Israel sai lain Siinain vuorella, ja sama laki kirjoitettiin uskovien sydämiin helluntaipäivänä heti Jeesuksen taivaisiin korottamisen jälkeen. Mutta samaan aikaan kun lakia kirjoitettiin, jotkut tekivät kultaista vasikkaa. Kun joku vielä muisti sen, että laki on naulittu ristille, niin siitähän se oikein tanssi alkoi.

Lueskelin kirjaa nimeltä "Palavan pensaan äärellä". Kirjan nimen alla selitetään: Eino I. Mannisen persoona ja elämäntyö. Kun Suomen helluntailiikkeestä ei taida olla yhtään kunnon esitystä, korvaa Mannisen elämäkerta aika pitkälle tämän puutteen.

Eino Ilmari Manninen (1896-1967), ystäväpiirissä "kapu", johti Suomen helluntailiikettä sen syntymästä omaan kuolemaansa asti. Kapteenin ainesta hänessä olikin; se, mikä häneltä puuttui, oli valmistautumisaika vaativaan tehtävään. Tehtävän vaativuuden Manninen kyllä ymmärsi, mutta hänen elämäkertaansa lukiessa mielessäni alkoivat pyöriä sanat: "Kultainen vasikka". Näyttää siltä, että helluntailiikkeen organisaatiosta tuli Manniselle lopulta tärkeämpi kuin Jeesus itse.

Vaikka helluntaiseurakunnat olivat itsenäisiä, oli tosiasiallinen valta saarnaajien kokouksilla, niinsanotuilla veljeskokouksilla, ja niissä valtaa piti Eino Manninen ja hänen ryhmänsä alusta asti. Veljeskokouksien päätöksiä ei tuotu seurakuntien tietoon, eikä niistä tiedetty, ja jos tiedettiin, niitä ei uskallettu kritisoida. Tämä valtaryhmän tekemien päätösten arvostelu on vieläkin hyvin arka asia, ja juuri sen vuoksi ei Suomen helluntaiherätyksen historiankirjatkin ovat jääneet kirjoittamatta. Tarkkaavaiselle lukijalle syntyy Eino Mannisen tyttären Lea Kärnän kirjoittamaa kirjaa lukiessa kysymyksiä, joista monet ovat jääneet vastausta vaille, aina tähän päivään asti.

Kun ihminen tulee uskoon, hän kokee oman helluntainsa. Jumala kirjoittaa oman lakinsa ihmissydämen lihatauluun. Tässä alkutilanteessa kaikki on ihan paikallaan, ja kun vielä Pyhä Henki sen kirkastaa, ei minkään asian pitäisi, ainakaan periaatteessa, mennä enää koskaan pieleen myöhemminkään. Mutta meneepäs vaan. Vasta uskoon tulleen ihmisen kimppuun hyökkäävät teologit, kirkko, perinteet ja ties minkälaiset nakertajat yrittämään, jos saisi puraistua vaikka palan pois siitä mehevästä kakusta, joka vasta uskoontulleelle Jumalan lapselle on ylhäältä annettu. Myös Eino Manninen koki tätä. Lea-tytär kertoo:

Kun laki on sydämessä, Pyhä Henki kirkastaa sitä. Se on sitä omantunnon toimintaa. Mutta sitten tulevat pilkkaajat, jotka sanovat omantunnon puhtautta vaalivia nuorukaisia "koplaksi". Pilkatuille he antavat oman selityksensä siitä, mitä Jeesus muka sanoillaan on tarkoittanut. Kirja kertoo eksyttäjän onnistuneen yrityksessään:

Kypsymättömät nuorukaiset eivät tienneet, että Raamattua selitetään Raamatulla, eikä suinkaan Kaanaan maan jalkinekulttuurilla. Jalkojen ja käsien pesu oli toimitettava ennen uhrialttarille lähestymistä ja Uudessa Liitossa aterian jälkeen, mutta ennen ehtoollista. Jos tätä ei tiedetä tai ymmärretä, on paras tehdä prikulleen kirjoitusten mukaan:

Lea Kärnä kertoo myös sen, miten hatarin perustein Eino Ilmari vaihtoi Jumalan määräämän lepopäivän Babylonialaisen auringon päivän palvontaan:

Sapatin hylkäämisestä seurasi, että Mannisen johtama helluntailiike jäi muutenkin kirkolliseksi, mikä merkitsi myös sitä, että kaikki vielä toteutumattomat Herran juhla-ajat jäivät uskoville tuntemattomiksi.

