin Kononov. Pavel Zaharov avioitui 1952 Veniamin sisaren Esfir Jakovlevnan kanssa.

Pavel Zaharovin "ikuinen karkoitus" peruttiin 1954. Perhe siirtyi Armaviriin, ja myöhemmin Zdanoviin, jossa Pavel Frolovitsh sai työtä ja asunnon. Karkoituksen perustus oli osa kampanjaa, joka sai kirjallisen muodon Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen keskuskomitean samana vuonna julkistamassa asetuksessa "Kansalaisten keskuudessa suoritetun tieteellis-ateistisen työn suorituksessa tapahtuneista virheistä". Mutta propaganda on propagandaa ja paholainen paholainen. Toukokuussa 1955 Zaharovien asunnossa suoritettiin kotietsintä, takavarikoitiin Raamattu, hengellinen laulukirja "Gusli", "Hengellisten laulujen kokoelma" ja aikakauslehti "Baptist". Pavel Frolovitsh erotettiin työstä ja häntä "ehdotettiin" välittömästi lähtemään Zdanovin kaupungista. "Ikuisessa karkoituksessa" syntynyt tytär Nina ja vihamielisessä Zdanovissa syntynyt poika Misha olivat isän ja äidin mukana, kun perhe matkasi "vapaaehtoisesti" takaisin kohti "ikuisen karkoituksen" Siperiaa.

Kemerovin alueen Novokuznetskin kaupungin uskovat ottivat perheen hyvin vastaan. Pavel Florov sai levähtää Jumalan lasten seurassa ennen muuttoa Prokopjevskiin, jossa hän löysi leipätyötä oman ammattinsa puitteissa suuren tehtaan kirjanpitäjänä ja muille taidoilleen käyttöä rekisteröimättömän seurakunnan suuren nuorten uskovien joukon parissa. Valheen isä pisti liikkeelle omat voimansa: lehdistön ja muut kansankiihoittajat.

Kun lehdistö oli suorittanut oman osuutensa kampanjasta, työpaikkakokouksessa esiintynyt ateismin luennoitsija Starov vaati Pavel Florovitshille viiden vuoden karkoitusta. Läsnäolleista kolmestasadasta työläisestä ehdotusta kannatti 40 henkilöä. Kahden viikon päästä alueneuvosto tuli käymään kauppaa sieluista. Pavelille luvattiin karkotuksen perumista, mikäli hän luopuisi Hyvän Sanoman julistamisesta. Pavel ei suostunut, vaan siirtyi maanalaiseksi työntekijäksi.

KGB sai Pavelin kiinni 22.02.1964 Irkutskissa, Kalmykovin talossa. Pidättämishetkellä hänellä oli Barnaulin vankilassa kiduttamalla tapetun veli Hmaran kuva ja muutamia muita papereita. Tutkintovankeus kesti 4,5 vuotta. Pavelia syytettiin nyt "neuvostovastaisen ryhmän johtamisesta". Oikeudenkäynti oli salainen. Pavel Florovitsh tuomittiin "neuvostovastaisesta propagandasta" kolmeksi vuodeksi ankaran kurin vankileireille ja siirrettiin Mordoviaan, Potman leirille, jossa ennestään jo oli monta uskovaa. Joulukuun 29. päivänä hänelle ilmoitettiin, että Venäjän Federaation Korkeimman oikeuden Puheenjohtajaneuvoston 10.12.1964 antaman asetuksen perusteella hänet on vapautettu.

Kymmenet tuhannet uskovat olivat neljän vuoden ajan vaatineet rekisteröidyn baptistikirkon yleiskokousta koolle tuloksetta ja syyskuussa 1965 rekisteröimättömien baptistikirkkojen Organisointikomitea kutsui koolle kirkkojen työntekijät neuvotteluun, jossa Gennadij Konstantinovitsh Krjutskov ehdotti Organisointikomitean nimen muuttamista Evankeelisten baptistikristittyjen Kirkkoneuvostoksi. Kirkkoneuvoston lisäksi valittiin Evankelistaneuvosto, johon myös Pavel Florovitsh tuli mukaan.

Pavel Florovitsh Zaharov vangittiin, koska hän oli 17.05.1966 ollut mukana pyrkimässä Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen Keskuskomitean yleisölle tarkoitetulle vastaanotolle. Tuomio oli 3 vuotta ja se suoritettiin Naltsikissa. Saman tapauksen johdosta oikeudenkäyntejä suoritettiin koko maassa. Suurimmissa seurakunnissa yht'aikaa vangittujen määrä nousi kymmeneen uskovaan. Kohta vankilasta päästyään Pavel Florovitsh sairastui. Kaksi vuotta hän kävi vuoroin töissä ja vuoroin sairaalassa, riippuen siitä, miten lääkärit milloinkin päättivät.

Kunnialliset ihmiset kaikkialla maailmassa rukoilivat vainottujen veljien ja heidän perheidensä puolesta ja lähettivät rohkaisukirjeitä, mutta sosialistit ja muut sellaiset pilkkasivat heitä.

Vaimo Esfir kuoli kotonaan 45 vuoden iässä 14.12.1969, Pavelin ollessa sairaalassa. Pavel ja hänen neljä lastaan hautasivat yhdessä uskovien kanssa urhoollisen sisaren, mutta myös Pavelin päivät alkoivat olla ohi. Hänen sydänvikana hoidettu aivokasvain katkaisi maallisen vaelluksen 01.07.1971. Nuorin orvoksi jääneistä lapsista, Leena, oli silloin 5 vuoden ikäinen.

1941-1972

Pyhä Henki täytti Nikolai Melnikovin kuin tuuli purjeen. Sydämestä alkoivat tulvia laulut, sellaiset kuin "S burei zhizni ja srazhajusj" (Taistelen elämän myrskyjä vastaan) ja "O tebe ja pajú, Spasítel" (Sinusta minä laulan, Vapahtaja).

Armeijassa joukkojen moraalisesta tilasta vastasi poliittinen upseeri, varsinaisen komentajan varamies, jota joskus kutsuttiin politrukiksi ja joskus nimellä zampolit. Zampolit lupasi jättää Nikolain rauhaan, jos Nikolai vaikka vain yhden kerran suostuisi menemään elokuviin. Kun kaupankäynti ei tuottanut tulosta, Nikolai vangittiin. Silloin oli vuosi 1963 ja uskovat olivat juuri jättämässä baptistiunioinin, jonka vihollinen oli saanut miehitettyä omilla miehillään. Nikolai lähetettiin Siperiaan.

Rekisteröimättömiä seurakuntia vastaan käytettiin seuraavanlaista taktiikkaa: Uskovia alettiin yht´äkkiä rasittaa kohtuuttomasti: Sakotettiin, vangittiin, poltettiin, piestiin, muilutettiin, takavarikoitiin rukoushuoneita, koteja, lapsia, irtaimistoa, erotettiin työpaikoilta, syytettiin työttömiä irtolaisuudesta jne, samalla kun sanomalehdistö, radio, televisio, työpaikkojen politrukit ja koulujen opettajat kiihottivat kansaa uskovia vastaan valheita levittämällä. Mielettömän jahdin jälkeen uskovien kimppuun lähetettiin "pelastuksen enkeleiksi" pukeutuneita paholaisen työmiehiä, tarjoamaan "rauhaa", kristillisistä periaatteista luopumisen hinnalla.

Kun Nikolai Melnikovin karkoitusaikaa oli jäljellä enää vajaa kaksi kuukautta, hänet vangittiin uudelleen. Tutkimusvankeus kesti nyt kuusi kuukautta. Paholainen, joka ei ollut saavuttanut tavoitettaan, oli raivoissaan. Olosuhteet saatettiin kuoleman ja elämän rajamaaston mukaiseksi. Kun oikeudenkäynti viimein alkoi, kaikki uskovat ajettiin pois salista. Paikalle tuotiin television ja lehdistön edustajia, puoluetyöntekijöitä, puolueen nuorisojärjestön jäseniä sekä Krasnojarskin rekisteröidyn seurakunnan presbyteeri Hmyrov. Tuomittavina oli kaksi uskovaa, Valentina Bogdan ja Nikolai Melnikov. Valja-sisar sai kaksi vuotta ja Kolja-veli kolme.

Neuvostoliiton johto ei tunnustanut Jumalan olemassaoloa, mutta Saatanan kanssa heillä ei ollut ongelmia. Nikolai Melnikov vietiin saatanan ihanteiden mukaan suunnitellulle keskitysleirille, jossa yli tuhat miestä teki metsätöitä saatanallisen johdon alaisuudessa. Päivässä annettiin 400 grammaa mustaa leipää ja lämmintä keittoa joka toinen päivä ja muut olosuhteet olivat sitäkin huonompia. Kaksisataa vankia sairasti tuberkuloosia ja vatsahaavaisia oli vieläkin enemmän. Muistelmissaan Nikolai Melnikov kuvaa olosuhteita vain muutaman sivun tekstissä, syystä, että normaalin ihmisen on hänen mielestään mahdotonta uskoa sitä kaikkea kauheutta, mitä leirillä harjoitettiin.

Ystävät saivat toimitettua Nikolai Melnikoville sanan, että saman leirin tuberkuloosivankilassa oli Dmitrij Vasiljevitsh Menjakov, josta Nikolai kirjoittaa seuraavasti: "Daniel oli leijonain luolassa yhden yön, mutta siinä oli mies, joka vuodet pitkät asuu leijonien keskellä vahingoittumattomana". Nikolai pääsi sairaalaan ja sieltä vielä tuberkuloosiosastolle varkaiden avustuksella. Kahdeksantoista päivää nuori uskova sai olla kokeneen Herran palvelijan vieraana, kuin Elisa Elian seurassa. Herra puki Nikolain Dmitrij Vasiljevitshin viittaan.

Yli kymmenen vuoden vaellusten jälkeen Nikolai palasi lapsuuden kaupunkiinsa Zhdanoviin. Kolmen kuukauden kuluttua hänestä löytyi pitkälle kehittynyt syöpä. Se leikattiin, mutta syöpä jatkoi etenemistään. Hänelle jäi vain vähän aikaa, ja sen hän käytti varoittaa uskovia menemästä vihollisen johdossa olevien kirkkokuntien ansaan. Leirielämän kauheuksista olisi voinut kirjoittaa paksuja kirjoja, mutta siihen hän ei ryhtynyt.

1925-1989

Nikolai Savtshenko tuli uskoon vankilassa. Uskovia vankeja tarkkaillessaan hän oli heti alussa nähnyt mitä usko on ja mitä se maksaa. Pois vankilasta päästyään hän ei enää kiinnostunut kaksoiselämästä, yrityksistä synnin ja pyhityksen rauhanomaisesta rinnakkainelosta saman paidan alla.

Nikolai Romanovitsh Savtshenko haudattiin kasteen hautaan 11.09.1953 Irtysh-joessa ja aloitti heti julistaa evankeliumia. Seuraavana vuonna hän avioitui.

Omskissa, Länsi-Siperian alangon suurimmassa kaupungissa oli 60-luvulla 13 uskovien ryhmää. Ryhmien vanhimmat yrittivät saada kokouksensa laillistettua, mutta viranomaiset lupasivat ottaa asian käsiteltäväksi vain sillä ehdolla, että kotikokoukset päättyvät. Seurakunnan vanhimmat jäsenet suostuivat, mutta nuoriso jatkoi yhteydenpitoaan. Vuonna 1962 jotkut nuoremmista uskovasta saivat tietää rekisteröimättömien uskovien omista seurakunnista, ja kutsuivat sitä edustavan saarnaajan Omskin keskustan seurakuntaan, jossa siihen aikaan oli noin 300 jäsentä. Nikolai Romanovitsh Savtshenkoa ei tähän kokoukseen kuitenkaan oltu kutsuttu.

Vuonna 1964 Omskin uskovien vanhempi polvi sai haaveensa toteutettua ja luuli sen tuovan vapauden. He eivät edes huomanneet, että heidän rekisteröimisensä oli sallittu vain rekisteröimättömien menestyksen estämiseksi.

Rekisteröimättömien menestyksen estämiseksi Nikolai Savtshenko vangittiin 1967. Samalla vangittiin myös 79 vuotias veli Petr Prokofjevitsh, joka sai 3 vuotta. Kun tuomio oli suoritettu Nikolai vangittiin uudestaan. Yhdeksän neuvostovapaudessa vietetyn kuukauden aikana häntä oli yritetty panna mielisairaalaan, muista tempuista puhumattakaan. Nikolai sai taas kolmen vuoden tuomion. Muut samanaikaisesti tuomitut veljet saivat enemmän. Siirto neuvostovankilasta neuvostovapauteen tapahtui taas vuonna 1974.

Viranomaisten oli varsin helppo hajoittaa uskovien kokouksia, sillä miliisejä ja sisäarmeijan sotilaita riitti. Uskovat joutuivat kokoontumaan pienissä ryhmissä, ja varsin tavallista oli, että uskovien ympärillä pyöri enemmän sotilaita ja miliisejä, kuin mitä kokouksessa oli väkeä. Huhtikuun 7 päivänä 1985 Omskin uskovien kokoukset estettiin kokonaan, ja uskovien piti käyttää vanhaa keinoa, lähteä kulkueena kohti keskikaupunkia. Nikolai Savtshenko vangittiin tapauksen johdosta kesäkuussa ja tuomittiin puoleksitoista vuodeksi ankaran kurin keskitysleirille.

Ankaran kurin keskitysleiristä Nikolai Romanovitsh Savtshenkolla on paljon kerrottavaa, kaikki omakohtaisen kokemuksen perusteella. Minun kotisivullani ei valitettavasti ole tilaa kaikkien Neuvostoliiton saavutusten esittelyyn. Mutta onhan meillä kolmetoistatuhatta journalistiliiton jäsentä, jotka varmasti ovat jo kertoneet sinulle kaiken siitä, mikä on afrikanka ja muut Kolmannen sosialistisen internationaalin keksinnöt, joten mitä sitä minun, tällaisen kouluja käymättömän tyhjätaskun harrastelijan, kannattaa niin suuriin asioihin sen tarkemmin paneutua. Ne, jotka ne kaikki sosialismin helvetinkoneet ovat keksineet, ovat kuitenkin viisaampia ja parempia esittelemään saavutuksiaan, ja varmaankin sitä taas jossain tekevätkin, jollei nyt aivan julkisesti, niin valittujen joukolle …

Kun kidutuksen avulla oli saatu veli Nikolain terveys tuhottua, hänet lähetettiin neuvostovapauteen kahdeksan kuukautta ennen tuomion päättymistä. Gorba oli jo kauan saarnannut perestroikaa ja glasnostia, mutta KGB:n miehet eivät vain hellittäneet. Kuolevan miehen sairasvuoteen ääressä sosialistien alhaisin kasti yritti puristaa Nikolai Romanovitsh Savtshenkolta tietoa siitä, mistä lännen uskovat olivat saaneet raamattulähetyksiin merkityt uskovien osoitteet.

1891-1970

Aleksei Fedorovitsh Iskovskih syntyi Venäjän keskiosan mustanmullan vyöhykkeen Dobrovskin alueen Krivetskin kylässä 30. toukokuuta 1891 ortodoksiseen suurperheeseen, jossa kaikkiaan oli 30 jäsentä. Maailmansodan edellä Aleksei kutsuttiin laivastoon. Yksi samanlaisista oli uskova, ja pojat alkoivat yhdessä käydä Sevastopolin vapaiden seurakuntien kokouksissa.

Vuonna 1918 Aleksei palasi kotikyläänsä ja osti hevosen. Sosialistit pakottivat ihmiset toteuttamaan omaa ohjelmaansa, ja myös Aleksei ja hänen hevosensa joutuivat sosialistien orjiksi. Mutta se ei riittänyt sosialisteille. Kun pääsiäinen tuli, pakotettiin orjat töihin, etteivät vain juhlisi Synnin orjien vapautuksen vuosipäivää. Mutta Aleksei ja hänen hevosensa juhlivat ja siitä syystä Aleksei vangittiin. Tarina ei kerro, miten hevosen kävi. Sosialistien tavat tuntien arvelisin kuitenkin, että se rääkättiin kuoliaaksi.

Aleksein ensimmäinen vankeus vuonna 1920 oli kestänyt puoli vuotta. Se oli aikaa, jolloin useimmat uskovat saivat olla rauhassa, sillä sosialistien tuhoamisohjelmassa etusijalla oli kirkko. Uskovien ja perheviljelmien vuoro tuli kymmenen vuotta myöhemmin. Vuonna 1930 Aleksei sai kutsun NKVD rattaisiin. Uskontoasiain komissaarin valtuutetun kuulustelun jälkeen hänet päästettiin kotiin. Aleksei sijoitti toisen pojan paimeneksi jonnekin, ja itse häipyi toisen pojan kanssa kotoa vähin äänin.

Samaan aikaan uskovien vainojen kanssa oli alkanut itsenäisten maanviljelijöiden järjestelmällinen tappaminen. Pihalta vietiin lehmä ja hevonen, ja äiti lapsineen ajettiin kotoa. Mieron tielle ajettu äiti odotti silloin kuudetta lastaan. Perheen vanhin tytär Anastasia Aleksejevna kertoi, että päivisin perhe piileskeli ruispellossa, lapset puolialastomina, polvet ja kädet verillä ryömimisestä, sillä seisomaan ei ollut nousemista. Yön turvin siirryttiin tuttavien luo viereiseen Vereshshaenkon kylään. Kuukauden kuluttua Aleksei lähetti vanhimman poikansa hakemaan perheen luokseen.

Aleksei oli saanut työtä silloin rakenteilla olelleen Novomoskovskin (ent. Bobriki) kemian tehtaan rakennustyömaalla. Talveksi perhe sai muuttaa huoneeseen, jossa Iskovskien perheen lisäksi asui neljä muuta perhettä. Keväällä 1932 alkoi uskovien totaalinen hävittäminen. Sosialistit tulivat yöllä ja veivät isän vangittujen parakkiin nro 20. Häntä puheluluukulle tapaamaan tulleille perheenjäsenille hän sanoi: "Muuttakaa täältä pois mitä nopeammin!"

Yöllä Aleksein perheenjäsenet pakenivat joen yli naapurikylään. Joesta jäät olivat jo lähtemässä, mutta kukaan ei hukkunut. Naapurikylässä Gorihovien uskova perhe antoi ensimmäisen suojan pakeneville. Perhettä hakemaan saapui setä, joka vei Anastasian lapsineen luokseen, takaisin Krivetsin kylään.

Aleksei Iskovskih tuomittiin kolmeksi vuodeksi ja lähetettiin Vienanmeren kanavan rakennustyömaalle. Vuoden kuluttua kuultiin ensimmäisen kerran, että isä on elossa. Perhe näki nälkää. Lapset kerjäsivät, keräsivät tähkäpäitä pellolta, mutta vatsa ei täyttänyt. Nälkä itse turvotti lasten vatsat pullolleen.

Aleksei selvisi hengissä Vienanmeren kanavan rakennustyömaalta. Leivänjakaja oli myös uskova, ja niin Aleksei sai säännön määräämät annokset täysimääräisinä. Kun isä tuli perheensä luo 1935, hän toi jopa tuliaisia: ruisleivän ja vanhan täkin - evästä nälkää ja pakkasta vastaan. Kolmen päivän kuluttua tuttu viranomainen kävi kertomassa, että olisi paras häipyä, ennen kuin ne tulevat. Henkilöllisyystodistus, eli "sisämaan passi" oli jo takavarikoitu, ja metsätöihin mennessään Aleksei oli ilman "dokumentteja".

Aleksei oli mennyt nukkumaan metsätyömaan hevostalliin. Auringon noustessa hän kuuli auton ääntä, ja näki kuorma-autossa vangitun sukulaisensa, paikallisen ortodoksipapin, ja muutamia muita. Aleksei siirtyi metsään. Passittomana hän saattoi näyttäytyä vain luotettavassa seurassa.

