Suomalais-Ugrilaisen maailman historialliset pääkaupungit Nereva-Novgorod, Irboska, Valgetjärvi, Muroma, Rosta, Meschera ja Ykskylä sekä nykyiset pääkaupungit Tallinna, Helsinki, Petroskoi, Syktyvkar, Kudymkar, Izhevsk, Joshkar-Ola, Saransk, Narjan-Mar, Salehard, Hanti-Mansijsk ja Budapest

Kuvittamaton nettiversio

Copyright (c): Osmo Pöysti

2001-2009

Kuru & Ylöjärvi Finland

Täydennetty 2009-02-10

Jääkaudella Skandinavia oli paksun jääkerroksen peitossa. Jään eteläreuna kulki Uralin vuoriston pohjoiskärjestä Puolan seuduille ja sieltä Brittein saarten kautta Atlantille. Skandinaviassa jää ulottui Atlantin rannikolle lännessä ja Pohjoiseen Jäämereen pohjoisessa.

Noin kahdeksan tuhatta vuotta sitten jään sulaminen kiihtyi rajusti. Musta meri, joka oli ollut sisäjärvi, puhkaisi Bosporin kanavan ja vielä monta tuhatta vuotta myöhemmin Babylonian historiankirjoittajat kirjoittivat muistiin kertomuksia hirvittävästä tulvasta, joka tappoi kaikki maan asukkaat.

Mannerjään reuna-alueet olivat puutonta tundraa, mutta tundravyöhykkeen eteläpuolella havumetsät peittävät maat Atlantilta Uralille. Etelässä havumetsät ulottuivat Kreikkaan saakka. Jääkauden jälkeisessä ilmastossa viihtyivät peurat ja peuran metsästäjät, hirvet ja hirvenhiihtäjät, karhut ja muut kalastajat.

Sen, joka aikoi syödä peuranpaistia, oli pystyttävä heittämään keihäänsä ohi kiitävään peuraan. Sen, joka halusi saada kiinni hirven, oli pystyttävä hiihtämään hirvi lumessa uuvuksiin, ennen kuin tilaisuus keihään heittämiseen tarjoutui. Jollet tähän pystynyt, sinun mahdollisuutesi pärjätä talven pakkasissa kaventuivat uhkaavasti. Olosuhteet karsivat pois yksilöitä, jotka eivät olleet kestäviä tai joiden hauislihas oli syystä tai toisesta kehittymätön. Joskus vieläkin Pohjoisten metsien asukkaiden keskuudessa löytyy keihäänheittäjiä tai peräänantamattomia taistelijoita, jotka hirven puutteessa ajavat autoa halki maiden ja mantujen hulluuden rajamaille asti.

Eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin alueella syntyi yhtenäinen pohjoinen rotu. Yhteinen elinympäristö johti myös yhteisen kantakielen syntymiseen. Skotlannista Uralille asti metsästäjät ymmärsivät toisiaan. Asuntoluoliinsa Ranskassa ja Uralilla kaikki piirtelivät samanlaisia peurankuvia ja peuranmetsästäjiä.

Ilmaston lämmitessä jäät sulivat. Maata vapautui jään alta ja puuraja siirtyi kohti pohjoista. Pohjoisessa suurriistan metsästäjille tuli uutta elintilaa, mutta etelässä elinolot helpottuivat ja väestö lisääntyi. Etelässä maanviljelys kävi mahdolliseksi. Maanviljelyskulttuuri kehitti oman sanastonsa, ja sai vaikutteita idästä ja etelästä. Idästä Eurooppaan levisi kaukasialaisia, joiden kieliä nimitetään indo-eurooppalaisiksi. Etelästä Eurooppaan tulivat iberialaisten esi-isät. Vanha eurooppalainen kieli säilyi vain tundra- ja havumetsävyöhykkeellä.

Havumetsävyöhyke ulottuu kauas itään. Kauimpana Aasiassa suomalais-ugrilaisia kieliä nykyisin puhuvat selkupit asuvat noin tuhannen kilometrin päässä Ural-vuoristosta itään, Jenisei-joen tuntumassa Siperiassa.

Metsästäjäkulttuurin yhteisen kantakielen pohjalta kehittyi kolme uutta kieliperhettä: tundra-alueen samojedikielet, havumetsävyöhykkeen suomalaiskielet ja arojen ugrilaiset kielet.

Aroseudulla sodat olivat tavallisia, joiden seurauksena kansat sekoittuivat, voimistuivat tai hävisivät kokonaan. Unkarilaiset ovat säilyneet kansakuntana, mutta kieleen on vuosituhansien aikana tullut uutta aineistoa niin, että suomalaiselle unkari on täysin vieras kieli. Kielen päätekijöiden, kieliopin ja sanojen taivutuksen yhtäläisyydet ovat kuitenkin kiistattomat. Myös arkaististen sanojen - sellaisten paljonkäytettyjen vanhojen sanojen, kuin käsi, silmä, jalka, vesi, tuli jne. - yhtäläisyys on silmiinpistävä.

Noin 1000 vuotta eKr. havumetsävyöhykkeen yhteinen kantakieli alkaa taas jakaantua. Sen pohjalta syntyvät itämerensuomalaiset, volgansuomalaiset ja permiläiset kielet. Itä-Euroopan ja Aasian aroseudulle jää toistaiseksi kieliperheen unkarilainen haara.

Arojen kansat olivat kesyttäneet hevosen ja jakoivat reviiriään loppumattomissa sodissa. Hävinneet työnnettiin aroilta Euroopan lehtimetsiin, jossa heimot sekoittuivat kaukasialaisten kansojen kanssa ja omaksuivat usein indoeurooppalaisen kielen ja babylonialaisen uskonnon - auringon, kuun ja äpärän palvonnan.

Havumetsävyöhyke ulottui Atlantilta Tyynelle valtamerelle saakka. Rodullisesti erilaisilla väestönosilla oli sama liikkuva ammatti, hirvieläinten metsästys. Se, mikä oli uutta Koreassa, saavutti pian Skandinavian ja päinvastoin. Kun saviastioita alettiin valmistaa, käytettiin samaa menetelmää koko havumetsävyöhykkeellä. Saviastioiden koristelutavan mukaan metsävyöhykkeen kulttuuri sai nimen kampakeraaminen kulttuuri. Myös metsästyksessä niin tarpeellinen jousipyssy valmistettiin havumetsävyöhykkeellä omaperäisesti liimaamalla kahta erilaista materiaalia olevat kerrokset päällekkäin. Komposiittijouset olivat sekä Aasian mongolien, että Euroopan suomalais-ugrilaisten työkaluja noin vuodesta 3000 eKr. alkaen.

Kuparista ja tinasta valmistettujen vaskiesineiden käyttö yleistyi Pohjolassa noin 2000 vuotta eKr. Vaskisepän tarvitsemaa kuparia saatiin Ääniseltä ja Uralilta, mutta tina oli haettava kaukaa Aasiasta. Jokiliikenne Pohjolan jokireiteillä oli vilkasta; mahdollisesti tämä liikenne jatkui myös Siperian jokien puolelle Aasiaan. jossa asuivat turkkilaisten esi-isät, ja vielä kauempana idässä mantsurialaisten ja usean muun pohjoisten mongoliseen rotuun kuuluvan kansan esi-isät.

Pari sataa vuotta sitten uskottiin, että Euroopan pohjoinen väestö on tullut idästä. Siksi myös suomalaiset opetettiin uskomaan siihen, että mekin olemme tulleet idästä. Nykyisin uskotaan toisin. Alkuperäinen eurooppalainen väestö on edelleen eurooppalaista, vaikka se Etelä- ja Keski-Euroopassa onkin sekoittunut kaukasialaiseen rotuun kuuluvien kansojen kanssa. Tämä selittää sen, miksi arjalaisilla saksalaisillakin on joskus vaalea iho ja siniset silmät.

Väärien uskomuksien perusteella Euroopan alkuperäiskansojen kieliä ruvettiin kutsumaan uralilaisiksi kieliksi. Oikeampaa olisi puhua eurooppalaisista kielistä, sanovathan saksalaisetkin suoraan olevansa arjalaisia, siis alkuperäisiä iranilaisia.

Uralilaisiin kieliin kuuluvat paitsi suomalais-ugrilaiset, myös pohjoisen samojedikielet. Suomalais-ugrilais-samojedilaisen kieliperheen ja turkkilais-tataarilaisen kieliperheen yhtäläisyydet antoivat aiheen olettaa, että myös näillä kielillä on joskus ollut yhteinen kantakieli. Tämän olettamuksen perusteella ovat kielitieteilijät yrittäneet rekonstruoida yhteistä altailaiseksi kieleksi kutsuttua alkukieltä.

Suomalais-ugrilaisten ja turkkilais-tataarilaisten kielten yhteiset juuret eivät ole täysin selvät ja teoriaa altailaisesta kantakielestä kannattaakin vain noin 60 prosenttia kielitieteilijöistä. Ilmeisesti tieteen keinot eivät riitä osoittamaan sitä, mitä tavallinen kielenopiskelija havaitsee aivan selvästi: suomalaisen on helppo oppia turkkia, koska kielen logiikkaan perustuva ajattelun rakenne on sama. Turkki, joka englantilaiselle on erittäin vaikea kieli, on suomalaiselle aivan helppo, vaikka päältä katsoen yhtäläisyyksiä ei näytä olevankaan.

Altailaisten kielien joukkoon on joskus laskettu myös mantsukielien ryhmään kuuluvat mongoolisten kansojen kielet. Monet tutkijat, erityisesti Kai Donner ja Gustaf John Ramstedt tutkivat asiaa perusteellisesti aivan Venäjän vallankumouksen edellä Siperiaan tekemillään tutkimusmatkoilla. Kun Venäjän rajat vuonna 1917 sulkeutuivat tieteeltä, joutui Gustaf John Ramstedt (1873-1950) ottamaan hänelle tarjotun työn Suomen suurlähettiläänä Japanissa.

Ramstedt halusi selvittää suomalais-ugrilaisten, turkkilais-tataarilaisten, mongolikielten ja tunguusikielten keskinäiset yhteydet. Japanin kaudellaan (1919-1930) hän pyrki selvittämään myös korean ja japanilaisen ainu-kansan kielen mahdollista sukulaisuutta mainittujen altailaisten kielten kanssa.

Näin suuri kieliperhe ei enää mahtunut edes altailaisen nimikkeen alle. Kielitieteilijät selvisivät asiasta nimittämällä kaikkien havumetsävyöhykkeen kielien äidiksi turanilaisen alkukielen. Turanilaiseen kieliryhmään saatiin sitten helposti ympättyä ne kielet, jotka olivat jääneet enemmän tai vähemmän arvoituksiksi, kuten hunnien ja avaarien suhde mainittuihin kieliin.

Ongelmana oli enää yksi kysymys: Ovatko nämä kielet sittenkään syntyneet yhdestä alkukielestä vai ovatko havaitut yhtäläisyydet keskinäisen vuorovaikutuksen tulosta. Unkarin yhtäläisyydet suomalaisen ryhmän kanssa eivät ole paljoa suuremmat, kuin unkarin yhtäläisyydet hunnien ja avaarien tai turkkilais-tataarilaisten kielien kanssa. Tämä antoi unkarilaisille kielentutkijoille aiheen esittää, että kielten sukulaisuus on parempi esittää pensaan tai viuhkan kuin sukupuun muodossa.

Edes turanilainen kieli ei kauan säilyttänyt yhteisen alkukielen asemaansa. Babylonian menneisyyttä tutkineet tiedemiehet väittivät, että sumerin kielen juuret olivat Keski-Aasian keidaskulttuureissa, tai päinvastoin. Tämä väite ei sopinut itseään herrakansana pitäneiden arjalaisten kuvioihin, mutta toisen maailmansodan jälkeen siihen on paneuduttu uudelleen, kun sumerin kielen äännerakenne on selvinnyt. Selvimpinä sumerin ja turanilaisten kielien yhteys näkyy vokaaliharmonian muodossa. Turanilaisen ryhmän tuntomerkkejä on myös agglunaatio, kyky muodostaa yhä uusia sanoja ja kokonaisia ilmaisuja yhdestä ja samasta kantasanasta yksinkertaisten johtimien avulla. Myös verbirakenteiden rikkaus ja samankaltaisuus sumerissa ja uralilais-altailaisissa kielissä on silmäänpistävä.

Sumerilais-Turanilaisen kieliperheen sisälle mahtuivat nyt alkuperäisten eurooppalaisten kielien lisäksi myös monien, jo ennen indo-eurooppalaista kansainvaellusta Eurooppaan muodostuneiden kansojen kielet, joista useimmat ovat jo hävinneet historian näyttämöltä, mutta elävät silti historian lehdillä, hunnit ja avaarit näistä tärkeimpinä.

Kestääkö tämä sumerilais-turanilainen teoria kaikki - sekä poliittiset että tieteelliset - hyökkäykset, on vielä arvoitus, mutta tällä hetkellä sen puolestapuhujat ovat varmoja asiastaan. Muuten ei László Götz olisi antanut yli tuhatsivuiselle työlleen nimeä Keleten Kél a Nap - Aurinko nousee Idästä. Ja jollei, niin missä on se Baabelin torni, josta tämä kielten sekasotku alkoi?

Indo-eurooppalaiset gootit ottivat haltuunsa Itämeren ja Mustanmeren väliset maat noin vuonna 100 jKr. Mustan meren kreikkalaissiirtokunnista gootit saivat kirkollisia vaikutteita ja omaksuivat areiolaisen teologian. Kaani Ermannarikin (kuoli v. 376) aikana goottien vaikutus tuntui kaikkialla Itä-Euroopassa. Slaavien esi-isät Karpaateilla, baltit ja myös muutamat suomalais-ugrilaiset kansat joutuivat maksamaan pakkoveroja sotaisille, mutta monitaitoisille gooteille.

Keski-Aasian arojen kuivuminen 300-luvulla pakotti Euraasian suuren aroalueen kansat liikkeelle. Aasiasta Eurooppaan v. 370 tulleet hunnit työnsivät Itä-Euroopan gootit Italiaan, Ranskaan, Espanjaan ja Pohjois-Afrikkaan. Gotlannin saaren kulttuuri lähti uuteen nousuun.

Harvaanasutussa Pohjolassa goottien vaikutus oli merkittävä. Heiltä suomensukuiset kansat omaksuivat lainasanoja sellaisesta kulttuurista, joka Pohjolassa oli uutta: uutta rakennustekniikkaa ja siihen kuuluvaa sanastoa, yhteiskunnallista ja kaupallista sanastoa, maanviljelysvälineitä ja niiden nimikkeistöä. Gootit toivat mukanaan myös kirkollista terminologiaa, vaikka he säilyttivätkin vanhan babylonialaisen uskonnon, josta perittyjä jumalten nimiä he vieläkin pitävät kotiensa seinällä. (Kuukausien ja viikonpäivien nimet).

Kansainvaellukset kestivät vuosisatoja, mutta havumetsävyöhykkeen kansoja ne eivät siirtäneet paikasta toiseen. Tulijat pystyttiin integroimaan vanhaan kulttuuriin. Muutoksia toki oli: turkinsukuiset bolgaarit olivat tunkeutuneet Volgalle mordvalaisten ja marien väliin 700-luvulla, unkarilaiset olivat siirtyneet Uralin takaa ensin Mustan meren rannikolle ja 800-luvulla Pannoniaan, nykyiseen Unkariin. Volgan alajuoksulle oli noussut mahtava hasaarien valtakunta, joka sulki islamilaisilta pääsyn Itä-Eurooppaan Kaukasuksen kautta.

Pohjolan varhaisin historia perustuu mykkään arkeologiaan: esinelöytöihin, muinaisten asuinpaikkojen tutkimiseen, hautalöytöihin jne. Kirjallisia lähteitä suomalais-ugrilaisten kansojen elämänmenosta ennen vuotta 1000 on vain vähän; muutamat suomalais-ugrilaiset kansat ovat tulleet tunnetuksi vasta 1800-luvulla.

Vanhimmista lähteistä tärkeimmät ovat:

Herodotos (484-425 eKr.), kreikkalainen historioitsija,

Tacitus (55-120), roomalainen historioitsija, teoksessa "Germanica"

Prokopios (n.v. 170), kreikkalainen historioitsija

Jordanes (n. 550), goottilainen historioitsija, munkki ja myöhemmin areiolainen Ravennan piispa

Witsith-dokumentti, 600-luvun Englanti

Englannin Kuningas Alfred Suuren (849-901) toimittama Orosiuksen ja Augustinuksen yhteistyönä tekemän maailmanhistorian uusi laitos

Ahmed ibn Fadlanin matkakertomus Bagdadista Volgan Bolgariin vuodelta 922

Bysantin keisari Konstantin VII Porfyrogenitoksen (913-959) kirja "Valtakunnan hallinnosta"

Kiovalaisen munkki Nestorin (n. 1100) kronikka "Menneiden vuosien kertomus"

Herodotos kertoo sinisilmäisistä, punatukkaisista budineista, joiden on oletettu olevan permalaisia. Punatukkaisia Euroopassa ovat paitsi irlantilaiset, myös udmurtit. Herodotos kertoo myös tissageeteistä, helanhleeneistä ja jirkeistä, jotka enemmän tai vähemmän onnistuneesti on samaistettu samojedeihin, mareihin ja unkarilaisiin. Suomalaiset Herodotos sijoittaa nykyiseen Saksaan, mikä on oikein: Siihen aikaan Saksa ei vielä ollut menettänyt alkuperäistä eurooppalaista luonnettaan.

Tuhat vuotta myöhemmin tilanne oli jo toinen. Englannin valloittaneiden viikinkien kuningas Alfred "Suuri" toimitti uuden laitoksen kirkkoisänä tunnetun Augustinuksen ohjauksessa laaditusta Orosiuksen maailmanhistoriasta, johon sisältyy Ottarin kuvaus kveeneistä, siitä suomalaisheimosta, jonka mukaan Suomea nimitetään Finlandiaksi. Southamptonin yliopiston nettisivuilta teksti, jonka henkilönimet ovat 500-luvulta tai aiempaa perua:

Attila ruled the Huns, Eormanric the Goths,

Becca the Baningas, Gifica the Burgundians.

Caesar ruled the Greeks and Caelic the Finns,

Hagena the Holmrycgas and Henden the Glomman.

Witta ruled the Swaefe, Wada the Haelsingas

Skandinaviset sagat paljastavat Kalevalan kertomuksien historiallisen taustan. Sagat on kirjoitettu muistiin 1100-1200-luvulla, mutta esittävät mielenkiintoista tietoa suomalaisten historiasta viikinkiajalta, 600-luvulta alkaen. Sagoissa kerrotaan kveenien suomalaisheimon ruhtinaan Norrin valloittaneen Norjan sillä seurauksella, että maa sai nimekseen Norja.

Nykyisin kveeneiksi sanotaan Pohjois-Norjan suomalaisia; samaa perua on myös sana Kainuu. Mutta näissä ilmaisuissa sana kveeni on jo uusiokäytössä; varsinaiset kveenit olivat se suomensukuinen kansa, joka Herodotoksen aikana asui saamelaisten eteläpuolella Saksassa ja Brittein saarella. Sagojen syntyaikoina kveenit työntyivät pohjoisemmaksi ja sulautuivat gootteihin.

Hunnit hajoittivat Eormanrikin eli Ermannarikin imperiumin. Ermannarikin johtamat heimot hajosivat ympäri Eurooppaa. Etelä-Eurooppaan siirtyneet gootit valloittivat Rooman ja suorittivat Euroopan uusjaon. Pohjoisen gootit jatkoivat levotonta vaellustaan vielä vuosisatojen ajan normannien nimellä. Sagat kertovat goottien jälkeläisten matkoista aina Vienanjoen suulle Bjarmiaan, vepsäläisten perämaahan, saakka.

Ruotsalaisessa historiankirjoitus lähtee olettamuksesta, että ruotsalaiset ja muut "skandinaavit" ovat asuneet Skandinaviassa jo ainakin pari tuhatta vuotta. Satu on 1400-luvulla eläneen kirkonmiehen Olai Ericuksen keksimä. Ruotsalaisten satuseppien mukaan Itä-Euroopan goottien alkuperäkin oli Ruotsissa. Kysymys on kuitenkin siitä, että maapallon kuivuminen alkoi jo tuhansia vuosia sitten. Gootit tulivat Aasiasta, kun Sisä-Aasian arot kuivuivat, ja samasta syystä lähtivät liikkeelle myös hunnit, jotka ajoivat gootit edellään sekä Gotlannin saarelle ja Roomaan 400-luvun alussa.

Itä-Eurooppa oli gooteille ennestään tuttua seutua, eikä siis ihme, että he palasivat Itä-Eurooppan kauppamiehinä ja tulivatpa siinä sivussa perustaneeksi Novgorodin valtion keskelle suomalaisheimojen asumaa aluetta. Novgorodin seudun suomalaisten avustuksella normannit saivat valtaansa myös Kiovan, mikä avasi portit slaavilaiselle ekspansiolle kohti itää.

Mongolien sotaretket Eurooppaan herättivät kiinnostusta idänpuolen maailmanmenoa kohtaan. Mongolien hovissa 1200-luvulla käyneet Plano Carpini, William de Roubrouk ym. kertovat tietonsa myös matkoillaan tapaamistaan Itä-Euroopan suomalais-ugrilaisista kansoista. Tältä ajalta läntisten suomalais-ugrilaisten kansojen asioista kertovaa aineistoa on jo runsaasti.

Ortodoksikirkon munkit alkoivat tunkeutua Itä-Euroopan suomalaisheimojen pariin, ensin Rostoviin ja Muromaan 1000-luvun alussa ja myöhemmin Pohjois- ja Koillis-Eurooppaan. Lukuisten erakkomunkkien kaunistellut elämäkerrat, "zhitija" sisältävät mielenkiintoisia yksityiskohtia mm. permalaisten, karjalaisten, vepsäläisten, komien, Vjatkan marien, hantien ja mansien sekä myöhemmässä vaiheessa myös mordvalaisten elämästä.

Kiovalainen munkki Nestor (1056-1113) kirjoitti selostuksen "Povest vremennyh let", "Kertomus menneiltä vuosilta" kotimaansa oloista ja sen historiasta. Alkuosa Nestorin kronikasta on lainattu bysanttilaisista lähteistä, mutta niistä 800-luvun tapahtumista, jotka meitä tässä kiinnostavat, Nestor joutuu turvautumaan epätarkkaan perimätietoon.

Vaikka Nestor kuvaileekin tapahtumia itäslaavien näkökulmasta, antaa se tietoja myös saman maantieteellisen alueen muiden kansojen kohtaloista aikakaudelta, josta muita kirjallista jäämistöä on olemassa hyvin vähän.

Itämerensuomalaisia Nestor nimittää tsuudeiksi. Venäjällä vuonna 1100-luvulla asuneista kansoista Nestor kertoo:

Nestorin nimissä hänen kronikkansa säilyneissä versioissa esitettyjä väittämiä ei enää uskota sokeasti. On osoittautunut, että vanhimmat Nestorin kronikan nimellä säilyneet kronikan kopiot ovat kovin nuoria ja keskenään ristiriitaisia. Nestorin aikana 1000-luvun lopulla olisi ollut mahdotonta esimerkiksi väittää, että novgorodilaiset olivat 860-luvulla slaaveja.

Jo yli 200 vuotta ennen Nestoria tapahtuneista tapahtumista Nestor kertoo, että "varjagit" perustivat valtakuntansa kaikki kolme pääkaupunkia itämerensuomalaisten alueelle, yhden Irboskaan (ven. Izborsk, Eestin ja nykyisen Venäjän rajaseudulla), Nerovan kylän viereen Olhavanjoelle perustettu linnaleiri sai nimeksen Holmgård, Novgorod eli Uusikaupunki ja kolmanneksi tuli Valgetjärvi Äänisen takaisessa Vepsässä. Slaavien muutto näille seuduille alkoi vasta, kun varjagit olivat luoneet poliittiset edellytykset muuttoliikkeelle. Näistä tapahtumista Nestor kertoo:

Nestorin ajankuvaus 850-luvun Itä-Euroopasta on ajalta, jolloin juutalaisuuteen kääntyneet hasaarit hallitsivat Itä-Euroopan eteläistä osaa ja perivät veroja slaavilaisheimoilta, joiden asuinalueina oli nykyinen Länsi-Ukraina. Se, ettei mordvalaisia mainita hasaarien verotettavien joukossa, herättää kysymyksen mordvan ja hasaarien suhteista yleensä; hasaarien kansallisuus kun on vieläkin määrittämättä.

Hasaarien kaanikunnan pohjoispuolella asuvista kansoista valtaosa kuuluu suomalais-ugrilaisiin. Slaavit Nestor nimittää heidän asuinpaikkojensa mukaan, mikä osoittaa slaavien asuneen lähes yksinomaan nykyisen Valkovenäjän maastossa. Varjageilla näyttää olleen alueella varsin suuri valta, koska he pystyivät pitämään kurissa nämä kaksi kansanryhmää aina karkoittamiseensa saakka. Nestorin mukaan slaavien ja suomalais-ugrien väliset sodat alkoivat kohta varjagien karkoittamisen jälkeen. Kertomuksessa varjagit kutsutaan takaisin rauhanturvaajiksi maahan.

Nestorin piikkiin pantu lause "Ja novgorodilaiset, ne ovat varjagien sukukuntaa, mutta aikaisemmin ne olivat slaaveja" on pelkkää huuhaata. Slaavien muutto Karpaateilta ja Pripjatin soilta kohti pohjoista oli 800-luvulla vasta alkamassa. Slaavien hautakummut, pitkät kurgaanit yleistyivät seudulla vasta seuraavalla vuosisadalla. Kun Nestor noin vuonna 1100 kirjoitti kronikkaansa Kiovassa, Novgorodissa oli slaavilainen Slavnan kylä jo olemassa, mutta kaupungin keskus oli suomalais-ugrilainen Nerevan kylä Olhavanjoen länsirannalla. Nerevan kylän eteläinen pää oli linnoitettu. Venäläiset kutsuivat linnakaupunkia ensin nimellä detinets, poikanen, ja siitä on saanut alkunsa Novgorodin kreml. Kauempana keskustasta oli varjagien sotilaskylä, gorodishe.

Nestorin käyttämä sana "varjagi" on herättänyt paljon keskustelua, sillä mitään sennimistä viikinkiheimoa ei tunneta. Todennäköisesti Nestorin "varjagit" olivat niiden Itä-Eurooppaan jääneiden goottien jälkeläisiä, joiden valtaosan hunnit 400-luvulla olivat ajaneet pois Itä-Euroopan aroilta. Silloin myös Nestorin kertomus "varjagien" karkotuksesta tulee ymmärrettäväksi, samoin heidän kutsumisensa takaisin eestiläisten, vepsäläisten ja muiden "tsuudien" hallitsijaksi.

Arkeologia on tuonut asiaan lisävalaistusta: Gotlannin saarelta keskeltä Itämerta on löydetty 90 % kaikesta Euroopasta löydetystä arabialaisesta hopeasta. Nestorin ilmoittamat varjagien nimet ovat myös skandinaavisia, samoin kuin Konstantinopolin aikakirjoihin kirjoitetut "rusien" nimet. Tosin Itämerellä oli siihen aikaan myös liivien merikansa, mutta liiviläisten nimiksi Truvor, Sineus, Rurik eivät sovi. Yhteistyöstä suomensukuisten kanssa on kuitenkin kyse, sillä näiden kolmen varjagipäällikön ensimmäiset hallituskaupungit olivat kaikki suomalaisheimojen alueella.

Venäjän gootit olivat paimentolaisia, ja heidän kulkuvälineensä oli hevonen, ja heidän tavaramerkkinsä sotavaunu. Koska myös "varjagit" olivat gootteja, heidän on jossakin vaiheessa ollut opittava veneenrakennusta ja merenkäyntiä. Sen he oppivat Itä-Euroopan ja Itämeren "finneiltä". Baltit, joita myös asui metsävyöhykkeen ja arovyöhykkeen välimaastossa, eivät liikkuneet vesillä.

Nestorin kronikka jättää epäselväksi paitsi balttien myös liiviläisten suhteet varjageihin nähden. Liiviläiset olivat merikansa, ja hallitsivat suvereenisti Vienanjokea aina 1200-luvulle asti. Suorin reitti Itä-Euroopasta Gotlannin saarelle kulki Väinänjokea pitkin, mutta Nestor ei täsmennä, oliko reitti varjagien käytössä, ja jos oli, niin millä ehdoin?

Truvor ja Sineus olivat kuolleet jo vuonna 864 ja vuonna 879 kuoli Rurik. Valta jäi Olegin käsiin Rurikin pojan Ingvarin (Igorin) alaikäisyyden tähden. Vuonna 882 Oleg kerää kansainvälisen sotajoukon, ja lähtee valloitusretkelle etelään, jonne osa varjagien porukasta Askoldin ja Dirin (Höskuld ja Dyre) johdolla on siirtynyt jo aiemmin. Varjagien tunkeutumisesta slaavien ja balttien keskuuteen Nestor kertoo:

Kun varjagit tulivat Kiovaan, olivat ugrit, eli unkarilaiset olivat juuri muuttamassa Mustanmeren pohjoispuolelta nykyisille asuinsijoilleen Unkariin ja Transylvaniaan. Unkarilaiset karkottivat slaavit Pannoniasta. Suuri osa karkoitetuista slaaveista joutui pakenemaan itään, sillä lännessä vastassa oli Kaarle Suuren perustama frankkilaisvaltakunta. Toinen osa Pannonian slaaveista siirtyi bulgaarien keskuuteen sillä seurauksella, että turkinsukuiset bulgaarit nykyisin tunnetaan slaaveina.

Ingvarin (Igor) ja Helgan (Olga) poika Svjatoslav (957-973) oli jo saanut slaavilaisen nimen, koska äiti, Helga, oli käynyt Konstantinopolissa kasteella äidin syntymävuonna ja liittynyt Kyrilloksen ja Metodiuksen perustamaan slaavilaiseen kirkkoon. Svjatoslav oli nimestään (Svjatoslav - pyhä slaavi) huolimatta hulttio, mutta Svjatoslavin poika Volodomir (Valdemar) ryhtyi kirkon esitaistelijaksi vuonna 988. Hän vaihtoi puolen tusinaa vaimoja ja muutama sata jalkavaimoa yhteen bysanttilaiseen prinsessaan ja pani henkivartiokaartinsa suorittamaan kaste-nimisen rituaalin.

Jaroslav Viisas (1019-1054) vietti muutaman vuoden Ruotsisssa ja yhteyksiä Skandinaviaan lujitettiin muutenkin. Jaroslavl oli naimisissa Ruotsin kuninkaan Olavi III Sylikuninkaan tyttären Ingegerdin kanssa ja hänen tyttärensä meni naimisiin Norjan kuninkaan Harald Ankaran kansaa. Harald Ankara oli ollut Bysantin kuninkaan palveluksessa.

Jaroslav piti ensin valtaa Novgorodissa viikinkiarmeijansa turvin ja yhdessä novgorodilaisten kanssa hän kukisti Kiovassa hallitsevat veljensä. Jaroslavin ja Ingegerdin muut tyttäret joutuivat miehelään Unkarin ja Ranskan kuninkaiden kanssa.

Kumaanien (eli polovtsien) tulo idästä Mustanmeren pohjoisrannikolle vuoden 1050 tienoilla katkaisi viikinkien matkat Konstantinopoliin. Kumaanit saivat yliotteen Kiovan ruhtinaskunnasta 1160-luvulla, mikä aiheutti slaavien joukkopaon pohjoiseen. Viikinkidynastian pääkaupunki siirtyi 1169 merjalaisalueelle perustettuun Vladimiriin. Novgorod, Kiovan Rusin perustajana ei voinut siirtoa hyväksyä, ja erkani puhtaasti slaavilaisen kolonialismin asialle antautuneesta Vladimirin "suuriruhtinaskunnasta". Vuonna 1170 Vladimirin joukot piirittivät Novgorodia, mutta kärsivät Novgorodin muurien edessä musertavan tappion. Kirkko pani tapahtuman ikonin ansioksi ja veti pisteet kotiin. Tämän jälkeen kyseisestä ikonista tuli taikakalu. Vuonna 1216 Novgorodin joukot auttoivat Rostovin merjalaisia irtaantumaan slaavilaisen kolonialismin otteesta.

Kun mongolit 1200-luvun alkupuoliskolla hyökkäsivät Eurooppaan, Volgan bulgaarit ja mordvalaiset torjuvat ensimmäisen hyökkäysaallon. Mutta kun bulgaarit ja mordvalaiset reilut kymmenen vuotta myöhemmin hävisivät uudelleen hyökkääville mongoleille, pääsivät mongolit etenemään Vladimiriin asti. Viikinkien jälkeläisillä ollut edes teoreettisia mahdollisuuksia taistella valloittajaa vastaan. He liittoutuivat hyökkääjän kanssa ja kuuliaisia kun olivat, saivat pitää valtansa.

Halkaisijaltaan noin 50 kilometrin suuruinen Ilmajärvi sijaitsee tärkeiden vesireittien risteyksessä: pohjoiseen virtaavan Olhavanjoen (ven. Volhov) kautta päästään Laatokalle ja siltä edelleen Suomenlahdelle ja Ääniselle. Itään Novgorodista kuljettiin Ilmajärveen laskevan Mustan (ven. Msta) kautta. Mustan latvoilla veneitä oli kannettava muutama kilometri, niin että päästiin Volgan latvoille ja Volgaa pitkin päästiinkin jo vaikka Kaspian merelle. Myöhemmin Mustan reittiä pitkin kuljettiin myös Moskovaan. Etelään mennessä kuljettiin Ilmajärven yli Lovat-joen suuhun Vanhan Ryssän (ven. Staraja Russa) ohi ja Lovat-joen latvoilta veneet kannettiin Mustalle merelle laskevaan vesistöön.

Viikinkien sisämaanveneet nimenomaan kannettiin - ne oli valmistettu samalla tekniikalla kuin suomalaiset haapiot - haavasta kovertamalla. Kuuden hengen haapio painaa alle sata kiloa; ja jos haapa oli suuri, saatiin siitä kahdentoista soutajan vene. Haapioon voitiin myös lisätä sivulaudat, jolloin siitä saatiin vieläkin kantavampi kulkuväline. Haapioiden valmistus suoritettiin jokisuissa; sitä varten Olhavanjoen suulla Laatokan rannassa oli viikingeillä kiinteä tukikohta Aldeigjuborg, Laatokan kaupunki, (ven. Ladoga, nyk. Staraja Ladoga).

Itä-Euroopalle viikingit antoivat nimen Gårdarike - linnakylien valtakunta. Suomalais-ugrilaisilla kansoilla oli aidattuja kyliä, joita käytettiin sekä puolustukseen, että kauppapaikkoina. Rauhan aikana näissä linnakylissä asutus oli vähäistä. Vain suurimpien vesistöjen varrelle perustetut linnakaupungit ja linnavuoret olivat jatkuvasti asuttuja. Ensimmäiset viikinkien valtaan joutuneet linnakaupungit sijaitsivat Laatokan reitin varrella ja Ilmajärvellä.

Novgorod, jota viikingit nimittivät Holmgårdiksi, tuli vähitellen tärkeämmäksi kuin Olhavanjoen toisella rannalla sijaitseva Nerevan linnakaupunki tai Ilmajärven toisella rannalla sijaitseva Staraja Russa eli Vanha Ryssä. Tässä on syytä mainita, että ryssillä tarkoitettiin suomalaisia, gotlantilaisia ja muita laivoilla ja veneillä liikkuvia kauppiaita, eikä suinkaan venäläisiä. Vielä tuhat vuotta myöhemminkin suomenkielisiä vienankarjalaisia kulkukauppiaita nimitettiin Suomessa laukkuryssiksi - siitäkin huolimatta, että juuri näiltä "ryssiltä" kirjoitettiin muistiin suomenkielinen kansalliseepos, Kalevala.

Olhavanjoki jakaa Novgorodin kahteen osaan. Asutus on vanhinta länsirannalla, Nerevan merjalaisessa kaupunginosassa. Länsirannalla, välittömästi merjalaiskaupungin eteläpuolella sijaitsee Nerevan, nykyisen Novgorodin kreml, josta venäläiset käyttivät nimeä (kaupungin) poikanen, detinets.

Itärannalle syntyi slaavilainen, goottilainen, norjalainen, saksalainen ja tveriläinen kauppiaskylä, Kiovan hallitsija rakensi Jaroslavin palatsikylän ja muuan roomalainen kirkon. Itärannan nimenä olikin "torgovaja storona", kauppapuoli.

Novgorod sijaitsi useiden suomalaisheimojen välisellä rajaseudulla, joiden hallinnollisena ja taloudellisena keskuksena se toimi. Olhavanjoen länsirantaa sanottiin Vatjalaisten maaksi ja myöhemmin Vatjan viidennekseksi; joen itärannan takaa avautui Aunuksen maa, myöhemmin Aunuksen viidennes; Mustan ja Lovatin välistä kaakkoon ja etelään päin avautuvaa metsistä ja järvistä rikasta sanottiin vastaavasti Derevskin viidennekseksi. Länteen päin avautuvan sektorin nimenä oli Shelonin viidennes. Bezhetskin viidennes ei ulottunut Novgorodiin asti; sen alueet olivat sillä merjalaisvyöhykkeellä, minne nyt Tverin karjalaisiksi sanotut siirtolaiset siirtyivät 1600-luvulla ruotsalaisia pakoon Vatjalaiselta sektorilta ja Inkeristä.

Nimi "viidennes" tuli käyttöön vasta Moskovan valloitettua Novgorodin vuonna 1478. Vapaan Novgorodin aikana sektorit vastasivat heimorajoja, joiden edustajina pääkaupungissa vakinaisesti asuvat vatjalaiset, karjalaiset, vepsäläiset, merjalaiset ja rusit olivat. Nämä heimorajat näkyivät myös paikannimissä. Vanhan Nerevan nimessä m-kirjain on tosin vaihtunut n-kirjaimeksi, mutta kaupungin lähistöllä sijaitsevan järven nimessä nimi on säilynyt alkuperäisessä muodossaan Merevskin järvenä (Merevskoe ozero). Idästä Ilmajärveen laskevan joen nimessä on tapahtunut vokaalikato: Mustasta on tullut Msta aivan saman säännön mukaisesti kuin merjalaisesta sanasta Moskova on tullut venäläinen Moskva. Olin yllättynyt, kun kuulin tämän tiedon myös novgorodilaisen "esiliinan" suusta, joka oli mukanamme valvomassa meitä, kun Venäjän sosialistikaudella olimme töissä alueen metsätyökeskuksissa.

Novgorodin historia alkoi saada uutta väriä viisikymmentä vuotta sitten, kun maaperästä alkoi löytyä tuohelle kirjoitettuja kirjeitä, näiden joukossa myös vanhin tunnettu suomenkielinen teksti, loitsu 1200-luvulta. Kirjeiden tutkiminen lienee kesken, sillä ne herättivät aikoinaan kysymyksiä, joihin ei julkisuudessa ole näkynyt vastauksia. Ensinnäkin kirjeet löytyivät Stalinin aikana ja niillä näytti olevan "historiallinen tilaus". Toiseksi, kirjeiden slaavinkielisissä teksteissä viikinkien veneistä käytetään suomenkielistä sanaa "laiva".

Ensimmäinen tuohikirje löydettiin vuonna 1951. Novgorodista löytyneiden tuohikirjeiden (ven. Berestajanaja gramota) määrä on viidessäkymmenessä vuodessa kohonnut yli yhdeksän sadan. Paikallisessa lehdistössä kirjeiden löytymisestä tiedotetaan kyllä, mutta niitä koskevista tutkimuksista harvemmin. Epäilyt tuohikirjeiden aitoudesta eivät ole kaikonneet minnekään. Toisaalta Novgorodin historia on varsin hyvin dokumentoitu muutenkin ja kirjoitustaito on kaupungissa ollut yleistä.

Kansainvaelluksien jälkeen etelästä Pohjolan metsiin alkoi muuttaa pakolaisia, jotka toivat mukanaan uuden hautaustavan, pitkät kurgaanit. Pitkien kurgaanien kulttuurista tiedetään vähän, mutta oletettavaa on, että tulijat olivat Tonavan ja Karpaattien seutujen slaaveja.

Unkarilaisten tunkeutuminen Pannoniaan 800-luvulla pani Pannonian slaavit liikkeelle. Lännessä vastassa oli Kaarle Suuren frankkilaisvaltio, mutta tie itään oli auki. Pripjatin lähes läpikäymättömätön suoalue nykyisen Belorusin ja Ukrainan rajamailla oli tarjonnut suojaa jo kansainvaellusten aikana ja kun olot vakiintuivat, slaavilaisasutus tuli vallitsevaksi Smolenskin seudulle saakka. Merjalaisalueella slaavilainen kolonialismi alkoi 900-luvulla.

Slaavilaisesta kolonialismista nykyisen Moskovan seudun merjalaisalueella venäläinen, tai tarkkaan ottaen mordvalainen historioitsija, akateemikko Vasilij Osipovitsh Kljutshevskij (1841-1911) kirjoitti seuraavan tarinan:

VOLGAN JA OKA-JOEN VÄLISEN SEUDUN TOISHEIMOISET

(1*)Kljutshevskij käyttää Nestorin kronikasta nimeä Kiovalainen varhaiskronikka syystä että Nestorin alkuperäistä kronikkaa ei ole säilynyt, ja myöhemmät kopioitsijat ovat kukin muutelleet ja täydentäneet sitä Nestorin kuoleman (v. 1113) jälkeisillä tapahtumilla kukin mielensä mukaan.

Kljutshevskij käytti lähteinään ortodoksikirkon pyhimysten imeliä elämäkertoja, mikä näkyy myös tuloksesta. Venäjän kansa ei syntynyt suomalaisista ja slaaveista 1100-luvulla, kuten Kljutsevskin 5-osaisesta massiivisesta teoksesta voisi päätellä, vaan kaksi sataa vuotta myöhemmin suomalaisista, slaaveista, mongoleista ja tataareista. Historioitsijana Kljutshevskin olisi pitänyt huomata ainakin se, ettei edes Nestor väitä rusien olleen slaavien sukua. Kljutshevskin historia oli kuitenkin paljon rehellisempi, kuin se Karamzinin kirjoittama sepitelmä Venäjän historiasta, johon esimerkiksi englantilaisten tietosanakirjojen venäjä-tietous perustuu.

Mongolien tulo Volgalle 1237 oli slaavilaiselle kolonialismille onnen potku. Slaavit liittoutuivat hyökkääjän kanssa maan kansaa vastaan ja kukistivat yhdessä merjalaisten vastarinnan. Kahdeksantoista sotaretkeä tarvittiin, ennen kuin 1200-luvulla syntynyt Moskovan ruhtinaskunta pääsi vanhempien ja suurempien ruhtinaskuntien niskan päälle. Slaavien ja mongolien yhteisistä sotaretkistä alkaa Venäjän historia. Slaavilaiset kolonialistit auttoi pitkään mongoleja mm. kukistamalla Mamajevin kapinan vuonna 1380.

Venäjän ja mongoolien liiton vaikutuspiiriin slaavien historiallinen kotimaa ei kuulunut lainkaan. Galitsian slaavit ajoivat mongolit pois Kiovan seudulta jo muutama vuosi Kiovan hävityksen jälkeen. Vuonna 1275 mongolit kärsivät ratkaisevan tappion Okunevka-joella Mozyrin kaupungin lähistöllä Valkovenäjällä, jonka jälkeen mongolit enää harvoin uskaltautuivat slaavien kimppuun.

Mongolien tukeman Moskovan ja slaavien raja asettui sinne, missä kulki suomalais-ugrilaisten kansojen ja slaavien raja, eli sijaitsi parisataa kilometriä Moskovasta länteen. Lännessä Liettuan ja Galitsian slaavit elivät tavallista elämäänsä, mutta idässä alettiin suomalaisista tehdä slaaveja.

Aleksandra Ishimovan "Kertomuksia Venäjän historiasta lapsille" ilmestyi ensimmäisen kerran 1836. Kirjan huomasi myös Aleksander Pushkin, joka juuri ennen kuolemaansa ehti kirjoittaa Ishimovalle: "Vot, miten pitää kirjoittaa". Kirja on kirjoitettu juohevasti ja kuvastaa hyvin sitä henkeä, missä venäläiset lapset on kasvatettu. Kirjalla on vieläkin kysyntää, se kun kuuluu venäläisten kansalliseen kulttuuriin yhtä läheisesti kuin Sakari Topeliuksen Maamme-kirja suomalaiseen kulttuuriin.

Ishimova aloittaa varsinaisen kertomuksensa 800-luvulta, ajalta, jolloin itä-slaavit kansainvaelluksen jälkeen olivat vakiinnuttamassa asemiaan nykyisen Valkovenäjän (Belarus) ja Länsi-Ukrainan alueilla. Ishimova kirjoittaa:

Ishimova käyttää suomensukuisista kansoista sanaa "finni", suomalainen. Sanaa tsuudi, joka venäjässä tarkoittaa lähinnä kummallista ja outoa ihmistä, on aikojen kuluessa käytetty puhuttaessa erilaisista suomensukuisista heimoista; tässä sillä luultavasti tarkoitetaan vatjalaisia, nykyisin jo lähes hävinnyttä itämerensuomalaista kansaa. Narova on Narva-joen vanha nimi, mitä tässä on käytetty myös heimon nimenä. Nimi muistuttaa myös sanaa Nereva/Nerova, Novgorodin asukkaista ennen käytettyä nimeä. Izhora on Pietarin eteläpuolella leviävän Inkerinmaan vanha nimi. Se on Venäjällä käytössä vieläkin. Korela oli Karjalan kannaksella sijainneen kauppapaikan nimi; toinen samanniminen paikka löytyy läheltä nykyistä Arkangelin eli Vienan kaupunkia.

Vepsästä Ishimova käyttää vanhaa nimeä "vesj", jolla vepsäläisiä heidän suuruudenaikanaan nimitettiin. Permiläiset ovat nykyisten komien ja komi-permjakkien esi-isiä, noin vuosituhannen takaa. Samaa nimitystä viikingit käyttivät 900-luvulla myös Vienanmeren itärannan asukkaista.

Merjalaiset, joiden keskukset olivat nykyisen Moskovan tienoilla, sulautuivat vähitellen slaaveihin ja omaksuivat heidän kielensä; sama koskee muromalaisia. Mutta vielä Nestorin aikalaisen, ruhtinas Vladimir Monomahin (1092-1125) oli osattava 14 kieltä puhuakseen kaikkien alamaistensa kanssa. Merjan kielen Vladimir Monomah hallitsi. Venäjän kielikartta muuttui hitaasti. Kun Venäjän keisari Aleksanteri I vuonna 1816 salli Venäjän Raamattuseuran perustamisen, oli sen ensimmäinen tehtävä kääntää Raamattu Venäjän tärkeimmille kuudelletoista kielelle. Yksi näistä kielistä oli Tverin Karjalan kieli. Tämän kehityksen katkaisi Aleksanterin poistuminen historian valokeilasta; hänen seuraajansa Nikolai I lakkautti raamattuseuran ja ilmoitti tavoitteekseen kolme tasapäätä tavoitetta. Yksi niistä oli yksi kieli.

Tseremisseistä käytetään nykyisin nimitystä marit. Mordva on säilyttänyt nimensä tähän päivään saakka muuttumattomana. Slaavien valtapiiriin tseremissit eli marit joutuivat vasta, kun Iivana Julma valloitti Kazanin tataareilta 1500-luvun keskivaiheilla. Pohjoisemmassa asuvat marit olivat kyllä olleet tekemisessä novgorodilaisten kanssa aiemminkin jo tataarien vallan aikana, mutta siihen aikaan Novgorodin joukot eivät vielä olleet venäläistyneet.

Ishimova ei tiedä, että Itämeren rannikon liiviläiset ovat suomalaisia. Myös Rusin (sana jota nykyisin usein käytetään kahdessa merkityksessä, sekä Kiovan Rusista että Moskovan Venäjästä puhuttaessa) maan rajat on piirretty suureksi. Hän kirjoittaa:

Kaupungeista Ishimova jatkaa:

Uusia tiedemiehiä ei munkki Nestorin jälkeen Venäjällä syntynyt kuuteensataan vuoteen, mikäli Venäjän viralliseen historiankirjoitukseen on luottamista. Sen mukaan vasta 1700-luvulla tieteenharjoitus saavuttaa sen tason, jonka yksinäinen edustaja Nestor 1100-luvun alussa oli ollut.

Tshekkiläisen veljesyhteisön piispa Jan Amos Komenski (1592-1670), joka parhaiten tunnetaan nykyiaikaisen koululaitoksen isänä, oli tiettävästi ensimmäinen, joka huomasi suomen ja unkarin sukulaisuuden. Komenski oli kotoisin Moraviasta, läheltä silloin Unkariin kuuluneen Slovakian rajaa. Janin suku oli kotoisin Unkarista ja Unkarin kieli oli Janin toinen kotikieli; vanhemmalla iällään hän jopa toimi pari vuotta opettajana unkarilaisessa Transsylvaniassa. Suomalaisiin Komenskilla oli hyvät yhteydet, sillä hän teki Ruotsin valtionjohtajien kutsumana kuusi vuotta (1642-1648) oppikirjoja ja oppisuunnitelmia Ruotsin kehitteillä olevaa koululaitosta varten. Vuonna 1646 hänelle toimitettiin kaksi suomenkielistä raamattua. Huomionsa unkarin ja suomen kielisukulaisuudesta Komenski esitti kirjassaan Methodus linguarum novissima (Kielenopetuksen uusin menetelmä). Komenskin paras oppilas oli Tartossa opiskelullut ja siellä kreikan ja itämaisten kielten professorina toiminut Juhana Gezelius vanhempi, josta 1664 tuli Turun piispa ja "Suomen kansanopetuksen isä". Komenski ja Gezelius lienevät tunteneet toisensa myös henkilökohtaisesti, sillä molemmat osallistuivat useita kuukausia kestäneeseen Torunin konferenssiin, jossa etsittiin luterilaisten ja kalvinistien sopua Puolan protestanttisen kristikunnan pelastamiseksi.

Vienanmeren rannikon pomorien poikaa Lomonosovia pidetään Venäjän tieteen isänä. Mihail Vasiljevitsh Lomonosov (1711-1765) tutki myös omien sukulaiskansojensa historiaa. Hän kirjoittaa:

Lomonosovin huomio suomalaisten muuttosuunnasta on myöhemmiltä tutkijoilta jäänyt ymmärtämättä. Lomonosovin jälkeen syntyivät opit suomalais-ugrilaisten altailaisesta ja uralilaisesta alkuperästä. Lomonosovilla asia on vielä oikein: Kun idästä siirtyi paimentolaiskansoja Etelä- ja Keski-Eurooppaan, syntyi pohjoisessa vastakkainen liike, kun indo-eurooppalaisten maahanmuuttajien paine ajoi suomalais-ugrilaisia kansoja itäänpäin.

Lomonosov on havainnut Pohjolan ja Itä-Euroopan alkuperäiskansojen kielisukulaisuuden:

Suomessa vastaavia ajatuksia esitti Henrik Gabriel Porthan (1736-1804), Turun Akatemian professori. Porthanin teki itse laajan elämäntyön tutkijana, mutta vielä suurempi merkitys hänellä oli tulevien tutkijapolvien kasvattajana ja laajojen, monipuolisten ja oikeaan osuneiden tutkimus- ja julkaisuohjelmien luojana. Kun Suomi vuonna 1809 irrottautui Ruotsista ja tuli Venäjän keisarin autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi, oltiin Suomessa valmiita lähtemään tutkimusmatkoille sukulaiskansojen luo.

Kielisukulaisuudesta kuultiin myös katolisessa Unkarissa, kun jesuiittakoulutuksen saanut Janos Sajnovics vuonna 1770 ilmestyneessä kirjassaan julisti, että lappalaiset ovat unkarilaisten sukulaiskansaa. Siihen aikaan sanoma oli poliittinen lyömäase ja unkarilaisilta kestikin vuosikymmeniä, ennen kuin he saivat joukkonsa liikkeelle. Nykyisin Unkarin historiantutkimus on vankalla pohjalla. Merkittävää työtä tehdään myös Ukrainassa, jossa tiedeakatemian jäsen .. Tkatshenko on rekonstruoinut merjan kieliopin.

Valistusajan lopulla Eurooppa eli tieteellisen nousuhumalan kautta. Tieteen nimissä puhuttiin paljon pehmosta, jota lapsille kouluissa vieläkin syötetään. Nyt, kun asioista on saatu tarkempaa tietoa, on näitä parkkiintuneita "tieteellisiä" käsityksiä jo sangen vaikea korjailla. Tämä koskee myös historiankirjoitusta.

Varhaisempi historiankirjoitus perustui lähinnä kirjallisiin lähteisiin. Kielitiede alkoi kehittyä pari sataa vuotta sitten, samoin arkeologia ja antropologia, mutta nykyisin kansojen historian tutkimusvälineet ovat entisestään laajentuneet. Veriryhmätestit olivat muotia 1960-luvulla ja nykyisin voidaan DNA-määrityksien avulla tutkia mitä moninaisimpia asioita ihmisen menneisyydestä. DNA-tutkimukset ovat muun muassa vahvistaneet aikaisemman olettamuksen, että saamelaisten perimä poikkeaa tietyin osin kaikkien muiden Euroopan kansojen perimästä. Saamelaiset ovat "asia sinänsä", kuten Kant tässä kohtaa sanoisi. Toisaalta samat, Luigi Cavalli-Sforzan 1990-luvun alkupuolella johtamat tutkimukset osoittavat myös, että niinsanottu itäinen geenikompleksi on vahvin niillä kansoilla, jotka viimeeksi ovat tulleet Eurooppaan, siis indo-eurooppalaisilla kansoilla.

Tärkeäksi keinoksi on noussut uskontohistoria, sillä Babylonian kulttuuriekspansion vaikutukset näkyvät jo kaikkialla maailmassa. Sumerilaisten jälkeen Babyloniaan tunkeutuivat seemiläiset kansat noin 2000 eKr, ja tämän kauden ensimmäinen keisari Sargon/Nimrod elää edelleen niin unkarilaisten kansansaduissa kuin Raamatun lehdilläkin ensimmäisen imperiumin perustajana, samoin auringon, kuun ja "muun taivaan joukon" palvonta. Riittää, kun katsoo seinäkalenteriin. Siinä viikon päivien nimet sunnuntai, auringon päivä, ja maanantai, kuun päivä edelleen kertovat tästä kulttuuritaistosta, jonka levinneisyyden ja muunnoksien tutkiminen selvittää myös esi-isiemme jälkiä.

Tässä kirjassa ei voida unohtaa saamelaisia, vaikka saamelaisilla ei omaa pääkaupunkia olekaan. Suomen, Ruotsin, Norjan tai Venäjän Lapissa asuvilla saamelaisilla on jonkinasteista itsehallintoa, ja omia kulttuurikeskuksia, mutta ei varsinaisia itsehallintoalueita. Mutta se, että saamelaiset edustavat Euroopan vanhinta asutusta, antaa heille etuoikeutetun aseman tulla esitellyksi tämän kirjan ensilehdillä.

Noin 8000 vuotta sitten mannerjää peitti Pohjoisen Euroopan. Kun jääkausi hellitti, olivat saamelaiset ensimmäisinä asuttamassa jään alta vapautuvia maita. Saamelaiset, jotka nyt asuttavat vain Euroopan äärimmäisiä reuna-alueita Norjassa, Venäjän Federaatioon kuuluvalla Kuolan niemimaalla, Suomen ja Ruotsin Lappia, sekä Ruotsin ja Norjan keskiosan vuoristoseutuja, asuttivat vielä 5000 vuotta sitten koko Pohjolaa, Vienan merestä aina Atlantille saakka. Vielä 700-luvulla saamelaisasutus ulottui nykyisen Oslon kaupungin seudulle asti Norjassa ja Heinävedelle Suomessa.

Saamelaiset ovat tottuneet elämään tundralla, ikuisen roudan maalla, jossa metsä on harvaa, tai sitä ei ole ollenkaan. Tundralla kesä on lyhyt, intensiivinen ja valoisa. Maa herää eloon, aurinko paistaa pari kuukautta yhtäjaksoisesti, yötä ei ole ollenkaan. Kukat kukkivat, hyttyset nousevat soista ja pimentävät taivaan, saamelaisten porot nousevat tuntureille hyttysiä pakoon. Miljoonat linnut tulevat, tekevät poikasensa, ja lähtevät. Syksy menee äkkiä ohi ja sataa lunta. Talvi on pitkä, ja keskitalvella aurinko pysyttelee horisontin alapuolella päivälläkin. On kaamos.

Saamelaisten kotieläimet ovat koira ja puolikesy poro. Porolla on saamelaiselle sama merkitys, kuin peuralla aikoinaan suomalaiselle. Poro ja peura ovatkin jakaneet saamelaisten ja suomalaisten elinpiiriä kautta aikojen. Saamelaiset asuvat tundralla, ja suomalaiset havumetsässä. Raja ei aina ole ollut selvä, ei myöskään kansojen nimet. Kurun kivikkoisessa erämaapitäjässä Hämeessä saamelaiset hoitivat porojaan vielä 1500-luvulla. Monet paikannimet Kurussa liittyvätkin poronhoitoon.

Mannerjään reunan viereinen tundravyöhyke ulottui aikoinaan kauas Keski-Eurooppaan ja itään Uralille saakka. Aabrahamin ja Saaran aikoihin saamelaisasutus oli vallitsevana myös Karjalassa ja Etelä-Suomessa. Vanhimmat kalliopiirustukset nykyisin suomalaisten asuttamilla alueilla kuvaavat usein peuranmetsästystä tai poronhoitoa. Vienan Karjalan kallioon Zalavrugassa, Belomorskin eli Sorokan kaupungin lähistöllä Vikajoella noin 6000 vuotta sitten piirretty peuranmetsästyskertomus on mitä suuremmalla varmuudella saamelaisten esi-isien tekemä.

Saamelaisten ja suomalaisten kantakielen eriytyminen saameksi ja itämerensuomalaiseksi kantakieliksi tapahtui noin 3000 vuotta sitten. Lukuun on otettava myös mahdollisuus, että saamelaisilla oli ennen oma kielensä. Mikäli tämä teoria osoittautuu oikeaksi, on saamelaisten nykyinen itämerensuomalainen kieli kielenvaihdon tulosta.

Saamelaista merkitsevä sana saamen kielessä on sabme, monikkomuoto siitä on sabme. Uumajanjoen (Umeå) eteläpuolisessa saamelaismurteessa saamelainen on "same". Toisaalta vanhan suomalaisheimon nimi "häme" on ennen lausuttu "shäme". Hämäläisillä näyttää siis olevan lappalaiset juuret.

Saamelaisia on nykyisin noin 65.000, heistä noin 40.000 asuu Norjassa, 17.000 Ruotsissa, 6000 Suomessa ja 1500 Venäjällä. Saamelaiset ovat enemmistönä alueella, jonka rajoina ovat Norjan Kautokeino, Varangin vuono ja Utsjoen kunta Suomessa.

Saamelaisten historiallinen kotimaa käsittää koko Fenno-Skandian, Vienan merestä Pohjan merelle saakka ja vielä nykyäänkin saamelaisten asuma-alue on laajempi kuin Suomi, Ruotsi, tai Norja. Yksistään Kuolan niemimaan pinta-ala on yli 100.000 km2. Norjassa saamelaisasutus ulottuu edelleen Keski-Norjaan saakka.