Gerhard Smidtin paljastuminen kahden vaimon mieheksi on Mannisen elämäkerran kirjoittajalle ollut liian vaikea pala lukijalle kerrottavaksi. Jälkien hävittäminen on tehty todella perusteellisesti. Joku kertoo sitä, toinen tätä, mutta kukaan ei näytä tietävän kuin huhuja. Mutta todella mielenkiintoiseksi asia muuttuu vasta, kun muuaan nimillä Gerhard/Gustav/Gustava/G. Herbert Smidt/Schmidt/sukeltaa 1926 esiin historian hämärästä perustamaan raamattukoulua Danzigin vapaavaltioon Itämeren etelärannikolla. Tapahtumain kulusta voi päätellä, että kysymyksessä on sama henkilö kuin Suomesta karkoitettu Gerhard Smidt.

Gerhard Schmidt syntyi saksalaisessa Anapoljen siirtokunnossa Zhitomirin seudulla Ukrainassa 1891 lähellä Novo-Volynskin kaupunkia. Vuonna 1905 perhe siirtyi Saksaan ja 1908 Gerhard ensimmäisen kävi ensimmäisen kerran kävi sellaisessa uskovien kokouksessa, joka vaikutti hänen sydämeensä, ja vaikuttikin voimallisesti. Erikoisesti 17-vuotiaaseen poikaan vaikutti vanhan oopperalaulajan laulu, jossa kutsuttiin syntisiä uskomaan evankeliumin ilosanomaan. Gerhard halusi ottaa kutsun vastaan, otti ja alkoi itse laulaa samoja lauluja. Päätettyään Berliinin liikemiesopiston hän lähti New Yorkiin opiskelemaan Raamattua vuosiksi 1915-1918. Koulun nimi oli Rochester Bible Training School. Koulun jälkeen hän tuli Ruotsiin, jossa hän toimi Lewi Pethruksen työyhteydessä (ja jäi sitten Suomeen?).

Noin vuonna 1925 Gerhard Smidt muutti Yhdysvaltoihin, jonka kansalaisoikeudet hän oli saanut siellä opiskellessaan. Yhdysvalloissa hän etsi rahoitusta Puolaan suunnittelemalleen raamattukoululle. Olihan hänen kotiseutunsa Neuvostoliiton perustamisen jälkeen jäänyt Puolan puolelle rajaa. Rahan keruu sujui heikosti; vain muutamia nuoria uskovia pystyttiin lähettämään Englantiin opiskelemaan. Lopulta sponsoreita löytyi, ja 1928 Gerhard Smidt tuli Gdanskiin, silloiseen Danzigin vapaakaupunkiin vastaperustetun Venäjän ja Itä-Euroopan lähetysseuran REEM piispan (superintendentin) ominaisuudessa. Smidt oli yksi seuran perustajista, Swansonin ja Paul Bernhard Petersonin ohella. Seuran keskuspaikkana oli Chicago.

Danzigin raamattuopisto toimi vuosina 1927-1940. Gerhard Smidtin vaimo Corrie kuoli 1929 ja 1930 Smidt avioitui saksalaisen Margaret Neumannin kanssa. Heille syntyi kaksi lasta Ruth ja Karin.

Danzigin raamattuopiston vaikutus oli suuri, mutta se ei ollut helluntailiikkeen ainut kanava Puolaan ja Itä-Ukrainaan. Puolaan, Ukrainaan ja Valkovenäjälle oli muuttanut takaisin muitakin Yhdysvalloissa uskoon tulleita helluntailaisia, jotka eivät panneet kynttiläänsä vakan alle kotimaahan palatessaan. Seurakunnat kasvoivat molemmilla puolilla Puolan ja Neuvostoliiton rajaa.

Saksassa Hitler oli kieltänyt kaikki helluntailaisten yhteisöt, mutta baptistien johtajat olivat vannoneet vaaditun uskollisuudenvalan Hitlerille, ja saivat jatkaa toimintaansa. Suojautuakseen Hitleriltä Smidt kehoitti seurakuntia liittymään baptisteihin, mutta se herätti aiheellista vastustusta. Kun kansallissosialistit syksyllä 1939 valloittivat Puolan, joutui Smidt kuudeksi kuukaudeksi vankilaan, mutta vapautettiin. Kun keskitysleirille joutumisen uhka kävi ilmeiseksi, pakeni Smidt saksalaisella, tai kuten jotkut sanovat, ruotsalaisella laivalla tammikuussa 1943 Ruotsiin. Ruotsin viranomaiset ottivat Yhdysvaltojen kansalaisen huostaansa, mutta muutaman päivän kuluttua Lewi Pethrus nouti hänet viranomaisten säilöstä. Smidt saattoi jatkaa matkaansa, mutta hänen Danzigiin jäänyt vaimonsa Margaret oli jo silloin menettänyt hermonsa ja kuoli 1944. Lapset pääsivät myöhemmin muuttamaan Yhdysvaltoihin.