Vuonna 1936 Aleksei anoi Moskovan viranomaisilta perheen oikeuksien palauttamista, mihin myönnyttiin. Perhe oli taas koossa Krivetsin kylässä. Perheeseen syntyi seitsemäs lapsi, ja vasta voimaan tulleen lain mukaisesti perhe sai avustuksen. Avustusrahalla ostettiin lehmä. Perhe otettiin jäseneksi kolhoosiin, ja Iskovskeille annettiin kasvimaapalsta. Alekseista tuli kolhoosin tilintarkastaja, mutta koska hän oli rehellinen, hän joutui taas vaikeuksiin. Kahden kuukauden kuluttua hän lähti Moskovaan ja ryhtyi muurarissa yhdessä vanhimman poikansa kanssa. Moskovasta perhe muutti Gutskovoon, nykyiseen Dedovskiin.

Keväällä 1941 valtio kutsui Aleksei Fedorovitshin Moskovaan. NKVD tarjosi Alekseille ilmiantajan tehtäviä. Valtio lupasi yhteistyökumppanilleen seurakunnanvanhimman virkaa, mutta Aleksei kieltäytyi ja sai 24 tuntia aikaa muuttaa pois Moskovan alueelta. Uudeksi asuinpaikaksi tuli Mithurinsk. Sota alkoi kahden kuukauden kuluttua. Aleksei joutui sotaan poikansa rinnalle. Poika, jonka kanssa hän oli niin monet murheet jakanut, kuoli rintamalla. Aleksei palasi kotiin Berliinistä 1945.

Rintamamiehet saivat puutavaraa kodin rakentamista varten. Kahden poikansa ja vaimonsa kanssa Aleksei rakensi mökin Dedovskiin, osoitteeseen 2. Proletarskaja, talo 18. Toinen pojista kuoli moskovalaisella rakennustyömaalla 1948, kun rakenteilla ollut seinä kaatui hänen päälleen. Poika oli kuollessaan 18-vuotias.

Pojan kuolema palautti sodan aikana taivasnäkynsä kadottaneen isän arvomaailman entisille paikoilleen. Hautajaisia varten etsittiin uskovien seurakunta, ja kun se oli löydetty, perheen hengellinen pääoma alkoi kasvaa yhteistä kasvua muiden uskovien kanssa. Kymmenen vuotta myöhemmin Aleksei Fedorovitsh Iskovskih siunattiin seurakunnan vanhimman tehtäviin, jota tehtävää hän hoiti ensin rekisteröidyn ja myöhemmin rekisteröimättömien baptistien riveissä.

Dedovskin seurakunnassa oli 1961 vainojen alkaessa jo 150 jäsentä. Viisi miestä haettiin suoraan työpaikoiltaan ja tuomittiin kukin 5 vuodeksi karkoitukseen "irtolaisuudesta". Virkamiehelle tosiasiat eivät merkinneet mitään. Kolmen vuoden kuluttua vangituille annettiin lupa palata koteihinsa, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vuonna 1968 Aleksei Fedorovitsh, silloin jo 78 vuoden ikäinen, vangittiin uudestaan. Ikuisen elämän esimakua kokenut, elämäniloinen vanki kuoli syöpään Rybinskin aluesairaalassa 27.10.1970. Kuukautta aikaisemmin miestään nämä huonosti naamioidut helvetin esikartanot oli jättänyt Maria Nikolajevna, Aleksei Feodorovitshin uskollinen ja rakas kohtalotoveri.

1905-1986

Monien muiden Venäjän vanhojen herätysliikkeiden - molokaanien, duhoborien, hlystien jne. - tavoin Petr Aleksandrovitsh Serebrennikovin vanhemmat olivat siirtyneet ortodoksikirkon järjestämiä uskovien vainoja pakoon turkkilaisten muslimien keskuuteen Azerbaitsaniin.

Serebrennikovit asuivat hyvin kauniilla Lenkoranin seudulla. Lapsia perheessä oli 11. Petr Aleksandrovitshin isä oli maallistunut, ja perheen hengellinen elämä oli äidin varassa. Hänen kanssaan lapset kävivät kokouksissa, ja saivat ensituntuman Jumalan Valtakuntaan. Kahdeksantoista vuoden iässä Petr Aleksandrovitsh otti kasteen. Seurakunnassa Petja johti kuoroa.

Vuonna 1924 nuori kuoronjohtaja avioitui vielä nuoremman sisaren, Anastasia Mihailovna Leontjevan kanssa. Nuoren perheen elämä oli köyhää, mutta onnellista, vaikka myrskyn merkit olivat Azerbaitsanissakin jo nähtävissä. Tähän aikaan Petr Aleksandrovitsh hoiteli edelleen kuoronjohtajan tehtäviä, mutta kun saarnaaja kuoli, lankesivat myös pienen Ivanovskin seurakunnan saarnaajan tehtävät hänelle, kuin itsestään.

Eräänä yönä vuonna 1931 sosialistien virkamiehet veivät nuoren saarnaajan NKVD:n toimistoon. Sosialistit tarvitsivat pettureita ja halusivat kokeilla, olisiko Petr Aleksandrovitsh Serebrennikovissa joku heikko kohta, joka paholaisen sotakoneiston edessä murtuisi. Kun sellaista ei löytynyt, Petriä alettiin valmistella vankileirille siirtoa varten. Neljätoista vankia vietiin kuorma-autoilla junalle. Neljä kuukautta Petriä pidettiin vankilassa Azerbaitsanin pääkaupungissa Bakussa, mutta vuoden 1932 kesäkuussa hänelle ilmoitettiin, että sosialistipikakenttätuomioistuin oli langettanut hänelle poissaolevana kolmen vuoden tuomion.

Bakuun kerätty 800 vangin joukko lähetettiin Tashkentin laitamille suomaiden kuivatustöihin. Petr Aleksandrovitsh oli joukossa ainut uskova, mutta leiriltä löytyi muitakin. Työtoveriksi tuli nuori helluntailainen. Molemmat olivat hyviä laulajia, ja hengelliset laulut kaikuivat koko seudun iloksi ja harmiksi. Hengellisistä lauluista suivaantuneet viranomaiset lähettivät Petrin kaivamaan Vienanmeren kanavaa.

Vienan-Baltian kanavalle osoitetut koottiin Tashkenttiin, Uzbekistanin pääkaupunkiin. Kokoamisleirille kerääntyneistä yli tuhannesta vangista 46 oli uskovia. Kuukauden odottelun jälkeen ilmoitettiin: "Lähtö on aamulla", mutta kohta tulee parakkiin tuntematon nuori mies, ja huutaa Serebrennikovia. Olen täällä, vastaa Petr huutelijalle, jonka jälkeen huutelija kyselee henkilötiedot ja perhesuhteet, tiedot tuomion pituudesta.

Illalla vangeille jaetaan vielä leipää, mutta Petr on pudotettu muonavahvuudesta. Aamulla parakki tyhjenee; vain pari miestä jää jäljelle. Heidät viedään töihin lämmittäjiksi, hoitamaan lämpökeskuksen kattilaa. Kun tuomiota on vielä vuosi suorittamatta, Petrille ilmoitettiin, että hän on armahdettu ja saa lähteä. Vuonna 1933 hän oli taas Ivanovkassa ja pääsi hoitamaan bresbyteerin, eli vanhimman virkaansa kotiseurakunnassaan. Edes rukoushuonetta ei oltu takavarikoitu.

Rukoushuone takavarikoitiin 1937. Uskovia vangittiin joukoittain, samoin entisiä sosiaalidemokraatteja, tsaarinaikaisen koulutuksen saaneita virkamiehiä ja kaikkea koulutettua väkeä, jos sellaista vielä jossain oli jäljellä. Pjotr Serebrennikov lähti kiertelemään pitkin Azerbaitsanin kyliä, ansaitsemaan leipäänsä sepän ammatissa. Veljensä Timofein kanssa Pjotr valmisti kärrynpyörien raudoituksia, teki peltisepän töitä ja kaikkea, mitä kolhoosissa tarvittiin. Työpaikka vaihtui usein, ja kiinnijääminen oli aina uhkana. Unessa Herra varoitti kuitenkin Pjotria palaamasta kotikyläänsä. Vasta kolmen vuoden kuluttua Pjotr saapui takaisin kotiinsa, luovutti vaimolle ansionsa ja piiloutui ullakolle. Timofei oli jo ennen sitä palannut kotikylään.

Ullakolla piileskelevä isä ei voinut näyttäytyä edes lapsilleen. Oli viljankorjuun aika, ja kolhoosit ottivat töihin sivullisia. Timofei ja Pjotr ottivat urakan ja palkkansa saatuaan olivat palaamassa kotiseudulleen, kun maantierosvo ampui Timofein. Pjotrin oli pakko ilmoittautua miliisille asian tutkimista varten. Ensimmäiseksi epäiltiin taposta Pjotria, ja kyläläiset olivat valmiit uskomaan luulojaan. Tuomion oli määrä olla seuraavana päivänä, kun vartija avasi yöllä oven ja vei Pjotrin ulos. Miliisit olivat löytäneet murhaajat, viiden miehen joukon, joka oli tunnustanut teon. Heidän kotoaan löytyivät Timofeilta ja Pjotrilta varastetut tavarat. Tapauksen johdosta Pjotrilla ei ollut mahdollisuutta jatkaa piileskelyä, mutta hän sai elellä kotikylässään toistaiseksi rauhassa.

Sota muutti myös Pjotr Serebrennikovin elämää. Pjotr joutui rintamalle, leipuriksi. Rintamalla Uuden Testamentin lukemista ei pidetty syntinä, eikä uskovien poistumista omiin kokouksiinkaan estetty. Sodan jälkeen Pjotr palasi taas kotikyläänsä.

VSEHB:n "Uusi asetus", uudet säännöt tulivat myös Ivanovkan kylään. Seurakunnan vanhimpana oli silloin Pjotrin serkku, joka ehdotti serkulleen yhteistyötä. Pjotr ymmärsi heti, minkälaisesta yhteistyöstä oli kysymys, ja varoitti seurakuntaa uusien pelisääntöjen tuomista ongelmista. Seurakunta otti neuvot vastaan. Vihollinen vastasi torjuntavoittoon erottamalla seurakunnasta kaikki, jotka eivät Uutta asetusta hyväksyneet ja takavarikoi lopulta koko rukoushuoneen.

Uskovat jatkoivat nyt kokoontumisiaan muualla, mutta miliisin ahdistelemana. Kun miliisit lähtivät viemään Pjotria, lähtivät uskovat perään. Joukko ei jättänyt pastoriaan, sillä uskovat eivät halunneet löytää pastoriaan syrjäiseltä metsätieltä reikä päässä. Vasta vuoden 1968 lopulla Pjotr vangittiin ja tuomittiin kolmen vuoden vapausrangaistukseen ja vietiin Bakuun.

Vankilavyöhykkeellä oli teehuoneeksi nimitetty tila, jossa oli kaksi vedenkeitintä ja niistä putket ulos. Pjotr pantiin huolehtimaan kuumanvedenkeittimistä. Ensi töikseen hän tappoi torakat kiehuvalla vedellä, siivosi huoneen ja pian vankilan vedenkeittämössä vallitsi kristillinen maailmanjärjestys. Mandoliini soi ja kiitoslaulut kaikuivat pihalle asti siistitystä tsaihanasta. Tuomio päättyi 23.11.1971. Kotikylässä Pjotria oli odottamassa uskovien joukko, ja taas kiitoslaulut kaikuivat. Viranomaiset tulivat kahdeksantoista henkilön voimin kysymään, kuinka kauan tätä kestää. "Siihen asti, kunnes Herra tulee, on kirjoitettu", vastasi Pjotr.

Viranomaiset ovat hyviä syyttämään uskovia. Kuusi veljeä ja kaksi sisarta vangittiin. Tuomiot julistettiin syyskuun 5.nä 1972. Serebrennikov sai kolme vuotta ankaran kurin ohjelmaa. Azerbaitsan ei kuitenkaan ollut mikään Venäjä, ja ankara kurikin oli siellä vähemmän ankaraa kuin Venäjällä. Jopa ehtoollisen vietto vankileirillä oli mahdollista. Marraskuussa 1974 Serebrennikov vapautettiin, yli 9 kuukautta ennen määräaikaa.

Kotona komento oli entinen. Kolhoosinjohtaja ennusti, että jompikumpi lähtee, joko saarnaaja tai hän, jos saarnaaja ei pysy poissa uskovien luota. Kesäkuun 11. päivänä saarnaajaa vietiin. Ivanovon seurakunta lähetti kirjelmän maan hallitukselle. Kirjelmässä esitettiin uskoviin kohdistuneita viranomaisten toimia. Petr Serebrennikovin lisäksi seurakunnasta oli vangittuna hänen veljensä sekä kaksi uskonsisarta: Jermolova, jonka seitsemän lasta oli jäänyt ilman tuloa ja elantoa uskovien huolenpidon varaan ja Leontjeva, joka oli leski. Yhdeltä sisarelta ja hänen lapsiltaan vietiin työ ja sen mukana myös toimeentulo. Kolhoosinjohtaja syytti yhtä leskeä miehensä murhasta, viitaten siihen, että talosta oli löytynyt kaksi keittiöveistä, jotka oli kirjattu etsintäraporttiin nimellä "kylmä ase". Uskovilta oli lisäksi katkaistu sähköt. Kolhoosinjohtaja Nikitinin vaatimuksesta uskovia vaadittiin kuittaamaan vastaanotetuksi postilähetyksiä, joita he eivät olleet edes nähneet, saatikka saaneet.

Syyttäjä ei kuitenkaan nähnyt Petr Serebrennikovin toimissa mitään laitonta ja ilmoitti palauttavansa Pjotrin kylään. Sen kuultuaan kolhoosinjohtaja kokosi kiireesti ateistit. Ateistit ryhtyivät syyttämään syyttäjää heikkoudesta ja vaativat Pjotrin lähettämistä rikoksenuusijoille tarkoitettuun "raidalliseen" keskitysleiriin. Viiden vuoden tuomio saneltiin 21.07.1976. Itkevää perhettä ja muita saattajia Pjotr rohkaisi "mustan korpin" sisältä: "Olkaa rauhallisia! Älkää pelätkö! Valvokaa rohkeina! Minä olen luovuttanut itseni Herralle. Herra ei jätä minua. Minä olen hänen käsissään. Hän auttaa minua kaikessa, minä uskon, ja te olkaa rauhallisia…

Serebrennikovia ei nytkään viety Venäjälle. Hänen sijoituspaikakseen tuli Byjyk Shorin leiri Bakussa, jossa suuri osa vangeista oli turkkilaisia, azerien heimosta.

Kirjeitä Pjotrille tuli paljon, vaikka uskovat tiesivät, että kirjeiden lähettäjä oli samanlaisessa hengenvaarassa kuin jo vangittu kirjeen vastaanottajakin. Pääsiäisen edellä jopa 37 kirjettä yhdellä kertaa. Pjotr todisti Jeesuksesta vangeille, mutta näiden todistusten arvoa kirjeet kohottivat ratkaisevasti. Kaikki näkivät, että uskovat pitivät huolta toisistaan, ja olivat immuuneja valtiolliselle kiihotukselle.

Kun kaikki olivat kuulleet evankeliumin Pjotr rukoili: "Mitä minä täällä enää teen?" Samana päivänä tuotiin hänelle allekirjoitettavaksi kirje, jossa luki "Armahdus". Allekirjoituksesta Pjotr kieltäytyi, koska hän ei ollut rikollinen. Vain rikolliset voidaan armahtaa. Kohta toinen tuo allekirjoitettavaksi samaa paperia, ja hänen seurassaan on neljän henkilön osasto. Sama juttu. Sitten mentiin kapteenin arvoisen päällikön työhuoneeseen. Seuraavaksi vankileirin johtajan luo. Serebrennikovin neuvosta vankileirin johto muodosti kolmen henkilön komission, joka itse allekirjoitti paperin varustettuna selityksillä, että asiakas oli kieltäytynyt sitä allekirjoittamasta. Serebrennikov sai mukaansa todistuksen, jossa ilmoitettiin suorittamatta jääneen tuomion osan tulleen vaihdetuksi kolmen vuoden ehdonalaiseen.

Kotikylässä Pjotr Serebrennikov poikkesi tervehtimään vihollisen asiamiestä, kyläneuvoston puheenjohtajaa. Harmi, ettei tarina kerro, mitä sen miehen päässä liikkui, kun hänen vihaamansa Jeesuksen palvelija tuli elävänä takaisin kylään, jossa puheenjohtajan mukaan voi olla toinen heistä.

Pjotr Aleksandrovitshin vaimo oli ollut vuoteenomana jo silloin, kun Pjotr vangittiin. Kylän uskovat olivat hoitaneet sairasta vaimoa, ja nyt Pjotr sai hoitaa tehtävää itse, tosin vain 11 kuukauden ajan, sillä 03.04.1978 Anastasia Mihailovnan maallinen vaellus tuli loppuunsuoritettua. Myös Pjotrin omat voimat olivat jo vähissä, jopa puhuminen tuotti vaikeuksia. Hän kuoli yli 80-vuotiaana, 1986. Vaikka voimat eivät riittäneet rikkaan elämän kaikkien vaiheiden kertomiseen niitä muistiin kirjoittaville veljille, hän jätti sanan, kehoituksen: Veljet ja sisaret: Jatkakaamme meille annettua Herran työtä. Aamen!

1913-1968

Nikolai Pavlovitsh Shevtshenko syntyi Odessan alueen Usatovon kylässä 1913 uskovaan perheeseen.

Kansalaissodan jälkeen Shevtshenkojen perheessä nähtiin nälkää. Nikolai Pavlovitsh kierteli kyliä leipää etsimässä, mutta minne tahansa hän tuli, kaikkialla pidettiin hengellisiä kokouksia, joihin Nikolai Pavlovitshia pyydettiin osallistumaan. Nikolai vastusteli, ja kertoi perheensä näkevän nälkää. "Jumala huolehtii perheestäsi", vastasivat veljet Nikolaille. Vasta kuukauden kuluttua Nikolai palasi perheen luo. Ovella häntä tervehtivät lapset, jotka kertoivat arpajaisvoitosta, joka oli tullut heidän osakseen heti isän lähdettyä. Raha oli riittänyt koko perheen ruokkimiseen aina isän paluuseen asti.

Vuonna 1934 Nikolai kävi uskovien upotuskasteella. Vuonna 1944 seurakunta valitsi hänet vanhimmaksi ja 1948 baptistiliike siunasi hänet Peresypin presbyterin virkaan. Sosialistit saivat kirkkokunnan tapaan organisoituneen baptistiliikkeen valtaansa, ja 1958 baptistiliikkeen Odessan vanhin presbyteeri yhdessä Uskovien asioiden komissariaatin paikallisvaltuutetun kanssa erottivat Nikolai Shevtshenkon tästä virasta, jonka jälkeen seurakunta yhdessä pastorinsa kanssa piti kokouksensa klubiksi muutetutun rukoushuoneen ulkopuolella.

Vuonna 1962 Nikolai Pavlovitsh Shevtshenko tuomittiin kasteen suorittamisesta ilman sosialistien suostumusta neljäksi vuodeksi ankaran kurin keskitysleirille ja kolmeksi vuodeksi karkoitukseen. Viranomaiset huolehtivat myös siitä, että uskovalle ei voitu toimittaa ruokapaketteja. Joulukuussa 1964 Nikolai nimellisesti vapautettiin, mutta vapautusta ennen häntä pidettiin karhukopissa syytä ilmoittamatta.

Nikolai pääsi pois keskitysleiriltä 16.02.1965, mutta vuoden ajan saatananpalvelijat estivät jumalanpalvelijalta pääsyn ansiotöihin. Vuonna 1966 Nikolai tuomittiin kolmeksi vuodeksi ankaran kurin keskitysleirille. Kun keskitysleirin sosialistit saivat Nikolain haluamaansa kuntoon, hänet vapautettiin 22.11.1968, vuotta ennen määräaikaa. Sairas mies lähetettiin sairaalaan, jossa tehdyn määrityksen mukaan Nikolailla oli maksakirroosi. Lokakuun lopussa omaiset hakivat Nikolai Pavlovitshin sairaalasta kotiin kuolemaan. Uskovat kokoontuivat ehtoollisaterialle hänen kotiinsa.

