Roomalaiskirje, 1:12

Yhteinen usko ja virkistys

Kaksi tyttöä keskusteli Helsingin lähiliikenteen bussissa. Toinen kertoi jo nähneensä leivosen. Toinen arveli, että hän ehkä tarvitsisi uuden kevättakin. Istuin tyttöjen takana, kun toinen kertoi linnuista, kukkasista, vihreästä ruohosta ja kevään lämmöstä ja toinen kävi ääneen koko vaatekertansa kengistä keväthattuun. Vaikka molemmat puhuivat keväästä, eivät heidän ajatuksensa oikeastaan koskaan kohdanneet. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää uskovan halu viettää aikansa uskovien seurassa:

1:11 Sillä minä ikävöitsen teitä nähdä, voidakseni antaa teille jonkun hengellisen lahjan, että te vahvistuisitte,
1:12 se on, että me yhdessä ollessamme virkistyisimme yhteisestä uskostamme (dia tis en allilois pisteos), teidän ja minun.

Uskovan on tylsää kuunnella ei-uskovan käsityksiä ainakin pitemmän päälle, mutta samaa sanovat ei-uskovatkin uskovista. Vaikka uskova rakastaisikin ei-uskovaa kanssamatkaajaa, tiet ovat kuitenkin niin erilaiset, että ero on väkisinkin edessä. Tavallisesti se alkaa siitä, että keskustelu muuttuu nokitteluksi, mutta myös hiljaisuus voi merkitä samaa. Ei ole mitään yhteistä keskusteltavaa.

On ilo siirtyä painostavasta seurasta veljien ja sisarien seuraan ja kokea Jumalan läsnäolo kansansa keskuudessa.

Uskova ei voi kokonaan eristäytyä maailmasta, eikä se ole tarkoituskaan. Pakosalla on maailma, joka pyrkii eliminoimaan kiusallisiksi kokemansa uskovat. Mutta ei sekään onnistu ilman Jumalan suostumusta. Kun Jeesus tulee takaisin, häntä vastassa on arvokas vastaanottokomitea lamput loistaen ja lisäksi epämääräinen joukko tyhmiä neitsyitä, joiden lampussa ei ole öljyä - väärien sijoituspäätösten takia.

Takaisin sivulle ALLILOUS