Ukrainan uskovat ovat epäilleet Smidtin välttäneen keskitysleirin tekemällä joitakin myönnytyksiä baptisteille ja sen kautta myös Hitlerille, mikä mahdollisesti on aivan totta. Terve epäily on siis paikallaan, sillä seurakunnat eivät Smidtin kehoituksia kielilläpuhukisen aisoihin panemisesta ottaneet kovin vakavasti, vaan jatkoivat entiseen malliin. Ja kun Hitler päätti päivänsä, seurakunnat olivat valmiit kohtaamaan seuraavan haastajan, Stalinin miehet.

Kuten näkyy, on tässä kertomuksessa on muutaman vuoden pituinen aukko. Jos jollakulla on aikaa ja halua, luulen, että Lewi Pethruksen elämäntaivalta tutkimalla löytyisi vastaus tähän arvoitukselliseen henkilöhistoriaan. Sekä Schmidt että Smidt/Olsen-Smidt olivat/oli työyhteydessä Pethruksen kanssa, joten arvoitus voidaan luullakseni ratkaista aika helposti.

Olivat Smidtin seksuaaliset seikkailut millaisia tahansa, hänen osuutensa varsinkin Suomen ruotsinkielisten helluntaiseurakuntien syntyyn on merkittävä.

Helsingin ruotsin- ja suomenkieliset uskovat pitivät pitkään yhteisiä kokouksia Filadelfia-seurakunnan kanssa. Tulkkaaminen oli hankalaa, ja joukon kasvaessa tuli aika perustaa suomenkielinen helluntaiyhteisö. Asia hoitui kivuttomasti; koko ruljanssi oli ohi vuoden 1928 aikana. Nikolai Pöysti jäi Filadelfiaan ja Mannisesta tuli Helsingin Salem-seurakunnan johtaja. Vuonna 1931 Nikolai vei perheensä takaisin Mantshuriaan, josta he muuttivat 1935 Yhdysvaltoihin. Daniel-poika suoritti elämäntyönsä vankilasaarnaajana USA:ssa, ja Earlista (1920-2010) radiosaarnaaja, jonka nimi on Suomessa melko tuntematon, mutta Venäjällä sitäkin tunnetumpi ja rakastetumpi.

Vuodet ennen toista maailmansotaa olivat Suomen herätysliikkeen parhaita vuosia. Lähetystyöhön lähti kykenevää joukkoa, ja korpievankelistat leikkasivat sitä satoa, jonka siemeniä luterilaisen kirkon sisällä toimineet "lahkolaiset" olivat kylväneet. Vainoa ei ollut, jollei sellaisena pidetä luterilaisten kirkonmiesten vastustusta. Manninen oli toiminut puskurina luterilaisia vastaan varsin menestyksekkäästi, mutta sillä oli hintansa.

Helluntailiikkeen uskovat olivat eräänlaisia fundamentalisteja. Kun helluntaiuskova luki raamatusta, että se, joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu, ja näkivät, kuinka Pietaria käskettiin pistämään miekkansa tuppeen, he tekivät samoin. Valtion toimijoita tämä ei miellyttänyt, ja he kääntyivät Mannisen puoleen, jonka jo ennestään tiedettiin ottaneen osaa isänmaalliseksi kutsuttuihin rientoihin. Valtaosa helluntailaisista kieltäytyi aseista omantunnon syystä. Lea Kärnä kertoo:

Vaan on se niin kumma, ettei Manninen kuullut, kun minäkin olen kuullut. Äänekoskella oli uskova mies, myöhemmin monilla paikkakunnilla saarnaajana toiminut Alpo Auvinen. Eräs hänen ystävistään kertoi Auvisen vankeusajasta Pelson soilla tähän tapaan:

Sodan jälkeen oli monin paikoin herätystä. Myös tässä Parkkuun kylässä järjestetyissä kokouksissa käytiin ahkerasti, ja kasteellakävijöitäkin oli runsaasti. Sodan jälkeen syntyneet paikalliset rukouspiirit kuitenkin kuivuivat pian kokoon. Ihmiset muuttivat pois, ja vanhemmat kuolivat pois, mutta se ei selitä sitä, miksi jälkikasvua ei syntynyt. Mikä vei helluntailiikkeen lisääntymiskyvyn? Manninenko sen kuohitsi?

Minun omat havaintoni helluntailiikkeestä alkavat 1960-luvulta Turusta; harmi vain, etten silloin vielä kirjannut kuulemaani tarkempaan talteen. Sen verran jäi kuitenkin mieleeni jo silloin, että en usko kaikkea, mitä esimerkiksi netissä nyt kirjoitetaan, varsinkin kun vielä nytkin monet suut pysyvät suljettuina siitä, mitä todella tapahtui. Mutta yksi asia on varma: jokaisen meistä on ratkaistava suhteensa helluntaihin. Kun meille ihmiset puhuvat yhtä, ja Jumala toista, on Jumala se, joka on oikeassa. Jos valitsemme kuuliaisuuden Pyhän Hengelle, saamme samalla maailman parhaat ystävät ja - ikävä kyllä - maailman vannoutuneimmat vihamiehet.