Tiistaina, 10. joulukuuta 1968 hän sanoi vieressään valvovalle vaimolleen: "Minä lähden pian". Nikolai Pavlovitshin poika Aleksander Nikolaevitsh ei ollut kotona. Hänet oli vangittu neljä päivää ennen isän kotiin tuloa, yhdessä useiden muiden nuorten uskovien kanssa. Kun vaimo kysyi, mitä pojalle sanotaan, Nikolai sanoi: "Olkoon uskollinen Herralle … Maan päällä me emme enää tapaa…" Seuraavana päivänä, 11.12.1968 Nikolai Pavlovitsh Shevtshenko siirtyi ajasta iäisyyteen, odottamaan vanhurskasten ylösnousemusta.

1941-1990

Vitalij Pidthenko alkoi käydä uskovien kokouksissa 1951. Viranomaiset olivat kieltäneet alle 18 vuotiaiden kastamiset, ja Vitalij kävi uskovien upotuskasteella vasta toukokuussa 1960.

Tehtäväksi Jumala antoi nuorelle palvelijalleen kirjapainotyön. Mutta joulukuussa 1961 Vitalij Ivanovitsh vietiin armeijaan, palvelemaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen liittoa. Kolmen vuoden kuluttua, joulukuussa 1964 Vitalij palasi kotiin. Mutta sitten hän näki ilmoituksen, jossa haettiin työntekijöitä kirjapainoon. Seuraavana päivänä, toukokuussa 1965, Vitalij otettiin kirjapainoon valokuvaajan oppilaaksi.

Sosialistit pitivät tarkkaa huolta siitä, ettei tavallinen kansa saanut mitään tietoja kirjapainotaidosta. Valhe voi elää vain, jos valheella on monopoli. Totuus katkaisee aina valheelta siivet. Ja siksi sosialistit pelkäsivät uskovia. Mutta sosialistien monopoli ei ollut tarpeeksi vahva Jumalan töitä estämään. Valokuvaajat valmistivat offset-painossa tarvittavia muotteja, ja Vitalij seurasi prosessia tarkasti. Eräältä opiskelijalta hän sai ohjekirjan, jossa selostettiin erilaisten offset-painossa käytettävien välineiden valmistusta ja käyttöä. Kun kesällä tuli ilmi, että Vitalij on uskova, hänet erotettiin työstä. Mutta alkeet oli jo opittu. Taistelu siirtyi nyt henkivaltojen tasolle. Vihollinen ilmestyi poikaa peloittelemaan ja Herra poisti pelon.

Vitalij sai tutustua Moskovassa toisten uskovien alalla saavuttamiin tuloksiin, ja palasi Harkoviin, Ukrainaan, jossa hän jatkoi kokeita, selvittääkseen, miten valmistaa kyllin hyvälaatuisia offset-painon vaatimia alumiinimuotteja. Samaan aikaan veljet Kiovassa suunnittelivat painokonetta.

Viholliset löysivät ensimmäisen kotitekoisen painokoneen Abhaasiasta vuonna 1967. Tällä koneella Vitalij oli ehtinyt painaa Johanneksen evankeliumin ja lehtisen nimeltä "Siinai vai Golgata". Vihollisen tavallisesti niin suuriääninen propagandakone ei koskaan julistanut tätä voittoaan. Ilmeisesti paholaisen leirissä jo pelkkä maininta siitä, että uskovilla on painokone, olisi ollut propagandatappio.

Vuonna 1974 uskovilla oli melkein valmiina 30.000 painos Evankeliumeista, kun Vitalij Ivanovitsh ja muutamia sisaria vangittiin. Kidutuksen jälkeen hänet lähetettiin Siperiaan. Myös sisaret pantiin vankilaan. Mutta työ jatkui. Ivan Petrovitsh Plett, joka oli kotoisin Dushanbesta, oli tällä kertaa vapaalla jalalla, ja nähtävästi hänen taitonsa olivat ratkaisevassa asemassa, niin että rekisteröimätön ja vihollisen kovasti etsimä kirjapaino "Hristianin" pystyi vuonna 1976 painamaan venäjänkielisestä Raamatusta juhlapainoksen, sata vuotta siitä, kun venäjänkielinen raamattu 1876 oli ensi kerran painettu.

Paholaisen asialla liikkuneet sosialistit löysivät ja tuhosivat useita kirjapaino Hristianin laitoksia, mutta painotyö ei koskaan päättynyt. Uusia painoja rakennettiin sitä mukaa, kun entisiä tuhottiin.

Lokakuussa 1978 Vitalij Ivanovitsh tuli neuvostovapauteen 4-vuotisen vankeusajan jälkeen. Työ odotti. Vain maaliskuussa 1979 Vitalij hän piti vapaata: Vitalij oli menossa naimisiin sisar Veran kanssa Harkovin Bavarialaisesta seurakunnasta. Vitalij kutsuttiin miliisin luo kuulemaan, että jos hän haluaa mennä naimisiin, hänen on kirjallisesti anottava sitä Uskontoasiain valtuutetulta. Uhan takia avioliiton siunaamistilaisuus pidettiin aamulla eräässä uskovassa kodissa salaa, ja kello 10 nuoripari suuntasi ystäviensä kanssa Vitalin kotiin, jossa sosialistien Jumalan vastainen sotakone oli jo pystyttänyt barrikaadinsa. Kun nuoripari tai häävieraat eivät päässeet sosialistien valtaamalle juhlapaikalle, he hajaantuivat, ja päättivät kokoontua vanhempien kotona.

Hiljalleen häävieraat alkoivat tulla uudelle juhlapaikalle, eivät kuitenkaan kaikki. Miliisit olivat vieneet osan uskovia autoillaan kauas arolle, ja jättäneet sinne. Yhdeksäntoista veljeä vietiin kyläneuvostoon ja tuomittiin 10-15 vuorokauden vankeusrangaistuksiin. Ulkona satoi lunta. Seuraavana päivänä Vitalij ja Vera löysivät vangitut juhlavieraat ja tarjosivat hääkakkua vangituille.

Ennen häitä Vitalij oli sanonut Veralle rakastavansa Jeesusta enemmän kuin morsiantaan ja kertonut, että perhe tulisi jäämään vähemmälle huomiolle. Juuri näin kävi. Vitalij joutui olemaan paljon poissa kotoa, ja usein kotona käynnit jäivät salassa, yön turvin suoritetuiksi vierailuiksi. Vitalij sanoi vaimolleen, että "meitä on viety vankeuteen väkisin. Perheet jäivät, kun meitä kuljetettiin vankisaatossa. Nyt Jumala koettelee meidän rakkauttamme häneen: olemmeko me valmiita eroamaan vapaaehtoisesti Jumalan asian takia mukavuudesta, perheestä …" Jos lapset eivät nukkuneet, he nousivat ikkunalaudalle ja huusivat tuuletusikkunasta: "Näkemiin, isä kulta".

Vitalij oli se henkilö, joka opetti aloittelevat uskovat kirjanpainajat työhönsä, hän hankki uusia osia ja laitteita uusia kirjapainoja varten ja hän opetti henkilökunnan pysymään salassa. Vitalij oli myös ensimmäisenä iloitsemassa, kun painoon saatiin ensimmäinen hiomakone, eikä painosylintereitä enää tarvinnut hioa käsin.

Vitalij tiesi pian kuolevansa. Kun Herra ilmoitti asian Vitalille, hän pysäytti auton ja kysyi: "Nytkö heti", johon Herra vastasi "Ei". Kuudestoista tammikuuta 1990 iso kuorma-auto ajoi Vitalin auton yli. Vaimolle tapahtumasta ilmoitettiin muutama tunti myöhemmin, ehkä ei kuitenkaan kaikkea asiaan kuuluvaa. Uskovia silminnäkijöitä tapauksella ei ollut.

Vitalij Ivanovitsh Pidtsenko työtovereineen oli onnistunut murtamaan yhden sosialismin suurimmista linnoituksista. Paholainen ei enää ollut painokoneiden yksinvaltias. Venäläiset ovat suuressa kiitollisuuden velassa uskovalle veljelle, mutta tuskin pystyttävät hänelle muistopatsaita. Mutta Vitalij Pidtshenko voi odottaa rauhassa parempaa, kuin mitä kukaan ihminen voi hänelle tarjota: Vanhurskasten ylösnousemusta.

Uskovat kyllä tiesivät, millainen mies heidän joukostaan oli poistunut. Neljänkymmenen yhdeksän vuoden iässä poismenneen Vitalij Pidtshenkon hautajaisiin 20.01.1990 Harkovissa osallistui yli tuhat uskovaa.

1929-1980

Sofja Petrovna Botsharova asui yhteisasuntolassa, Noginskin kaupungissa Moskovan alueella. Yhdellä tytöistä oli Evankeliumit, ja hän luki sitä ääneen. Kuuntelijoita oli tavallisesti neljä, niiden joukossa oli myös Sofja Petrovna. Evankeliumit omistaneella tytöllä oli uskovaisia sukulaisia Moskovassa, ja heiltä tytöt saivat muutakin luettavaa: John Bunyanin "Kristityn vaellus", Henry Sienkiewicin "Quo Vadis" ja muuta.

Tytöt kävivät joskus baptistien kokouksessa Moskovassa, mutta löysivät pian uskovia myös lähempää, Elektrostalista. Elektrostalin uskovat olivat vanhoja mummoja, jotka olivat säilyneet hengissä sotaa edeltäneissä vainoista. Mummot itkivät ilosta, kun heidän joukkoonsa tuli nuoria uskovia.

Uskoon tullessaan Sofja Petrovna oli 29 vuoden ikäinen. Työssä hän kävi lastentarhassa ja piti työstään lasten kasvattajana. Työtoverit huomasivat Sofjassa tapahtuneen muutoksen, samoin myös työntekijöiden sielunelämää valvovat sosialistit. Sofja erotettiin työstä.

Raamattu oli siihen aikaan suuri harvinaisuus. Kaikkien muiden uskovien lailla Sofja kopioi käsin hengellisen laulukirjan ja muutakin. Ystävät sanoivat, että Sofjalla oli "normi", kirjoitta 50 laulua päivässä. Kun seurakuntaan liittyi vielä uusia uskovia, syntyi kuoro, ja seurakunta alkoi muutenkin suuntautua ulospäin. Se herätti ateistien huomiota, ja pian saivat uskovat viholliset vaivakseen. Sosialistit panivat uskovien maksettavaksi heidän tuloihinsa nähden kohtuuttoman suuria sakkoja, joita vanhat mummot makselivat kaikessa hiljaisuudessa pienistä eläketuloistaan ja omaisuuttaan myymällä. Nuoret eivät edes tienneet, kuinka raskasta taakkaa mummot kantoivat. Vasta kun paholaisen palvelijat panivat pamput heilumaan, joutuivat nuoret kokoontumaan erilleen mummoista, etteivät pamppumiehet olisi piesseet mummoja hengiltä.

Vuonna 1960 seurakunta sai sielunsa myyneiltä baptisteilta surullisen kuuluisan ohjekirjelmän (instruktivnoe pismo) ja asetuksen (polozhenie). Seurakunnissa syntyi protestiliike, ja se vastasi huutoon painattamalla sinikopioita tekstistä, jonka nimi oli "Puhdistuksesta ja pyhityksestä". Sofja Petrovna tuli mukaan tähän työhön. Kaikki oli tehtävä salassa, mutta Sofjalta se onnistui. Hän kävi työssä päivällä, ja öisin siivosi asunnossaan ahertaneiden koneenrakentajien jälkiä. Sofjan, eli Sonjan, kuten häntä kutsuttiin, luonteenpiirteisiin kuului siisteys ja täsmällisyys, venäläiselle harvinaiset, mutta arvokkaat ominaisuudet.

Vuonna 1967 Sofja Petrovna siirtyi "maan alle", salaisten painokoneiden maailmaan. Hän oppi alan taidot nopeasti. Kaikkiaan Sofjan myötävaikutuksella painettiin yli 400.000 hengellistä painotuotetta. Mutta olosuhteet olivat raskaat, painokoneesta tulevan melun takia edes tuuletusikkunaa ei voitu avata. Työntekijät nukkuivat painokoneen vieressä lattialla, myös keittiö oli samassa huoneessa. Sofja Petrovnan terveys kesti vajaat kaksitoista vuotta, sitten hänessä havaittiin syöpä. Mutta Sofja ei luovuttanut, teki työtä niin kauan kuin voimia siihen riitti: syötti paperia, pesi, pyykkäsi …

Voimien mentyä hiljainen ilo täytti Sonjan sydämen. Hänelle jäi aikaa valmistautua uudenlaiseen elämään.

1930-1979

Vitebskin alueen Dubravyn kylässä Valkovenäjällä ei ollut ainuttakaan uskovaa, kun Nadezhda Stepanovna Slobodan uskova sisar tuli käymään. Sisarusten keskustelut ja Nadjan saama kirja, Evankeliumit, olivat se siemen, josta versoi Dubravyn kylän uusi elämä.

Nadezhda Stepanovna oli raskaana, kun hänelle jouduttiin tekemään umpisuolen leikkaus. Nadezhda pelkäsi kuolevansa, ja kuoleman pelko pani hänet rukoilemaan. Ja kun rukoilemisen taito oli opittu, oltiin jo voiton puolella. Herra auttoi, terveys parani ja ajatusmaailma kirkastui. Vuonna 1963 henkisesti eheytynyt Nadja kävi kasteella. Nadja, Nadjan mies Ivan, miehen isä ja äiti, Nadjan veli ja tämän vaimo ja muutamat muut alkoivat kokoontua Jeesuksen nimessä rukoilemaan ja lukemaan Nadjan sisareltaan saamaa osaa Raamatusta.

Jeesuksen vastustaja, Saatana, ei olisi millään sallinut hänen valtaansa horjuttavaa toimintaa kylässä. Saatana kielsi kaikilta uskovilta pääsyn kylään ja puolueen organisaattori kiljui kyläkokouksessa: "Miksi uskovia ei ole vieläkään hävitetty. Ne olisi pitänyt jo kauan sitten hävittää maan päältä". Kokouksen jälkeen puolueen organisaattori, "partorg", meni Slobodan talolle ja poltti ladon. Mutta Saatanan rivit horjuivat jo: naapurit sammuttivat tulipalon, myös palokunta ja tutkimuskomissio saapui paikalle. Oli talvi, ja tutkimuskomissio löysi lumesta jäljet, jotka johtivat puolueen organisaattorin talolle.

Puolueen organisaattori sytytti ladon, ja kansankiihoittajat sytyttivät kylän nuorison. Kiihoitettu, edistyksellinen nuoriso piti velvollisuutenaan heittää kiviä Slobodan talon ikkunoihin aina kun tilaisuus sattui. Usein lensivät kivet ja lasinsirpaleet yöllä sängyssään nukkuvan Nadjan peitolle. Muut saatananpalvojat valtansa turvin ottivat pois uskovilta perheiltä kasvimaat, erottivat työpaikoilta ja yrittivät riistää kaikki toimeentulon edellytykset. Kaikki Dubravan kylän edistykselliset ihmiset nousivat suureen yhteiseen taistoon Slobodan perheen lasten saamiseksi Jeesuksen valtapiiristä takaisin Saatanan riveihin. Eturivissä marssivat kolhoosin edistykselliset virkamiehet.

Lasten isä kertoo tästä edistyksellisten ihmisten taistelusta Kosyginille, Rudenkolle ja Gorkinille osoitetussa kirjeessään:

Nadezhda oli ennen vangitsemistaan nähnyt näyn: enkeleitä taivalla ja kaunis musiikki taustalla. Nadezhda oli juuri tullut ulos kaupasta, ja musiikin kuulivat kaikki muutkin paikalla olleet naiset, mutta enkeleitä he eivät nähneet. Kylän naiset suuttuivat, ja alkoivat silmittömästi piestä Nadjaa. Olisivat ehkä piesseet hengiltä, mutta silloin ilmestyi nuori, valkoisiin vaateisiin puettu mies, ja vei raivoavat naiset pois. Nuori mies kohotti Nadjan taivaisiin, suureen, puhtaaseen huoneeseen, jossa oli pehmeät tuolit. Nadja sai tietää, että huone on odotussali. Myös hänen oma paikkansa näytettiin, mutta Nadjan ei vielä sallittu levähtää hänelle varatulla paikallaan.

Nadja oli vankeudessa ollessaan sekä siunaukseksi että kiroukseksi. Yksi valvojista tuli uskoon, kun hän rukoili yhdessä Nadjan kanssa äitinsä tervehtymisen puolesta. Toinen, joka poltti vihon, johon Nadja oli kirjoitellut raamatunlauseita, tuli sokeaksi. Vangitut naiset aluksi tekivät Nadjasta pilkkaa, mutta myöhemmin ryhtyivät kunnioittamaan häntä yhtä suurella antaumuksella, kuin mitä ennen olivat pilkanneet. Naisten vaatimuksesta keskitysleirin johtaja tuli hänen luokseen ja sanoi: "Kirjoita ilmoitus, että kadut tekojasi etkä enää tee niin". Nadja ei luvannut, vaan todisti täynnä Pyhää Henkeä Jeesuksesta.

Dubrovan kylään oli jäänyt vain muutama uskova, ja vihollinen teki kaikkensa estääkseen yhteydenpidon uskovien välillä. Kylään ei päästetty ketään uskovaa kylään ulkopuolelta edes käymään. Jopa muualta tulleet sukulaiset vietiin metsään, jossa heille tehtiin ilkivaltaa saatananpalvelijoiden tapaan. Vankien sukulaisten neuvostosta kylään saapunut sisarta aktivistit yrittivät viedä kyläneuvostoon heti, kun hän oli tiedustellut Slobodan perheen talon sijaintia. Nadjan mies Ivan haettiin paikalle hiuksista vetämällä. Sisarta oltiin jo kantamassa kyläneuvostoon, mutta vaikea kannettava kun oli, miehet lähtivät hakemaan autoa. Sillä välin Ivan vei sisaren metsän kautta pois, kymmenen kilometrin päähän kylästä. Linja-autolla sisar pääsi karkuun, muuta aktivistit etsivät häntä pitkälle seuraavaan päivään asti.

Nadezhda Stepanovna Slobodan nelivuotinen vankeus päättyi lokakuussa 1972. Lastenkodin johtaja kutsui joka kerta miliisin, kun Nadja pyrki lastensa luo. Mutta sitten auto ajoi lastenkodin johtajan 18-vuotias pojan kuoliaaksi, ja se, sekä Nadjan sanat, sai hänet hieman muuttamaan mieltään.

Kolhoosin johtaja neuvoi Nadjaa muuttamaan kylästä. Mutta Nadja piti sanoja ihmisen sanoina, ei Jumalan. Sosialistit halusivat muuttaa ihmismieliä oman toimeksiantajansa haluamaan suuntaan, ja Nadjan läsnäolo haittasi sitä. Mutta Nadja jäi. Uskoville alkoi tulla ruokapaketteja. Siitäkin moitittiin uskovia. Nyt syynä oli kateus.

Vankilan jälkeen Nadja ei enää ollut terve. Mitä kaikkea Nadjalle vankileirillä tehtiin, hän tuskin tiesi itsekään. Edistyksellisillä ihmisellä on edistykselliset keinot, varsinkin kuoleman tuottamisen suuntaan. Nadjan maksa oli pilalla, ja kaiken lisäksi lääkärit löysivät pahalaatuisen kasvaimen. Mutta tästäkös vihollinen riemastui. Lääkärit totesivat pahalaatuista kasvainta elättelevän sisaren työkuntoiseksi. Kun Nadja vain makaili, muut paholaisenpalvelijat ryhtyivät tuomitsemaan häntä irtolaisuudesta. Miliisin päällikkö kutsui sisaren ja kysyi: "Miksi ette käy töissä?"