Vierasheimoiset verottajat alkoivat tunkeutua saamelaisalueille eri suunnilta. Saamelaisten kieli todennäköisesti vaihtui tässä vaiheessa itämerensuomalaiseksi, mutta tukan väri pysyi saamelaisilla mustana. Myös silmien leikkaus on hieman aasialaistyyppinen, ainakin näin amatöörin arvioimana. Antropologeille saamelaiset ovat silti arvoitus: pään muoto on tyypillinen "skandinaavinen", siis kapeat, ovaalinmuotoiset kasvot, joita koristaa suhteellisen pitkä ja ohut nenä.

Suomen, Ruotsin ja Norjan varhaishistoria on saamelaishistoriaa. Suomen varhaisimmat rautakautiset löydöt Itä-Lapissa, Kainuussa ja Vienan Karjalassa ovat saamelaiskulttuurin tuotetta. Tämän kulttuurin tutkiminen on jäänyt toistaiseksi harvojen asialle vihkiytyneiden harteille, mutta tarkemmista tiedoista on toiveita olemassa. Täsmennystä tarvitaankin, sillä eräät välimerenmaiden suuresti kunnioitetut tietäjät väittivät Maan Lopun eli Finn Landin olevan äärimmäisen köyhää ja takapajuista seutua ja toiset puhuvat edelleen menneiden aikojen Pohjolan sadunhohtoisista rikkauksista. Inarin Nangunniemestä 26.09.2003 löytynyt puolentoista kilon painoinen hopea-aarre tukee jälkimmäistä käsitystä, samoin venäläisten keskuudessa yleinen perimätieto ja kansansadut "tsuudien" aarteista.

Ruotsi ja Norja aloittavat historiansa tavallisesti gooteista, ikään kuin maa olisi ollut ennen kansainvaellusten aikaa autio ja tyhjä. Samalla tyhmällä tavalla aloittavat historiansa ne englantilais-amerikkalaiset rasistit, jotka väittävät Brittein saarille noin vuonna 0 (nolla) tunkeutuneita kelttejä maan alkuperäiseksi asukkaiksi. Eivätkö he ole koskaan käyneet Salisburyn nummella?

Suomi tunnetaan läntisessä maailmassa nimellä Finnland jo parin tuhannen vuoden ajan. Tämän nimen variaatioita ovat Kvenland/Qwenland, Kveenien maa, ja sen nykysuomalainen muoto Kainuu. Muita saman sanan variaatioita ovat Quenland, Quinna land ja kansallisuutta tarkoittavat Quain, Qwaen, Quen, Cwen ja Finn. Myös suomalaisten ja saamelaisten ero on noteerattu jo pari tuhatta vuotta sitten.

Kveenien ja saamelaisten raja oli ajanlaskumme alussa Tanskan salmien tuntumassa. Kveenit tekivät ryöstöretkiä saamelaisalueelle, ja ryöstöretkien seurauksena saamelaisalueille syntyi kveenien kyliä aina Pohjanlahden perukoita myöten. Perämeren rannikko sai kveeniläiskylistä nimen Kainuu, jolla aluksi tarkoitettiin sekä nykyisen Ruotsin, että nykyisen Suomen puoleista Perämeren rannikkoseutua. Pähkinäsaaren rauhan aikana 1323 Perämeren nimenä olikin Kainuun meri.

Pähkinäsaaren rauhasta alkoi kilpailu siitä, kuka saa ryöstää saamelaisia. Novgorod pani asialle karjalaiset ja Ruotsi kveenit - suomalaiskauppiaat. Vasta 1800-luvulla valloittajien asenteet saamelaisia kohtaan alkoivat muuttua. Edelläkävijöinä olivat tietysti uskovaiset. Ensin saamelais-alueille saapuivat Herrnhutin tshekkiläis-saksalaiset veljeskunnan lähetit Saksista. Pajalan kirkkoherran Lars Levi Lestadiuksenkin johdatteli kristilliseen uskoon lukijoiden (läsare) herätysliikkeeseen kuuluva saamelaistyttö nimeltä Maria. Huomaa järjestys! Uskoon tullut Lars Levi opetteli saamen kielen, sekä ryhtyi käyttämään sitä virantoimituksessaan. Norjan Ruijassa saamen kielen rakenteet selvitettiin, ja kirjakielelle saatiin tieteellinen pohja. Nykyisin saamelaisilla on jonkinlaista itsehallintoa kaikissa pohjoismaissa. Ainoastaan Venäjän hallitsemalla Kuolan niemimaalla saamelaisuuden oikeuksista ei ole huolehdittu. Tärkeämpää on ollut Kuolan niemimaan luonnonvarojen hyödyntäminen hinnalla millä hyvänsä. Mutta ei vaan ole Venäjä siitä rikastunut, päinvastoin.

Saamelaisten perinteiset elinkeinot, merikalastus, poronhoito ja metsästys ovat saaneet rinnalleen turismin. Norjan ja Suomen Lappi ovat tulleet kansainvälisiksi turistikohteiksi. Tunturihotellit, laskettelu, kesäyön aurinko, talvinen kaamos, keväisen hangen hulluutta lähentelevä kimallus, syksyisen ruskan väriloisto, erämaavaellukset, lohikalastus, poroerottelun tai Pohjoisen Jäämeren näkeminen ja lohen pyynti ovat asioita joita muualla ei voi saavuttaa.

Saamelaiset ovat vailla pääkaupunkia. Vuosisatojen ajan Ruijan saamelaisten keskus Koutokeino Norjassa on paremman puutteessa saanut toimittaa saamelaisten keskuksen virkaa. Vuonna 1973 Kautokeinoon perustettiin Pohjoismainen saamelaisinstituutti. Vuonna 1976 saamelaiset liittyivät YK:n alaiseen Alkuperäiskansojen maailmanneuvostoon.

Suomen saamelaiset saivat oman saamelaisparlamentin vuonna 1973, jonka työtä jatkaa 1996 perustettu Saamelaiskäräjät. Kulttuurikeskukseksi on nousemassa Inarin kirkonkylä.

Norjassa saamelaiset saivat ensin saamelaisvaltuutetun vuonna 1980 ja 1989 saamelaiskäräjät alkoivat toimintansa Karasjoella.

Ruotsin saamelaiskäräjät toimivat Kiirunassa.

##

Saamen kieli on suomen sukulaiskieli. Se lasketaan itämerensuomalaisten kielien lähisukulaiskieleksi. Toisaalta saamen sanavarastosta noin 10 prosenttia lienee yhteistä sanastoa Jäämeren rannikon samojedikielten kanssa. Saamen kielen asema suomensukuisten kielten joukossa onkin mielenkiintoinen: Yhteinen ammatti - poronhoito - liittää saamen samojedikieliin, jotka jo tuhansia vuosia sitten eriytyivät suomalais-ugrilaisesta kieliperheestä omaksi haarakseen.

Matka itäsaamelaisten luota Kuolan niemimaalta Norjan keskiosan saamelaisseuduille on linnuntietäkin yli tuhat kilometriä. Poron vetämässä pulkassa matkaan tarvittaisiin viikkoja. Pitkien välimatkojen ja vaikeakulkuisen maaston takia saamen kielessä onkin syntynyt monia murteita, tai paremminkin joukko saamelaiskieliä. Kuolan niemimaan, Suomen, Norjan ja Ruotsin pohjoisimpien osien, ja Keski-Norjan saamelaiset eivät ymmärrä toistensa murteita.

Saamen ja suomen sanaston vaikutus muihin kieliin on ollut vähäistä. Venäjän kautta saamesta maailman kieliin on siirtynyt pohjoista elinympäristöä kuvaava sana duottar, tundra.

Saamen kirjakielen synnystä ensimmäiset viitteet tavataan 1500-luvulta. Skandinavian uskovat ovat pitäneet velvollisuutenaan julistaa Jeesuksen ylösnousemusta "kaikille kielille, kansanheimoille ja kansoille". Raamattu käännettiin saamen kielen etelämurteelle vuonna 1811. Englantilainen Raamattujen lahjalähetys painatti Helsingissä vuonna 1878 Matteuksen evankeliumin Kuolan niemimaan saamelaisia varten. Tässä käännöksessä käytettiin kyrillisiä kirjasimia. Ruijan saamelaisten raamattu ilmestyi 1895. Saamelaiset ovat maksaneet kulttuurivelkansa. Syyskuun 11 päivänä 2002 Venäjän viranomaiset karkottivat maasta Ruotsin saamelaisen Leo Martensonin, joka oli jo ehtinyt kääntää Uuden Testamentin kahden pienen kaukasialaisen kansan - adygejan ja kabardinon - kielille.

Saamelaismurteiden suurten erojen vuoksi saamelaisen kirjallisuuden tuottaminen on ollut hankalaa. Eivätkä suinkaan kaikki skandinaavit ole uskovia. Varsinkin valtiovalta näissä luterilaisissa maissa on ollut haluton edistämään saamelaisten hyvinvointia. Saamelaiset ovat jääneet vaille koulutusta. Asenteet muuttuvat hitaasti kristilliseen suuntaan. Norjan pääministeri pyysi saamelaisilta anteeksi uudenvuodenpuheessaan 01.01.2000 sitä, että saamelaisille ei toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ole järjestetty lain säätämää koulutusta, ja lupasi maan korvaavan saamelaisille näin syntyneitä menetyksiä.

Saamelaisuus ei ole kuolevaa kulttuuria. Oma kieli, kirjallisuus, kansantarut ja runot antavat vankan pohjan kulttuurille ja kansalle, jonka vuosituhantinen sorto on Skandinavian maissa on päättynyt. Kuolan nimimaan saamelaisten osa on huonompi. Venäjän valvomassa osassa saamelaisten maata saamelaisten osuus on kutistunut alle kahden tuhannen. Kuolan niemimaalle vuonna 1910 perustettu Murmanskin kaupunki on täysin venäläinen.

Länsi- ja Keskieuroopan kveenit ovat kansakuntana hävinneet Euroopan kartalta, mutta heidän nimensä elää vielä erilaisina muunnoksina Skotlannin ja Kainuun välillä.

Nykyisin sanalla kveenit tarkoitetaan suomalaisia, jotka historiallisella ajalla ovat siirtyneet Ruotsiin tai Norjaan. Suurina nälkävuosian 1860-luvulla Ruijaan eli Finmarkeniin syntyi suuri suomalaisyhteisö syystä, että Jäämeressä oli kalaa. Turska piti silloin elossa 100.000 suomalaista, joita Norja on sen jälkeen pyrkinyt norjalaistamaan sekä hyvällä että pahalla.

Kahdeksansataa vuotta sitten sanalla kveenit tarkoitettiin niitä Ruotsin kuninkaan valtuuttamia kauppiaita, joilla oli yksinoikeus saamelaisten verotukseen ja kaupankäyntiin saamelaisten kanssa.

Yli tuhat vuotta sitten sanalla kveenit/ quain, qwaen, quen, cwen, fin, finn tarkoitettiin suomalais-ugrilaisen kieliperheen läntisintä kansaa, joka asutti Brittein saaria, Tanskaa ja pohjoista Saksaa ennen sulautumistaan Eurooppaan idästä tunkeutuneisiin keltteihin ja gootteihin. Sana on nykyisin käytössä Suomen nimityksenä sanassa Finland.

Monet Brittein saarilla ja Keski-Euroopassa säilyneet historialliset muistomerkit ovat jääneet arvoituksiksi, ainakin toistaiseksi, kun niille on etsitty selitystä sellaisen kulttuurin piiristä, joka tuli maahan vasta silloin, kun nämä muistomerkit olivat jo tuhansia vuosia vanhoja. Skandinaviassa tämä prosessi tapahtui paljon hitaammin ja huomattavasti myöhemmin, kuin Brittein saarilla, mutta kirjoitustaitoa ei täälläkään tunnettu. Sellaiset muistomerkit kuin Kivikin 200.000 porsaan kokoisesta kivestä esihistoriallisella ajalla (noin 1300 eKr) rakennettu "kungagrav", kuningashauta, Skånessa, on edelleen täysi arvoitus, jollei nyt haluta uskoa siihen, että paikan nimi Kivik on alkuaan suomea, ja tarkoittaa kivikko, siis paikka, jossa tämä halkaisijaltaan 70 metrin levyinen ja muutaman metrin korkuinen kivikasa on koottu.

Itä-Euroopassa tilanne on toinen. Indoeurooppalaisten kansojen tunkeutuminen alueelle alkoi vasta noin tuhat vuotta sitten ja prosessi on jatkunut 2000-luvun puolelle saakka aivan saman kaavan mukaan, millaisena se joskus alkoikin. Tämän prosessin eri vaiheilla on syntynyt lukematon määrä pieniä linnakaupunkeja Pohjois- ja Itä- Eurooppaan, sekä ne historialliset ja nykyiset suomalais-ugrilaisen maailman pääkaupungit, joihin seuraavassa tutustumme.

Historialliset pääkaupungitNerova, ven. Novgorod Itämerensuomalaisten pääkaupunki Ilmajärven rannalla

Irboska Setukaisten mailla Peipsinjärven lähistöllä

Valgetjärvi, Belozersk Vepsäläisten mailla Valgetjärven (nyk. Ozero Beloe) rannalla

Muroma Muromalaisten mailla, Volgaan laskevan Oka-joen rannalla

Mechera Mescheralaisten mailla, Volgaan laskevan Oka-joen rannalla

Rosta/ ven. Rostov Merjalaisten mailla, Nero-järven rannalla

Ykskylä, latv. Ikskile Liiviläisten mailla, Daugavan rannalla Latviassa

Suomalais-ugrilaisten kansojen nykyiset pääkaupungit

Tallinna Viron Tasavallan pääkaupunki

Helsinki Suomen Tasavallan pääkaupunki

Petroskoi Karjalan Tasavallan pääkaupunki

Syktyvkar Komin Tasavallan pääkaupunki

Kudymkar Komi-Permiläisen autonomisen alueen pääkaupunki

Izhevsk Udmurtian Tasavallan pääkaupunki

Joshkar-Ola Marin Tasavallan pääkaupunki

Saransk Mordovian Tasavallan pääkaupunki

Hanti-Mansijsk Hanti-Mansijskin autonomisen piirikunnan pääkaupunki

Budapest Unkarin Tasavallan pääkaupunki

Samojedien pääkaupungit

Narjan Mar Nenetskin autonomisen piirikunnan pääkaupunki

Salehard Jamalo-Nenetskin autonomisen piirikunnan pääkaupunki

VANHA RYSSÄ, NEROVA JA NOVGOROD, "UUSI KAUPUNKI"

Kaarle "Suuren" hallitessa frankkeja suomalaisten valtaosa asui Suomenlahden etelärannalla. Suomalaisten siirtyminen saamelaiseen Suomeen oli vasta alkamassa. Suomenlahden eteläpuolella tilanne oli toinen. Itämeren rannikolla ja Suomenlahden etelärannikolla asuivat liiviläiset, eestiläiset, setukaiset, vatjalaiset, izorat ja kauempana idässä karjalaiset sekä vepsäläiset, tai paremminkin heidän esi-isänsä vesikansa, "vesj".

Suurimman itämerensuomalaisen kansan, vatjalaisten, alue ulottui pohjoisessa Suomenlahdelle ja etelässä Ilmajärvelle. Vatjan maan (Votskaja zemlja) länsirajana oli venäläisten Tsuudien järveksi (Tsudskoe ozero) nimittämällä Peipsillä, ja itäisenä naapureina vatjalaisilla olivat izorat Karjalan kannaksella ja Laatokan eteläpuolella.

Ilmajärven seudun tärkein kaupunki oli Russa (Staraja Russa eli Vanha Ryssä) järven länsirannan tuntumassa. Staraja Russan ja lähikylien maaperästä löytyneiden arabialaiset rahojen, dirhemeiden perusteella on voitu päätellä, että kaupungin yhteydet arabimaailman kanssa ovat olleet kiinteät 600-luvulta alkaen aina vuosituhannen loppuun.

Ilmajärven itärannalla, strategisella paikalla Olhavanjoen länsirannalla sijaitsi itämerensuomalaisten kylä Nereva, joka muuttui kaupungiksi, kun sen eteläkärki linnoitettiin ja varustettiin paalumuurilla 900-luvun alussa. Samoihin aikoihin alkoi slaavien muutto joen itärannalle, jonne syntyi Slavnan kylä. Itärannalla sijaitsi perinteinen markkinapaikka, ja sinne eri suunnista saapuneet kauppiaat rakensivat omia rakennuksiaan. Itärannalle syntyi myös slaavien ensimmäinen kirkkorakennus.

Johtavan asemansa Konstantinopolin suuntaan johtavan vesitien valvojana Russa menetti Nerevalle, viime vuosituhannen alussa. Samalla arabialaisen hopearahoitteisen kaupan keskus siirtyi Vanhan Russan puolelta Nerovaan, jonka läheisyydessä myös viikinkien varuskunta sijaitsi. Joen toiselle puolelle syntyi Uudeksi kaupungiksi eli Novgorodiksi sanottu kauppakaupunki, ja 1000-luvun alussa myös uskonnollinen keskus, joka myöhemmin tuli käyttöön koko kaupungin nimenä.

Arabialaisten hopearahojen vuosiluvuista ja löytöjen runsaudesta on voitu määritellä Itämerensuomalaisten kaupunkien kukoistusaika. Novgorodin maaperästä arabialaisia rahoja löytyy niukasti, ja nekin ovat Russan seudun löytöihin verrattuna varsin myöhäiseltä ajalta. Vuoteen 2006 asti pidettiin selvänä, että varhaisemmat arabialaiset hopearahat jäivät Nerevaan 900-luvulla, mutta kesällä 2006 paikalliset lehdet kertoivat sitä vanhemmasta rahasta, jonka vuosiluvun avulla kaupungin perustustamisvuotta yritettiin hilata muutamia vuosikymmeniä vanhemmaksi, sillä Nestorin kronikka edellyttää, että kaupunki olisi ollut slaavilainen jo vuonna 862.

Ilmajärven eteläpuolella leviää metsäinen Valdain ylängön järviseutu, jonka arkeologiset tunnusmerkit ovat 1300-luvulle suomalais-ugrilaisia. Ja kun ne silloin omaksuivat ortodoksikirkon tavat, ei se heistä slaaveja tehnyt.

Suomalaisessa historiankirjoituksessa Suomena on totuttu pitämään Ruotsin vallan alle joutuneita suomalais-ugrilaisia heimoja - hämäläisiä ja saamelaisia. Myytti on pelkkää ruotsalaista sotapropagandaa, jonka perusteluina käytetään vuonna 1486 kuolleen Olai Ericus-nimisen ruotsalaisen teologin kirjassa Cronica Regni Gothorum esitettämiä arvioita, joiden mukaan Ruotsi olisi goottien muinainen kotimaa. Tosiasiassa gootit tulivat idästä, ja vallitsivat 400-luvulla nykyisen Ukrainan seutuja kuninkaansa Hermannarikin alaisuudessa, ja vasta hunnien sieltä pois ajamina syöksyivät Länsi-Eurooppaan.

Kun Ruotsin ja Novgorodin välinen ensimmäinen rajarauha vuonna 1323 solmittiin, suurin osa suomalaisista asui Novgorodin suomalaisalueilla Vatjan ja Aunuksen sektoreissa. Ja vaikka Novgorodin asiakirjat kirjoitettiinkin slaaviksi, oli Novgorodin kansankäräjillä valtakielenä suomi.

## Nerovan-Novgorodin kuvia

Nestorin kronikan mukaan viikinkiruhtinas Olegin sotajoukko lähti Novgorodista vuonna 882 kohti etelää. Kertomus ontuu pahasti, sillä Novgorodin kaivauksissa varhaisimmat löydöt ovat vasta 900-luvun alkupuolelta. Tässä meitä kiinnostaakin vain se, minkälaisen joukon Oleg oli saanut mukaansa:

Varjagit olivat Olegin omia miehiä, siis todennäköisesti viikinkejä, joita hän täydensi ottamalla mukaansa Smolenskin goottilaisen yhteisön varjageja. Toisena mainitaan itämerensuomalaiset tsuudit, heimoja erittelemättä. Jos nimitys on kohdistettava johonkin nimenomaiseen heimoon, osviittaa saadaan siitä, että Peipsin järven nimi venäjäksi on Tsudskoe ozero, Tsuudien ("Kummallisten") järvi. Tämän järven rannoilla asuvat heimot ovat virolaiset, setukaiset, narovat sekä vatjalaiset, jotka historiallisissa lähteissä tavataan tällä nimellä ainakin vuoden 1069 selkkauksien yhteydessä. Vasta kolmantena Nestor mainitsee slaavit, mutta slaavien osuus 800-luvun Novgorodin seudulta kootuissa joukoissa on kyseenalainen; varsinkin silloin, kun kyse on balttien ja slaavien maille suuntautuvasta sotaretkestä. Novgorodin merjalaiset (Nerevat) ja vepsäläiset sensijaan olivat Novgorodin seudun asukkaita. Heidän sektorinsa avautuivat kaupungista etelään ja itään.

Kun Oleg sai valloitettua Kiovan, menettivät Russa ja Nereva asemansa viikinkidynastian pääkaupunkeina. Novgorod muuttui pelkäksi ruhtinaskunnaksi noin viidentoista muun ruhtinaskunnan joukossa. Tähän vähäiseen asemaansa se ei tyytynyt ja vuonna 1169 se irtaantui dynastian keskushallinnosta, joka mainittuna vuonna oli siirtynyt Kiovasta Vladimiriin.

Irtaantuminen viikinkidynastian keskushallinnosta merkitsi Novgorodille itsenäistymistä. Itsenäisyytensä aikana se oli ajoittain Euroopan suurin valtio, jonka kanssa vain Liettua ajoittain pystyi kilpailemaan. Vuonna 1270 Novgorod muuttui ruhtinaskunnasta tasavallaksi, jonka aseman se säilytti yli kaksisataa vuotta.

Vuonna 1478 Novgorod joutui Moskovan valtaan, ja maassa alkoi aivan toisenlainen meininki.

Moskovan valloittanut suuriruhtinas Ivan III vei Novgorodin kyvykkäimmät miehet Moskovaan. Heidän joukossaan olivat myös Novgorodin hengellisen elämän uudistajat, myöhemmin Moskovassa kerettiläisiksi julistetut Aleksei ja Denis. Kirkon voitto uudistusliikkeestä pysäytti Novgorodin orastavan uskonpuhdistuksen. Moskovaan vietyjen kykyjen tilalle Novgorodiin tuotiin moskovalaisia päällysmiehiksi ja valtaherroiksi. Novgorodin seudun venäläistämiseksi vatjalaisia ja inkeroisia siirrettiin pois kotimaastaan 1484 ja 1488 tyhjennysoperaatioissa ja vapautuneisiin kyliin tuotiin Moskovan seudun rahvasta. Mutta todella pahasti Novgorodin kellot alkoivat soida vasta vuonna 1570, kun Iivana Julma lähetti erikoisjoukkonsa opritsninan tuhoamaan ei-venäläistä Venäjää. Kaupungit hukkuivat vereen ja kylät muuttuivat tuhkaksi. Novgorodissa tapettiin yli 10.000 miestä, siis noin joka neljäs kaupungin asukas.

Rurikin viikinkidynastian viimeinen hallitsija, tsaarin nimen ottanut Moskovan suuriruhtinas Iivana Julma oli hävittänyt opritshninan avulla loputkin Novgorodin sivistyneistöstä. Iivanan Julman kuoleman jälkeen Venäjä joutui entistä pahempaan sekasorron tilaan, jonka aikana Ruotsi Venäjän hallitsijasuvun Shuiskin sukuhaaran pyynnöstä valtasi Moskovan. Novgorod joutui Ruotsin joukkojen valtaan vuonna 1612.

Ruotsi ja Moskovan Venäjä tekivät rauhan Vepsän Stolbovassa 1617 ja 1619 Ruotsi luopui Novgorodista, mutta Vatjan maa jäi Ruotsille. Novgorod muuttui rajakaupungiksi Ruotsin ja Venäjän rajalla. Sata vuotta myöhemmin raja siirtyi Suomenlahteen, mutta aika oli jo jättämässä Novgorodin. Tsaari Pietari ryhtyi rakentamaan uutta pääkaupunkia Ruotsilta valloittamansa Neva-joen suuhun. Novgorod säilytti kuitenkin entisen pääkaupungin arvokkaan ilmeensä ja idylliset maisemansa aina 1980-luvulle asti. Se oli tietysti kärsinyt saksalaismiehityksestä toisen maailmansodan aikana, mutta lopullisesti Novgorodin loiston tuhosivat neukkusosialismin viimeisessä vaiheessa nousseet rähjäiset rakennushirviöt.

Inkeri on joki, joka laskee Nevaan etelästä. Inkerin mukaan nimitetään Laatokan ja Suomenlahden välistä aluetta, joka etelässä aikoinaan ulottui Novgorodiin asti. Nykyisin tämän alueen keskellä on Inkerinmaalle 1703 perustettu Pietarin kaupunki. Maan nimenä Inkerin maa tavataan ensi kerran vuodelta 1143 slaavilaisessa muodossa Izhorskaja zemlja.

Inkerin asukkaat ovat karjalaisia. Kansanryhmiä on kaksi: Ortodoksisia Inkerinmaan karjalaisia sanotaan inkerikoiksi. Inkeriläisiksi sanotaan sekä luterilaisuuteen kääntyneitä alkuperäisiä Inkerin karjalaisia, että Inkeriin Suomesta muuttaneita luterilaisia.

Ruotsalaiset valloittivat Inkerinmaan 1581 ja 1617 solmitun Stolbovan rauhan mukaan Inkeri jäi Ruotsille. Ruotsi kohteli alueen asukkaita huonosti. Inkerinmaan karjalaisia, kuten myös muita karjalaisia siirtyi joukoittain Tverin suomalaisseuduille, joka Iivana Julman hallinnon ja Venäjän perimyssotien aikana oli pahasti autioitunut. Karjalaisten muutto Vyshnyi Volotshekin, Jegonjan Vesin ja Torzhokin lähistölle ei ollut mikään hyppy tuntemattomaan, kuten Pertti Virtarannan muuten niin mielenkiintoinen kirja Kauas läksit karjalainen antaa ymmärtää, vaan täysin luonnollinen muuttoliike seudulle, joka perinteisesti oli ollut osa sitä samaa Novgorodin valtakuntaa, johon myös Inkerinmaa oli ennen ruotsalaisvalloitusta kuulunut ja jossa alkuperäinen asujaimisto oli sukulaiskansaa.

Kalevalan ilmestyminen 1849 oli vapauttanut suomalaiset ruotsalais-saksalaisen propagandan kahleista. Vasta heräämässä olevan kansallisen uuskulttuurin piirissä syntyi valtava innostus etsiä ne tuhotun kulttuurin jäänteet, jotka vielä olivat tallella. Mutta löytyisikö enää mitään? Mutta sehän ei ollut vaikeaa. Kun kiinnostus asiaan oli herännyt, laulajia kyllä riitti.

Laatokan rannalla Sakkolassa luterilainen pappi Aldolf Neovius tapasi vuonna 1887 maalaismuijan, joka oli saattamassa sokeaa maalaisnaista papin luo virkatodistusta hakemaan. Neovius huomasi köyhän maalaisnaisen kyvyt, ja laulatti tätä pari vuorokautta. Tämän ensitapaamisen jälkeen Neovius ryhtyi systemaattisesti kirjoittamaan muistiin löytämänsä runolaulajan lauluja. Neovius oli osunut Inkerin lauluperinteen kultasuoneen.

Neoviuksen löytö, Larin Paraske, oli tullut Suomen Karjalaan Venäjän vuonna 1700-luvun alussa valloittamalta Inkerinmaalta. Inkerin kansa oli joutunut maaorjuuteen, sillä Venäjän hallitseva luokka, venäläiset, eivät osanneet, eivätkä pitäneet arvolleen sopivaksi tehdä työtä. Maaorjia kohdeltiin tavalliseen raakalaisten tapaan. Inkerin neitosten miltei ainut tapa välttää venäläinen maaorjuus oli avioitua Suomen suomalaisen kanssa ja muuttaa Suomeen. Myös Larin Paraske (1833-1890) oli käyttänyt tätä konstia, vaikka silläkin oli hintansa. Larin Parasken mies Larilan Kauri (ven. Gauriil Stepanov) oli vanha, sairaalloinen pientilallinen, jota laulaja sai sekä hoivata, että ruokkia tekemällä pienen maatilan työt melkein yksin.

Larin Paraske oli syntynyt Inkerin Lempaalan pitäjän Miskulan kylässä, jossa valtaosa asukkaista oli ortodoksisia karjalaisia eli inkerikkoja. Muiden paimentyttöjen keskuudessa hän oppi laulamisen taidon. Vuosikymmenien kuluessa Larin Parasken muistiin oli tarttunut yli tuhat kolmesataa runoa, noin 3000 arvoitusta ja sananlaskua sekä epämääräinen määrä itkuvirsiä ja muuta muistitietoa. Kun 34-osainen Suomen Kansan Vanhat Runot painettiin, mukaan pääsi 32000 Larin Parasken säettä.

Suomen parhaat maalarit, Albert Edelfelt ja Eero Järnefelt, kuten myös monet muut, maalasivat Larin Parasken muotokuvan ja Jean Sibelius kirjoitti muistiin hänen sävelmiään. Mutta pyyteetön laulaminen ei elätä. Vuonna 1899 hänen kotinsa myytiin pakkohuutokaupalla 200 markan verorästien takia ja vasta se herätti kulttuurin vartijoiden omantunnon. Suomalaisen Kirjallisuuden Liitto myönsi hänelle 100 markan vuotuisen apurahan. Kun vielä Larin Parasken oma poika osti pakkohuutokaupassa myydyn pirtin takaisin äidilleen, saattoi runolaulaja viettää viimeiset kolme elinvuottaan varsinaista nälkää näkemättä.

Inkerinmaan runolaulajat eivät olleet ammattilaisia. Laulaminen oli osa kulttuuria, jonka arvoa ei rahassa mitattu. Eikä Larin Mikitantytär ollut Inkerinmaan ainut ihmelapsi. Runojenkerääjien arkistoihin kerätyt laulut ovat kirjoitettu muistiin yli 1200 Inkerinmaan laulajalta. Inkerinmaan laulajien vaikutus tuntui tietysti myös venäläisten keskuudessa. Inkerinmaalainen, vuonna 1758 Lambovon kylässä syntynyt Arina Rodionovna joutui imettäjäksi Aleksander Pushkinille ja kasvatti holhokistaan runoilijan.

Vuonna 1967 ulkolaiset turistit Neuvostoliitossa olivat vielä harvinaisia. Olimme opiskelleet venäjää Suomen ja Neuvostoliiton entisen rajajoen (Rajajoen) rannalla lähellä Terijokea, jonka jälkeen tutustuimme Pietariin, silloiseen Leningradiin ja Moskovaan. Osa porukasta kävi myös Novgorodissa ja vielä pienempi ryhmä teki junaretken - salaa - Moskovasta Zagorskiin, Ortodoksikirkon tärkeimpään luostariin.

Novgorodiin lähdettiin bussilla. Leningradista ulos johtavan tien tarkastuspisteessä autojen paperit tarkistettiin. Tsudovossa oli pahainen kuppila, ja miten ollakaan, paikalle tuli mies, joka puhui meille vepsää. Kieli kuullosti hassulta: suomen ja venäjän sanoja sekaisin, mutta kaikkien sanojen taivutus hoitui suomen kielen sääntöjen mukaan. Mies kertoi kuuntelevansa Suomen radiota. Hän ymmärsikin suomea paremmin, kuin minä häntä.

Novgorodissa meitä vastassa oli valtiollisen matkatoimiston opas, inkeriläistyttö Hilja. Inkerin kieli on puhdasta suomea; sen erikoisuutena on kuitenkin loppuhenkosen puuttuminen. Hilja esitteli meille kaupunkia, kremlin, Sofian kirkon ja Ilmajärven niemeen rakennetun luostarin seinät. Luostariin vievän tien varrella oli kaupungin vanha lentokenttä, jonka portilla ihastelimme hassunkurista kaksitasoista lentokalua, "kukuruznikkia". Maassa, jossa maanteitä ei juuri ollut, 32-paikkainen lentokone oli yleinen kulkuväline.

Kävimme myös Novgorodin entisessä yliopistossa, samassa jossa presidentti Juho Kusti Paasikivi 1890-luvulla pari vuotta opiskeli. Nyt yliopistossa toimi enää kirjasto. Eräs ryhmämme jäsenistä päätyikin sitten aikanaan Suomen eduskunnan kirjaston esimieheksi. Mieleen jäi myös hotelli Volhovissa nautittu lounas: noin tuuman paksuinen pihvi, joka haisi. Sen päälle pantiin paksulti piparjuurta ja syötiin. Piparjuurta tarvittiin kesäkuumalla siihen aikaan, kun jääkaappeja ei vielä ollut.

Minulla oli siihen aikaan ikää 23 vuotta. Matka Novgorodiin oli antanut paljon virikkeitä. Ja oli onni, että olin nähnyt Novgorodin, ennen kuin neukkugrynderit sen raiskasivat.

Ennen Lontoon Citystä ohjailtujen "demokratioiden" syntymistä suomalainen yhteiskunta oli kansanvaltainen. Yhteiset asiat ratkaistiin käräjillä. Käräjiä pidettiin sekä suurempia, että pienempiä: myös Novgorodissa oli omat käräjänsä, jotka kutsuttiin kokoon käräjäkelloa soittamalla. Yleisten käräjien lisäksi jokaisella Novgorodin viidellä sektorilla oli omat käräjänsä, joissa ratkottiin Novgorodin kunkin kansallisuuden omia asioita. Novgorodin käräjillä puhuttiin itämerensuomalaisia kieliä, vatjaa, karjalaa, vepsää sekä merjaa ja slaavia. Viikinkien mukana tuli myös skandinaavinen vaikutus, ja kun kirkko 1000-luvun alussa sai jalansijaa Novgorodissa se toi mukanaan slaavinkielisen kirjoitustavan, joka korvasi aiemman skandinaavisen riimukirjoituksen. Asiakirjojen kieleksi tuli slaavi.

Kun Moskova vuonna 1478 valloitti Novgorodin, vatjalaissektorin (Votskaja zemlja) nimeksi tuli Vatjan viidennes (Votskaja pjatina). Kaupunkiin tuotiin Moskovasta uudet isännät, jotka ryhtyivät heti muuttamaan liian liberaaliksi katsottua yhteiskuntajärjestystä. Vuonna 1617 Vatjalainen viidennes joutui vuorostaan Ruotsin vallan alle. Jos venäläismiehitys oli ollut raskasta, ei ruotsalaisilta osattu odottaa sen parempaa. Ortodoksikirkko pelotteli kansaa luterilaisella antikristuksella ja saikin suuren osan vatjalaisista siirtymään Novgorodin ruhtinaskunnan eteläisiin osiin Tverin Karjalaan. Muutto oli kuitenkin vapaaehtoista. Kun ruotsalaiset 1700-luvun alussa menettivät alueen hallinnan Pietari "Suuren" venäläisille, vatjalaista kansaa hävitettiin systemaattisesti uuden pääkaupungin tieltä. Ihmisiä tapettiin kyläkunnittain, toisia pakkosiirrettiin Kazaniin, nykyisen Tatarstanin pääkaupunkiin.

Aleksanteri I aikana vatjalaisten ja inkeriläisten vaino päättyi. Vuonna 1848 vatjalaisia oli erään asiakirjan mukaan jäljellä vielä 5148 henkilöä, mutta samaistuminen ympäristön inkeriläisiin ja venäläisiin jatkui. Uusi vainokin alkoi, kun sosialistit pääsivät valtaan Venäjällä 1917. Nykyisin vatjalaisista on jäljellä enää muutamia kymmeniä.

Novgorod muodostui kaupungiksi, kun Nerevan merjalaiskylän eteläpää Olhavanjoen länsirannalla ympäröitiin vallihaudalla ja paaluaidalla. Kun viikinkidynastian hallitsijat muutama vuosikymmen myöhemmin määräsivät kreikkalaiskatolisen kultin kaanikuntansa uskonnoksi, Novgorodin linnakaupunkiin rakennettiin Pyhän Sofian kirkko, joka edelleenkin on kaupungin merkittävin yksittäinen nähtävyys.

Pyhän Sofian kirkko rakennettiin noin vuonna 989, mutta jo 1045-1050 sen paikalle rakennettiin nykyinen kivikirkko. Vuosisatojen aikana kirkossa on tehty joitakin muutoksia, mutta perusratkaisut ovat säilyneet.

Pyhän Sofian kirkko oli Novgorodille valtiovallan symboli ja valtaistuinsali, jossa ruhtinas otti vastaan ulkomaiset vieraansa. Kun kaupunkiin rakennettiin uutta, Sofian kupolin korkeus, 31 metriä, saneli mitat. Edes muutama vuosisata myöhemmin rakennettu kellotapuli kuudelle kellolle ei voinut sitä ylittää.

Vuodesta 1930 lähtien Pyhän Sofian kirkko on ollut museona. Se on auki 10 tuntia päivässä, ilta kahdeksaan saakka. Kremlin muurien sisällä toimii myös muita museoita, ja mm. musikaalinen oppilaitos.

Kuva: Pyhän Sofian kirkko Novgorodin kremlissä

Novgorodin linnakaupunki, detinets, oli alun perin ympäröity vallihaudalla ja puisella suojavarustuksella, jota 1300-luvulla ryhdyttiin korvaamaan kivimuurilla. Kun Novgorod 1478 joutui Venäjän vallan alle, detinetsin uudeksi nimeksi tuli kreml. Muurit tehtiin uudestaan, ja uudessa muurissa huomioitiin jo tykkien tulo. Nykyinen, noin kilometrin pituinen muuri sijaitsee vanhalla paikallaan, vaikka se heikon maaperän takia onkin monta kertaa kaatunut ja rakennettu uudelleen. Nykyinen muuri on tiilestä.

Kuva: Novgorodin kremlin pääportti lännen puolella

Jaroslavin palatsipiha

Kremlin puolelta katsottuna Olhavanjoen itärannassa huomio kiinnittyy kauniiseen pylväsrivistöön, jonka takana sijaitsee Jaroslavlin palatsipiha, Jaroslavovo dvorishe.

Vuonna 1113 ruhtinas Mstislav alkoi rakentaa Pyhän Sofian kaltaista kirkkoa joen vastarannalle, kauppiasten ja maahanmuuttajien puolelle. Kirkko nimitettiin Nikolai ihmeidentekijän mukaan, mutta sijaintipaikan, Jaroslavovo dvorishe, mukaan sitä nyt kutsutaan Nikolo-Dvorishenskin tuomiokirkoksi, eli "sobóriksi". Kirkko on säilynyt hyvin, vaikka se aikojen saatossa onkin muuttunut yksikupoliseksi.

Palatsipihan alueella sijaitsivat myös kauppatori ja käräjätori. Torilla puhuttiin suomea ja kirkossa messuttiin slaaviksi. Kaupunkiasutuksen rajoina Torin puolella oli kaksi "päätä" - ruhtinaan hovi ja Slavnan kylä; ulompana keskustasta olivat luostarit.

Linnakaupungin ja palatsipihan välillä oli silta.

Nykyisen Novgorodin kaupunginrajojen sisällä on noin 30 luostaria tai luostarin raunioita.

....

Nerevan linnakaupungin puolella oli kolme "päätä", Nerevskin eli Merevskin merjalainen kaupunginosa, savenvalajien kaupunginosa ja maalaiskylä. ....

Suurvalta ei pärjää ilman kuljetuskalustoa. Matka- ja sotaveneenä novgorodilaiset käyttivät uiskoa, noin 30 metrin pituista ja 3,5 metrin levyistä yksimastoista laivaa. Moskovalaisissa kronikoissa novgorodilaiset laivat tunnetaan niemellä "ushkui", mutta sielläpäin niiden maine ei ollut hyvä. Volgalla uiskot harjoittivat 1300-luvulla laajamittaista merirosvousta, mitä siihen aikaan katsottiin läpi sormien, paitsi silloin, kun ryöstön kohteena sattui olemaan sellainen kauppalaiva, jolle joku ruhtinaskunnista oli antanut turvallisuustakeita. Novgorodin uiskot kohtasivat tuon tuostakin vauraita itämaisia kauppiaita, eikä virheitä voitu välttää.

Novgorodilaiset jokirosvot tappoivat armotta kaikki tataarit, mutta "kristityiltä" armenialaisilta ja venäläisiltä kauppamiehiltä vietiin vain omaisuus. Tataarit olivat kuitenkin Moskovan liittolaisia, ja tataarien tappaminen aiheutti Moskovan ja Novgorodin välille sitä kirjeenvaihtoa, josta historiankirjoittajat nyt ammetavat tietojaan, kun kyse on uiskojen liikkeistä Itä-Euroopan joilla.

Novgorodin nuorten miesten ryöstöretket tapahtuivat ilman Novgorodin käräjiltä saatuja valtuuksia; niitä katsottiin vain nuorison kujeiluiksi. Kujeet olivat kuitenkin suurellisia: Vuonna 1366 sata viisikymmentä uiskoa purjehti alas Volgaa, ryösteli ohikulkijoitten laivoja, valloitti venäläisten mordvalaisten maalle perustaman Alemman Novgorodin eli Nizhnyi Novgorodin, ryösti sen puhtaaksi ja jatkoi matkaansa Kama-joelle Volgan Bulgariaan, jonka jälkeen nuoret miehet, luvultaan noin 3000, palasivat saaliineen kotiin. Vuonna 1371 Novgorodin valtaherrojen huonosti kasvatetut lapset ryöstivät Kostroman. Vuonna 1375 Novgorodin nuoret miehet tulivat Kostromaan parin tuhannen miehen voimin, valloittivat kaupungin ja jatkoivat sitten matkaa raskaassa lastissa tavalliseen tapaan polttaen, tappaen, ryöstäen ja raiskaten. Volgan Bulgariassa venäläiset myytiin orjiksi, jonka jälkeen matkaa jatkettiin kohti Kultaisen Ordan pääkaupunkia Saraita. Lopulta Astrakanin kaanin onnistui viekkaudella saattaa Novgorodin urhot satimeen. Kaani tappoi koko joukon ja saipa vielä melkoiset tapporahat vaivansa palkaksi.

Naapureihinsa verrattuna Novgorodin Tasavalta oli ylivertainen. Novgorod oli rikas ja sivistynyt ja sen yhteiskuntajärjestelmä oli vertaansa vailla keskiajan Euroopassa. Käräjillä valittiin maan ylin virkamies, jota sanottiin ruhtinaaksi, kuten myös muut kansanjohtajat arkkipiispasta ja sotaväen ylipäälliköstä alkaen. Mutta suola puuttui. Papit, jotka esiintyivät moraalinvartijoina, eivät tehneet tehtäviään. Ja silloin nousi kansan seasta herätysliike, strigolnikit, joka yritti muuttaa tapahtumien kulkua. Strigolnikit vaiennettiin sadassa vuodessa. Ensimmäiset strigolnikit hukutettiin Olhavanjokeen 1375, ja kun sata vuotta oli omantunnon ääntä vaiennettu, ei sitä tarvinnut enää itse vaientaa. Tataarien käyräsarvisella miekalla Moskovan ruhtinas Vasilij Sokea pisti hiljaiseksi koko porukan.

Tasavaltalainen Novgorod oli 1400-luvulle mentäessä rikastunut ja veltostunut. Se oli niin rikas, että se pystyi ostamaan rauhaa rahalla. Mutta pitemmän päälle konsti osoittautui tehottomaksi. Liettua oli edelleen suurvalta, ja Moskovakin oli tataarien avulla päässyt vallan makuun. Vuoden 1456 alussa, kun maa oli jäässä, eivätkä suot estäneet sotajoukkojen liikkeitä, tulivat tataarit ja Moskovan venäläiset Vasilij II Sokean johdolla kokeilemaan Novgorodin kuntoa. Kunto osoittautui heikoksi. Kun sotajoukkojen ensimmäinen suuri taistelu Vanhan Ryssän luona 03.02.1456 oli hävitty, poliitikot kävivät jo etsimään, kumman puolelle pitää kaatua: Liettuan vai Venäjän. Maahan syntyi kaksi puoluetta: Maria Boretskajan johtama liettualaispuolue ja arkkipiispan johtamat moskovanmieliset.

Kirkko pelasi systemaattista peliä, mutta ovelaa se oli Vasili Sokeankin peli. Vasili Sokea (Vasilij II Tjomnyi, 1425-1462) oli vuonna 1445 kokenut perinpohjaisen tappion taistelussa Kazanin tataareja vastaan Suzdalissa ja taipunut silloin täysin Muhammedin asian ajajien tahtoon. Mutta sen jälkeen Vasili ryhtyykin käyttämään tataareja orjien tapaan, omien päämääriensä hyväksi. Kukapa olisi luullut, että juuri tataarien avulla Moskova lopulta kukistaa Novgorodin itsenäisyyden, vaikka olihan sitä temppua aikaisemminkin käytetty.

Liettua ei tullut Novgorodin avuksi, kun Moskova kesällä 1471 lähetti sotajoukkonsa rankaisemaan Novgorodia "vehkeilystä kerettiläisen" (osittain katolisen, mutta suvaitsevaisen) Liettuan monikansallisen valtion kanssa. Vasta kun Novgorodin suuri, noin 35.000 miehen vahvuinen sotajoukko 14.07.1471 kärsi Shelona-joella musertavan tappion, alkoivat novgorodilaiset tajuta tilanteen vakavuuden. Syystalvella 1477 Moskovan johtamat joukot lähestyivät taas Novgorodia joka suunnalta polttaen ja tappaen, ryöstäen ja raiskaten. Kaupunki täyttyi pakolaisista, joka antautui helmikuussa 1478. Tapettavia Moskovan miehillä oli paljon, mutta kun tappaminen jaettiin 20 vuoden ajalle, siihen totuttiin niin, että sitä alettiin pitää luontevana.

Kun Venäjä 1800-luvulla alkoi tutustua eurooppalaiseen, ei-ortodoksiseen kulttuuriin, maan nuoret aristokraatit huomasivat kadotetun Novgorodin arvon. Novgorodin elämänmuotohan oli ollut demokraattinen, vapaa ja villi. Novgorodin kukistuminen laskettiin nyt moskovalaisen yksinvaltiaan tsaarin syyksi. Kun syyllinen oli osoitettu, olikin jo helppo luoda utopioita: Kaadetaan tsaari ja perustetaan uusi demokraattinen yhteiskunta.

Venäjän nuoret runoilijat, muusikot, taidemaalarit, utopistit ja muut poliitikot ylistivät kilvan ja kaihoten Herra Suuren Novgorodin suurenmoista slaavilaista menneisyyttä. Propaganda meni hyvin perille. Tsaari kaadettiin ja uusi yhteiskunta perustettiin. Merkillistä kyllä, uusi moskovalainen yhteiskunta oli kovin saman tapainen kuin se tsaarinaikainen, joka Novgorodin kaatoi. Olisikohan syy ollut jossain muualla?

Vain Aleksander Pushkin vältteli korostamasta slaavilaisten osuutta Novgorodin nousussa; Novgorodin tuhossahan se on jo ilmeinen. Jos satut käymään Moskovassa Pushkinin aukiolla, lue Aleksanteri Pushkinin patsaan jalustaan kirjoitettu teksti.

Novgorodin ainut neljän tähden hotelli Beresta Palace sijaitsee joen itärannalla, jonne muukalaiset on ennenkin Novgorodissa majoitettu. Kremlin puolella ovat vanha Stalinin ajan Volhov ja Breshnevin ajan Inturist. Inturistin löytää helposti joen länsirannalta Velikaja-kadun varresta paikalla, jossa Nerevan kylän pohjoinen reuna aikoinaan sijaisi.

Muita ovat mm. Rossija, joka sijaitsee entisen Goottilaisen hovin - Gotskij Dvor - paikalla joen itärannalla ja Sadko, myös on kauppiasten rannalla, noin puolen kilometrin päässä Aleksanteri Nevskin sillasta Moskovaan johtavan tien varressa. Kremlin takaa löytyvät lisäksi Lux ja Novgorodskaja.

Kolmensadan kilometrin päässä Helsingistä, Setumaalla, Eestin ja Venäjän rajaseudulla seisoo 1400-luvulla rakennettu linnoitus paikalla, jossa yli 500 vuotta aiemmin oli ollut itämerensuomalaisten tsuudien pääkaupunki Irboska. Tsuudien jälkeläiset setukaiset ovat jo hekin kauan sitten jääneet kotiseuduillaan muiden kansojen jalkoihin, jäljellä on enää muutama setukaiskylä Virossa ja nyt venäläisten hallitsemalla Petserinmaalla. Petserinmaan ulkopuolella huomattavin setukaisyhteisö on Krasnojarskin seudulla Siperiassa.

Irboska, venäjäksi Izborsk, astuu historiankirjoihin 1100-luvun alussa, kun kiovalainen munkki Nestor kertoo tarinan Rusin valtioliiton perustamisesta 860-luvulla. Tarinan mukaan varjagipäällikkö Truvor asettui kaupunkiin. Nestorin tarinassa setukaiset tehdään siis Rusin valtion perustajaksi. Täysin tuulesta temmattuja Nestorin tarina tuskin on, sillä seuraavalla vuosisadalla viikinkiruhtinas Ingvarin leski Helga (Helga, ven. Olga, 890-969, Kiovan Rusin hallitsija miehensä kuoleman jälkeen 945-964) Irboskan naapurissa sijaitsevasta Pihkovasta kävi Konstantinopolissa kasteella vuonna 957 ja ryhtyi ajamaan kreikkalais-katolisen kirkon asiaa itämerensuomalaisten ja Kiovan slaavien keskuudessa.

Kun saksalaiset 1200-luvulla orjuuttivat eestiläiset, jäi Setumaa edelleen kreikkalaiskatoliseen valtapiiriin. Kielentutkijat olettivat aluksi, että eestin ja setukaisten kielen erot selittyvät kulttuurieroista, mutta nykyisin setukaiset tunnustetaan omaksi kielekseen, jonka juuret ovat kaukana suomalais-ugrilaisen kansainyhteisön menneisyydessä. On todettu, että setukaisten kielellä on sellaisia yhteyksiä esimerkiksi mordvan kieleen, joita eestissä ei ole.

Vuonna 1473 venäläiset perustivat keskelle Setumaata ortodoksiluostarin, jolla oli kaksi tehtävää: edistää venäläistä rasismia ja toimia rajalinnoituksena saksalaista Eestiä vastaan. Setukaisten käsitykset kristinuskosta huononivat niin, että perinteinen Peko-jumalan kultti vahvistui ja on säilynyt nykypäiviin saakka.

Luku- ja kirjoitustaidottoman runolaulajan Anne Vabarnan (1877-1964) poika Ivo kirjoitti äitinsä lauluja muistiin, ja näiden muistiinpanojen pohjalta laadittu setukaisten kansalliseepos Peko julkaistiin vuonna 1995 Suomessa. Ajan tasalla olevaa tietoa setukaisista löytyy muun muassa kirjasta Koltat, karjalaiset ja setukaiset - pienet kansat maailmojen rajoilla.

## Irboskan kuvia

Irboskan läheisyyteen syntynyt Pihkova tuli jo 1000-luvulla Irboskaa tärkeämmäksi. Pihkovasta tuli myös ruhtinaskunnan pääkaupunki. Pihkovan ja Novgorodin ruhtinaskuntaan kuuluvan Vatjan maan, myöhemmin Vatjan viidenneksen, pääasiallinen väestö koostui paitsi setukaisista, myös vatjalaisista, sekä muutamista muista itämerensuomalaisista kansoista.

Nykyisin vatjalaisia asuu enää vain muutamissa Suomenlahden etelärannan kylässä. Heidän monikansallinen pääkaupunkinsa Novgorod joutui Moskovan hallintaan 1478, jonka jälkeen "toisheimoisia" alettiin katsoa karsaasti ja hävittää.

Novgorodin ja Moskovan valtiolliset opit olivat alusta alkaen toisilleen vastakkaiset. Novgorodissa valta oli käräjillä, jonka kuka tahansa voi kutsua kokoon käräjäkelloa soittamalla. Novgorodin hallinnon kaikki kolme haaraa olivat kansanvaltaisesti valittua: ruhtinas, metropoliitta ja sotaväen ylipäällikkö valittiin käräjillä, joihin kaupungin väki osallistui ilman puolueita tai muuta "edustuksellista demokratiaa". Moskovan hallintomalli oli itsevaltainen ja raaka. Kun Novgorodin alueet ulottuivat Pohjoiselta Jäämereltä Moskovan porttien tuntumaan Volokolamskiin, Rzheviin ja Torzhokkiin, oli syntyi Moskovassa vuosisatainen pakkomielle "vapaan herra Novgorodin" hävittämiseksi. Lopulta se onnistui - kaikkien Itä-Euroopan kansojen yhteiseksi tappioksi.

Irboskaan on varsin helppo tehdä päivän tutustumismatka, sillä Eestin kaakkoisrajalta Irboska/Izborsk on vain muutaman kilometrin päässä. Tallinnasta matkaa rajalle on 300 kilometriä. Saman päivän aikana ehtii käydä paitsi Irboskassa (ven. Izborsk), ja Petserskin luostarissa myös Pihkovassa (ven. Pskov), joka sijaitsee Peipsinjärven eteläpäässä, noin 50 kilometrin päässä Eestin ja Venäjän raja-asemasta. Lähin toimiva setukaiskylä Kosselka on viiden kilometrin päässä Irboskasta.

Tartossa toimiva matkatoimisto Rita Reisid järjestää kolmen päivän bussimatkoja, joiden aikana tutustutaan Petserin luostariin, Irboskaan, Pihkovaan ja Novgorodiin. Matkan hinta kesällä 2004 on noin 1400 Eestin kruunua. Viisumi ei sisälly hintaan. Matkojen esittely www.ritareisid.ee ja sähköposti rita@ritareisid.ee

Viisumia koskevat tiedot kannattaa tarkistaa Venäjän Ulkoministeriön Pihkovan osastolta, jonka sähköpostiosoite on midpskov@ellink.ru ja puhelin 999-7-8112-161437. Irboshkan tuntumassa toimii kaksi raja-asemaa, joissa asiointi on sujunut yleensä ongelmitta, ilman sellaista venäläisille tyypillistä töykeyttä, joka Suomen ja Venäjän rajalla on tavallista.

Päivän matkoja Tallinnasta Irboskaan kannattaa kysyä Tallinnan matkatoimistoista.

Irboskan kaupunki sijaitsee setukaisten asuttamalla Petserinmaalla Peipsinjärven lounaispuolella. Ennen toista maailmansotaa Petserinmaa kuului Viroon, mutta toisen maailmansodan jälkeen Venäjä liitti sen itseensä. Kun Viro vuonna 1990 sai takaisin itsenäisyytensä, ei Venäjä luovuttanut Petserinmaata takaisin Virolle. Rajalinja hakattiin uuteen paikkaan niin, että Petserinmaa on nyt Venäjän rajojen sisällä. Viro oli jo käytännössä tunnustanut aluemenetyksen ja oli halukas allekirjoittamaan Venäjän ja Viron välisen rajasopimuksen, kun matkaan tuli mutkia. Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton ilmoitti, että kolmas maailmansota ei ala Baltian maiden takia. Kun ilmoitus kuultiin Moskovassa, jäi Viron ja Venäjän välinen rajasopimus vahvistamatta. Nyt Venäjälle ei enää riitä Petsherinmaa.

##

Vepsäläisten keskus Valgetjärvi, venäjäksi Belozersk, sijaitsee parinsadan kilometrin päässä Äänisen etelärannan takana huonon tien takana suurten metsien keskellä. Kun matkailija viimein pääsee perille, hän ei voi muuta kuin yllättyä näkemästään: Valgetjärven seudun kulttuurinähtävyydet ovat sitä luokkaa, jota ei ikinä osaisi odottaa näkevänsä tässä susien ja karhujen valtakunnassa.

Vuonna 1997 vietimme kesälomaa Kesälahden Pyhäjärven saaressa. Loma loppui pian, ja tuli aika lähteä takaisin työhön Moskovaan. Matkan päätimme kuitenkin tehdä siten, että näkisimme Belozerskin kaupungin.

Matkaan lähdimme lauantaina puolenpäivän ajoissa. Rajanylityspaikaksi valitsimme Värtsilän, ja pian olimme Laatokan itärannalla. Ohitimme Salmin kirkonkylän. Ilma oli kuuma, ja oli aika pitää tauko. Löysimme hienon hiekkarannan. Uimassa ei ollut ketään. Juoksin veteen, mutta uiminen loppui lyhyeen - vesi oli todella kylmää. Karjalan muistelmateokset olivat unohtaneet mainita, että Laatokka on syvä ja vesi kylmää. Vesi oli kuitenkin puhdasta, ja uiminen piristi.

Aunuksen ohitimme pysähtymättä. Lotinanpellossa pidimme taukoa, oli tulossa ilta. Juurikoriin varatuista eväistä teimme illallista. Venäjän puolella on turvallisempaa syödä omia eväitä. Kahvilat ovat usein rikollisten uhrinmetsästyspaikkoja, kuten edellisellä kerralla olimme Aunuksessa todenneet. Ylitimme Syvärin. Lotinanpellosta käännyimme Äänisen etelärantaan johtavalle tielle.

Ohitimme Podporozhjen pikkukaupungin, jonka metsätyökeskuksessa olin Gorban aikaan käynyt työmatkalla. Podporozhjen jälkeen tielle oli ajettu sepeliä, ja yhtäkkiä näin tiellä jonkin esineen. En ehtinyt väistää, ja esine pamahti auton pohjaan. Matka jatkui. Asutusta tien varrella ei näkynyt ennen kuin tulimme Äänisen etelärannan kyliin. Oli valoisa, kuulas kesäyö. Nuoriväki oli siirtynyt kylistä raitille. Kiireetön lauantai-ilta oli vaihtunut sunnuntaiksi.

Bensamittari alkoi näyttää tyhjää. Varoitusvalo paloi. Bensa-asemia ei näkynyt, mutta arvelin Herran järjestävän bensaa sitten, kun tarvitaan. Pääsimme Vytegraan, ja bensa-asemakin löytyi. Aloin tankata. Kulbanu tuli ulos autosta, ja astui suoraan bensalätäkköön. Sitä mukaa kun tankkasin, bensaa valui ulos tankin reiästä. Herran kiitos, ettemme lentäneet ilmaan.

Kaupunkiin oli vielä pari kilometriä matkaa. Pystytimme teltan bensa-asemaa vastapäätä olevalle pellolle. Aamulla bensa-asemalle tuli miliisi, joka hinasi meidät tuttavansa, vanhan merimiehen pihaan. Merimies hallitsi tinurin hommat, ja me saimme sillä aikaa tutustua hänen naapureihinsa. Aika kului rattoisasti eläkkeellä olevan merimiehen luona. Lapset nukkuivat.

Iltaneljältä auto oli taas ajokunnossa. Ystävälliset naapurit olivat ruokkineet meidät. Olimme valmiit jatkamaan matkaa. Minulle oli aiemmin kerrottu, että Vytegran ja Valgetjärven, venäjäksi Belozersk, välinen tie on ajokelpoinen vain kuusi kuukautta vuodessa. Nyt sitä oli korjattu, ja ongelmia ei edessä olevalla kahdensadan viidenkymmenen kilometrin matkalla pitäisi tulla.

