Maailman kohtaaminen

Kun Kristus Herra kohtelee maailmaa paremmin, kuin mitä se ansaitsisi, se tuntuu alussa loukkaavan uskovan oikeustajua. Paavali perustelee Kristuksen pitkämielisyyttä sillä, että sellaisiahan mekin ennen olimme, ja vain Jumalan armosta hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään:

Kun pahuus pääsee valtaan, on yhä vaikeampi löytää perusteluja sen sietämiseksi. Tietyssä vaiheessa perusteiden etsinnästä onkin luovuttava, ja tutkittava vain itseään: Jos minun sisässäni asuu Pyhä Jumalan Henki, minä rakastan riippumatta siitä, onko paha enemmän tai vähemmän paha.

Joku aika sitten luterilaisen kirkon arkkipiispa Paarma kertoili, että Israel koettelee kristityn rakkautta. Hän ei ymmärtänyt, että Israel, sen enempää kuin kukaan muukaan, ei ansaitse rakkautta. Rakkaus ei ole kauppatavaraa. Rakkaus syntyy Pyhästä Hengestä, ja se kohdistuu kaikkiin ihmisiin, riippumatta siitä, mitä he ovat. Paavali rakasti juutalaisia niin paljon, että olisi antanut henkensä heidän puolestaan. Mutta Paavali myös suri, suri sitä, että Israel oli torjunut Jeesuksen, joten heitä hän, sen enempää kuin Amerikan Yhdysvallatkaan, eivät voineet auttaa. Paarma tai muu maailma ei sitä yrittänytkään.

Rakkaus ei ole sokea rakkauden kohteen virheille, mutta hyvää saa tehdä pahallekin ihmiselle. Se periaate on kirjattu myös kohtaan, jossa puhuttiin uskovan suhteista maallisiin hallitsijoihin: "alamaisten" ja "kuuliaisten" kristittyjen tulee olla valmiit "kaikkiin hyviin tekoihin", mutta jos vallanpitäjä vaatii pahoja tekoja, tulee vaatimus torjua ja nöyrästi kantaa vallanpitäjän viha vaikka Golgatalle asti.

Perusteluiksi puheilleen Paavali esittää, että vihasimmehan me itsekin ennen toisiamme. Ennen kuin jatketaan, omantunnon kysymys: Emmekö sitten enää vihaa toisiamme? Monet nimittäin luulevat rakastavansa veljiä, mutta eivät siedä heitä edes nähdä, kuin kerran viikossa, ja silloinkin vain niskapuolelta. Silmästä silmään ei pystytä "veljeä" katselemaan eikä edes pyöreän pöydän ääreen ole päästy, vaikka tuhat vuotta jo on väitetty, että kristittyjä tässä ollaan.

Buddhalaisten ihanne on munkki, joka ei tee pahaa kärpäsellekään. Mutta entä jos kärpänen tarvitsee apua, rakkautta, huolenpitoa? Ja jos munkin vieressä kadulla makaa ihminen avun tarpeessa? Auttaako munkki sitä? Monet niinsanotut kristityt ovatkin enemmän buddhalaisia, kuin kristittyjä. Ollaan olevinaan hurskaita, ja vaaditaan toisia, esimerkiksi "järjestelmää" auttamaan, mutta omaa työpanosta ei asian eteen uhrata.

Mutta mennäänpäs takaisin asiaan. Kun tulin uskoon, yritin etsiä toisia uskovia. Muutamia jo tunsin, mutta kun muutimme Turkuun, tuli asia uudelleen esille. Panin merkille, että jos minulta loppuisi raha Turussa, minulla ei olisi paikkaa, johon mennä pyytämään lautasellista kaurapuuroa velaksi. Raha ei loppunut, mutta myöhemmin Raumalla niin kävi, kävipä oikein kolme kertaa. Silloin sain kokea Jumalan ihmeitä kuin Elia erämaassa: Jumala lähetti kolme kertaa erään sisaren juuri ratkaisevalla hetkellä tuomaan kaksisataa markkaa kerran ja satasen kaksi kertaa.

Elian aikana Israelissa ei rakastettu Jumalaa eikä ihmistä. Jokainen vain yritti ottaa kaiken irti kanssaihmisestä omia himojaan tyydyttääkseen. Kun tarve oli tyydytetty, sai vanha "rakas" vaikka syöksyä Jordaniin. Näin oli Paavalin ja Tiituksen aikana, ja tällaisia olemme mekin, jollei Jumala meitä muuta/ jollei Jumala olisi meitä muuttanut.