Perkeleenpalvelijoilla on perkeleellinen arvomaailma: Silloin, kun uskovat olisivat tarvinneet työtä ja olivat terveitä sitä tekemään, työnteko evättiin. Mutta annas olla, kun uskova tulee sairaaksi: silloin edistykselliset johtajat syyttävät heitä siitä, että he eivät ole työssä. Eli juuri, niin kuin Karl Marx näytelmässään Oulanem edistyksellisiä opetti.

Sisar pääsi näyssä näkemäänsä odotushuoneeseen 27.02.1979 neljänkymmenen yhdeksän vuoden iässä. Lapset rukoilivat äidin haudalla: "Herra! Äiti on kuollut. Auta meitä olemaan hänen kaltaisiaan, yhtä vilpittömiä ja todistamaan Sinusta kuten äiti." Uskovia oli saapunut hautajaisiin Polotskista, Vitebskistä, Brestistä, Minskistä ja Leningradista. Uskosta osattomia erityisesti koskettivat laulut. Kaikki kuuntelivat hartaina, ainoastaan ylilääkäri alkoi huutaa: "Te leikkaatte sydäntä lauluillanne. Kyllä minä teille näytän!" ja alkoi heiluttaa nyrkkejään. Kyläläiset veivät ylilääkärin pois kainaloista kantaen, ja kertoivat myöhemmin kylässä, että uskovat lauloivat kuin enkelit.

Kerrottavaa olikin, sillä miliisi ei päästänyt kylän lapsia uskovan sisaren hautajaisiin. Miliisien tehtävänä Sosialististen Neuvostotasavaltojen liitossa oli varjella lapsia enkelten laululta.

1895-1962

Vuonna 1960 rekisteröidyn baptistikirkon VSEHB vanhempi presbyteeri Kalibabtshuk toi Nikolajevskin rekisteröidyn baptistikirkon VSEHB saarnaajalle Nikolai Samuilovitsh Kutsherenkolle kaksi asiakirjaa, Ohjekirjelmän (Instruktivnoe pismo) ja Asetuksen (Polozhenie).

Nikolai Samoilovitsh Kutsherenko, joka silloin oli tarkastuskomission puheenjohtajana, kieltäytyi muuttamasta seurakunnan toimintaa määräyksien vaatimalla tavalla, jolloin Nikolai Kutsherenko muutamien muiden uskovien kera erotettiin Nikolajevskin seurakunnasta. Erotetuista muodostui noin 30 henkilön ryhmä, joka useimmiten kokoontui Nikolai Kutsherenkon kotona.

Elokuun 2. päivänä 1962 kello 2 päivällä SNTL salaisen poliisin KGB:n työntekijät tulivat autolla Kutsherenkojen kodille ja veivät Nikolai Samuilovitshin ja hänen vaimonsa kuulusteluihin. Kahden tunnin tiukan kuulustelun jälkeen vaimolle annettiin kodin avaimet ja hänet vietiin väkivalloin ulos huoneesta, johon Nikolai Samuilovitsh jäi. Hän ei tullut kotiin illalla, eikä yöllä, mutta aamulla sosialismin palvelijat tulivat ja alkoivat huutaa Marfalle, Nikolai Samuilovitshin vaimolle: "Mies on sairaalassa, ja sinä istut kotona!"

Sairaalassa kerrottiin, että Nikolai Samoilovitsh oli tuotu KGB:stä sairaalaan kuolleena, eikä sairaala olisi halunnut ottaa häntä vastaan. KGB:n määräyksestä Nikolai Samoilovitsh oli sijoitettu sairaalan ruumishuoneelle. KGB:n työntekijöiden läsnäollessa sisar Marfa tarkasti ruumiin, joka oli kauttaaltaan sininen. Sormet oli väännetty pois paikoiltaan. Kuolinsyylausunnon mukaan "kuolema johtui myokardian infarktista".

1916-1964

Nikolai Kuzmitsh Hmara alkoi käydä hengellisissä kokouksissa 1960-luvun alussa. Myöhään yöhön hän lueskeli vaimonsa Maria Ivanovna Hmaran kanssa Pyhiä Kirjoituksia. Yhdessä he menivät kasteelle heinäkuussa 1963. Uskovat kokoontuivat myös Hmarojen kotona.

Hmaran naapurissa asui edistyksellisiä ihmisiä, opettajia. Opettajat pitivät Hmarojen lapsille puhutteluja ja kuulustelivat kokouksien johdosta. Ensimmäinen kotietsintä Hmarojen kotona pidettiin elokuussa 1963. Meillä ei ollut muuta hengellistä kirjallisuutta kuin vanha kirja Evankeliumit ja käsin kopioitu laulukirja. Uusi kotietsintä pidettiin pian ja 03.11.1963 Nikolai Kuzmitsh ja eräs toinen veli, F.I. Subbotin, pidätettiin. Lapsia perheessä oli neljä, nuorin oli silloin kahden viikon ikäinen. Aamulla isä oli sanonut lapsilleen: "Lapset. Tietäkää, ettei isänne ole rikollinen. Minut viedään vankilaan, koska minä uskon Jumalaan." Isä hyvästeli kaikki ja kyyneliä pidätellen kauan katseli nuorinta tyttöstään.

Nikolai Kuzmitsh vietiin autoon, jossa jo istui hänen veljensä, Vasilij Kuzmitsh. Kahden päivän kuluttua heidät lähetettiin Stavropolin tyrmään. Tuomioistuin istui 25.12.1963. Todistajia oli paljon. Todistajat näyttivät kilpailevan siitä, kuka pystyy valehtelemaan enemmän ja kuka parhaiten on omaksunut ne valheet, joita sosialistinen lehdistö uskovista levittää. Nikolai Kuzmitsh tuomittiin kolmen vuoden vapausrangaistukseen. Lapset tuomittiin piirineuvoston toimeenpanokomitean hakemuksesta internaatille menetetyksi. Vanhempien vanhempienoikeus kiistettiin.

Tuomion julistamisen jälkeen muut tuomitut saivat nähdä omaisiaan, mutta Nikolai Kuzmitsh oli piesty niin pahasti, että häntä ei voitu näyttää. Myöhemmin eräs miliisi tunnusti, että he olivat pieksemällä vankia päättäneet saada veljen "järkiinsä". Viides tammikuuta 1964 vaimo meni etsimään miestään Slavgorodista. Äiti kaksikuukautisen vauvansa kanssa selvisi vaivoin lumimyrskyssä vankilaan asti, vain kuullakseen, että mies oli kaksi päivää aikaisemmin huonokuntoisena lähetetty kuljettamaan Barnauliin. Junalle oli miestä pitänyt jo kantaa paareilla.

Kova lumimyrsky esti vaimon aikeet lähteä heti Barnauliin. Äkkiä ovi aukeaa, ja sisään astuu Nikolai Kuzmitshin veli Vladimir vaimoineen. Hiljaisuuden jälkeen veli sanoo: "Masha. 'Joka rakastaa isäänsä tai äitiään, tai miestään enemmän kuin Herraa, ei ole hänen arvolleen kelvollinen!" Sitten hän vastasi Maria Ivanovnan kysymykseen: "Kyllä, Masha. Nikolaita ei enää maan päällä ole".

Lapset menivät toiseen huoneeseen ja alkoivat itkeä. Maria-leski laskeutui kuin lyötynä polvilleen ja lausui: "Herra, anna kärsivällisyyttä kaikki kestää…"

Kuolemasta ilmoitettiin sähkeellä 11. tammikuuta. Ilmoituksen mukaan Nikolai Kuzmitsh oli kuollut 09.01.1964. Vladimir Kuzmitsh vaimoineen, leski lapsineen ja vielä yksi veli lähtivät heti Barnauliin, jossa uskovat ottivat heidät vastaan. Oli sunnuntaipäivä, ja uskovien seurassa Herra lohdutti surevia. Maanantaina lähdettiin hakemaan ruumista vankilasta. Vasta kello 18 illalla suljettu arkku tuotiin Dmitrij Vasiljevitsh Minjakovin kotiin. Veljet päättivät avata arkun. Näky oli se, mitä saattoi arvatakin. Iskujen ja kidutuksen jäljet olivat selvät.

Seurakunta piti kokouksia joka päivä tammikuun 16 päivään asti, olihan venäläinen joulu. Hautajaispäivää lykättiin. Ystävät yrittivät lähettää anomussähkeen Moskovaan, mutta posti kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Vasta viivytystaistelun jälkeen posti perääntyi, ja otti sähkeen vastaan. Syyttäjä kutsui nyt lesken luokseen. Lapsi sylissään leski saapui syyttäjän luo pakkasen keskeltä.

Syyttäjä aloitti keskustelun alatyylillä, mutta sisar esitteli itsensä Nikolain Hmaran leskeksi. Syyttäjä kysyi: "Miksi ette hautaa?" ja ilmoitti: "Jollette kahden tunnin sisällä ole haudanneet, me otamme ruumiin."

Jumala, vaikka onkin Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, on Jumala myös muille. Jumalaton syyttäjäkin sai pian tekojensa mukaan, ja haudattiin.

Veli Hmara päätettiin haudata seuraavana päivänä. Uskovia oli mukana paljon, kun hautajaissaatto kulki kaupungilla. Saatto pysähteli laulamaan ja soittamaan. Lausuttiin runoja. Miiliisit ajoivat tiehensä vasta, kun arkku ja ruumis oli laskettu hautaan.

Kolmen päivän kuluttua leski lapsineen palasi Kulundaan. Komissio tunkeutui taloon vaatimaan lapsia internaattiin. Lesken moitteet kuultuaan komissio oli heti valmis käymään kauppaa. He olivat Saatanan lähetyssaarnaajia ja se saneli myös heidän politiikkansa. Leski sai kuulla seuraavan ehdotuksen: "Sanokaa vain yksi sana, jolla sanoudutte irti Jumalasta, ja lapset jäävät teille..." Saatanan palvelijat jättävät aina mainitsematta, että Saatana on ristillä voitettu. Jumala päättää, salliiko hän ihmisten toteuttaa ylpeän, mutta langenneen enkeliruhtinaan tahtoa. Siihen nojaten Maria saattoi sanoa: "Jollei Herra salli, te ette koske minun lapsiini".

Komission jälkeen Maria kutsuttiin miliisin luo, rikosetsivän luo ja kouluun. Aika kului ja vihamieliset ihmiset alkoivat murista: "Miksei siltä viedä lapsia?" Mutta uskovat eivät vaienneet pelokkaina murhaajien edessä. Nikolai Kuzmitsh Hmaran nimi tuli tunnetuksi kaikkien kunniallisten ihmisten tietoon kaikkialla maailmassa, missä kunniallista tiedonvälitystä on. Moskovassakin tiedettiin, että tapausta on enää mahdotonta kätkeä. Niinpä viranomaiset saivat Moskovasta käskyn jättää marttyyrin lapset rauhaan.

Maria Ivanovna Hmara ei vaatinut oikeutta oikeudettomalta järjestelmältä. Mutta viranomaisten oli pakko toimia järjestelmän maineen valkaisemiseksi. Maria kutsuttiin syyttäjän luokse kuulemaan hurskastelua: "Te olette rauhaarakastavia ihmisiä, ettekä haasta murhaajaa oikeuteen, mutta puolue tuomitsee sellaiset …" Myöhemmin Slavgorodin vankilan päällikkö ja varajohtaja joutui tuomioistuimeen. Hänet erotettiin puolueesta, ja lisäksi hän menetti työpaikkansa. Tämän prosessin aikana Maria Ivanovna sai hieman tietoja miehensä kohtalosta. Nikolai Hmaraa matkalla Barnauliin saattanut vartiomies kertoi, että vanki oli kuljetuksen aikana tullut tajuihinsa vain kerran. Barnaulin vankilan sairaalatyöntekijä kertoi, että hän näki kello 9 aamulla töihin tullessaan käytävän lattialla makaavan miehen, jossa ei näkynyt elon merkkejä. Vankilan saunassa miestä lämmitettiin, ja annettiin muutamia piikkejä. Nikolai Hmara tuli tajuihinsa, mutta kuoli 09. tammikuuta.

Saatananpalvojat järjestivät pian onnistuneen tapon jälkeen joukkokokouksen, jossa he vaativat baptistien lapsien, joita kylässä oli 11, takavarikoimista. Lapset olivat kiihotuksen takia peloissaan ja Hmarojen tytär Nadja, ensiluokkalainen, itki joka aamu äidille: "Äiti, en halua mennä kouluun, minut viedään internaattiin …" Veljet, 10 ja 12 vuotiaat pojat, lohduttivat sisarta sillä, että "me kirjoitamme äidille, ja äiti tulee käymään". Pojat yrittivät lohduttaa myös itkevää äitiä. Mutta uhkaukset eivät toteutuneet. Vihollisen oli tyydyttävä kiristelemään hampaitansa parempaa tilaisuutta odotellessa.

1914-1982

Nikolai Petrovitsh Hrapov maallinen vaellus päättyi Mangyslakin vankileirillä 06.11.1982. Hänet tunsivat henkilökohtaisesti vain suhteellisen harvat uskovat, koska lähes 30 vuotta veljen elämästä vietettiin piikkilanka-aitojen sisäpuolella. Paremmin tunnettu kuin mies itse on hänen kirjansa "Kadotetun elämän onni". Hänellä oli, mistä ammentaa. Paitsi Mangyslakin hiekkadyynien autiutta, hän oli nähnyt ja kokenut myös Kolyman pakkasia, lumituiskuja, Itä-Siperian havumetsiä, Kauko-Idän vuoristoja ja Buharan aavikoita. Nikolai Petrovitshin viimeisten elinpäivien tapahtumat jäivät arvoitukseksi. Mangyslakin vankileiriltä ruumis toimitettiin kotiin suljetussa arkussa. Mukana tuli virallinen ilmoitus, jossa arkun avaaminen kiellettiin. Mutta siitä vähän myöhemmin.

Nikolai Petrovitsh syntyi 17.03.1914 Kolomnan kaupungissa Moskovan kuvernementissä ortodoksiperheeseen. Vuonna 1921 isä tuli uskoon, ja vähän myöhemmin myös äiti. Kolomnassa oli 1922 syntynyt baptistiyhdyskunta, jonka toimintaan koko perhe otti aktiivisesti osaa. Nikolai Petrovitsh oli yhdeksän vuotias, kun hänen henkilökohtainen suhteensa Jumalaan alkoi muodostua.

Isä oli lähetettiin vuonna 1929 NKVD:n, joksi sosialistihallinnon salaista poliisia silloin nimitettiin, päätöksellä Solovetskin erikoisvankileirien hallinnon (USLON) käyttöön. Kahdeksan vuotta hän vietti pakolaiselämää syntymämaassaan, ja 1937 vangittiin uudestaan. Sen jälkeen hänestä ei kuulunut enää mitään.

Kun isä ensimmäisen kerran vangittiin vuonna 1929, alkoivat myös Nikolai Hrapovin vaellukset. Yksinään 15 vuotias poika lähti etsimään leipää maailmalta. Poika ajautui muiden mukana takaisin jumalattoman maailman elintapojen pariin, mutta isän ja muiden vangittujen uskovien tapaaminen vuonna 1935 oli pojalle niin järkyttävä kokemus, ettei hän enää koskaan sortunut.

Nikolai oli tällöin 20-vuotias. Hän kävi töissä Kolomnassa ja harjoitti samalla yliopiston valmistavan työläistiedekunnan opintoja. Mutta uskoontulo muutti kaiken. NKVD vangitsi Nikolain 10.02.1935, kaksi viikkoa kääntymyksen jälkeen. Moskovan alueen NKVD päätöksellä Nikolai lähetettiin viideksi vuodeksi pohjoisille vankileireille.

Vuonna 1940 Nikolai päästettiin ulos keskitysleirin porteista. Hänen oli kuitenkin jäätävä Äärimmäiseen Pohjolaan määräämättömäksi ajaksi. Eräänä kirkkaana pakkaspäivänä vuonna 1945 Nikolai kastettiin Kolymaan laskevassa Detrin-joessa.

Nikolain henkilökohtaisesta hakemuksesta paikallishallinto antoi Nikolaille luvan lähteä etsimään itselleen vaimoa. Tashkentin saarnaajan tytär Elizaveta Andrejeva uskaltautui lähtemään Nikolain matkaan. Häät pidettiin 03.03.1946 Tashkentissa, jonka jälkeen nuoripari muutti Nikolaille määrättyyn sijoituspaikkaan, takaisin Timyrin niemimaan hyttysten ja pakkasten keskelle. Mutta Jumala siunasi heitä. Paikkakunnalle muodostui 10 hengen seurakunta. Seuraavana vuonna perheelle annettiin lupa muuttaa Tashkenttiin. Perhe jätti uskovat ystävänsä Herran haltuun ja muutti.

Baptistikirkon periaatteisiin kuuluu, että lähes kaikki riippuu seurakunnan johtajista, kuin luterilaisessa kirkossa ikään. Ja johtajat olivat joutuneet sosialistien talutusnuoraan. Nikolaille vankileireillä saamat kokemukset eivät tukeneet ajatusta yhteistyöstä sosialistien kanssa. Vankileirit itse asiassa pelastivat Nikolain, kuten niin monet muutkin, luopumuksesta.

Kolme vuotta Nikolai sai olla yhteistyömiesten niin pelkäämänä "villinä" saarnaajana, kunnes hänet vangittiin, samanaikaisesti yhden sisaren ja yhden veljen kanssa. Kaikkia syytettiin "neuvostovastaisesta toiminnasta". Nikolai sai 25 vuotta ja sarvet päälle, niin kuin kansa vankeudenjälkeiset lisärangaistukset määritteli.

Raamatun sanan mukaan Herra on aina työmiehensä seurassa. Myös veljiä ja sisaria vankileireillä oli. Nikolain leirillä uskovia oli 15 henkilöä. Nikolai Petrovitsh Hrapov kertoo, että Herra siunasi työmiehiänsä kärsimyksienkin keskellä.

Kahdenkymmenen viiden vuoden tuomiosta oli kärsitty vasta viisi ja puoli vuotta, kun hänet, kuten monet muutkin veljet ja sisaret vapautettiin. Nikolai lähti perheensä kanssa lähetystyöhön marien (tseremissien) luo, mutta palasi vuoden kuluttua Tashkenttiin, Uszbekistaniin. Tashkent, "kivikaupunki", kotipaikkanaan Nikolai Hrapov kierteli eri seurakunnissa aina vangitsemiseensa asti.

Nikolai Hrapov vangittiin evankeliumin levittämisestä 18.03.1961. Tuomioistuin katsoi evankeliumin levittämisen olevan kiellettyä poliittista toimintaa, ja langetti siitä 7 vuoden tuomion. Kolmen vuoden ajan Nikolai oli Potman erikoisvankileirillä Mordoviassa. Kaikki leirin 600 vankia olivat vangittu uskonsa tähden.

Valtion yleinen syyttäjä oli tällä välin ottanut asian käsiteltäväkseen, ja 1964 Nikolai Hrapov vapautettiin. Teon poliittinen motiivi katsottiin jääneen toteennäyttämättä. Nikolai palasi Tashkenttiin, jossa rekisteröimättömät uskovat olivat liittyneet mukaan STs EHB:n toimintaan. Nikolaille uskottiin Tashkentin seurakunnan vanhimman virka.

Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton Valtiollisen Turvallisuuden Komitea (SNTL KGB) vangitsi Nikolai Petrovitsh Hrapovin vuonna 1966. Tuomio, joka Hrapoville oli neljäs, oli viisi vuotta. Sen Nikolai kärsi täysimääräisenä. Vapauteen päästyään 1971 hänet valittiin kirkkonsa keskusneuvoston jäseneksi.

Nikolai erotettiin maallisesta leipätyöstään 1972 KGB:n vaatimuksesta, ja kaikki yritykset leipätyön löytämiseksi päättyivät tuloksetta. Vainot pakottivat Nikolai Hrapovin piiloutumaan julkisuudelta. Kolmeen vuoteen hän ei pystynyt elämään perheensä parissa.