Ohitimme pari kylää, ja sitten öljysora päättyi. Olimme taas metsässä. Kuoppia kierrellen ajelimme hiljaa eteenpäin. Juuri kun olimme taas väsymässä, tulimme mitä kauniimman järven rantaan. Pysähdyimme uimaan. Ystävällinen vanha mies esitti vanhakantaisen venäjänkielisen tervehdyksen. Rannassa oli kymmenkunta venevajaa. Pari kalastajaa oli lähdössä järvelle. Tuntui, kuin olisimme tulleet ulkomaille.

Virkistyttyämme jatkoimme matkaa. Sitten tuli eteen tienristeys, eikä viittoja ollut. Paikalle osui auto, jonka kuljettaja neuvoi meitä ajamaan sivutielle. Kulkemamme tien pohjoispuolelle rakennettiin suurta sotilastietä Vologdasta Kantalahteen, ja sivutietä pääsimme jo osittain valmiille sotilastielle.

Asfaltoitu leveä maantie kaukana Äänisen takana tuntui lähes epätodelliselta. Kymmeniä kilometrejä saimme ajaa juuri ketään näkemättä. Päällyste päättyi, ja siirryimme takaisin vanhalle viikinkien aikaiselle viertotielle. Tien varressa sotilas teki merkkejä pyytäen tupakkaa. Tupakkaa meillä ei ollut. Ajoimme ohi, mutta sitten tuli mieleemme tarjota pojalle makkaraa. Se kelpasi. Mutta miksi ruokkia sotilaita? Palasin vielä kerran pojan luo, ja annoin hänelle Uuden Testamentin. Sekin kelpasi.

Vanhan tien varressa oli aution tuntuisia karjalaiskyliä. Karjalaiskylän tuntee siitä, että hirsirakenteiset talot ovat kaksikerroksisia. Ensimmäisessä kerroksessa ovat tilat karjaa varten, ja toisessa kerroksessa asutaan. Mustiksi tummuneiden talojen ovet oli suljettu lankuilla, monet ikkunat olivat rikki. Elämä syrjäisillä kylillä oli jäänyt muutamien pelottomien mummojen varaan. Kesäyö oli taas kaunis, mutta nuorisoa ei näillä raiteilla näkynyt.

Puolenyön aikaan saavutimme Valkeajärven pohjoisrannan Lipin Bor-kaupungin kohdalla. Oli pimeää. Leppoisa, lämmin kuin Kreikassa, tuuli puhalsi järveltä. Satamassa tavailin lauttojen aikataulua. Väkeä oli kaduilla palailemassa koteihinsa. Maailma tuntui taas uudelta. Tuntui hienolta olla tutkimusmatkailijana Historiassa. Mutta ensin oli löydettävä hotelli. Kolhoosin hotelli, oikaisivat ohikulkijat, jotka neuvoivat paikan. No, kolhoosin hotelli kelpasi meille, se oli huono, mutta tädit ystävällisiä. Ja hinta aivan uskomaton, samaa luokkaa kuin Ämmänsaaren matkustajakoti joskus 1960-luvun alussa.

Tie Lipin Borista Belozerskiin oli pölyinen. Oli kuitenkin onni, että emme olleet odotelleet lauttaa, vaan ajoimme rantatietä pitkin, sillä kohdassa, jossa Valgetjärvestä lähtee sen laskujoki Sheksna, on vanhan Valgetjärven kaupungin paikka. Joki pysäyttää meidät hetkeksi miettimään menneisyyttä, sillä siltaa ei ole. Odottelemme lossia. Vanhasta puukaupungista ei mitään ole nähtävissä, mutta pienellä saarellä, noin sadan metrin päähän rannasta, seisoo sopusuhtaisen kaunis, harmaakivinen kirkko, joka ulkopäin muistuttaa enemmän armenialaisia kuin kreikkalaisia kirkkoja.

Vanhan, 1300-luvulla hävitetyn Valgetjärven kaupungin sijaan on rakennettu uusi Valgetjärvi, Belozersk järven etelärannalle, noin 20 kilometrin päähän edeltäjästään. Tien varrella olikin mainos: Belozersk - 1135 vuotta.

Tiesin, että Valkeajärven kukoistuskausi oli jo tuhat vuotta sitten. Kysymys siitä, mitä tästä uudesta Valgetjärvestä on jäljellä, vaivasi uteliaisuuttani. Ensimmäisenä tien varressa tulijaa kohtaavat kuitenkin Stalinin ajan kaksikerroksiset kommunalkat, yhteisasuntolat, joissa ei aina ollut edesvesijohtoja, minkä johdosta käymälät ovat pihalla. Mutta sitten tullaan tsaarinaikaiseen kaupunkiin. Rakennukset ovat vanhoja, ja kovasti korjauksen tarpeessa. Silti ne ovat käytössä, ja paremmassa kunnossa kuin sosialismin luonnokset. Pankkikin toimii rakennuksessa, jonka ikä ilman asiantuntevaa opasta jää määrittelemättä.

Löydämme vanhan kremlin. Sen muurit ovat kaatuneet ja maatuneet kuin Jerikon muurit. Muureilta avautuu kaunis, rauhoittava näköala Valgetjärvelle. Kremlin sisään valloittajat ovat rakentaneet kirkkoja. Kirkon ovella, päivän kuumuutta paossa istuu myös opas Svetlana Demidova. Hän myy lipun kirkossa käyntiä varten, ja jatkaa siestaansa. Kukapa näin kuumalla jaksaisi kiinnostua historiasta. Joskus kauan sitten on kirjakaupoissa kuulemma ollut kirja kaupungin menneisyydestä. Kannattaisi ehkä mennä lähiseudun luostareihin, Kirillo-Belozerskin tai Ferapontovin luostariin. Luostareiden perustajien elämäkerroista saattaisi löytyä myös muuta tietoa elämästä 1300-luvun Valkeajärvellä.

Kaupungin uimaranta on suuri. Sadat ihmiset kahlailevat matalassa vedessä kauas järvelle, ja rantahietikolla äidit paimentavat lapsiaan. Mafia-tyyppisten kavereiden handykamit surraavat häpeilemättä aina, kun tyttölapset kulkevat ohitse. Vesi kauempana järvellä näyttää vihreältä, ja korkealla taivaan sinessä Arkangelin suunnasta tuleva lentokone tekee matkaa 700 kilometrin päässä olevaa Moskovaa kohti. Myös meidän oli aika nousta rattaille.

Tie Belozerskistä etelään on jo öljysoratie. Ensimmäinen isompi kaupunki on tekojärven rannalla oleva Cherepovets. Cherepovets on iso metalliteollisuuden keskus. Kaupungin nimen loppuosassa Cherepovets esiintyy vielä vepsäläisten vanha nimitys vesj. Poikkesimme kaupungissa, mutta emme tavanneet tuttaviamme kotona. Vietimme illan paikkakunnan baptistien rukoushuoneella ja yöllä ajoimme Jaroslavlin kautta Moskovaan, jonne saavuimme aamulla.

Ensimmäiset maininnat vepsäläisistä löytyvät goottilaisen Jordaneksen historiassa 500-luvulta. Arabialaisen Ibn Faldanin aikana 900-luvulla liikenne Pohjolan ja Bagdadin välillä oli vilkasta, joten ei ole ihme, että Ibn Faldan ja muut arabialaiset lähteet mainitsevat vepsäläiset useissa eri yhteyksissä. Ensimmäinen slaavilainen lähde, Nestorin kronikka, on 1100-luvun alkupuolen tuote, vaikka siinä kerrotaankin jo 800-luvun tapahtumista. Länsimaisissa lähteissä vepsäläiset esiintyvät mm. Adam Bremeniläisen muistiinpanoissa 1000-luvulta.

Slaavit kutsuivat vepsäläisiä nimellä vesj. Nimitys tarkoittaa vettä ja järveä. Nimitys on säilynyt paikannimissä. Tavallisia ovat yhdyssanat ja sanayhtymät, joissa vesj- esiintyy joko alkuperäisessä merkityksessään tai tarkoittamassa paikkakunnan vepsäläistä asutusta. Vesj-nimen perusteella nykyisin vajaaksi viideksitoistatuhanneksi kutistuneen kansan muinainen asuma-alue on voitu määritellä. Nimi vesj esiintyy myös Novgorodin alueen nimistössä, Lovat-joen rannalla olevan kaupungin nimessä Holmskaja Vesj. Kaupungin nimi nykyisin on Holm. Historiallisissa lähteissä Homskaja Vesj mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1144.

Sana "vesj" tavataan myös Holmista 450 kilometriä itään sijaitsevan Tserepovetsin kaupungin nimen lopussa. Kaupungin nimen etuosa "tserep" tarkoittaa kalloa. Tserepovets mainitaan historiankirjoissa Kalloveden äärelle perustetun Voskresenskin luostarin yhteydessä 1300-luvulla. Sanaa vesj on siis käytetty myös merkityksessä järvi, samaan tapaan kuin savossa, esimerkiksi sanassa Kallavesj. Vepsäläisten osuutta savon asuttamiseen on tuskin selvitetty, sensijaan Aunuksen Karjalan juuret ovat kiistatta Vepsässä.

Ennen junia ja lentokoneita arabit ratsastivat kameleilla ja arojen sotilaat hevosilla. Pohjolassa liikuttiin vesiä pitkin veneillä. Abur Rahman Muhamad al Biruni kävi kaupungissa todennäköisesti talvella, noin vuonna 1000, koska hän kertoo, että kaupungissa liikutaan rekipelillä, jota koirat vetävät, tai jalkoihin kiinnitettäviä rekiä käyttäen.

Turkinsukuisten bolgaarien noin vuonna 600 perustama Volgan Bulgaria oli toinen tärkeä kauppapaikka tällä reitillä. Bolgaarit, nykyiset tshuvassit, välittivät Tashkentin ja Afganistanin kaivoksista tulevan hopean Skandinavian markkinoille. Joskus viikingit liittolaisineen kulkivat itse Volgaa pitkin Kaspianmerelle ja sieltä Persiaan tai Bagdadiin saakka.

Suomenlahdelta kuljettiin ensin Neva-jokea pitkin Laatokalle, sieltä Syväriä pitkin Äänisjärvelle ja edelleen Valgetjärvelle. Valgetjärvi oli pohjoisten metsien tärkeimpien turkismarkkinoiden keskus, mutta sieltä kuljettiin myös Uralille kultaa ja kuparia hakemaan tai Volgan Bolgarian hopeamarkkinoille.

Vuonna 1133 kaupungissa käynyt Abdullah Hamid ben Muhammad on jättänyt kirjallisen selostuksen matkastaan. Abdullah oli kauppamies, joka toi miekanteriä ja sai korvaukseksi näädän nahkoja. Olivatko nahat kiiltonäädän eli soopelin nahkoja, on erilliskysymys, lähinnä levinneisyyshistoriaa tunteville luonnontieteilijöille.

Belozersk Valgetjärven rannalla sijaitsi vepsäläisten esi-isien asuttamilla mailla. Kun viikingit itämerensuomalaisten liittolaistensa avustamina 800-luvun lopulla valloittivat Smolenskin ja Kiovan slaavilaisalueet, syntyi liikettä myös vastakkaiseen suuntaan. Slaavit alkoivat liikkua pohjoiseen. Novgorodista tuli merjalaisten, itämerensuomalaisten, viikinkien ja slaavien yhteisyritys, mutta Valgetjärvellä viikinkien ja slaavien vaikutus jäi vähäiseksi. Valgetjärven seudulla novgorodilaiset harrastivat vain sotaisia verotusretkiä aitoon viikinkityyliin.

Rurikin, Sineuksen ja Truvorin 862 perustama viikinkidynastia ajautui keskinäisiin riitoihin jo 1000-luvun alussa. Rurikin suvun jälkeläiset jakoivat maan keskenään, ja ruhtinaskunnat tulivat itsenäiseksi, ja mikä pahinta, alkoivat heti taistella keskenään. Sineuksen kuoleman jälkeen Valgetjärvi joutui vuoroin Novgorodin, Kiovan, Perejazljavin (eli vanhan Rjazanin), Rostovin, Suzdalin ja Vladimirin vaikutuspiiriin.

Mongolien hyökästessä Itä-Eurooppaan kuului Valgetjärvi merjalaisen Rostovin valtapiiriin. Kun mongolit vuonna 1238 valloittivat Rostovin, tuli Valgetjärvi jälleen itsenäiseksi, sillä mongoleilla ei riittänyt intoa lähteä sotaretkelle Pohjolaan. Alkoi Valgetjärven kulta-aika, jota kesti sata vuotta. Itsenäisyyden ajan kuninkaat olivat:

Gleb 1238-1277

Demetrius 1277-1280

Mikael I 1280-1293 (yhteinen hallitsija Rostovin kanssa vv. 1280-1284)

Theodor I 1293-1339

Novgorod ja Moskova tavoittelivat kumpikin Pohjolan herruutta 1300-luvulta lähtien, niin, että jos Valgetjärveä ei hävittänyt Moskova, niin silloin hävittäjät tulivat Novgorodista, tai päinvastoin. Sotaisan ajan ruhtinaat olivat: Roman (vuodesta 1339), Theodor II (vuoteen 1380), Juri (1380-1389), Andrei (1389-1432) ja Mikael II (1432-1486).

Hyökkääjien onnistui hajottaa Valgetjärvi pieniin ruhtinaskuntiin, joista tärkeimmät olivat Sugorje Sheksna-joen itärannalla, Kargolom Sheksna-joen länsirannalla, Uhtoma Valgetjärven itärannalla, Shelespansk Shola-joen ympäristössä Valgetjärven itäpuolella ja Kema Kema-joen ympäristössä Valgetjärven pohjoispuolella.

Vuonna 1486 Valgetjärvi ruhtinaskuntineen menetti jo vuonna 1339 muodolliseksi käyneen itsenäisyytensä. Rurikin viikinkidynastian ruhtinassuku sammui Moskovassa 1588, kun Iivana Julma kuoli ja hänen poikansa Dmitri murhattiin Uglitsissa vähän myöhemmin, mutta Valgetjärven seudun pikkuruhtinaitten hoveissa Rurikin dynastian kaukaiset haarat pitivät isännyttä vielä 1800-luvulle saakka. Vielä nykyäänkin muutamat näistä suvuista ovat elinvoimaisia ja pitävät yllä kalvennutta mainettaan.

Belozerskin vanha kaupunki oli Valgetjärveen laskevan Sheksna-joen suulla. Vuosina 1238-1352 se oli Belozerskin ruhtinaskunnan keskus. Musta surma, novgorodilaiset ja venäläiset tappoivat kaupungin asukkaat, ja kaupunki autioitui. Uusi, samanniminen kaupunki perustettiin vajaan 20 kilometrin päähän entisestä, Valgetjärven etelärannalle. Vanhasta kaupungista on säilynyt vain raunioita ja joen suulla olevalla saarella kaunis ortodoksinen kirkko, jota ensimmäisellä Belozerskin matkallamme olimme ihailleet lossia odotellessa.

Novgorodissa eri väestönosien voimasuhteet pysyivät tasaisina vuosisatoja. Slaavien, merjalaisten ja itämerensuomalaisten keskinäinen tasapaino oli etu kaupungin kehitykselle. Itsevaltaiset otteet oli hankala toteuttaa kaupungissa, jossa kukin kansanosa puolusti oikeuksiaan. Monikansallisuus oli etu myös kaupankäynnissä Pohjoisen suomalaisheimojen kanssa. Novgorodia ei pidetty vieraana silloinkaan, kun se keräsi pakkoveroja Karjalasta tai Vesijaon takaisten tsuudien ("zavolochnaja tshudj"; Vienajoen vesistöalueen karjalaisten) keskuudesta. Vasta Novgorodin muuttuminen luonteeltaan slaavilaiseksi kaupungiksi nosti tsuudit sitä vastaan.

Asenteiden muuttuminen aiheutti sen, että veronkerääjien oli tästedes rakennettava ryöstöretkiensä turvaksi samanlaisia linnakkeita, kuin mitä viikingit olivat rakentaneet aikoinaan jokireittiensä varsille. Vienajoen rannalle, noin 30 kilometrin päähän Holmogorista rakennettiin vuonna 1342 Orletsin linnake, mutta paikalliset asukkaat pakottivat veronkerääjien 200 miehen joukon jättämään linnakkeen. Joukon johtaja, Luka Varfolomejeev tapettiin.

Novgorodin halut tunkeutua Vienajoen kautta Jäämerelle eivät laantuneet. Kantona kaskessa oli Valgetjärven ruhtinaskunta, sillä Vienajoen seutu oli Valgetjärven takana, ja kaiken lisäksi Moskova oli vuoden 1339 jälkeen tullut merkittäväksi tekijäksi Valgetjärven ruhtinaskunnan mailla.

Vuonna 1393 Novgorod lähetti matkaan uuden sotajoukon kiistanalaisille seuduille. Osa joukosta tunkeutui Permalaisten maille, joissa hävitettiin Moskovan suunnasta tulleiden veronkerääjien tukikohdat, Ustjugin kaupunki sekä Klitsenin tukikohta Kama-joen latvoilla.

Vuonna 1397 Moskova lähetti Vienajoen tsuudeille ehdotuksen, tarjoutuen auttamaan paikallista väestöä taistelussa Novgorodia vastaan, sekä joukon sotilaita Rostovin ruhtinaan Fedorin johdolla. Novgorodilaiset vastasivat Moskovan haasteeseen lähettämällä Vienajoen sotanäyttämölle vielä uuden, sen ajan oloissa valtavan 8000 miehen sotajoukon. Matkalla poltettiin Valgetjärven vanha kaupunki Sheksna-joen suulla. Kubenskin järven kautta siirryttiin Vienajoen vesistöön, jossa Vienan sivujokea Suhonaa pitkin tultiin Ustjugiin, joka poltettiin.

Orletsin tukikohta kesti novgorodilaisten hyökkäystä neljä viikkoa. Sitten kansannousun novgorodilaiset johtajat vietiin Novgorodiin tuomittavaksi, mutta kahden heistä onnistui paeta. Moskovasta tulleet "vieraat" saivat maksaa 300 hopearuplaa hengestään. Tsuudeilta perittiin 2000 hopearuplan sotakorvaukset sen lisäksi, mitä hyökkääjä oli jo aiemmin veneisiinsä kerännyt. Lisäksi hyökkääjälle jouduttiin luovuttamaan 3000 hevosta. Hevoset tarvittiin ryöstösaaliin kuljettamiseen. Saalista oli kerätty jo alkumatkasta Valgetjärveltä, ja veneet olivat täyttyneet niin, ettei veneisiin enää mahtunut mitään. Kun talvi tuli, oli tavara lastattava rekiin.

Novgorod oli voittanut haastajansa Moskovan ensimmäisessä erässä, mutta kulissien takana käytiin kokonaan toista sotaa. Moskovan metropoliitta vaati Novgorodin kirkkoruhtinaalta alamaisuutta, mutta Novgorodin kirkkoruhtinaat tunnustivat vain Konstantinopolin patriarkan ylivallan. Moskova vastasi lähettämällä Vienan "tsuudien" keskuuteen Stefan Permalaisen, jonka Moskovan ruhtinas määräsi paitsi suorittamaan pakkokastamisia myös toimimaan eräänlaisena Moskovan maaherrana alueella, jota Novgorod piti itselleen kuuluvana. Moskovan ruhtinas Dmitri Donskoi (1359-1389) itse oli jo vuonna 1386 aloittanut sotaretket itsenäistä politiikkaa vetävän Novgorodin seudulle.

Taistelu Tsuudien maasta eivät suinkaan loppuneet Vienan kansannousun kukistamiseen, paremminkin päinvastoin. Taistelu Koillis-Euroopan herruudesta oli vasta alkanut. Sodat jatkuivat jo muutaman vuoden kuluttua, kun Moskova varusti matkaan novgorodilaisten käsistä paenneet kansannousun johtajat, Anfal Nikitin ja hänen veljensä Gerasimin. Nämä päättivät kuitenkin hyökätä Volgan Bolgaarien kimppuun, mutta siitä eivät tataarit tykänneet. Anfal Nikititsin onnistui paeta myös tataarien käsistä, kunnes viimein toinen novgorodilainen desperado, Rassohin, tappoi hänet Vjatkassa 1418. Seuraava sotaretki alueelle alkoi jo vuonna 1425. Silloin taistelut keskittyivät Vologdan seudulle.

Vaikka vepsäläiset yhdessä Vienajoen tsuudien kanssa vielä 1397 pystyivätkin maksamaan sotakorvauksena Novgorodille 3000 hevosta ja 2300 hopearuplaa, he joutuivat myös sallimaan novgorodilaisten ryöstö- ja verotusretket Pohjolassa. Vepsäläiset eivät enää hallinneet maataan eivätkä Vienajoen seutua.

Venäläinen kolonialismi eteni vepsäläisten maille luostarilaitoksen kautta. Vaikka vepsäläiset vastustivat kirkkoa, he eivät vastustaneet kristinuskoa. Pakkokastamisiin ei ollut aihetta, sillä vepsäläisten keskuudessa kristinuskolla oli kannattajansa jo ennen viikinkidynastian aloittamia pakkokastamisia. Kirkon rinnalla sieluista kilpaili mahdollisesti bogomilien herätysliikkeestä alkanut stigolnikkien liike, jonka kannatus oli joskus suurempaa kuin kirkon. Vepsäläisten itsenäisyyden ajan hengenelämän vaikutukset tuntuivat voimakkaina myös karjalaisten ja muiden suomalaisten keskuudessa. Vepsän kielen kautta suomen kieleen tulivat sanat virsi, risti, pappi, raamattu, kummi ja pakana.

Kun Novgorod vuonna 1397 oli voittanut Belozerskin vepsäläisiä ja Vienajoen karjalaisia vastaan käymänsä sodan, perustettiin Belozerskin lähistölle, Siverskin järven rannalle Kyrillo-Belozerskin luostari vielä samana vuonna ja vain vuotta myöhemmin viidentoista kilometrin päähän Kyrilloksen perustamasta luostarista hänen munkkitoverinsa perusti Ferapontovin luostarin.

1400-luku oli vepsäläisten mailla luostareiden perustamisen aikaa. Vuosisadan vaihteessa Tserepovetsin lähistölle, 150 kilometrin päähän Belozerskistä perustettiin Voskresenskin luostari, sitten Nikolajevin-Kovzhensko-Kurjezhkin luostari, vuonna 1450 Nil Sorskin erakkoluostari vain muutaman kymmenen kilometrin päähän Belozerskistä, tämän jälkeen Nikita Belozerskiläisen, Blagoveshenskij Borbozomskin luostari ja niin edelleen. Sadassa vuodessa koko Valgetjärven ympäristö oli siirtynyt luostareiden hallintaan. Erityisen paljon luostareita nousi Sheksna-joen rannoille.

Luostarit muuttuivat linnoituksiksi, ja niiden tehtävätkin muuttuivat. Jos ne ennen olivat olleet venäläistyttämiskeskuksia, niin nyt ne muuttuivat rajalinnoituksiksi mahdollista ruotsalaista hyökkääjää vastaan. Luostarin muurit rakennettiin paikoin 7 metrin vahvuisiksi.

Luostareiden suurisuuntaiset rakennustyöt vaativat tuhansia työläisiä. Tarvittiin tiiliä, laastia, kuljetuksia. Vepsäläiset joutuivat kirkon orjiksi. Moskovalaiset valloittajat lahjoittivat vepsäläisiä kyliä asukkaineen luostareiden omaisuudeksi. Menetelmää voitaisiin hyvin sanoa moskovalaiseksi rahoitusjärjestelmäksi. Se ei tuonut maakuntaan rahaa eikä ruokaa. Vepsäläiset köyhtyivät, luostarit rikastuivat. Moskovan Venäjä puolusti rajojaan vepsäläisten verellä samaan tapaan kuin Ruotsi omiaan suomalaisten verellä.

1400-luvun lopulla nousivat ensimmäiset soraäänet luostarilaitoksen omasta piiristä. Erakkomunkki Nil alkoi käydä kynäsotaa suurta riistoa vastaan pienestä, Sora-joen rannalle pystyttämästään majasta käsin. Hän kasvatti joukon seuraajia jatkamaan työtään. Luostareiden ahneutta kritikoivat munkit saivat nimen netjazateli, riiston vastustajat. Netjazateli vastustivat myös kerettiläisiksi nimitettyjen uskovien raakaa kohtelua.

Moskova ryhtyi karkoittamaan epäsuosittuja merkkihenkilöitä Belozerskin alueen luostareihin. Monet karkoitetuista liittyivät riiston vastustajiin, ja monet tulivat uskoon, liittyivät hengellisiin, ei-kirkollisiin herätysliikkeisiin. Luostareiden kirjastoissa sai alkunsa laaja kirjojen kopioiminen, myös käännöstyötä harjoitettiin. Muutamat munkit kirjoittivat historiankirjoja, kronikoita. Kyrillo-Belozerskin kirjastossa ovatkin säilyneet Venäjän historian huomattavimmat kirjalliset aarteet.

Kyrillo-Belozerskin linnoitustyö ei ollut aivan turha. Kun ruotsalaisten vuonna 862 perustama Itä-Euroopan viikinkidynastia v. 1598 lopullisesti sammui, Venäjä ajautui sekasorron tilaan. Tataarilaista syntyperää ollut Boris Godunov ei pystynyt kokoamaan venäläisiä Moskovan lippujen alle. Moskovan eri puolueet kutsuivat apua ulkomailta, toiset Puolasta ja Liettuasta, toiset Ruotsista. Vallantavoittelijoiden keskinäiset sodat pitkittivät jo viimeisen viikinkisukuisen tsaarin Iivana Julman aikana alkanutta sekasortoa. Ruotsalais-puolalaiset joukot tulivat viikinkidynastian shuiskilaisen haaran kutsusta Kyrillo-Belozerskin luostarin muurien eteen kesällä 1612, ja tekivät rynnäkön luostaria vastaan, mutta heidät torjuttiin. Taistelu kesti muutaman tunnin. Myöhemmin samana vuonna yritys toistettiin, ja taas tuloksetta. Vuonna 1614 ruotsalaiset yrittivät vielä kerran. Luostarin ympärillä ollut käsityöläiskylä poltettiin, mutta linnoitettuun luostariin ei hyökkääjä nytkään päässyt.

1600-luvun alussa, samoihin aikoihin ruotsalaisten hyökkäyksen kanssa, luostarissa oli kasvanut oma, merkittävä ikonimaalarien koulukunta. Koulukunnan töitä lähti lähiseudun kirkkoihin ja koteihin vähintään tuhat kappaletta yksistään vuosien 1608-1618 välisenä aikana. Belozerskin ikonimaalarit pyrkivät maalaamaan kuviinsa todellisia, ilmeikkäitä ihmiskasvoja.

Hyökkäyksen jälkeen alkoi suurisuuntainen linnoitusten vahvistustyö, jonka jäljet ovat vielä nähtävissä Belozerskin seudun erämaissa. Aika oli kuitenkin ajamassa ohi Belozerskin. Uusia muureja vastaan ei kukaan hyökännyt. Vepsäläiset olivat väsyneet ja venäläistyneet. Kun Pietari Suuri Teurastaja tarvitsi uuden pääkaupunkinsa rakentamiseen kyvykkäitä ammattimiehiä, Belozerskin seutu tyhjeni. Pietariin vietiin sekä puusepät, tiilentekijät, nahkurit, suutarit, hevosmiehet, tallirengit, sepät, asesepät, ikonimaalarit, muurarit, että muut.

Tänään Belozerskin väkiluku on 11900 henkilöä. Kaupunki on kuin ei kenenkään maalla, unohdettuna ja syrjässä. Kremlin muurit ovat kaatuneet, niiden päällä kasvaa ruoho. Kremlin sisäpuoli on rakennettu täyteen kirkkoja, ja asuntoja, jossa papit joskus kauan sitten asuivat.

Kremlin oppaalla ei ole kiirettä, turistit eivät tiettömien taipaleiden taakse juuri eksy. Jos joku ehkä tulee, houkuttelee häntä enemmän Valkean järven uimaranta kuin raiskatun kirkon epätodellisen tuntuinen viileys. Eikä edes valkea järvi ei ole entisensä: se on vihreä. Kuumana kesäpäivänä se näyttää vetäneen puoleensa silti puolentuhatta kiireetöntä kaupunkilaista.

Belozerskin menneisyyden merkkimiehien patsaita tai muita kuvanveistotaiteen tuotteita ei kaupungissa juuri näy. Valloitettujen kansojen johtajia ja vallan kriitikkojen nimiä ei muisteta.

Montako vepsäläistä nykyisin asuu Belozerskissä, jäi arvoitukseksi. Kun kesällä 1997 kysyin Äänisjärven eteläpäässä, Vytegran kaupungissa, onko Vytegrassa vepsäläisiä, sain vastaukseksi, että vepsäläisiä on vain sellaisilla seuduilla, joihin pääsee vain helikopterilla.

Matka Suomesta autolla Belozerskiin on toistaiseksi hankala. Suorin reitti kulkee Värtsilän raja-aseman, Aunuksenkaupungin, Lotinanpellon, ja Äänisen etelärannalla sijaitsevan Vytegaran kautta. Tieosuus Vytegrasta Valgetjärven rannalle Lipin Boriin (noin 200 kilometriä) ei ole aina ajokelpoinen. Talvella reittiä ei kannata edes yrittää. Reitti on kuitenkin mielenkiintoinen, se noudattelee kuuluisan Volgan ja Itämeren yhdistävän kanavan linjaa. Lipin Borista Belozerskiin pölyävää ja huonokuntoista rantatietä pitkin on vielä vajaa viisikymmentä kilometriä, hyvällä tuurilla voi matkan taittaa lautalla, joka kulkee Lipin Borin ja Belozerskin välillä. Kaikkiaan matkaa Värtsilän raja-asemalta Belozerskiin kertyy 670 kilometriä. Matka lyhenee ja huonokuntoinen tieosuus väliltä Vytegra-Lipin Bor paranee, kun rakenteilla oleva suuri sotilastie Vologdasta Kantalahteen valmistuu. Osittain se on jo nyt liikennöitävässä kunnossa.

Toistaiseksi parempi, mutta pitempi reitti kulkee Lappeenrannasta Viipurin, Pietarin ja Tihvinän kautta Tserepovetsin kaupunkiin, ja sieltä öljysoratietä pitkin Belozerskiin. Matkan pituudeksi tällä reitillä kertyy 845 kilometriä. Sen hankaluutena on Pietarin kaupungin ohitus sekä tien varrella kyttäävät liikennepoliisin tapaiset rahastajat.

Busseilla Belozerskiin pääsee Vologdasta, Tserepovetsista ja Vytegrasta. Bussiyhteys on myös Pietarin ja Tserepovetsin välillä.

Rautatietä Belozerskiin ei ole. Pietarista pääsee Tserepovetsiin junalla, eikä kaupungissa vietetty päivä liene pahitteeksi. Tserepovets on suuri kaupunki, joka sijaitsee suuren Rybinskin tekojärven pohjoisrannalla. Utelias matkailijaa löytää kaupungista muutakin kuin suuren rautatehtaan piipun. Tserpovetsista on bussiyhteys Belozerskiin.

Lentokoneet ohittavat Belozerskin korkealla taivaan sinessä.

Kesäisin Belozerskiin pääsee matkustaja-aluksilla Pietarista, kantosiipialuksilla Jaroslavista ja Tserepovetsista. Alukset liikennöivät vanhan viikinkireitin paikalle rakennetulla Volgan-Baltian kanavalla. Kanavan erikoisuutena on, että sen jokaiselle metrille on kuollut yksi sen kaivajista. Sosialismin tullessa Venäjän valtionuskonnoksi noin vuonna 1917 sosialistit tuhosivat arvostelijansa erilaisilla pakkotyöleireillä. Volgo-Baltin kanavatyömaalla kuoli parisataatuhatta nälkiintynyttä vääräuskoista.

Kreml ja Preobrazhenskin tuomiokirkko, kaupungin keskustassa, noin 100 metrin päässä rannasta. Kirkko on vuodelta 1670.

Belozerskin kotiseutumuseon (Kraevedtsheskij Muzei) tärkeimmät kokoelmat ovat nykyisin näytteillä Belozerskin historiallisessa taidemuseossa, joka sijaitsee Belozerskin kremlin suojissa. Museon osoite on:

Belozerskij istoriko-hudozhestvennyi muzei

Val 9

Vologodskaja oblast

161200 Belozersk

Venäjä

Puh. 999-7-81756-21345.

Tserkov Uspenia-kirkko, vuodelta 1553, Karl Marksin ja Leninin katujen risteyksessä. (Kadunnimet saattavat muuttua tiheäänkin!). Uspenija-kirkko on käytössä. Uspenija-kirkon vieressä on uudempaa tuotantoa oleva talvikirkko.

Elijan kirkko (Tserkov Ilji), vuodelta 1690, kremlin takana

Tserkov Vsemilostivogo Spasa-kirkko, 1723, rannalla

Belozerskin alueen huomattavimmat nähtävyydet ovat kaupungin ulkopuolella. Tärkeimmät niistä ovat Kyrillo-Belozerskin luostari ja Ferapontovon luostari. Ferapontovon luostari on museona, mutta Kyrillo-Belozerskin luostari on paitsi hyväkuntoinen, myös varsin uskonnollisen maalaisväestön pyhiinvaelluspaikka. Kannattaa muistaa, että silloin, kun Venäjällä oli yli 3000 toimivaa luostaria, Kyrillo-Belozerskin luostari laskettiin kolmen tärkeimmän joukkoon.

Luostarin tiloissa toimii museo, johon on kerätty Kirillo-Belozerskin ja muiden alueen luostareiden esineistöä, sekä koko Valgetjärven seudun historiaan kuuluvaa muuta arkeologista aineistoa. Surkeiden teiden takana surkeassa pikkukaupungissa käynti kannattaa, sillä esineistöön kuuluu mm. noin 1500 maalausta, 400 grafiikkatyötä, 2300 kirjaa, tuhansia historiallisia asiakirjoja, käsitöitä, patsaita, numismatiikkaa, huonekaluja, freskoja jne.

Kyrillo-Belozerskin historiallisen arkkitehtuurin ja taiteen museo:

Kirillo-Belozerskij istoriko-arhitekturnyi i hudozhestvennyi muzei-zapovednik

Sobornaja ploshad 1

Kirillov

Vologodskaja oblast

161100 Venäjä

Museo on maanantaisin suljettu, mutta kesäisin se on auki joka päivä. Museon johtajan Galina Olegovna Ivanovan voi tavoittaa puhelimesta 999-7-81757-31735. Kirillo-Belozerskin luostarin viereessä on 1600-luvulla rakennettu 9000 asukkaan kaupunki, nähtävyys sekin.

Paskajoen rannalla, parinkymmenen kilometrin päässä Kirillovista sijaitsee munkki Ferapontin vuonna 1399 alkuunsaattama luostari. Luostari tuli vallanpitäjien suosioon, kun Moskovan ruhtinas Vasili II Sokea 1400-luvulla oli karkoitettuna Ferapontovon luostariin, ja karkoituksen päätyttyä alkoi huolehtia luostarin hyvinvoinnista. Seuraavalla vuosisadalla luostari oli useiden Moskovan ruhtinaiden pyhiinvaellusmatkojen kohteena. Kuuluisaksi Ferapontovon luostarin tekevät kuitenkin Dionysioksen vuonna 1502 maalaamat freskot.

Ferapontovon luostari lakkautettiin 1798, jolloin sen kirkot jäivät maalaiskirkkojen asemaan. Vuonna 1904 luostari avattiin uudestaan, nyt naisluostarina. Sosialistien valtakaudella luostari oli suljettuna, mutta 1990 yksi luostarin kirkoista luovutettiin taas ortodoksien käyttöön. Valtaosa luostaria on Dionysioksen freskojen museona.

Dionysioksen freskot Jumalansynnyttäjän syntymän tuomiokirkossa (Sobor Rozhdestva bogoroditshi) ovat vanhimmat Venäjällä säilyneet suuret kirkkomaalaukset senjälkeen, kun niitä vanhemmat Novgorodin kirkkomaalaukset tuhoutuivat toisessa maailmansodassa.

Ferapontovon museo toimii Kirillo-Belozerskin museon alaisuudessa:

Muzei fresok Dionisija. Filial Kirillo-Belozerskogo istoriko-arhitekturnogo i hudozhestvennogo muzeja zapovednika

s. Ferapontovo

Kirillovskij raion

Vologodskaja oblast

161120 Venäjä

Dionysioksen ja hänen poikiensa Theodosiuksen ja Vladimirin töitä on luostarissa näytteillä yli 600 neliömetriä. Näyttelyesineitä on noin 18000. Museon aukioloaikoja kannattaa kysyä puhelimella 999-7-81757-49161.

Kirillo-Belozerskin luostarin lähistöllä, Siverskoe-järven rannalla toimii retkeilymaja "Siverskaja", joka tarjoaa majoitusta kolmen hengen huoneissa ja järjestää retkiä alueen matkailukohteisiin. Retkeilymajassa on venäläistyyppinen sauna ja kauppa. Tiedustelut puh. 999-7-81757-316, -31632 tai -31413. Retkeilymajan osoite on:

Turbaza Siverskaja

g. Kirillov

Vologodskaja oblast

161100 Venäjä

Ferapontovon luostarin lähellä kansallispuiston alueella on hotelli Ferapontovo, joka tarjoaa majoitusta kahden ja kolmen hengen huoneissa. Hotellissa on yksi kahden huoneen sviitti, jossa on suihku, kylpyamme ja vessa.

Ferapontovon hotelli järjestää kala- ja metsästysretkiä, ratsastusta ja retkiä Ferapontovon luostariin. Hotellissa on sauna. Hotellin osoite:

Gostinitsa Ferapontovo

s. Ferapontovo

Kirillovskij raion

Vologodskaja oblast

161120 Venäjä

puh. 999-7-81757-49181

Ferapontovon luostarin pohjoispuolella matkailijoille tarjotaan karhunkaatoa, hirvenmetsästystä, villisian metsästystä kaurapellosta, teerin ja metson linnustusta sekä kesä- ja talvikalastusta. Metsästäjien käytettävissä on Venäjän oloissa hyvätasoisia metsästysmajoja palveluineen.

Muroma sijaitsee noin Volgaan laskevan Oka-joen rannalla, noin 250 kilometrin päässä Moskovasta itään. Muromalaiset vastustivat sinnikkäästi viikinkidynastian valtaanpääsyä, mutta 1100-luvun alussa he joutuivat hyväksymään viikinkiruhtinaan valtiaakseen, ja joutuivat osallistumaan ruhtinaskuntien välisiin sotiin. Vasta mongoolien ja heidän moskovalaisten apureittensa sotajoukkojen onnistui kukistaa muromalainen Muroma 1300-luvulla.

Kesällä 1998 tyttäreni Marjan kanssa kävimme tutustumassa Yoshkar-Olan yliopistoon. Meitä kiinnosti Marin kielen opiskelu. Marjaa varten löytyi sopiva, englannin ja marin kielen opintolinjakin. Opiskelun aloittamista varten tarvittavat paperit tulivat valmiiksi, ja olimme valmiit palaamaan Suomeen kesäloman viettoon.

Mustikat olivat jo kypsyneet Mari Elin metsissä. Niitä myymässä tien vieressä oli parvi poikia ja tyttöjä. Ostimme purkillisen ja niitä maistellessa ajoimme huomaamatta Krasnogorskin tienhaaran ohi. Emme siis nähneet Borisoveja tällä kertaa. Päädyimme Kazaniin johtavalle tielle ja jouduimme ylittämään Volgan lautalla. Mikä ettei, päivä kun oli kuuma. Joella vilpoinen tuuli toi matkaamme hetkeksi lomamatkan tuntua. Lautta ylitti Volgan paikassa, josta tavallisesti kuljimme junalla - junaa varten on toki olemassa silta.

Pian pääsimme Venäjän päätielle numero 7. Periaatteessa tie kulkee Tyyneltä valtamereltä Moskovaan, mutta kuulemani mukaan se Siperian takamailla käy ajokelvottomaksi. Sitä en ihmettele, sillä ei se hääppöinen ole Kazanin ja Moskovan välilläkään. Savua suitsuttavat rekat ja huonolla tiellä kiiruhtavat, usein uniset mustien autojen kuskit tekevät sen vaaralliseksi.

Kazanin-Moskovan tietä ajoimme Niznij Novgorodiin, eli "alempaan" Novgorodiin asti. Oka-joen ja Volgan liittymän kohdalta käännyimme kohti Muromaa. Totesimme heti tulleemme rauhallisimmille seuduille. Toinen toisensa jälkeen ohitimme maalaiskyliä, joissa aika tuntui seisahtuneen tsaarinvallan aikoina. Jopa tieliikennepoliisi, kuuluisa GAI, oli täällä ystävällinen. Pääsin toteamaan asian, kun erään kylän ohitettuamme, sain maksaa 17 ruplan, noin 15 markan sakon. Kylän kohdalla oli ollut 40 km nopeusrajoitus tavallisen 60 km/h rajoituksen asemesta. Olin riemuissani siitä, että kerrankin olin tavannut GAI, joka ei pyytänyt muuta kuin sen, mikä laki vaati.

Muromaa lähestyessämme tienviitat kävivät harvinaisiksi. Lehmiä ajettiin kotiin laitumilta, oli tullut ilta. Auringon jo laskiessa tulimme Oka-joen yli vievälle ponttoonisillalle. Joen vastarannalla laskeva aurinko kultasi sipulikirkkojen kupolit. Joen rannalla ihmiset pesivät vielä mattojaan, joku oli ongella, ja uimarannallakin oli vielä muutama myöhäisiä polskija. Muu kaupunki näytti nauttivan illasta pelkästään kävelemällä ulkona.

Sillalla otimme valokuvan Marjasta kahden muromalaistytön seurassa. Kuvista tuskin huomaa, kuka on suomalainen, ja kuka tytöistä on Muromasta. Vaikka kaupunki on venäläistynyt jo 500 vuotta sitten, ei se ole vaikuttanut ihmisten ulkonäköön.

Muroma on saanut olla syrjässä Venäjän suurilta muutoksilta. Kaupunkikuvaa ei ole pilattu, se on yhä se idyllinen historiallinen pääkaupunki, jollaiseksi se jäi, kun muut kaupungit ajoivat sen kehityksen ohi. Luostarit ja kirkot ovat antaneet kaupungille ne muurit, jotka ovat turvanneet sen ajan muutoksia vastaan. Nyt muurien sortumia korjattiin.

Kaupunki sijaitsee Oka-joen länsirannalla. Joen rannasta tie johtaa suoraan sen historialliseen keskukseen. Rappeutuneet puutalot ja niiden koristeleikkaukset muistuttavat jotenkin vanhaa turkkilaista puutalokulttuuria, jota olen usein ihaillut Bursassa, Turkissa. Kaksikerroksiset tiilirakenteiset asuintalot ovat samaa tyyliä, jota olin aiemmin nähnyt Rostovissa ja Novgorodissa. Arkkitehtuuria opiskelevalle Juho-pojalleni otin pari kuvaa, asian tarkempaa selvittämistä varten.

Muroman luostareiden muurit eivät ole korkeita. Niitä ei selvästikään ole rakennettu siinä määrin sotilaallisia tarkoituksia varten, kuin Belozerskin ja sen lähiympäristön luostareiden muurit. Varsinaista kremliä, kaupunginmuuria, en lyhyellä käynnillä havainnut; onko sitä joskus ollut, jää myöhemmin tutkittavaksi. Muroman suuruuden ajat ovat jo tuhat vuotta takanapäin. Kaukana ovat ajat jolloin Muroman ruhtinas Ilja Muromets piiritti Kiovaa.

Alkoi tulla pimeää. Ehdimme nähdä vielä naisluostarin pihalla naisten menevät iltakirkkoon, kulkueena lippujensa kanssa. Näky vaikutti enemmän pakanalliselta kuin kristilliseen hartauteen kuuluvalta. Vaikuttava se toki oli, ja sellaiseksi se oli kai suunniteltukin. Pihalla myöhäinen puutarhanhoitaja kasteli kasvatettaviaan, hartaasti hänkin.

Muromasta Moskovaan on parasta ajaa Vladimirin, (viikinkiajan Valdemar, entinen Vladimerj, "vallitse merjalaisia") kautta. Sen totesimme vasta, kun olimme kartalta valinneet toisen, Kolomnan kautta kulkevan reitin. Mutta vahingosta viisastuu, sanotaan. Vasta aamuviideltä olimme kotona Moskovassa.

Kuvatekstit:

1. Lautalla yli Volgan Zelenyi Dolin luona

2. Tyttöjä ponttoonisillalla Muromassa

3. Iltaelämää Oka-joella

4. Muroman kaupungin siluetti

5. Kolminaisuuden päivän kirkon kupolit

6. Naisluostarin nunnat pitävät huolta kukistaan

7. Keskustan kaupunkitalot ovat jo sata vuotta odottaneet remonttia

Muroma on yksi suomalais-ugrilaisten kansojen historiallisista pääkaupungeista. Muroma sijaitsee Volgaan laskevan Oka-joen rannalla, noin 200 kilometrin päässä Moskovasta itään. Se mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuodelta 862 yhdessä Valkeajärven ja Rostovin kanssa, mutta kahteensataan vuoteen eivät viikingit pystyneet tunkeutumaan Muromaan. Muroma oli syrjässä Pohjoisen ja Etelän välisen kaupan vesireiteistä, eikä siellä ennestään ollut viikinkien kauppapaikkaa.

Kun Rurikin vikinkidynastiankeskenään taistelevat haarat vuonna 1097 sopivat riitansa, tuli Muroma osaksi Muroman-Rjazanin ruhtinaskuntaa. Ruhtinaskunnan hallitsijaksi tuli silloin Jaroslav II Svjatoslavovitsh (1094-1096). Hänen kanssaan vallasta taisteli Oleg, Tshernigovista (1096-1097). Valtataistelusta selvisi voittajana Jaroslav II, joka hallitsi vuoteen 1123 asti. Hänet syrjäytti Vsevolod (1123-1127), mutta Jaroslav II sai taas valtansa takaisin ja hallitsi kuolemaansa v. 1129 asti. Häntä seurasivat Svjatoslav II (1129-1145) ja Rostislav (1145-1157). Muut, ennen mongolivaltaa Muromassa hallinneet ruhtinaat olivat:

Vladimir I 1157-1161

Juri I 1161-1174

Vladimir II 1174-1203

David 1203-1228

Juri II 1228-?

Vasili I ?-1237

Viikinkidynastian itäisenä ruhtinaskuntana Muroma oli rajamaakunta. Volgan islamilaiset bolgaarit hävittivät kaupungin 1088 ja 1103 mordvalaiset yrittivät vapauttaa muromalaisia skandien kynsistä.

Vuonna 1124 ruhtinaan pojanpoika sai puolalaisen vaimon.

Vuonna 1131 maahan hyökkäsivät kumaanit eli polovtsit, turkkilainen heimo, joka torjuttiin.

Vuonna 1151 Muroman ruhtinas Rostislav teki sotaretken "Rusia", Kiovan viikinkidynastiaa vastaan.

Vuonna 1164 Muroman ruhtinas Georgii ottaa osaa Vladimirin ruhtinaan Andrei Georgevitshin sotaretkeen Volgan Bolgariaa vastaan.

Vuonna 1168 Muroma ottaa osaa sotaretkeen Kiovaa vastaan ja jo seuraavana talvena (1169) muromalaiset osallistuvat sotaretkeen Suurta Novgorodia vastaan yhdessä Suzdalin ja Vladimirin ruhtinaiden kanssa. Sotaretki päättyi hyökkääjien häviöön Novgorodin muurien edessä ja Novgorodin irtaantumiseen Vladimirissa valtaapitävän suuriruhtinaan alaisuudesta.

Vuonna 1172 ollaan taas muslimeja hätyyttelemässä Volgan Bolgariassa ja seuraavana vuonna (1173) taas Novgorodin kimpussa. Novgorod jäi itsenäiseksi.

Vuonna 1174 Vladimirin merjalais-muromalais-venäläinen armeija hätyytteli Kiovan slaaveja.

Vuonna 1175 Muroma on liikkeellä Rostovin merjalaisten kanssa Vladimirin ruhtinaskuntaa vastaan.

Vuonna 1180 muromalaiset ottavat osaa sotaretkeen Tsernigovin ruhtinaskuntaa ja 1181 Novyi Torgin kaupunkia vastaan.

Vuonna 1184 Muroman ruhtinas ottaa osaa sotaretkeen Volgan bulgaareja vastaan.

Vuosisadan lopulla Muroma joutuu yhä suurempaan riippuvuussuhteeseen Vladimirin suurruhtinaasta, mikä lisää sotaretkien lukua entisestään. Vuonna 1213 Muroman ruhtinas David hyökkää Rostoviin Vladimirin suuriruhtinas Georgij Vsevolodovitshin rinnalla. Vuonna 1216 taistelua käydään puolalaisia vastaan Lipetskissä. Volgan Bulgariaan tehdään retki taas 1220, paria vuotta ennen mongolien ensimmäistä hyökkäystä eteläiseen Itä-Eurooppaan, hyökkäystä, jonka paikalliset kumaanit eli polovtsit kuitenkin torjuvat.

Vuonna 1232 Muroman ruhtinaat joutuvat osallistumaan Suzdalin ja Rjazanin sotaretkeen mordvalaisia vastaan, ja 1237 he joutuvat taistelemaan mongoleja vastaan. Mongolit polttavat Muroman 1239 ja suorittavat maassa väestönlaskennan 1257.

Tataarit valitsevat valloittamiensa ruhtinaskuntien joukosta Moskovan, ja antavat sille veronkanto-oikeuden. Vuonna 1281 moskovalaiset tulevat tataarien avustamina Muromaan. Ruhtinas Andrei Aleksandrovitsh ja mongolien joukot, Kavidai ja Altshedai johtajinaan, hävittävät Muroman maan tasalle. Muroman ruhtinaskunnan muromalainen taru päättyy.

Muroman jälleenrakennus alkoi vuonna 1351 Muroman ruhtinas Jurij III Jaroslavovitshin (1344-1354) aikana, mutta nyt rakennettiin jo aivan toisenlaista Muromaa. Mongolien kaani oli antanut ortodoksikirkolle toimintavapauden, jonka turvissa kirkon valta kasvoi suuremmaksi kuin yhdenkään mongolikaanin alaisen ruhtinaskunnan ruhtinaan valta.

Mongolien ja tataarien yhtyneet sotajoukot olivat määrällisesti pieniä. Ne luovuttivat voittomaiden veronkerääjän tehtävät Moskovalle, koska se oli ruhtinaskunnista pienin. Vaikka Moskova on vain mongolien veronkerääjä, sen apuna on kirkko, jonka päämääräänä on kaikkien Itä-Euroopan kansojen ryssittäminen. Muroman piispaksi kirkko määräsi Vasilin. Vuonna 1393 mongolien kaani luovutti koko Muroman ruhtinaskunnan Moskovalle.

Muromalaisten ympäristövaltioista Volgan bolgaarit olivat muslimeja, Volgan hasaarit mooseksenuskoisia ja Kiovan viikinkiruhtinaat olivat vuodesta 988 virallisesti kirkollisia kristittyjä. Muromalaiset itse olivat täysiä pakanoita.

Nestorin kronikan mukaan viikinkiruhtinas Rurik lähetti joukkojaan myös Muromaan, mutta tieto lienee virheellinen. Kun Kiovan ruhtinas Volodomyr Svjatoslavovitsh reilut sata vuotta myöhemmin, vuonna, 988 lähetti poikansa Glebin Muromaan, eivät muromalaiset päästäneet häntä kaupunkiin, vaan "ruhtinas" joutui asumaan kaupungin ulkopuolella Ishna-joella kuolemaansa 1015 asti. Glebin pyrkimykset slaavilaisen uskonnon tuomiseksi muromalaisten keskuuteen päättyivät onnettomasti. Gleb ja hänen veljensä Boris julistettiin kuitenkin pyhimyksiksi, mutta aivan muista syistä.

Kiovankastaja Volodymyr (Vladimir) oli lähettänyt Glebin veljen Boriksen Rostoviin, mutta joutui kutsumaan tämän takaisin johtamaan sotaa petshenegejä vastaan. Borisin ollessa sotaretkellä Volodymyr kuoli ja hänen vanhin poikansa Svjatopolk otti Kiovassa vallan käsiinsä. Velipuolistaan Svjatopolk (980-1019) pääsi eroon tavalliseen tapaan. Ensin murhattiin Boris ja sitten Gleb. Samana vuonna (1015) murhattiin myös kolmas veljeksistä, Svjatoslav. Veljesparvesta oli jäljellä vielä kaksi, jotka löivät Svjatopolkin joukot v. 1019. Näistä toinen, Novgorodin ruhtinas Jaroslav Viisas, etsi Glebin ruumiin Smolenskin lähistöltä ja toi jäännökset murhatun Boriksen hautaan. Pian molemmat jäännökset siirrettiin Kiovaan varta vasten rakennettuu kirkkoon. Sata vuotta myöhemmin Borisin ja Glebin murhista tehtiin pyhimystaru, jota käytettiin hyväksi Rostovissa ja Muromassa pakkokastamisia kohtaan tunnetun vastarinnan murtamiseen.

Kiovan viikinkidynastia piti kiinni vaateistaan hallita Muromaa, vaikka sen joukot eivät pystyneetkään saamaan jalansijaa Muromassa. Kaksisataa vuotta Rurikin viikinkidynastia sai tyytyä siihen, että Tsernigovin ruhtinaat nykyisessä Ukrainassa ilmoittivat olevansa Muroman ruhtinaskunnan ruhtinaita oman toimensa ohella. Muromalaisia ei yhdistänyt Rusien dynastiaan ei uskonto, ei kieli eikä talous. Kiovan ruhtinaat ymmärsivät, että jos mieli päästä Muroman herraksi, on kansa pakotettava kasteelle.

Vuonna 1097 Rurikin dynastia piti Ljubetsissa sukukokouksen, jossa päätettiin, missä kukin hallitsee. Tsernigovin ruhtinaan Svjatoslavin pojalle Jaroslaville osoitettiin Muroma. Jaroslav Svjatoslavovitsh lähti poikiensa Mikaelin ja Fjodorin kanssa pyrkimään muromalaisten kuninkaaksi, mutta nämä eivät tulokkaista tykänneet. Vallanhimo vei Mikaelin hengen, mutta muromalaiset sallivat kutsumattoman ruhtinaan asettua kaupunkiinsa, koska tämä tekeytyi hurskaaksi ja ryhtyi rakentamaan kirkkoa.

Oman talonsa Jaroslav ympäröi paaluaidalla. Talon viereen rakennettiin Jumal´äidin ilmestyksen kirkko (tserkov Blaboveshenija bogoroditsy). Jaroslavin perustama leiri sai nimen "gorodishe" (sanasta "goroditj", aidata, vertaa viikinkien "gård"). Vuonna 1229 Jaroslav Svjatoslavovitsh kuoli ja haudattiin perustamansa temppelin viereen. Kun mongolien 1239 onnistui vallata kaupunki, ei muromalaisia vielä ollut saatu käännytettyä kirkon oppeihin.

Moskovalaisen Andrei Andrejevitshin onnistui lopulta hävittää Muroma mongolien ja heidän turkinsukuisten sotilaittensa avulla. Tämän jälkeen muromalaisten kastaminen ja venäjän opettaminen itsepäisille muromalaisille olikin jo helpompaa. Miehet pääsääntöisesti tapettiin, mutta naisille löytyi käyttöä. Kun käännytyksen kaikkein raain ja verisin vaihe oli ohi, Muroman ja Rjazanin piispaksi määrättiin Vasili, paikallista syntyperää oleva munkki. Vasilin erikoislahjakkuus ilmeni siten, että hän osasi ajella piispanviittansa päällä pitkin Oka-jokea. Kun Vasilia syytettiin seksuaalisesta holtittomuudesta, niin syyte raukesi heti, kun Vasili porhalsi viittansa päällä vastavirtaan jumalansynnyttäjän kuva kainalossa. Vuonna 1288 Vasili piispa purjehti viitallaan Rjazanin kaupunkiin ja perusti sinne piispanistuimen. Lopulliseen satamaan maineikas purjehtija saapui vuonna 1295.

Venäläiset eivät ole harrastaneet valloittamiensa kaupunkien kehittämistä. Ne annettiin kirkolle, ja valloitettuihin kaupunkeihin perustettiin luostareita ja kirkkoja. Nykyinen Muroma tuntuu enemmän keskiaikaiselta museolta kuin nykyaikaiselta kaupungilta. Okan yli johtava silta on romahtanut, tai sitä ei ole koskaan ollutkaan. Vanhassa Troitskin luostarissa (Muromskij Svjato-Troitskij novodevitshij monastirj) nunnat suorittavat taikamenoilta vaikuttavaa jumalanpalvelusta, munkit heiluttavat savuavia hajusteita pyhimystenkuvien edessä. Kaupunki, jonka asukasluku on sentään 130.000, tuntuu autiolta. Miehet ovat kuolleet alkoholiin jo kauan sitten. Vain iltaisin kaupungin nuoriso herää eloon, tulvii kävelemään rantakadulle ja Oka-joen yli johtavalle ponttonisillalle.

Sosialismin aikakaudella kaupunkia yritettiin teollistaa. Perustettiin höyryvetureita, jääkaappeja ja radiovastaanottimia valmistavia tehtaita ja kemiallisen puunjalostuksen tuotantolaitoksia, mutta ne eivät jaksaneet kehittyä kannattaviksi. Työläiset, jotka eivät saaneet työstään kunnon palkkaa, eivät myöskään jaksaneet tehdä kunnon työtä. Sosialismi sortui, ja nyt suuri osa kaupungin väestöstä on nyt työttömänä tai tekee keikkatöitä Moskovassa.

Valokuva:

Oka-joen itäiseltä, rakentamattomalta rannalta katsottuna Muroman kaupunki on viehättävä.

Ensimmäinen nimeltä tunnettu muromalainen lienee Ilja Muromets, kansallistarujen sankari, joka aikoinaan piiritti jopa Kiovaa. Nykypäivän muromalaiset ovat venäläistyneet kieleltään, muroman kieltä ei enää puhuta.

Venäläisillä on tapana tappaa valloittamiensa maiden miehet, ja ottaa naiset jalkavaimoikseen. Tämä käytäntö näkyy paitsi ihmisten vaaleassa ulkonäössä, myös geeneissä. Pohjois-Euroopan venäläistyneillä seuduilla naisten perimässä kerrotaan olevan geeni, joka tunnetaan vain suomalais-ugrilaisilla naisilla ja heidän venäläistetyillä sisarillaan.

Rus

ul. Moskovskaja 87

puh. 999-7-09234-42812

fax 999-7-09234-40642

sekä 999-7-09234-20075

Muroman turistikohteet

Toimiva Troitskin naisluostari on perustettu 1700-luvulla. Luostarin kirkollinen nimi on Muromskij Svjato-Troitskij novodevitshij monastir.

Muroman miesluostari on perustettu 1500-luvulla vanhan Jumalansynnyttäjän Ilmestyksen kirkko (Tserkov Blagoveshenija Bogoroditsy) paikalle. Sen kirkollinen nimi on Blagoveshshenskij Muromskij muzhkoi monastir

Kosman ja Damianin kirkko, 1500-luku

## Muroman kuvia

Suomalais-ugrilaiset kansat eivät asuneet kaupungeissa. Paaluaidoin ja hautavallein varustettuja kyliä kyllä rakennettiin, mutta ne otettiin käyttöön vain vaaran uhatessa. Toisin kuin pohjoisessa, eteläisten heimojen suojakaupungeissa piti olla jatkuva miehitys. Eräs sellainen on Gorodets Mescherskij, Mescheran heimon linnakaupunki.