Viidennen kerran Nikolai Petrovitsh Hrapov vangittiin 03.03.1980. Puolitoista kuukautta Nikolain vangitsemisen jälkeen päättyi hänen vaimonsa ristin tie, mutta silti Nikolaille se oli menetys.

Nikolai Petrovitshin ja Elizaveta Andrejevan tyttäret olivat marraskuussa 1982 menneet katsomaan isäänsä vankileirille, mutta tapaamista ei myönnetty. Turhien yritysten jälkeen lapset palasivat kotiinsa, vain saadakseen tietää, että heidän Nikolai Petrovitshin ristin tie oli päättynyt vain muutamia tunteja tyttärien vankileirillä käynnin jälkeen. Vankileirin johdon lähettämässä sähkeessä sanottiin vain: "Isänne, Hrapov, Nikolai Petrovitsh, kuoli 6. marraskuuta".

Arkun ja ruumiin toimittaminen kotiin sallittiin, mutta sen sn mukana tuli virallinen määräys: "Hautaus on suoritettava arkkua avaamatta". Vielä Jumala ei ole paljastanut, mitä tämän tekstin taakse kätkeytyy. Kun arkku avattiin, mitään epäilyttävää ei silmämääräisen tarkastelun perusteella löytynyt.

Nikolai Petrovitsh Hrapovin hautauksesta Tashkentissa tuli rekisteröimättömien seurakuntien voimannäyttö. Uskovia saapui kaikkialta maasta. Hänen runonsa ja kirjoituksensa olivat tehneet hänet tutuiksi niillekin, jotka häntä eivät olleet koskaan nähneet. Hänen sanomansa oli ristin sanoma:

Ilman ristiä ei Kristusta voi syleillä,

Ilman ristiä Kristusta ei voi ymmärtää.

1920-1984

Boris Timofejevitsh Artjushenko syntyi uskovien vanhempien perheeseen Harkovin alueen Voltshankan piirikunnassa 01.05.1920. Isä ja äiti olivat tulleet uskoon jo ennen maailmansotaa, mutta sota oli vienyt miehen rintamalle, ja vasta sodan jälkeen hänen kylässään uskoon tulleet perheet alkoivat säännöllisen seurakuntaelämän.

Boris Timofejevitshin koti oli aina avoin kaikille Jumalan valtakunnan työmiehille. Poika sai kuunnella ja seurata läheltä seurakunnan vanhinten toimintaa kaiken aikaa, aina siihen asti, kun vainot 1929 alkoivat. Ensin pidätettiin seurakunnan vanhin eli presbyteeri ja Boris Timofejevitshin isä, joka oli toiminut diakonina, sekä saarnaaja. Muilta uskovilta evättiin kokoontumisvapaus kuulustelujen ajaksi.

Kuulustelut kestivät kuusi kuukautta, jonka jälkeen syytetyille esitettiin ehdotus lähteä perheineen Ukrainasta. Uuden asuinpaikan karkoitetut saivat valita itse. Artjushenkot muuttivat Kurskin seudulle Venäjälle tammikuussa 1931. Kurskissa oli vielä muutaman vuoden ajan rauhallista, mutta sitten sanan palvelijat ja aktiivi uskovat vangittiin, myös kokoukset kiellettiin. Pienryhmäkokouksia yritettiin pitää salassa, mutta sekin kävi mahdottomaksi, kun vihollinen pääsi soluttautumaan joukkoon.

Artjushenkojen perheessä oli silloin 8 henkilöä. Omaa asuntoa ei ollut, ja pian isoäiti ja isoisä kuolivat ja vanhin lapsista kuolivat nälkään ja muihin vaivoihin. Isä yksin kävi työssä, eikä ruokaa ollut kuin nimeksi. Boris Timofejevitsh oli vuoteen omana kriittisessä tilassa, mutta Herra päätti toisin.

Boris Timofejevitsh sai 7-vuotisen koulun suoritetuksi Kurskissa, ja matkusti ammattikouluun Leningradiin. Hän valmistui tiili- ja keramiikka-alan teknikoksi. Työ löytyi Tseljabinskin alueelta, Uralilta, mutta jo puolen vuoden kuluttua Boris Timofejevitshin oli palattava Kurskiin, huolehtimaan perheestä. Isä oli sairastunut, eikä kyennyt hoitamaan perheen taloutta. Kahden kuukauden kuluttua Kurskiin tulosta Boris Timofejevitsh vietiin armeijaan. Oli alkanut sota.

Boris Timofejevitsh tuli uskoon sodan aikana, ja kastettiin 28.06.1942. Vuoden 1945 lopulla hän palasi Kurskiin ja otettiin jäseneksi seurakuntaan. Mutta seurakunta oli jo sosialistisen valtion saastuttama. Boris Timofejevitsh oli nähnyt tarpeeksi aitoa kristillisyyttä huomatakseen eron. Myös muut seurakunnan jäsenet ihmettelivät seurakunnan johtajien menoa. Kritiikkiä välttääkseen presbyteeri keräsi ympärilleen kahdenkymmenen samanmielisen joukon ja tämän joukon tuella hän teki kaikki päätökset. Muille hän ilmoitti: "VSEHB on minut valinnut ja Ministeriö on päätöksen vahvistanut. Minulla on kaikki valta." Presbyteeri meni jopa niin pitkälle, että kutsui Uskonto- ja kulttiasian valtuutetun seurakunnan tilaisuuteen julistamaan uhkauksiaan.

Uskonto- ja kulttiasiain valtuutetun uhkaukset lopulta avasivat hurskaassa tietämättömyydessä nukkuvien silmät. Kurskin seurakunnan jäsenkokous vaati presbyterin eroa. Kohta kokouksen jälkeen Kurskiin saapui Artur Mitskevitsh, joka kutsui Boris Timofejevitshin luokseen hotelliin kello 12 yöllä kertoakseen, että VSEHB on erottanut "kaikkivaltiaan" presbyteerin ja arveli Boris Timofejevitshin olevan sopiva henkilö vapautuvaan toimeen, luottamusta nauttiva ja tilannetta ymmärtävä. Mutta Boris Timofejevitsh kieltäytyi.

Rekisteröity seurakunta sai uuden keulakuvan, ja heränneet siirtyivät kaduille. Muodostui uusi, neljänkymmenen henkilön seurakunta, joka 1960 aloitti säännöllisen toiminnan ja sai vastaansa koko vihollisen koneiston. Boris Timofejevitsh eroitettiin ansiotyöstä, radio ja lehdistö kertoivat kauhukertomuksia uskovien elämästä, politrukit tilasivat työpaikoille ateisteja luennoimaan uskonnollisten ihmisten hirmutöistä, puhelintolppiin tuli pilakuvia, joilla muokattiin asenteita uskovia vastaan. Ja menestys oli hyvä. Jumalattomat ihmiset omaksuivat helposti valheet, kun kohteena olivat uskovat.

Boris Timofejevitsh sai työtä etsiessään kuulla tutuilta johtajilta, että heitä oli kielletty ottamasta Borista töihin. Mutta yksi tiili- ja keramiikkatehdas otti hänet työvuoropäälliköksi. Työt alkoivat luistaa hyvin, mutta sillähän ei ollut mitään arvoa. Boris erotettiin, kun asia tuli korkeampien hallintoviranomaisten tietoon. Erottaminen peruttiin erinäisten anomusten jälkeen, mutta miliisi haki 08.08.1961 Boris Timofejevitshin ruokatunnin aikana. Tuomio oli jo laadittu, kun Boris tuli paikalle. Boris Timofejevitsh Artjushenko lähetettiin viideksi vuodeksi karkoitukseen irtolaislain perusteella.

Karkoitusta odotellessa Boris oli vankilassa, mutta kahden kuukauden päästä jo Krasnojarskin seudun Jeniseiskin piirikunnan Maklakovon kylässä. Karkoitettujen joukossa oli paljon uskovia, ja tutujakin löytyi lähiseuduilta. Karkoituksesta oli tulossa suorastaan miellyttävä kokemus, mutta sen huomasivat viranomaisetkin ja karkoituspäätös peruttiin. Toukokuussa 1965 Boris palasi Kurskiin.

Monet uskovat, niiden joukossa myös Boris Artjushenko Kurskista, olivat toukokuussa 1966 pyrkineet viranomaisten puheille Moskovaan, jonka johdosta paljon uskovia vangittiin. Boris Artjushenko lähetettiin kolmeksi vuodeksi metsänkaatoon Kostroman alueelle.

Boris Timofejevitsh ehti olla vapaudessa vähän yli vuoden, kun hän sai kolmannen tuomionsa, taas kolme vuotta. Vankileiri oli pohjoisen tundran alueella Tjumenin alueella, lähellä Obin suuta, missä Ob-joki laskee Karskin mereen. Vankien työnä oli ottaa kiinni Obilla ajelehtivaa puutavaraa ja lastata se kuljetettavaksi Uralin yli Vorkutaan. Leirille oli kerätty sellaisia vankeja, jotka olivat menettäneet kaikki inhimilliset "estot". Vangit saattoivat halutessaan tappaa kenet vain tai tappaa itsensä. Näille vangeille annettiin tehtäväksi Boris Artjushshenkon ahdistaminen tarkoitusta varten kehitettyjä kemikalioita käyttäen. Kun Boris ei kuollut, hänet lähetettiin erikoismielisairaalaan pakkohoitoon. Erikoismielisairaala oli Komin Autonomisen tasavallan Uhtan kaupungissa.

Boris Timofejevitsh kertoo pakkohoidosta, että sitä on mahdotonta kuvailla muuten, kuin apostoli Paavalin sanoja käyttäen: "... ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin" (2.Kor 1:8). Myrkkyä pumpattiin elimistöön niin, että sen vaikutus jatkui vielä puoli vuotta vapautuksen jälkeenkin.

Boris Timofejevitsh pääsi vankeudesta 1973. Hän teki vankeudessa erään tärkeän havainnon: "Ne Herran palvelijat, jotka luottivat omiin inhimillisiin kykyihinsä, tietoihinsa tai muihin arvo-ominaisuuksiin, eivät kestäneet tällä tiellä, mutta ne, joilla ei ollut mitään arvoa tässä maailmassa, ne, jotka luottivat Jumalan voimaan ja viisauteen ja Hänen lupauksiensa luotettavuuteen, saavuttavat voiton kaikessa heitä Rakastavan voimasta ja ovat hyvänä esimerkkinä kaikille vilpittömille Jumalan lapsille, kaikelle Hänen kansalleen."

Neljännen kerran Boris Timofejevitsh Artjushshenko vangittiin 28.08.1984. Kolmen kuukauden kuluttua, 07.12.1984 Boris Timofejevitsh kuoli Kurskin vankilan sairaalan leikkauspöydälle, 64 vuoden iässä.

1924-1985

Jakob Frantsevitsh Dirksen syntyi 09.03.1924 uskovan perheen yhdeksäntenä lapsena Siperiassa, Omskin alueen Apollonovkan kylässä, "Dorf" Apollonovkassa. Kouluaikana Jakob kiinnostui tämän maailman asioita tavalla, joka oli tehdä tyhjäksi kodin perinnön. Naimisiin mennessään Jakob ja hänen morsiamensa Katarina Brell olivat kuitenkin tehneet päätöksen noudattaa kristillistä tapakäytäntöä, kuten rukoilla ruokarukoukset ja muuta vastaavaa.

Jakob Dirksenin isä Franz palveli Jumalaa loppuun asti. Hänet vangittiin vuonna 1937, eikä hän enää palannut vankilasta.

Saksalaisten asuttamassa "Dorf Apollonovkassa herätys alkoi 1952, kun 24-vuotias saarnaaja Jakob Reger saapui kylään. Halukkaita kuulijoita oli paljon, ja monet tekivät uskonratkaisunsa Jakob Regerin kokouksissa, heidän joukossaan Jasha ja Katja.

Regerin lähdettyä uskovien innostus oli suurta, mutta tietoa vähän. Jakob Frantsevitsh alkoi lukea raamattua. Kokoukset jatkuivat yksityiskodeissa, ja Jakobin asiantuntemus alkoi nousta ja sen mukana myös muidenkin. Vuosi saatiin elää rauhassa, mutta sitten viranomaiset varoittivat Jakobia: jos hän ei lopeta hyvän sanoman julistamista, hänet vangitaan.

Uhkaus pantiin täytäntöön pian. Erikoiselinten työntekijät tulivat yöllä koirineen ja vangitsivat Jakob Frantsevitshin. 08.02.1953 Jakov tuomittiin 25 vuoden vapausrangaistukseen. Myös hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Jakob, ja kolme muuta vangittua veljeä, Epp, Wall ja isä Reger, lähetettiin Dzeskazkanskin kuparikaivoksille.

Katarina Dirksen ja kolme lasta, josta pienin oli kolmen kuukauden ikäinen, olivat jääneet kodittomaksi. He asuivat maakuopassa ja näkivät nälkää. Ei ollut vaatteita eikä kenkiä. Vankien yhteisin ponnistuksin saatiin kasaan hieman rahaa, sadeviitta, sarkainen peitto ja kumisaappaat, jotka kaikki lähetettiin Katarinalle. Apu oli vainotulle perheelle sanoin kuvaamaton ilo, kuin pelastus varmasta kuolemasta.

Kolmen ja puolen vuoden kuluttua tuomiosta tuomio mitätöitiin. Jakob palasi kotiin ja otti heti kasteen, joka uskoontulon alkuaikoina oli jäänyt ottamatta siitä yksinkertaisesta syystä, että ketään vanhempaa uskovaa ei paikkakunnalla kiertävän saarnaajan lähdettyä ollut. Mutta nyt oli toisin. Pian kasteen jälkeen Jakob siunattiin presbyteerin virkaan. Vainot sentään jatkuivat entiseen malliin. Dirkseneiden maakammista katkaistiin sähköjohdot, jonka jälkeen kammissa ei ollut enää valaistusta. Jakob Dirksen erotettiin työstä valtiontilalta.

Kuusitoista vuotta siperialainen Apollonovkan saksalaiskylä sai pitää saarnaajansa. Seurakunta kasvoi. Lapsia uskovilla oli paljon, ja paholainen halusi erityisesti päästä lapsien mielipidejohtajaksi, Jeesuksen sijaan. Keinot olivat tavanomaiset. Kesäkuun 2. päivänä 1972 vangittiin suoraan työpaikaltaan - hän oli paimentamassa kolhoosin karjaa - ja vietiin käsiraudat käsissä piirikunnan keskukseen. Häntä, Wallia ja Fastia syytettiin lasten läsnäolosta jumalanpalveluksissa. Tuomio julistettiin 21.11.1972. Jakob Dirksenille se oli 5 vuotta vankeutta. Kotiin jäi nyt 10 lasta, joista nuorin 3-vuotias.

Kesäkuussa 1977 Jakob Dirksen palasi takaisin Dofr Apollonovkaan, Siperiaan turkkilaisesta Aasiasta, jossa perhe, seurakunta ja Jumalan palveleminen häntä odottivat. Odottivat kai vihollisetkin, tai ainakin olivat valmiina kohtaamaan Jumalan valtakunnan työmiehen heidän päämiehelleen esittämän haasteen. Jakob Dirksenille vapaus merkitsi myös sakkoja, uhkauksia, vainoa.

Jakobin saarnamatkat olivat pitkiä. Hän kirjoitti paljon, usein myöhään yöhön, sillä kotityöt vaativat osansa, vaikka hän sanoikin Katariinalleen: "Kotitaloustöistä pitää tehdä vain kaikkein välttämättömimmät, että hengelliselle työlle jäisi enemmän aikaa". Kotitaloustyöt Neuvostoliiton oloissa tarkoittiva elintarvikkeiden hankkimisessa välttämättömän kotipuutarhapalstan hoitoa, johon usein liittyi kanojen, kanien tai vuohien hoitoa, lihan ja villan saamiseksi.

Maaliskuun 17. 1981 Jakob Dirksen vangittiin kolmannen kerran. Hän rukoili perheensä kanssa polvillaan, mutta miliisi ilkesi vielä siinäkin tilaisuudessa puhua oman toimeksiantajansa propagandaa. Miliisi väitti, että Jakob Dirksen viedään vain keskustelemaan asioista, jonka jälkeen hän palaa.

Jakob Dirksenin lähtö Dorf Apollonovkan kylästä oli lopullinen. Toukokuun 14 päivä Isilkulin kansantuomioistuin tuomitsi neljä kristittyä evankeliumin julistamisesta ja uskollisuudesta Jumalaa kohtaan erilaisiin vankeusrangaistuksiin. Dirksenille syyttäjä oli pyytänyt kolmea vuotta, mutta tuomiolautakunta antoi viisi. Tuomio piti suorittaa ankaran kurin pakkotyöleireillä. Lisäksi Dirksenin omaisuus tuomittiin takavarikoitavaksi, mutta omaisuutta ei ollut.

Jakob Frantsevitsh vietiin Omskin vankileirille, jossa hän sai nähdä veli Horevin. Jakob Frantsevitshille tehtiin tyräleikkaus ja lähetettiin ennen haavan umpeutumista etappitietä Neuvostoliiton vankileirien saaristoon sinne "missä edes Makarij ei ollut lampaita paimentanut". Vänrikki lisäsi vielä, että "Sinä lähdet Barnaulin kympille, ja sieltä sinä et elävänä palaa".

Jakob Frantsevitsh tapasi Omskin siirtovankilassa vielä ystävänsä Wallin, mutta sitten häntä siirrettiin sellistä toiseen, joihin todistusaineiston keräämistä varten oli sijoitettu selkärangattomia ihmisiä. Sitten Jakob lähetettiin Altain alueen Smeinogorskin laitokseen "postilaatikko 46, 14/10-Zh". Olosuhteet olivat asianmukaiset, jopa vangitkin oli opetettu palvelemaan Saatanaa. Vasta sairaalan leikkauspöydältä tuotu vanki sijoitettiin kerrossänkyyn, toiseen kerrokseen.

Puolen vuoden kuluttua vangit muuttivat mieltään, ja ryhtyivät pyytämään, yksi toisensa jälkeen, anteeksi Jakob Frantsevitshille aiheuttamiaan vaivoja. Perheenjäseneet, jotka näkivät Jakobin tähän aikaan, totesivat hänen olevan laiha kuin luuranko. Saatananpalvelijat olivat varmoja lähetystyönsä onnistumisesta. Yksi vankileirin päälliköistä sanoi: "Täällä sinä pian sanoudut irti käsityksistäsi. Täällä on ollut kaikenlaisia: sekä helluntailaisia, että adventisteja, ja kaikki ovat luopuneet. Ja sinä luovut myös". Jakob Frantshevitsh vastasi: "En luovu koskaan uskosta Jumalaan, vaikka siitä menisi henki. Minun pitää todistaa Jumalasta kaikille …"

Perhe ei enää saanut kirjeitä Jakob Frantsevitshilta. Toukokuussa tuli kirje, jossa hän kirjoittaa, ettei hän enää saa kirjeitä ollenkaan. Kun Jakob Frantsevitshin esineet ja kirjeenvaihto kuoleman jälkeen luovutettiin perheelle, kävi ilmi, että häneltä lähtevät ja hänelle tulevat kirjeet oli pidätetty.

Jakob Frantsevitshin kuolemasta tiedettiin jo koko alueella, mutta perheelle ei vielä oltu ilmoitettu mitään. Vasta kesäkuun kolmantena, iltapäivällä, vankileiriltä tuli sähke: "Kesäkuun 2:na kuoli Jakob Frantsevitsh". Myöhemmin saadussa kuolintodistuksessa sanottiin: "Kuolinsyy: verenvuoto keuhkoissa, keuhkoarthria".

Sukulaiset hakivat Jakob Frantsevitshin viides kesäkuuta. Kuolleen kasvot olivat valoisat. Rakastettua veljeä viimeiselle matkalle saattamaan kerääntyi noin 2000 henkilöä. Myös viranomaisia tuli laumoittain, sekä siviili- että virkapukuun puettuina. Viranomaiset poistuivat vasta, kun arkku oli laskettu maahan.

Kesäkuun kuudentena 1985 pidetyt hautajaiset pienessä Dorf Apollonovkan maalaiskylässä keskellä Siperiaa jäivät tapahtumaksi, jonka merkityksen voittaa vain se päivä, jolloin haudat avautuvat, ja vanhurskaat nousevat Herraansa vastaanottamaan.

Biblenko, Ivan Vasiljevitsh

1928-1975

Ivan Vasiljevitsh Biblenkon kotoa löytyi hänen kodissaan Krivoi Rogissa suoritetussa kotietsinnässä kirjapaino Hristianinin painamia lehtisiä. Ivan Vasiljevitsh sijoitettiin vankileirille lähelle kaupunkia, ja Valtion turvallisuuskomitean virkamiehet alkoivat kypsentää Ivan Biblenkoa kertomaan, missä lehdet oli painettu. Virkamiehet eivät edes tienneet, tiesikö Ivan Vasiljevitsh painopaikan vai ei. Mutta kun painopaikkan sijaintia ei saatu selville, Ivan heitettiin kadulle, ja KGB:n miehet sanoivat: "… me tapaamme vielä".

Vuoden 1975, kun Biblenko oli ollut jo vuoden neuvostovapaudessa, vietettiin seurakunnissa Sadonkorjuun juhlaa 14. syyskuuta. Edellisenä iltana Ivan Biblenko oli lähtenyt Dnepropetrovkiin, mutta muut siellä samoissa seuroissa käyneet tutut eivät häntä siellä nähneet. Kaikki lähtivät nyt etsimään miestä. Etsittiin miliisistä, sairaalasta ja kyseltiin liikennepoliisilta. Vaimo matkusti Dnepropetrovskiin, mutta sielläkään ei tieliikennepoliisissa "GAI" ei miehestä löytynyt merkintöjä. Etsinnät jatkuivat. Merkintöjä ei ollut myöskään liikenneonnettomuuksista tällä alueella. Vasta 25. syyskuuta klo 12 yöllä tuli postikortille laadittu ilmoitus Ivan Vasilij Biblenkon kuolemasta.

Tapetun veljen ruumiin sukulaisille luovuttivat Dnepropetrovskin im. Metshnikovin sairaalan työntekijät. Ruumiista löytyi karmeiden kidutuksien jälkiä. Pää oli kauttaaltaan sinisen mustelman peitossa, ja monista kohdin luu oli painautunut sisään. Selässä oli punaisia veriympyröitä ja palovammoja. Jaloissa oli puhkeamia, jotka oli nähtävästi tehty rautatangoilla, sekä paljon mustelmia. Selkärangan seudulla oli leveä läpilyöntihaava.

Viranomaisten ilmoittama, ja uskoville innokkaasti uskottelema kuolinsyy oli seuraava: I.V. Biblenko oli menossa taksilla Dnepropetrovskin suuntaan, ja auto joutui onnettomuuteen, jossa Biblenko kuoli. Sanomalehdessä julkaistiin artikkeli, jossa tarkkaan kuvailtiin tätä tarinaa. Uskottavuuden lisäämiseksi lehti kertoi yhdessä Biblenkon kanssa muka kuolleiden osoitteet. Mutta lehti oli tarkoitettu vain yleiselle mielipiteelle, ei uskoville. Kun uskovat kyselivät näitä osoitteita osoitetoimistosta, heiltä kysyttiin heti: "Oletteko baptisteja?", jonka jälkeen heille kerrottiin, että sellaisia katuja kaupungissa ei ole. "Ne ovat olemassa vain sanomalehdissä", kertoi ilmeisen murheellinen nainen uskoville ja heilutti voimattomana päätään.

Osoitetoimissa virkaansa hoitava nainen oli harvinainen poikkeus lajissaan. Mutta uskoville lähetettiin lukuisa joukko valehtelijoita kertomaan sepitettyä tarinaa. Mutta kukaan ei ollut arvannut, että kaikki valehtelijat eivät ole hyviä valehtelemaan, tuli yrityksestä farssi. Uskovien käytössä oli myös omaa todistusaineistoa: Ivan Vasiljevitshilla oli rahaa kuusi ruplaa, sillä ei taksilla olisi ajeltu, eikä hän muutenkaan käyttänyt taksia, kaikkein vähiten silloin, kun siihen ei ollut mitään syytä. Mutta sosialistisessa järjestelmässä virkamiehen ei tarvitse pelätä syytettä, jos hänen tappamansa ihminen on uskova. Virkamiehillä ei ollut mitään pelkoa rangaistuksesta, ainoastaan yleisen mielipiteen piti pysyä hallinnassa.

Uskovat saivat vähitellen tietää yksityiskohtia tapauksen kulusta. Sen reilun kahden viikon ajan, joka Ivan Biblenkon katoamisesta perheen saamaan kuolinilmoitukseen kului, ensimmäiset neljä päivää Ivan Vasiljevitsh Biblenkoa yritettiin henkisesti murtaa Krivoi Rogin psykiatrisessa sairaalassa. Kiduttajat eivät olleet unohtaneet lupausta tavata Ivan "vapaudessa". Sitten Ivan Vasiljevitsh vietiin henkihieverissä Dnepropetrovskiin, Metshnikovin sairaalaan. Tässä sairaalassa oli hoidettavana yksi Krivoi Rogin seurakunnan jäsenen poika. Poika vietiin heti toiseen paikkaan. Mutta Sosialististen Neuvostotasavaltojen liiton Valtiollisen turvallisuuden komitean virkamiehet eivät ottaneet huomioon, että sairaalassa oli eräs helluntailainen, siivoojana. Siivooja näki, että siviilipukuiset, tuntemattomat miehet toivat miehen ja sijoittivat hänet yksin sairashuoneeseen. Ovella päivysti jatkuvasti tuntematon mies, eikä päästänyt ketään sisään. Sairasta vietiin ajoittain pois ja tuotiin taas takaisin. Sitten sairas ja hänen saattajansa hävisivät.

Ivan Vasiljevitsh Biblenkon hautajaisiin osallistuivat kaikki seurakunnat. Suuri saattajien joukko todisti koko seudulle, että ylösnousemus on mahdollista, mutta sillä on hintansa.

Deinega, Nikolai Jakovlevitsh

1923-1976

Nikolai Deinega syntyi vuonna 1923 ja tuli uskoon vuonna 1946, kohta sodasta paluunsa jälkeen. Hänet kastettiin 1949. Nikolai Deinega ei noudattanut valtion käskyä olla puhumatta Jeesuksesta ja Nikolain vaimo, Jevdokia Stepanovna Deinega, lauloi kuorossa.

Vuonna 1971 Deinegat muuttivat lähemmäs Tsernigovia, Ivanovkan kylään. Nikolai osti tontin, jolla oli 4x3,5 neliön väliaikaiseksi tarkoitettu rakennus. Kaikki sujui hyvin, töitä löytyi ja lapset menivät kouluun. Mutta kahden viikon kuluttua puolueorganisaattori Populjah sai tietää, että Deinega on uskova, ja alkoi huutaa: "Kansan vihollinen. Baptisteille ei ole tilaa kolhoosin mailla. Hoida asiasi niin, ettei sinua 24 tunnin päässä ole täällä, eikä naapurikylässä!"

Seuraavana päivänä Nikolai Jakovlevitshia päästetty töihin ja vaimo erotettiin kolmen kuukauden kuluttua töistä. Oli etsittävä töitä Tsernigovista, 20 km päässä Ivanovkasta.

Viisi vuotta Deinegat lapsineen asuivat kylmässä parakissa, anoen talon rakennuslupaa - ilman tulosta. Nikolai Deinega joutui rakentamaan omin lupinensa. Hän sai ostettua Tsernigovista purettavaksi määrätyn talon, purki sen, ja rakensi siitä parakkinsa viereen uuden talon. Kesällä 1974, kun talossa olivat vain Deinegojen alaikäiset lapset, puolueorganisaattori toi miliisin määräyksen, arkkitehdin ja siviilipukuisia miehiä, jotka traktorin kanssa hajoittivat talon. Nikolaita käskettiin kerätä kappaleet ja suorittaa hajoitustyö loppuun. Nikolai kieltäytyi.

Deinegat aloittivat valituskierroksen erilaisten viranomaisten toimistoihin. Jevdokia Deinega kävi jopa Moskovassa. Mutta puolueen organisaattorin johdolla toiminut ryhmä tuntemattomia miehiä kävi suorittamassa hävitystyön loppuun kesäkuussa 1975 ja velvoitti isännän maksamaan 168 ruplan ja 94 kopeekan palkkion hävitystyön tekijöille. Perheelle se merkitsi kahden kuukauden palkan menetystä.

Sosialistijohtaja kyttäsi Deinegan perheen puuhia. Kerran sosialistijohtaja hyppäsi esiin maissipellosta, kun Deinegat olivat lukemassa raamattua ja lauloivat omia laulujaan. Maissipellosta tullut sosialistijohtaja antoi Deinegalle 50 ruplan sakon. Sakkoja tiheämmin sosialistijohtaja lateli uhkauksia: "Et kuole rauhassa!" ennusti sosialistijohtaja.

Syyskuun yhdeksäntenä 1976 Nikolai Jakovlevitsh Deinega lähti Tsernigoviin päivystysvuorolleen, eikä palannut. Työpaikalla oli käynyt vävy, Vladimir Karpenko Kolitshevkasta, neljän kilometrin päässä Ivanovkasta. Silloin vielä kaikki näytti normaalilta.

Syyskuun kymmenentenä kello 6 aamulla vävy oli menossa töihin. Bussipysäkin penkillä hän näki selällään makaavan miehen ja miehen ympärillä joukon ihmisiä. Lähemmäs mentyään Vladimir tunsi appensa Nikolai Deinegan. Tajuttomana makaavan Nikolain kasvot olivat verisen liinan peitossa. Pään alla oli leipä ja vieressä rikottu kivennäisvesipullo. Saappaat oli jaloista riisuttu. Otsassa oli tylpän esineen iskusta syntynyt murtuma. Kasvoissa oli tummia punaisensinertäviä haavoja ja vajonneita kohtia, nenänjuuri oli murtunut. Toinen käsi roikkui, ikään kuin olisi ollut poikki. Kun Nikolai Deinega hengitti, nousivat kylkiluut luonnottomasti törrölleen paidan alta. Nikolai oli vielä hengissä, mutta ei reagoinut mihinkään. Vävy ihmetteli, miksei appi ollut omassa kylässään?

Ihmiset, jotka olivat ymmärtäneet Vladimirin olevan loukkaantuneen sukulaisia, yrittivät lohduttaa sillä, että ambulanssi oli jo kutsuttu. Puolen tunnin kuluttua ambulanssi tulikin. Vladimir esitteli itsensä loukkaantuneen vävyksi, ja lupasi lähteä sairaan mukaan aluepiirin sairaalaan, mutta siihen vastattiin: "Ennen miliisin tuloa emme lähde mihinkään". Vladimir lähti hakemaan paikalle anoppia, mutta heidän tullessaan 20 minuutin kuluttua paikalla ei enää ollut ambulanssia, ei miliisiä eikä Nikolai Deinegaa. Deinegaa ei löytynyt myöskään aluepiirin sairaalasta. Vasta kello yhdentoista aikaan Tsernigovin kaupunginsairaalasta kerrottiin, että heille oli tullut tajuton mies.

Sukulaisia Deinegaa tapaamaan ei päästetty. Kello 22 ilmoitettiin: "Miehenne on kuollut ja viety ruumishuoneelle".

Hautajaispuheessa kuulijoita muistutettiin diakoni Nikolai Deinegan viimeisestä saarnasta kotikirkossaan. Viidenkymmenen kolmen vuoden ikäinen Herran palvelija oli puhunut Jeremian kirjan tekstin sanoin:

Kyseessä oli TSERNIGOVIN kaupunki. Tsernigovin babtistiseurakunnan presbyteeri P.M. Kravtshenko kertoi, että vain viikkoa ennen Nikolai Deinegan lynkkausta, KGB oli vaatinut Deinegaa ryhtymään yhteistyöhön kanssaan. Uskoville sanottiin: "Älkää ajatelkaakaan kirjoittaa Deinegasta mihinkään! Älkää laittako syytä jonkun päälle!"

1905-1964

Otto Petrovitsh Vibe syntyi Krimillä, Telmanin piirissä uskovaan perheeseen vuonna 1905. Hän astui kasteessa Taivasten Valtakuntaan vuonna 1923. Seurakunnassa Otto Petrovitsh johti kuoroa ja monisti lauluja hektografilla. Laitteella valmistetut sinikopiot olivat siihen aikaan harvinaisia, mutta sitäkin arvokkaampia, koska muutakaan painomenetelmää ei uskovien käytössä ollut.

Otto Petrovitsh kieltäytyi aseellisesta asepalveluksesta, ja sai suorittaa palveluksensa metsätöissä, kesäisin vuosina 1929-1931. Vuonna 1933 hän avioitui Ida Klassenin kanssa; perheeseen syntyi poika ja tyttö.

Otto Petrovitsh ja hänen isänsä Petr Filippovitsh Vibe vangittiin 1936. Heidät tuomittiin huhtikuussa 1937. Otto vapautettiin ehdonalaiseen, mutta isää Otto ei enää nähnyt. Seuraavana vuonna Otto vangittiin uudelleen. Tuomio annettiin ilman oikeudenkäyntiä: 10 vuotta vankeutta. Kahden kuukauden kuluttua hänet lähetettiin etappitietä Siperiaan, Krasnojarskin seudulle.

Otto Petrovitsh Viben vaimo ja lapset karkoitettiin vuonna 1941 Kazakhstaniin. Kahteen vuoteen Otto ei tiennyt perheestään mitään.

Vankeusrangaistus päättyi 1948, ja Otto siirrettiin pakkosiirrettyjen kirjoille. Perheen yhdistäminen siirtyi. Vasta 01.11.1950 Otto Petrovitsh saapui Akmolan, nykyisen Ascanian seudulle Kazakshtaniin perheensä luo. Vuonna 1958 hän siirtyi Karagandaan ja siunattiin seurakunnan presbyteeriksi.

Tammikuun 23:na 1963 Otto Vibe vangittiin ja tuomittiin neljäksi vuodeksi ankaran kurin vankileireille. Tammikuussa 1964 Otto sai luvan tavata perheensä. Vaimo oli sairaana, eikä voinut lähteä vankileirille miestään katsomaan, joka kahden viikon päästä sai infarktin ja 30. tammikuuta 1964 kuoli. Hautajaisissa lapsenlapset rukoilivat ukkinsa arkun ääressä: "Herra, anna meidän kulkea isoisän jalanjäljissä".

1926-1929

Ivan Aleksejevitsh Afonin syntyi 30.08.1926 Tulan alueen Danilovon kylässä. Vuonna 1947 hän tutustui uskoviin, sai keskustella heidän kanssaan asioista ja alkoi käydä uskovien kokouksissa. Kasteelle hän pääsi 1948 keväällä, ja vielä samana vuonna hän avioitui Anna Stepanovna Mandrjushenkon, uskonsisarensa kanssa.

Ivan Aleksejevitsh oli työssä kaivoksilla. Hänen tehtävänään olivat sähkötyöt. Terveys ei ollut häävi, ja 1964 hän joutui vuoteen omaksi. Herra kuuli kuitenkin perheen rukouksen, ja pystyi nousemaan jaloilleen.

Kun uskovat olivat pyrkineet Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Keskuskomitean puheille 1966, alkoivat maassa suuret vainot. Maaliskuun 30. 1967 uskovia tuotiin monien vartioiden saattelemina tuomioistuimeen, heidän joukossaan oli myös Ivan Aleksejevitsh. Hän sai 3 vuotta. Sairas mies ei selvinnyt pakkotyölle asetetuista normeista, ja häntä rangaistiin kieltämällä ruuan hankkiminen vankilan kioskista ja pakettien vastaanottaminen vankilan ulkopuolelta. Ivan Aleksejevitsh oli 22.11.1969 tekemässä koria, kun hän luhistui korin päälle ja kuoli. Tappamalla sairaan miehen nälkään viranomaiset saivat asian näyttämään siltä, että kuolinsyy oli jossain muualla kuin siinä, että hän oli baptistien sisäisen herätysliikkeen ensimmäisiä vastuunkantajia, Organisointikomitean jäsen.

Ivan Aleksejevitsh Afonin oli kuollessaan 44 vuoden ikäinen. Yhdeksän lasta jäi äidin hoidettavaksi.

1932-1983

Ivan Ivanovitsh Popov syntyi Rostovin alueen Shahtyn kaupungissa Ukrainassa 1932. Hän eli äitinsä kanssa. Molemmat rakastivat Jumalaa ja palvelivat Häntä, Ivan vuonna 1968 rakentamalla tilavan talon uskovien kokouspaikaksi kotimökkinsä viereen. Mutta siitäkös vihollinen vihastui kamalasti: Ivan Ivanovitsh vangittiin. Kaksi sisarta vangittiin lapsien "uskonnollisesta kasvattamisesta". Vuoden lopulla vangittiin saarnoja pitänyt diakoni Narsesjan.

Veli Ivan sai kolme vuotta pakkotyölaitosvankeutta, mutta kärsi rangaistuksen tavallisella pakkotyöleirillä. Samalla kokoukset kotikirkossa jatkuivat.

Neuvostovapauteen päästyään veli Ivan oli mennä naimisiin, mutta hoksasi kuitenkin kysyä tytön mielipidettä kotikokouksista. Tyttö oli niitä vastaan, ja aie kariutui. Ivan jäi vanhaksipojaksi.

Vuonna 1978 Vanjan äiti kuoli. Kaupungin tuomioistuimen päätöksellä Vanjan talo julistettiin laittomaksi rakennukseksi ja takavarikoitiin. Talosta tuli valtion kirjasto. Mutta Vanjapa ei muuttanut pois talostaan. Taloon pantiin sinetit päälle. Ivan Ivanovitsh muutti nyt pihalle, parakkiin, johon hän teki uunin. Viisi vuotta Vanja-veli asui parakissaan tämän maailman herrojen suureksi harmiksi. Vuonna 1983 katkaistiin sähköjohdot.

Jonkun aikaa uskovien kokouksia oli jatkettu pihalla. Kun miliisit hajoittivat joukot, siirtyivät kokoukset talvella yksityiskoteihin ja kesällä metsään.

Lokakuussa 1983 Vanjan parakki paloi yöllä. Kahdessa tunnissa palo saatiin sammumaan. Vanja löytyi kuolleena, makaamasta verilammikossa lattialta. Päässä oli voimakkaasta iskusta saatu jälki. Kuolinsyyn virallisen version mukaan Ivan Ivanovitsh Popov "Menetti henkensä tulipalossa".

Silminnäkijöiden mukaan parakin ovi oli suljettu ulkoa päin, eikä sitä sisältä voinut aukaista. Vanja aiottiin polttaa kuin ihmisuhri Baalin alttarilla, mutta toisin kävi. Vanjan uskontaistelua läheltä seurannut Valentina, Ivanin sisar lihan mukaan, tuli uskoon. Hän ryhtyi nyt vuorostaan käymään taistelua siitä, että Vanjan talo saataisiin takaisin riistäjävaltiolta. Mutta valtiota ei ole helppo voittaa. Valentina tapettiin työpaikallaan keväällä 1985. Shahtyn kaupunki oli taas näyttänyt värinsä. Se oli verenpunainen.