Kadonneen Mescheran heimon tunnetuin keskus sijaitsi Oka-joen varrella, sadan kilometrin päässä Muromasta lounaaseen. Venäläiset tunsivat paikan Mescheran linnoituksena (Gorodets Mescherskij), ja nykyisin kaupungin nimenä on Kasimov.

Ensimmäiset maininnat Mescheran heimon linnoituksesta venäläisissä aikakirjoissa ovat vuodelta 1152, jolloin Suzdalissa majaillut ruhtinas Juri Pitkäkäsi kertomusten mukaan retkeili joukkojensa kanssa Oka-joen latvoilla. Viimeinen mescheralainen ruhtinas, Dmitri Donskoin (1359-1389) aikalainen, Aleksandr Ukovitsh (Ukonpoika) oli venäläisen kirkon kannattaja.

Mongolien vallan alle mescherat joutuivat 1237, ja vuonna 1326 kaupungin ruhtinaaksi tuli Husein Naruchad. Hänen seuraajansa Beklemish Huseininpoika (ven. Bahmet Useinovitsh) otti kasteen, ja rakensi jopa kirkon Andrein kylään (Andrei Gorodok).

Mongolien ja tataarien keskuudessa syntyi 1300-luvun loppupuolella sisällissota, mutta Moskova kukisti kapinoivan mongoliruhtinaan Mamajevin vuonna 1380 Kulikovin taistelussa. Gorodets Mescherski siirtyi - mahdollisesti palkkiona kapinan kukistamisesta - Moskovalle vuonna 1394, mutta jo 1445 valta siirtyi Kazanin tataareille, jotka olivat itsenäistyneet Mongolien Eurooppalaisen keskushallinnon hajotessa.

## Kasimovin, entisen Mesheran kuvia

Kazanin ja Moskovan välisen sodan ratkaisutaistelu oli käyty Suzdalissa heinäkuun seitsemäntenä 1445 ja 1452 voittajat perustivat Kasimin kaanikunnan, jonka keskukseksi Meschera tuli. Kaaniksi tuli Kazanin kaanin poika Mahmud (1445-1462). Mescherojen maille ilmestyivät ensimmäiset moskeijat. Kazanin kanssa tehdyn rauhansopimuksen mukaan Moskovan ruhtinaan Vasilij Sokean (Vasilij II Tjomnyi, 1425-1462) oli myös otettava vastaan Kazanista lähetetyt muslimisaarnaajat opettamaan venäläisille Muhammedin oppia. Muhammedilaisen vallan alle joutuivat paitsi metsherat, myös Koillis-Euroopan suomalais-ugrilaiset kansat sekä novgorodilaisten marien keskuuteen perustama Vjatkan tasavalta kokonaisuudessaan.

Kazanissa käytyjen valtataistelujen seurauksena sieltä Mescheraan oli paennut pari vallantavoittelijaa, Kasim ja Jakub, jotka Moskovassa otettiin hyvin vastaan. Moskovan avustuksella vallantavoittelijat kukistivat Mescherassa valtaa pitäneen kaani Ibrahimin (1467-1479). Meschrojen linnakaupunki, Gorodets Mescherskij nimitettiin vuonna 1496 kuolleen Kasimin mukaan Kasimoviksi. Omalaatuinen Kasimovin kaanikunta taiteili Kazanin ja Moskovan välimaastossa vuoteen 1681 asti.

Tsaari Iivana Julma oli valloittanut Kazanin jo 1552, ja 1600-luvulla myös Kasimovin ryssitykselle välttämättömät pakkokastamiset alkoivat. Osa mescheroista oli kastettu jo aiemmin, mutta muslimeiksi kääntyneet mescherat nousivat kapinaan tataarien rinnalla. Kapinalliset tappoivat Rjazanin piispa Mihailin vuonna 1656.

Vuonna 1909 Kasimovissa, entisessä Mescheran linnakaupungissa oli 17.075 asukasta, heistä noin 2000 muslimeja. Missä vaiheessa suomalais-ugrilaiset mescherat sulautuivat naapureihinsa, on vielä selvittämättä. Nykyinen neljänkymmenen tuhannen asukkaan pikkukaupunki Okan varrella 300 kilometrin päässä Moskovasta kaakkoon on silti mielenkiintoinen paikka. Kun kerran ajoin kaupungin kautta, en silloin vielä tiennyt mescheran heimosta mitään. Ei tullut otettua edes yhtä valokuvaa muistoksi.

Muutamat kielitieteilijät ovat olettaneet, että mescheran kieli oli tyypillinen Volgan seudun suomalais-ugrilainen kieli, joka pohjautui samaan kantakieleen mordvan, marin, merjan ja muroman kanssa. Oletus perustuu siihen, että Meschera sijaitsee vain noin sadan kilometrin päässä Muromasta etelään. Toisen väittämän mukaan Mescheran heimo oli siirtynyt Muroman lähistölle vasta verrattain myöhään nykyisen Ukrainan aroilta, kumaaneja eli polovtseja pakoon. Siinä tapauksessa mescheran kieli lienee ollut enemmän unkarin, kuin Volgan seudun suomalais-ugrilaisten kielien kaltainen.

Mescherojen arkielämää on voitu rekonstruoida vuonna 1870 Zhabkin hautalöydössä esiintulleiden esineiden perusteella. Moskovan seudun Jegorovskin kaupungin nettisivuilta löytyy Zhabkista löydettyjen tekstiilien perusteella rekonstruoituja naisten pukuja.

Turkkilaiset ovat melko hyvin selvillä turkkilais-tataarilaisten kaanikuntien vaiheista. Mahdollisesti löydät myös mescheroista enemmän asiaa, kun kirjoitat hakupalveluun "Kasim hanligi" - Kasimovin kaanikunta.

Merjalaisten tunnetuin kaupunki Rosta, nykyinen Rostov, sijaitsee Nero-järven rannalla 200 km Moskovasta pohjoiseen.

Kirkolliset pakkokastamiset alkoivat Nero-järvessä vuonna 989. Pakkokastamiset merkitsivät paitsi omantunnonvapauden riistämistä, myös kansallisuuden riistoa, sillä uskonnon kieli oli slaavi. Merjan kansa nousi kapinaan 1030-luvulla ja tappoi pappi Leontin. Kiovalainen Jan Vyshatitsh kukisti kapinan 1073.

Ensimmäiset slaavit olivat tulleet Rostoviin 900-luvun alussa. Uuden vuosituhannen alussa merjalaisalueille virtasi Karpaateilta ja Pripjatin soilta yhä enemmän slaaveja, jotka muodostivat uuden sotilasluokan ja vain osin sekoittuivat alkuperäisväestöön. Mongoolit ja turkkilaisheimot tunkeutuivat alueelle 1200-luvulla. Merjalaisalueilla, Rostovin ja nykyisen Moskovan seuduilla merjalaisista, slaaveista, turkkilaisista ja mongoleista - viikinkien ja kirkon hyvällä avustuksella - muodostui 1200-1600-lukujen vaiheilla alku sille kansalle, joka nyt tunnetaan Venäjän kansan nimellä. Mutta vielä nytkin monet tunnetut "venäläiset" ovat kaikkea muuta, kuin venäläisiä. Tai tiesitkö sinä, että Boris Jeltsin on tsuvashi?

Mongolien liittolaiset tataarit valloittivat Rostovin ruhtinaskunnan vuonna 1238. Vuonna 1322 moskovalaiset aasialaisine joukkoineen hyökkäsivät Rostoviin, hävittivät kaupungin ja tappoivat sen asukkaat. Teurastajien nimet ovat säilyneet: Tataarien edunvalvoja Ahmul ja Moskovan slaavilaistunut viikinkipäällikkö Juri Danilovitsh.

Vuonna 1474 venäläistynyt Rostovin ruhtinaskunta joutui kokonaan Moskovan hallintaan, mutta kaupungin ympäristön rikas maatalous piti merjalaisia pystyssä vielä pitkään. Maaseudulta suomensukuinen väestö ei koskaan hävinnyt kokonaan. Osa Karjalan väestöstä siirtyi 1500-1600-luvulla pois Ruotsin ja Venäjän Vatjassa ja Karjalassa käymien sotien jaloista kauemmas etelään - osa nykyisen Rybinskin tekojärven seudulle ja osa Tverin, Novgorodin ja Rostovin väliselle seudulle. Merjalaisseutujen karjalaisia sanotaan nykyisin Tverin karjalaisiksi.

Tverin karjalaisten kulttuuri koki lyhyen kukoistuskauden 1800-luvun alussa. Uusi Testamentti käännettiin venäjäksi 1820 ja Tverin karjalaksi ilmestyi Matteuksen evankeliumi vuonna 1827. Kausi jäi lyhyeksi, sillä kohta valistusajan parhaiden aatteiden elähdyttämän keisari Aleksanteri I:n (1801-1825) kuoltua kirkollinen rasismi tuli takaisin. Jopa venäjänkielisen Uuden Testamentin painaminen kiellettiin. Nyt Tverin karjalaisista vain harvat osaavat nimikkokieltään, vaikka vielä 1926 väestönlaskun mukaan 134.334 henkilöä niistä 140.567 Tverin karjalaisalueen asukkaasta, jotka väestönlaskennassa ilmoittivat olevan karjalaisia, puhuivat karjalaa äidinkielenään.

## Rostovin kuvia

Venäläiset ja saksalaiset aloittivat toisen maailmansodan yksissä tuumin Ribbentropin - Molotovin sopimuksella, mutta riitaantuivat pian keskenään maailman jaosta. Saksalaiset hyökkäsivät Venäjälle, mutta hävisivät. Venäläiset olivat politiikasssa etevämpiä, he saivat amerikkalaiset ja englantilaiset puolelleen. Toukokuun 9. päivänä venäläiset viettävät voitonpäivää, kenties amerikkalaisista ja englantilaisista saadun diplomaattisen voiton kunniaksi. Tai voisiko sitä juhlia, että Saksaa tuli kuritettua epärehdistä kumppanuudesta? Hinta oli kuitenkin kallis, oli maailman uusjako miten tavoiteltu hanke hyvänsä.

Joka tapauksessa minulle toukokuun 9 oli vapaapäivä. Päätin, että vietämme sen Rostovissa, 201 kilometrin päässä Moskovasta pohjoiseen. Ei muuta kuin akka ja lapset autoon ja eväät juurikoriin. Moskovasta pohjoiseen vievä tie oli hiljainen - ihmiset olivat menneet perunapalstoilleen, joita datshoiksi kutsutaan - jo edellisinä päivinä.

Ensimmäiset 70 kilometriä Moskovasta Arkangeliin johtavaa tietä on hyvää moottoritietä. Se on Venäjän Ortodoksikirkon lahjoitusrahoilla rakennettu - se kun johtaa Venäjän Ortodoksikirkon tärkeimpään luostariin Troitse-Sergejeva Lavraan, jota myös Pyhän Kolminaisuuden luostariksi kutsutaan. Neuvostoliiton aikana luostarin ympärille nousseen pikkukaupungin nimi oli Zagorsk, mutta nyt se on nimetty perustajansa mukaan Segejev Posadiksi.

Olimme ajaneet Sergejev Posadista noin 70 kilometriä pohjoiseen, kun tien vasemmalle puolelle ilmaantui järvi, jonka rannoilla, Perelavl Zalesskijssa Aleksanteri Nevski ja Pietari "Suuri" olivat viettäneet lapsuuttaan. Ohitimme sairaalatyömaamme hankintamiehen kotikylän. Puolenpäivän aikaan näkyviin tulivat Nero-järven vedet. Järven takaa kimaltelivat luostarin kupolit. Maiseman pilasi keskeneräisen näköinen pengertie, jota pitkin ajoimme kaupunkiin. Kiersimme kaupungin nähtävyydet, mutta ilman taustatietoja käynti jäi pelkäksi turismiksi. Vasta kotiin palattuamme ryhdyimme tutkimaan Rostovia.

Rostovin kaupunki on saanut nimensä perustajansa Rostan mukaan. Siten nimi Rosta lienee myös vanhin tunnettu suomalais-ugrilainen henkilön nimi. Sanan Rosta venäjänkielinen nimi Rostov tarkoittaakin vain "Rostan oma" (kaupunki).

Kalaisa järvi tuotti ravintoa ja muurit suojasivat kaupunkia niiltä, jotka pyrkivät pääsemään herroiksi herrojen paikalle. Ympäröivä, hedelmällinen maaseutu tuotti leipää niin paljon, että sitä riitti koko Rostovin seudulle, monenkirjaville rosvojoukoille ja vielä myyntiinkin. Varsinkin Novgorodin hallanarka seutu oli riippuvainen Rostovin leivästä.

Rostovia sanottiin ennen Suureksi Rostoviksi, "Rostov Velikij". Se mainitaan jo Nestorin kronikassa rinnan muiden suomalais-ugrilaisten keskuksien, Irboskan, Muroman, Belozerskin ja Novgorodin kanssa.

Rostovin ruhtinas Juri Dolgoruki (1114-1155) perusti Moskovan kaupungin vuonna 1154. Rostovin merjalaista yläluokkaa Juri Dolgoruki (Yrjö Pitkäkätinen) pelkäsi, jonka vuoksi hän asettui asumaan valloittamaansa Suzdaliin. Ruhtinaskunnan nimeksi tuli nyt Rostovin-Suzdalin ruhtinaskunta.

Rostovin seuraava hallitsija, Juri Dolgorukin poika Andrei Bogoljubski, (1157-1174), valitsi pääkaupungikseen Vladimirin. Andrei Bogoljubski (Andrei Jumalalle rakas ) oli muuten täys konna, joka yritti näytellä hurskasta. Hänen hurskastelustaan hyötyivät lähinnä Vladimirin kirkonmiehet, mutta lopulta Andrei Bogoljubski tapettiin sänkyynsä.

Ruhtinas Mstislav IV (k. 1175) teki Rostovista koko viikinkidynastian pääkaupungin, mutta hänen seuraajansa Mihail siirsi pääkaupungin takaisin slaavilaisten kolonialistien perustamaan Vladimiriin (Vladimir - "hallitse maailmaa" tai Volodimerj - "vallitse merjaa").

Vuonna 1216, ruhtinas Konstantinin (1207-1218) aikana Rostovin ruhtinaskunnan pääkaupungiksi tuli taas Rostov. Ruhtinaskuntaan kuuluivat silloin myös Jaroslavl ja Uglits. Konstantin hoiti myös dynastian johtajan virkaa oman toimensa ohella.

Rostovista oli pikku hiljaa tullut Itä-Euroopan hengellisen elämän keskus. Ruhtinas Konstantinin aikalainen, piispa Kyrillos oli kirjatoukka, jonka kirjasto on osaksi säilynyt. Liikanimi "kirjatoukka", annettiin ruhtinas Konstantinille itselleen, mutta hyvin alkanut kulttuurin kukoistuskausi oli vaarassa päättyä yllättävästi. Konstantinin pojan Vasilkon (1218-1238) aikana Rostov joutui mongolien valtaan ja Vasilko tapettiin. Onneksi sotatoimet päättyivät pian.

Rostovissa oli hohtoa. Mongolit mieltyivät Rostoviin ja pian Rostovin valloituksen jälkeen kaupunkiin syntyi huomattava mongolisiirtokunta. Monet Rurikin dynastian johtajista menivät naimisiin mongoliprinsessojen kanssa ja monet mongolit kääntyivät ortodoksikirkon kannattajiksi - olivathan monet mongoliruhtinaista jo kotimaassaan olleet idän nestorialaisen kirkon jäseniä.

Rostovin piispa Ingnatiuksen aikana (1261-1288) otettiin käyttöön uusi, kristittyjen mongolien rakentama Petrovskin luostari. Samaan aikaan kaupunki sai kaksi muuta uutta luostaria (Spasskij Knjagininnyi ja Ioannovskii monastyr), nekin mongolien suosiollisella avustuksella.

Rostovin kirkonmiesten joukkoon oli kuulunut Avraamii Rostovilainen, jonka perustamasta luostarista tuli slaavilaisen uuskolonialismin hengellinen kehto. Luostari sijaitsee Rostovin kremlin itäpuolella, vanhan kaupungin rajalla Nero-järven rannalla.

Avraamii Rostovilaisen luostari oli ensimmäinen slaavilainen luostari nykyisen Venäjän maaperällä. Sen tärkeimpien kasvattien saavutusluettelo on huomattava. Rostovista lähtivät aikoinaan Valamon luostarin perustajat Karjalaan, Prilutskin luostarin perustajat Vologdan seutua kirkollistamaan, Avramii Galitskij merjalaisten pohjoisille seuduille, Stefan Permalainen Bjarmiaan sekä Sergei Radonezhiläinen, jonka perustamasta Troitse-Sergeijevo lavrasta tuli vasta syntymässä olevan Venäjän kansan ensimmäinen luostari. Sergei Radonezhilaisen löytö oli myös Kyrillos, Kyrillo-Belozerskin luostarin perustaja. Kaikkiaan Avraamii Rostovilaisen luostarien kasvattaman koulukunnan tiliin lasketaan noin 100 luostarin perustaminen 1400 luvun loppuun mennessä. Lähes kaikki näistä luostareista perustettiin suomalais-ugrilaiselle alueelle.

Rostovin luostariperinteen tyypillinen edustaja oli Stefan Permalainen, Komin apostoli. Rostovin perinteeseen kuului evankeliumin levittäminen alueen valtaväestön - suomalais-ugrilaisten kansojen ehdoin, vaikka poliittinen valta merjalaisseuduilla hänen aikanaan oli jo vakiintunut moskovalaisten slaavien käsiin. Stefan Permalaisen kohtalo on tyypillinen osa tätä suurta draamaa.

Stefan Permalainen aloitti uransa nyt jo lakkautetun Grigorij Bogoslovin luostarin munkkina Rostovissa. Tämän luostarin tärkein anti oli kirjasto, jossa Stefan oppi kreikkaa ja valmistautui palaamaan kotiseudulleen lähetyssaarnaajaksi. Bysantin kreikkalaisen ja Itä-Euroopan slaavilaisen kirkon välit olivat hetkeksi lämmenneet 1300-luvun puolivälin jälkeen ja tämän suojasään aikana, mongolien suosiollisella myötävaikutuksella, slaavilainen kirkko saavutti suurimmat voittonsa, miltei yksinomaan luostarilaitoksen kautta.

Stefanista tuli aikansa johtava teologi, jonka suhde ortodoksikirkkoon tulee ilmi sanoista, joilla hän kääntää sanan "ortodoksi" syrjääniksi. Stefanin mukaan ortodoksi on "se joka uskoo suoraan Kristuksen nimeen".

Vuonna 1379 Stefan saa Moskovan metropoliitan viransijaiselta luvan lähteä Suureen Bjarmiaan "vääräuskoisia opettamaan" pappismunkin arvoisena. Dmitri Donskoilta (1364-1389), Moskovan ensimmäiseltä suuriruhtinaalta (vuodesta 1375) hän sai suojakirjan. Saamansa lupakirjan turvin Stefan kävi sumeilematta syrjäänien palvontamenojen kimppuun: kaatoi palvonnan kohteena olevat puut ja rakennutti kirkkoja Viena-jokeen laskevien sivujokien linnakaupunkeihin Kotlakseen, Emdiniin (nyk. Ust-Vym) ja Vyshera-joelle. Ne syrjäänit, jotka pakkokastamiseen eivät suostuneet, joutuivat pakenemaan Uralille. Myös vogulit (hantit ja mansit) joutuivat pakenemaan Euroopasta Uralin taa Aasian puolelle Siperiaan.

Vuonna 1383 Stefan käy Moskovassa ja saa kiitokset Dmitri Donskoilta hyvin suoritetusta maanvaltauksen edistämisestä ja määrätään eräänlaiseksi maaherraksi maahan, joka muodollisesti vielä lasketaan Novgorodin Aunuksen sektoriin kuuluvaksi. Stefan käy myös Vladimirissä, jossa hän saa piispan arvon ja määrätään Vähemmän Bjarmian piispaksi. Nyt Stefan ottaa käyttöön ennen ensimmäistä matkaansa syrjääniksi kääntämänsä kirjat ja perustaa luostarikouluja, joissa muutama syrjääni alkaa opiskella kreikkalaiskatolisen liturgian ja raamatun osien tuntemusta omalla kielellään.

Bjarmian piispanmaan maaherran huolena ovat veronkerääjien - sekä novgorodilaisten että moskovalaisten - kansan keskuudessa harjoittamat raakuudet. Keskushallinnon politiikka on köyhdyttänyt veronmaksajat, ja piispa yrittää nyt saada järkeä tukijoukkojensa päähän. Piispaherra joutuu hoitamaan asiaa sekä Moskovassa että Novgorodissa. Stefanin pyyntö on varsin kohtuullinen: "ettei syrjääneitä tapettaisi eikä ryöstettäisi". Menossa on juuri Novgorodin suuri sotaretki Vienaa ja vepsäläisiä vastaan, joten pyytöön on aihetta.

Vuonna 1396 Stefan on taas käymässä Moskovassa, kun hän yllättäen kuolee syystä, joka on historialle arvoitus. Komilaiset tutkijat ovat tuoneet julki arvioita, että Stefan Permalaisen vaikutus oli moskovalaisille vallanpitäjille liikaa, ja siksi hänet tapettiin. Bjarmiassa on kuitenkin asiat hoidettu, ja permalainen kansankulttuuri kohoaa niin, että kohta sanotaan: "permalainen pettää kolme venäläistä, mutta juutalainen kymmenen".

Johtavana teologina Stefan Permalainen joutui ottamaan osaa myös siihen taisteluun, jota kreikkalaiskatolinen kirkko kävi Novgorodin, Pihkovan, Tverin ja Rostovin ruhtinaskunnissa leviäävää kansanherätystä vastaan. Taistelua kansanherätystä vastaan johti itse Konstantinopolin patriarkka Nilos (1377-1388), joka määräsi ensin Suzdalin arkkipiispan taltuttamaan kansanliikettä vuonna 1382, kuusi vuotta sen jälkeen, kun liikkeen ensimmäiset marttyyrit oli hukutettu Novgorodissa jokeen vuonna 1375.

Novgorodissa Suzdalin arkkipiispan puuttumista heidän asioihinsa pidettiin sopimattomana, ja kaupunki irroittautui Tataarien Venäjän arkkipiispan alaisuudesta. Siitä suuttuneena saapui Moskovan ruhtinas Dmitri Donskoi (1359-1389) vuonna 1386 Novgorodin seudulle kirkkoja ja luostareita polttamaan, samalla kun Moskovan metropoliitta julisti koko Novgorodin ruhtinaskunnan kirkonkiroukseen.

Novgorodiin arkkipiispa Aleksei (1359-1389) kutsuu Stefan Permalaisen välittäjäksi kiistaan, ja Permin piispa tuleekin heti samana vuonna, 1386, uskovia ympäripuhumaan, mutta kun uskovat vaativat kirkon pappeja luopumaan juopottelusta, mässäilystä, lahjuksien otosta, maksullisista esirukouksista kuolleitten hyväksi ja pitävät kelvottomien pappien virkatoimituksia muutenkin kelvottomina, jäävät neuvottelut tuloksettomiksi, jollei tulokseksi lasketa uskovien karkottamista Novgorodista. Monet karkoitetut päätyvät nyt Pihkovaan tai Liettuan Venäjälle.

Stefanin muistiinpanojen mukaan uskovat eivät hyväksyneet (kirkollista) ehtoollista, mutta tässä Stefan näyttää olleen epärehellinen. Uskovat tunnustivat kyllä ehtoollisen ja nauttivat sitä, mutta eivät ottaneet sitä palkkapapin kädestä. Kirkonmiehet eivät edes ajatelleet luopua juopottelusta ja simoniasta. He hyökkäsivät uskovia vastaan vain vaientaakseen kritiikin.

Kun sopimukseen ei päästy, lähetti Konstantinopolin uusi patriarkka Antonios IV (1389-1397) vuonna 1394 oman miehensä paikalle jatkamaan taistelua. Vuonna 1427 Moskovan metropoliitta Fotius vaati pihkovalaisia pistämään uskovat luostarivankeuteen niin pitkäksi aikaa "että henki lähtee". Vaatimukseen suostuttiin. Tästä hyvästä pihkovalaiset saivat kiitoskirjeen Moskovan metropoliitalta Fotiukselta.

Rostovin kasvatteja oli myös Segei Radonezhiläinen (oik.: Varfolomei Kirillovitsh, 1314-1392), uuden Moskovan suosiman luostarin perustaja. Kun Varfolomein (vrt. Bartholomeus) vanhemmat olivat siirtyneet Rostovista 130 kilometriä etelään, seurasi Varfolomei-Sergei perässä ja perusti uuden kotikylänsä Radonezhin lähistölle Pyhän Kolminaisuuden luostarin. Tämä Sergein merjalaismaille perustama luostari on se sama luostari, jossa mm. Suomen arkkipiispa joukkoineen kävi ryyppäämässä neukkuisäntiensä kanssa.

Kun Moskova vahvistui, Rostovin merkitys Itä-Euroopan johtavana kaupunkina vastaavasti väheni. Mongolien mentyä Rostov oli taas palannut entiselleen. Se oli herttainen pikku kaupunki kauniin järven rannalla. Vain luostarilaitos ja "kerettiläiset" pitivät kaupungin virkeänä.

Keskiajan lopulla uskonpuhdistusliikkeet uudistivat Eurooppaa. Vastaavia liikkeitä syntyi myös Itä-Euroopassa. Monikansallinen Rostov oli avoimempi evankeliselle liikkeelle kuin tiukasti venäläiseen kansallisvaltioon sitoutunut ortodoksinen kirkko. Kerettiläiseksi sanotussa herätysliikkeessä vaadittiin kaikkien kielien ja kansojen tasavertaisuutta. Evankelinen liike sai suosijoita myös Novgorodin ja Moskovan hallituspiireissä. Ensi alkuun myös Moskovan ruhtinas Ivan III suosi kirkon uudistajia. Kirkko sai voiton Iivana kolmannesta vasta, kun se uhkasi ruhtinasta kirkonkirouksella. Vuoden 1490 kirkolliskokous aloitti sortotoimet kirkonuudistajia vastaan.

Venäjän perimyssotien aikana 1600-luvun alussa Rostov poltettiin. Vasta 1600-luvun lopulla kaupunkia alettiin taas rakentaa; tältä rakennuskaudelta ovat peräisin Rostovin nykyiset nähtävyydet ja sen hillitty keskiaikainen ulkonäkö rauhallisen Nero-järven rannalla.

Kaupunki on säilyttänyt keskiaikaisen leimansa. Kremlin ulkomuurit ovat tosin kaatuneet ja peittyneet ruoholla, mutta sisämuuri on vielä pystyssä. Vuoden 1998 keväällä entistämistyöt olivat käynnissä niin luostarin muurien kuin Kremlinkin sisällä. Myös Moskovan raharikkaat ovat keksineet Rostovin idyllisen pikkukaupungin. Monet viime vuosisadan kaupunkitalot ovat muuttumassa ylellisiksi huviloiksi.

Kommunistien hallituskaudella 1917-1991 Rostovia hävitettiin. Siitä oli se hyöty, että kaupunkiin ei rakennettu kommunistiajan rakennushirviöitä. Kaupunki säilytti arvokkaan ulkonäkönsä, jonka restauroiminen jatkuu edelleen. Nykyisin idyllinen 36.000 asukkaan kaupunki on julistettu historialliseksi suojelukohteeksi.

Rostovia ei pidä sekoittaa Donin Rostoviin, "Rostov na Donu". Myös Donin Rostovia sanotaan Rostoviksi.

Nykypäivän Rostovissa on säilynyt kolme merkittävää keskusta: Abramijevin luostari, Jakovlevskin luostari ja Kreml. Molemmat luostarit sijaitsevat molemma Nero-järven rannalla, parin kilometrin päässä toisistaan, kremlin molemmin puolin. Rostovin kremlin nähtävyydet ovat varsin nuoria, 1600-luvulta tai sitäkin nuorempia. Kremlin vanhemmat rakennelmat ja muuri ovat jääneet näiden uusien rakennusten alle tai purettu kokonaan. Vain vallihaudat ja lyhyt ulkomuurin pätkä ovat säilyneet.

Rostovin Kremlin uuden rakennuskauden tuotteet ovat paljolti Rostovin ja Jaroslavlin metropoliitan Joona III Sysojevitshin (1607-1690) johdolla rakennettuja. Joona oli köyhän kyläpapin poika, mutta menestyi kirkollisessa elämässä hyvin. Vuonna 1664 silloin jo epäsuosioon joutunut patriarkka Nikon vihki Joonan Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi, mutta kun vallanpitäjät valitsivat patriarkaksi Nikonin vastustajan, sai Joona mennä takaisin Rostoviin. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan kyvykäs metropoliitta ja hänen rakennuspäällikkönsä Petr Dosajev uudistivat kaupunkia koko turhaantuneella tarmollaan.

Tärkein Joonan rakennuskohteista oli tietenkin oman piispankartanon rakentaminen. Piispankartano ympäröitiin kilometrin pituisella kolme metriä vahvalla tiilimuurilla niin että siitä tuli piispalle ihan ikioma Kreml vanhan Kremlin vallien sisälle. Sitten piispankartanoon rakennettiin kirkkoja:

Ylösnousemuksen kirkko, Tserkov Voskresenija, 1670,

Tserkov Spasa na Senjah-kirkko, 1675,

Johannes Bogoslovin kirkko-kirkko, 1683,

Tserkov Bogomateri Odigitrija-kirkko, 1689.

Tsaarin vierailuja varten rakennettiin palatsi, "Krasnaja palata".

Kaupunkilaisille rakennettiin:

Pelastajan torikirkon, Tserkov Spasa na Torgy, 1685,

Borisin ja Glebin kirkko, Tserkov Borisa i Gleba, 1761,

Dmirij Rostovilaisen kirkko, Tserkov Dmitrija Rostovskogo, 1762.

Jakov Rostovilaisen 1300-luvulla perustama Spaso-Jakovlevskin luostari sai uuden kirkon, joka nimitettiin Hedelmöityksen kirkoksi, Tserkov Zatshatija. Jakovlevskin luostarin pääkirkko Bogojavlenskij sobor (Jumalan ilmestyksen kirkko) on vuodelta 1801.

Uspenskin tuomiokirkko (Sobor Uspenija - Taivaaseen astumisen tuomiokirkko) on perustettu kaupungin vanhimman, vuonna 1160 rakennetun kirkon paikalle. Nykyinen kirkko on 1500-luvulta, Sen freskot 1600-luvulta ovat kuuluisan Dionysioksen koulukunnan tuotteita. Vanhan Ylösnousemuksen tuomiokirkon yhteyteen Joona Sysoinpoika rakensi kellotornin ja varusti sen mahtavalla kellopelillä.

Merjan ja samalla koko Venäjän ensimmäisen luostarin, Avramijevin luostarin pääkirkko, Sobor Bogojavlenija (Jumalan ilmestyksen tuomiokirkko), on peräisin ajoilta, jolloin Iivana Julma majaili kaupungissa opristshnikeiksi nimitettyjen terroristijoukkojensa kanssa.

Kaupungin lähellä on myös Borisoglebskin 1300-luvun lopulla perustettu luostari. Sen vanhimmat säilyneet rakennukset ovat 1500-luvulta.

Grigorjevin luostarista, jossa Stefan Permalainen aikoinaan aloitti munkin uransa, on jäljellä vain yhden kirkon rauniot nykyisen kremlin nurkalla.

Rostovin uudet kirkot tarvitsivat kellonsa. Ne valettiin Joona-piispan takapihalla, suuressa kuopassa, suurella lämmöllä ja huolella. Suurin ja komein kelloista painoi 2000 kiloa. Sen rinnalle Uspenskin tuomiokirkon kellotapuliin pantiin killumaan viisi hieman pienempää soittokalua, joita säestettiin vielä seitsemän pienen kellon kilkutuksella. Suurimmalle kelloista Joona antoi isänsä nimen: Sysoi; myös muut viisi isointa kelloa saivat omat, kunnioitusta herättävät nimensä.

Rostovin kellojen soitosta tuli taidetta. Kellonsoittajat olivat oman musiikkinsa säveltäjiä, ja heitä tultiin kuuntelemaan kaukaa. Muiden tulijoiden joukossa kelloja Rostovin kelloja kuuntelemaan saapuivat kuuluisat säveltäjät ja mestarit.

Kun Joona kuoli, hänen luomansa viimeistellyn hieno arkkitehtoninen kokonaisuus jäi vaille arvoistaan käyttöä. Kremlin tiloihin siirtyivät kauppiaat ja hevosmiehet, jotka antoivat Kremlin kallisarvoisten käsikirjoitusten, kirjojen ja kirjakääröjen, ikonien ja taulujen tuhoutua.

Sosialistien valtaantulon jälkeen Venäjän kirkkoja ryhdyttiin sulkemaan. Raskaat pronssiset kirkonkellot olivat tarpeen uuden opin kulttimenoja varten. Kirkonkellot muuttuivat sosialistien komennossa Leninin, Marxin, Derzhinskin ja Stalinin patsaiksi. Pietari "Suuri" oli valanut kirkonkelloista tykkejä, mutta hän oli säästänyt Rostovin kellot. Rostovin kelloihin ei koskettu tälläkään kertaa. Kirkonkellojen soitto tosin oli kielletty, mutta Rostovin Kremlin Uspenskin tuomiokirkon kellojen soitolla juhlistettiin historiallisia elokuvia, ja niiden soittoa myytiin äänilevyille tallennettuna Venäläisille emigranteille Ranskassa ja Yhdysvalloissa.

Vuonna 1953 pyörremyrsky hajotteli Rostovin ränsistyneitä kattoja. Tämä koitui kaupungille onneksi, sillä ränsistyneet katot uusittiin. Mutta vanhaksi olivat käyneet myös kellonsoittajat. Rostovin kellojen soittoon tarvitaan viisi miestä, joiden on kaikkien hallittava tekniikkansa ylhäällä tornissa. Vielä joku vuosi sitten viimeisillä suurilla taitajilla ei ollut oppilaita.

Kremlin suojissa toimii museo, jonka nykyinen nimi on Rostovin Kremlin valtiollinen museo- ja suojelualue. Museon yhteystiedot:

Gosudarstvennyi muzei-zapovednik "Rostovskij Kreml"

Kreml 1

Rostov

Jaroslavskaja oblast

152100 Venäjä

puhelin: 999-7-08536-31502

Rostovin kremlin museon parasta antia ovat Venäjän 1800-luvun taidemaalarien Aivazovskin, Levitanin, Makovskin, Nesterovin, Polenovin ja Shishkinin työt.

Kun Ukrainan tiedeakatemia julkaisi 1985 merjan kielen oppikirjan, ei tutkijoitten käytössä ollut varsinaisia merjalaisia tekstejä. Oppikirja laadittiin slaavilaisissa teksteissä ja paikannimistössä säilyneiden ja venäjään siirtyneiden lainojen perusteella sekä vertailemalla merjalaista sanastoa muissa suomalais-ugrilaisissa kielissä esiintyvien sanojen kanssa tunnettujen äännelakien sääntöjen mukaisesti. Kirjaa on myöhemmin täydennetty ja nyt sen tekijä, Orest Tkatshenko, on julkaisemassa siitä uutta painosta Unkarissa.

Varsinainen uutinen oli kuitenkin Venäjän 1000-1400 luvun arkistoissa säilynyt, ennen tunnistamaton, "harakanvarpailla" kirjoitettu teksti, jonka nyt väitetään olevan osa merjankielistä Ilmestyskirjaa, apokalypsista. Komiinformin toukokuussa 2002 jakeluun toimittamassa artikkelissa väitettiin lisäksi, että merjaa puhuttiin vielä 1700-luvulla nykyisten Ivanovon, Kostroman ja Jaroslavlin seudulla yleisesti.

Kansanmurha vai hidas ryssittyminen?

Venäläiset historiankirjoittajat ovat toistuvasti esittäneet, että merjalaiset sulautuivat "rauhanomaisesti" Karpaateilta ja Pripjatin soilta maahan uudisasukkaina tulleisiin slaaveihin noin vuonna tuhat vuotta sitten, tai parisataa vuotta myöhemmin, kuten akateemikko Kljutshevskij kirjoittaa. Itä-Euroopan suurimman ja voimakkaimman kansan totaalinen häviäminen maailmankirjoista olisi heidän mukaansa tapahtunut pikavauhdilla, parissasadassa vuodessa.

Mikäli merjalaisten häviäminen todella tapahtui parissasadassa vuodessa, on kyseessä ollut suurimittainen kansanmurha. Siinä tapauksessa Kljutshevskin puheet hitaasta ryssittymisestä olisivat pelkkää haihattelua. Mutta vuoden 1000-luvun alkupuolella Merjaan siirtyneillä slaaveilla ei ollut tarvittavia resursseja suurimittaisten kansanmurhien järjestämiseen. Ja slaavit, suomalais-ugrilaisten kansojen tapaan, ovat perinteisesti karttaneet totaalista sotaa. Slaavilaisen ekspansion luonteenomainen piirre on vaino - venäläinen sodankäyntitapa. Jopa suomen kielen sana "vaino", on venäjää, ja tarkoittaa venäjässä sotaa. Avointa sotaa on kartettu, mutta vainoina etenevät kansanmurhat eivät vuoden 1147 jälkeen ole koskaan vielä tauonneet. Ja nyt on menossa vuosi 2003.

Slaavit eivät pystyneet alkamaan sotaa merjalaisia vastaan ennen sodankäynnille välttämättömän koneiston perustamista. Ensimmäinen ei-merjalainen poliittinen keskus Merjassa oli Moskova, ja sen linnoitustyöt alkoivat vasta 1150-luvulla. Vasta slaavilaisen Moskovan perustamisen jälkeen toisheimoisten tuhoaminen tuli mahdolliseksi - periaatteessa, mutta ei käytännössä. Vasta kun tataarit olivat tuhonneet merjalaisten linnakkeet, saattoi maan uusjako alkaa. Tyypillistä tälle ajalle oli, että vain yksi kaupunki, Kozelsk, vastusti mongolien ja tataarien hyökkäystä useita viikkoja, eivätkä slaavilaisten historiankirjat edes tiedä Kozelskin puolustajien nimiä.

Merjalaisten yht´äkkistä häviämistä Itä-Euroopan tärkeimmältä maatalousalueelta voidaan pitää vähämielisille syötettynä satuna. Tataarien avulla slaavit pääsivät valtaan, mutta merjalaisten ryssittäminen vainojen avulla lienee vienyt vähintään viisisataa vuotta. Ja sitä paitsi slaavilais-skandinaavinen sotilasluokka ei koskaan tehnyt työtä. Se pysyi hengissä vain luokkajaon ja läänitysmaittensa turvin. Sillä ei kerta kaikkiaan ollut varaa menettää talonpoikiaan. On täysin mahdollista, että merjan kieli hävisi maaseudulta vasta 1700-luvulla. Mutta tuloksena oli uusi kansa, venäläiset, jonka oli rikkonut välinsä Kiovan rusien kanssa jo 1200-luvulla, kun se lähti mongoolien matkaan.

Liiviläiset ovat nykyisin itämerensuomalaisten pienin heimo, mutta aina ei ole ollut näin.

Liiviläiset asuivat Riianlahden molemmilla rannoilla, Kuurinmaalla ja Itämeren saaristossa. Liiviläiset olivat merenkulkija- ja kalastajakansaa, joka vielä 1100-luvulla pystyi käymään meritaisteluja tanskalaisia viikinkejä vastaan. Viikingit kiersivät idänmatkoillaan liiviläiset kaukaa, vaikka tie Bysanttiin Väinäjokea pitkin olisi ollut tuhat kilometriä lyhyempi kuin Laatokan kautta.

Liiviläisten muinainen keskus Ykskylä (Ikskile, Ûksküla) sijaitsee Väinäjoen (latviaksi Daugava, venäjäksi Dvina) varrella, vain parinkymmenen kilometrin päässä nykyisestä, vuonna 1201 perustetusta Riian kaupungista Latviassa. Ykskylästä liiviläiset valvoivat Itämeren, Itä-Euroopan ja Bysantin välistä liikennettä. Ylempänä Väinänjoen varrella sijaitsi Väinänlinna, nykyinen Davgavpils, jonne slaavien muutto oli alkanut 600-luvulla. Meren rannikon hallinta pysyi liiviläisten käsissä paavi Innocentius III hallituskauteen saakka.

Väinäjoen rannalla olevaan Ykskylä löytyy, kun poikkeat Via Balticalta vasemmalle ja ajat pohjoisrantaa pitkin muutaman kilometrin itää kohti, jolloin vastaan tulee kyltti Ikskile, joka on Ykskylän latviankielinen nimi.

Paikalliset latvialaiset selittivät nimen Ykskylä olevan eestin sukulaiskieltä ja tarkoittavan samaa kuin "ykköskylä", ensimmäinen kylä vertaistensa joukossa, eli nykysuomeksi sanottuna yksinkertaisesti vain "pääkaupunki".

Paikalle - joen rantaan - oli rakennettu soma pieni hotelli. Sen seinältä löytyivät paitsi muinaisen kaupungin nimi saksalaisessa muodossaan Uksküll, myös sana Meidrops, joka mahdollisesti oli hotellin nimi. En tullut kysyneeksi, mitä se tarkoittaa, mutta ulkoseinälle oli kuvattu myös liiviläisten merivene, juuri sellainen, jota olemme tottuneet näkemään viikingeistä kertovien kuvakirjojen koristeissa.

Puolen kilometrin päässä Ykskylän hotellista, keskellä Väinäjokea näkyy vanha kivikirkko. Se on aikoinaan rakennettu saarelle, mutta ainakin keväisin koko saari on veden vallassa niin, että vain kirkko näkyy. Kirkko on samantapainen, kuin vepsäläisten muinaisen pääkaupungin eteen Sheksna-joen suulle Valgetjärvelle (ven. Belozersk) joskus rakennettu yksinkertainen harmaa kivikirkko, joka sekin on paljon laadukkaampaa kivityötä kuin mitä Suomen keskiaikaiset kivikirkot.

Liiviläisten varhaishistoriasta ei ole säilynyt tunnettua kirjallista tietoa. Varhaisimmat maininnat alueen historiasta ovat 1000-luvun alkupuolelta, tärkein lähde on latvialaisen Henrik Lättiläisen suomenkielisenä. Kronikassa kerrottu liiviläisten hävitys on kammottava kertomus katolisen kirkon suorittamasta "lähetystyöstä".

## Ykskylän kuvia

Katolinen terroristijärjestö Fratres Militiae Christi valloitti Liivinmaan liiviläisiltä 1206-1217 käydyissä sodissa. Silmittömien raakuuksien jälkeen järjestön nimi muutettiin vuonna 1237. Kirkollisten historiankirjojen mukaan Liiviläiset "saatettiin kristinuskon piiriin", sillä kaikkia ei heti tapettu. Osa jätettiin orjiksi.

Saksalaiset olivat perustaneet Riian kaupungin vuonna 1201 sotaisan piispansa pääkaupungiksi. Kun luterilainen uskonpuhdistus Saksassa alkoi, olivat Riian katoliset ensimmäisinä liittymään Lutherin kirkolliseen kapinaan. Ikävä vain, etteivät luterilaisuuteen kääntyneet katoliset saksalaiset nytkään ryhtyneet noudattamaan niitä ideologisia normeja, joita he mielellään saarnasivat. Orjista otettiin edelleen kaikki irti, niin että orjista ei enää ollut sotilaiksi, kun Venäjä 1500-luvulla hyökkäsi Liivinmaalle ja kukisti saksalaisen "kristillisen" yläluokan. Sen jälkeen Liettuan ja Puolan armeija passitti venäläiset kotiin ja 1621 ruotsalaiset valloittivat Liivinmaan. Tässä vaiheessa liiviläisiä oli jo niin vähän, että liiviläiset alkoivat puhua latviaa, naapureiden kieltä.

Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf yritti hillitä saksalaisten liiviläisiä ja latvialaisia kohtaan harjoittamaa sortoa, mutta ei pystynyt poistamaan maaorjuutta. Liiviläiset ja latvialaiset jäivät saksalaisen edelleen yläluokan käyttöön. Orjuuden raakuutta kuitenkin rajoitettiin. Uuden yrityksen saksalaisen mielivallan rajoittamiseksi tekivät Kaarle XI ja Kaarle XII, mutta yritys sai aikaan Suuren pohjan sodan, jonka aikana maan väkiluku laski sataan kolmeenkymmeneen tuhanteen.

Suuri Pohjan sota alkoi Baltian saksalaisten aloitteesta. Aloitteen tekijänä esiintyi Johann Reinhold Patkul (1660-1707), joka jo 1689 oli tullut Tukholmaan esittämään Liivinmaan saksalaisten protestia Ruotsin luterilaisten itsevaltiaiden kuninkaiden tasa-arvopyrkimyksiä vastaan. Kun Patkul kolme vuotta myöhemmin uudestaan vaati saksalaisen yläluokan "oikeuksien" säilyttämistä kovin sanoin, hän sai hallitsijan vihat päällensä. Etsittyään muutaman vuoden liittolaisia hankkeensa taakse Patkul siirtyi 1698 August II "Väkevän" luo Dresdeniin houkutellakseen Saksin, Tanskan ja Brandenburgin sotaan Ruotsia vastaan. Näistä vain Brandenburg kieltäytyi hankkeesta. Sitten Patkul Moskovaan houkuttelemaan Pietari I "Suuren" sotaan Ruotsia vastaan. Pietari I suostui liittoon 11.11.1699. Sota alkoi 1700. Alussa Ruotsi menestyi hyvin, ja Patkul sai ansaitsemansa tuomion. Ruotsin kuningas oli kuitenkin jättänyt Suomen ja Liivinmaan melkein kokonaan ilman puolustusvoimia, mitä Venäjä käytti hyväkseen. Tallinnan ritarikunta antautui 1710. Rauha tehtiin Uudessakaupungissa 1721 ja silloin myös liivit joutuivat Venäjän vallan alle. Liiviläisille vallanvaihdolla ei ollut suurta merkitystä, sillä Venäjä antoi saksalaisten jatkaa latvialaisten ja liiviläisten orjuuttamista entiseen malliin.

Vuonna 1920 valta siirtyi latvialaisille. Liiviläisiä oli jäljellä vielä muutama tuhat ja olisi luullut, että latvialaiset olisivat antaneet liiviläisille samat oikeudet kuin itselleen, mutta mitä vielä. Liiviläiset saivat koulutetuksi muutamia kansakoulunopettajia, mutta Latvia ei sallinut heidän opettaa omalla kielellään oman kansansa lapsia. Liiviläisiin kyliin määrättiin latvialaiset kansakoulunopettajat. Myöskään omakielisen kuntayhteisön perustamista ei sallittu. Liiviläisten yhteiskunnallinen toiminta oli rajattu yhden kyläseuran puitteisiin. Kyläseuralla oli yksi seuratalo ja kirjasto. Omakielinen sanomalehti ilmestyi harvakseen.

Latvialaisten harjoittama sorto liiviläisiä kohtaan päättyi vuonna 1940, mutta vain vaihtuakseen pahempaan. Venäläiset tulivat kielsivät kyläseuran toiminnan ja takavarikoivat talon ja kirjaston. Entiset sortajat, latvialaiset, saivat kokea todeksi Raamatun sanat: "Millä mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan". Liiviläisten kohdalla venäläiset eivät tehneet mitään poikkeusta yleisistä periaatteistaan. Liiviläisiltä kiellettiin heidän ikimuistoinen ammattinsa, kalastus ja yleensäkin meno merelle. Kaksituhantinen kansa joutui muuttamaan pois kotikylistään.

Venäläisten sortokautta kesti neljäkymmentä vuotta, jonka aikana liivin kielen taitajien määrä laski noin kymmeneen henkilöön. Nyt liivin taitajia on jäljellä ehkä yksi tai kaksi henkilöä. Kansansivistyksen osalta liiviläiset ovat kuitenkin aivan omaa luokkaansa ja taistelevat sinnikkäästi kansallisuutensa säilymisen puolesta.

Liivin kieli on lähellä viroa. Voi hyvin ajatella, että vielä tuhat vuotta sitten liivi ja eesti olivat saman kielen murteita.

Kirkko hävitti liiviläiset pilkatakseen Jumalaa ja Jumalan evankeliumia. Yhtään raamatun osaa ei "kristillistettyjen" liiviläisten kielelle käännetty. Roomalaiskatolinen kirkko hävitti Liivinmaan maailman kartalta, muttei Jumalan kirjoista. Kun Saatanan johtaman kirkon valta petti, liiviläisten toivo alkoi sarastaa.

Jeesus ole asettanut mitään rajaa sille, kuinka pieni kylä pitäisi pelastaa. Hän on lähettänyt palvelijansa myös liiviläisten pariin. Matteuksen evankeliumi käännettiin liiviksi ja ilmestyi Britannian ja ulkomaan raamattuseuran kustantamana Lontoossa 1863. Myös Pietarissa ilmestyi 1880 Matteuksen evankeliumi liiviksi, mutta käännöksen teksti oli vaikeasti luettavaa. Helsingissä vuonna 1937 ilmestyivät liivinkieliset Evankeliumit ja Apostolien teot ja vihdoin Uusi Testamentti kokonaan vuonna 1943. Kerrotaan, että Uusi Testamentti olisi ilmestynyt liiviksi jo 1930, mutta lähde ei esitä tarkempia tietoja tiedon varmistamiseksi. Jumalan Valtakunnan realiteeteilla pelaten yksi on yhtä tärkeä kuin kaikki. "Jos yksi jäsen kärsii, kärsii koko ruumis". Siksi kymmenen hengen kansan kielelle käännetty Uusi Testamentti on yhtä tärkeä, kuin - niin, kenties tärkeämpi kuin rikkaan miehen kaikki kalut yhteensä.

Eestiläiset ovat neljänneksi suurin suomalais-ugrilainen kansa. Vain unkarilaisia, suomalaisia ja mordvalaisia on enemmän kuin eestiläisiä. Eestiläisten, tai virolaisten, kuten heitä Suomessa virallisesti nimitetään, pääkaupunki sijaitsee Itämeren Suomenlahden etelärannikolla, vain 80 kilometrin päässä Helsingistä.

Tallinna tunnetaan aikakirjoissa jo vuodelta 1154, jolloin se oli vielä silloin itsenäisen Viron yksi tärkeimmistä kaupungeista. Kaupungin nimenä oli silloin Kolyvan. Helsinkiin verrattuna kaupunki näyttää vanhalta, ja sitä se onkin. Tallinna on kuin ulkoilmamuseo 1500-luvulta.

Kaupungin historiallinen keskus Toompean mäellä on saanut nykyiset arvokkaat piirteensä jo 1300 luvulla. Sen nähtävyyksiä ovat Pitkän Hermannin torni, Vanha Linna ja 1200-luvulla rakennettu goottilainen kirkko. Venäjän vallan vuosina 1800-luvulla Toompean mäelle rakennettiin Aleksanteri Nevskin katedraali ja Ritarihuone.

Myös Toompean mäen alapuolella sijaisevan alakaupungin tärkeimmät rakennukset Raatihuone, Olevisten kirkko, Nigulisten kirkko, Pyhän Hengen kirkko (Pyhävaimu Kirik) ja Piritan luostarin rauniot ovat 1200-1400 luvun tuotantoa.

Alakaupungin kupeeseen on 1900-luvulla rakennettu Estonia-teatteri (1913) ja suomalaisten rakentama ja hyvin tuntema Viru-hotelli (1972).

Tallinnan keskusta on säilynyt hyvin. Keskiaikainen vaikutelma vaikuttaa aidolta, sympaattiselta. Näinkö hyvin asuttiin Tallinnassa 700 vuotta sitten? Ainakin rakennustyö on tehty huolella.

Venäläismiehityksen aikana kaupungin laitamille rakennettiin uusia, harmaita betonielementtilähiöitä: Mustamäe, Lasnamäe, Väike-Oismäe ja muita. Asuminen niissä ei liene helppoa, kirpputorit ja rikollisuus kukoistavat.

Kaupungin asukasluku on noin 500.000, puolet Viron Tasavallan asukkaista. Venäläismiehityksen 1945-1991 jäljiltä noin 40% kaupungin asukkaista on venäläisiä.

Tallinna, kuten koko Viro, on pyrkinyt pääsemään nopeasti eroon harmaan neuvostovallan haamusta. Satama on uusittu, laivavuoroja Helsinkiin ja Tukholmaan lähtee päivittäin kymmenkunta, jonka lisäksi tulevat kesäisin liikennöivät kantosiipialukset. Lentoasema, joka on Tarton tien varressa, vain noin 10 kilometrin päässä keskustasta, on myös uusittu. Se kilpailee jo asiakkaista Helsinki-Vantaan kanssa.

Viron ainut yliopisto on aina vuoteen 2002 asti ollut vuonna 1632 perustettu Academica Gustaviana, Tarton yliopisto Tartossa. Tallinna on vihdoin saamassa oman yliopiston, kun Tallinnassa toimivat muutamat korkeakoulut yhdistävät voimansa. Tallinnan kaupunki on lupautunut uuden yliopiston tärkeimmäksi rahoittajaksi.

Yliopiston perustaminen Tarttoon vuonna 1632 ei eestiläisiä lohduttanut, sillä sen oppilaat olivat lähes kaikki saksalaisia. Eestiläisten oli ensin opittava lukemaan, ja siitä saksalaisten vallassa oleva luterilainen kirkko ei huolehtinut. Ongelma ratkesi vasta, kun Saksiin kreivi Zinzendorfin maille syntyneet tshekkiläiset pakolaisseurakunnat vuonna 1729 aloittivat lähetystyön Eestissä. Lähetystyön ensimmäiset suuret hankkeet - eestiläisen kirjakielen luominen, lukutaito-opetus ja eestinkielisen Raamatun julkaiseminen toteutettiin nopeasti, ja niin oli pohja Eestin nousulle luotu.

## Tallinnan kuvia

Roomalaisella historioitsijalla löytyy maininta kansasta nimeltä Aestii. Muinaisnorjalaisessa Ynglingatal, Nuorukaisen puhe, nimisessä tarinassa eestiläiset mainitaan Harald Hårfagers aikana. Eestiläiset tulivat tunnetuksi sotaisana kansana, joka vastusti viikingien maihinnousua eestin rannikolle. Viikingeille vihastuneet eestiläiset polttivat Sigtunan 1187. Todennäköisesti sotaretkeen osallistuivat myös liiviläiset ja vatjalaiset, sillä Sigtunan portti on nykyisin Pyhän Sofian kirkossa Novgorodin kremlissä. Seuraavalla vuosisadalla - 1200 luvulla - eestiläiset ja liiviläiset joutuivat taistelemaan saksalaisia maahantunkeutujia vastaan. Pitkällisten sotien jälkeen roomalaiskatolisen kirkon maahan usuttamat saksalaiset pääsivät voitolle ja orjuuttivat osan Eestinmaata, samalla kun tanskalaiset valloittivat saariston ja pohjoisen rannikkoseudut.

Saksalaisen ristiritarikunnan hyökkäys Eestiin alkoi 1207. Kahdessakymmenessä vuodessa saksalaisten onnistui vallata suuri osa Eestiä. Tanskalaiset avasivat toisen rintaman eestiläisiä vastaan, ja 1219 valloittivat Eestin pohjoisosan. Tallinnan kaupungille, jota silloin kutsuttiin Rafalaksi, he antoivat nimen Tallinn, "tanskalaisten kaupunki". Nimenvaihdos tapahtui 1222. Sata vuotta myöhemmin, 1343, tanskalaiset myivät Eestin pohjois-osat saksalaisille.

Saksalaiset vallanpitäjät kohtelivat virolaisia huonommin kuin karjaa. Kansaa ei suoranaisesti tuhottu, sitä käytettiin hyväksi monin eri tavoin. Yläluokka, johon kuului papisto, ritareiksi kutsutut ammattisotilaat, virkamiehet ja maanomistajat, oli saksalaista. Eestiläisillä näihin piireihin ei ollut asiaa. Eestiläisiä katsottiin maanomistajien omaisuudeksi. Kun myös kaupungeissa tarvittiin työn raskaan raatajia, saattoi karannut maaorja tietyin ehdoin päästä töihin kaupunkiin.

Saksalaiset olivat katolisia. Kirkollisten dogmien "puhtautta" vaalittiin kirkollisen hierarkian avulla. Tehtävä oli helppo, koska dogmeista ei välittänyt kukaan, harvalukuisia uskovia lukuunottamatta. Tekojen puhtautta ei vaalittu. Eestiläisen maaorjan mennessä naimisiin, oli hänen "omistajalleen" turvattu niinsanottu "ensiyön oikeus". Saksalainen katolinen kartanonherra nai ensin, vasta sitten raiskattu nainen jätettiin vihitylle miehelleen. Saksalaismiehityksen kautta on Eestissä luonnehdittu lauseella "Papin taivas, kartanonherran paratiisi ja talonpojan helvetti".

Saksalaiset saivat takkiinsa Venäjän ensimmäiseltä keisarilta, tsaari Iivana Julmalta 1558. Maan yläluokka etsi apua lännestä ja etelästä. Maa jaettiin taas, nyt puolalaisten ja tanskalaisten kesken. Tallinnan yläluokka pyysi apua Ruotsista, mutta Ruotsi tuli apuun vasta 1561. Pohjois-Eesti liitettiin Ruotsiin. Puolan ja Tanskan hallitsemat osat liitettiin Ruotsiin 1645.

Ruotsi oli ryhtynyt puoltamaan Saksassa alkanutta uskonpuhdistusliikettä. Martti Lutherin johdolla vuonna 1521 alkanut liike otti huomioon myös eräitä tekojen puhtautta koskevia Raamatun vaatimuksia. Ruotsinvallan aikaa kutsutaan Eestin kultaiseksi ajaksi. Suuria parannuksia talonpojan asemaan ei tullut, mutta saksalais-katolisen eläimellisen raakuuden harjoittamisesta luovuttiin. Tarttoon perustettiin yliopisto, mutta se oli saksankielinen, eivätkä eestiläiset vieläkään päässeet opin tielle. Eestin kirjakielen kehityskin oli vielä alkuvaiheessaan.

Liivinmaan ja Pohjois-Eestin saksalaiset eivät tykänneet ruotsalaisten pyrkimyksistä estää "maarahvaan" sortoa. Häätääkseen ruotsalaiset pois Liivinmaalta he järjestivät Tanskan, Saksin, Puolan ja Venäjän yhteiseen rintamaan Ruotsia vastaan. Sota alkoi 1700, mutta alussa Ruotsi pärjäsi hyvin. Ruotsin suurvalta-aseman tuhosi kuitenkin Ruotsin oma kuningas, joka kuljetti sotajoukkonsa Ukrainaan, jossa se tuhottiin. Vuonna 1710 Venäjä miehitti Eestin. Saksalainen yläluokka, joka oli edelleen maassa, sai taas vapaasti harjoittaa julmuuksia, ja lisänä olivat venäläisten tuomat rasitukset. Keisari Aleksanteri I aikana feodaaliherrojen valtaa rajoitettiin, mutta vuosisadan lopulla sortotoimet taas laajenivat. Uusina sortotoimina tulivat laajat venäläistämisohjelmat.