Shahtyn seurakunnalla oli parhaimpina vuosinaan 1930-luvulla vankeudessa 150 jäsentä, joista vapaudessa kuolivat vain harvat. Vuosina 1961-1986 vankeuteen joutui 11 seurakunnan miespuolista jäsentä, kolme heistä useammin kuin kerran. Rekisteröimättömien baptistiseurakuntien keskusneuvoston jäsen Baturin oli vankeudessa kaikkiaan 24 vuotta. Ja sitten vielä nämä kotiensa ja työpaikkojensa viereen lynkatut Jumalan lapset …

1914-1973

Ivan Moisejevitsh Ostapenko syntyi Bessarabiassa, nykyisessä Moldaviassa, vuonna 1914. Nuoruudessaan hän kiivaili ortodoksian puolesta, kuin fariseus Paavali aikoinaan juutalaisuuden puolesta. Ortodoksit eivät kuitenkaan pystyneet puolustamaan näkökohtiaan alueella leviävää baptistien herätysliikettä vastaan rauhanomaisin keinoin. Baptistien ja ortodoksien välisiin julkisiin väittelyihin ortodoksien puolelta osallistunut Ivan Ostapenko tuli uskoon.

Vuonna 1949 Ivan Moisejevitsh siunattiin Shevtshenkon kaupungin baptistiseurakunnan presbyteerin virkaan. Ivan Moisejevitshin aikana sosialistien vaatimaa lapsikieltoa ei toteltu ja kiertävät sananjulistajat saivat vapaasti toimia seurakunnassa. Vuodesta 1960, kun nämä periaatteet tulivat kiivaan hyökkäyksen kohteeksi, alkoivat Ivan Moisejevitshin vainot.

Vuonna 1968, 18. lokakuuta, Ivan Moisejevitsh tuomittiin neljän vuoden vapausrangaistukseen ankaran kurin leireillä ja kolmen vuoden karkoitukseen. Vapausrangaistuksen jälkeen Ivan Moisejevitsh Ostapenko karkoitettiin Ukrainan maaseudulle kolhoosiin, mutta, kuten myöhemmin selvisi, ei ilmaiseksi. Hintana olisi ollut vakaumuksien muuttaminen, takinkääntötemppu. Kun veli kieltäytyi, hänet lähetettiin etappitietä Tjumenin alueen Oktjabrskin piirikunnan Njaganin kylään Siperiaan.

Ivan Moisejevitsh oli Siperiaan tullessaan 58 vuotias kolmannen asteen invalidi. Vaimo Irina saapui miehensä luo, mutta ei kestänyt ilmastoa, ja joutui palaamaan lastensa luo. Ivan Moisejevitsh itse joutui sairaalaan. Puolentoista kuukauden hoidon jälkeen sairaala antoi lausunnon, jonka mukaan ilmasto ei sovi Ivan Moisejeville. Metsänhoitopiiri, jonka töissä Ivan Moisejevitsh oli, anoi tuomioistuimelta työmiehensä vapauttamista. Mutta Ivan oli sillä välin joutunut lämmittäjäksi yövuoroon kylän laidalla olevaan kohteeseen. Aamulla 27. tammikuuta 1973 Ivan Moisejevitsh löydettiin hirtettynä sen rakennuksen rappukäytävässä, jossa hän oli päivystänyt. Samalla hävisi kaksi miestä, jotka olivat asuneet samassa huoneessa Ivan Moisejevitshin kanssa.

Viimeisessä kirjeessään Ivan Moisejevits kirjoitti: "Älkää itkekö minua, jos kuolen. Tulee aika, jolloin Herra sanoo pohjoiselle: Anna tänne; ja etelälle: Älä pidätä. Ja maa tuo julki kaikki kuolleensa, että ne joutuisivat valkean valtaistuimen ja kaiken maan Tuomarin eteen, saadakseen kukin sen, mitä hän on tehnyt ruumiillisen elämänsä aikana, hyvää tai pahaa. Pysyköön ajatuksemme aina siinä, mikä on hyvää ja tehkäämme hyvää kaikkien ihmisten ja Jumalan edessä. Jos olen jotakin loukannut jossakin, antakaa anteeksi minulle Herran tähden …"

Ruumista hakemaan tulleille sukulaisille annettiin lupa viedä arkku ja siinä oleva ruumis mukanaan, mutta lupa peruttiin. Sukulaiset olivat ehtineet huomata, että jalat ja kämmenet olivat melkein mustat, mutta kasvot olivat valkoiset ja puhtaat. Sukulaisten oli lähdettävä Moskovaan. Käytiin läpi kaikki mahdolliset elimet, mutta turhaan. Sillä aikaa Tjumenista oli tullut lupa ruumiin noutamiseen. Seitsemäntoista päivää ruumisarkkua vietiin kotikirkkoon. Valtion turvallisuuskomitean työntekijät kulkivat sukulaisten kantapäillä hankaluuksia tekemässä.

Heti Shevtshenkoon tultua saniteetti- ja epidemia-aseman työntekijät ilmestyivät paikalle. Ruumisarkun avaaminen kiellettiin ehdottomasti. Talon ympärille laitettiin vartijat, mutta siitä huolimatta sukulaiset avasivat arkun ja tarkastivat ruumiin. Ivan Moisejevitshin ohimoilla oli syvä haava. Se oli täytetty vahalla. Mutta Shevtshenkossa oli lämpimämpää, kuin Siperiassa ja vaha oli sulanut, mikä paljasti pahojen aikeiden jäljet. Veli oli nähtävästi ensin tapettu ja hirtetty vasta sitten. Veljeä oli tarjottu uskoville myös itsemurhantekijänä, jolloin uskovat olisivat kieltäytyneet häntä hautaamasta. Mutta koko katala hanke paljastui.

Veli Ostapenkon tappo ei ollut satunnainen tapaus. Luopiot olivat kiivaasti ajaneet Shevtshenkon baptistiyhdyskuntaa rekisteröitymisen kannalle. Ostapenkon vapauttaminen olisi haitannut heidän hankkeitaan.

1952-1972

Ivan Vasiljevitsh Moisejev, kansallisuudeltaan moldavian romanialaisia, oli suorittamassa varusmiespalvelusta Mustan meren pohjoisrannikolla, Azovan meren portiksi kutsutussa Kertshin suljetussa sotilaskaupungissa. Heinäkuun 17. päivänä 1972 hänen vanhempansa saivat sotilasosastosta nro 61968 "T" sähkeen: "Teidän poikanne Moisejev, Ivan Vasiljevitsh kuoli traagisesti".

Vanhemmat Vasilij Trofimovitsh Moisejev ja Ioanna Konstantinovna Moisejeva Moldavian neuvostotasavallan Suvorovin piirikunnan Volontirovkan kylästä tiesivät odottaa jotakin tällaista. He olivat saaneet armeijaan viedyltä pojaltaan kirjeitä. Maaliskuussa, kohta armeijaan menonsa jälkeen Ivan Vasiljevitsh kirjoittaa:

Noin puolitoista vuotta armeijaan menon jälkeen, Ivan Moisejev kirjoittaa:

Kesäkuun 31. 1972 Ivan Vasiljevitsh Moisejev kirjoittaa:

Kirjeessä, jossa ei ole päiväystä, Vanja kertoo, että hänen luonaan oli käynyt veljiä Zaporozhjesta, rekisteröidyistä kirkosta. Vanja iloitsee veljistä, vaikka kertookin, että nämä olivat pettäneet hänet, siis saattaneet vihollisen armoille, kertomalla siitä, että Vanja saarnaa Kristusta. Toisessa, yhdeksäs kesäkuuta 1972 päivätyssä kirjeessä Vanja kertoo:

Vanjan muistiinpanoista selvenee, mistä sotilaasta hän tässä puhuu. Muistiinpanoissaan Vanja kertoo: "Kerran komppaniamme oli tullut politiikan tunnille. Salissa oli alussa parikymmentä henkilöä. Komppanian päällikkö ei jostakin syystä tullut paikalle. Silloin sotilaat päättivät keskustella siitä, mikä ero on minun Jumalani ja heidän jumalansa välillä. He kysyivät minulta: 'Kuka on Jumalasi?' johon vastasin: 'Jumalani on kaikkivoipa ja kaikkivaltias' Yksi kersantti, armeenialainen Jerevanista, sanoi minulle: 'Jos sinun Jumalasi on kaikkivoipa ja Hän on elossa ja voi tehdä mitä vaan, niin päästäköön Hän minut huomenna kotiin lomalle, niin silloin minä uskon Häneen!' Kaikki sotilaat sanoivat samaa: 'Kyllä, jos Jumala päästää hänet, niin me tiedämme, että Jumala todellakin on. Mutta toistaiseksi me pidämme kaikkea sinun kertomaasi satuina. Jos kuitenkin sinun Jumalasi tekee tämän, niin me uskomme, että Hän on elävä ja voi tehdä kaiken'. Rukoilin hengessä, ja Herra avasi minulle: 'Sano, että Minä voin sen tehdä'. Silloin minä sanoin kersantille: 'Huomenna sinä lähdet kotiin lomalle, mutta täytä se, mitä sinulle sanon: 'Heitä pois tupakka'. Hän heitti tupakan pois, ja minä käskin häntä heittämään askin taskusta. Hän otti askin ja poltti sen. Sillä aikaa, kun keskustelua oli käyty, oli koko komppania, 150 henkilöä, tullut kokoon. Sitten tulivat päälliköt, ja lähettivät meidät eri töihin. Illalla taas tapasimme kersantin kanssa ja keskustelimme kaksi koko yön, kaksi tuntia vain nukuimme. Hän lupasi, että uskoo. Minä annoin hänelle muutamia neuvoja, miten käyttäytyy kotimatkalla. Vanhemmat eivät ole uskovia, eivätkä tiedä mitään Jumalasta. Päällikön kanssa hänellä ei ole ollut puhettakaan lomasta. Aamulla, heti ylösnousun jälkeen, minut lähetettiin autolla hakemaan muonaa. Sitten minulle kerrottiin, että komppaniaamme soitti suuri päällikkö, joku kenraali, ja käski päästämään sen kersantin heti kymmenen minuutin päästä kotiin. Mutta minä uskon, että se ei ollut kenraali, vaan enkeli, joka soitti. Esikunnassa tehtiin paperit ja kersantti lähti lomalle. Kun sotilaat kuulivat tästä, he kertoivat upseereille, millaisen politiikan tunnin me olimme edellisenä päivänä pitäneet ja että kaikki oli toteutunut, 'mitä Ivan ennusti'. Upseerit lähettivät muutamia sotilaita ajamaan takaa kersanttia, palauttaakseen hänet takaisin, ja siten kumotakseen sotilaiden yleisen mielipiteen siitä, että Ivanin Jumala antoi kersantille loman, mutta se oli myöhäistä. Kersantti oli jo matkustanut eikä häntä tavoitettu. Kun minä palasin rykmenttiin, sotilaat ympäröivät minut ja iloisena kertoivat, että hän oli lähtenyt. En ehtinyt puhumaan heidän kanssaan, kun minua jo kutsuttiin esikuntaan. Siellä minua odotti divisioonan komentaja, kenraalimajuri. Hänen kysymykseensä siitä, mitä oli tapahtunut, minä vastasin kertomalla kaikki järjestyksessä siitä eilisestä politiikan tunnista. 'Mutta miten sinä voit tietää, että hän lähtee lomalle?' kysyi kenraali. Minä vastasin, että Jumala teki sen. Minut aiottiin lähettää nähtävästi kenraalin määräyksestä pois tästä sotilasosastosta, viedä jonnekin kauemmas, mutta sotilaat nousivat minun puolelleni. Kaikki jättivät työnsä ja kerääntyivät esikunnan eteen. Ja niin minä jäin omaan yksikkööni.

Vanjan muistiinpanot jatkuvat: "Näiden 'politiikantuntien' jälkeen meidät kaikki lähetettiin arojen uudismaille viljankorjuutöihin …" mutta palaamme yllämainitun kirjeen tekstiin:

Yhdestoista heinäkuuta 1972 Ivan kirjoittaa:

Heinäkuun 13:na, kolme päivää ennen kuolemaansa Vanja kirjoittaa:

Ivan Vasiljevitsh Moisejev, lempinimeltään Vanja, oli kuollut kidutukseen, tai "väkivaltaisesti", kuten anatomian asiantuntijalausunto sen ilmaisee, 16.07.1972 Jeesuksen Kristuksen todistuksen tähden. Vanjaa oli lyöty, haavoitettu, poltettu tulistetulla raudalla ja lopuksi pantu puolikuolleena seisomaan Mustaan mereen 156 sentin syvyydelle. Vanjan pituus oli 185 senttiä. Ruumiin mukana toimitetussa kuolintodistuksessa kuolinsyyksi ilmoitettiin "Hukkumisesta johtuva mekaaninen asfiksaatio".

Ruumisarkku avattiin ennen hautamista. Näky oli kauhea: Sydämen seudulla oli kuusi syvää reikää, päässä oli sisäänpainumia oikealla ja vasemmalla, jalat ja selkä oli pahoin hakattu, rinnassa oli suuria palovammoja ja suun ympärillä oli mustelmia.

Kuolinpäivänä KGB:n Vanjalle antama viimeinen harkinta-aika oli päättynyt. Iltapäivällä sotilasosaston komentaja V.V. Maslin ja hänen seuraansa liittyneet siviilipukuiset miehet käskivät Vanjaa ajamaan autolla heidän jälkeensä. Silminnäkijöiden mukaan murhaajien auto oli Pobeda, "voitto"). Lynkkaamalla Ivan Vasiljevitsh Moisejevin sosialistinen liike antoi maailmalle haasteen, jonka sanoma on selvä. Saatana käy viimeistä, raivoisaa taistoaan Kristusta vastaan, joka on jo voittanut ja jo ylösnoussut.

Vanja sai jätettyä muistikirjansa Kertshin kaupungin uskoville ennen kuolemaansa.

1963-1983

Jurij Ivanovitsh Burda ei suostunut rikkomaan ylipäällikkö Jeesuksen käskyä "älkää vannoko" ja joutui hankauksiin neuvostoarmeijan komentajien kanssa, jotka vaativat Juria vannomaan valan, ja vieläpä osoittamaan valallaan kuuliaisuutta aivan väärille pomoille. Jurij lähetettiin jatkotoimia varten kauas pois kotiseudultaan Ukrainasta jatkokäsittelyä varten.

Kuuden kuukauden kuluttua, 01.11.1983 Jurij Burdan vanhemmat saivat sähkeen Semipalatinsk-22, sotilasosasto 63159 komentajalta: "Teidän poikanne, Burda, Jurij, on kuollut traagisesti. Sähköttäkää matkustamisesta".

Semipalatinskissa, Kiinan rajan tuntumassa Kazakhstanissa, Jurin vanhemmat otti vastaan majuri Pavlov, komentajan poliittinen varjokomentaja eli zampolit, sekä rikostutkija, jotka kertoivat vanhemmille hatarasti sepustetun tarinan onnettomuudesta, joka oli sattunut, kun Jurij oli ollut pesemässä käsiään. Paikkaa ei päässyt katsomaan, se oli "salainen", eikä vanhemmilla ollut varmaan intoakaan katsoa paikkaa, jolla tuskin oli mitään tekemistä heidän poikansa kuoleman kanssa. Rikostutkijakin oli enemmin kiinnostunut pojan menneisyydestä kuin kuolemasta. Vanhemmat olivatkin joutuneet kuulusteluun.

Ruumiista vanhemmat joutuivat taistelemaan petojen kanssa. Lopulta ruumis saatiin Ukrainaan. Hautausta oli tullut valvomaan neljä KGB:n työntekijää. Joukkoa johti majuri Volkov, sama, joka oli uhkaillut Jurij Burdaa jo ennen, kuin tämä oli joutunut armeijaan, syystä että Juri ei ollut ryhtynyt ilmiantajaksi, eli niin sanottuun yhteistyöhön.

Kyläläisten, sukulaisten ja uskovien läsnäollessa Jurin isä juotti sinkkiarkun auki. "Eteemme avautui kauhea näky" kirjoittivat Jurin sukulaiset maan hallitsijoille lähettämässään ilmoituksessa. Ruumiille oli tehty ruumiinavaus. Silmissä oli yhtenäinen, harmaa kalvo. Kädet oli väännetty ruuviksi, ne taipuivat ja vääntyivät vapaasti kaikkiin suuntiin. Molempien käsien ranteissa oli kaksisenttiset, siniset käsirautojen jäljet. Molempien käsien sormet olivat mustia, litteiksi litistettyjä. Molemmat kädet olivat kyynärpäihin asti täynnä neulan reikiä, ja ylempänä, aina hartioihin asti, oli kummassakin kädessä neljä poltettua jälkeä, ikään kuin sähköpistokkeella tehtyjä. Samanlaisia jälkiä oli ohimoissa ja leuassa. Sydämen seudulla oli halkaisijaltaan noin 4 millimetrin suuruinen poltettu lyöntihaava. Ruumis oli veretön, puhdas, ilman verenpurkaumia. Jaloissa ei ollut vaurioita. Hiukset harmaat …

1960-1981

Vasilij Fedorovitsh Druk syntyi ja varttui pienessä moldavilaisessa Novye Marineshtin kylässä. Vanhemmat olivat uskovia, ja myös Vasilij oli innokkaasti mukana nuoren seurakunnan elämässä. Hän tunsi hyvän Pyhät Kirjoitukset ja oli paitsi sana taitaja, myös sen tekijä.

Lokakuussa 1979 Vasilij kutsuttiin armeijaa, Leningradiin, sotilasosastoon 32534. Vakaumuksensa mukaisesti hän ei tehnyt sotilasvalaa. Kirjeissään Vasilij, jota ystävät kutsuivat Vasjaksi, ei kertonut oloistaan armeijassa, mutta lomalla hän kertoi vainoista ja yrityksistä pakottaa valan vannomiseen. Loman jälkeen kirjeitä tuli harvoin. Viimeisessä kirjeessä Vasja mainitsi, että "Yksi kersantti haluaa tappaa minut…" Heti seuraavana päivänä kirjeen jälkeen, 13.08.1981 vanhemmat saivat sähkeen: "Teidän poikanne on traagisesti kuollut…"

Vasilij Drukin isälle sotilasosasto 32534:n sotilaat kertoivat, että 13. elokuuta 1981 sotilasosastossa käytiin venäläisten ja uzbekkien välillä tappelu, jonka jälkeen majuri Kobylko ja komppanian päällikkö luutnantti Miroshnitshenko keräsi komppanian ja käski sotilaiden mennä leninismin huoneeseen, samalla kun Vasja Druk ja sotilas Terzin komennettiin viereiseen kansliaan. Sitten majuri Kobylko käski henkilökohtaista autonkuljettajaansa Tursunovia, joka oli uzbekki, "Lesha, mene ja ota hänestä selvä!" Itse hän jäi leninismin huoneen ovelle, ja piti ovea kiinni, ettei kukaan sotilaista pääsisi ulos. Kun Vasja tuli kansliaan, Tursunov juoksi Vasjan luo ja iski häntä puukolla sydämen tienoille. Käytävässä sillä hetkellä oli rykmentin komentaja Miroshnitshenko. Vasja ehti huutaa neljä sanaa: "Toveri luutnantti, minua on puukotettu". Sotilaat, huudon kuultuaan ryntäsivät ulos leninismin huoneesta ja näkivät, kuinka uzbekki Tursunov kiskaisi puukon Vasjan rinnasta. Verta vuotava Vasja kaatui. Majuri Kobylko huusi tappajalle: "Lesha, juokse". Hän juoksi myös itse pois. Vasja kuoli muutaman minuutin kuluttua.

Tuomionkäynti tappaja Adhan Burhanovitsh Tursunovia vastaan oli salainen. Siinä oli läsnä vain Vasjan isä. Paholaisenpalvelijoille ominaiseen tapaan tuomioistuin käänsi tahallisesti kaikki tosiasiat vastakohdikseen ja esitti, että Vasilij Druk oli juovuksissa. Veren alkoholipitoisuudeksi väitettiin 0,94. Tuomioistuin sisällytti tuomioon lisäksi seuraavan lauseen: "Molemminpuolisten loukkauksien ja tappelun jälkeen syntyneiden henkilökohtaisten vihamielisten suhteiden pohjalta Tursunov iski häntä tahallaan veitsellä rintakehän vasemmalle puolelle, aiheuttaen läpimenevän isku-leikkaus haavan, niin, että sydän vaurioitui". Tosiasioiden sijasta kerrotuilla valheilla haluttiin suojella murhaajasotilas Tursunovia ja hänen kanssapalvelijoitaan: majuri Kobylkoa, rykmentinkomentaja Miroshnitshenkoa, sotilasosaston komentajaa everstiluutnantti Tsaturia ja poliittista varjokomentajaa Kontshevia.

1963-1982

Vasilij Ivanovitsh Myzykan vanhemmat saivat 10.01.1982 sähkösanoman: "Poikanne Vladimir on äkillisesti kuollut suorittaessaan sotapalvelusta sotilasosasto 654136:ssa Krasnojarskin seudun Lesosibirskin kaupungissa. Ilmoitus vastasi täysin sitä, mitä kotipaikkakunnan - Tsherkasskin alueen Umanin kaupungin sotilaspiirin II osaston komentaja N.G. Kizil ennen Vasilij Muzykan lähtöä Siperiaan hänelle ilmoitti: "Elävänä et kotiin palaa".

Aluksi Volodja lähetettiin Semipalatinskin alueelle, Georgievkaan, sotilasosasto 49650. Sieltä hän ehti lähettää vanhemmilleen kirjeen.

Kirje jäi ainoaksi. Vladimir lähetettiin Krasnojarskin alueen Jeniseiskin kaupunkiin, sotilasosasto 74439:ään, jonne hän saapui joulukuussa 1981. Kymmenes tammikuuta, viisikymmentä kaksi päivää palvelukseen astumisen jälkeen, hän oli jo kuollut. Komentaja lähetti vanhemmille sähkeen, jossa kuolinsyyksi mainittiin "aivojen absessi" (painauma).

Oikeuslääketieteellisen asiantuntijan S.V. Kabanovin antaman lausunnon mukaan Volodjan kuolinsyy oli "Aivoverenvuoto ja aivojen sisäänpuristuminen, märkäinen aivokalvon tulehdus". Volodjan vanhempien kanssa keskustellessaan lääkäri Kabanov sanoi, että Volodjan ruumiinavauksen tulosten perusteella hänellä on täytynyt olla helvetinmoiset tuskat.

Sotilasosastossa käydessään vanhemmat saivat Valodjan keskeneräisen ja lähettämättä jääneen kirjeen:

Filipp Vladimirovitsh Kornienko kuoli viisi viikkoa Vasilij Ivanovitsh Myzykan kuoleman jälkeen. Molemmat olivat rekisteröimättömän baptistiseurakunnan saarnaajan poikia, molemmat kuolivat armeijassa, molemmat kieltäytyivät vannomasta valaa ja molemmilla kuolinsyynä oli iskujen aivoihin aiheuttamat vauriot. Molemmat veljet olivat kotoisin Tserkassyn alueelta.

Filipp Vladimirovitshin vanhemmat saivat Keski-Aasian sotilaspiirin sotilasosaston nro 12616 komentajalta, majuri Utinilta, sähkeen: "Poikanne Filipp kuoli palveluvelvollisuuksia suorittaessaan. Sähköttäkää tulostanne pikaisesti".

Kun vanhemmat saapuivat paikalle, alkoi kuolinsyyn selvittäminen. Lähtökohtana oli vanhemmille annettu virallinen kuolintodistus, jossa diagnoosi oli seuraava: "Aivoverenvuoto, ja pikkuaivojen mantelin juuttuminen takaraivojen suureen aukkoon".

Filipp Vladimirovitshin lynkkaamiseen osallistui koko Jumalaton Maailma. Jumalaton Maailma Suomessakin kävi kampanjaansa Sosialististen Neuvostotasavaltojen liiton rinnalla Jumalan Valtakunnan kansalaisia vastaan. Työpaikallani Turussa agitaattorit tekivät harhautushyökkäyksiä Totuutta vastaan Suomen Tasavallan radion ja lehdistön - jumalattomien journalistien - taustatuella. Agitaattorit selittivät, että Neuvostoliitossa on uskonnonvapaus, mutta amerikkalaiset käyvät panettelukampanjaa Neuvostoliittoa vastaan, eikä mitään uskovien vainoja ole.

Jumalaton Maailma antoi suojatulta, kun Kolmas sosialistinen Internationaali siirtyi suorittamaan "viimeistä taistoa" Filipp Vladimirovitshin lynkkaamiseksi. Murha oli saatava näyttämään loistavalta sosialismin voitolta taantumuksen amerikkalaisia kätyreitä vastaan. Neuvostoliiton peruskoulujen oppilaat oli jo opetettu sylkemään uskovien lapsia kasvoille. Keski-Aasian lehdistö nosti Filipp Vladimirovitsh maalitaulun asemaan. Sitten alkoivat toimia aikuiset.

Kornienkon perhe kertoo poikaansa vastaan käytyä sotaa seuraavasti: "Poikamme palveluaikana häntä terrorisoitiin jatkuvasti, usein pilkattiin järjestäytyneiden sotilasosastojen edessä, uhkailtiin tuomionkäynnillä, pantiin päävartioon vankeuteen, mustamaalattiin paikallisessa lehdistössä, aivopesua suorittamaan saapui puoluetyöntekijöitä (majuri Levtshenko) saapui Alma-Atasta joka toimi yhdessä sotilasosaston poliittisen varjokomentajan, majuri Zhilan kanssa, joka asiassa osoitti erityistä innokkuutta".

Jumalaton Maailma sai Filipp Kornienkon tapettua. Mutta Saatanan leirissä ei päästy heidän päämiehensä asettamaan tavoitteeseen. Filipp Kornienko pysyi uskollisena Herralle Jeesukselle.

Filipp Vladimirovitsh Kornienko kuoli 14.02.1982. Hautajaisiin saapui useita kymmeniä tuntemattomia edistyksellisen maailman edustajia, jotka olivat niin korkea-arvoisia paikallisten viranomaisten silmissä, että paikallinen virkakoneisto, miliisi ja muut, oli kaikki kauhun kielissä heidän edessään. Ikään kuin paholainen itse olisi ollut paikalla valvomassa työnsä tuloksia.

1953-1980

Vladimir Jegorovitsh Frizen syntyi Siperiassa, Novosibirskin alueen Novo-Kurskin kylässä 1953 uskovan perheen lapsena. Isä toimi saarnaajana - leipätyönsä ohella, kuten muutkin hengellisen työn tekijät Neuvostoliitossa. Perhe oli suuri ja musikaalinen. Äiti osallistui lasten seurakunnalliseen kasvatukseen.

Vuonna 1972 Frizenit muuttivat Pavlodarin alueen Konstantinovkan kylään. Vladimir kävi kasteella. Ikää Vladimir Jegorovitshilla oli silloin 19 vuotta. Nuoria uskovia oli paljon, ja nuorten toiminta vilkasta. Se työ, jonka sosialistit olivat tehneet pysäyttääkseen 1960-luvun alussa alkaneen herätyksen, oli valumassa hukkaan.

Vuonna 1975 Vladimir Frizen avioitui uskonsisaren, Anna Eckin kanssa. Vladimirille annettiin vastuu nuorisotoiminnan järjestelyistä. Seurakunnan yksi tärkeimmistä tehtävistä oli vankeudessa olevien uskovien perheenjäsenistä huolehtiminen, johon Vladimir myös osallistui. Elannon hankkimiseksi Vladimir kävi ansiotyössä, ja rakenteli samalla omaa taloaan. Talossa oli tilaa myös kokoustoimintaa varten.

Vuonna 1979 kolhoosin puolueorganisaattori kutsui Vladimirin puhutteluun ja yritti saada Vladimiria taivutelluksi unohtamaan vangitut veljet. "Sinua ei vainota, miksi kirjoitat hallitukselle muista?" Puolueorganisaattori ei ymmärtänyt uskovien maailmankäsityksiä, mutta jos olisi ymmärtänyt, niin hän olisikin ollut uskova. Paholaisen palveluksessa olevalle miehelle olisi käynyt kristinusko ilman lähimmäisenrakkautta, mutta ei kristinusko.

Puolueorganisaattori lähti hakemaan virka-apua kristinuskon tuhoamiseksi. Yhdessä uskontoasiain valtuutetun kanssa hän tuli Vladimirin luo hänen työpaikalleen vaatimaan uskovien rekisteröitymistä juridiseksi yhteisöksi. "Se on seurakunnan asia", sanoi Vladimir Frizen. Viranomaiset, uskontoasiain valtuutettu ja Alma-Atasta tulleet Valtion turvallisuuskomitean työntekijät tulivat vaatimaan uskovilta vastausta heidän asettamaansa kysymykseen. Mutta uskovat vastustivat rekisteröidyn yhdistyksen perustamista seurakunnan nimellä.

Kun sosialistit eivät saaneet kristittyjä luopumaan kristinuskosta puhumalla, he kaivoivat muut aseet esille. Ensin tulivat uhkaukset. KGB:n työntekijä sanoi: "Me tulemme metsästämään teitä kuin jäniksiä" ja Vladimirin puoleen kääntyen jatkoi: "Ja sinä, Volodja, katso! Sinut me vielä nappaamme!"

Helmikuun ensimmäisenä 1980 Vladimir Frizen, Andrei Petker ja Frida Peters lähtivät hakemaan hengellistä kirjallisuutta. Kolmantena päivänä helmikuuta perhe sai viestin: "03.02.1980 Karagandan ja Alma-Atan välisellä tiellä, tieosuudella 382 km, Kamaz-kuorma-auto ajoi Zhiguli- henkilöauton yli ja surmasi siinä olleet henkilöt: Frizen, Vladimir; Petker, Andrei ja Peters, Frida".

Autossa ollut kirjallisuus, 300 raamattua, 150 evankeliumia, 120 lasten raamattua, raamatun karttakirjoja 40 kpl, hakusanakirjoja 20 kpl olivat myös ruhjoutuneet ja verisiä.

Zhiguli (Lada) oli ruhjoutunut kuorma-auton alla muodottomaksi ja alle metrin pituiseksi möykyksi. Kuorma-autossa oli kaksi miestä, kuljettaja, Drohanov ja hänen lavalla kuljettamansa Moskvitsh-merkkisen auton kuljettaja Fast. Kun surmansa saaneiden omaiset puhuttelivat myöhemmin Fastia, hän sanoi: "Syyllisiä tähän ovat kuljettajan lisäksi muut ihmiset korkeimmasta päällystöstä".

Äidille jäi hoidettavaksi kolme orpoa poikaa - Vladimir, Viktor ja Andrei, kun isä, Vladimir Jegorjevitsh Frizen kuoli Täyden Rakkauden Herran antamia virkatehtäviä täyttäessään.

1948-1980

Vuonna 1948 syntynyt Andrei Jakovlevitsh Petker oli 18 vuoden ikäinen, kun hän muutti Kazakhstanin pohjoislaidalla sijaitsevalle Pavlodarin alueelle, Konstantinovkan kylään. Kylän uskovien keskuudessa Andrei tuli uskoon vuonna 1966, ja armeijan käytyään meni naimisiin sisar Elena Gafnerin kanssa. Vuonna 1974 Andrei Jakovlevitsh siunattiin evankelistan tehtäviin ja kahta vuotta myöhemmin hänelle uskottiin yhteisön vanhimman tehtävät.

Andreilla ja Elenalla oli jo viisi lasta - kolme poikaa ja kaksi tyttöä, kun Andrei Petker lähti viimeiselle palvelusvuorolleen yhdessä Vladimir Frizenin ja Frida Petersin kanssa. Isä ehkä tiesi edessä olevat tapahtumat ja hyvästeli matkalle lähtiessään perheensä erikoisen hellästi.

Konstantinovkan kylässä pidettiin 10.02.1980 hautajaisia. Kaksi raamattujen hakumatkalla 03.02.1980 kuolleesta kolmesta uskovasta tekivät nyt matkaa avoautossa, arkkujen kannet avoimina Siperian pakkasessa. Hautajaiset pidettiin ulkona, sillä kaikille niille uskonveljien muistoa kunnioittamaan kokoontuneille 1300 ihmiselle ei kylästä löytynyt kyllin suurta tilaa. Laulut, muistosanat ja orkesterin soitto lohduttivat surevia, mutta poisnukkuneet olivat jo Aabrahamin helmassa saamassa lohdutusta omiin murheisiinsa ja odottamassa, kunnes myös kaikki muutkin surevat kootaan pilviin vanhurskauden päivän koittaessa.

1948-1980

Kolmas 03.02.1980 yliajetuista uskovista, Frida Kornejevna Peters oli syntynyt vuonna 1948 ja asui Alma-Atan alueen Issykin kaupungissa. Frida Kornejevna oli tullut uskoon 1965 ja käynyt kasteella 1966. Fridalla oli kaksi toivomusta: Elää lähellä Herraa Jeesusta ja palvella häntä. Kun veljiä vangittiin, oli hento Frida valmis tekemään myös miesten töitä. Nuoruudestaan huolimatta hän sai kotiseurakunnassaan nimen "mama Frida". Fridalle kannatti avata sydämensä, sillä hänellä oli viisaat neuvot ja ymmärtäväinen sydän. Vain viranomaiset kiristelivät hampaitaan ja sanoivat: "Hän on liian aktiivinen. Jotain olis tehtävä…"

Vuonna 1978 Frida oli jättänyt leipätyönsä. Hän palveli Jumalaa ja valmistautui häihin. Frida oli alkanut valmistaa hääpukua, ja viimeiselle työmatkalle lähtiessään hän pyysi muita ompelemaan puvun valmiiksi.

Jumala valmisti Fridan äitiä kohtaamaan raskasta viestiä. Levoton äiti avasi Raamatun ja luki: " He ovat voittaneet hänet Karitsan veren kautta ja todistuksensa sanan kautta, eivätkä ole henkeänsä rakastaneet, vaan olleet alttiit kuolemaan asti". Illalla 03.02.1980 miliisin henkilökunta toi sähkeen: "Tyttärenne Frida on kuollut auto-onnettomuudessa". Yöllä äiti lähti kahden veljen kanssa hakemaan tapetun tyttären ruumista. Rikostutkija alkoi heti kuulustella tyttärensä menettänyttä äitiä. Miliisiä kiinnosti se, missä tytär oli työssä, missä ammatissa ja minne oli matkalla. Näihin kysymyksiin äiti ei vastannut.

Helmikuun yhdeksäntenä 1980 vaatimaton hautajaiskulkue Issykin kaupungissa Kazakhstanissa kantoi julisteita. "Heidän työnsä tulee heidän jäljessään" todistivat ystävät Ilmestyskirjan sanoin.

Viranomaiset yrittivät hävittää kaikki jäljet onnettomuuspaikalta. Uskovien pystyttämä muistomerkki työnnettiin puskutraktorilla hajalle, onnettomuuspaikka asfaltoitiin sadan metrin matkalta, ja paikka, johon Kamaz pysähtyi Zhiguli allaan, muutettiin linja-autopysäkiksi.

Kaikki kolme yliajossa kuollutta uskovaa olivat Siperian saksalaisia, eikä sattumalta. Saksan valtiopäivät olivat 1529 hyväksyneet Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan keisarillisen lain, jonka perusteella kaikki saksan kastajat tapettiin. Vuodesta 1529 lähtien Saksan baptisteilla oli ollut vain kaksi vaihtoehtoa, joko kuolla saksalais-roomalaisen pyövälin kädestä tai paeta itään. Vuosisatojen ajan tuhannet ja taas tuhannet saksalaiset siirtyivät ensin Tsekkeihin, Puolaan ja Ukrainaan ja Venäjän Keisari Katarina II ajoista lähtien myös Venäjälle. Venäjän vallankumouksen jälkeen Venäjällä, varsinaisen Venäjän ja Tatarstanin välisellä arovyöhykkeellä asui jo yli kaksi miljoonaa saksalaista, oli jo oma Volgan Saksalainen autonominen Neuvostotasavaltakin, kunnes se 1933 lakkautettiin. Suuren Saksalais-Venäläisen sodan alkaessa 1941 Venäjän saksalaiset karkoitettiin Volgan seuduilta Siperiaan. Kaikki saksalaiset eivät olleet uskovia, mutta monet, kuten Vladimir Frizen, Andrei Petker ja Frida Peters olivat uskollisia kuolemaan asti, sen perinteen mukaisesti, jota he olivat seuranneet jo 1500 luvun alusta asti. Nyt heidän työnsä oli lopussa. Monet Venäjän saksalaiset olivat jo muuttaneet Saksaan ja pian saksalaisten uskovien lähdettyä päävastuun Siperian evankelioimisesta ottivat muut, pääasiassa Länsi-Ukrainasta ja Valkovenäjältä tulleet uskovat, toiset vangittujen ja karkoitettujen perheenjäseniensä jälkiä seuraten tai vuoden 1991 jälkeen myös itse tekemiensä ratkaisujensa mukaisesti.

1958-1980

Ivan Jasko asui Gomelissa, eikä hän vielä ollut edes seurakunnan jäsen, kun KGB:n työntekijät yrittivät saada häntä töihinsä. Armeijan jälkeen nuori uskova otti kasteen. Päästäkseen KGB:n värvääjistä Ivan Jasko muutti Tsernigoviin. Mutta KGB oli sielläkin. Silloin Ivan muutti Sindarevskojen kylään Tsernigovin lähistölle ja tuli siellä seurakunnan jäseneksi.

Ivan Jasko kävi työssä Nezhinan kaupungissa, lastaajana asemalla. Kotimatkansa hän teki moottoripyörällä. Nezhinan kaupungissa Ivania tuli kadulla vastaan mies, joka tervehti tuttavallisesti: "Terve Vanja! Etkö muista minua?" Vanha vainooja, KGB:n virkamies Gomelista oli tullut jatkamaan Ivanin taivuttelua saatanan riveihin. Vanja sai "miettimisaikaa" ja hänelle määrättiin uusi tapaaminen.

Kahdeksastoista lokakuuta 1980 Ivan Jasko ei halunnut lähteä töihin. Hän sanoi isälleen: "En millään halua lähteä tänään pois. Sydän on raskas."

Kello 8 aikaan illalla Ivan Jasko oli palaamassa moottoripyörällä kotiin, mutta kotiin hän ei tullut. Kotiväelle ilmoitettiin, että auto oli ajanut Ivan Jaskon päälle. Autiolta tieltä omaiset löysivät Ivanin moottoripyörän vahingoittumattomana sepelikasan vierestä. Kypärä oli kadonnut.

Sukulaiset löysivät Ivan Jaskon syrjäisen maalaiskylän sairaalassa, Itshnasta. Ivanin olivat poimineet tieltä Sindarevskista tulossa olleen linja-auton matkustajat ja sama linja-auto toimitti hänet sairaalaan. Sukulaisia ei aluksi päästetty sairaalaan, mutta sitkeiden vaatimusten jälkeen pyyntöön suostuttiin.

Ivan Jaskolle ei sairaalassa annettu lääketieteellistä apua. Ivan tuli tajuihinsa, ja kuusi päivää hän oli elossa. Kallo oli murtunut takaraivon kohdalta, kallossa oli syvä painauma. Kulmakarvojen yläpuolella oli pieni leikkaushaava.

Vanjan sisko oli päivystämässä vuoteen vierellä, kun sisään tulivat lääkärit, jotka pyysivät sisarta poistumaan, ilmoittaen, että Vanjan peräsuoli on puhdistettava. Kun lääkärit olivat lähteneet, Vanjan kanssa samassa huoneessa maannut potilas kertoi sisarelle, että "He kyllä puhdistivat Vanjan, mutta aivan eri paikan, kuin mitä sanoivat". Tämän jälkeen Vanja lakkasi reagoimasta mihinkään, mitä ympärillä tapahtui." Vanja kuoli 24. lokakuuta 1980. Hautajaisiin tuli paljon tuntematonta väkeä.

Ivan Jasko maksoi täyden hinnan siitä, että hänen lampussaan oli öljyä. Hän oli ymmärtänyt, että vaihtoehtoja on vain kaksi. Sinäkin olet joko Jeesuksen tai hänen vastustajansa riveissä. "Kukaan ei voi palvella kahta herraa, vaan hän on joko … tai …"