Eestiläisten kohtaloihin tuli käänne, Moravian veljet 1727 päättivät aloittaa maailmanlaajuisen kristillisen lähetystyön. Tshekkiläisten pakolaisseurakuntien ensimmäiset lähetit tulivat Eestiin ja Liivinmaalle vuonna 1729. Nämä Kristian Davidin johtamat kristityt eivät olleet teologeja, vaan käsityöläisiä, ja pystyivät paitsi elättämään itsensä, myös opettamaan toisia ammatteihinsa. Eestin kielen he oppivat nopeasti, jonka jälkeen seuraavana tavoitteena oli Raamatun julkaiseminen. Kreivi Zinzendorf itse tuli Tallinnaan 1736 ja jo vuonna 1739 painettiin ensimmäinen 6015 kappaleen erä eestinkielisiä raamattuja.

Eestinkielisen raamatunkäännöksen ilmestyminen avasi muullekin kirjallisuudelle. Ensimmäiset eestinkieliset kirjailijat tulivat liikkeen omasta piiristä. Heistä Michael Ignatius ja Mango Hans myös käänsivät Moravian veljien tekstejä eestiksi. Muita Moravian veljesyhteisön piirissä kasvaneita eestiläisiä olivat Friedrich Reinhold Kreutzwald, Carl Robert Jakobson, Jakob Hurt, Villem Reiman ja Jaan Tõnisson. Myös moravialainen kuorolaulu toi uusia piirteitä kansankulttuuriin.

Venäjä kielsi veljesseurakuntien toiminnan luterilaisen kirkon ja saksalaisen ritarikunnan vaatimuksesta 1743, mutta se ei pysäyttänyt liikkeen leviämistä. Vuonna 1756 moravialaisen herätyksen piirissä oli kymmenen tuhatta eestiläistä sekä sata saksalaista, joista 50 aatelisia, sekä kymmenkunta luterilaista pappia. Vuonna 1764 Venäjän keisarinna Katariina antoi ukaasin, joka lopetti herrnhutilaisten vuonna 1743 alkaneet vainot keisarikuntaan kuuluvissa Baltian maissa. Ukaasi antoi veljesyhteisölle mahdollisuuden perustaa rukoushuoneita, jotka toimivat samalla kouluina. Kouluissa jouduttiin edelleen antamaan luku- ja kirjoitustaidon opetusta, mutta nyt tehtäväkenttää voitiin laajentaa.

Vuonna 1839 herrhutilaisen herätyksen piiriin kuului 74000 eestiläistä. Toimintojaan varten veljesyhteisöllä oli 256 rukoushuonetta. Mutta liikkeen alamäki oli jo alkanut. Se aika, jolloin Euroopassa oli pakko päänkatkaisun uhalla kuulua johonkin "oikeaoppiseen" kirkkokuntaan, oli takanapäin. Uskovat eivät enää tarvinneet keulakuvia, jotka Zinzendorfin tavoin olivat taiteilleet kirkonmiesten edessä yhteisön oikeaoppisuutta osoittaakseen. Eestiläisetkin herrnhutilaiset alkoivat siirtyä sellaisiin kristillisiin yhteisöihin, joita kirkonmiesten harhaopit eivät enää kahlinneet. Viime vuosisadan alkupuolella valtaosa veljesyhteisön jäsenistä oli jo siirtynyt vapaisiin, avoimesti karismaattisiin seurakuntiin.

Vuonna 1917 sosialistinen puolue otti vallan Venäjällä ja maassa alkoi kansalaissota. Eesti ei asettunut kummankaan taistelevan osapuolen puolelle, vaan hankki kansalleen itsenäisyyden. Itsenäisyyden saavuttamiseksi eestiläisten oli taisteltava sekä keisarivallan kannattajia vastaan, että sosialisteja vastaan, ja lisäksi estettävä sodan aikana maassa voimistuneiden saksalaisryhmien toiminta. Eesti vapautui ulkolaisista miehittäjistä vasta 1920. Edellisen kerran Eesti oli ollut vapaa 1200-luvulla.

Elokuun 23 päivänä 1939 Saksa ja Venäjä solmivat sopimuksen, jonka salaisella lisäpöytäkirjalla maat jakoivat keskenään heille kuulumatonta omaisuutta, ihmisiä ja maita. Turvattuaan selustansa isoa maata vastaan Venäjä ryhtyi vaatimaan Eestiä itselleen. Eestiläiset luulivat antautumisen olevan vähempi paha kuin ryhtyä taistelemaan yhden miljoonan kanssa kahtasataa miljoonaa vastaan ja allekirjoittivat antautumisasiakirjat venäläisten tankkien jo piirittäessä valtiopäiväsalia. Antautumista nimitettiin vapaaehtoiseksi liittymiseksi Neuvostoliittoon.

Eestiläisten laskelmat pettivät pahan kerran. Venäläiset alkoivat heti sairaalloisen sosialisoimiskampanjan. Ihmisiä tapettiin ja lähetettiin Siperiaan ja Venäjälle. Sortoa jatkui pari vuotta, mutta sitten tulivat taas saksalaiset. Saksalaisten hävitettyä maata parin vuoden ajan, tulivat taas venäläiset. Seitsemässä vuodessa yhden miljoonan Eesti oli menettänyt enemmän ihmisiä kuin kolmen miljoonan Suomi, joka oli käynyt sinä aikanaa kaksi sotaa. Ja sodan jälkeen tulivat puhdistukset. Eestiläisiä vietiin taas Siperiaan, Venäjälle ja muihin Neuvostoliiton osiin. Muutamia kymmeniä tuhansia eestiläisiä siirtyi Ruotsiin ja muihin länsimaihin. Neuvostoliitto jatkoi tsaarin Venäjän feodaalista järjestelmää, tosin toisella nimellä. Venäläistäminen jatkui edelleen yhä sairaalloisempana.

Kun sosialistinen järjestelmä oli syönyt kaiken syötävän, se sortui. Eestiläiset vapautuivat sen otteesta vuonna 1991.

## Tallinnan kuvia

Suomen tasavallan pääkaupunki on Ruotsin kuninkaan mahtikäskyllä vuonna 1550 perustettu Helsinki. Kaupunki sijaitsee Suomenlahden pohjoisrannalla, suomalaisten nykyisen asuma-alueen etelälaidassa. Helsinki pysyi kauan merkityksettömänä pikkukaupunkina, mutta kun Ruotsin valtakuntaan kuulunut Suomi 1809 Suomi tuli Venäjän tsaarin suuriruhtinaskunnaksi, sai Helsinki 1812 suuriruhtinaskunnan pääkaupungin aseman. Kun entinen pääkaupunki Turku (Åbo) vuonna 1827 kaiken lisäksi paloi, alkoi Helsinki voimakkaasti kehittyä. Vuonna 1917 Helsingistä tuli itsenäisen Suomen pääkaupunki. Suomen itsenäistyessä Helsingin asukasluku oli jo 150.000.

Nykyisin Helsingissä on 500.000 asukasta. Kaupungin pinta-ala ei ole suuri, eikä se anna tilaa kaupungin kasvulle. Kasvukeskuksia ovat nykyisin Helsingin ympäristön kunnat ja kaupungit. Naapurikaupungit Vantaa, Espoo ja Kauniainen muodostavatkin Helsingin kanssa kokonaisuuden, jonka yhteenlaskettu asukasluku on miljoonan luokkaa.

Helsinkiä sanotaan maailman pohjoisimmaksi pääkaupungiksi. Jääkarhuja Helsingin kaduilla ei silti näy. Talvella tavallinen lämpötila Helsingissä on pari-kolme pakkasastetta, kesällä lämpöä on parikymmentä astetta. Kesä on vihreä, ilma puhdasta ja päivät pitkiä ja valoisia. Etelästä tulevalle matkailijalle miellyttävä lämpötila on helpotus. Suomalaisen ei tarvitse olla hiestä märkänä kadulla, hän hikoilee saunassa.

Helsinki on vilkas yliopistokaupunki. Helsingin yliopistossa opiskelee noin 28.000 opiskelijaa. Vain 10 kilometrin päässä Helsingin keskustasta, Espoon Otaniemessä toimii tekninen korkeakoulu, jossa noin 12.000 opiskelijaa tavoittelee korkeamman asteen insinööritutkintoa. Muita korkeamman asteen oppilaitoksia ovat Suomalainen kauppakorkeakoulu, Ruotsalainen kauppakorkeakoulu, Sotakorkeakoulu, Kadettikoulu, Taideteollinen korkeakoulu, Eläinlääketieteellinen korkeakoulu, Kuvataideakatemia ja Sibelius-Akatemia. Keskiasteen ammattioppilaitoksia Helsingissä toimii puolensataa. Pakollisen peruskoulun suorittamiseen kuluu 9 vuotta, jonka jälkeen yli puolet koululaisista opiskelee vielä 3 vuotta ylioppilastutkinnon suorittamista varten. Opiskelu voi tapahtua joko suomen tai ruotsin kielellä, muunkielisiä kouluja on muutamia lähinnä ulkomaalaisten lapsia varten.

Reittiliikennettä Helsinkiin ulkomaisista kohteista harjoittaa parikymmentä lentoyhtiötä, eri puolilta maailmaa. Helsinki-Vantaan lentokenttä sijaitsee 19 kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Lentokentältä kaupunkiin liikennettä hoitavat lentoaseman bussit, sekä taksit. Hotelleja Helsingissä on valittavana noin 50.

Helsinki sijaitsee meren rannalla. Säännöllistä matkustajalaivaliikennettä harjoitetaan Helsingistä Tallinnaan (noin 4 tuntia), Tukholmaan (noin 15 tuntia) ja Sassnitsiin. Matkustajaterminaaleja on useita, mutta ne ovat kaikki lähellä keskustaa.

Junat liikennöivät pääasiassa Suomen sisämaan suuntaan, päivittäisiä junavuoroja ulkomaille on vain Pietariin ja Moskovaan. Helsingin rautatieasema on kaupungin ydinkeskustassa.

Miltei kaikki matkustajalaivat kuljettavat myös autoja. Automatkailija voi maahan tulla myös Turun kautta Ruotsista tulevilla laivoilla ja Hangon kautta Saksasta tulevilla laivoilla. Maitse Helsinkiin pääsee Venäjältä, Pohjois-Ruotsista ja Pohjois-Norjasta. Norjan rajalta ajomatkaa Helsinkiin kertyy kuitenkin reilut 1000 kilometriä.

Helsinki on kevyen ja raikkaan tuntuinen kaupunki. Ydinkeskusta on rakennettu niemelle. Meri, saaret ja monet suuret sillat jakavat kaupungin loogisiin osiin. Kauemmas kaupungista siirryttäessä metsät erottavat asumalähiöt toisistaan. Helsinki ei ahdista.

Kaupungin julkiset laitokset rakennettiin 1800-luvulla luterilaisen Tuomiokirkon ja Senaatintorin ympärille. Monet alueen rakennuksista ovat arkkitehti Carl Ludvig Engelin työtä. Alue on säilynyt valtion laitosten ja yliopiston käytössä tähän päivään saakka.

Kaupungin pääkatuja ovat Aleksanterinkatu, Esplanadi ja Mannerheimintie. Venäjän keisari Aleksanteri toisen hallituskausi oli Suomessa suotuisan kehityksen aikaa, eikä suomalaisilla ole mitään hampaankolossa sen enempää Aleksanteri ensimmäistä, kuin Aleksanteri toistakaan vastaan. Esplanadi alkaa meren rannalta kauppatorilta, ja se on viihtyisä kävelykatu. Esplanadin päästä alkaa Mannerheimintie, jonka varrella on joukko 1900-luvulla rakennettuja valtion laitoksia: Eduskuntatalo vuodelta 1938 ja vuoden 1940 pitämättä jääneitä olympialaisia varten rakennettu Stadion, vuoden 1952 olympialaisten edellä valmistunut Posti sekä 1910 rakennettu ja vieroksuttu kirkko, josta tehtiin Kansallismuseo. Mannerheimintiellä Töölönlahden rannassa ovat myös parhaat hotellit, uusi oopperatalo, nykytaiteen museo sekä kongressikeskuksena tunnettu Finlandia-talo.

Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien risteyksessä on helposti tunnistettava Kolmen sepän patsas. Sen läheisyydestä löytyvät Stockmannin tavaratalo, Ruotsalainen teatteri ja maan parhaat kirjakaupat. Vain parinsadan metrin päässä, keltaisen postitalon vieressä on inkerinsuomalaisen Eliel Saarisen piirtämä Rautatieasema. Sen lähistöllä ovat Kansallisteatteri sekä Ateneum, maan huomattavin taidemuseo.

Suomen kieli kuuluu suomalais-ugrilaisten kielien itämerensuomalaiseen ryhmään yhdessä vepsän, lyydin, livvin, eestin (viron), vatjan, liivin ja saamen kanssa. Suomessa on kolme suurempaa murretta - häme, savo ja karjala. Suomen kirjakieli on keinotekoinen kompromissi kolmen päämurteen kesken. Venäjän Karjalassa suomen kieltä sanotaan poliittisista syistä karjalan kieleksi. Myös vatja on niin lähellä suomea, että se on katsottava vain suomen murteeksi. Sensijaan saame on jo niin kaukana suomesta, että sitä ei suomalainen ymmärrä.

Suomen kielelle ominainen vokaaliharmonia tavataan myös monilla muilla suomalais-ugrilaisilla ja useilla turkkilais-tataarilaisilla kansoilla. Vokaaliharmonian, kieliopillisten samankaltaisuuksien ym. tekijöiden perusteella on päätelty, että suomalais-ugrilaiset kielet, samojeedikielet, turkkilais-tataarilaiset kielet ja jopa muutamat kauko-idän kielet ovat joskus kuuluneet samaan ryhmään. Tiedemiespiireissä ajatusta tukee noin 60% alan asiantuntijoista. Käytännössä kielten sukulaisuus on helposti huomattavissa siitä, että suomalaisen on helppo oppia turkkia kielten samanlaisten rakenteiden takia. Samasta syystä esimerkiksi englantilaisten on äärimmäisen vaikea oppia suomea tai turkkia: englantilainen ajattelee eri rakenteita käyttäen, ja eri tyylillä. Kun luet turkkilaisten ja suomalaisten turkiksi kääntämää Uutta Testamenttia, on teksti sujuvaa kuin soliseva vesi, mutta kun käsiisi sattuu Yhdistyneitten Raamattuseurojen käännös, kuuluu kääntäjien kieli tekstistä läpi niin vahvana, kuin indoeurooppalaisten sotavaunujen telaketjujen kolina.

Ensimmäinen säilynyt suomenkielinen tekstilöytö on tuohelle kirjoitettu loitsu 1200-luvulta, joka löytyi Novgorodista 1957. Novgorodin venäläistymisen jälkeen suomea ei kuitenkaan enää kirjoitettu.

Suomalaiset saivat kirjakielen keskieurooppalaisen kristillisen herätysliikkeen sivutuotteena 1500-luvulla. Tshekkiläisen herätyksen kukoistuskautena Prahassa opiskeli parikymmentä suomalaista; yksi heistä oli Maunu Tavast. Lutherin koulukunnan kasvatti Mikael Agricola laati aapisen ja käänsi Uuden Testamentin suomeksi 1500-luvulla. Koko Raamattu käännettiin 1642. Kun maassa oli useita murteita, joutuivat raamatunkääntäjät laatimaan kirjakielen, joka kelpasi kaikille. Samoihin aikoihin, 1640, oli Turkuun perustettu myös yliopisto, mutta tieteellinen maailma jäi kehityksestä syrjään, se kun osasi latinaa, ja puhui ruotsia.

Saksalaiseen kulttuuripiiriin kuuluvassa Suomessa suomen kielen asema oli heikko. Maan virallinen kieli oli ruotsi. Kun turkulainen piispa Daniel Juslenius (1676-1752) yritti todistella, että suomen kieli on ennemmin sukua hebrealle, kuin intialaisperäisille ruotsin ja saksan kielille, hän sai vastaansa vain pilkkaa. Jusleniusta vastustaneet piirit ovat säilyttäneet asemansa niin hyvin, että vielä nytkin Suomen kouluissa käytettävät suomen kielen kieliopit tarkastelevat suomen kieltä latinalais-saksalaisista lähtökohdista käsin. Jusleniuksen huomiot heprean kielen verbien hifil-nifil-pual muodoista olisi aika ottaa huomioon, ja laatia viimeinkin todellinen suomen kielen kielioppi, jossa suomen kielelle ominaiset johdannaisverbit tyyppiä nousta, nostaa, nostella, nostattaa, nostatuttaa, nosteskella jne. saisivat omat paikkansa.

Luterilainen kirkko vaati kaikilta jäseniltään lukutaitoa. Suomalainen kirjallisuus kehittyi. 1860-luvulla sen myyntiluvut saavuttivat ruotsinkielisen kirjallisuuden tason. Valtaosa kirjallisuudesta oli edelleen hengellistä. Vuosisadan loppupuolella Suomessa neljä suurta herätysliikettä saavuttivat merkittävät mittasuhteet, ja vaikuttivat merkittävästi maan elämään.

Ruotsin kieli oli jäänyt viralliseksi kieleksi Suomeen myös 1809 jälkeen, kun Suomi tuli Venäjän keisarin suuriruhtinaskunnaksi. Tsaari Aleksanteri toisen aikana Suomen kieli sai virallisen kielen aseman ruotsin kielen rinnalla. Tästä ajasta alkaen Suomi on ollut kaksikielinen maa. Ruotsia äidinkielenään puhuu noin 5% Suomen kansalaisista.

Hajatietoja Pohjolan suomalais-ugrilaisista kansoista esiintyy erilaisissa asiakirjoissa noin kahden tuhannen vuoden takaa. Kreikkalainen historioitsija Herodotus (n. 440 eKr.) on ensimmäinen, jonka kansankuvauksista suomalais-ugrilaisten kansojen esi-isät ovat jonkinlaisella varmuudella tunnistettavissa. Roomalainen historioitsija Tacitus (n. 55-120) mainitsee suomalaiset ja virolaiset teoksessa Germanica, ja kreikkalainen Ptolemaios (n. 170) mainitsee phinnit (finnit). Goottilainen munkki Jordanes (500-luku) kertoo useista suomalais-ugrilaisista kansoista, mainiten mm. mordvalaiset (Mordens), skrerefennit (suksisuomalaiset/lappalaiset) ja fennit (suomalaiset).

Viikingien saagoissa on huomattavan runsaasti tietoa siltä ajalta, jota Kalevala, suomalais-karjalainen laulettavaan runomuotoon puettu eepos syntyi. Saagoilla ja Kalevalalla on kuitenkin periaatteellinen ero: Saagat ovat tunnettujen henkilöiden tiettyyn aikaan kirjoittamia historian esityksiä, mutta Kalevalan laulujen välittämä viesti on aikojen kuluessa jo niin muuttunut alkuperäisestä, että se on enemmän ajankuvausta kuin historiaa. Kansanluonteesta Kalevala kertoo paljon. Kalevalainen kansa luotti sanan mahtiin enemmän kuin arjalaiset sotavaunuihinsa.

Noin vuodelta 600 säilynyt kertomus anglien ja saksien suorittamasta Brittein saarten valloituksesta sisältää yllättäin tietoja myös suomalaisten ja lappalaisten kuningasajan historiasta 600-luvulta. Tämän Widsith-dokumentin mukaan "Caelic weold Finnum", Kaleva hallitsi suomalaisia (oikeastaan kveenejä, Länsi-Euroopan suomalaisia, joista nimi Finland on peräisin).

Orkneyinga-saagan johdannossa "Fundinn Noregrin" kerrotaan, että Suomen kuninkaan poika Norri valtasi Norjan ja tuli siten perustaneensa Norjan kuningaskunnan. Orkneyinga-saagan mukaan Orkney-saarten jaarlit, Normandian herttuaat ja heistä polveutuva Englannin kuningashuoneen kantaisät ovat Kvenlandissa ja Suomessa.Usein virheelliseksi Kainuuksi tulkittu Kvenland ja Suomi mainitaan erikseen, koska Kvenlandilla tarkoitettiin Ruotsin suomalaista alkuperäisasutusta, joka Skånen seudulla ruotsalaistui 700-luvulla.

Suomalaisten ja saamelaisten asuma alue joutui 1200-luvulta alkaen ruotsalaisten järjestämien ristiretkien kohteeksi. Monikansallinen Nereva, venäjäksi Novgorod, yritti torjua ruotsalaista uhkaa, mutta Hämeessä myös vatjalaiset torjuttiin. Harvaanasutussa maassa ei vihamielisiä maahantunkeutuja pystytty torjumaan. Ruotsalaiset rakensivat valtansa tueksi linnoituksia Turkuun, Hämeenlinnaan ja Viipuriin. Novgorod rakensi Pähkinälinnan Neva-joen niskalle Laatokalle ja Orletsin Vienajoelle.

Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Ruotsi ja Novgorod jakoivat suomalaiset alueet keskenään.

Novgorod joutui 1478 Moskovan valtaan. Moskovan Venäjä jatkoi nahistelua Ruotsin kanssa samaan tapaan kuin mitä Novgorod ennen. Rajalinjat vaihtelivat. Joskus lähes koko suomalaisten asuma-alue oli ruotsalaisten vallassa, joskus tilanne oli päinvastainen venäläisten hyväksi. Venäläiset polttivat Helsingin talvella 1570-1571, Ison Vihan aikana 1700-luvun alussa ruotsalaiset polttivat Helsingin, jonka jälkeen venäläiset miehittivät kaupunkia usean vuoden ajan ja hävittivät systemaattisesti suomalaisväestöä ympäri maata. Erityisen perusteellista väestön tappaminen oli Karjalan kannaksella Venäjän keisari Pietari I aikana. Venäläiset miehittivät Helsinkiä taas uudestaan 1742-1743.

Vuonna 1809 ruotsalaisten valta suomalaisalueilla päättyi. Ruotsin vallan alle jäivät ainoastaan Pohjois-Ruotsin suomalaisseudut. Suomen kielen oikeuksia Ruotsi ei tunnustanut. Länsi-Pohjan suomalaislapsille syötettiin pakkoruotsia samoin kuin Karjalan lapsille pakkovenäjää. Toisen maailmansodan jälkeen Ruotsin suomalaisalueet Länsi-Pohjassa ruotsittuivat.

Vuodesta 1581 alkaen ruotsalaiset olivat nimittäneet hallitsemiaan suomalaisalueita Suomen Suuriruhtinaskunnaksi. Vuonna 1809 Venäjän keisari Aleksanteri I tuli Suomen ruhtinaskunnan suuriruhtinaaksi. Ruotsin laki jäi voimaan, Ruotsin kieli jäi viralliseksi kieleksi, eikä suomalaisten perusoikeuksiin kajottu. Kun Ruotsilta perittyyn lakiin tarvittiin muutoksia, ne laadittiin säätyvaltiopäivillä Suomessa, jonka jälkeen Venäjän keisari vahvisti ne. Suomi oli saanut autonomian ja omat rajat. Suomalaisalueista Venäjän hallintaan jäivät kuitenkin Pietarin kaupungin eteläpuolinen Inkerinmaa, Itä-Karjala ja Viena. Laatokan Karjala sensijaan palautettiin Suomelle.

Aleksanteri II aikana 1860-luvulla Suomi sai oman rahan, markan, ja oman postilaitoksen. Teollisuus kehittyi, mutta maatalous kärsi suurista katovuosista. Pohjois-Suomessa jopa kolmasosa väestöstä menehtyi nälkään. Kymmeniä tuhansia suomalaisia muutti Norjan Ruijaan, Jäämeren rannalle, jossa se selvisi kalastuksen varassa katovuosien yli. Katovuosien jälkeen maassa vaikuttivat suuret hengelliset herätysliikkeet, jotka muuttivat suomalaisten elämää ratkaisevasti.

Vuonna 1917 venäläiset syrjäyttivät keisarin, ja Suomi joutui julistautumaan itsenäiseksi. Seuraavana vuonna Venäjän uutta hallitusta myötäilevät sosialistit aloittivat kapinan. Suomi ei sallinut yhden väestönosan ottavan toisia orjikseen, ja kapina kukistettiin. Itsenäisyyden alkuaikoina toteutettiin 1800-luvun herätysliikkeiden hengellistä perintöä käytännössä.

Elokuun 23. 1939 Saksa ja Venäjä (Neuvostoliiton nimellä) sopivat välissään olevien maiden jakamisesta keskenään, ja aloittivat toisen maailmansodan myöhemmin samana vuonna. Venäjä aloitti sodan sotaa julistamatta 30.11.1939 pommittamalla Terijokea, Viipuria ja Helsinkiä. Muutaman kuukauden kuluttua Venäjä suostui lopettamaan sotatoimet, koska kävi ilmeiseksi, että Englanti ja Yhdysvallat olisivat halukkaita tulemaan Suomen avuksi. Venäjä oli myös kokenut valtavia tappiota lähes uskomattomissa tilanteissa. Näyttävistä torjuntavoitoista ja suoranaisista Jumalan ihmeistä huolimatta Suomi menetti Laatokan Karjalan, Viipurin kaupunki mukaan luettuna. Uusi raja pantiin siihen, mihin kalakauppias Mikko Reponen oli Viipurin tuomiokirkossa vuosi ennen sotaa ilmoittanut. Puoli miljoonaa ihmistä siirtyi Laatokan Karjalasta pakolaisina tynkä-Suomeen.

Suomi yritti vallata alueet takaisin ja liittää Suomeen myös Vienan Karjalan suomalaisalueet 1941-1944 sodassa, yrityksessä onnistumatta. Sodan alkuvaiheessa asetetut tavoitteet kyllä saavutettiin, mutta niitä ei pystytty pitämään. Sodan aikana Laatokan Karjalan pakolaiset olivat palanneet kotiseudulleen, mutta joutuivat sodan loppuvaiheessa uudestaan pakenemaan tynkä-Suomeen. Heidän lisäkseen Suomeen oli sodan aikana muuttanut myös 65.000 Inkerinmaan pakolaista. Venäjän kanssa tehdyn rauhansopimuksen mukaan Suomi oli velvollinen luovuttamaan inkeriläiset pakolaiset takaisin Venäjälle. Kotimaahansa Inkeriin pakolaiset eivät päässeet, vaan heidät hajotettiin ympäri Neuvostoliittoa ja kohdeltiin muutenkin tyypilliseen venäläiseen tapaan. Karjalaiset asutettiin tasaisesti koko tynkäsuomen alueelle.

Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisten jumalanpelko on hiljalleen vaihtunut venäjänpelkoon. Venäjänpelko toisaalta ja paperiteollisuuden pelkäämät tullimaksut olivat tärkeimpiä perusteluja siinä propagandassa, jolla illuminatit ajoivat Suomen Euroopan yhteisöön. Venäjänpelko oli ajamassa Suomea myös Natoon, mutta EU:n taustavoimat ovat jo korvaamassa Natoa Varsovan Liiton saksalais-ranskalaisella muunnoksella.

Suomen kansallislaulussa lauletaan: "On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaipaa ken". Ahne ei tule koskaan kylläiseksi. Bruttokansantuote Suomessa on noin 25.000 dollaria henkilöä kohti. Toisille se on vähän, toiset pitävät sitä ihan kohtuullisena.

Perinteiset elinkeinot, metsästys ja kalastus ovat muuttuneet harrastuksiksi jo kauan sitten. Maanviljely 60. pohjoisen leveysasteen pohjoispuolella on riskialtista puuhaa. Maanviljelyksen edellytykset paranivat huomattavasti, kun 1800-luvun lopussa sahateollisuus ja 1900-luvulla paperiteollisuus alkoivat voimakkaasti kehittyä.

Hengelliset herätysliikkeet loivat edellytykset Suomen talouden hyvinvoinnille. Luterilainen kirkko opetti kansan lukemaan sekä kunnioittamaan ahkeruutta ja rehellisyyttä. Kansan omat herätysliikkeet muuttivat käyttäytymismalleja ja vähensivät rikollisuutta. Jumala antoi siunauksen ja siunaus toi voitakin leivälle.

Vielä 1900-luvun alussa Suomi oli puhdas maatalousmaa. Nyt maatalouden osuus kansantuotteesta on alle viisi prosenttia. Maatalouden rinnalle kehittyi voimakas metsäteollisuus, sen tueksi kasvoi metalliteollisuus. Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui teollisuuden merkittävää monipuolistumista. Uusista teollisuudenaloista maailmalla tunnetaan parhaiten suomalainen elektroniikkateollisuus, lähinnä Nokian, entisen Mobiran, kannettavien puhelimien ansiosta.

Vaikka elektroniikkateollisuuden kasvu on näkyvää, ei se tee tyhjäksi vanhaa hokemaa, että Suomi elää metsästä. Monet aamukahvinsa ohessa sanomalehteä lukevat ympäri maailmaa tulevat harvoin ajatelleeksi, että heidän sanomalehtensä on painettu suomalaiselle paperille, ja jollei, niin on sangen luultavaa, että ainakin se tehdas, jossa sanomalehtipaperi on tehty, on suomalaista valmistetta.

Suurin osa suomalaisista yrityksistä on pieniä. Pien- ja keskisuuret yritykset ovat suurin työnantaja. Pienet ja keskisuuret yritykset ovat myös jakautuneet ympäri maata siinne, missä ihmiset ovat. Suomessa koko maa on asuttu.

Suomen valtion vuosibudjetti vuodelle 2001 on noin 200 miljardia markkaa. Venäjän Federatiivisen tasavallan vuosibudjetti vuodelle 2001 on noin 256 miljardia, siis noin 25 prosenttia Suomen valtion budjettia enemmän. Budjeteissa on kuitenkin useita huomattavia eroja: Suomessa puolustusmenoihin kuluu vain noin 1 prosentti kansantuotteesta, kun vastaava summa Venäjällä on monikymmenkertainen. Lisäksi Venäjällä budjettia jakamassa on 160 miljoonaa suuta, Suomessa vain 5 miljoonaa. Niille suomalais-ugrilaisille, joiden rahavirrat kulkevat Moskovan kautta ei Venäjän budjetista paljon heru.

Suomalainen ihminen ei voi kuvitella elävänsä ilman saunaa. Saunassa puhdistaudutaan, ja saunan jälkeinen kevyt olo on ruumiillisen ja myös henkisen hyvinvoinnin juhlahetki. Näin on ollut jo vuosituhansia, ja sauna tunnetaan kaikilla suomensukuisilla kansoilla, vaikka nimet vaihtelevatkin; Marinmaalla käydään motshassa ja jo Karjalassa saunaa sanotaan kylyksi - läntisissä murteissa tosin esiintyy sama sana muodossa kylpeä.

Periaatteessa sauna tunnetaan kaikilla pohjoisen kansoilla; jopa Pohjois-Amerikan intiaanit tunsivat saunan. Ei sitten ihme, että vieraillessani eräässä kazakkiperheessä Siperian maaseudulla, olin kohta kun kotonani, sillä sauna oli erinomainen. Ja kukapa ei tuntisi muiden turkkilaisten saunaa, hamam?

Kreikkalainen historioitsija Herodotos on myös noteerannut saunan kertomuksessa, jossa hän selostaa persialaisen Kyyroksen sotaretkeä skyyttalaisten aroille unkarilaisten esi-isiä, massageetteja vastaan:

Skyyttalaiset, kuten olen kertonut, menevät huopien alle, ottavat vähän hampun siemeniä ja heittävät ne tulikuumien kivien päälle, jossa ne heti höyrystyvät ja antavat sellaisen höyryn, ettei edes kreetalainen höyrykylpy tee sille vertaa. Riemuissaan skyyttalaiset huutavat ilosta, sillä höyrykylpy korvaa heille vesikylvyn, eivätkä he koskaan pesekään itseään vedellä.

Vaikka Herodotoksen kuvaus partiolaisten leirisaunasta ei aivan täydellinen olekaan, on se kuitenkin hyvä yritys kuvata hänelle vierasta elämänmuotoa. Se, että historioitsija sekoitti massageetit skyyttalaisiin, johtunee siitä, että Karpaateilta Tienshanin vuorille ulottuva aro oli paitsi monen kansan kotimaa, myös monien kansojen läpikulkupaikka. Näistä vain suomalais-ugrilaiset ja muut turaanilaiset kansat saunoivat.

Nykyisin käytännöllisesti katsoen kaikkiin Helsingissä rakennettaviin uusiin asuntoihin kuuluu paitsi kylpyhuone, myös sauna, olipa asunnon koko muuten miten pieni tahansa.

Saunan oikea lämpötila on 85-90 astetta. Kiukaan kiville heitetään vettä tarpeen mukaan. Vesi kuljettaa kiukaalta lisää lämpöä saunojan iholle. Jos saunan lämpötila on liian korkea, löyly on tulistunutta ja polttaa ihon. Saunassa ei koskaan pidä kilpailla siitä, kuka ottaa kovimmat löylyt. Liioin ei saunassa pidä istua liian kauan. Jos iho menee rakkuloille, on hengenlähtö lähellä.

## Helsingin kuvia

Välittömästi Suomen itärajan takana on Karjalan Tasavalta. Karjalan kieli on suomea. Karjalan tasavallan pääkaupunki on Petroskoi.

Bysantin ja Rooman vaikutuspiirien raja pohjoisessa jakoi suomalaiset kahtia. Karjalassa Bysantin ja Rooman taistelu vallasta oli erityisen julmaa, mikä kuvastuu Karjalan vaakunassa:

Kuva: Karjalan vaakuna.

Vaakunan käyrät miekat ovat itäisen maailmanvallan symboleja, suorateräiset miekat läntistä perua. Karjalassa itäiset ja läntiset miekat ovat taistelleet jatkuvasti jo tuhat vuotta. Suomalaiset ovat olleet vain tykinruokaa Ruotsin ja Venäjän välisessä valtataistelussa.

Karjalaiset erottautuivat muista itämerensuomalaisista heimoista ensin vain asuinpaikkansa puolesta. Karjalalaiset asuttivat aluetta joka ulottui Suomenlahden pohjukasta Vienanjoen rantamille idässä ja Vienanmeren molempia rannikkoseutuja. Karjala mainitaan 1100-luvulta lähtien yhä useammin Rooman paavin asiakirjoissa, skandinaavien saagoissa ja ortodoksikirkon asiakirjoissa.

Karjalan kulta-aikaa oli 1300-luku.Novgorod oli itsenäistynyt Kiovan Ruseja ja Vladimirin Venäjää vastaan vuosina 1169-1171 käydyissä sodissa, ja kehittänyt oman kansanvaltaisen järjestelmän, jonka puitteissa eri kansallisuuksien kehitys kävi mahdolliseksi. Novgorodista tuli Itä-Euroopan johtava valtio, ja siitä hyötyi myös Karjala, joka muodosti joka kuului Novgorodin liittovaltioon Aunuksen (Olonets) nimellä.

Mongolit liittolaisineen eivät uskaltaneet hyökätä Novgorodiin, vaan kääntyivät takaisin kesken sotaretken. Myös Novgorodin naapuri, pääasiassa slaavilainen Liettua kehittyi voimakkaasti. Se valloitti mongoleilta suurimman osan Kiovan viikinkidynastian alueista ja Novgorodilta se sai verotusoikeudet Karjalaan palkkiona palveluksistaan Moskovaa vastaan. Mutta demokraattinen Novgorod ei pitemmän päälle pystynyt pitämään puoliaan Mongolien ja Moskovan määrätietoista vallanhimoa vastaan. Kun Moskova valloitti Novgorodin ruhtinaskunnan vuonna 1478, myös Karjala joutui Moskovan valtapiiriin. Ruotsin onnistui vielä 1500-luvun lopulla vallata osa Karjalaa, mutta 1700-luvun alussa Ruotsin ote Karjalasta kirposi.

Ruotsin heikkous oli lopultakin hyväksi Suomelle, samoin Saksassa vuonna 1521 aloitettu uskonpuhdistus. Lähtisen hirmuvallan - katolisen kirkon - ote Suomesta petti ensin 1500-luvulla, ja myös Ruotsi joutui sanoutumaan irti vaateistaan suomalaisiin vuonna 1809. Rajan länsipuoliset suomalaiset saivat autonomian, ja vuonna 1917 itsenäisyyden.

Suurin osa Karjalaa jäi tämän kehityksen ulkopuolelle. Vienanmeren itäpuolinen Karjala, venäläisten "zavolochkaja tsud", oli jo 1600-luvulla pahasti venäläistynyt. Kreikkalais-katoliset inkeriläiset muuttivat Tverin metsäseuduille 1600-luvulla. Pietari Suuri hävitti Inkerin suomalaisasutusta 1700-luvulla ja 1900-luvulla Inkeri hävitettiin uudelleen. Inkerin suomenkielisissä evankeelis-luterilaisissa seurakunnissa oli vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeen 162.000 jäsentä, mutta toisen maailmansodan jälkeen inkeriläisiltä kiellettiin asumisoikeus omaan maahansa kokonaan. Karjalan eteläosat venäläistytettiin 1900-luvulla. Enää vain muutamissa Aunuksen kylissä karjalan kieli on valtakieli.

Karjalan pohjoisosat, jotka vielä 1800-luvun alkupuolella olivat ikimuistoinen, vauras Karjalan laulumaa, yksinkertaisesti tuhottiin. Itä-Karjalan lappalaisalueet, Kuolan niemimaa, erotettiin Karjalasta, minkä johdosta Karjalan pinta-ala on pienempi kuin Suomen Tasavallan pinta-ala. Laatokan Karjalaan venäläiset hyökkäsivät vuonna 1939, ja ajoivat yli 400.000 karjalaista Suomeen. Vuoden 2001 alkuun mennessä venäläisten on onnistunut tyhjentää Karjala karjalaisista. Vain alle 70.000 karjalaista on jäljellä kotimaassaan Karjalassa, ja heistäkin valtaosa on ikääntyneitä mummoja.

Venäjän Karjalalla on oma vaakunansa. Siinä venäjän symboli, karhu, katselee taisteluasennossa kohti länttä. Läntisessä naapurissa, Suomessa on vielä viisi miljoonaa suomalaista.

Kuva: Venäjän Karjalan vaakuna.

Kun Suomessa puhutaan Vienan Karjalasta, tarkoitetaan tavallisesti sitä Kainuun ja Vienanmeren välistä järviseutua, josta Kalevalan ainekset 1800-luvun alkupuolella kerättiin. Nimitys on epätarkka, sillä karjalaiset itse tarkoittavat sanalla Viena Arkangelin seudun jo kauan sitten venäläistynyttä Karjalaa ja sen pääkaupunkia Vienaa, jota venäläiset nimittivät Arkangeliksi.

Viena-joen karjalaisista venäläiset käyttävät nimeä "zavolochkaja tsud", vesijaon takaiset tsuudit. Historiankirjoittajat ovat jo unohtaneet tämän Viena-joen rantojen kulttuurin, josta nyt kertovat vain muutamat paikannimet ja Vienan kaupungin, nykyisen Arkangelin, asukkaiden vaalea tukka ja siniset silmät, sekä vuoden 1968 jälkeen ympäri Arkangelin lääniä siirretyistä kohteista rakennettu Malye Karely - Pikku Karjala - niminen perinnekylä, joka on saanut arkangelilaisten jakamattoman suosion vapaa-ajan viettokeskuksena. Bussi 104 Pikku Karjalaan lähtee jokiliikenteen satamasta.

Vienan jokilaakson karjalaiskulttuurin venäläistyttämisessä tärkeää sijaa näytteli 34 kilometrin päähän nykyisestä Arkangelista munkki Eythimioksen 1400-luvun alussa perustama luostari. Eythimios sai puuhistaan "Karjalan valistajan" arvonimen. Eythymioksen perustama Nikolajevskin Karjalainen luostari (ven.: Nikolajevskij Korelskij monastyr) tuhoutui 1419 Novgorodin ja Moskovan välisessä sodassa, mutta kuuluisa novgorodilainen vallasnainen Marija Boretskaja rakennutti sen uudelleen vuosisadan lopulla syystä, että hänen kahden poikansa ruumiit olivat ajautuneet mereltä luostarin rantaan. Luostarin kulta-aika alkoi, kun Iivana Julman aikana kaikki Moskovan Venäjän meriliikenne kulki Nikolain Karjalaisen luostarin sataman ja sen vastapäätä sijaitsevan saaren kautta. Muistona tältä ajalta luostariin jäi arvokas kirjasto, paljon vanhoja käsikirjoituksia ja nuotteja. Ne hävisivät sosialismin pyörteisiin. Hävitetyn luostari paikalle ryhdyttiin vuonna 1936 rakentamaan Severodvinskin ("Pohjoisen Vienanjoen") sotasatamaa. Nykyisin paikalla on maailman suurimmat sukellusveneitä valmistavat tuotantolaitokset.

Karjalan Nikolain luostarin kanssa samoihin aikoihin Vienanmeren saarille perustettu Solovetskin luostari rakennettiin linnoitukseksi. Luostarin turvin Vienanmeren Suomen puoleisen rannikon kalastus siirrettiin venäläisten valvontaan. Toinen Vienanmeren karjalaisten perinteinen elinkeino, suolan keitto merivedestä kävi kannattamattomaksi, kun markkinoille tuli Keski-Euroopan vuorisuola. Elinkeinonsa menettäneet karjalaiset joutuivat siirtymään Karjalan korpiin. Vienanmeren rannikon venäläistyneet karjalaiset saivat nimen "pomorit", meren rannikon asukkaat.

Arkangelin Karjalan kylissä karjalaa ei ole puhuttu enää satoihin vuosiin, mutta paikannimissä Karjala vielä elää. Miltä tuntuisi vaikka soudella järvellä, ja katsella venheestä lahden pohjassa avautuvaa näkymää Perslahden kylää kohti? Jos sinulla on Microsoftin CD-kartta, se löytyy, kun kirjoitat hakuruutuun Perslahden venäläisen oikeinkirjoituksen mukaan "Perslakhta".

Karjalan Tasavallan pääkaupunki on nimeltään Petroskoi, venäjäksi Petrozavodsk. Kaupungissa on vajaa 300.000 asukasta. Muut Karjalan kaupungit ovat pieniä. Suurimpia niistä ovat:

Kontupohja ven. Kondopoga 38.000 asukasta

ven. Segezha 37.000 asukasta

Kostamus ven. Kostamuksha 32.000 asukasta

Sortavala ven. Sordavala 22.000 asukasta

Karhumäki ven. Medvezhegorsk 20.000 asukasta

Vienan Kemi, ven. Kem 18.000 asukasta

Sorokka ven. Belomorsk 17.000 asukasta

Vanhat karjalaiset kylät ovat joko hävitetty tai häviämässä. Väki on kerätty yhteen kaupunkiin, Petroskoihin. Vain muutamien teollisuuslaitosten ympärillä asutus on säilynyt kaupunkimaisena. Sorokkaa pitää käynnissä paperitehdas, Kostamuksessa kaivetaan rautamalmia, Kemissä lastataan puutavara laivoihin jne. Karjalan Tasavallan koko asukasluku on 739.000, jossa vähennystä vuoden 1991 väestönlaskun jälkeen on 60.000, huolimatta siitä, että Karjalaan on sijoitettu huomattava määrä Kazakhstanista ja muista luhistuneista neuvostotasavalloista tulleita venäläisiä.

Olin vasta tulossa helluntailaisten kesäjuhlille Keuruulle, kun huomasin tien vieressä auton, jossa oli venäläiset rekkarit. Autossa istui Anatolij Nikutjev, Karhumäen poika Karjalasta. Anatolij, jonka monet tuntevat nimellä Toivo, oli saapunut juhlille Raisa-vaimonsa, Leena-tyttärensä ja lastenlapsiensa kanssa. Kun olimme vaihtaneet kuulumiset, päätin lähteä Anatolin kanssa käymään Petroskoissa.

Konferenssin jälkeisenä maanantaina olimme jo matkalla Tampereelta Pietariin. Viivyimme muutaman vuorokauden Pietarissa, jossa ehdin käydä tieliikenneviranomaisten luona vanhoja sakkoja maksamassa, tosin ilman tulosta, sillä viranomainen ei suostunut kertomaan, mille tilille sakko oli maksettava. Kun myös Anatoli oli hoidellut pari päivää asioitaan, lähdimme eteenpäin.

Matka Pietarista Karjalan pääkaupunkiin vei meiltä noin 6 tuntia. Aurinkokaan ei meitä polttanut, sillä pilvet suojasivat meitä suurimmalta kuumuudelta. Kun tulimme Karjalan Tasavallan rajalle, otimme tietysti valokuvia. Tasavallan raja oli merkitty venäjäksi ja englanniksi, mutta ei suomeksi. Venäläiset halusivat heti rajalla kertoa tulijoille, että karjalaiset ovat omassa maassaan perusoikeuksia vailla. Kesäkuun 29. päivänä 2000 illansuussa tulimme Petroskoihin. Anatoli kävi kotona vaihtamassa puhtaan paidan päälleen, ja kohta olimme paikallisen vapaaseurakunnan keskellä.

Olin tutustunut Anatoliin joskus 1980-luvun lopulla. Teuvon, Väinön ja Rauhan kanssa vietimme silloin viikkoa Anatolin kotona Minskissä, Valkovenäjällä. Anatolilla oli venäläinen vaimo ja kaksi tytärtä. Kotikielenä oli venäjä, ja minä toimin tulkkina, kunnes paikalle saapui toinen tulkki Inkerinmaalta. Anatoli oli melkein kokonaan unohtanut äidinkielensä. Suomen puhuminen sodan jälkeen oli ollut kiellettyä, ja kouluissa opettajat kyselivät oppilailta, mitä kieltä kotona puhuttiin. Jos kotona puhuttiin suomea, lapset riistettiin kotoaan internaatteihin, joissa kielipakkoa voitiin paremmin valvoa.

Anatolilla oli vasemmassa kädessä proteesi. Vankileirillä ollessaan Anatoli oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että hän ei leiriltä elävänä selviä, ellei jollain keinoa pääsisi vapaaksi tai edes vankileirin sairaalaan. Sairaalaan päästäkseen Anatoli työnsi kätensä sirkkeliin. Kun oikeaa kättä tarvitaan kirjoittamiseen, uhrasi Anatoli vasemman, ja pääsi kuin pääsikin sairaalaan. Mutta sairaalareissulla Anatoli koki muutakin. Hän kohtasi Jeesuksen ja tuli uskoon.

Vapaaksi päästyään Anatoli tuli kotiinsa Minskiin. Anatolin kertomusta uskoon tulosta ei Raisa-vaimo uskonut, ja passitti miehen kadulle. Kommunismin uskollinen kannattaja ei voinut uskoa, että Anatoli voi muuttua. Mutta aikaa myöten Raisa muutti mielensä, ja tuli itsekin uskoon, samoin molemmat tyttäret. Anatolissa oli tapahtunut niin suuri muutos, että sen täytyi olla yliluonnollista. Meidän Minskissä ollessamme Anatolin koti oli uskovien kohtauspaikka ja keskus.

Anatolin Petroskoihin perustamassa vapaaseurakunnassa kokous pidettiin venäjäksi, vaikka monet seurakunnan vanhemmista jäsenistä keskustelivatkin keskenään suomeksi. Puheet tulkattiin myös kuurojen kielelle. Minulle on jäänyt epäselväksi, miksi entisen Neuvostoliiton alueella on niin paljon kuuroja ja kuuromykkiä.

Anatoli ei mielestäni ollut mikään saarnaaja, mutta hän osasi kertoa asiansa, ja johtaa - osoittaa jokaiselle kykyjensä mukaisen työn. Tämä koski sekä sananjulistusta että sitä laajaa diakoniatoimintaa, kuten myöhemmin tulin näkemään. Kun kokous oli pidetty, jatkui Anatolin työ. Seurakunnassa näytti olevan tuhat asiaa hoidettavana, ja niitä hoidettiin. Kokouksen jälkeen tapaamiset jatkoivat kodeissa ja toimipisteissä.

Ensimmäinen matkani Petroskoihin joulukuussa v. 1993 oli ollut vain päivän mittainen. Nyt aikaa oli enemmän, ja päivätkin olivat pitempiä. Juhannuksen jälkeisellä viikolla aurinko paistoi vielä kymmenen aikaan illalla, kun vapaaseurakunnan kokouksesta tulimme iltakävelylle Äänisen rantaan.

Emme olleet ainoita illanviettäjiä Äänisen rannassa. Siististi rakennettu ranta, joutilaan tuntuiset ihmiset, rantapuisto ja suomalaiseen tyyliin rakennettu kaupungintalo ei juuri tuonut mieleen ajatusta, että olimme Venäjän tiukasti hallitsemassa Karjalan tasavallassa. Lisäksi kaupungintalon edessä seisoi tanakasti Otto Ville Kuusisen patsas.

Otto Ville Kuusinen (1881-1964) oli minulle kuin kotikylän poika, sillä hänen sukunsa omisti aikoinaan Luhangan pitäjän Sydänmaan kylässä Kylmälän torpan, jonka tanterilla minä keskenkasvuisena temmelsin. Petroskoissa suomalaisen suurmaanomistajan poika sai vielä suuremman maapläntin valtaansa, patsaan kaupungintalon eteen ja hautapaikan Moskovan Kremlin muurista.

Kuusinen ja Edvard Gylling (1881- noin 1944) olivat ne miehet, joiden johdolla Karjalaa ryhdyttiin rakentamaan Marxin, Engelsin ja Leninin päämiehen kunniaksi vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen. Gylling oli perussuomalainen mies, joka uskoi sosialismiin. Hänen aikanaan Karjalaa todella rakennettiin hyvässä uskossa "valoisaan tulevaisuuteen". Usko oli kuitenkin väärä. Ilman Jumalaa ei ollut oikeudentajua eikä järkeä. Sosialistit tuhosivat itse kaikki Gyllingin vähäisetkin saavutukset 1937-1941.

Gyllingin patsasta ei kaupungilla näkynyt. Hän hävisi kuvioista vuonna 1937, sen jälkeen kun häntä ei enää tarvittu estämään "reaktionääristen voimien" valtaantuloa. Kaupungin kartasta löysin luettelon patsaista:

Pietari Ensimmäinen

V.I. Lenin

K. Marx ja F. Engels

S.M. Kirov

O.V. Kuusinen

M.I. Kalinin

A.V. Shotman

P.F. Anohin

N.T. Grigorjev

A.S. Pushkin

jne.

Luettelon 25 muistomerkkiä antavat hyvän kuvan siitä arvomaailmasta, joiden varassa Karjalaa on rakennettu, tai paremminkin siitä, miten kansa tuhotaan. Runolaulajille tai Karjalan tuhotulle kansalle muistomerkkejä ei luettelossa näkynyt. Onnistuin kuitenkin löytämään vaatimattoman, betonipilaria muistuttavan patsaan, jossa luki: "Kalevala 150" (vuotta). Paikalla oli nuori pietarilainen äiti valokuvaamassa vaaleakutrista tytärtään.

## Petroskoin kuvia

Kaupungin parhaalla paikalla Äänisen matkustajasataman edessä on Pietari Ensimmäisen patsas. Pietari tarvitsi tykkejä sodassa Ruotsia vastaan, ja niitä ryhdyttiin valmistamaan Äänisen järvimalmista noin vuonna 1703. Järvimalmin rikastusta Äänisen rannoilla on harjoitettu jo yli tuhat viisisataa vuotta, mutta venäläiset laskevat kaupungin historian alkavan tykkitehtaan perustamismääräyksen päiväyksestä.

Venäjän sota Ruotsia vastaan ei kovin kiinnostanut Ruotsia, sillä sodan taakan kantoivat suomalaiset molemmilla puolen rintamalinjoja. Tykkitehtaan työväki kerättiin karjalaisista ja vepsäläisistä kylistä. Ne karjalaiset ja vepsäläiset, jotka asuivat lähellä Pietarin uuden pääkaupungin, nykyisen Pietarin, paikkaa, teurastettiin strategisista syistä. Minun esivanhempieni kotikylässä Antrean Sintolassa oli ennen teurastusta 40 taloa, mutta Suureksi Pohjan sodaksi (1700-1721) ja Isoksi Vihaksi (1713-1721) kutsutun teurastuksen jälkeen vain kahteen niistä tuli asukkaita. Sintolan kylän Pöystit ja Pullit olivat selvinneet hengissä usean vuoden ajan Vuoksen vanhan soistuneen uoman keskellä sijaitsevaan saareen kaivetussa maakammissa. Matkaa entisestä kodistani Pietariin oli kuitenkin yli sata kilometriä.

Pietari "Suurelle" on pystytetty patsas paitsi Petroskoissa, myös Hollannissa. Jos hollantilaiset haluavat niin kovin pystytellä patsaita joukkomurhaajille, niin miten olisi, jos laittaisivat sinne Aadolf Hitlerin patsaan? Se oli täysin Pietari Suureen verrattava mies, jollei vieläkin suurempi alallaan.

Kun Gorba tuli valtaan, olivat Venäjän kaupat olleet tyhjiä jo monta vuotta. Jeltsinin aikana tavara tuli kauppoihin, ja kaupunkien ilme muuttui. Entiset puoluejohtajat ovat nyt tulleet kapitalisteiksi ja omistavat Venäjän. He ostivat sen halvalla - vodkapullon hinnalla. Maassa jaettiin kaikille kansalaisille privatisointivoutserit, joiden hinnaksi muodostui vodkapullon hinta. Yksityiselle ihmiselle ei puolueen ja mafian hallitsemassa maassa jäänyt muuta mahdollisuutta kuin vaihtaa voutserinsa päivän kurssiin. Entiset johtajat eivät ole edes kääntäneet takkia. He palvovat yhä Marksia, Engelsiä ja Leniniä ja omistavat maan.

Vladimir Iljitsh Leninin patsas sijaitsee aukiolla, jonka toisella puolella on venäläinen teatteri ja toisella puolella suomalainen teatteri. Suomalaisessa teatterissa näkyi olevan jotakin toimintaa, mutta ohjelma oli venäjän kielistä. En käynyt katsomassa, olisiko venäläisessä teatterissa ollut suomenkielistä ohjelmaa. Päivä oli kuuma, ja amerikkalaisten limonadit kävivät hyvin kaupaksi. Kun teattereista oli napsittu pari kuvaa, poikkesin kaupungin parhaaksi mainostettuun kirjakauppaan.

Kirjakaupasta etsin venäjänkielistä Word-nimistä tekstinkäsittelyohjelmaa. Se oli minulle tarpeen, sillä oma suomenkielinen Wordini ei pysty tekemään venäjänkielisen oikeinkirjoituksen tarkastusta. Ja kirjakaupassa minua odottikin mieluisa yllätys: venäjänkieliset Word 2000, Windows 2000 ja niiden opetusohjelmat maksoivat yhteensä vain 65 suomen markkaa. Suomessa kolmesta ostamastani CD:stä olisi varmaan pitänyt pulittaa muutamia tuhansia markkoja.

Venäjällä ja erikoisesti Karjalassa palkat ovat pieniä. Mutta se näkyy myös hinnoissa. Laitatin silmälaseihini uudet muovilinssit neljälläkymmenellä markalla ja teetin valokuvani paikallisessa Kodak Express palvelussa hintaan, jota Suomessa tuskin voi edes uskoa todeksi.

Marxin ja Engelsin patsasta en enää jaksanut etsiä. Niitä on tarpeeksi etsimättäkin. Jos jollakin on luulo, että ne on Venäjältä poistuneet, niin siitä saa syyttää niitä sanomalehtimiehiä, joiden kirjoituksia luulija aamukahvinsa ääressä lukee. Kaikkia patsaita ei tarvitse nähdä, riittää, kun aistii sen yleisen ilmapiirin, joka sinua tulee vastaan joka kadunkulmassa.

Anatoli oli saanut Tampereen kaupungilta tukun dollareita lastenleirin pitämistä varten. Istuimme autoon, ja läksimme sopimaan yksityiskohdista leirin johtajan kanssa. Oikeastaan vain Anatoli ja hänen seurakuntansa nuorempi saarnaaja läksivät sopimaan asioista, sillä minä läksin turistiksi matkaan. Uimaan Äänisen aalloissa.

Ääninen on Euroopan toiseksi suurin järvi Laatokan jälkeen. Ensi kerran näin Äänisen vuonna 1991, ilmasta, matkalla Pekingistä Helsinkiin. Siihen aikaan Ääninen oli monille suomalaisille vain unelma siitä osasta kotimaata, jota harvat koskaan näkivät. Mutta nyt ajoimme kaupungista etelään. Järven ja tien välissä olivat kaupungin parhaimmat asunto-alueet. Merinäkymä suorastaan. Mutta hyvän valokuvan saamiseksi olisi pitänyt mennä venheellä vesille, ja siihen meillä ei ollut nyt aikaa.

Tien varressa ohitimme Luterilaisen kirkon. Vaatimaton puurakennus oli saanut seurakseen sympaattisen pikku toimistorakennuksen, mutta paikka näytti autiolta. Se oli varmaan niitä seurakuntia, jotka heräävät eloon pariksi tunniksi kerran viikossa.

Entinen pioneerileiri löytyi kolmenkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Henkilökunta otti meidät vastaan ja esitteli paikan. Hinnat ja muut tiedot oli jo puhuttu puhelimessa, nyt Anatoli tarkasti paikat. Parakkikylä oli rakennettu kauniiseen mäntymetsään. Järvi oli sopivasti parinsadan metrin päässä. Puurakenteiset parakit tuntuivat homehtuneilta, mutta kesä oli kuiva. Joitakin parakkeja oli korjailtu, ja keittiössä emännät valmistivat ruokaa. Yksi ongelma kuulemma oli: leirillä ei ollut pakastinta, ja sen takia kaikki liharuoka tehtiin säilykkeistä. Vetäisin Anatolia hihasta. Tämän asian me kyllä järjestämme.

Käynnin kohokohta oli tietysti uinti. Olen kerran viettänyt kesän Turkissa ja Kreikassa meren äärellä, hikisenä etsien puiden suojaa ja katsellen auringon polttamaa ruohoa. Äänisen rannalla ei ole niin. Ilma on sopivan lämmin, tuuli vieno, ruoho vihreää. Ja vesi niin kuin olla pitää.

Anatoli näytti paikan, jossa vapaaseurakunnan rukoushuone oli ennen ollut. Se oli poltettu, ja kaupungin johto oli luovuttanut Anatolille vanhan ja käyttökelvottoman, mutta suhteellisen suuren tiilirakennuksen. Riittäisivätkö pienen seurakunnan rahkeet näin suuren projektin toteuttamiseen? Anatolilla tuntui olevan tiedossa hankkeelle rahoittaja, joten mikäpä siinä. Otimme viimeiset valokuvat projektista, ja läksimme paluumatkalle. Matkassamme istui nyt myös apulaiskaupunginjohtaja, joka tyttärensä kanssa oli matkalla Tampereelle, hakemaan muutamaa kaupungin lahjoittamaa käytettyä tietokonetta.

Venäjänkarjalaisten pääkaupunki sijaitsee Äänisjärven rannalla. Äänisestä karjalaiset ovat nostaneet järvimalmia ja valmistaneet rautaa jo pari tuhatta vuotta. Äänisen raudan suurkuluttajia olivat Vieranmeren rannikon suolakeittämöt. Suuret padat, joissa merivettä suolan tuotantoa varten keitettiin, oli uusittava kerran vuodessa. Raudan valmistuksessa tarvittiin paljon puuta, ja kun metsä sulattamon ympäriltä oli hakattu, siirrettiin tehdasta. Rautamalmi houkutteli paikalle myös Venäjän keisari Pietari I "Suuren", joka tarvitsi rautaa laivatykkeihinsä. Kaupungin nimi Petrozavodsk tarkoittaakin "Pietarin tehdasta". Tehtaan perustamisesta vuonna 1703 alkaa kaupungin venäläinen historia.

Laivat, joihin tykit asennettiin, rakennettiin Lotinanpellossa, Syvärin rannalla, noin 100 mailin päässä Pietarintehtaasta. Suurisuuntaisissa hankkeissa tarvittiin paljon työvoimaa, se saatiin orjuuttamalla karjalaiset ja vepsäläiset. Äänisen seudun karjalaiset velvoitettiin tekemään 120 työpäivää vuodessa Venäjän sotateollisuustehtaissa. Talonpojat nousivat kapinaan vuonna 1769, mutta kapina kukistettiin verisesti.

Enää ei rautaa järvimalmista valmisteta. Metalliteollisuus on muuttanut luonnettaan toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella. Kaupunkiin perustetun Onegan traktoritehdaan ja paperitehtaiden koneistoja valmistanut Tjazhbummazhin tuotteet olivat heikkolaatuisia, eikä niiden tuotteilla ollut kysyntään edes Neuvostoliiton aikana. Nyt Karjalan metalliteollisuus on Venäjän talouden romahtamisen mukana supistunut vähäiseksi.

Nykyisin Petroskoissa on liki 300.000 asukasta, joista pääosa venäläisiä.

Severnaja

prospekt Lenina 21

Petrozavodsk

185028 Respublika Karelija

999-7-8142-770703, -771258, -762080

fax 999-7-8142-776420, -762255

Karelija

ul. Gjullinga 2

Petrozavodsk

185035 Karelija

Venäjä

puh. 999-7-8142-558897, -557358

fax 999-7-8142-552306

Belie Kljutsi

ul. Sudostroitelnaja 30

Petrozavodsk

185034 Karelija

Venäjä

puh. 999-7-8142-525919, -528666

fax 999-7-8142-525838

Petr

Shuiskoe shosse 16

Petrozavodsk

puh. 999-7-8142-743039, -745397

fax 999-7-8142-743039

ul. Pushkinskaja, 15.

185000 Petrozavodsk

puh. 999-7-81422-51121

fax 049-359998

Osoite: Petroskoin yliopisto

Leninin katu 33

185640 Karjala

Venäjä

Puhelin: 999-7-8142-775140

Fax: 999-7-8142-711000

Kotisivu: www.karelia.ru

Petroskoissa toimii vuonna 1940 perustettu yliopisto, jossa nykyisin on noin 6000 opiskelijaa. Opetuskieli on venäjä. Filologian laitoksella opiskellaan suomea. Laitokselta valmistuvat opiskelijat ovat yleensä sijoittuneet kielenkääntäjän ammattiin suomalaisissa ja venäläisissä firmoissa.

Karjalan kirjakieli on suomea. Suomen ja Neuvostoliiton Tartossa vuonna 1920 solmiman rauhansopimuksen mukaan Venäjän Karjalassa karjalaislasten opetuksen piti tapahtua suomen kielellä. Neuvostoliitto noudatti aluksi sopimusta, mutta 1930-luvulla Karjalan viralliseksi kieleksi tuli keinotekoinen neuvostokarjalan kieli, joka sekin pian vaihdettiin venäjään.

Karjalassa puhuttu kieli on suomen murre, siinä missä muutkin suomen murteet. Murretta sanotaan joskus Vienan karjalaksi, erotukseksi Laatokan Karjalan murteesta. Murre on lähellä Suomen puolella puhuttua Kainuun murretta.

Karjalaisalueiden ja vepsänkielisten alueiden välissä, Laatokan ja Äänisjärven välisellä kannaksella puhuttu aunuksenkarjala eli livvi on saanut vaikutteita vepsästä. Livvin kielinen Uusi Testamentti "Uuzi Sana" ilmestyi vuonna 2003. Julkistamisjuhlallisuudet tapahtuivat 04.05.2003 Petroskoissa ja Kotkatjärvellä.

Muutamissa Äänisen kylissä puhuttu lyydiläismurre on karjalan ja vepsän välimuoto.

Suomalaiset ovat rasisteja. He eivät halua kuulla eikä tietää mitään suomalaisuudesta. Suomalaiset ovat niin rysseliä, niin rysseliä. Mutta kun puhe tulee Vienan Karjalasta, Aunuksesta ja Inkerinmaalta kerätyistä kansanrunoudesta, rasismi unohtuu ja suomalaiset nostavat nokkansa pystyyn ja lipun salkoon helmikuun 28. päivänä. Yksi maailman suurista kansalliseepoksista, suomalainen Kalevala, on kerätty suomalaisessa Karjalassa ja suomalaisella Inkerinmaalla, siis pääosin Suomen valtiollisten rajojen ulkopuolella.

Turun akatemian opiskelija Elias Lönnrot (1802-1884) innostui kansarunoissa usein esiintyvästä Väinämöisestä, ja käsitteli aihetta tohtorinväitöskirjassaan 1827. Monet muutkin Lönnrotin aikalaiset tutkivat silloin häviämässä olevaa kansanrunousperinnettä, mutta nimenomaan Lönnrotin työn tuloksena kansanrunous jäi elämään, kun varsinaiset runolaulajat kuolivat.

Lönnrot oli omaksunut Henrik Gabriel Porthanin ajatuksen siitä, että kansanrunoudella on yksi alkulähde, jonka osia eri runolaulajien runot ovat. Kun laulajat lisäksi esittivät laulujansa muistinvaraisesti ja improvisoiden, samastakin aiheesta esitetyt laulut vaihtelivat paikoittain eri laulajien esityksissä. Lönnrot ryhtyi etsimään laulujen yhteistä juonta. Hän suoritti yksitoista runojenkeruumatkaa, ja teki työtä hankkimansa aineiston järjestämiseksi yli kaksikymmentä vuotta, ennen kuin Kalevala vuonna 1849 oli saanut nykyisen muotonsa.

Lönnrotin tutkijantyö alkoi varsinaisesti vasta hänen väitöskirjansa julkaisemisen jälkeen. Ensimmäisen oman runonkeruumatkansa Lönnrot teki kesällä 1828 Savoon ja Pohjois-Karjalaan. Toinen keruumatka 1831 epäonnistui Lönnrotista johtumattomista syistä. Kolmannella matkallaan 1832 Lönnrot löysi varsinaiset Karjalan laulumaat, ja kirjan tärkeimmän aineiston kokoaminen Vienan Kemin ja Pohjanmaan Kemin välisissä runokylissä alkoi.

Kolmannella matkallaan Lönnrot kirjoitti muistiin vienankarjalaisen laulajan Trohkimaisen Soavan lauluja Akonlahdessa. Trohkimaisen runojen aiheena oli Sammon ryöstö. Neljännellä matkallaan vuonna 1833 Lönnrot kirjoitti muistiin Ontrei Malisen runoja Vuonnisessa. Merkittäviä olivat myös keskustelut vanhan Vaassila Kieleväisen kanssa, joka pystyi neuvomaan Lönnrotia Kalevalan suurissa linjakysymyksissä. Viidennellä keruumatkalla 1834 Arhippa Perttunen Latvajärveltä lauloi Lönnrotille 4000 säettä Kalevala-aiheisia runoja. Kuudennella keruumatkallaan 1835 Lönnrot tapasi Arhippa Perttusen sisaren Moarien, laulaja hänkin.

Seitsemännen retkensä 1836 Lönnrot aloitti Vienan Karjalan pohjoisista kylistä, kävi Kantalahden seudulla Vienan meren rannikolla, Kuolan niemimaalla ja Inarin saamelaisseuduilla. Kesällä matka jatkui Karjalan kannakselle, yli tuhannen kilometrin päähän sen pohjoisimmista pisteistä. Kahdeksannen (1838) ja yhdeksännen (1839) matkansa Lönnrot teki Suomen Karjalaan. Ilomantissa hän tapasi Materi Kuivalattaren jonka runoja Lönnrot esitti toisessa suurtyössään, Kantelettaressa.

Kymmenennen matkansa (1841-1842) Lönnrot teki Matias Aleksanteri Castrenin kanssa Lappiin, josta jatkettiin Äänisjärven itäpuolitse vepsäläisten asuma-alueille. Yhdennellätoista matkallaan 1844 Castren tutustui Etelä-Viron murteisiin ja kirjoitti muistiin vatjalaisten kansanrunoja Inkerinmaan Kattilassa.

Lönnrot oli julkaissut keruumatkojensa tuloksia säännöllisesti matkojen jälkeen. Julkaisujen innostamina monet muutkin ajan oppineet ryhtyivät keräämään runoja. Lönnrot sai käyttöönsä valtaisan määrän Inkerinmaalta, Karjalan Kannakselta, Uhtualta ja muualta Vienan Karjalasta kerättyjä runoja ja muuta aineistoa. Lönnrot, joka itse toimi Kajaanissa piirilääkärinä, saattoi leipätyönsä ohessa jatkaa omia tutkimusretkiään. Vuonna 1849 aineisto oli muokattu, ja Kalevala oli entisöity.

Kalevalan julkaiseminen 1800-luvun puolivälissä oli suomalaisten itsetunnolle hyvin tärkeää. Suomalaiset joutuivat siihen aikaan käyttämään ruotsin, saksan ja venäjän kielisiä kirjallisuutta, jotka kaikki todistelivat suomalaisten olevan raakoja, sivistymättömiä, tyhmiä, likaisia, rumia ja heikkoja. Kalevala osoitti kuitenkin suomalaisille, että kulttuuri oli kehittyneintä siellä, missä ruotsalaisten, saksalaisten ja venäläisten vaikutus on vähäisintä - Kainuun Karjalassa.

Itämerensuomalaisten kansojen painopiste ennen vuotta 1000 oli Suomenlahden eteläpuolella. Kun kansa Novgorodissa kerääntyi käräjille käräjätorilla puhuttiin suomea. Vatjalaisten, inkerikkojen ja aunuksenkarjalaisten murteet olivat vasta muotoutumassa, eikä vepsänkään ymmärtäminen ollut vaikeaa. Käräjien pöytäkirjat kirjoitettiin slaaviksi, mutta suomeakin kirjoitettiin, mikäli Novgorodin arkeologisiin löytöihin on luottamista.

Katolisen kirkon jakautuminen kahtia vuonna 1054 on suomalaisille ollut suuri tragedia. Osa suomalaisista jäi kreikkalaiskatolisen kirkon valtapiiriin ja osa roomalaiskatolisen kirkon valtapiiriin. Jo tuhannen vuoden ajan nämä kaksi valtapiiriä ovat taistelleet keskenään ja vuodattaen suomalaisten verta. Kartoille tämä suomalaisten jako piirrettiin vuoden 1323 rauhassa, jossa karjalaiset, inkerikot, vatjalaiset ja vepsäläiset jäivät kreikkalaiskatolisen Novgorodin valtapiiriin, muiden itämerensuomalaisten heimojen joutuessa katolisen Ruotsin vallan alaisuuteen.

Kun läntiseen valtapiiriin kuulunut Suomi itsenäistyi vuonna 1917, oli maassa kolme miljoonaa asukasta, mistä se on itsenäisyyden ajalla kasvanut viideksi miljoonaksi. Itäinen valtapiiri on ollut läntistäkin julmempi. Novgorodin federaation Vatjan Maa (ven. Vodskaja Zemlja) on venäläistynyt täysin ja pinta-alaltaan Suomen kokoisessa Karjalassa karjalaisia on enää noin viisikymmentä tuhatta. Häävisti eivät ole inkerikkojen eikä vepsäläistenkään asiat.

Venäläiset aloittivat karjalaisten tuhoamisen Pietari "Suuren" aikana. Systemaattinen ei-venäläisen väestön tuhoaminen jatkuu tänäkin päivänä Venäjän Federatiivisessa tasavallassa kaikin ajateltavissa olevin keinoin (06.01.2000). Pelkästään kolmenkymmenen vuoden aikana (1959-1989) karjalaisväestön vähennys on ollut 22 prosenttia. Omassa nimikkotasavallassaankin karjalaisväestö on jo niin vähäinen, ettei se voi edes ryhtyä sellaiseen epätoivoiseen itsepuolustukseen, jota tsetseenit tänään harjoittavat. Vuoden 2001 lopulla Karjalan Tasavalta kielsi Karjalan Tasavallan suomenkielisen kansallislaulun käytön ja vuonna 2002 Venäjän federatiivisen tasavallan perustuslakiin tuli määräys, jonka mukaan myös ei-slaavilaisia kieliä on kirjoitettava herrakansan kirjoitusmerkkejä eli kyrilliikkaa käyttäen.

Tverin kaupungin takamailla, parisataa kilometriä Moskovasta pohjoiseen, suuri karjalaisyhteisö säilytti kielensä ja kansallisen omaleimaisuutensa 1900-luvun alkuun asti. Vuoden 1926 väestölaskussa karjalaisiksi ilmoittautui alueella vielä yli 140.000 henkeä. Nykyisin suomea alueella osaavat enää vain harvat. Tverin karjalaiset ovat kuitenkin perustaneet karjalaisen kotiseutuyhdistyksen.

Karjalan ja venäläistyneen Vienan takana idässä asuvat komit, vanhalta nimeltään syrjäänit. Komien pääkaupunki on nimeltään Syktyvkar.

Suomen rajalta Syktyvkariin on tuhat kilometriä, sama matka kuin Hangosta Inariin. Kuitenkin on Syktykvar tavallisille suomalaisille lähes tuntematon paikka. Hanhet lentävät Suomenlahdelta Komin soille säännöllisesti suoraa reittiä pitkin. Ihmisille voi suositella lentoreittiä Pietarin kautta. Pietarista lentoyhteys Syktyvkariin on vain muutaman kerran viikossa, mutta eiväthän hanhetkaan joka päivä lennä.

Suorin junareitti Suomesta Syktyvkariin kulkee Pietarin ja Vologdan kautta. Aamulla muutama minuutti kello yhdeksän jälkeen Pietarista itään lähtevässä junassa on vaunu, joka matkan varrella liitetään Moskovasta Syktyvkariin menevään junaan.

Myös Moskovan kautta matkustaminen on mahdollista. Suomen juna tulee Moskovaan Leningradskaja-asemalle, ja sen vierestä, Jaroslavskaja-asemalta lähtee juna Syktyvkariin. Reilun vuorokauden taipaleen takana on Komin Tasavallan pääkaupunki Syktyvkar.

Syktyvkarissa on 230.000 asukasta, mutta kaupunki on silti pieni. Talot ovat korkeita, ja miltei kiinni toinen toisissaan. Kaupungin keskustasta metsä- ja susirajalle on keskustasta vain pari-kolme kilometriä. Kerrostalot päättyvät kuin seinään. Vain Orbitan kaupunginosa kaupungin pohjoisella laidalla on merkkinä siitä, että ehkä kaupunki vielä joskus kasvaa ulos ympyröistään.

Kaupungin keskusaukion nimenä oli ennen Juhla-aukio, mutta nimi on muutettu Pyhän Tapanin aukioksi. Tapani Pyhä, elikkä Stefan Permalainen loi 1300-luvulla Komin kirjakielen ja käänsi kirkollisia kirjoja ja osia Raamatusta komin kielelle. Komin kieltä käytettiin muutamissa Kominmaan luostareissa vielä 1700-luvun lopussa, mutta osassa maata kirkko oli siirtynyt käyttämään venäjää uskonnollisissa toimituksissaan jo huomattavasti aiemmin. Nyt tyypillinen Syktyvkarin asukas puhuu venäjää.

Keskusaukion reunassa seisoo patsas Leninin patsas kertomassa siitä, että kaupunki on rakennettu hänen piirustuksiensa mukaan. Kuinka hyviä ne piirustukset olivat, näkyy kyllä tuloksista. Sosialismin saavutusten näyttely avautuu eteesi joka puolella Kominmaata. Yli neljäsataa tuhatta neliökilometriä, köyhyys ja epätoivo, vähän yli miljoona ihmistä, ja sen keskellä Leninin patsas. Se on sosialismin saavutusten näyttely kaikessa karmeudessaan - maailman rikkaimpien metsien, öljykenttien, kaasuesiintymien, kivihiilikaivosten ja muiden luonnonvarojen keskellä.

Kaupunki on aikoinaan perustettu Sisola- ja Vytshegda-jokien yhtymäkohtaan. Joki on edelleen tärkeä, sillä sitä pitkin kulkevat puutavara, kivihiili ja matkustajat. Sen rannassa rakennetaan ja korjataan laivoja ja siihen kaupunki laskee jätteensä.

Ezhvan kylän takana parinkymmenen kilometrin päässä keskusta on Venäjän tärkeimpiin kuuluva paperi- ja sellutehdas. Vuonna 1969 toimintansa aloittanut tehdas on jo vanhentunut mutta edelleen se on kaupungin tärkein tuotantolaitos. Yli kilometrin leveydeltä se levittäytyy pitkin Vychegda-joen rantaa kaupungin pohjoispuolella. Joki virtaa pohjoiseen, ja Syktyvkarin asukkaat säästyvät juomasta sen jätevettä.

## Syktyvkarin kuvia

Syktyvkariin kuljetaan autolla Kirovin, entisen Vjatkan kaupungin kautta. Suora tie Vologdasta Syktyvkariin on kyllä rakenteilla, mutta päällyste puuttuu. Vanha, jokivarsien kylien kautta kulkeva reitti on kartalta katsottuna suorin, mutta ajonopeus saattaa jäädä pariinkymmeneen kilometriin tunnissa.

Ajomatkaa Suomen rajalta Pietarin, Tsherepovetshin, Vologdan ja Kirovin kautta Syktyvkariin tulee pari tuhatta kilometriä. Se on paljon, kun otetaan huomioon, että lentomatka Suomen rajalta on noin puolta lyhyempi.

Viikingit ja heidän jälkeensä Novgorodin joukot kävivät enemmän tai vähemmän rehellistä kauppaa ennen permalaisiksi ja syrjääneiksi nimitettyjen komien kanssa vuosisatojen ajan, mutta 1300-luvulla Novgorod aloitti massiivisen maanvaltausoperaation syrjäänien mailla.

Novgorodilainen Vasilij Matvejevitsh Svoezemtshev hankki omistukseensa Vienanjokeen laskevan Vaga-joen vesistöalueen vuonna 1315. Alueen pituus on noin 300 kilometriä, leveys noin 100. Aikakirjat kertovat Vasilin maksaneen paikallisille asukkaille maasta 20.000 oravannahkaa ja 10 hopearuplaa. Yksi hopearupla vastasi siihen aikaan sataa oravannahkaa. Oravannahoissa laskettuna koko kauppasumma oli siis 21.000 oravannahkaa.

Myyjänä aikakirjan mukaan oli suomensukuinen kansa, vesijaontakaiset tsuudit, venäjäksi "zavolochkaja tsud". Tätä nimitystä käytettiin karjalaisten, vepsäläisten ja syrjäänien välisellä rajaseudulla virtaavan Vienajoen asutuksesta, mutta Vaga-joen asukkaat lienevät olleet syrjäänejä, sillä todisteita karjalaisen asutuksen ulottumisesta Vaga-joelle asti tuskin löytyy.

Mutta oliko kauppa rehellinen? On nimittäin varsin epätodennäköistä, että tsuudit olisivat ostaneet novgorodilaiselta turistilta (tai mahdollisesti rosvopäälliköltä) oravannahkoja. Tsuudit metsästivät itse tarvitsemansa oravannahat, myivät niitä ja luovuttivat niitä ryöstäjille silloin, kun eivät halunneet tapellen puolustaa oikeuksiaan. Novgorodin joukot kulkivat keräämässä pakkoveroa alueella, ja kun ihmisillä ei ollut, millä maksaa, pakkolunasti "kehittyneemmän yhteiskuntajärjestelmän edustaja", rosvo siis, Luojan maat omiin nimiinsä.

Kymmenen hopearuplaa ei tunnu paljolta, mutta 300 kilometriä pitkän joenrantatontin hinnaksi se on arveluttavan vähän. Tai jos lasketaan 20.000 oravannahkaakin hopeiksi, saadaan noin kolme kertaa nykyisen Israelin valtion kokoisen maa-alueen hinnaksi 210 hopearahaa, sillä oravannahan hinta oli siihen aikaan 1 hopearupla sadasta oravannahasta.

Vaga-joen ostossa käytettiin tietysti ostokurssia. Myyntikurssi lienee ollut toinen. Kun Novgorod vuonna 1397, siis miehen ikä edellisen tapauksen jälkeen, määräsi sotakorvauksia paikallisen väestön kapinoinnista "ostajaa" vastaan, hinnaksi pantiin 2000 hopearuplaa ja 3000 hevosta.

Tarina ei pääty tähän. Vasilij Matvejevitsh Svoezemtshevin pojanpoika Vasilij Stepanovitsh Svoezemtshev oli erittäin rikas ja suuriruhtinaitten kunnioittama mies. Venäläisen historioitsijan, kreivi M.V. Tolstoin mukaan "hänellä oli laajoja maaomaisuuksia Vesijaontakaisella maalla. Valtavaa omaisuuttaan hän käytti villin maan ja erityisesti sen asukkaiden moraalisen sivistyksen hyväksi. Hän asui Novgorodissa ja lähetti isänmaalleen käskynhaltijoita, olipa ajoittain itsekin Vaga-joella. Vapahtajan käskyjä täyttäen hän oli orpojen ruokkija, alastomien vaatettaja ja kulkureiden auttaja". Kauniisti sanottu. Valitettavasti tämä kaunis teksti alastoman totuuden ilmitulon jälkeen ei anna kovin kaunista kuvaa hurskastelijan kyvyistä "moraalisen sivistyksen" esitaistelijana.

Mutta eihän tarina tähän pääty. Valitettavasti Vasilij Stepanovitsh Svoezemtshev perusti Vaga-joelle Shenkurskin läheisyyteen Pinegan kaupungin, rakensi paljon kirkkoja ja luostarin. Luostarille hurskasteleva mies lahjoitti ihmisiä pakkotyöhön, kylineen, asumuksineen, peltoineen kaikkineen. Pakkotyö jatkui vielä kauan Vasilijn hurskastelun jälkeenkin.

Rostovin kasvatti Stefan Permalainen (Stefan Hrap) tuli kuuluisaksi lähetystyöstään syrjäänien (komien) keskuudessa sekä syrjäänien kirjakielen isänä. Hänen Rostovissa vuonna 1372 kirjoittamasta syrjäänien aapisesta lasketaan komin kirjallisen kulttuurin alkaneen.

Stefan (Tapani) Permalaisen kotikaupunki Suuri Ustjug (ven. Velikij Ustjug) sijaitsee Suhona-joen rannalla, vajaan 300 kilometrin päässä Syktyvkarista lounaaseen. Stefan Hrap opiskeli merjalaisalueen Rostovissa, jossa hänestä kehittyi aikansa tärkein ortodoksikirkon teologi. Rostovissa hän myös ryhtyi kääntämään kirkollisia kirjoja ja raamatun osia syrjääniksi. Miten pitkälle hän raamatunkäännöstyössä pääsi, ei ole tiedossani. Stefanin kirjoituksia on säilynyt hyvin vähän. Kauimmin syrjääninkieliset kirjoitukset säilyivät syrjäkylien 1400- ja 1500- luvulla maalatuissa ikoneissa. Niitäkin venäläiset ovat hävittäneet järjestelmällisesti. Erikoisen perusteellinen venäläistämiskampanja oli käynnissä tsaarinvallan loppuvuosina. Kun ikoneita kirkoista ja kodeista takavarikoitiin ja vietiin Pietariin tuhottavaksi, selitettiin kansalle, että ikonit ovat niin vanhoja, että ne sisältävät vielä pakanallisia aiheita, ja sen takia ne on tuhottava. Kahta tällaista syrjääninkielisellä tekstillä kirjailtua ikonia säilytetään Vologdan kotiseutumuseossa.

Stefan Permalaisen työ jäi kesken. Hän kuoli yllättäin Moskovassa käydessään 1396. Nykyiset komilaiset tutkijat arvelevat, että hänet tapettiin.

Sosialistit jatkoivat tsaarinvallan aikaista venäläistämiskampanjaa entistä raaempia konsteja käyttäen. Kun maan rajat oli suljettu, oli varsin helppo toteuttaa Adam Weishauptin ja Karl Marxin ohjelmaa, jonka mukaan kaikki yksityisomistukseen perustuva tuotantoelämä on tuhottava, perimisoikeus kumottava, kaikki uskonnot hävitettävä, kaikki kansallisuudet sekoitettava, perhe instituutiona tuhottava ja naiset sosialisoitava. Kaikkien näiden tilalle piti perustaa uusi yleismaailmallinen järjestelmä, sosialistinen internationaali.

Neuvostojohtaja Stalinin aikana asukkaat kerättiin maaseudulta muutamiin harvoihin kehityskeskuksiin. Maaseutu autioitui, mutta kaupungit paisuivat. Kaupunkiin kerättyjä ihmisiä oli helpompi käsitellä poliittisesti kuin maaseudulla rauhassa eläviä maanviljelijöitä. Maatalous kollektivisoitiin ja se kuoli.

Sosialismin suuri keksintö oli keskitysleirit. Saksassa keskitysleirit suljettiin vuonna 1945, mutta Neuvostoliitossa vankileirien saaristoon ei puututtu. Toisen maailmansodan jälkeen Komiin tuotiin paljon siirtolaisia, jotka sijoitettiin leireille. Maan väkiluku kasvoi, ja komit jäivät maassaan vähemmistöksi.

Vuonna 1990 Kominmaalla odotettiin suuria muutoksia. Babtistit ja helluntailaiset, jotka Neuvostoliitto oli luvannut hävittää olemattomiin ensimmäisen viisivuotiskauden aikana, saivat muiden kansalaisten kanssa samat oikeudet. Mutta holhouksesta uskovat eivät päässeet. Kun pienen baptistiyhdyskunnan saarnaaja haki lupaa pienen rukoushuoneen rakentamiselle, hänet pistettiin tekemään mahtava 1200-paikkainen kivikirkko. Kirkon paikaksi annettiin kaupungin paras tontti. Tuotantolaitokset lahjoittivat rakennustarvikkeita ja temppeli saatiin lähes valmiiksi, kun byrokratia iski taas. Rakentaminen pysähtyi. Seurakunta oli hukannut kallista aikaa sellaisiin töihin, joita pakanatkin olisivat voineet tehdä. Nyt, kun olot ovat kiristyneet, on seurakunnan pastori Kobzar joutunut palaamaan evankeliumin perusasioihin. Ukrainalaisen seurakunnan on ollut vaikea hyväksyä se, että Jumalan sanan mukaan evankeliumin saarnaajan on oltava "juutalaisille juutalainen ja kreikkalaisille kreikkalainen". Kielteinen asenne komeihin on tullut taakaksi Ukrainan babtisteille Komissa, sillä Jumala siunaa vain omien periaatteittensa mukaan toimivat seurakunnat.

Babtistien rukoushuone on paikallisille asukkaille ongelmallinen asia. Entinen maailmankuva on särkynyt, eikä uutta ole. Rukoushuoneen kynnys on kuitenkin liian korkea paikallisille asukkaille. Paikallinen metsätyömies kertoi, että hän pelkää "jäävänsä koukkuun", jos menee sisälle. Ei tajunnut kaveri parka, että hän oli jo synnin koukussa ja tarvitsi pelastusta siitä.

Nykyisen Syktyvkarin paikalla Sysolan joen ja Vytshegdan yhtymäkohdassa asutusta on ollut kauemmin, kuin mitä historian kirjat tietävät. Ensimmäinen maininta kylästä on vuodelta 1586. Kylän nimi oli silloin Ust-Sysolsk, Sysolsk-joen suu. Kaupunginoikeudet kylä sai vuonna 1780. Vuonna 1930 kaupungin nimi muutettiin Syktyvkariksi.

Syktyvkar ei ole läheskään vanhin Kominmaan kaupungeista. Viikingit tekivät jo yli tuhat vuotta sitten retkiä Pohjoisen Jäämeren kautta sadunhohtoiseen Bjarmiaan, jossa Vienan joen varrella, noin 80 kilometriä nykyisestä Arkangelista sijaitseva Holmogord kantaa vieläkin jo viikinkiaikana saamaansa nimeä. Holmogord ei kuitenkaan ollut mikään pääkaupunki, sillä samanlaisia linnakaupunkeja kaikki suomalais-ugrilaiset heimot rakensivat maan puolustusta ja kaupankäyntiä varten. Satoja vuosia myöhemmin eräänlaisen pääkaupungin virkaa toimitti Velikij Ustjug.

Jugor

ul. Gorkogo 2

Syktyvkar

puh. 999-7-8212-426316, -291177

fax 999-7-8212-424090

Syktyvkar

ul. Kommunistitsheskaja 67

puh. 999-7-8212-430143, -433487

fax 999-7-8212-430143

Tsentralnaja

ul. Pervomaiskaja 83

puh. 999-7-8212-424280

Petshora

ul. Morozova 109

puh. 999-7-8212-431111

Sysola

ul. Ordzhenikidze 17

puh. 999-7-8212-420616

Pelys

ul. Babushkina 4

puh. 999-7-8212-422477

Viktorija

ul. Karla Marksa 182

puh. 999-7-8212-426773

Viktorija

ul. Slobodskaja 3

puh. 999-7-8212-669821

Yliopiston osoite on:

Syktyvkarskij Gosuniversitet

Oktrjabskij prospekt 55

Syktyvkar

167001 Respublika Komi

Venäjä

puh. ja fax: 999-7-8212-436820

Komin valtiollinen pedagoginen instituutti:

Komi gosudarstvennyi pedagogitsheskij institut

Kommunistitsheskaja 25

puh. 999-7-8212-423191

fax 999-7-8212-422335

Suomalais-ugrilainen keskus

(Finno-ugorskij tsentr)

Sovetskaja 25

Suomalais-ugrilaisessa keskuksessa voi opiskella komia, suomea ja saksaa. Muita korkeamman asteen opinahjoja ovat Komin tasavallan virkamiesakatemia ja Kirovin lääketieteellisen korkeakoulun Syktyvkarin osasto. Kaupungissa toimii myös Venäjän tiedeakatemian Uralin haaraosaston alainen tutkimuslaitos.

Vanhinta Koillis-Euroopan permalaista taidetta löytyy Syktyvkarista vähän. Komin taiteen kulta-ajan tuotteita on näytteillä Vologdassa, Vologdan valtiollisessa arkitehtuurin ja taiteen historiallisessa museossa. Sen ainutlaatuisiin kokoelmiin kuuluvat mm. ikonit Syrjäänien jumal-äiti, 1300-luvulta ja Tolgskin jumal-äiti, 1300-luvulta.

Koillis-Euroopan permalaisten valmistamia hopeaesineitä on viikinkien mukana kulkeutunut Gotlannin saarelle asti. Esineille tyypillinen, kaula- ja rannekoruissa käytetty spiraalimuoto tekee ne helposti tunnistettaviksi. Spiraalimuodon kerrotaan kuvaavan ihmiselämän vaivalloista pyrkimystä ylöspäin. Suomessa Permalaista taidetta on nähty mm. Gallen-Kallelan museossa Espoossa v. 2000 järjestetyssä näyttelyssä.

Komin tasavallan kansallisgalleria toimii entisen hengellisen opiston tiloissa osoitteessa:

Natsionalnaja galereja Respubliki Komi

ul. Kirova 44

Syktyvkar

Respublika Komi

167000 Venäjä.

Gallerian johtajan Svetlana Beljajevan voi tavoittaa puhelimesta 999-7-8212-426066. Galleria on suljettu maanantaisin. Komin kansallisgalleriasta löytyy muutamien merkittävien 1800-luvun taiteilijoiden töitä, neuvostotaidetta ja sellaista.

Komin kansallisgalleria on varsin köyhä, varsinkin siitä, mitä Komin kansalliseen taiteeseen tulee. Komin historiallisten keskusten, Velikij Ustjugin ja Vologdan museoissa Komin taide on paremmin edustettuna. Arvokkain komilainen taide löytyy kuitenkin Eremitashista Pietarista ja Venäjän kansallismuseosta Moskovasta.

Vologdan valtiollinen arkitehtuurin ja taiteen museo- ja suojelualue löytyy osoitteesta:

Vologodskij gosudarstvennyi istoriko-arhitekturnyi i hudozhestvennyi muzei-zapovednik

ul. S. Orlova 15.

160035, Vologda

Venäjä

Museon puhelin: 999-7-172-722283. Museolla on myös muutamia merkittäviä haaraosastoja.

Syrjäänejä alettiin nimittää komeiksi vasta 1900-luvulla, ja vielä 1300-luvulla komeja, komi-permjakkeja ja udmurtteja kutsuttiin yhteisellä nimellä permalaisiksi. Myös historioitsija Herodotos mainitsee pohjoisen kansojen nimiä, mutta nämä nimet jääkööt historioitsijoiden päänvaivaksi.

Komit ovat samaa pohjoiseurooppalaista rotua suomalaisten, liettualaisten, latvialaisten, valkovenäläisten ja venäläisten pohjoisen haaran kanssa. Komin kieli kuuluu suomensukuisten kielten permiläiseen haaraan.

Äänisen takaiset erämaat ovat rajoittaneet komien ja itämerensuomalaisten kanssakäymistä ja kielet ovat eriytyneet jo tuhansia vuosia sitten. Vanha komeista käytetty nimi syrjäänit lienee ymmärrettävissä siten, että komit asuvat Novgorodin karjalaisten mielestä syrjässä.

Vanha kauppareitti Suomesta Bjarmiaan (Parmaan) kulki Kainuusta itään Vienanmeren ylitse Vienajoen suulle ja sitä pitkin edelleen itään. Idästä haettiin Uralin kuparia, joka pronssikaudella oli eräs tärkeimmistä kauppatavaroista. Muistona tältä ajalta on Ylitorniosta löytynyt pronssikirveen valumuotti. Tämän reitin varrelta on myös Suomussalmelta löytynyt pronssinen kourutaltta ja mahdollisesti myös Polvijärveltä löytynyt kuparirengas, jonka iäksi arvioidaan noin 3000 vuotta.

Ilmasto Bjarmian kultakaudella oli lämmin. Komien esihistoriallisen kauden rikkauksia on paljastunut useissa Uralin ja Vienan meren välisellä alueella tehdyissa kaivauksissa. Pronssikauden hautalöytöjen tavanomaista antia ovat eläinaiheiset, levymäiset pronssikorut. Permin alueen Peshkovon kylän löytöjä voi käydä ihailemassa Jekaterinenburgissa, Uralilla. Myöhemmin kuvaan tulivat myös helisevät pronssiriipukset ja hopeiset korut. Korut olivat paikallista tuotantoa, mutta myös persialais-babylonialaista tuontitavaraa on alueelta löytynyt.

Raudanvalmistus Bjarmia/Parmassa alkoi hieman ennen, kuin Suomessa. Rautaa valmistettiin vähän joka kylässä, sillä raaka-aineesta ei ollut puutetta.

Kun viikingit noin 1200 vuotta sitten alkoivat retkeillä alueella, he perustivat Vienanjoen saarelle Holmogorin linnakkeen. Nykyisin paikalla on pieni Holmogorin kylä.

Afred Suuren ajoista alkaen permalaiset on tunnettu myös lännessä vanhan englannin nimellä "beormas". Nimitys annettiin alun perin Vienanmeren rannikkoseutujen asukkaille, joiden kanssa englantilaiset kävivät turkiskauppaa. Nimen on oletettu tarkoittavan sekä karjalaisia, että komeja, jotka asuivat Vienanmeren rantaseuduilla. Nykyisin komit käyttävät sanaa muodossa Parma.

Kun Moskova 1478 valloitti Novgorodin, joutuivat komit enemmän tai vähemmän Moskovan alamaisuuteen. Komin alistaminen jälkeen venäläinen kolonialismin jatkui, kun Stoganovien kuuluisa teollisuussuku 1700-luvulla sai suuria läänityksiä komien ja udmurttien mailta. Stroganovit tukivat tsaaria, ja rahoittivat komien työllä Venäjän maanvalloitusta Siperian tataarien suuntaan. Stroganovien piilukkopyssyin varustamina lähtivät matkaan myös ne 300 kasakkaa, jotka kasakkapäällikkö Jermakin johdolla tunkeutuivat Ural-vuorten yli Tataarien kaanikunnan pääkaupunkiin Sibiriin.

Komit ovat kuuluisia kauppamiehiä. Ennen 1917 vallankumousta komit olivat myös suhteellisen vauraita. Eräs eläkkeellä oleva Venäjän armeijan eversti sanoi, että katsos poika ympärilles, kun menet Volgan yli (pohjoiseen). Siellä yhden perheen hirsitalot ovat kaksikerroksisia. Eivät venäläiset sellaisia rakenna. Siitä tiedät, milloin olet tullut Komiin.

Viime vuosisadan alussa komin kielellä oli olemassa runsaasti kirjallisuutta. Kominkielisen kirjallisuuden nousu alkoi 1800-luvun hengellisestä kirjallisuudesta. Venäjän Raamattuseura painatti kominkielisen Matteuksen evankeliumin 1823 ja kielitieteilijä Georgij Stepanovitsh Lytkinin evankeliumeitten käännös painettiin Pietarissa 1885. Lytkin kirjoitti myös mielenkiintoisen esityksen Komin historiasta 1889 venäjäksi.

1800-luvun lopulla Kominmaan kylissä syntyi lestadiolaiseen herätysliikkeeseen verrattava hengellinen liike burs'ilis, hyvän laulajat. Karismaattinen liike joutui kohta ortodoksikirkon hampaisiin kahdestakin syystä: Liikkeen seuroissa käytettiin kansan kieltä ja keskityttiin omaksumaan se hengen uudistus, jonka Pyhä Jumalan Henki ihmisessä vaikuttaa. Sosialistit saivat ortodoksien vainoaman kristillisen herätysliikkeen tukahdutettua miltei kokonaan, mutta nyt komilaiseet kristityt nuoret ovat ottaneet nimen burs'ilis uudestaan käyttöön.

Uskovat ja komin sivistyneistö sanan laajimmassa merkityksessä tuhottiin vähän ennen toista maailmansotaa. Sosialistien tarkoitus oli, etteivät permalaiset enää koskaan nouse.

Uuden kominkielisen kirjallisuuden luominen on taas alkanut Raamatusta. Ensi kerran Raamattu julkaistiin komin kielellä jo Neuvostoliiton aikana, mutta vain 500 kappaleen painoksena. Uutta käännöstä valmistellaan suomalaisten ja komien yhteistyönä. Urheilijoina komit ovat parhaiten menestyneet hiihdossa. Ainakin Raisa Smetaninan nimi on Suomessa tuttu.

Komeista, joita nykyisin on jäljellä noin 350.000, valtaosa asuu Komin Tasavallassa. Komeja asuu myös Länsi-Siperian öljyteollisuuskaupungeissa ja Arkangelin läänissä. Poronhoitoa harjoittavia komeja on myös Nenetsien piirikunnassa.

Komien nykyinen asuma-alue on Viena-joen takainen Koillis-Eurooppa. Vallankumouksen jälkeen komit toivoivat saavansa myös kaistaleen Jäämeren rannikkoa, mutta toive jäi toteutumatta. Jäämeren rannikko jäi Venäjän federatiivisen tasavallan yhteyteen nenetsien autonomisen piirikunnan muodossa. Komin tasavaltaa ei voi kuitenkaan sanoa pieneksi. Yli 400.000 neliökilometrillään se on selvästi Suomea suurempi.

Syyskuussa 1990 Komin autonominen neuvostotasavalta julistautui itsenäiseksi, ja 1992 nimeksi otettiin Komin Tasavalta. Komin itsenäisyyttä yksikään ulkovalta ei ole tunnustanut.

Suomeen verrattuna Kominmaa on tavattoman rikas. Kaksi kolmasosaa pinta-alasta on metsää. Paperin tuotannosta yli puolet menee ulkomaille, loppu Venäjän muihin osiin. Vorkutan ja Intan seudulla harjoitetaan suurisuuntaista kaivostoimintaa. Yksistään Vorkutan kaivoskaupungissa on yli satatuhatta asukasta. Kivihiiltä riittää pitkälle nyt alkaneen vuosituhannen puolelle.

Maakaasua viedään Kominmaalta alkavaa putkistoa pitkin Moskovan seudulle ja vuoriöljyä Jaroslavlin kautta Länsi-Eurooppaan saakka. Suurimman maakaasuesiintymän keskelle on syntynyt Vuktylin kaupunki.

Asukkaita tasavallassa on nykyisin noin 1,2 miljoonaa, joista vain 250.000 on komeja. Toisen maailmansodan jälkeen Kominmaan metsätyömaille ja kaivoksille siirrettiin satojatuhansia ei-toivottuja ihmisiä valloitetuista Baltian maista, valloitetuista Puolan osista, valloitetuista Romanian osista ja Jeesuksen opetuslapsia ympäri Venäjää, Ukrainaa ja Valkovenäjää. Kaivoksia ja metsätyömaita käytettiin karkoituspaikkoina. Pakkotyövoimalla rakennettiin myös Vorkutan kivihiilikaupunkiin johtava rautatie. Juna Vorkutaan kulkee kirjaimellisesti ruumiiden selkärankaa pitkin.

Juna Vorkutaan on herättänyt monenlaisia tunteita. Barnaulista, keskeltä Siperiaa, pakkotyöhön lähetettyä veljeä saattamaan tulleet uskovat lauloivat asemalaiturilla laulun:

Po tundre, Tundralla,

Po surovoi Sibiri, Pitkin ankeaa Siperiaa,

Tut mtshitsja poeszd kiitää juna

Barnaul-Vorkuta .. Barnaul-Vorkuta ...

Myös komit ovat joutuneet muuttamaan työn perässä kaupunkeihin, enemmän kuitenkin pakosta kuin vapaaehtoisesti. Sosialisteilla on sairaalloinen pakko kerätä maaseudun asukkaat yhteen läjään. Ensin maaseudun asukkaat kerättiin kolhooseihin, mutta kun siitä tuli katastrofi, kerättiin ihmiset kaupunkeihin. Kun Neuvostoliitto vuonna 1990 sortui, katastrofi tunkeutui kaupunkeihin.

Rikkaassa Kominmaassa valtio ei pysty maksamaan palkkoja palkollisilleen. Asuin Venäjällä seitsemän vuotta 1991-1998, ja pääsin seuraamaan koko näytelmän. Moskovassa näytettiin televisiouutisia Komista. Opettajat, jotka eivät olleet saaneet palkkaansa kuukausiin, kertoivat luovuttavansa verta rahaa saadakseen. Heille veren luovutus oli ainut keino saada käteistä rahaa. Jonkun aikaa tilanne näytti jo paranemisen merkkejä, mutta nyt palkkojen maksuissa on taas ollut kuukausien viiveitä.

Yhtä huono on teollisuudessa työskentelevien tilanne. Valtiolliset tuotantolaitokset on "yksityistetty", siirretty mafia-tyylisten järjestöjen omaisuudeksi, jotka palkanmaksussa noudattelevat samoja periaatteita kuin valtiokin. Kansa kominmaalla on niin köyhää, ettei heillä televisiotietojen mukaan ole varaa edes junalippuun, jolla pääsisi pois kalliiden elinkustannusten pohjolasta. Viidenkymmenen euron (noin 2000 ruplaa) kuukausipalkkaa pidetään Komissa jo hyvänä.

Talvi Kominmaalla on kylmä. Tammikuussa tavallinen lämpötila on parikymmentä pakkasastetta, eikä kesäisinkään keskimääräinen lämpötila ylitä 15 astetta. Poronhoito on laajalle levinnyt. Viime vuosisadan lopulla komista tulleita poronkasvattajia oli myös Kuollan niemimaalla noin 2000 henkeä. He olivat tuoneet mukanaan komilaisia poroja, jotka ovat suurempia, kuin lappalaisten porot.

Kominmaan asioista kertovalla Komiinform tietotoimistolla on muun tiedonvälityksen lisäksi myös erityisesti suomalais-ugrilaisille asioille omistettu nettisivusto osoitteessa http://www.finugor.komiinform.ru Huomaa, että sanassa komiinform on kaksi i-kirjainta perätyksin. Jos jätät toisen iin pois, voit joutua kommunistien infokanaville.

Kominmaan ortodoksien asioista kertovalla lehdellä Eskom, (suom. "usko"), on myös omat nettisivut.

Tarunomaisen Bjarmian jälkeläiset kutsuvat maataan Parmaksi. Venäläiset ovat jakaneet Bjarmian osiin, ja niistä 150.000 asukkaan Komi-Permalaisten autonominen alue sai 1990-luvulla Venäjän Federatiivisen tasavallan "subjektin" aseman. Siten sen pääkaupunki Kudymkar on suoraan Moskovan alainen, vaikka viereinen Permin alue asiaa kiihkeästi vastustaa...

Venäjän Federatiivisen tasavallan toiseksi köyhin subjekti on Komi-Permalaisten autonominen alue. (Köyhin on Tsetsenia). Jo 600 ruplan (n. 20 euroa) kuukausipalkkaa pidetään alueella hyvänä. Permalaiset kutsuvatkin aluettaan Abu-maaksi, maaksi, jossa ei ole mitään. Tarunomaisen rikkaan Bjarmian kyvykkäimmät asukkaat ovat joutuneet etsimään leipäpuuta jostain kauempaan, joko Uralin aseteollisuuden palveluksesta, Länsi-Siperian öljykentiltä tai Moskovasta.

Asukkaita alueen komi-permalaisten pääkaupungissa Kydymkarissa on tätä nykyä noin 34.000. Kaupungin nimeä maailmalla ei juuri tunneta, mutta permalaisten suuri menneisyys kiehtoo yhä muita suomalais-ugrilaisia kansoja ja yliopistoväkeä ympäri maailmaa. Kaupunki on juuri saanut kunnollisen hotellin, ja myös entinen hotelli, Parma, on peruskorjattu. Matka komi-permalaisten luo ei enää ole aivan mahdoton ajatus.

Kaupunkiin ei ole rautatietä, lähin rautatieasema on Mendelejevo, 104 kilometrin päässä kaupungista. Mendelejevo on Pietarin-Permin radan varrella. Pietarin-Jekaterinenburgin juna (nro 72) pysähtyy illalla Mendelejevon asemalla. Samalle asemalle pääsee myös Moskovan suunnasta. Asemalla päivystävät yksityisautot toimittavat taksin virkaa, ja sitkeällä matkustajalla on toivoa päästä illalla Kudymkariin. Toinen tapa on tulla lentäen Permiin, ja jatkaa sieltä matkaa bussilla Kudymkariin. Matkaa Permistä Kudymkariin on 200 kilometriä. Lentokenttäkin Kudymkarissa on, mutta sen liikenne on tietääkseni vain paikallisliikennettä.

Kudymkarin menneisyys perustuu raudan valmistukseen, metsä- ja maatalouteen. Nykyaikaa kaupungissa edustaa Permin aseteollisuuskompleksiin liittyvä sähkömekaaninen tehdas, jonka työntekijämäärä Kudymkarin tehtailla on noin 400 henkilöä. Kaupungin muu teollisuus on enemmän tai vähemmän maatalouteen liittyvää.

## Kudymkarin kuvia

Nykyisen Kudymkarin paikalla on harjoitettu raudan valmistusta jo pari tuhatta vuotta. Permalaisten vanhassa heimokeskuksessa Kuva-joen rannalla on säilynyt maatuneita, alkujaan puurakenteisia kaupunginmuureja sekä hautausmaa. Kaupunginmuurin ja hautausmaan vanhimmat osat ovat 600-luvulta. Raudanvalmistukseen perustuva talous on antanut paikalliselle asutukselle pysyvän, kaupunkimaisen luonteen. Kudymkar olisi siis voitu esitellä jo tämän kirjan osassa "Historialliset pääkaupungit".

Mongolien valloitussodat 1200-luvulla koskivat myös permalaisia. Permalaiset joutuivat maksamaan veroa Kazanin tataareille. Vuodesta 1522 alkaen veronkerääjät ovat tulleet Moskovasta ja silloin alkoi myös venäläisten maahantunkeutuminen. Strategisesti tärkeä raudan valmistus joutui venäläisiin käsiin. Alistetuilta kansoilta raudan valmistus kiellettiin.

Venäläiset perustivat oman kylänsä Kydymkarin läheisyyteen 1600-luvun loppupuolella, ja kylän nimeksi tuli Kudymkar, permalaisen esikuvansa mukaisesti. Pietari I oli aloittanut suuren sotalaivaston rakentamisen, ja laivoissa tarvittiin tykkejä, ankkureita ja muuta rautaa.

Pietari I aikana Venäjä kävi Ruotsia vastaan Suurta Pohjan sotaa. Raudan hankkijana ja Venäjän keisareiden taustavoimana Uralilla toimi kuuluisa Stroganovien suku. Tsaari Pietari I myi Kudymkarin alueen permalaiset maaorjiksi Stroganovien suvulle tykkejä vastaan.

Stroganovit tulivat kuuluisaksi tykeistään ja saivat nimensä ravintoloitten ruokalistoille. Mielenkiintoisia ihmisiä he olivatkin. Kun Venäjän kirkko 1600-luvulla jakaantui vanhan jumalanpalvelusohjesäännön ja uuden jumalanpalvelusohjesäännön kannattajiin, jäivät vanhan kaavan kannattajat tappiolle. Stroganovien suku oli panostanut vanhaan riittiin, ja joutui vainottuna muuttamaan valtakunnan äärirajoille. Vainot toivat Stroganovit Uralin etumaastoon, mutta kuinkas ollakaan, Uralin seutu oli kovin rikasta köyhään Venäjään verrattuna. Tsaarit olivat valmiita käyttämään rikkaitten vääräuskoisten palveluksia, ja maksoivat tietysti väärällä rahalla.

Stroganovin suvun kasvaessa maaorjamaata jaettiin pienempiin osiin. Kudymkarin seutu oli tullut Aleksanteri Sergejevitsh Stroganovin (1756-1811) omaisuudeksi. Hänen aikanaan Kudymkariin rakennettiin Nikolskin kirkko.

Stoganovit hallitsivat Uralia kuin kuningaskuntaa ikään. Vuodesta 1827 Permin maaorjamaata hallitsi kreivitär Stroganova. Hänen käskystään Kydymkariin rakennettiin toinen tiilirakennus, Stroganovien hallituskonttori kirkkoa vastapäätä. Vuonna 1833 konttorin avajaisten yhteydessä konttorissa alkoi toimia kirjasto ja kirkko perusti eräänlaisen peruskoulun. Vuonna 1872 Stroganovit siirsivät Kudymkarin konttorinsa Inva-joen rannalta rautatehtaan paikalle Kuva-joen rannalle. Kudymkarin konttori jatkoi toimintaansa Inva-joen metsätalouskeskuksen nimellä.

Kun Kudymkarissa vuonna 1909 alkoi toimia lennätinlinja, kaupungissa oli jo nelivuotinen lukio, naisten koulu, kirjasto, sairaala, eläinlääkintäasema, verotoimisto ja poliisiasema. Teollisuutta kaupungissa ei juuri ollut. Varsinaiset kaupunginoikeudet Kydymkar sai vasta 1938.

Nykyisen muotonsa Kydymkar sai 1960-luvulla. Kaupunkiin rakennettiin vesijohto, ja kaupungin julkiset rekvisiitat: teatteri, elokuvateatteri, urheilukenttä, sairaala ja muutamia kouluja.

Komi-permalaisten autonominen alue perustettiin 26.02.1925. Pinta-alaa alueella on 33.000 km2. Alueen asukasluku on noin 160.000, joista 100.000 on komi-permjakkeja. Autonomisen alueen ulkopuolella asuu lisäksi noin 50.000 ihmistä, jotka ilmoittavat kansallisuudekseen komi-permjakki. Hallinnollisesti Komi-Permajakin autonominen alue kuului Permin alaisuuteen, kunnes 1990-luvulla sai Venäjän Federaation itsenäisen "subjektin" aseman. Kädenvääntö Komi-Permalaisesta alueesta venäläistyneen Permin alueen ja Komi-Permalaisten kesken alkoi kuitenkin pian uudestaan, ja nyt Komi-Permjakkien alue kuuluu taas Permin alueeseen.

Kudymkarissa on kaksi hotellia, hallituksen vastarakennettu hotelli, ja hotelli Parma. Yhteystiedot puuttuvat.

Kydymkarista 200 kilometrin päässä oleva Perm on miljoonakaupunki, jossa hotelleja on runsaasti, mm. seuraavat: Vizit, Vostotshnaja, Glorija-3M, Dinamo, Kama, Mikos, Nikol, Ural, Tsentralnaja ja Jubileinaja.

Mikos

ul. Stahanovskaja 10a

puh. 999-7-3422-241999

fax 999-7-3422-221198

13 huonetta

Ural

ul. Lenina 58

614000 Perm

puh. 999-7-3422-344417, -340398

fax 999-7-3422-342609

480 huonetta

Komi-Permalaisten kieli on kehittynyt suomensukuisten kielien permalaisesta haarasta. Permalaisen kulttuurin kukoistuskausi oli 700-200 luvulla ennen Kristuksen syntymää. Kautta kutsutaan arkeologisten löytöjen perusteella Ananjinon kulttuuriksi. Raudan valmistus tunnettiin, ja sen käsittelytaito oli kehittynyttä. Pronssia ja hopeaa käytettiin koruihin ja arvoesineisiin. Kulkuteinä toimivat joet. Kauppa oli vilkasta sekä Iranin ja Babylonian kulttuurikansojen kanssa, samoin läntisten heimojen kanssa.

Permalaisten asuma-alueena Ananjinon kulttuurin aikana oli koko Koillis-Euroopan havumetsävyöhyke. Idässä alue rajoittui Uralin vuorten takaiseen suoalueeseen, jossa elossapysyminen oli vaeltelevien peuralaumojen ja kalastuksen varassa. Tundralla, permalaisten pohjoispuolella asuivat aasialaista rotua olevat, mutta kieleltään suomalais-ugrilaiset kansat. Etelämpänä asuivat volgansuomalaisia kansoja, marien, mordvalaisten, muromalaisten ja merjalaisten kantakansat. Lännessä permalaisten rajanaapureina olivat Vetljuga joen länsipuoliset suomalais-ugrilaiset: merjalaisten ja vepsäläisten esi-isät.

Keski-Aasian aroja 300-luvulla kohdannut kuivuus pakotti arojen paimentolaiskansat liikkeelle. Se pakotti myös permalaiset siirtymään pohjoisempiin metsiin. Permalaiset murteet alkoivat kehittyä eri kieliksi. Kehitys johti ensin udmurtin ja permalaisen kielen syntymiseen. Nykyisin permalaisen kielen kaksi murretta, komi ja komi-permjakki selitetään kahdeksi eri kieleksi.

Sosialistijohtaja Vladimir Iljits Lenin-Uljanov sanoi, että ihmiset lakkaavat juomasta viinaa, kun juopottelun sosiaaliset syyt kommunistisessa yhteiskunnassa poistuvat. Kun yhteiskunnassa ei enää ole itkua eikä kuolon vaaraa, kenenkään ei tarvitse hukuttaa murheitaan viinaan. Jostakin syystä juopottelu ei kuitenkaan lakannut. Myös komi-permalaisten elämää viina sotkee pahasti. Miltei joka perheessä on joku, jonka juominen on tuhonnut. Paikallinen saarnaaja taistelee viinan herruutta vastaan Jeesuksen nimessä, sillä Leninin puheet eivät pitäneet paikkaansa.

Noin 300 kilometrin päässä Kydymkarista etelään sijaitsee Izhevsk, Udmurtian pääkaupunki. Suomalainen, joka ensi kertaa tulee Izhevskiin, yllättyy ja joutuu ehkä arvioimaan uudestaan käsityksiään ugrilaisesta tuohivirsukulttuurista. Kaupunki, josta keskivertosuomalainen ei tiedä yhtikäs mittään, on parhaiten rakennettuja ja siisteimpiä kaupunkeja, mitä Suomen itärajan takana löytyy. Vuonna 1760 perustetun rautatehtaan ympärille perustettu kylä on kasvanut 700.000 asukkaan kaupungiksi.

Udmurttien kotiseudulla oli sekä metsää että rautamalmia, ja se saneli tehtaan paikan. Kuljetusväylänä toimi Izha-joki, josta kaupunki sai nimensä. Rautatehtaan ympärille kasvanut kaupunki on nykyisin Venäjän aseteollisuuden yksi tärkeimmistä keskuksista. Kuuluisin Izhevskin kaupungin tuote maailmalla on Kalashnikov-konepistooli. Nykyaikaisempia aseitakin valmistetaan, mutta tiedot niistä eivät ole julkisia. Muita tuotteita ovat moottoripyörät ja mossen näköiset avolava-autot.

## Izhevskin kuvia

Tsentralnaja

ul. Pushkinskaja 223

puh. 999-7-3412-233090

sekä 999-7-3412-231838

sekä 999-7-3412-232838

Udmurtian tasavallan hallituksen hotelli

Gostinitsa Apparata Pravitelstva Udmurtskoi Respubliki

ul. Pushkinskaja 247a

426008 Izhevsk

Venäjä

puh. 999-7-3412-234936

fax 999-7-3412-239012

puh/fax 999-7-3412-435011

E-mail hotelgov@udmnet.ru

Komfort

ul. Lihvintseva 76

puh. 999-7-3412-768580

Biatlon

Votkinskoe shosse 5a

puh. 999-7-3412-713767

Aeroport

Aeroport (Lentokentän yhteydessä)

tel. 999-7-3412-311649

Vostotshnaja

ul. Lenina 144

puh. 999-7-3412-375619

Komfort

ul. Lihvintseva 76

puh. 999-7-3412-768580

fax 999-7-3412-228628

Aksion

ul. Karla Marksa 265

puh. 999-7-3412-227883

Izhevsk ei ole pelkkä aseteollisuuden keskus. Izhevskissä toimii viisi ylemmän asteen oppilaitosta: yliopisto, teknillinen korkeakoulu, lääketieteellinen akatemia, opettajainkoulutuslaitos ja maatalousakatemia. Yhteensä näissä laitoksissa opiskelee noin 40.000 opiskelijaa, suuri osa heistä kuitenkin vain osa-aikaisesti.

Osoite: Krasnogeróiskaja ul. 71

426034 Izhevsk

Russia

Puhelin: 999-7-3412-761610

Fax 999-7-3412-754249

Vuonna 1931 perustettu Udmurtian kansallinen opettajainkoulutuslaitos sortui Stalinin ajan vainoihin, mutta pääsi aloittamaan toimintansa uudestaan 1952. Vuonna 1972 opettajainkoululaitos (Pedinstitut) muutettiin yliopistoksi.

Nykyisin yliopistossa opiskelee noin 6000 opiskelijaa, jonka lisäksi yliopiston kirjoilla on 2500 etäopiskelijaa. Opettajakunnan vahvuus on noin 800 henkilöä. Tiedekuntia on 18 ja yliopiston alaisia muita oppilaitoksia 7.

Sosialistien hallitsemassa Neuvostoliitossa kaikki "edistykselliset" ihmiset kuuluivat kommunistiseen puolueeseen. Muut, vähemmän edistykselliset, eivät kuuluneet kommunistiseen puolueeseen, ja sillä he olivat vähemmän edistyksellisiä, niinku juoppoja tai uskovaisia. Näistä menneisyyden taakoista edistykselliset ilmoittivat pääsevän eroon ensimmäisen viisivuotisen aikana, mutta taantumukselliset voimat osoittautuivat luultua sitkeämpihenkiseksi, tai ainakin lisääntymiskykyisiksi, sillä kun entisiä kuoli ja tapettiin, tuli uusia sijaan. Kun edistyksellinen Neuvostoliitto vuonna 1990 kaatui talousvaikeuksiin, oli juoppoja ja uskovaisia oli vielä jäljellä kohtalaisen runsaasti, enemmän kuitenkin juoppoja.

Hengellisen elämän juuret, Totuuden, Rakkauden ja Elämän arvostus, ei Venäjän hallitsemassa Izhevskissä ole vahvat. Raamatun osia ilmestyi udmurtin kielellä ensi kerran 1847. Parin sukupolven ajan jopa Raamatun hallussapitokin oli hengenvaarallista. Kun kommunistit olivat ajaneet maailman suurimman ja rikkaamman maan vararikkoa pahempaan tilaan, oli kaikki aloitettava alusta. Hengellisen elämän perusteet on laskettava uudestaan. Vuonna 1997 udmurtin kielellä ilmestyi ensimmäinen Uusi testamentti kirkoista riippumattoman Raamatunkäännösinstituutin, Suomen Luterilaisen kirkon ja Venäjän pravoslaavisen kirkon yhteisenä hankkeena.

Udmurtinkielinen kulttuuri on Venäjän suunnanmuutoksen myötä nopeasti elpynyt. Kirjallisuus, kansanmusiikki, Udmurtin kansallinen ooppera, baletti, sävellystaide ja runous on keksitty uudestaan. Kansanlauluperinne Udmurtin kulttuurin uudet nimet ovat vielä maailmalla tuntemattomia, mutta enää ei olla pelkän Petr Tshaikovskin varassa. Esittävistä taiteilijoista maailmalla tunnetaan parhaiten kansanmusiikkiryhmä Italmas (kullero) ja Koriepanov-Kamskij, Udmurtin kansallislaulun säveltäjä.

Udmurtia julistautui tasavallaksi (ven. Udmurtskaja Respublika) syyskuussa 1990. Pinta-alaa entisessä Udmurttien autonomisessa tasavallassa on 42.000 neliökilometriä. Maasto on tasaista, metsäistä alankoa ja peltoa. Keskilämpötilat talvella ovat 15 pakkasasteen paikkeilla, kesällä lämpötilat vastaavat Etelä-Suomen olosuhteita. Yli 30 asteen lämpötilat kesällä eivät ole harvinaisia. Viljavilla pelloilla vehnä kasvaa hyvin.

Udmurtian 1,6 miljoonasta asukkaasta 58 prosenttia on venäläisiä ja 30 prosenttia udmurtteja. Tataarien osuus väestöstä on 7 prosenttia.

Paljon mielenkiintoista tietoa Udmurtiasta löytyy Udmurtian tasavallan serverin www.udm.ru kautta, ainakin venäjäksi.

Udmurtian tärkeimmät kaupungit ovat:

Izhevsk, 700.000 asukasta

Votkinsk, 100.000 asukasta

Sarapul, 100.000 asukasta

Mozhga, 50.000 asukasta

Glazov jne.

Udmurtia on yksi suurimmista Venäjän menojen maksajista. Sen vientitavaroita ovat öljy, vehnä, puutavara, aseteollisuuden tuotteet - ohjukset yms, paperiteollisuuden ja öljynporaustuotannon laitteet, sairaalakalusteet ja koulutettu työvoima. Izhevskin autoteollisuus ei enää pärjää nykyaikaisessa kilpailussa, mutta sekin on saamassa uutta verta, kun tshekkiläinen Skoda siirtää Felicia-mallistonsa valmistuksen Izhevskin tehtaille Udmurtiaan.

Udmurtit ovat pohjoisen Euroopan vanhinta kantaväestöä. Permalaisesta kantakielestä udmurtti eriytyi omaksi kielekseen 300-700 luvulla. 900-luvulla saapuivat Volgan mutkan seudulle turkinsukuiset Volgan bolgaarit, ja permalaisten oli luovuttava nykyisen Kama-joen eteläisen juoksun rantaseuduista. Mongolivalta 1200-luvulla muutti tilannetta siten, että mongolien alaisuudessa udmurtit pystyivät hallitsemaan maataan omana ruhtinaskuntanaan, mongoli- ja turkkilaisvallan vasallivaltiona.

Kun Kasanin kaanikunta 1552 menetti itsenäisyytensä, liitettiin koko Udmurtia Venäjään. Venäjään tyytymättömien kansojen liike synnytti 1700 luvulla useita kapinoita miehittäjää vastaan. Nyt udmurtit ovat suurelta osalta kieleltään venäläistyneet, tasavallan alueella elävästä 500.000 udmurtista vain maaseudun udmurtit käyttävät äidinkieltään kotikielenään. Udmurtinkielen opetus oli pitkään kielletty Udmurtiassa, mutta viime vuosina udmurtinkielinen opetus on tullut takaisin myös tasavallan pääkaupunkiin. Oman tasavaltansa rajojen ulkopuolella udmurtteja on noin 250.000.

Monet suomalaiset ovat rasisteja. Rasistit tietävät kyllä, missä on rysseli, mutta eivät tiedä missä on Joskar Ola. Ostin aikoinaan Weiling et Göösin kustantaman Ison Suomalaisen tietosanakirjan, ja huomasin, että tietosanakirjakin voi olla rasisti. Joshkar-Olassa asuvat marit eivät ole rasisteja. He tietävät kyllä, missä on Helsinki ja mikä on rysseli.

Vanhemmat ihmiset Suomessa lienevät joskus kuulleet sanan "tseremissit". Marit ovat juuri näitä tseremissejä ja Joshkar-Ola on heidän pääkaupunkinsa.

Lentomatka Helsingistä Moskovaan kestää tunnin ja kolme varttia. Vieressäni koneessa istui amerikkalainen opettaja Jennifer Perk, joka oli luokkansa kanssa matkalla tutustumaan Venäjän suurimpiin kaupunkeihin. Miten ollakaan, Jennifer halusi myös nähdä Taivaan Valtakunnan kansalaisia matkallaan. Kerroin sen vähän, mitä tiesin. Keväällä 1992 kristilliset seurakunnat Moskovassa olivat vielä harvinaisia. Uskovat oli ajettu pois pääkaupungista.

Junalipun osto Moskovasta Joshkar-Olaan oli tehty hankalaksi. Ulkolaisena minun piti ostaa lippu Inturistin toimistosta, ja sen löytäminen vei aikansa. Onnistuin saamaan lipun Kazaniin menevään junaan, ja niin pääsin matkaan vielä samana päivänä. Aamulla oli vielä junanvaihto Marin tasavallan rajalla Zelenyi Dolissa, josta Joshkar-Olaan saavuin muutaman tunnin kuluttua.

Olin menossa Joshkar-Olaan ensimmäistä kertaa. Ohotan meren kalastusaluksilla 1988-1990 olin tutustunut kahteen marilaiseen serkukseen Zannaan ja Natashaan. Mereltä palattuani olin jatkanut yhteydenpitoa heidän kanssaan. Zanna oli käynyt minun kutsustani Suomessa, ja hänen äitiinsä olin tutustunut kirjeitse. Muita en sitten kaupungista tuntenutkaan. En kuitenkaan ollut menossa paikkaan sattumalta. Herran käskystä olin jo 70-luvulla valinnut kolme kaupunkia, ja Joshkar-Ola oli niistä yksi. Oli mielenkiintoista nähdä, mitä merkitsee mennä sinne, mihin Herra on tien valmistanut.

Zannan äiti Lydia Kurtseva otti minut vastaan kotonaan eleettömän ystävällisesti. Lydia oli sitä tyyppiä, jonka ei tarvinnut näyttää olevansa rikas tai köyhä, viisas tai tyhmä. Lastentarhan opettajana hän oli sekä rikas, että köyhä. Omia lapsia oli kaksi, poika ja tyttö. Mies oli jossakin vaiheessa lähtenyt matkoihinsa. Nyt lapset olivat aikuisia, mutta ei täysin. Poika asui edelleen äidin luona.

Lydian kotikieli oli venäjä. Lapset eivät enää osanneet äidin kieltä. Oman kielen puhuminen oli pitkään ollut lailla kiellettyä. (Neuvostoliittohan oli sen YK:n perustajajäsen). Lydia kertoi, että lastentarhan opettajia uhattiin toimesta erottamisella, jos he puhuisivat lasten kanssa maria. Lapset olivat mareja, miksi siis hän, joka myös oli mari, ei saanut puhua lasten kanssa heidän yhteistä kieltään? Erottakoot, oli Lyydia päättänyt. Lyydiaa ei erotettu. Monet merkittävässä asemassa olevat marit asettuivat puolustamaan sympaattista lastentarhanopettajaa. Monikymmenvuotisesta työstä oli nyt tuulen suunnan muututtua annettu tunnustuspalkintokin, väritelevisio. Nyt Lydia harrasti marin kieltä marin kielen kerhossa. Hän halusi esitellä minut ystävilleen.

Lydian kanssa menimme Mari Elin, Marin Tasavallan, presidentin lehdistösihteerin Vasilij Georgijevitsh Janalovin luo. Vasili Georgievitsh opiskeli suomea, mutta puhuimme silti venäjää.

Suomalaisten tulo Moskovan hankalan välietapin kautta sukulaiskansan luo aina tapaus ja voitto. Kauan on meitä usutettu toistemme niskaan. Marejakin on kuollut sodissa Karjalan kannaksella. Joimme kahvia, katselimme videoita. Kerroin työstäni venäjän tulkkina, ensin laivatelakoilla ja nyt sotilaskylän rakennustyömaalla Shaikovkassa, Kalugan läänissä. Paikallinen marinkielinen sanomalehti kirjoitti jutun vierailevasta suomalaisesta, joka kirjoittaa kirjoja.

Vasilij Janalovilta sain myös muutaman rukoushuoneen osoitteet. Zanna ja Zannan veli lähtivät oppaakseni. Kaikki seurakunnat olivat venäjänkielisiä ja itseensä sulkeutuneita, ei siis ihme, että ne Marinmaalla olivat jääneet pieniksi. Odottamaani hengellistä veljeyttä pääsin kokemaan vasta, kun saavuimme pääkaupungin ulkopuolelle Krasnogorskin kylään, Nikolai Borisovin kotiin, jossa minäkin tunsin olevani kuin kotonani. Nikolailla oli tietenkin myös sauna.

Joshkar-Ola on Marin tasavallan pääkaupunki. Kaupunki on perustettu 1584 Vähän Kokshara-joen rannalle. Nykyisin kaupungissa on 250.000 asukasta.

Entisen Neuvostoliiton alueen kaupungit ovat kaikki saman kaavan mukaan rakennettuja. Päällisin puolin ne ovat samanlaisia, mutta ulkonäkö pettää. Kun Kommunistinen hirmuvalta kaatui, useimmissa kaupungeissa vallan peri järjestäytynyt rikollisuus. Kun Moskovassa istuva keskushallitus ei joko halunnut tai ei pystynyt maksamaan maaseutukeskuksien virkamiehille palkkaa, oli mafia halukas auttamaan. Se ryhtyi maksamaan palkkaa maaseudun viranomaisille, ja sai vastalahjaksi sellaisia vapauksia, joita kunniallisessa maailmassa pidetään rikollisina. Tässä suhteessa Joshkar-Ola eroaa edukseen useimmista Venäjän kaupungeista. Sen hallintokoneisto tekee työtä kutsumuksesta, ei rahasta. Se ei ole myytävänä. Yhteiskunnan rakenteet ovat säilyneet, ja kaupunki on pysynyt suhteellisen turvallisena.

Ensimmäisen käyntini jälkeen valta Joshkar-Olassa on kuitenkin siirtynyt paikallisissa presidentinvaaleissa venäläiskansalliselle liikkeelle, jota kaupungin ja koko tasavallan rauhallisuus ei selvästikään miellytä. Aivan viime hetken tiedot Marin tasavallasta eivät näytä hyviltä.

## Joshkar-Olan kuvia

Joshkar-Ola on vilkas yliopistokaupunki. Marin kieli tuli 1990-luvulla maan toiseksi viralliseksi kieleksi, ja yliopiston käytävillä sitä viljellään ahkerasti. Filologisen tiedekunnan opiskelijat lukevat myös suomea. Suomalaisia opiskelijoita saattaisi kiinnostaa marin ja englannin kielen opintolinja.

Miltei kaikissa Venäjän kaupungeissa on aseteollisuutta. Joshkar-Olassa on vanhan teknologian asetuotantoa, mutta tykkejä ja vastaavaa tavaraa Venäjällä on niin paljon, ettei sitä enää kannata valmistaa. Nyt tehtaat seisovat. Joshkar-Olassa on harjoitettu myös lääkkeiden ja radioiden valmistusta, mutta tämäkin tuotanto on hiipunut. Jääkaappien ja muiden kylmäkoneiden valmistukseen on haettu apua italialaisilta yrittäjiltä, turkkilaiset ovat olleet mukana sahateollisuutta kehittämässä. Suomalaista vaikutusta heimokansan elinehtojen parantamisessa ei juuri näy, vaikka yhteistyö esimerkiksi metsäkonealalla olisi mitä Joshkar Olan kanssa olisi mitä luontevinta. Nyt Joshkar Olan teollisuus on lähtenyt kilpailemaan harvestereiden ja kuljetuskaluston tuotannossa suomalaisten kanssa. Laatua ei vielä ole, mutta onhan sillä kotikenttäetu Venäjän markkinoilla.

Suomesta Joshkar Olaan matkustetaan tavallisesti Moskovan kautta. Moskovasta Joshkar Olaan on matkaa noin 700 kilometriä, joka voidaan taittaa joko autolla, junalla tai lentäen.

Suomen junat tulevat Moskovaan Leningradin asemalle aamulla. Kadun toiselta puolelta Kazanin asemalta lähtevät junat itään. Joshkar-Olan juna lähtee iltapäivällä. Aikaa jää muutama tunti lipun ostoa varten. Jos lipun osto onnistuu, voi toivoa olevansa huomenissa aamupäivällä Joshkar-Olassa. Marin junat ovat tavallisesti siistejä, ja palvelu ystävällistä.

Paluumatkalle lippu kannattaa varata ajoissa. Venäläisillä lippukassoilla on otsaa tehdä vaikka mitä. Tavallista on, että ulkolaisilta matkalipun hinta peritään kolminkertaisena. Lentolipun hinta onkin huomattavasti halvempi, kuin kolminkertainen hinta junalipusta.

Lentomatka Suomesta Joshkar-Olaan on hankala, yritti sitä niin tai näin. Joshkar-Olasta on lentoyhteyksiä etupäässä vain Moskovan ja Pohjois-Uralin suuntaan. Moskovan kautta lennettäessä hankaluutena on lentokentän vaihto Moskovassa. Toinen tapa on lentää Pietarin kautta Tatarstanin pääkaupunkiin Kazaniin, josta loppumatkan noin 200 kilometriä, on tehtävä maitse. Paikallisliikenteen junat Kazanista Joshkar-Olaan ovat hitaita, mutta junamatka on silti linja-automatkaa mukavampi.

Lentokoneet Suomesta Moskovaan saapuvat Sheremetjevon lentokentälle Moskovan pohjoispuolelle. Lentokoneet Moskovasta Joshkar-Olaan lähtevät Bykovon lentokentältä, noin sadan kilometrin päässä Sheremetjevosta. Moskovan taksit eivät ole halpoja, eivätkä muutenkaan luottamusta herättäviä. Sheremetjevosta on olemassa jonkinlaisia bussikuljetuksia Moskovan kahdelle muulle lentokentälle, Vnukovoon ja Domodedovoon, mutta Bykovon bussia ei ole silmiini osunut. Ja sitä paitsi lennot Joshkar-Olaan lähtevät yleensä aamulla niin aikaisin, ettei niille suoraan Helsingin koneesta kuitenkaan ehtisi. Tätä kirjoittaessa on olemassa vain yksi iltavuoro viikossa, sunnuntaisin.

Automatka Suomesta Joshkar-Olaan on varsinaista elämysmatkailua. Kartalla selväpiirteisimmältä näyttää reitti Viipurin ja Pietarin kautta Moskovaan (tie M10) ja sieltä Kazanin tietä (tie M7) Niznyi Novgorodin tsuvassien pääkaupunkiin Cheboksaryyn. Cheboksaryn takaa löytyy voimalaitoksen silta, jota pitkin pääsee Volgan yli. Volgan etelärannalla on Tsuvassian tasavallan raja ja tieliikennepoliisin tiesulku, josta saatu kokemus ei ole hyvä. On syytä varautua pienen aiheettoman sakon maksuun. Oikeudenmukaisuuden voi unohtaa, sillä siitä saatetaan rangaista kolmen tunnin pidätyksellä. Volgan toisella rannalla onkin jo Marin tasavallan tiesulku. Volgalta Joshkar-Olaan johtava tie on uusi ja hyväkuntoinen. Matkaa on pääkaupunkiin rajalta on vajaa sata kilometriä.

Moskovan kautta kulkevan reitin hankaluutena ovat tieliikennepoliisit ja vilkas liikenne. Tieliikennepoliisit asettelevat merkkejään arvaamattomiin paikkoihin, ja odottavat metsästäjän tavoin saalistaan. Tavallisia ovat 40 km/h rajoitukset suorilla tieosuuksilla, mutta myös muita rahastuskeinoja on runsaasti. Pienikin rike voi johtaa ajokortin takavarikointiin. Kiristyksen uhrin odotetaan maksavan sata dollaria siitä, ettei hän joudu etsimään korttiaan hänelle tuntemattomasta osoitteesta virka-aikana. Kortin takaisinsaamiseksi on maksettava sakot, mutta sakon saajan pankkitietoja ei anneta. Ne on maksajan selvitettävä itse. Ja jos satut löytämään paikan, johon korttisi on joutunut, voit varautua muutaman päivän odotukseen, ennen kuin pääset korttisi päällä istuvan virkamiehen puheille.

Tieosuus Suomen rajalta Moskovaan on pahin. Moskovan jälkeisellä osuudella tieliikenteen valvojat ovat suhteellisen lainkuulijaisia. Ulkolaisia rahastettavia Moskovan takamailla on vähemmän. Sakkoja voi saada sielläkin, mutta tavallisesti vain jostain laillisesta syystä. Hankaluutena Moskovan takana on kapea tie ja vilkas liikenne. Kazanin maantietä pitkin liikkuu valtaosa Moskovan ja Uralin teollisuusseudun välisestä maantieliikenteestä.

Mitään pakkoa Pietarin-Moskovan tien (M10) käyttämiselle ei ole. Itse olen ajanut usein Tallinnan kautta ensin Pihkovaan, sitten Kiovan tietä, kunnes pääsen Riian-Moskovan valtatielle. Liikenne Riian valtatiellä on vähäistä, tie paremmassa kunnossa, ja rahastajia tuskin lainkaan. Metsäisillä osuuksilla ei kannata kuitenkaan pysähdellä.

Kolmas vaihtoehtoinen reitti kulkee Pietarista Tihvinän suuntaan, mutta reitin käyttäjän tulee hankkia kunnon kartat. Reitti ei ole lyhin mahdollinen, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Matkalla voi poiketa monessa mielenkiintoisessa historiallisessa kohteessa.

Joshkar-Olan hotellit

Vostok

ul. Sovetskaja, 125

puh. 999-7-8362-557813

Joshkar-Ola

Leninskij prospekt 26

puh. 999-7-8362-121447

sekä 999-7-8362-592503

Turist

ul. Karla Marksa 109

puh. 999-7-8362-126852

Marit

Marin kielessä on kolme murretta, joista suurinta, niittymaria, puhuu äidinkielinään noin puoli miljoonaa marilaista. Niittymaria puhutaan paitsi Marinmaalla, myös sen pohjoispuolella, Vjatkan eli Kirovin läänissä.

Läntistä murretta, vuorimaria, puhutaan Kozmodemjanskin (Tsykman) kaupungissa ja sen ympäristössä Volgan varrella. Länsimarin puhujia on noin 35.000. Murre on niin lähellä niittymaria, että kahteen kirjakieleen ei luulisi olevan tarvetta.

Marista 1500-luvulla venäläisiä pakoon lähteneiden marien jälkeläisiä asuu Bashkortostanissa, noin 400 kilometrin päässä historiallisesta kotimaastaan. Bashkortostanissa asuvia mareja nimitetään itämareiksi.

Kaupungeissa, varsinkin Joshkar-Olassa, on myös paljon (noin 130.000) vain venäjää taitavia mareja. Lastentarhoissa venäjän käyttö oli pakollista, ja kun vielä koulutkin olivat venäjänkielisiä, kadottivat lapset äidinkielensä. Venäläisiä lapsista kuitenkaan ei tullut, myös pakkovenäläistetyt lapset tuntevat olevansa mareja.

Marit erkanivat volgansuomalaisten kantakansasta noin 2000 vuotta sitten. Tuhat vuotta myöhemmin marit joutuivat Volgan bolgaarien voimakkaan vaikutuksen alle, ja 1300-luvulta alkaen mongoolien ja tataarien valta ulottui myös marien keskuuteen. Mongolien vallan jatkeena 1500-luvulle saakka toimi Kazanin ruhtinaskunta. Kun Moskova valloitti Kazanin vuonna 1552, joutuivat myös marit venäläisen vallankäytön uhreiksi.

Venäläisten valtaan tyytymättömien keskuudessa syntyi vuonna 1670 kapina, johon ottivat osaa tsuvassit, marit, mordvalaiset ja tataarit, sekä myös venäläiset maaorjat ja Donin kasakat. Stenka Razinin johdolla joukot lähestyivät Moskovaa, mutta kärsivät lopulta tappion Simbirskin luona Volgan eteläjuoksulla.

Osa marien asuttamasta alueesta julistettiin vuona 1936 Marin Autonomiseksi Neuvostotasavallaksi. Samalla kuitenkin johtavat marilaiset tapettiin, joten "autonomia" oli vain kansanmurhan naamiointiin tarkoitettu propagandatemppu. Neuvostoliiton hajotessa marit julistautuivat itsenäiseksi lokakuussa 1990, ja vuonna 1992 otettiin käyttöön uusi nimi, Mari El, Marin tasavalta.

Marin tasavallan pinta-ala on 23.000 neliökilometriä. Volgan rantamaat ovat metsäisiä, pohjoisessa on laajoja hyvin viljeltyjä peltomaita. Marilaisella maataloudella onkin venäläiseen maatalouteen verrattuna suuri etu: Marit lähtevät aamulla töihin, ja eivät tavallisesti ole juovuksissa vielä illallakaan. Sosialismin aikaan maataloustuotteet vietiin niin tarkkaan Moskovaan, että marien piti käydä Moskovassa makkaraa ostamassa. Nyt tilanne on korjaantunut, mutta nyt raha on jäänyt Moskovaan, eikä mareilla ole varaa ostaa omaa makkaraansa.

Rahan puute haittaa myös marinkielisten koulujen toimintaa. Venäjänkielisiin oppikirjoihin valtiolla on varaa, marinkielisiin ei.

Marin tasavallassa asukkaita on noin 800.000, joista vajaa puolet on mareja. Venäläisiä on saman verran kuin mareja, muista kansoista suurimman ryhmän muodostavat tataarit, noin 6% väestöstä.

Jokaisessa kielessä eniten käytetyt sanat ovat kielen vanhimpaa ainesta. Vaikka marin ja suomen kielten tiet lähtivät kehittymään eri suuntiin jo tuhansia vuosia sitten, ovat nämä vanhat sanat säilyneet samoina molemmissa kielissä. Lukusanat tai muut tärkeimmät sanat eivät ole alttiita muoti-ilmiöille:

Mari (itämari) Suomi

Ik Yksi

Kok Kaksi

Kum Kolme

Nyl Neljä

Vitsh Viisi

Kud Kuusi

Shym Seitsemän

Kandash Kahdeksan

Indesh Yhdeksän

Lu Kymmenen

Marin kielessä käytetään suomalais-ugrilaisille kielille huonosti sopivia venäjän aakkosia. Nykyisellä tietokoneiden aikakaudella ei liene vaikea laatia sellaista tietokoneohjelmaa, joka automaattisesti muuntaisi marinkielisen kirjoituksen suomalaiselle paremmin ymmärrettäväksi latinalaista merkistöä käyttäväksi kirjoitukseksi. Olisi niin mukava oppia vähän puhumaan maria.

Marissa massaturistilla ei ole mitään tekemistä. Tasokkaita lomakohteita ei ole. Kiinnostavia kohteita Mari Elistä voi löytää vain ihminen, joka jo tullessaan tietää, mitä on tullut hakemaan. Mutta jos tulija on vähän utelias, voi hän löytää kiinnostavaa katseltavaa myös Joshkar-Olassa. Taksi ja muut palvelut toimivat miltei suomalaisella täsmällisyydellä ja ihmiset ovat ystävällisiä. Viimeksimainittu ei kuitenkaan koske rautateiden lipunmyyntiä.

Kaupungin keskustassa on kolme hotellia. Suurin ja kaunein on Joshkar-Ola, tasavallan hallituspalatsia vastapäätä. Kaupungin muut hotellit ovat nimeltään Turist ja Vostok.

Kolmenkymmenen kilometrin päässä Joshkar-Olasta Kazanin suuntaan pienen järven rannalla on hotelli- ja hoitolaitos Lesnaja Skazka. Hotellin sähköpostiosoite on Skazka@ol.nid.ru Hotelli on mäntymetsän keskellä, vesikin järvessä näyttää uimakelpoiselta.

Sosialistiseen tapaan rakennetussa kaupungissa erilaisilla laitoksilla on suuri merkitys. Pistäytymisen arvoisia ovat Marinmaan kansalliskirjasto, Kotiseutumuseo, Marinmaan kansallisteatteri ja Venäläinen teatteri. Nähtävyyksiä ovat myös kaupan vapautuksen myötä syntyneet basaarityyppiset torit. Joshkar-Olassa on yksi basaari kaupungin keskustassa ja toinen Sombathean kaupunginosan eteläreunalla.

Maaseutu marinmaalla on mielenkiintoisempaa kuin kaupungit. Talot ovat yleensä hirrestä rakennettuja, ja niissä on omat saunat, motsat. Venäläiseen malliin rakennetuista kaupungeista kunnon saunaa tuskin löydätkään. Mutta maalla on toisin. Ne motsat, joissa minä olen käynyt, ovat olleet hyvin samanlaisia, kuin vastaavat suomalaiset saunat maaseudulla ennen jatkuvasti lämpiävien saunojen tuloa.

Tietoja Joshkar-Olasta ja Mari Elistä

Kaupallisen Joshkar-Olan internetsivuja löytyy serverin www.yoshkar-ola.com sivuilta. Marin tasavallan oma infokanava on osoitteessa www.mari.su ja www.mari-el.ru Marin tasavallan uutisia löytyy venäjän ja englannin kielellä julkaistavan KutoKodu, Koti ja tulisija-lehden nettisivuilta http://kudokodu.mari-el.ru ja siinä esitettyjen linkkien kautta.

Tatarstanin pääkaupunki Kazan

Matkailija, joka saapuu Joshkar-Olaan Kazanin kansainvälisen lentokentän kautta voi joutua yöpymään Kazanissa. Kazanista Joshkar-Olaan pääsee junalla tai bussilla. Kazanin hotelleja:

Tatarstan

ul. Pushkina 4 (Tukain aukio)

420111 g. Kazan

puh. 999-7-8432-316704

fax 999-7-8432-388568

Muita: Bulgar-Meta, Business Center Everest ja hotelli Regina.

Marit tulivat tunnetuiksi suomalaisille vasta 1800-luvulla, kun kielentutkijat alkoivat toden teolla tutkia suomalais-ugrilaisten kansojen kieltä, tapoja ja menneisyyttä. Tästä menneisyydestä on edelleen vaikea saada selkoa, sillä kirjallisia muistomerkkejä Itä-Euroopan tapahtumista ei suomen kielellä ole juuri näkynyt. Arkeologian tuomat tiedotkin ovat jääneet eri maiden yliopistojen kassaholveihin niin, että en ainakaan minä niitä netistä juuri löytänyt. Jonkinlaista täydennystä tietoihin saa tutustumalla Venäjän ortodoksisen kirkon pyhimystaruihin ja Novgorodista Marien maille Vjatkaan perustaman itsenäisen siirtokunnan asiakirjoihin 1200-luvun alusta alkaen. Tämä Vjatkan siirtokunta tunnetaan Vjatkan tasavallan nimellä, joka oli suhteellisen itsenäinen vuoteen 1391 saakka, jonka jälkeen se kuului osana Kultaisen Ordan kaanikuntaan aina vuoteen 1489 asti vaihtelevasti Galitsh-Mersherskin ruhtinaskunnan, Nizhnij-Novgorodin tai Moskovan alaisuudessa.

## Joshkar Olan kuvia

Mordovian Tasavallan pääkaupunki sijaitsee laajan, hedelmällisen maatalousalueen keskellä. Kolmasosa tasavallan miljoonasta asukkaasta asuu sen pääkaupungissa Saranskissa. Kaupungin läpi virtaava pieni Insarin joki lieventää Stalin aikana rakennetun kaupungin keskikaupungin kolkkoa ilmettä. Uudemmat lähiöt ovat kasvaneet Saranskin tärkeimpien tuotantolaitosten, kemiallisen tehtaan ja sähkölampputehtaan ympäristöön.

Saranskin seudun mordvalaiset lähtivät venäläisten mukaan sotaan tataareja vastaan, mutta kun tataarit vuonna 1522 oli voitettu, tuli entisistä liittolaisista isäntiä. Vuonna 1641 entisestä Atemarskin varuskunnasta tuli kaupunki, joka nyt tunnetaan Saranskin nimellä.

Venäjän liikenne kulkee valtaosin Moskovan kautta. Poikittaisliikennettä on vähän, eikä Saransk ole poikkeus. Junamatka kuudensadan kilometrin päässä sijaitsevasta Moskovasta sujuu yhdessä yössä. Juna lähtee Kazanin asemalta, joka löytyy vastapäätä Leningradin asemaa, sitä, jonne junat Suomesta tulevat.

Saransk

ul. Kommunistitsheskaja 35

puh. 999-7-8342-178882

sekä 999-7-8312-176449

fax 999-7-8342-178901

Pravitelstvennaja (Hallituksen hotelli)

Prospekt Lenina 2

puh. 999-7-83422-43683

sekä 999-7-83422-41577

Tsentralnaja

ul. Sovetskaja 49

puh. 999-7-8342-170522

Sura

ul. Polezaeva 49

puh. 999-7-83422-43683

N.L. Ogarevin mordvalainen valtionyliopisto:

Osoite: Mordovskij gosudarstvennyi universitet imeni N.L. Ogareva

ul. Bolshevistskaja 68

Saransk

Mordovskaja respublika

430000 Venäjä (Russia)

Puh.: 999-7-8342-2-44627, -99709 (venäjänkielinen)

999-7-8342-327377 (rehtorin kanslia)

999-7-8342-327961 (ulkolaisasiain toimisto)

Fax: 999-7-83422-47951 (ulkolaisasiain toimisto)

Sähköposti ryabovame@mrsu.ru (ulkolaisasiain toimisto)

Vaatimattoman näköinen yliopisto löytyy kaupungin keskustasta Saransk-hotellin takaa. Yliopistossa opiskelee 11000 opiskelijaa, jonka lisäksi muutamia tuhansia opiskelijoita on yliopiston kirjoilla etäopiskelijoina. Yliopisto ottaa vastaan ulkolaisia opiskelijoita, joilta peritään 1300-1500 dollarin maksu lukuvuodesta. Ulkolaisia opiskelijoita on lääketieteellisessä, filologisessa tiedekunnassa, elektroniikan ja valotekniikan tiedekunnassa ja koneenrakennusinstituutissa. Filologisessa tiedekunnassa voi opiskella mm. suomea. Ruotsalaisilla on yliopistolla oma toimistonsa, jonka osoite on swedencenter@mrsu.ru Toimiston kotisivuille pääsee yliopiston serverin www.mrsu.ru kautta.

Lisätietoja Mordoviasta, yliopistosta, kulttuurielämästä ja Mordovian tasavallan muista asioista löytyy osoitteesta http://whrm.moris.ru/ sekä kansanmusiikkiyhtye Tooraman sponsoroimilta sivuilta osoitteessa http://www.torama.ru/erzia

Saranskin teollisuus on suunniteltu Neuvostoliiton tarpeisiin, mikä nykytilanteessa on aiheuttanut kaupungissa suuria vaikeuksia. Kukaan ei enää tunnu tarvitsevan suunnattomia määriä hehkulamppuja tai kotimaisia televisioita. Myös maatalouskoneiden kysyntä on romahtanut, sillä vapautunut kauppa on tehnyt vanhanaikaisista laitteista epäkuranttia tavaraa. Saranskin teollisuus etsii innokkaasti ulkolaisia sijoittajia, jotka toisivat mukanaan sekä rahan ja osaamisen. Pienten tai kokonaan maksamattomien palkkojen turvin teollisuutta pidetään kuitenkin hengissä.

Saranskin kuuluisa sähkölampputehdas, nykyinen AO Lisma tuottaa sekä tavanomaisia sähkölamppuja että niitä nykyaikaisempia lamppuja ja polttimoita. Tehdas työllistää vielä nykyäänkin yli 12000 Saranskin asukasta. Saranskin lääketieteellistä teollisuutta edustava AO Biohimik valmistaa antibiootteja ja muita sairaanhoidossa tarvittavia valmisteita. AO Rezinotehnika tuottaa kumituotteita eri tarkoitukseen. AO Saranskkabel valmistaa kaapeleita.

Elektroniikan tuotteita valmistavista yrityksistä AO Elektrovyprjamitel valmistaa mm. tasasuuntaajia. Kaupungin useat muut yritykset varustavat elektroniikan komponentteja, mutta valmiita televisioita kokoavassa yrityksessä on työntekijöitä enää vain noin 300.

Mordovia julistautui itsenäiseksi tasavallaksi joulukuussa 1990. Vuonna 1994 tasavallan nimeksi tuli Mordovian tasavalta. Pinta-ala on 26.000 km2. Asukkaita tasavallassa on noin miljoona. Pääkaupungissa asuu 40 % asukkaista, muut 6 kaupunkia ja 19 asutuskeskusta ovat pieniä. Maaseudulla asuu 40% tasavallan asukkaista. Mordvan tasavalta on kuuluisa myös suljetuista kaupungeistaan, joista osa on vankileirejä ja osa kemiallisten aseiden ja atomiaseiden kehittelykeskuksia.

Väestöstä vain kolmannes on mordvalaisia, toinen kolmannes venäläisiä, ja loput tataareja, tsuvasseja ja lukuisia muita kansoja.

Mordovia sijaitsee Pohjois-Euroopan metsävyöhykkeen ja eteläisemmän metsäarovyöhykkeen rajaseudulla. Neljäsosa pinta-alasta on metsää. Loppu on kumpuilevaa, hedelmällistä viljelysmaata. Maa tuottaa huomattavan osan Venäjän tarvitsemasta leipäviljasta, ohrasta, tattarista, sokerijuurikkaasta ja hampusta. Maito- ja lihakarjan kasvatusta varten viljellään rehukasveja.

Talvet ovat kylmiä, tavallinen lämpötila tammikuussa on 10-12 pakkasastetta, kesällä on lämmintä, heinäkuun keskilämpötila on 19 oC. Vuotuinen sademäärä on luokkaa 500 mm. Maaseudun harmaat kylät on rakennettu kumpuilevan maaston alavimpiin paikkoihin, jossa ne ovat paremmin suojassa talven kylmiltä tuulilta.

Aasian arojen kuivuminen 200-luvulla pani liikkeelle hunnit. Nopeilla hevosillaan hunnit tulivat Uralille, saivat mukaansa ostjakit ja työnsivät edellään monia Itä-Euroopan kansoja Etelä-Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan saakka. Hunnit kulkivat Mordovian kautta, mutta eivät saaneet mordvalaisia liikkeelle. Syy oli yksinkertainen: Mordvalaiset olivat maanviljelijöitä. He tulivat toimeen ilman ryöstelyäkin. Sitä paitsi heidän hevosensa olivat työhevosia, sodankäyntiin ne olivat liian hitaita. Mordvalaisille riitti, että ryöstelevät joukot eivät jääneet heidän kiusakseen Mordoviaan.

Mordvalaiset, samoin kuin monet muut suomalais-ugrilaiset heimot, mainitaan goottilaisen munkin Jordanesin Getica-nimellä tunnetussa historiankirjassa vuodelta 551. Jordanesin mukaan mordvalaiset olivat ennen kansainvaellusta goottilaisen kuninkaan Ermannarikin alamaisia. Bysantin hallitsijan Konstantinos Porfyrogennetoksen kirjassa "Valtakunnan hallinnosta" mainitaan mordvalaisten maa, Mordia. (900-luku).

Kansainvaellusten jälkeen hasaarit nousivat Kaakkois-Euroopan mahtitekijäksi. Hasaarien valta ulottui laajimmillaan 850-luvulla Etelä-Uralilta Kiovaan ja Volgalta Mustalle merelle. Hasaarien kuninkaan Josifin kirjeessä mainitaan ersän ja burtassien mordvalaisheimot kuten myös marit hasaareille veroa maksavien kansojen joukossa.

Hasaarien vallan alla oli huomattava määrä juutalaista kauppiaskansaa, ja hasaarien kaani Obadjan aikana 800-luvulla juutalaisuudesta tuli hasaarien hallitsevan luokan uskonto. Mooseksenuskoiset hasaarit olivat rauhallista kansaa ja hasaarien valtakaudella Mordva voimistui.

Hasaarien kielen sukulaisuussuhteista muihin kieliin ei ole saatu varmaa tietoa. Mahdollisesti hasaarit kuuluivat turkkilais-tataarilaisiin kansoihin, mahdollisesti he olivat mordvalaisia tai heidän sukulaisiaan. Niitä mordvalaisia, joihin hasaarit eniten vaikuttivat, nimitetään karataiksi. Karatai-mordvalaisia on jäljellä vain hyvin vähän. He asuvat Tatarstanissa.

Hasaarit joutuivat mittelemään voimiaan viikingien kanssa 900-luvun lopulla ja hävisivät. Kun hasaarien valta 1000-luvun alussa kukistui, sodat alkoivat uudelleen. Uudet vaikeudet kohtasivat mordvalaisia. Kansainvaelluksen aikana kokonaiset kansat olivat tottuneet elämään riistelemällä toisia, niitä, joilla oli kultaa, joka kimaltaa, ja niitä, joilla oli jotain syötävää. Mordvalaisilla ei ollut kultaa, mutta syötävää oli.

Viikingit olivat Itä-Euroopan suomalaisten esi-isien pyynnöstä tulleet hallitsijoiksi Viroon, Novgorodiin ja Valgetjärvelle. Pian he valloittivat myös slaavilaisen, hasaarien hallitseman Kiovan. Mordva joutui nyt maksamaan "rusille", Ruurikin viikinkidynastialle. Kyse oli ryöstöverosta, jota kerättiin niiltä, jotka pitivät parempana maksaa kuin tapella.

Ruseiseiksi nimitetyt viikingit liikkuivat jokia pitkin. Muroma Oka-joen rannalla oli joutunut viikinkidynastian valtaan 1071. Mordvalaisten maille rusit perustivat Volgan varrelle Niznyi Novgorodin linnakkeen vuonna 1220. Rusien hyökkäys Mordvan sydänmaille alkoi 14. tammikuuta 1228. Hyökkääjien joukossa oli mukana jo Muroman ruhtinas Juri Davidovits. Puolustusta johti heimopäällikkö Purgas. Venäläisessä kronikassa kerrotaan rusien sodankäyntitavoista vuodelta 1228:

Elo poltettiin ja tuhottiin, karja teurastettiin, kylät poltettiin ja Purgaksen maan asukkaat miekalla tapettiin armahtamatta, ja muut otettiin vangiksi ja lähetettiin kuka minnekin. Mordvalaiset, jotka tästä kuulivat, juoksivat metsissä oleviin linnoituksiinsa, ja se, joka ei juossut, tuhottiin.

Rusien pyrkimykset viivästyivät, kun mongolit ja turkkilaisheimot 1200-luvun alussa hyökkäsivät Eurooppaan, ensin Iranin suunnalta. Kalka-joella Mustanmeren pohjoisrannikon tuntumassa, nykyisen Donetskin kaupungin lähistöllä Ukrainassa hyökkääjä voitti alaanien, kumaanien (polovtsien) ja Kiovan rusien yhdistyneet sotajoukot 1223 ja vielä samana vuonna mongolien joukot hyökkäsivät mordvalaisia ja Volgan bolgaareja vastaan. Mordvalaisten ja bolgaarien onnistui torjua hyökkäys ja mongolit palasivat kotiin keräämään voimia. Vuonna 1237 mongoolit tulivat takaisin ja löivät Volgan bolgaarien ja mordvalaisten joukot Volgalla, jonka jälkeen mongolit kävivät viikinkidynastian hallitsemien ruhtinaskuntien kimppuun.

Vuonna 1444 mordvalaiset taistelivat taas mongolivaltaa vastaan, nyt yhdessä Moskovan venäläisten kanssa. Mongolien ja tataarien valta Mordoviassa päättyi 1485, mutta liittolaisesta oli tulossa uusi ongelma.

Mongolien pääkaupunkinan oli ensin Sarai Volgalla, ja kun mongolien valta kaatui sisäisiin selkkauksiin, vallanpitäjinä jatkoivat Kazanin tataarit. Venäläiset etenivät Nizhnyi Novgorodista ja valloittivat Kazanin 1552. Moskovan voitto Kazanista saattoi myös mordvalaiset Moskovan valtapiiriin. Uusi miehitysvalta jakoi maan ortodoksikirkon ja omien valtaherrojensa kesken. Mordvalaiset tehtiin orjiksi omassa maassaan. Suuri osa mordvalaisia pakeni miehitysvaltaa silloin vielä vähänasutulle seudulle Volgan itäpuolella.

Moskovan valtaan joutuneet mordvalaiset ja tataarit nousivat monta kertaa kapinaan miehittäjää vastaan. Tunnetuimmat kansannousut tapahtuivat Ivan Bolotnikovin (1606-1607), Stenka Razinin (1670-1671) ja Emeljan Pugatshovin (1773-1775) johdolla.

Moskovan valloitussotien todellinen lietsoja oli Venäjän kreikkalais-katolinen kirkko. Kun valloitettujen kansojen kapinat oli kukistettu, kirkko ryhtyi alistamaan sieluja. Vuonna 1740 alkoivat pakkokastamiset mordvalaisten, marien ja muiden Volgan lähiseutujen kansojen keskuudessa.

Mordvalaisia on nykyisin noin 1.200.000, mutta vain noin 800.000 heistä puhuu mordvaa äidinkielinään. Valtaosa mordvalaisista asuu oman tasavaltansa ulkopuolella. Moskovassa on suuri mordvalaisdiaspora, samoin monissa Volgan alajuoksun venäläiskaupungeissa. Suurena kansana mordvalaiset ovat erityisen raskaana joutuneet kokemaan venäläistä sortopolitiikkaa jo satojen vuosien ajan.

Mordva on lyöty hajalle ja osat levitetty ympäri Venäjää. Mordoviassa mordvalaisia asuu vain 300.000. Baskiriassa mordvalaisia on 32.000, Tsuvassien tasavallassa 20.000, Samaran alueella 120.000, Penzan alueella 85.000, Orenburgin alueella Uralilla 70.000, Uljanovin alueella 60.000, Niznyi Novgorodin alueella 40.000, Saratovin alueella 20.000, Tyynen Meren rannikolla Kauko-Idässä 80.000 jne. Venäjän ulkopuolella suurin mordvalaisdiaspora on Kazakhstanissa, 30.000 henkilöä.

Kotimaastaan häädettyjen mordvalaisten tilalle on tuotu venäläisiä ja ukrainalaisia. Taloudellinen sorto on nykyisen venäläisen sortopolitiikan tärkein ase. Elinolosuhteet Mordoviassa on tehty niin raskaiksi, että Mordovian väkiluku on jatkuvasti vähenemässä. Myös juopottelu hävittää Mordoviaa yhä kiihtyvällä tahdilla.

Viktor Jurtaikiniin tutustuin ikään kuin sattumalta. Olin vaimoni kanssa menossa Moskovan lähistöllä toimineen raamattukoulun päätösjuhlaan, kun mieleeni juolahti tarjota kyytiä jalkamiehelle, joka tallusteli pölyistä kylätietä eteenpäin. Viktor oli menossa samaan juhlaan. Toinen hänen pojistaan oli juuri päättämässä koulua. Ehdimme kertoa toisillemme sen verran, että kuulin toisen Viktorin pojista olevan Suomessa, tarkemmin sanottuna Unajalla, Rauman lähistöllä. Viktorin ihmeeksi tunsin jopa henkilön, jonka luona hänen poikansa oli. Jumala oli taas sormellaan osoittanut, että hänellä on tässäkin tapaamisessa pääosa.

Viktor on asunut koko ikänsä Moskovassa, vaikka onkin kansallisuudeltaan mordvalainen, moksa-heimoa. Ammatiltaan Viktor on psykologi. Ajatus palata Mordvaan on Viktorille kaukainen unelma, mutta pienen hirsimökin on Viktor kuitenkin kotikylänsä liepeiltä hankkinut. Kesällä 1996 läksimme siis sinne muutamaksi päiväksi. Mukanamme toimme myös vanhan moksalaismummon katsomaan kotiseutuaan.

Juna toi meidät Kovylkinon asemalle Moksa-joen tuntumaan. Löysimme taksin, ja aloitimme matkan kohti Vanhan Sindrovon kylää. Taksikuski kertoi, kuinka mordvalaiset vainojen aikoina kaivoivat piilopirttejä Moksha-joen rantatörmän hiekkaan. Hänen mukaansa sosialistit kaivoivat hiekkaan lentokonehallejaan. Matkalla etsimme kyläkaupoista leipää, mutta sitä ei löytynyt. Lentokoneita olisi ollut, mutta niitä ei voinut syödä.

Parin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme Viktorin kotikylään Staraja Sindrovoon. Kylä oli parin tuhannen asukkaan maatalouskylä, suuren viljelysaukean keskellä. Kävimme tervehdyskäynneillä kylän merkkihenkilöiden ja Viktorin sukulaismiehen luona. Kylän talot olivat tavallista harmaata pyöröhirttä, vain maatalousrakennukset olivat betonia. Entinen kolhoosi näytti huomattavasti siistimmältä kuin vastaavat laitokset Venäjällä. Viktorin mökille, entiselle kolhoosityöläisperheen asunnolle oli vielä muutaman kilometrin matka. Mökki oli kylässä, jonka nimi oli komeasti Kommunisti.

Kommunisti oli metsän laidassa. Metsä on mokshalaisille tärkeä - metsästä saa kerätä marjoja, sieniä ja pähkinöitä. Pähkinäpuut kasvavat suuriksi saarekkeiksi. Minulta kysyttiin, onko Suomessa pähkinöitä. Vain harvassa, vastasin. Minua katsottiin tarkkaan. Minulta ei kuitenkaan kysytty, miten suomalaiset pärjäsivät ilman pähkinöitä. Mokshalaisille metsäpähkinöistä saatu ravinto on tärkeä lihan korvike. Menimme metsään keräämään vadelmia, ja tarkastelimme tulevaa pähkinäsatoa. Ettei vain olisi matoja pähkinöissä?

Kommunisti-kylän paristakymmenestä talosta osa oli autiona, osa kesämökkeinä. Viktorin perhe oli saapunut mökille jo aiemmin. Muutamassa talossa asuttiin ympäri vuoden. Viktor ja minä saimme asuttavaksemme toisen autiotalon kylän metsänpuoleisesta laidasta. Hieno heinä peitti hiekkaisen pihamaan. Ylempänä rinteellä kasvoi metsää, alempana Moksha-joelle päin avautuivat pellot.

Kylän keskellä oli pari ankkalammikkoa. Ne olivat ahkerassa käytössä. Muutamassa talossa asuttiin ympäri vuoden, ja taloista saimme kotona leivottua leipää. Meidät kutsuttiin myös saunaan. Sauna oli hyvä, vain pukuhuoneeseen tunkeutuvat hyttyset häiritsivät. Ja ulkonakin oli helle, joka ei hellittänyt edes yöllä. Yöllä ei nukuttanut muutenkaan. Raiskattu maa ei antanut rauhaa. Kuinka paljon mokshalaista verta oli vuodatettu tämänkin kylän hiekkaan?

Kävelimme metsän sivua pitkin takaisin Vanhan Sindrovon kylään. Kaupasta ostimme suklaata ja limonadia. Suolaa ja peltisankoja emme tarvinneet. Viktorin sukulaiset tarjosivat ruuan. Viktor palasi perheensä luo, ja minä nousin linja-autoon. Muutaman tunnin päästä oli Mordovian pääkaupungissa, Saranskissa. Ensimmäistä kertaa, ja vain muutaman tunnin. Saatuani käsiini junalipun Moskovaan etsin varjoisaa, vilpoisaa paikkaa, mutta en löytänyt.

Maaseudulta Saranskiin tullessa kaupunki nousee eteen kuin muuri. Harmaiden kerrostalojen massiivit työntyvät esiin varoittamatta. Mitään välimuotoa maaseudun puukylien ja kaupungin betonierämaan välillä ei ole. Kaupunki on rakennettu muutaman tehtaan ympärille, tuottamaan paria-kolmea tuotetta koko Neuvostoliiton tarpeisiin. Valtavia määriä yksinkertaisia sähkölamppuja halvalla. Niin paljon sähkölamppuja, ettei niitä Neuvostoliiton hajottua kukaan tarvitse.

Saransk on varmaan maailman masentavin pääkaupunki. Mordovian tasavallan pääkaupunki. Jos aikaa olisi ollut, olisin ehkä löytänyt muunlaisen Saranskin, mutta se jäi toiseen kertaan. Juna tuli, ja matka takaisin Moskovaan, Sklifosovski-instituutin rakennustyömaalle alkoi. Vaunussa oli kuuma, ja väsymys alkoi vaihtua ärtymykseen.

Matkatovereinani oli kolme miestä, isä, hänen kohta aikuistuva poikansa ja turvamies. Mies kertoi ylpeänä, että hän oli ostanut 51 prosenttia osakeyhtiöksi muutetun kolhoosin osakkeista. Hän oli nyt Venäjän farmari, "fermer". Fermeri oli jo tilannut Ukrainasta maidon purkituskoneet ja nostanut työläistensä palkan noin kahdestakymmenestä suomenmarkasta neljäänkymmeneen suomenmarkkaan (40000 ruplaa, joka ruplan leikkauksen jälkeen olisi 400 ruplaa, jos sen jälkeinen inflaatio jätettäisiin laskuista pois) kuukaudessa. Purkitetun maidon hinta Moskovassa oli siihen aikaan noin 1000 ruplaa litralta. Neljäkymmentä litraa maitoa kuukausipalkalla. Se selvitti myös kysymykseni siitä, miksi maaseudun kylissä ei myyty leipää. Yksityistämisen nimissä sadan kuudenkymmenen miljoonan ihmisen yhteinen omaisuus oli siirretty entisten kommunistijohtajien osakesalkkuihin. Olin saanut tarkkailla lähietäisyydeltä ihmiskunnan historian suurinta varkaustapausta.

Mordvan kielessä on kaksi tärkeintä murretta: erzä ja moksha, sekä pari muuta, jo häviämässä olevaa murretta. Kirjakieliä on kaksi: erzä ja moksha. Kieliä kirjoitetaan suomalais-ugrilaisille kielille huonosti sopivin venäläisin aakkosin.

Moksalaiset asuvat Moksa-joen tuntumassa. Moksalaisten keskuksia ovat Krasnoslobodskin ja Kovylkinon kaupungit Mordvan läntisellä laidalla.

Ersät ovat hieman mokshaa suurempi heimo. Saransk on keskellä ersä-mordvalaisten aluetta.

Karatait asuvat pieninä ryhminä Tatarstanin kylissä. Karatait ovat jo häviämässä maailman kartalta, mutta heillä on mielenkiintoinen menneisyys. Siihen aikaan (600-1000), kun mooseksenuskoiset hasaarit olivat isäntiä Volgalla, myös mordvalaiset saivat heiltä vaikutteita. Hasaarien juutalaisuus oli karaim-juutalaisuutta, erotuksena rabbinistisesta juutalaisuudesta. Karaimin tunnustivat vain juutalaisen Raamatun kirjat, ei niiden selitysteosta Talmudia. Historioitsijoiden selvitettäväksi onkin jäänyt karatai-mordvalaisten ja karaim-juutalaisten ja mooseksenuskoisten hasaarien historialliset yhteydet.

Terjuhan oli venäläistyneen läntisen mordvan murre. Terjuhaneja ei pidetä mordvalaisina, ja heidät lasketaan venäläisiin.

Sortopolitiikan puitteissa Itä-Euroopan alkuperäiskansat ovat saaneet rajoitetusti harjoittaa tuohivirsukulttuuria. Saranskin ersäläiset ovat käyttäneet mahdollisuutta hyväkseen, keränneet ersäläiskylien kansanmusiikkia, ja esittävät sitä maailmalla. Kansanmusiikkiyhtye Toorama tunnetaan kaikkialla suomalais-ugrilaisessa maailmassa.

Kansanmusiikkiyhtyeen web-sivu www.torama.ru on mielenkiintoinen. Kielet ovat englanti ja venäjä. Sivuilta löytyy monenlaista materiaalia suomalais-ugrilaisesta maailmasta. Valdonja, siviilissä vuonna 1981 syntynyt Svetlana Gausheva, sanomalehtinainen, pitää yllä keskustelupalstaa, jossa keskustelua käydään kaikilla suomalais-ugrilaisilla kielillä. Joulukuussa v.2000 Valdonja kävi kuudenkymmenen muun mordvalaisen asianharrastajan kanssa Suomalais-Ugrilaisten III maailmankongressissa Helsingissä. Valdonjan sähköpostiosoite on valda@torama.ru

Tutustuin Gennadij Gavriloviin Länsi-Ukrainan Chernovtsyssa joskus 1980-luvulla. Gena oli rakentanut saunan, ja kutsui minut saunomaan. En silloin vielä tiennyt, että Gena oli mordvalaisia, eikä edes ukrainalaisessa omakotitalossa oleva sauna herättänyt mielessäni kysymystä siitä, miten hänen mieleensä oli tullut ajatus saunan rakentamisesta. Sauna ei lisäksi ollut mitenkään onnistunut, päämääränä lienee ollut suuren lämpötilan saavuttaminen.

Syksyllä 1998 kuulin, että Gennadin vanhemmat olivat muuttaneet Portlandiin, Yhdysvaltoihin. Gena, kuten hänen monet siskonsa ja veljensäkin, olivat babtistiseurakunnan jäseniä. Amerikkalaiset antoivat turvapaikkoja vainotuille uskoville, ja Portlandiin oli syntynyt ukrainalainen pakolaisseurakunta. Gennadij oli kuitenkin päättänyt tehdä toisin. Hän oli muuttanut isiensä kotiseudulle Saranskiin, Mordoviaan, lähetystyöntekijäksi. Pidin ratkaisua kunnioitettavana, ja päätin lähteä tervehtimään Genaa.

Kesällä 1999 olin sitten matkalla. Moskovassa yövyin toisen mordvalaistuttavani, Viktor Jurtaikinin kotona. Viktor oli saanut sisäkorvan tulehduksen, eikä voinut lähteä matkaani. Kävin asemalla ja söin vankemman aamiaisen Mac Donaldsilla. En malttanut jäädä odottamaan iltajunaa, ja lähdin ajelemaan kohti Saranskia. Matkalla halusin ottaa muutaman valokuvan Muromasta, ja valitsin matkareitin sen mukaan Vladimirin ja Muroman kautta.

Vladimirin ohitin puolenpäivän jälkeen. Kuljetin muutamia liftareita, naisia lapsineen. Liftareiden huolena kuiva kesä. Sieni- ja marjasadosta näytti tulevan huono. Valtio ei myöskään ollut maksanut 58 ruplan, noin 14 markan lapsilisää moneen kuukauteen, ja muutakaan tuloa ei ollut. Tehtaat seisoivat ja maatilat olivat siirtyneet entisten kommunistipäälliköiden yksityisomistukseen.

Ennen Muromaa otin kyytiin tien poskesta liftarin, joka oli matkalla sairaalaan katsomaan auton yliajamaksi joutunutta ystävätärtään. Vielä tytön näköinen rouva kertoi sen Venäjällä niin tavallisen tarinan naiskohtalosta: Kun pari lasta oli syntynyt, lähti mies matkoihinsa. Perheen elättäminen oli käynyt miehelle liian kalliiksi.

Hylätty rouva suostui oppaaksi. Menimme katsomaan ortodoksikirkkoa, jonka vuosi aikaisemmin olimme Marja-tyttäreni kanssa nähneet vain ulkopuolelta. Vanhan ja arvokkaan näköinen kirkko oli käytössä. Ovensuussa nuori munkki myi kirjallisuutta. Ostin oppaalleni raamatun. Muutama pappi ja kirkossakävijä olivat suorittamassa jumalanpalvelusta. Valokuvaus sallittiin.

Kirjakaupasta yritimme etsiä Venäjän tai Muroman kaupungin historiaa. Kirjakauppa oli täynnä kioskikirjallisuudeksi luokiteltavaa roskaa, mutta opaskirjaa kaupungin nähtävyyksistä ei löytynyt. Historia ei näyttänyt olevan muodissa. Muodista olivat poistuneet myös Marksin ja Engelsin teokset, vaikka mainittujen herrojen patsaat edelleen komeilivatkin kaupungin parhailla paikoilla yhdessä Venäjällä yhä niin suositun ruotsalais-juutalaisen maailmanvalloittajan patsaan kanssa.

Muromassa olin kiinnittänyt huomiota hotellirakennukseen nimeltä Rus, ja kysyin oppaani mielipidettä siitä, onko kaupunki turvallinen paikka turisteille. Junallahan Muromaan pääsee mukavasti Moskovasta. Olisi kiva joskus tulla Muromaan oikein ajan kanssa, ajattelin. Tutkimista kaupungissa toki riittäisi moneksi päiväksi. Opas kertoi, että kaupunki on täysin mafian vallassa. Mafia tekee, mitä tahtoo. Kaupungin viranomaiset eivät ole saaneet palkkojaan pitkiin aikoihin. Rahattomat viranomaiset syövät mafian kädestä ja ovat hiljaa, kun laittomuutta harjoitetaan. Tiedosta viisastuneena otin suunnan kohti ponttonisiltaa ja siirryin Oka-joen toiselle puolelle.

Matka jatkui läpi mäntymetsien, hiekkakankaitten ja ikivanhojen, ränsistyneiden kylien. Tiet koettelivat vanhan Fiattini kuntoa, kuumuus ja auringonpaiste omaani. Tienviitat puuttuivat lähes säännöllisesti, ja usein jouduin kysymään, missä päin on Arzamas, lähin isompi kaupunki. Bensa-asemat kävivät harvinaisiksi. Reitillä oli kuitenkin yksi hyvä puoli: Venäjän teiden ruoskaa, liikennepoliisia ei näkynyt missään. Liftarit kertoivat miesväen lähteneen Moskovaan töihin. Lapsia näkyi uimassa jokien patoaltaissa. Kerrostaloja tai vastaavia ei näkynyt missään. Aika kylissä näytti pysähtyneen vuonna 1914.

Ensimmäinen suuri rakennus tuli näkyviin, kun vielä olin kaukana Arzamasista: Arzamasin valtava ortodoksikirkko. Mäen päällä seisova rakennus oli aikoinaan rakennettu julistamaan venäläisen ortodoksikirkon valtaa ja loistoa. Kirkko oli todellista maanvaltaustaidetta, jolla epäsuorasti kerrottiin mordvalaisille venäläisten olevan hallitseva rotu.

Arzamasista Saranskiin johtava tie oli parempi, kuin olin odottanut. Liikennettä tiellä ei juuri ollut, ja uteliaana tarkkailin maisemia. Metsiä oli nyt vähemmän, pellot laajoja ja hyvin hoidettuja. Olisi voinut olettaa, että seutu on vaurasta. Vaurasta seutu joskus oli ollutkin, siitä kertoivat ränsistyneiden kylien keskellä seisovat, suhteellisen hyvin säilyneet kirkot. Suomalainen, joka ajaa autolla Pietarista Moskovaan, tuskin huomaa, että maisema ei ole tyylipuhdas venäläismaisema, vaan kommunismin riisumaa ja hävittämää maaseutumaisemaa. Mordvalaisasutuksen rajaseudulla kirkot ovat säilyneet, ja näkymät tuovat mieleen tsaarinajan parhaiden vuosien loiston, sellaisena kuin se Dostojevskin, Lermontovin ja Tolstoin kirjoista on aistittavissa. Vain hirsirakenteisten asuintalojen peräti ränsistynyt kunto paljastaa, että vaurauden ajat ovat jo hyvin kaukana takanapäin.

Saranskiin saapuessani oli jo pimeää. Genan kotiosoite oli jäänyt kotiin Kuruun. Oli siis yövyttävä hotellissa. Parkkeerasin Saransk-hotellin eteen, ja menin sisälle. Konepistooleilla varustetut vartijat kertoivat, että vastaanottovirkailija tulee kohta, istu ja odota. Tunnin odotettuani pyysin vartioita etsimään virkailijaa. Virkailija löytyi yökerhon puolelta, mutta kertoi hotellin olevan täynnä. Hän neuvoi pari muuta osoitetta, mutta myös lähistön muut hotellit olivat täynnä. Vietin surkean yön autossa, hotellin edessä.

Aamulla löysin muutaman rukoushuoneen, mutta kukaan ei näyttänyt tuntevan pastoria nimeltä Gennadij Gavrilov. Menin paikallisen puhelinlaitoksen konttoriin, mutta sekään ei auttanut. Genaa ei löytynyt. Puhelinlaitoksen vahtimestari sitten sanoi, että mikset kysy Saransk-hotellin business-centeristä. Minulla ei ollut varaa jättää vihjettä käyttämättä, ja kaiken lisäksi vihje oli oikea. Liike-elämän palvelukeskus tunsi Genan hyvin. Gena oli ennen käyttänyt heidän faksiaan. Sain puhelinnumeron, ja pian Genan vaimo Natasha tuli minua hakemaan.

Ajoimme Himzavodin, kemian tehtaan, kaupunginosaan. Gena, Natasha ja heidän kolme poikaansa asuivat vuokralla tyypillisessä sosialismin ajan kerrostalossa, ensimmäisessä kerroksessa. Kerroimme kuulumiset, minulle tarjottiin aamiainen, ja pääsin nukkumaan.

Genan isoisä oli aikoinaan kuulunut ortodoksikirkon vainoamaan molokaanien herätysliikkeeseen. Vainot olivat pakottaneet mordvalaisen molokaanin lähtemään Mordoviasta vuonna 1914, ensin Volgan alajuoksun kaupunkeihin, ja sitten Kaukasus-vuorten juurella olevaan Pjatigorskiin. Pjatigorskissa molokaaniveljemme tuli kosketuksiin baptistien kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen hän siirtyi Länsi-Ukrainan Cernivtsiin. Nyt kierros oli umpeutunut, yksi monista pojanpojista oli palannut kotiseudulleen.

Venäjällä on rakenteilla 100 rukoushuonetta, Gena rakensi niistä yhtä. Vertailun vuoksi mainittakoon, että pelkästään Cernivtsin piirikunnassa Länsi-Ukrainassa on rakenteilla 120 rukoushuonetta. Ukraina kantaa päävastuun Venäjän evankelioimisesta. Suomalaisetkin ovat yrittäneet, mm. luterilainen kirkko anoi anonut Saranskissa lupaa kirkon rakentamiselle, mutta sai ensi yrittämällä kielteisen päätöksen. Ortodoksikirkko on taas vallan kahvassa. Gena kertoi, että kaupunginjohtaja asetti hänellekin rakennusluvan saannin ehdoksi ortodoksikirkon suostumuksen. Käynti ortodoksikirkon paikallisjohtajan luona tuotti myönteisen tuloksen.

Läksimme katsomaan työmaata. Ulkokuori oli jo valmis, sisärakenteita tehtiin. Rakennus oli kaupunginarkkitehdin määräyksestä ortodoksikirkon näköinen. Seurakunnan omat miehet tekivät paikalla vesijohtotöitä, pari puuseppää teki kellarissa ovia ja ikkunoita alkeellisen näköisillä kaluilla. Tulos näytti kuitenkin tarkoitukseensa sopivalta. Kellarikerroksessa oli tilaa kirjastolle, lukusalille, video-ohjelmien katseluun, kerhotoiminnalle sekä keittiö ja ruokala. Myös yöpymismahdollisuudet oli järjestetty. Rukoushuoneen tuli palvella myös maaseudulta kotoisin olevia opiskelijoita. Rakennuksen käyttöönoton oli määrä tapahtua ennen koulujen alkamista syyskuussa 1999.

Saranskin yliopistossa opiskellaan myös suomea. Suomesta yliopistossa on jo muutaman vuoden ajan ollut suomenkielen opettaja. Tilat ovat vaatimattomat, ne löytyvät helposti kohta Saransk-hotellin takaa. Oli tulossa jo ilta, emmekä tavanneet etsimiämme henkilöitä paikalla. Opiskelijat istuivat käytävien ikkunalaudoilla odottaen tenttivuorojaan. Ja pihalla oli kuuma, opiskelu ei tuntunut tällä kertaa tärkeältä. Oli kuitenkin mukava nähdä, että laitos toimii. Moskovalaisen kollegani Anna Smirennikovan kanssa olimme jo kauan suunnitelleet käymistä laitoksessa, ja nyt olin saanut ennakkokäsityksen siitä, mihin olimme tulossa sitten, kun Luoja suo.

Aikaa ei muutenkaan jäänyt kaupungin lähempää tutkimista varten. Kadut ja puistot näyttivät siisteiltä ja hiljaisilta. Keskusta oli selväpiirteinen, eikä edes mahtipontinen. Esikaupungit olivat lähellä, nimikkotehtaittensa sähkölampputehtaan ja kemian tehtaan tarpeisiin rakennettuja. Ehdimme kuitenkin käydä eräässä yksityiskodissa, jossa seurakunta tutki Raamattua.

Seuraavana päivänä läksimme Joshkar-Olaan, Marin tasavaltaan. Minulla oli asunnossani sellaista tavaraa, jolle selvästikin löytyi käyttöä saarnaajan kotona. Gena otti mukaan perheensä ja peräkärryn. Matkaa kertyi runsaat neljäsataa kilometriä. Matkan varrelle sattui myös tshuvassien pääkaupunki Cheboksary. Tie oli taas yllättävän hyvä ja hiljainen. Tieliikennepoliisitkin näyttivät olevan asiallisia, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Cheboksaryssa tie kulkee voimalaitospadon päällä Volgan yli, ja tarkastuspisteitä on paikalla useita. Tshuvassien tiemiliisit olivat rahan tarpeessa, ja olisivat mielellään sakottaneet kahden dollarin verran. Aiheeton sakkovaatimus oli minulle epämieluisa, ja annoin miliisien uhkailla aikansa. Viimein he päästivät meidät menemään. Joshkar-Olaan tullessamme alkoi jo sarastaa.

## Saranskin kuvia

Suomalais-ugrilaisten kansojen toiseen päähaaraan, ugreihin, lasketaan paitsi unkarilaiset, myös hantit ja mansit. Hanteja ja manseja kutsutaan yhteisellä nimellä Obinugrilaisiksi kansoiksi. Molemmat kansat ovat aasialaista rotua, mutta kielet kuuluvat ugrilaiseen kieliryhmään.

Nykyisin hantit ja mansit asuvat Uralin takana Aasiassa, Ob-joen varrella, Hantien ja Mansien autonomisessa piirikunnassa. Alueen pääkaupunki on Hanti-Mansiisk. Mutta missä on hantien ja mansien historiallinen kotimaa, on jo aivan eri kysymys.

1400-luvun alussa Novgorodin, Moskovan, komien ja vogulien kesken käytiin raivokkaita sotia tarunhohtoisen Bjarmian omistuksesta. Näiden taisteluiden aikana vogulit joutivat pakenemaan Moskovan joukkoja itään, Uralin taakse. Nykyisin nämä entiset ostjakit ja vogulit tunnetaan hanteina ja manseina. Hantien ja mansien autonomisen alueen pääkaupungin nimi on yksinkertaisesti Hanti-Mansiisk. Kaupungissa on vajaa neljäkymmentä tuhatta asukasta.

Hanti-Mansiisk on toinen Aasian puolella Siperiassa sijaitsevista suomalais-ugrilaisten kansojen keskuksista. Se sijaitsee maailman rikkaimpien öljykenttien keskellä Siperian valtavan suoalueen länsiosassa. Kesällä kaupungissa on lämmintä, sateista ja hyttysiä niin, että aurinko pimenee. Keskitavalla tavallinen lämpötila on parikymmentä astetta pakkasta.

Matias Aleksanteri Castrenin aikana Hanti-Mansiisk tunnettiin nimellä Samarovo. Venäläiset valloittajat kukistivat Samarovossa hantien vastarinnan ja ruhtinas Samarin vuonna 1635, mutta vielä 1934 hantit ja mansit nousivat kapinaan Euroopan raakalaisia vastaan.

Ankara ilmasto on suojellut hanteja ja manseja vihollisilta. Syrjäisessä maankolkassa kansanrunous, laulut, sadut ja arvoitukset ovat säilyneet kauemmin, kuin muualla suomalais-ugrilaisten kansanheimojen keskuudessa, Karjalaa ja Inkeriä lukuunottamatta. Vaikka venäläisiä kyliä alkoikin ilmestyä jokien varsille jo 1600-luvulla, eivät ne estäneet alkuasukkaitten elämää. Suurin haitta oli venäläisten kauppiaitten maksuvälineenä käyttämä viina, jota aasialaista rotua olevien hantien ja mansien elimistö kestää huonosti.

Hankalissa ilmastollisissa olosuhteissa kansat obinugrilaiset kansat harjoittavat nykyisin kalastusta, metsästystä ja poronhoitoa. Ravinnon hankinnassa myös Siperian setrin siemenet, "pähkinät", näyttelevät tärkeää osaa. Herneenkokoisia siemeniä saattaa yhdestä kävystä saada desilitran verran. Myös marjat kerätään talteen.

Alkuperäiskansat ovat pieniä. Valtavalla suoalueella, Länsi-Siperian suurten jokien rantakylissä elää enää vain parikymmentätuhatta hantia, manseja sitäkin vähemmän. Ja väkiluku pienenee yhä. Omassa autonomisessa piirikunnassaan obinugrilaiset ovat nykyisin vain häviävän pieni kansanosa. Venäläinen kolonisaatio, sosialistiset pakkotyöleirit ja öljyteollisuus on tuonut kolmenkymmenentuhannen obinugrilaisen vieraaksi yli miljoona vierastyöläistä, jotka herrakansan oikeudella ovat tuoneet viidakon lait Moskovasta Siperiaan.

## Hanti-Mansiiskin kuvia?

Hanti-Mansiiskin autonomisen piirikunnan pinta-ala on 535.000 km2, siis huomattavasti Suomea suurempi. Miltei koko alue on tasankoa, joko suota tai metsää. Piirikunnan länsiraja on Uralilla. Idässä rajanaapurina on vuoristoinen Krasnojarskin piirikunta. Pohjoisessa piirikunta rajoittuu Jamalo-Nenetskin autonomiseen alueeseen.

Asukkaita alueella on 1.300.000, niistä yli 90 prosenttia asuu alueen viidessätoista kaupungissa. Pääkaupunki Hanti-Mansiisk ei ole alueen suurimpia kaupunkeja. Se on kuitenkin hallinnollinen keskus, jossa on mm. televisioasema ja muita kulttuuriin ja koulutukseen liittyviä laitoksia. Asukkaita on 35.000 joista hanteja ja manseja on muutama tuhat.

Autonominen piirikunta sai vuonna 1995 laillistetun aseman Venäjän Federaation "subjektina", jonka johdossa on vaaleilla valittu kuvernööri ja lakiasäätävänä elimenä paikallinen duuma. Laillistettu asema antaa piirikunnalle mahdollisuuden kerätä paikallisveroja.

Hanti-Mansiiskin piirikunta elää omaa elämäänsä öljyteollisuuden ehdoin. Jos hantien ja mansien edut joutuvat ristiriitaan, ovat alkuperäiskansat tavallisesti se häviävä osapuoli. Vuonna 1992 annetulla lailla on alkuperäiskansoille yritetty turvata suojattuja kalastuspaikkoja, mutta laki ja järjestys on maasta kaukana. Seurasin talvella 1997 Surgutissa paikallisen television korutonta kertomaa siitä, miten öljyteollisuus polkee alkuasukkaitten oikeuksia.

Olin yllättynyt Hanti-Mansiiskin televisiotoimittajien suorasukaisesta kritiikistä, mutta eihän se heidän lähetyksensä Moskovassa näy. Kerran Habarovskissa, Itä-Siperiassa käsiini osui kirja, jossa kerrottiin Ob-joella kohti Jäämerta seilaavasta parin sentin paksuisesta öljylautasta. Kun Obin leveys vaihtelee kymmenestä neljäänkymmeneen kilometriin, täytynee öljyä olla tavallisen paljon.

Hanti-Mansijskin autonominen piirikunta tuottaa 60% Venäjän öljystä. Öljyesiintymiä alueella on noin viisisataa, joista suurimmat tunnetaan maailmalla: Samotlor, Fedorovskoje, Mamontovskoje, Priobskoje. Luonnonkaasun tuotannossa Hanti-Mansijskin autonominen piirikunta pitää hallussaan toista sijaa heti Jamalo-Nenetskin autonomisen piirikunnan jälkeen.

Öljyn löytyminen vuonna 1953 muutti piirikunnan elämän täysin. Vuonna 1964 alkoivat öljytoimitukset laivalla Omskiin. Vuonna 2000 piirikunnasta lähtevät öljyjohdot Irkutskiin, Omskiin ja Valkovenäjälle Polotskiin. Kaasua toimitetaan Urengoista lähteviä putkistoja pitkin Uzhgorodiin, Unkarin rajalle, ja Tseljabinskiin, Etelä-Uralille.

Öljyn mukana öljylähteistä nousevaa kaasua käytetään sähkön tuotantoon. Yksistään Surgutin kaasuvoimaloiden teho on 9400 megawattia. Sähköä myydään Latviaan, Moldaviaan, Kazakhstaniin ja Valkovenäjälle.

Tuotannosta 98% perustuu öljyyn tai kaasuun, tästä sähkön osuus on 6 prosenttia. Metsä- rakennus- ja elintarviketeollisuuden osuudeksi jää loput 2%. Varsinkin metsäteollisuudessa olisi parantamisen varaa, sillä alueen pinta-alasta 44% - yli 200.000 km2 - on metsää.

Hanti-Mansijsk on Venäjän tärkein teollisuusalue tuotannon arvon mukaan laskettuna. Venäjän budjetin tulopuolesta Hanti-Mansijskin piirikunnan osuus on 10 prosenttia. Veronmaksajana Hanti-Mansijskin autonominen piirikunta on toisella sijalla Moskovan jälkeen, sillä yhtiöitten pääkonttorit ovat Moskovassa. Se on syy, miksi suurin osa rahasta siitäkin rahasta jää Moskovaan. Raskasta on kolmenkymmenen tuhannen hantin, mansin ja selkupin elättää sataa kahtatoista miljoonaa venäläistä.

Hantit, Mansit ja Selkupit, alueen alkuperäisväestö on jäänyt maahanmuuttajien jalkoihin. Öljy on kasvattanut väkilukua kahdestasadasta tuhannesta miljoonaan kolmeensataan viiteenkymmeneen tuhanteen. Valtaosa tulijoista on venäläisiä, ukrainalaisia ja tataareja. Maahanmuuttajista suurin osa on jo saanut Venäjän oloja vastaavan katon päänsä päälle.

Hanti-Mansijskissa asukkaita on noin 30.000. Pääkaupunki on pieni. Piirikunnan suuret kaupungit ovat suurten öljykenttien lähistöllä. Suurimmat ovat:

Surgut, 250.000 asukasta, perustettu v. 1593

Niznevartovsk, 240.000

Neftjugansk, 100.000

Nagan 70.000

Kogalin 50.000

Pienempiä kaupunkimaisia asutuskeskuksia alueella on 20.

Valtaosa hanteista ja manseista asuu kodissaan tundralla.

Hanti-Mansiiskin autonominen piirikunta on Venäjän Federaation tärkein öljyntuotantoalue. Öljylautat virtaavat kohti Pohjoista Jäämerta Obia ja sen sivujokia pitkin ja putkissa kohti Eurooppaa virtaa öljy ja kaasu. Korkealta ilmasta katsottuna koko alue näyttää asutulta, sillä putkiverkostot peittävät maan ja kaikkialla näkyy poraustorneja.

Piirikunnan metsät, 44 prosenttia pinta-alasta, kasvavat setriä, mäntyä, kuusta, siperiankuusta (pihtaa), lehtikuusta sekä koivua.

Vuoriteollisuuden käytössä on mittavat kulta- ja ruskohiiliesiintymät.

Luonnonsuojelualueita on kaksi, Malaja Sosva ja Juganskii. Molemmat luonnonsuojelualueet ovat suuria. Lisäksi piirikunnassa on luonnonsuojelualueen tapaisia hoitoalueita. Myös hanteille ja manseille osoitetut laidunmaat, yhteensä 535 aluetta, voitaisiin rinnastaa hoitoalueisiin, jos öljy-yhtiöt jättäisivät edes hantien ja mansien vähäiset laidunmaat rauhaan.

Unkarilaiset ovat suomalais-ugrilaisista kansoista suurin. Unkaria puhuu äidinkielenään noin 15 miljoonaa unkarilaista, heistä noin 10 miljoonaa asuu Unkarin Tasavallassa. Unkarin tasavallan pääkaupunki on Budapest.

Itä-Euroopan suuren havumetsävyöhykkeen eteläpuoliset arot ovat unkarilaisten vanhin tunnettu kotimaa. Mutta tämä tieto koskee vain varsin myöhäistä aikaa. Kreikkalaisen historioitsijan Herodotoksen aikana eräs ugrilainen kansa, massageetit (massagetae) asui Kaspian meren ja Asovan meren välisellä arolla. Ennen nykyisen Unkarin kansan muotoutumista noin pari tuhatta vuotta sitten oli ugreilla takanaan jo pitkä historia, jonka selvittäminen yhä jatkuu.

Metsäarojen ja arojen asukkaat ovat joutuneet liikkumaan ratsain ja puolustamaan reviiriään muita kaltaisiaan, maailmassa parempaa kotimaata ja sopivaa ryöstösaalista etsiviä kansoja vastaan. Kielitieteellisin perustein on arveltu, että noin v. 200 eKr. unkarilaiset ja heidän kielisukulaisensa, obinugrilaiset kansat siirtyivät arolta nykyisen Tobolskin seudulle, Länsi-Siperiaan. Nykyisin obinugrilaiset kansat tosiaan asuvat Tobolskin seudulla, mutta venäläisten kronikkojen mukaan obinugrilaiset siirtyivät Euroopan pohjoisosista Uralin taa vasta 1300-luvulla, jolloin osa nykyisten unkarilaisten esi-isistä asutti nykyisen Baskiirian aluetta ja toinen osa oli jo kauan asunut Pannoniassa, nykyisessä Unkarissa. Ja mitä tekemistä ratsain liikkuvalla aron kansalla olisi ollut Siperian soilla? Todennäköisesti obinugrilaiset kansat erkanivat unkarilaisten esi-isistä tai jostain muusta, jo hävinneestä ugrilaisesta kansasta, aivan täällä kotoisessa Euroopassa.

Unkarin rajoilta alkava Suuri arovyöhyke jatkuu yhtenäisenä kauas Aasiaan, aina Kazakhstanin itärajalla nouseviin Tien Shanin vuoriin saakka. Tämän aron valtiaita olivat unkarilaiset ja monet, nyt jo muihin kansoihin sulautuneet heimot jo silloin, kun Herodotus kirjoitti kuuluisan maailmanhistoriansa. Noin v. 440 eKr unkarilaisten esi-isiä kutsuttiin massageeteiksi. Kuuluisaksi massageetit tulivat taisteluistaan persialaista Kyyrosta vastaan.

Suuren arovyöhykkeen normaaliin päiväjärjestykseen kuuluivat sodat. Suuren aron läpi Eurooppaan olivat vaeltaneet keltit. Suuren aron läpi kulkivat indo-eurooppalaiset länteen ja heidän perässään tulivat hunnit. Indo-eurooppalaisten ja hunnien kohtaaminen tapahtui Etelä-Euroopan arovyöhykkeellä, nykyisessä Ukrainassa.

Hunnit hajottivat Eurooppaan tullessaan Ermannarikin itägootit nykyisen Ukrainan seudulla, ja syöksyivät Eurooppaan. Seuranneittein sotien aikana suurin osa hunneista sulautui Eurooppaan vain muutama sata vuotta aiemmin tulleiden skyyttalaisten jälkeläisten kanssa. Kun sodat oli käyty, hunnien jäännökset asettuivat nykyisen Moldavian tienoille. Heidän jälkeensä Eurooppaan saapuivat avaarit.

Hunnien ja avaarien jälkeen Itä-Euroopassa ja Keski-Aasiassa nousivat valta-asemaan turkinsukuiset bolgaarit. Pääkaupunki Bolgar oli Volgalla, lähellä nykyistä Kazanin kaupunkia, siellä missä vanhempi suomalainen historiantutkimus väittää suomalaisten alkukodin joskus olleen. Etelämpänä valtaa pitivät mooseksenuskoiset hasaarit (kazar, kasaarit). Mooseksenuskoiset alistivat Kiovan slaavit 800-luvulla. Myös osa mordvalaisia joutui hasaarien vallan alle. Hasaarien kansallisuudesta ei ole varmaa tietoa, sillä he käyttivät hebrean kieltä kirjakielenään. Ehkäpä hasaarit olivat vain turkkilaisten ja ugrien heimoliitto. Volgan takaa idästä näyttämölle astui toinen turkkilaisheimo, petsenegit, jotka löivät hasaarit 880-luvulla. Kiova oli tällä välin joutunut Rurikin viikinkidynastian valtaan, ja vuonna 965 oli Kiovan vuoro hävittää hasaarien pääkaupunki Itil.

Euroopan ja Aasian 700-luvun suursotien jälkeen osa unkarilaisista asui Baskirian seudulla Etelä-Uralilla, mutta osa Volgan ja Donin väliselle vyöhykkeellä Kaukasian vuoriston pohjoispuolelle hasaarien maille. Bysanttilaiset pitivät unkarilaisia hunneina, ja kertovat, että heidän kuninkaanaan oli Mogeris, mikä tarkoittanee samaa kuin unkarilaisesta käytetty nimitys madjaarit. Volgan ja Donin väliseltä alueelta unkarilaiset siirtyivät länteen päin Dneprin alajuoksulle. Ugrien heimoliiton päällikkö Arpad hyökkäsi 800-luvun lopulla Karpaateille slaavien ensimmäistä kuningasta Svatoplugia vastaan, ja teki ryöstöretken tulevan kotimaansa tasangoille.

Petsenegit olivat tällä välin valloittaneet Dneprin alajuoksun seudut, mikä pakotti unkarilaiset jäämään Pannoniaan, nykyiseen Unkariin. Unkarilaisten kuningas Geza antoi kastaa itsensä, ja hänen poikansa Stefan kruunattiin kuninkaaksi vuonna 1001. Unkarilaiset ryhtyivät Rooman paavin käskyläisiksi. Paavin käskystä he yrittivät tuhota Bosnian paavista riippumattomat valtiaat.

Mongolit hyökkäsivät maahan 1240 ja turkkilaiset 1526. Myös saksalaiset tunkeutuivat maahan. Unkari vapautui turkkilaisista, mutta saksalaisten barbaaritekoja unkarilaiset joutuivat kestämään 1900-luvun puoliväliin saakka. Kun saksalaiset eivät itse pärjänneet, hakivat he avukseen venäläisiä. Kaikista myrskyistä huolimatta unkarilaisten onnistui kuitenkin säilyttää oma kielensä ja kansallisuutensa kahden myrskyisän vuosituhannen ajan.

Ne unkarilaiset, jotka Suurella arolla käytyjen jälkeen olivat päätyneet Uralin ja Volgan välimaastoon nykyisen Baskirian seuduille, säilyttivät kielensä ja sotaisan kulttuurinsa mongolien maailmanvallan syntymiseen saakka. Vielä 1200-luvulla Unkarin unkarilaisten dominikaanimunkkien käydessä entisessä kotimaassaan he pystyivät puhumaan Baskirian madjaarien kanssa äidinkielellään. Uralin Unkaria sanottiin siihen aikaan Suureksi Madjaariaksi (Hungaria Magna) ja Euroopan Unkaria Pieneksi Madjaariaksi. Turkinsukuisten heimojen vaikutuksesta Suuren Madjaarian sekakansasta kehittyi baskiirien sotaisa kansa. Sen pääkaupunki on nykyisin Ufa.

Budapest sijaitsee suuren tasangon keskellä. Tasangon pohjoislaidalla kohoavat Karpaattien vuoret, etelässä tasanko ulottuu Belgradiin asti. Tasangon läpi pohjoisesta etelään virtaa Tonava, ja sen länsirannalle oli jo ennen historiallista aikaa syntynyt kaupunki, joka 800-luvulta lähtien on kutsuttu Budaksi. Itärannalle roomalaiset rakensivat vastarannan kaupungin, joka nykyisin tunnetaan nimellä Pest. Kaupungit hävitettiin monta kertaa, mutta rakennettiin aina uudestaan. Kaupungit kasvoivat yhteen, ja vuonna 1873 ne virallisestikin yhdistettiin yhdeksi Budapestin kaupungiksi.

Kansainvaellusten aikana Budan herruus vaihtui kerta toisensa jälkeen, kunnes unkarilaiset vuonna 896 tulivat maahan. Mongoolit valloittivat Budan ja Pestin vuonna 1241, mutta he menivät pian pois. Mongoolien jälkeen 1300-luvulla alkoi unkarilaisen Budan kehitys kohti erääksi Euroopan tärkeimmistä hallinnollisista keskuksista samalla kun Pest kehittyi merkittäväksi kauppakaupungiksi.

Turkkilaiset voittivat Unkarin armeijan vuonna 1526 Mohazcin taistelussa. Unkarin kuningas - kaksikymmenvuotias poikanen johti joukkoa, jonka Unkarin omat, saksalaissyntyiset aateliset olivat tuhonneet jo ennen sodan alkamista. Kahta perättäistä tappiota maa ei kestänyt, ja kun vielä Itävallan saksalaiset olivat aina väijymässä, miehittivät turkkilaiset Budan ja Pestin vuonna 1541. Turkkilaisvallan aikana Unkarin todellinen pääkaupunki oli Transylvanian Kolozvar, nykyinen Cluj-Napoca Romaniassa.

Itävaltalainen Habsburgien suku sai Unkarin valtaansa taas vuonna 1686. Itävaltalaiset toivat mukanaan vihatut jesuiitat ja kansansivistys laski. Mutta se ei näy Budassa. Hallitseva saksalainen ylimysluokka rakensi Budaan mahtavat kulissit unkarilaisen talonpojan riistolle. Vuonna 1848 unkarilaiset nousivat kapinaan, mutta Itävallan onnistui säilyttää riistäjän ote uhriinsa Venäjän avustuksella.

Pestiä rakennettiin teollisuuskaupungiksi. Kun Buda ja Pest vuonna 1873 yhdistettiin tuli kaupungin väkiluvuksi jo 300.000. Hallitsevasta saksalaisesta yläluokasta huolimatta Budapest oli jo puhtaasti unkarilainen kaupunki. Unkarilaisten maahantulon 1000-vuotisjuhlan kunniaksi kaupunki sai maanalaisen v. 1896, ensimmäisenä kaupunkina Manner-Euroopassa. Sitä ennen metroja oli rakenneltu vain Englannissa. Nykyisen ilmeensä Budapest sai 1800-luvun lopulla.

Budapestin maisemia hallitsevat Tonava ja sen sillat. Länsipuolella jokea kohoavat Budan kukkulat: Gellert-hegy (Gellertin vuori) ja sen pohjoispuolella Varhegy (Linnavuori). Kun Varhegystä siirrytään joen vartta edelleen pohjoiseen, tullaan Rozcaan, Ruusukukkulalle. Kauempana Tonavasta Budan puolella sijaitsevat Budan vuoret, joista korkeimmat ovat noin 500 metrin korkuisia.

Kaupungin keskustassa, Ruusukukkulan kohdalla Tonavassa on Margitin saari, Margitsziget. Yli kaksi kilometriä pitkä saari keskellä kaupunkia on suosittu virkistysalue. Virkistysalueella on uimalaitoksia, ravintoloita ja hotelleja. Margitszigetin lisäksi Tonavassa on Budapestissa kaksi muuta saarta, mutta raskas teollisuus on vallannut ne käyttöönsä.

Tonavan itäranta on tasankoa. Itärannan Pest on kasvoi 1800-luvulla unkarilaiseksi kaupungiksi, jonne myös uuden Unkarin julkinen elämä keskittyi. Pestin keskus on Belvados, Tonavan ja entisen kaupunginmuurin sisälle jäävä vanha kaupunki. Entisen kaupunginmuurin suuntainen kaarikatu, Nagy Körút, Suuri Kaarikatu, on tasaisen itärannan tärkein liikekatu, sillä sellaisia maamerkkejä, kuin länsirannan vuoret, ei Pestissä ole.

Belvároksessa, Sisäkaupungissa, sijaitsevat yliopisto (Loránd Eötvös Tudomanyegyetem) ja turistien suosima Váci utcan kauppakuja sekä lukuisa määrä 1700-luvun julkisten laitosten rakennuksia.

Belvároksen ympärillä olevista kaarikaduista Nagy Körút, Suuri kaarikatu, on tärkein. Se alkaa Szent István körüt- (Pyhän Tapanin kaarikadun) nimisenä Margitin sillalta. Kadun varrella on Läntinen rautatieasema (Nyugati palyaudvar), postitalo, Imre Madacin teatteri ja monet hotellit, mm. Grand Hotel Royal, kuuluisa ravintola Hungaria, vanha juutalaiskaupunki Erzsebetvaros (Elisabetinkaupunki), tavarataloja, kauppoja, kirkkoja ja museoita. Vanhan juutalaiskaupungin kohdalta Suuri Kaarikatu jatkuu Erzsebetvaroksen nimisenä Kossuth Rakosi kadun risteykseen ja punaisen linjan metroasemalle asti, ja siitä Josef Körutin nimisenä sinisen linjan metroasemalle ja edelleen Petöfin sillalle.

## Budapestin kuvia

Tonavan kahdeksan siltaa yhdistävät Budan ja Pestin yhdeksi kaupungiksi. Myös Metrolla on oma tunnelinsa rannalta toiselle, mutta sitä matkailija ei heti huomaa. Tonava ei nykyaikana ole mikään kaunis joki, mutta matkailija voi ihailla vaikka siltoja, sillä matkailijat ovat sellaisia.

Eteläisin silloista, Lágymányos hid, on sekä maantie, että rautatiesilta.

Petöf-hid, Petöfin silta, yhdistää Budan ja Pestin Suuren kaarikadun eteläpään kohdalta.

Frans-Josefin silta, (Szabadsag-hid, Vapauden silta), yhdistää Gellert-hegyn kukkulan itärannalla olevaan Calvinin aukioon.

Erzsebet-hid, Elisabetin silta, on rakennettu sodassa tuhoutuneen riippusillan paikalle.

Lanchid, Ketjusilta ylittää Tonavan Varhegyn (Linnavuoren) kohdalla.

Margit-hid, Margitin silta on Margitszigetin, Margitin saaren eteläpäässä. Sillalta yhteys saarelle.

Arpad-hid, Arpadin silta kulkee Margitin saaren pohjoispään yli. Sillalta yhteys myös saarelle.

Pohjoisin silloista on rautatiesilta.

Hilton

Intercontinental

Thermal

Forum

Gellert

Olympia

Szabadsag

Astoria

Budapest

Nemzeti

Park

Varsinkin kesäisin Budapestistä löytyy lukuisia halpoja hostelleja, Youth Hostels, tai jotakin sinnepäin. Hostellien väkeä löytää usein heti asemalaitureilta junien tuloaikana asiakkaita hankkimassa. Näillä kavereilla on tavallisesti myös pikkubussi kuljetuksia hoitamassa. Itse olen yöpynyt Central Park - nimisessä hostellissa. Ensimmäisestä huoneesta oli joku rikkonut huonekalut, mutta ehjäkin huone löytyi.

Opiskelu Unkarissa

Unkarilaiset ovat ylpeitä historiastaan. Suomalais-Ugrilaista yhteistyötä vaalitaan ja myös Unkarin valtion ylin johto ottaa näkyvästi osaa suomalais-ugrilaiseen toimintaan. Budapestin yliopiston nettisivuilta löytynee mielenkiintoista luettavaa:

Eötvös Loránd Tudományegyetem

Finnugor Tanszék

Piarista köz 1.

H-1052 Budapest

Magyarország

Tel. 36-1-267 09 66/5223, 5188

Fax 36-1-266 3868

Vanhimmat latinalaisin aakkosin kirjoitetut unkarilaiset tekstit ovat 1200-luvulta. Kirjoitustaito ei yleistynyt, koska maan eliitti käytti latinaa kirjallisissa toimissaan. Vasta hussilaisen herätysliikkeen ja kalvinistisen uskonpuhdistuksen leviäminen Unkariin 1400-1500-luvulla herätti laajojen kansankerroksien kiinnostuksen kirjallisuuteen.

Unkaria on kirjoitettu myös riimukirjoituksella, jota unkariksi kutsutaan rovas- eli kaiverruskirjoitukseksi. Rovas- tekstejä on säilynyt paljon, mutta tekstit ovat liian lyhyitä rovas-kirjoituksen merkityksen arvioimiseksi.

Havumetsävyöhykkeellä joet ja järvet muodostivat tieverkon, jonka varassa yhtenäinen suomalainen kulttuuri muodostui. Vene oli se välinen, joka määritteli yhtenäisen kulttuuripiirin rajat. Metsävyöhykkeen eläpuolella maa oli aroa, jossa väline oli hevonen. Hevonen yhdisti Keski-Euroopan Karpaattien ja Tian Shanin vuoriston välisen aron yhtenäiseksi kulttuurivyöhykkeeksi, joiden hallinnasta unkarilaisten esi-isät esihistoriallisella ajalla ratsain taistelivat.

Unkarilaisten ratsujoukkojen ilmaantuminen Keski-Euroopan taistelutantereille mullisti Euroopan sodankäynnin. Kaikki Keski- ja Länsi-Euroopan armeijat siirtyivät ratsaille unkarilaisen mallin mukaan. Ratsastavia sotilaita kutsuttiin husaareiksi kaikkialla Euroopassa. Vasta konekiväärin keksiminen 1800-luvun lopulla pysäytti husaarien laukan maailman sotatantereilla.

Unkari oli vielä 1800-luvulla Itävallan Habsburgien vallassa. Habsburgien belgialaissyntyinen kulttuuriministeri August Trefort pyrki 1877 estämään unkarilaisten historiantutkimusta. Ministeri olisi kyllä sallinut, että unkarilaiset kuuluvat suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen, mutta ei yhtään sen yli. Tiedemiespiirissä tämä asia kyllä hyväksyttiin, mutta asia oli edennyt jo seuraavalle tasolle: Mikä on suomalais-ugrilaisten kielten suhde muihin maailman kieliin?

Saksalaiset olivat juuri kehittäneet opin, jonka mukaan historian kehityksen moottorin panivat käyntiin indo-eurooppalaiset kansat. Heidän kilpailijansa, juutalaiset, pitivät hekin itseään maailman valona. Tähän seuraan ei haluttu uusia jäseniä, mutta orastava tiede ei osannut varoa saksalaisten ja juutalaisten liikavarpaita. Lukuisat tiedemiehet ympäri Eurooppaa esittivät, että kehitys lähti käyntiin Sumerista ennen seemiläisten ilmaantumista maailmanhistorian lehdille noin 2300 eKr. Ja mikä pahinta, johtavien tiedemiesten mielestä sumerilaiset olivat turanilaisten kansojen esi-isiä.

Ajatuksia sumerin ja turanilaisten kielien sukulaisuudesta esitti jo Edward Hincks (1792-1866), mutta vasta indologina tunnettu saksalaissyntyinen Max Müller (1823-1900) ja sumerologina tunnettu Archibald Henry Sayce (1846-1933), molemmat Oxfordista, sekä ranskalainen Francois Lenormant (1837-1883) olivat riittävän arvovaltaisia henkilöitä saadakseen sanomansa kuulluksi. Heidän näkemyksiensä pohjalta kenttätyötä tekivät monien maiden tutkijat, muun muassa suomalainen Gustaf John Ramstedt (1873-1950).

Yhteistä alkukieltä lähdettiin etsimään 1800-luvun aatteiden siivittämänä. Tiedemaailma uskoi yhteiseen alkukieleen ja piirteli sukupuita kieliperheille. Siihen aikaan ei kuunneltu Raamatun sanaa Babylonian kielensekoituksesta, ja siksi kaikki vanhat sukupuuteoriat ovat toisen maailmansodan jälkeen joutuneet uuteen syyniin.

Babylonian kieltensekoituksen jälkeen kieliä oli hyvin paljon. Kielien yhdistyminen oli tavallinen seuraus kansojen vihamielisestä toiminnasta toista kansaa kohtaan ja parhaassakin tapauksessa seurausta samaan kulttuuripiiriin joutumisesta. Tässä prosessissa kieli toisensa jälkeen on kadonnut sitä mukaa, kun yhtenäiskulttuureita on kehittynyt. Havumetsävyöhykkeen yhtenäiskulttuurin avainsana oli vene. Vene teki mahdolliseksi pitkät retket ja kansojen sekoittumisen. Arolla ratsastavat unkarilaiset ovat nielleet kansan toisensa jälkeen - ja hävitessään ovat olleet mukana synnyttämässä lapsia voittajille. Babylonian kieltensekoitukseen verrattava kielten runsaus on säilynyt vain seuduilla, joissa väestöliikkeet ovat vähäisiä: Indonesian saarien sademetsissä, Kaukasian vuorten laaksoissa ja Amazon-joen viidakoissa. Unkarilaiset ovat tässä raaassa taistossa pärjänneet suhteellisen hyvin.

Unkarilaisten akateeminen historiankirjoitus alkaa siitä, kun Arpad vuonna 895 otti haltuunsa nykyisen Unkarin seudut. Asia ei ole läheskään näin yksinkertainen. Euroopassa on edelleen unkarin sukulaiskansoja, joiden menneisyydestä ei tiedetä mitään varmaa, eikä edes nykyisyyttä tunneta laajalti. Moldaviassa ja Romaniassa asuvat changot puhuvat unkarin kielen tapaista kieltä, mutta mitään itsehallintoa heillä ei ole, pääkaupungista puhumattakaan. Vasta kun Romania alkoi pyrkiä EU:n jäseniksi, alettiin kysellä, että mitenkäs ne changot?

Romanialaiset ovat päässeet changojen niskan päälle jo 700 vuotta sitten, eikä changoista ole enää paljon jäljellä. Nykyisin tyypillinen painostuskeino on estää omakielisen koulutuksen saaminen changojen lapsille ja uhkailut. Jos changot esittävät oikeudenmukaisia vaatimuksia, heidät uhataan pakkosiirtää Transilvanian unkarilaisten keskuuteen.

Changot ovat historioitsijoille suuri arvoitus. Heidän kielensä on lähellä unkaria, mutta unkarilaisia he eivät ole. Ovatko he kenties historian lehdillä aikoinaan esiintyneiden kansojen jälkeläisiä? Ovatko he asuneet maassa kauemmin unkarilaiset? Tai ovatko he kenties aina asuneet nykyisillä asuinsijoillaan, Suuren Aron ja Karpaattien rinteiden välimaastossa? Suomalaisista tutkijoista vain Yrjö Wichmann (1868-1932) on suorittanut tutkimuksia changojen keskuudessa.

Uskonnoltaan changot ovat roomalais-katolisia. Se viittaa siihen, että he olisivat tulleet lännestä, eikä suinkaan idästä, kuten unkarilaisista kerrotaan. Mutta katolisuus changoilla on vain pintakiiltoa; vanha sumerilainen uskonto, auringonpalvonta, istuu lujassa changojenkin perinteessä ja ajatusmaailmassa.

## Kuvia?

Suomalais-ugrilaisten kielten kolmannen päähaaran muodostavat samojedikielet. Tämän nimen antoivat aikoinaan venäläiset Pohjoisen Jäämeren rannikolla eläneille kansoille, mutta samaan kieliryhmää kuuluvia kansoja on myöhemmin löytynyt myös keskeltä Siperiaa, läheltä Kiinan rajaa. Kun samojedien ja suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuus aikoinaan selvisi, annettiin niille yhteiseksi nimeksi "Uralilaiset kielet".

Vaikka nykyisin lähes kaikki jäljelle jääneet samojedit (ven. "itseänsä syövät") asuvat tundravyöhykkeellä, ei aina ole ollut niin. Muutamat, jo sammuneet samojedikieliä puhuneiden kansojen viimeiset edustajat asuivat Altain vuoristossa keskellä Aasiaa. Häviämässä olevien samojedikielien alue ulottuu yhä vieläkin Jenisei-joelle saakka. Lännessä samojedit asuivat aikoinaan saamelaisten naapureina Kuollan niemimaalla. Jotkut jopa väittävät, että saamelaiset olisivat muutama tuhat vuotta sitten suomettuneita samojedeja.

Samojedikielien puhujia ovat nenetsit eli jurakkisamojedit (n. 30.000 henkilöä), enetsit eli Jenisein samojedit (alle 100 kielentaitajaa), selkupit eli ostjakkisamojedit (n. 1500 henkilöä) sekä alle tuhat tavgia eli nganasania Aasian pohjoisimmissa osissa Taimyrin niemimaalla.

Nenetseillä on kaksi autonomista aluetta: toinen Koillis-Euroopassa ja toinen Luoteis-Aasiassa. Euroopanpuolisen Nenetsian pääkaupunki on Narjan Mar ja Aasian puoleisten enetsien pääkaupunki on Salehard. Myös Aasian pohjoisimman alueen - Taimyrin niemimaan - alkuperäiset asukkaat ovat samojedeja. Taimyrin alueen pääkaupunki on Dudinka.

Samojedikansojen maat ovat rikkaita kuin Saudi-Arabia. Luojallamme näyttää olleen halu sijoittaa öljy ja kaasu sinne, missä muita luonnonrikkauksia on niukalti. Venäläisen miehittäjävallan äärimmilleen viedyn riiston takia samojedeillä ei kuitenkaan ole rahaa edes lastensa leipään.

Klaudia Plotnikova oli viimeinen kamassi - hänen mukanaan vuonna 1989 sukupuuttoon kuolleen kansan viimeinen edustaja. Kamassien kansan oletettiin kuolleen sukupuuttoon jo kauan sitten, kun suomalaisugrilaisia paikannimiä kartoittamassa olleet kielentutkijat löysivät hänet Abalakovon kylästä Sajanin vuoriston rinnemailta Siperiasta. Kaksi tyttöä oli lähenyt etsimään voita, ja kyläläiset neuvoivat tytöt kylän laidalla olevaan mökkiin "tatarkan" luo, jolla oli vaalea lehmä. Toinen tytöistä oli Tarton yliopiston professorin Paul Aristen oppilas Elina, joka huomasi kohta, ettei mummon puhuma kieli ollut tataaria, vaan epäilivät sitä kamassiksi.

Kamassia puhuvan mummon löytyminen oli tiedemaailmalle suuri uutinen. Tiedemiehet saapuivat itse haastattelemaan mummoa, ja Paul Aristen seuraaja Ago Künnap otti hänet jopa väitöskirjansa aiheeksi. Tiedemiehet kutsuivat Klaudia Plotnikovaa eli "baba Klavaa", kuten häntä kylässä nimitettiin, saapumaan Viroon. Klaudian täytyi kuitenkin hoitaa lehmäänsä, ja vasta sen myytyään hän 1970 pyysi Ago Künnappia hakemaan häntä.

Professori Ariste oli kertonut viranomaisten vaivoin hyväksymän baptistikirkon pastorille Arpad Arderille, että he ovat löytäneet kansan, jonka jäsenistä viisikymmentä prosenttia on baptisteja. Arpad kirjoitti Krasnojarskin baptisteille, ja sai varmistuksen kuulemalleen. Sitten myös uskovat alkoivat kutsua Klaudia Plotnikovaa Viroon. Kun Klaudian viesti siis tuli, oli toimittava nopeasti, sillä Tallinnassa oli kohta alkamassa suuri suomalai-ugrilainen konferenssi. Ago Künnap oli kuitenkin luennoimassa Helsingissä, jolloin Ariste ja Arder päättivät, että Arpad Arderia saisi lähteä hakemaan Klaudiaa Krasnojarskin eteläpuolella sijaitsevalta kotiseudultaan.

Arpad Arder oli syrjäisen Suure-Jaanin seurakunnan pastori, eikä hänellä ollut lupaa pitää puheita muualla kuin kotiseurakuntansa rukoushuoneessa. Krasnojarskiin saavuttuaan hän kuitenkin puhui, ja vasta sen jälkeen hän jatkoi matkaansa, ensin junalla, sitten linja-autossa ja lopun matkaa kuorma-auton kyydissä sisar Klavan luo.

Alabakovassa Arpad Arder löysi pirteän, noin 70 vuoden ikäisen kamassimummon, joka oli käynyt koulua yhden päivän Neuvostoliiton suuren lukutaitokamppanjan aikana. Koulussa Klaudia oli oppinut kirjaimet, jonka jälkeen kyläneuvoston puhemies oli onnitellut Klaavaa sanoen: "Nyt sinä olet sivistynyt ihminen, etkä enää tarvitse Jumalaa", johon Klaava: "Jos te sen takia olette minut kutsunut, niin minä en enää tarvitse teitä".

Klaudia Plotnikova oppi lukemaan, mutta ei kirjoittamaan. Sen sijaan hän rukoili paljon, ja aina omalla kielellään, kamassiksi. Siinä oli selitys siihen, miksi hän säilytti kielitaitonsa, vaikkei muita keskustelukumppaneita löytynyt. Klaudia kyllä tiesi toisestakin kamassitädistä, mutta tämä oli jo kadottanut äidinkielen taitonsa.

Kun sisar Klaudia ja veli Arpad saapuivat Viroon, he menivät suoraa päätä akateemikko Aristen luokse. Paikalla oli kutsuttu kollegat ja ystävät, sillä tilaisuus oli ainutlaatuinen. Kahvipöydän ääressä Klaudia jäi seisomaan kunniapaikkansa viereen. Eestiläinen Arpad oli unohtanut ilmoittaa, etteivät Venäjän baptistit istu pöytään, ennen kuin on rukoiltu. Kun asia selvisi illan isännälle, hän komensi Arpadia: "Te rukoilette".

Kansainvälisen Suomalais-ugrilaisen kongressin samojedikielien teemapäivien avajaipuheen piti viimeinen kamassi Klaudia Plotnikova. Puhetta ymmärsi vain kaksi miestä koko yleisöstä. Unkarilaisten joukosta Klaudia löysi 80-vuotiaan Irene Sebestien-Nemethin, joka ymmärsi sitä, mitä Klaudiakin oli oppinut Jumalan armosta ymmärtämään. Kun Klaudia palasi synnyinseudulleen, jatkoivat sisaret yhteydenpitoa postin välityksellä.

Klaudia Plotnikova oli evankeelinen kristitty. Hän jätti kansastaan valoisan muiston niiden mieliin, jotka ovat kuulleet hänen tarinansa. Syyttä ei hänestä ole tullut Siperian kansojen ylösnousemuksen symboli. Me emme tapaa enää kamasseja maan päällä, mutta toivomme tapaavamme hänet taivaissa, kun vanhurskasten aamu koittaa.

Kamassien entisillä asuma-alueilla asuu nykyisin turkinsukuisia hakasseja, jotka hekin ovat jo jäämässä venäläisen ekspansion jalkoihin. Venäläisillä on Hakassiassa rakettien laukaisualustoja, ja myrkyllinen rakettien polttoaine on osoittanut tuhoisaksi hakassien elinvoimalle.

Petshora-joen rannalla, vain vajaan sadan kilometrin päässä Pohjoisesta Jäämerestä sijaitsee Euroopan puoleisten nenetsien piirikunnan pääkaupunki Narjan Mar. Asukkaita kaupungissa on parikymmentä tuhatta.

Narjan Mariin kuljetaan lentäen. Tiematkaa Syktyvkariin on 1200 kilometriä, ja tie on tuskin ajokelpoinen. Itse en ole asiaa kokeillut, mutta Narjan Marista kertova nettisivu kertoo, että tietä ei ole olemassakaan. Uusi tie on rakenteilla, kun se joskus valmistuu, pääsee Narjan Mariin Usinskin kautta.

Narjan Mar on Jäämereen laskevan Petshora-joen rannalla. Petshora ei ole mikä tahansa joki. Pituutensa puolesta se on kolmas joki Euroopassa, heti Tonavan ja Volgan jälkeen. Öljyrikkaalla seudulla joet ovat edelleen tärkeä kuljetuskanava. Merenkulkua harjoittaa Pohjoisella Jäämerellä ja Venäjän pohjoisilla joilla harjoittaa SMP, entinen valtiollinen laivayhtiö, joka hiljakkoin on siirtynyt LUK-oilin haltuun. Siinä onkin kilpailevilla öljy-yhtiöillä nyt ihmettelemistä.

## Narjan Marin kuvia?

Nenetsit, alueen alkuperäisväestö, harjoittaa pääasiassa poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta Jäämeren rantaan rajoittuvassa piirikunnassa, jonka pinta-ala on yhtä suuri kuin puolet Suomea. Ilmasto on kuitenkin raaka. Puuta kasvaa vain alueen eteläosissa. Myös poronhoito on äärimmäisen vaikeaa sekä ilmastollisten olosuhteiden että henkisen ilmaston ankeuden takia.

Vallankumouksen jälkeen 1917 myös poronhoito järjestettiin sosialismin direktiivien mukaisesti. Poronhoitotaloudet saivat johtajikseen Moskovassa koulutetut johtajat ja puoluetyöntekijät. Siten taattiin, etteivät ahneet komit tai nentsit itse syöneet liiaksi poronlihaa, eivätkä rikastuneet kansan kustannuksella, eivätkä päässeet esittämään ikäviä huhuja alistetusta asemestaan maailmalla. Mutta se oli ihan turhaa. Ei nenetseistä kukaan välitä. Kun poronhoito elinkeinona oli tuhottu, poronhoitajat näkivät nälkää. Ei ollut rahaa moottorikelkan bensaan, verojen maksuun tai Venäjällä niin tarpeellisten lahjusten antoon eikä mafialle. Poronhoitajat eivät voineet katsoa, kuinka heidän lapsensa kuolivat nälkään. He tarjosivat lapsiaan lastenkotiin, mutta lapsia ei otettu. Lastenkodin johtaja selosti moskovalaisen television lähetyksessä, että "ei niitä voitu ottaa, kun ne eivät osanneet venäjää".

Narjan Marissa, piirikunnan pääkaupungissa, nentsejä on vähän. Meren läheisyys on tuonut kaupunkiin venäläisiä ja komeja. Karkoituspaikkana Narjan Mar on erinomainen, niinpä myös moni saksalainen ja baltti on joutunut tekemään tuttavuutta nenetsien, miljardien sääskien, hyttysten ja Siperian pakkasten kanssa.

Kahdenkymmenen kuuden kilometrin päässä Narjan Marista sijaitsee Pustozersk, jossa Matias Aleksanteri Castren vuonna 1843 parin kuukauden ajan tutki nenetsien kieltä, tapoja ja uskomuksia. Synkin sävyin kuvailee kielentutkija paikkakunnan oloja.

Pustozerskin perustivat aikoinaan etelästä tulleet kolonialistit valtansa tueksi. Pakkoveroina perättiin turkiksia ja jos jotain jäi jäljelle, sen vaihtoivat kauppamiehet viinaan. Viina tuhosi nenetsit, ja lopulta myös Pustozerskin. Nyt Pustozerskin linnoituskaupungista on jäljellä vain hautausmaa ja muistomerkki kertomassa, että tässä se oli joskus maanvaltaajien pesä. Pustozersk - autio järvi - on tullut taas nimensä veroiseksi. Tietäkään ei paikalle ole.

##

Aasian puoleisen Nenetsian eli Jamalin Nenetsien autonomisen piirikunnan (Jamalo-nenetskij avtonomnyi okrug) pääkaupunki Salehard sijaitsee Länsi-Siperian alangon läpi virtaavan Ob-joen rannalla, napapiirin rajalla niinkuin Rovaniemi Suomessa.

Suomalaiset ovat olleet kaupungissa usein - Ruijan suomalaiset, kveenit, pitivät vielä 1900-luvun alussa tapanaan käydä kalassa Ob-joella. Tiede kiinnostui nenetseistä, kun Matias Aleksanteri Castrenin v. 1843 ja August Ahlquist v. 1859 osoittivat nenetsien olevan suomalaisten sukulaiskansaa. Nenetsit tunnettiin silloin samojedeina ja Salehard nimellä Obdorsk. Merkittävän elämäntyön samojedien tutkijana ja ystävänä teki myös Kai Donner (1888-1935), samalla alalla kunnostautuneen Otto Donnerin poika. Kai Donnerin vuonna 1915 julkaistu matkakirja Bland samojeder i Sibirien, Siperian samojedien keskuudessa, antaa hyvän kuvan samojedien ja hakassien elämästä juuri ennen Venäjän vallankumousta.

Salehardiin tullaan joko laivalla tai lentokoneella. Tietä kaupunkiin ei ole, mutta rautatie ulottuu idästä päin Obin vastarannalle Labetnagiin saakka.

Nykyisessä Salehardissa on 32.000 asukasta, mutta alueen alkuperäisiä asukkaita kaupungissa on vain kuusi prosenttia. Nenetsit ovat edelleen porolaumojensa luona tundralla. Satama, telakka ja merimiehet ovat vallanneet heidän pääkaupunkinsa. Salehardin asukkaiden joukossa voi löytää lähiseudun tataareja, hanteja ja komeja, mutta enemmistö on tuotu kaukaa, pakkosiirretty Stalinin ja hänen esikuntansa käskystä pois kotiseudultaan.

## Salehardin kuvia?

Jamalin niemimaan nenetsien autonominen piirikunta on kaksi kertaa Suomen kokoinen. Asukkaita on puoli miljoonaa. Nenetsejä koko piirikunnan alueella on vain 20.000. Piirikunnassa eletään öljyteollisuuden ehdoilla, ja poronhoitajat ovat tässä kilvassa väistyvä osapuoli.

Jamalin niemimaan nentsien piirikunta on periaatteessa hyvin rikas. Kaasujohdot kohti Eurooppaa alkavat Urengoin, Medvezhjen, Jamburskin ym. esiintymistä; öljyä putkiin pumpataan Holmogorin ym. esiintymistä. Mutta kuten tavallista Venäjällä, raha jää muualle.

Aasian nenetsien pääkaupunkiin on kuitenkin perustettu useita kouluja ja opistoja paikallisia tarpeita varten. Opettajaopisto, lääketieteellinen opisto, kauppaopisto, kalateollisuuden ammattikoulu ja taideopisto antavat venäjänkielistä koulutusta myös nenetsille.

Nenetsit joutuivat Moskovan valtaan, kun Stroganovien kolmellasadalla ruutipyssyllä varustama kasakkapäällikkö Jermak joukkioineen hyökkäsi Tataarien kaanikunnan pääkaupunkiin Sibiriin vuonna 1581. Jousipyssyillä varustautuneet puolustajat saivat katsella sivusta, kun Jermakin joukot riehuivat kaupungissa. Keväällä, kun valloittajat lähtivät paluumatkalle, tataarit yllättivät hyökkääjät ja tuhosivat joukon. Vain kaksi miestä Jermakin joukosta päästettiin kertomaan tsaarille tataarien vastalausetta tapahtuneen johdosta.

Nenetsien mielipidettä tuskin kysyttiin silloin, kun Venäjä valtasi Siperiaa, mutta vielä 1840-luvulla nenetsit kapinoivat Venäjää vastaan. Pakkososialismin kaudella nenetsien porotaloudet nimitettiin kolhooseiksi, ja kolhooseihin tuli Moskovassa porohoidon korkeamman koulutuksen saaneet johtajat. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen poronhoitajat saivat taas tulla omillaan toimeen.

Selkupit joutuivat 1300-luvulla maksamaan veroa Siperian tataareille, mikäli veronkerääjä löysi verotettavansa tundralta, jokien varrelta tai Siperian taigasta. Vuonna 1628 venäläiset maanvaltaajat perustivat tukikohtansa selkuppien maan sydämeen, Krasnojarskiin Jenisein varrelle. Valloittajat pakkokastoivat selkupit 1800-luvulla ja 1900-luvulla valloittajat määräsivät, ettei Jumalaa ole ollenkaan. Selkupeista tehtiin ateisteja. Sitten selkupit organisoitiin "sivistyneen" maailman malliin ja johdettiin massakulttuurin piiriin. Massakulttuurin piirissä selkupit alkoholisoituivat ja joutuivat työttömäksi ja kuolivat. Jäljelle jääneistä noin 3600 selkupista alle puolet osaa enää omaa kieltään. Tie on tukossa sekä eteen, että taaksepäin.

Enemmistönä selkupit ovat vain Krasnoselkupin, "punaisen selkupin" piirikunnassa. Miten käy Krasnoselkupin piirikunnan, on sekin arvoitus.

##

Osa nenetseistä asuu Taimyrin niemimaan autonomisessa dolgaanien ja nenetsien piirikunnassa. Dolgaanit ....

Taimyrin Dolgaanien ja Nenetsien autonomisen piirikunnan pääkaupunki on Dudinka, 31.000 asukkaan arktinen kylä Aasian äärimmäisessä pohjolassa.

Taimyrin dolgaanien ja nenetsien autonominen piirikunta (Taimyrskij Dolgano-nenetskij avtonomnyi okrug) ...

Enetsit (samojedikansa, joka sukua nenetseille, selkupeille ja nganasaneille) Erkani ehkä suomalais-ugrilaisista noin 5000 vuotta sitten, ja noin vuonna 0 sekoittui idässä turkkilais-altailaisten kanssa. Asuvat Jenisein ja Pjasina-jokien välisellä seudulla Taimyrin niemimaan länsiosassa. Jäljellä noin 200 evenkiä, jotka melkein kaikki puhuvat omaa kieltään.

Selkuppien kohtalon jakavat Taimyrin niemimaan muut luonnonkansat. Venäjän uhanalaisten kielien/kansojen punaiseen kirjaan kuuluvat paitsi

Tavgit (Nganasan, nenetsin kaltainen kieli)

Dolgaanit (jakuuttien ja evenkien kielten välimuoto)

Nenetsit,

Enetsit (samojedikansa, joka sukua nenetseille, selkupeille, nganasaneille ja jakuuteille)

myös Taimyrin niemimaan uskomattoman rikas luonto. Keskelle aluetta nousi Norilskin kuparitehdas ja Putinin aikana kaupunki tehtiin jälleen suljetuksi kaupungiksi.

##